Rottauutisia, osa 2

huhtikuu 30, 2019

Ennen kuin siirryn päivän varsinaiseen asiaan, on pakko jatkaa viimekertaisesta rottateemasta. Samaan aikaan kun oikeat eläinmaailmaan kuuluvat rotat leviävät ympäri Budapestin viemäreitä, kellareita ja roskiksia (koska pääkaupungin tuholaistorjunnan sai hoitaakseen pätevän sijasta sopiva firma), Unkarin politiikassa puhutaan vertauskuvallisista rotista. Tämän käynnisti muutama päivä sitten ATV-kanavan keskusteluohjelmassa vieraillut sosialistipuolue MSZP:n kansanedustaja Ildikó Bangóné Borbély (tai Borbély-Bangó, tai miten tämä unkarilainen nimityyppi nyt halutaan kirjoittaa: hänen oma sukunimensä on siis Borbély ja hän on ilmeisesti naimisissa Bangó-nimisen hemmon kanssa). Näin:

ATV: Jos viesti on niin selkeä ja yksiselitteinen, että EU:n rahoja varastetaan, ja hallitus, nykyinen hallitus varastaa EU:n rahoja, eikö niin, miten voi olla mahdollista, että Fidesz-puolueen kannatus jatkuvasti nousee?

Bangóné: Sanonpa vain yhden lauseen, kun kerran tuli sanotuksi: Unkarissa on paljon rottia. Kun kerran tämä rottateema on noussut esille täällä Budapestissa. Eikä vain Budapestissa.

ATV: Hyvä on, siis mitä tämä tarkoittaa?

Bangóné: Kukin ajatelkoon tästä niin kuin haluaa. Se pitäisi pysäyttää, myös tämä rottainvaasio, sillä ne pystyvät aiheuttamaan Unkarissa paljon vahinkoa, ja ovat jo aiheuttaneetkin viime aikoina.

Rottaongelman tai korruption sijasta on siis viime päivät julkisuudessa jauhettu siitä, keneen Bangóné Borbély oikein viittasi: tarkoittiko hän rotilla poliittisia päättäjiä, Fidesz-puoluetta vai peräti, varjelkoon, Fidesz-puoluetta äänestävää kansaa. Fidesz on tietenkin tarttunut tilaisuuteen ja päivitellyt julkisesti, miten sosialistit solvaavat ja halventavat miljoonia kunnon unkarilaisia. Muutaman päivän mietittyään MSZP on päättänyt tarttua savuavaan aseeseen ja julistaa, että todellakin voi puhua rottahallituksesta: rottia eivät ole harhaan johdetut äänestäjät vaan korruptoituneet, vihaa lietsovat, Unkarin aseman Euroopassa vaarantavat Fidesz-päättäjät. Muu unkarinkielinen media ja some sitten kiistelee siitä, kuka oikeasti on sanonut ketä rotaksi ja saako näin tehdä. Ilmeisesti tämä kielikuva – ihmisten vertaaminen rottiin – on niin väkevä, että se tappaa asiallisen poliittisen keskustelun kertalaakista.

***

Mutta tänään halusin varsinaisesti kirjoittaa Itävallan tapahtumista ja etenkin mediasta, erityisesti taas kerran suosikkitoimittajastani Armin Wolfista, jonka Itävallan yleisö tuntee yleisradioyhtiö ORFin tv-uutislähetysten (ZiB eli Zeit im Bild) ykkösankkurina. Nykyiselle hallitukselle ja etenkin koalition junioripuolueelle, oikeistopopulistien FPÖ:lle, parlamentaarisesti valvottu ORF on ollut piikki lihassa jo pitkään, ja tästä ärtymyksestä suuri osa henkilöityy Armin Wolfiin. Mokoma Rotfunk vasemmistolaisine ja kulttuurimarxistisine toimittajineen (polkupyöräilyä ja kiviterapiaa eivät ”perusitävaltalaiset” tietääkseni vielä ole tässä yhteydessä hoksanneet mainita) edustaa juuri sitä ”valehtelevaa ja mädättävää valtamediaa”, jonka sijasta FPÖ:ssä enemmän suositaan sen omia somekanavia tai hätätilassa myös skandaalinjanoista keltalehdistöä, kuten suosittua ja surullisenkuuluisaa Kronen Zeitungia. ORF:n suitsiminen myös sen itsenäistä rahoitusta rajoittamalla on FPÖ:n päätavoitteita; äskettäin puoluejohtaja Strache julisti taistelevansa kuin leijona lupamaksujen poistamisen puolesta.

ZiB-studiossa on viime viikkoina haastateltu kaikkien puolueiden eurovaalien kärkiehdokkaat, ja viime viikolla oli vuorossa FPÖ:n Harald Vilimsky. Tästä haastattelusta nousikin melkoinen äläkkä; pääkohdat kertoo Wolf blogissaan, ja saksantaitoiset löytävät koko haastattelun transkription täältä. Jo ennen tätä haastattelua oli hallituspuolueiden kesken koettu eräänlainen pieni koalitiokriisi, jonka virikkeenä olivat viime postauksessani kuvaillun Braunaun rottarunon lisäksi myös viime päivinä paljastuneet FPÖ:n johtoportaan suhteet äärioikeistolaisiin identitääreihin (”hipsterifasisteihin”, kuten heitä joskus kutsutaan).

Samaan aikaan kierteli itävaltalaisessa somessa Steiermarkin osavaltion FPÖ:n nuorisojärjestön levittämä kuva: ”Traditio lyö migraation!” Kuvassa etualalla kansainvälisiä käsimerkkejä näyttelee Steiermarkin vaakunaeläin, 1100-luvulta lähtien (kyllä!) tunnettu ”punasarvinen hopeapantteri” (kyllä!), ja sen takana poseeraa iloisena nuori, hm, arjalaisen näköinen pariskunta kansallispuvussa. Taustalla kohoaa uhkaavia islamin symboleja, ja nuorenparin ympärillä liikehtii harmaita häijynnäköisiä olentoja, jotka ilmeisesti edustavat maahanmuuton vaaroja.

Nämä kuvan hahmot Wolf studiossa näytti Vilimskylle, eikä tämä nähnyt kuvassa mitään rasistista tai moitittavaa. (“Vanha juttu, ei tuo Steiermarkissa ketään kiihdytä… Mitä pahaa tuossa on?”). Niinpä Wolf halusi kysyä, mitä mieltä Vilimsky on erityisesti etualalla näkyvän koukkunokkaisen tyypin yhtäläisyyksistä natsiajan juutalaiskarikatyyreihin. (Näistä ZiB:n graafikko oli valinnut esimerkiksi natsien propagandalehti Der Stürmerin kannessa aikoinaan kuvatun ahneen juutalaisroiston.) Tästäkös Vilimsky hermostui.

“Siis tämmöisen rinnakkaisuuden näkeminen, herra Wolf, tämä on törkeyden huippu. Kun te otatte tähän Stürmeristä kuvan, asetatte sen nuorisojulisteen rinnalle ja synnytätte vaikutelman, että me olisimme lähellä kansallissosialismia … tämä on jotakin, mikä ei voi jäädä ilman seurauksia. (…) Tämä on ylipäätään jotakin, mitä en ole vielä koskaan ORF:ssa kokenut. Tämä on pohjanoteeraus. Tämä, mitä te, herra Wolf, teette, on kaikkien rajojen tuolla puolen… Minusta tämä on kertakaikkinen skandaali.”

Haastattelu kuitenkin jatkui; Wolf ehti vielä kysyä muun muassa Vilimskyn maksetuista ilmoituksista äärioikeistolaisten lehdessä, FPÖ:n tunnetusti läheisistä Venäjä-suhteista ja sopimuksesta Putinin “Yhtenäisen Venäjän” kanssa – se ei kuulemma ole yhteistyösopimus vaan vain “Memorandum of Understanding” – sekä sitoutumattoman FPÖ-ulkoministerin Karin Kneisslin asemasta. Kneissl, Lähi-Idän asiantuntija ja arabisti, joka taannoin kohautti kutsumalla itsensä Vladimir Putinin vieraaksi häihinsä, ei ole suostunut kertomaan, äänestääkö eurovaaleissa itse FPÖ:tä, ja puolueen väitetään harkitsevan hänelle potkuja – tämän Vilimsky kuitenkin kiisti.

Haastattelu päättyi kohteliaisiin kiitoksiin ja hyvästelyihin, mutta asia ei todellakaan jäänyt tähän. Seuraavana päivänä Vilimsky kertoi lehdistölle, että jos hän olisi ORF:n pääjohtaja, hän antaisi Wolfille oitis kenkää. FPÖ:n johtaja ja varaliittokansleri HC Strache nimitti haastattelua ”vastenmieliseksi”, ja entinen tv-toimittaja ja tv-kasvo Ursula Stenzel, joka vaikutettuaan ensin pitkään konservatiivipuolue ÖVP:ssa eräänlaisena Itävallan Eva-Riitta Siitosena loikkasi FPÖ:n riveihin, vertasi Wolfin haastattelua natsien ”kansantuomioistuimeen”. Itse ORF:n hallintoneuvoston puheenjohtaja, FPÖ:n Norbert Steger, ehdotti Wolfille määräaikaista vapaaehtoista jäähyä ja piti hänen Vilimskylle esittämäänsä kysymystä ”perverssinä”. Wolf itse lähti haastattelun jälkeen muutaman päivän lomamatkalle. Sen aikana hänen virtuaaliset postilaatikkonsa täyttyivät viesteistä, joista ylivoimaisesti suurin osa oli kiittäviä ja kannustavia – näin hän kertoo blogissaan – mutta sekaan mahtui myös erään herrasmiehen koko nimellään lähettämä kannanotto: “Terve miksi te ette ole vielä saanut orfilta potkuja senkin. Rotta paska huoran penikka.”

Palasimme rottateemaan tai asiallisen poliittisen keskustelun puutteeseen. Olisi taas niin helppo jäädä ruotimaan sanojen ja ilmausten loukkaavuutta tai päivittelemään julkisen keskustelun raaistumista, pohtimaan, kuka saa sanoa kenelle miten pahasti ja miksi. Tämä ehkä liittyy siihenkin, että monien ihmisten käsitys kielestä on eräänlaisen magian leimaama: ikään kuin kuviteltaisiin kielen nousevan suoraan todellisuudesta, sanojen olevan jonkinlaisessa luonnollisessa suhteessa kuvaamiinsa ilmiöihin. Mutta oikeastihan kyse ei ole siitä, saako ihmistä verrata rottaan. Ei myöskään siitä, saako toimittaja jäädä jankkaamaan joistakin pilapiirroksista ja niissä esiintyvien hahmojen nenän käyryysasteesta (koukkunenäisiä hahmoja esittävistä pilapiirroksistahan on FPÖ:n johdon yhteydessä ollut puhetta ennenkin) vai pitääkö hänen keskustella haastateltavan poliitikon kanssa tämän keskeisistä vaaliteemoista (kuten Wolf haastattelun loppupuolella latasi Vilimskylle: ”Te yritätte pitää vaalipuhetta. Se ei nyt onnistu.”).

Armin Wolf käytti toimittajan vapautta tarttuakseen kipeään teemaan: demokraattisena puolueena esiintyvän FPÖ:n läheisiin vaikka pontevasti kiistettyihin suhteisiin uusnatsismin tai natsismin perinnön kanssa. Puolueen nuorisojärjestön RFJ:n kotisivulla komeilevassa piirroksessa (se löytyy Steiermarkin RFJ:n sivulta edelleen) olennaista ei ole se, minkämuotoisia neniä piirtäjä saa piirtää, vaan se, minkälaisilla keinoilla puolue pyrkii vetoamaan ja vaikuttamaan ja minkälaiseen yleisöön. Se älähdys, jonka vertaus natsiajan kuvakieleen FPÖ:n ja sen kannattajien riveissä nostatti, osoittaa, että kalikka on kalahtanut. Ja tästä viime kädessä on kysymys: yleisön oikeudesta riippumattomaan tiedonvälitykseen, ja toimittajan vapaudesta heiluttaa kalikkaa ja tehdä juuri niitä kysymyksiä, jotka saavat haastateltavan hermostumaan. Sanat ovat tekoja.


Menneiden sukupolvien varjot

marraskuu 16, 2017

Otsikko on lainattu Sergei Paradžanovin vuonna 1964 Neuvosto-Ukrainassa ohjaamalta mielettömältä elokuvalta Тіні забутих предків, joka on viime vuosien unohtumattomimpia katselukokemuksiani. Mutta nyt ei ole kysymys Karpaattien hutsuulikansan perinteistä vaan siitä, miten entisaikojen poliittinen historia yhä elää sentrooppalaisessa arjessa, kielenkäytössä ja poliittisessa kulttuurissa.

Reaalisosialismin kaatumisestahan on kohta kolmekymmentä vuotta. Nykyajan nuoret aikuiset Unkarissa kuten muissakaan entisissä sosialistimaissa eivät enää ole päntänneet koulussa pakkovenäjää eivätkä osaa edes kyrillisiä kirjaimia (joten saattaa käydä kuten muutamia päiviä sitten netissä liikkunut kuva näyttää: szegediläisessä myymälässä ulkomaalaisille asiakkaille tarkoitettu ilmoitus lisäveron hyvittämisestä kierrätettiin Google Translaten kautta, mutta kun lähtökieleksi unohtui englanti, serbiankieliseksi tarkoitetussa kyltissä lukee jonkinlaista unkaria kyrillisin kirjaimin, eikä kyltin tulostanut henkilökunta selvästikään ole osannut epäillä mitään). Vasta päälle nelikymppisillä alkaa olla kunnon muistikuvia siitä, millaista oli lapsena laulaa Kansainvälistä pioneerihuivi kaulassa, aikuisena suunnitella ei aivan yksinkertaisesti järjestettävää ulkomaanmatkaa mutkikkaine valuuttaoperaatioineen tai lukea lehdistä artikkeleita, joissa oli selvästi tunnistettava vörös farok eli “punainen häntä”, pakollinen ideologinen loppukaneetti.

Sen verran kuitenkin sosialismin ajoista tietää nuorempikin polvi, että nykyhallituksen arvostelijoiden viljelemät viittaukset entisiin aikoihin toimivat edelleenkin myös poliittisen satiirin ja pilkan keinoina. Kaikki ymmärtävät, mitä tarkoittaa, kun pienoisen möhömahan kasvattaneen Viktor Orbánin aika epäedullisesta kulmasta otettua valokuvaa kommentoidaan ei pääministerin (miniszterelnök) vaan TSZ:n (termelőszövetkezet eli tuotanto-osuuskunta, suunnilleen ”kolhoosi”) puheenjohtajan näköiseksi – se siis viittaa hyvinvoivaan ja mahtavaan mutta röyhkeän junttimaiseen olemukseen. Niin isänmaallis-oikeistolaista, kristillistä ja antikommunistista kuin nykyinen meininki onkin olevinaan, oppositio ei väsy muistuttamaan, miten paljossa hallituksen ja sen viestinnän tyyli tuo mieleen entiset ajat: vallanpitäjien mielivallan ja syvälle rakenteisiin piintyneen korruption, hurraa-kulkueet lippujen hulmutessa, syntipukkeihin ja syyttelyyn taittuvan, viholliskuvia rakentavan propagandan. Ja komentotalouden, jossa kuluttajahinnoilla ei tarvitse olla mitään tekemistä kannattavuuden tai muun kapitalistisen hölynpölyn kanssa.

Tästä viimeksimainitusta on viime päivinä kohistu unkarinkielisessä somessa. Kohinan keskipisteenä on András Tállai, talousmies ja poliitikko, entinen Mezőkövesdin kaupungin pormestari, nyttemmin Fidesz-puolueen kansanedustaja, veroasioista vastaava valtiosihteeri sekä Unkarin vero- ja tullihallituksen (NAV) johtaja. Viime viikonloppuna Tállai ilmoitti Facebook-sivullaan, että oli kansalaisten pyynnöstä käynyt selvittämässä polttoaineiden hintoja vaalipiirissään ja todettuaan ne korkeiksi ”sopinut” öljy-yhtiö MOL:n kanssa hintojen laskusta Mezőkövesdin alueella. Tästä tietenkin riemu repesi oppositioviestimissä, pääministeri Orbán puolestaan kiitteli Tállaita reippaasta toiminnasta, kunnes juttu levisi vähemmän imartelevassa valossa kansainvälisiin uutisiin, ja MOL:n oli aika ryhtyä selittelemään, että sen hintapolitiikka perustuu täysin yhtiön omiin arvioihin ja liiketaloudellisiin tekijöihin, ei mihinkään muuhun, eihän toki.

Koko kohun symboliksi nousi vuoden mehevin freudilainen lipsahdus. ATV-uutisten haastateltavaksi osui autoilijarouva, jonka suusta kuultiin seuraavaa:

… bensan hinta halpeni, ja olen samaa mieltä, semminkin kun mielestäni toveri Táll… ei ole vain ministerinä vaan myös kansanedustajana läsnä…

Rouva on siis sanomassa Tállai elvtárs ‘toveri Tállai’, mutta huomaa lipsahduksensa viime hetkessä ja nielaisee elvtárs-sanan jälkimmäisen tavun. Asia on kuitenkin tullut piinallisen selväksi. Aika entinen on palannut. Elvtárs ei sosialismissa ollut mikään yleinen ’herraa’ tai ’rouvaa’ vastaava kohtelias puhuttelu, vaan se kuului puolueen jäsenille, vallan miehille ja naisille. Tässä puoliksi nielaistussa ”toveri”-sanassa kuuluu koko entisten aikojen meininki: tasa-arvon iskulauseisiin naamioituva autoritaarinen, hierarkinen, jälkifeodaalinen yhteiskunta, jossa ”toverit” järjestävät asiat mielistelijöidensä parhaaksi.

***

Siirrytään Itävaltaan. Täällä diktatorisen sortovallan kaatumisesta on kulunut paljon enemmän aikaa. Natsimeininki elää kuitenkin erilaisten perinneyhdistysten voimin tiettyjen piirien kellareissa ja kaapeissa, ja näillä perinneyhdistyksillä puolestaan on selviä kytköksiä populistiseen Vapauspuolueeseen (FPÖ), joka parhaillaan on nousemassa rakenteilla olevan hallituskoalition junioripartneriksi. Tunnelmat omassa somekuplassani ovat järkytyksen ja syvän huolen leimaamat, muun muassa pelätään Itävallan kansainvälisen maineen puolesta. Ja päivitellään, millaisia kaappinatseja uuteen hallitukseen on nousemassa. Eilen illalla tuhansia mielenosoittajia kynttilät kädessä kokoontui Wienin kaduille osoittamaan mieltään äärioikeistolaisten hallitukseen nousua vastaan.

Liittopresidentti Van der Bellenin kerrotaan viime viikolla lausuneen diplomaattiyleisölle, että hän ei periaatteessa vastusta FPÖ:n osallistumista hallitukseen, mutta tiettyjä henkilöitä kuten FPÖ:n pääsihteeriä ja europarlamentaarikkoa Harald Vilimskyä ja Wienin varapormestaria Johann Gudenusta hän ei suostuisi nimittämään ministeriksi. Vilimsky, jota pidetään yhtenä FPÖ:n pääideologeista, on vuosien mittaan tuottanut erinäisiä arveluttavia ja mediakohua nostattaneita möläytyksiä. Johann Gudenus taas on eräänlainen FPÖ:n Olli Immonen, joka samoin on möläytellyt yhtä jos toistakin (mm. käyttänyt natsiaikojen termiä Umvolkung, ’uudelleenkansoittaminen’ eli ’kansanvaihto’, mikä hänen mielestään on nykyisen maahanmuuton pahin vaara) ja kaveerannut erikoisten tyyppien kanssa. Hänellä on erityisen hyvät suhteet Putinin Venäjään: hän on muun muassa vieraillut sekä Tšetšenian diktaattorin Ramzan Kadyrovin luona (minkä jälkeen hän totesi, että Itävallassa oleskelevat tšetšeenipakolaiset ovat rikollisia ja huijareita, jotka sietäisi heti palauttaa) että – yhdessä muutamien muiden länsieurooppalaisten äärioikeistoaktiivien kanssa – Krimin valtauksen jälkeistä ”vapaata ja laillista” kansanäänestystä tarkkailemassa.

Yksi entisten aikojen perinneyhdistysaktivisti jouduttiin jo ”harjaamaan”. Alaitävaltalaista Tullnin kaupunkia edustava Andreas Bors oli nousemassa parlamenttiin, kun julkisuuteen levisi hänestä 17-vuotiaana aateveljien seurassa napattu kainalontuuletuskuva:

bors

Bors joutui luopumaan mandaatistaan. Lehdistötiedotteessaan hän selittää kaiken johtuvan mediakampanjasta, jonka tarkoituksena on häiritä FPÖ:n ja konservatiivipuolue ÖVP:n hallitusneuvotteluja.

Henkilökohtaisesti vakuutan, että kiellän äärimmäisyysajattelun kaikissa muodoissaan ja henkilökohtaisesti sanoudun irti natsidiktatuurin ajatusmaailmasta – se on minulle itsestäänselvyys! Sitäkin enemmän pahoittelen, että aikoinaan yhdellä ainoalla harkitsemattomalla teollani annoin aihetta yhdistää itseni ideologiaan, jonka ehdottomasti torjun. Jos voisin tehdä tämän tapahtumattomaksi, tekisin niin heti, tuodakseni sitäkin selvemmin ja yksiselitteisemmin ilmi puhtaan (lupenrein) demokraattisen aatemaailmani.

Lupenrein tarkoittaa ”luuppipuhdasta”, siis semmoista, missä ei suurennuslasillakaan erotu epäpuhtauksia, ja on alkuaan jalokiviseppien käyttämä arviointitermi. Kuuluisaksi tämän sanan teki Saksan entinen liittokansleri Gerhard Schröder vuonna 2004 lausuessaan (tai paremmin myöntäessään toimittajan esittämän muotoilun), että ”Vladimir Putin on luuppipuhdas demokraatti”. On kenties tahattoman hupaisaa, että tähän samaan surullisenkuuluisaan termiin tarttuu Putinin poikien kanssa veljeilevän joukon edustaja.

”Heilaileva” Andreas Bors ei siis nouse parlamenttiin vaan jatkaa toimintaansa paikallispolitiikassa. Natsitervehdys on kuitenkin taas nostanut esiin itsensä FPÖ:n johtajan HC Strachen nuoruudensynnit. Strache oli nuoruudessaan todistettavasti mukana uusnatsien toiminnassa, muun muassa vankilaan tuomitun holokaustinkiistäjän Gottfried Küsselin organisoimissa sissitaisteluharjoituksissa, joita hän myöhemmin on pyrkinyt vähättelemään pojankloppien värikuula-ammuskeluksi. Kuuluisassa valokuvassa nuorella Strachella on peukalo, etusormi ja keskisormi ojennettuna W-kirjaimen muotoon (niin kuin Widerstand, ’vastarinta’) ns. Kühnen-tervehdykseen, jota uusnatsit käyttivät liian huomiotaherättävän käsivarsi-”heilauksen” sijasta. Oman selityksensä mukaan Strache oli kuvaa otettaessa ollut tilaamassa kolmea olutta. Strachen tiedetään myös uusnatsipiireissä pyöriessään käyttäneen ”taistelijanimeä” Heinrich, ja keltalehti Österreichin haastattelema, samoissa piireissä liikkunut lähde väittää, että tämä nimi oli tarkoituksella valittu Heinrich Himmlerin mukaan.

Aika monta vuosikymmentä saa kulua, ennen kuin menneiden sukupolvien perinnöstä päästään eroon.