Poliittisen julkisuuden joulukalenteri on avattu

3 joulukuun, 2020

Pakkohan tästä on kirjoittaa. Viime päivien nettihuumori- ja meemitulvan parhaita oli tämä kuva:

Adventtikalenterin ensimmäisestä luukusta kurkistaa viime päivinä natsivertausmöläytyksellään puhuttanut Petőfi-kirjallisuusmuseon johtaja ja merkittävä kulttuuripoliittinen vaikuttaja Szilárd Demeter. Kakkosluukun partaherra puolestaan on Suomea myöten huvittunutta julkisuutta saanut Fidesz-puolueen nyttemmin tehtävistään eronnut europarlamentaarikko József Szájer, mies, joka kärysi Brysselissä poliisin ratsaamista, koronarajoituksia rikkovista ”yksityisjuhlista”, joita keltalehdistö kainostelematta on nimittänyt ”homo-orgioiksi”. Lukemattomiin vitseihin ja pilakuviin aihetta antanut versio tarinasta kuuluu niin, että Szájer oli yrittänyt paeta juhlahuoneistosta vesiränniä pitkin kiiveten. Mukanaan hänellä oli reppu ja siinä ekstaasia, josta hän on kiistänyt tietävänsä mitään. Vesiränni on nyt päivän pari ollut unkarilaisen somekuplani keskeinen teema.

Kuvan mahdollinen sisältö: 1 henkilö, parta, tekstissä sanotaan Teljes politikai közösségünk nevêben köszönetet mondunk Szajer Józsefnek, akinek döntő szerepe volt abban, hogy a magyar polgári konzervativizmus és kereszténydemokrácia elfoglalhassa az őt megillető helyet az ereszcsatornán FIDESZ KONGRE BUDAPEST, 2
”Koko poliittisen yhteisömme nimissä kiitämme József Szájeria, jolla on ollut ratkaiseva osuus siihen, että Unkarin porvarillinen konservatismi ja kristillisdemokratia ovat saavuttaneet ansaitsemansa paikan sadevesirännissä.” Alun perin tämä kuva julkaistiin Szájerin esitettyä virallisen eronpyyntönsä, ja viimeisellä rivillä – jonka Péter Konok on tässä Facebookissa julkaisemassaan versiossa pannut uusiksi – luki oikeasti: ”Euroopan poliittisella näyttämöllä”.

Tietenkin poliitikollakin on oikeus yksityiselämässään harrastaa seksiä täysi-ikäisten ja suostuvaisten henkilöiden kanssa aivan sillä tavalla kuin haluaa. Huomionarvoista tässä oli ensin koronarajoitusten rikkominen, sitten mahdollinen huumeiden osuus kuviossa, ja koko jutun uutis- ja huumoriarvon kannalta tietenkin se, että Szájerin puolue ja sen käsissä oleva hallitus ja lainsäätökoneisto ovat viime vuosien ajan yrittäneet kaventaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Homoparit voivat Unkarissa rekisteröidä parisuhteensa, mutta tulossa olevan lainmuutoksen jälkeen lapsia saavat adoptoida vain avioparit, ja avioliitto taas on perustuslaissa nimenomaisesti määritelty miehen ja naisen väliseksi. Tämän Orbánin hallituksen laadittaman uuden perustuslain puolestaan Szájer aikoinaan (vuonna 2011) blogissaan kehui kirjoittaneensa omalla iPadillaan.

Unkarin hallituksen virallinen kanta homoseksuaalisuuteen on ollut, että – kuten pääministeri Orbán äskettäisen satukirjakohun yhteydessä asian ilmaisi – ”olemme kärsivällisiä ja suvaitsevaisia, mutta lapset pitää jättää rauhaan”. Vuonna 2015 Orbán oikein kiitti Unkarin seksuaalivähemmistöjä siitä, että nämä ovat pidättäytyneet semmoisesta itseään vastaan kääntyvästä ”provokatiivisesta” käyttäytymisestä, jollaista länsimaissa näkee. Toisin sanoen: tehkää mitä teette, mutta pysykää kaapissa. Pride-paraateja on Budapestissa toki järjestetty, sateenkaarituristejakin houkuttelevien festarien yhteydessä sallittu hammasta purren tähänkin kohderyhmään vetoava mainonta, ja huhujen mukaan kaappihomoja löytyy nykyisenkin Fidesz-puolueen johdosta tai sen lähipiireistä muitakin kuin Szájer, jonka seksuaalisista taipumuksista on puhuttu jo pitkään myös politiikan sisäpiirien ulkopuolella. (On jo aika monta vuotta siitä, kun Szájerista ja hänen vaimostaan, Unkarin oikeuslaitoksen korkeimmilla paikoilla istuvasta Tünde Handósta, tuli jossakin puhetta, ja unkarilainen tuttavani totesi kuivakasti: ”Mieshän on homo, sen tietää kaikki.”)

Szájerin tapausta on Unkarin riippumattomassa mediassa nyt innokkaasti käsitelty eri näkökulmista. 444.hu-sivusto taustoitti tarinaa muun muassa käsittelemällä chemsex-alakulttuuria eli kimppakivajuhlia, joissa hommaan pannaan vauhtia ja osallistujien estot poistetaan huumeiden ja lääkkeiden avulla, usein myös asiantuntevien lääkintähenkilöiden valvonnassa, sillä käytetyillä kemikaalisekoituksilla voi olla aika hurjia ja vaarallisia vaikutuksia. Jostakin tällaisesta vaikuttaa olleen kyse myös näissä kohtalokkaissa juhlissa. Tämä tietenkin houkuttelee pohtimaan myös, mikä ajaa arvostetun ja vaikutusvaltaisen lähes kuusikymppisen herrasmiehen näin rankan rentoutumismuodon pariin. Szájerin uraa ja persoonaa koetelleita ristipaineita onkin pohdittu useammassa artikkelissa.

Szájer oli aikoinaan, vanhan vallan viimeisinä vuosina, nuoren kapinallisen Fidesz-puolueen perustajia ja keskeisiä vaikuttajia. Hän oli järjestelmänvaihdoksen aikoihin suosituimpia Fidesz-poliitikkoja, itse asiassa – muistuttaa 444.hu:n Zsolt Sarkadi – ainoa Fidesz-ehdokas, joka vuoden 1990 vaaleissa valittiin parlamenttiin pelkän itse keräämänsä äänimäärän turvin. Tässä videopätkässä vuodelta 1988 nuori Szájer kertoo BBC:n toimittajille, että Fidesz-puolue haluaa tehdä Unkarista vapaan maan, jossa vapaat kansalaiset saavat tehdä mitä haluavat.

Ajan mittaan kävi selväksi, että Fidesz-puolueen suunta oli aivan muualle, mutta Szájerin uskollisuus ei murtunut. Esimerkiksi pari vuotta sitten hän kieltäytyi arvostelemasta puoluetoveriaan, joka entiseen maailmanaikaan oli ollut tiedusteluviranomaisten ilmiantaja (ja tehnyt raportteja myös Szájerin kaltaisista nuorista kapinallisista). Puolueensa myötä Szájer matkasi halki poliittisen kentän liberaalista perusarvopopulistiksi, ja hänestä tuli, Sarkadi kirjoittaa, ”itseään päin naamaa sylkevä ihminen”.

HVG:n artikkelissa taas László Arató ja Márton Gergely pohtivat Szájerin raskasta roolia ”puskurina” Orbánin Fidesz-puolueen ja Euroopan kansanpuolueen (EPP) välissä. Itse asiassa siinä vaiheessa, kun tieto Szájerin eroamisesta tuli julki mutta sen taustoja ei vielä tiedetty, monet politiikan tarkkailijat arvelivat miehen palaneen loppuun Orbánin ja EPP:n jatkuvassa nokittelussa. Maanantaina, vielä ennen kuin totuus Brysselin seksijuhlista oli tullut julki, vanha puoluetoveri Zsolt Becsey ei osannut kuin ihmetellä Szájerin yllättävää eropäätöstä: ”Jóska on aina ollut strategi, hän ei ole koskaan tehnyt äkkitempauksia, hän on tiennyt, mitä tahtoo.”

Becseyn mukaan Szájer oli vuodesta 1990 saakka keskittynyt rakentamaan Unkarin Eurooppa-suhteita. Se, että Fidesz-puolueen myyräntyötä eurooppalaista oikeusvaltioperiaatetta kohtaan oli EPP:ssä niin pitkään siedetty, oli ilmeisesti paljolti Szájerin ansiota. Ihmeitä ei hänkään kuitenkaan pystynyt tekemään. Sargentinin raportti vuonna 2018 hajotti pakan, ja Szájerin ponnisteluista huolimatta kaksi kolmasosaa EPP-tovereista äänesti ”Unkaria” vastaan. Vuonna 2019, kertovat HVG:n EU-lähteet, Szájer ei enää olisi jaksanut jatkaa. Orbán suostutteli hänet vielä kerran ehdolle eurovaaleihin mutta vaihtoi sitten hänen tilalleen ryhmyriksi Tamás Deutschin, typeristä somemöläytyksistään surullisenkuuluisaksi käyneen vanhenevan playboyn, jonka englannintaitokaan ei ollut Szájerin tasolla. Fidesz-puolueen julkisivu Eurooppaan päin muuttui siis ronskimmaksi ja vähemmän älylliseksi, mutta se oli ehkä tarkoituskin.

Tähän peliin siis Szájerin uskottiin uupuneen, kun hän lauantai-iltana ilmoitti työtovereilleen ja sunnuntaiaamuna julkisuudelle luopuvansa mandaatistaan ja lopettavansa poliittisen uransa, muka ”pitkällisen harkinnan jälkeen” todettuaan, että ei enää kestä päivänpoliittisten kamppailujen henkistä taakkaa. Sitten koko tarina eksklusiivisista miesjuhlista tuli julki, ja lisää yksityiskohtia ilmestyy julkisuuteen koko ajan. Tilaisuuden isännän haastattelu on kiertänyt tiedotusvälineissä; kuulemma hänen järjestämissään kimppakivajuhlissa käy säännöllisesti poliitikkoja ja diplomaatteja monista maista, etenkin Unkarista ja Puolasta (yhden virolaisen diplomaatin mukanaolon vahvisti myös Viron ulkoministeriö).

Surullinen tarina siitä, miten nolosti voi päättyä lahjakkaan ja uutteran ihmisen pitkä poliittinen ura. Mutta eihän sille mitään mahda, että sivusta katsoen tässä on hupaisa puolensa. Yksi amerikkalaisista suosikkikoomikoistani Trevor Noah (jonka infotainment-showhun jäin pahasti koukkuun USA:n presidentinvaalien aikoihin) nappasi kiinni siihen vitsintynkään, joka helposti tulee mieleen, kun ajattelee hikisen alastoman miesjoukon keskelle törmääviä poliiseja. (”Ooh, nyt leikitään! Officer, kylläkyllä, olen ollut tooosiiii tuhma poika… wau, oikeat käsiraudat!”) Sitten luin tuosta 444.hu:n jutusta (joka perustuu puolalaiseen lähteeseen), että poliisit olivat päässeet huomaamatta juhlahuoneistoon sen auki jääneestä ovesta – ja ratsia oli lähtenyt liikkeelle vähän takellellen, kun jotkut juhlijat olivat tehneet juuri tuollaisen tulkinnan ja yrittäneet ryhtyä availemaan poliisimiesten sepaluksia.

Sattuuhan tämmöistä paremmissakin piireissä. Samaan aikaan Viron yleisradioyhtiön uutissivusto kertoi, miten Liettuan parlamentin kulttuurivaliokunnan etäkokouksessa seksuaalivähemmistöille vihamielisistä kannanotoistaan tunnettu kansanedustaja Petras Gražulis avasi hetkeksi kameransa, jolloin siinä näkyi hänen olkapäänsä takaa kurkisteleva puolialaston mies. Kulttuurivaliokunnan puheenjohtaja yrittää armeliaasti tulkita asiaa niin, että ”kenties siellä oli sukulaismies, joka auttoi selvittämään jotain teknistä ongelmaa”. Selityksiä muuten löytyy myös Unkarissa Szájerin tapaukselle. Hörhöoikeistolainen TV-kanava Hír TV haastatteli tiedustelu-upseeri László Földiä, jonka mielestä Brysselissä seksijuhliin tehty isku oli järjestetty juttu, jonka takana voi olla jonkin ulkovallan tiedustelupalvelu ja tarkoituksena vahingoittaa Unkaria.

Mitähän adventtikalenterin seuraavista luukuista vielä ilmestyy?


Uusi Moskova?

29 marraskuun, 2020

Pakko vielä jatkaa eilisen juttuni johdosta.

Kirjallisuus- ja kulttuuriviskaali Szilárd Demeterin käsittämätön kirjoitelma, jossa Eurooppaa verrattiin kansojen kaasukammioon, György Sorosia Hitleriin, jota ”liber-arjalaiset” palvovat führerinään, ja ”meitä” (siis ”kansallismielisiä” puolalaisia ja unkarilaisia) nimitettiin ”uusiksi juutalaisiksi”, nostatti semmoisen pahennuksen kansainvälistä mediaa ja Israelin lähettilästä myöten, että Demeter poisti kirjoituksensa verkosta ja sulki koko Facebook-tilinsä. Magyar Nemzet -lehdessä hän myöntää, että kaasukammiovertauksella tuli tahtomattaan loukanneeksi uhrien muistoa, ja lupasi vastedes välttää moista. Muuten hän ei varsinaisesti pyytänyt anteeksi eikä varsinkaan perunut sanomaansa.

Jupakan ikävänä sivutuotteena on myös noussut perin ikävänsävyistä keskustelua ”romanialaisista” eli niistä lukuisista ulkounkarilaisista, joita Orbánin hallinto on nostanut näkyvään asemaan kulttuuripolitiikassa. Ukrainan Taka-Karpatiassa (sieltä on kotoisin teatteripaaviksi ylennetty Attila Vidnyánszky) tai erityisesti Romaniassa kasvaneilla unkarilaisilla on historiallisessa lähimuistissa diktatuuri, joka oli kovempi kuin Kádárin Unkarin varsin lepsut meiningit ja joka ennen kaikkea nimenomaisesti sorti ja syrji etnisiä unkarilaisia ja näiden kansallistunnetta. Varmaan siksi näiltä alueilta löytyy kulttuuriväkeä, joka on innoissaan päästessään tekemään Orbánin Unkarin avoimesti etnonationalistista kulttuuripolitiikkaa. Emä-Unkarissa tämä nostattaa melkoista kitkeryyttä, myös niissä, joita harmittavat Orbánin hallituksen ulkounkarilaisille avokätisesti syytämät tuet. Ja siksi nytkin on älymystönkin foorumeilla jouduttu muistuttelemaan, että Orbánin transilvanianunkarilaisten renkien haukkuminen ”romanialaisiksi” – samalla kun lukemattomat Transilvaniassa syntyneet unkarilaiset tieteen- ja taiteentekijät kyselemättä omitaan osaksi Unkarin kulttuuria – ei ole oikein eikä kaunista.

Mutta palataan asiaan. Varsinainen sanomahan tuossa Demeterin jutussa oli, että paha Brysseli, jossa ilkeä György Soros määräilee, ei muuta kuin sortaa Euroopan kansoja, haluaa hävittää niiden kulttuurit, perinteet ja identiteetit ja asuttaa Euroopan täyteen vihamielisillä muukalaisilla. Ja ne, jotka vastustavat tätä, eli ennen muuta uljaat ja vapautta rakastavat unkarilaiset ja puolalaiset, halutaan heittää ulos Euroopasta, samasta Euroopasta, jonka arvoja ja oikeuksia he ovat viimeiseen veripisaraan puolustaneet milloin Turkin sulttaanin armeijaa, milloin neuvostopanssareita vastaan.

Tänään näin sitten somekuplassani parikin kommenttia, joissa todellakin kajahti järjen ääni. Nimittäin: miksi ihmeessä (a) EU, (b) Unkarin oppositio ei yritä tosissaan vastustaa ja kumota näitä ilmeisiä valheita? Miksi kukaan ei väännä rautalangasta, niin että tuppukylienkin kansa ymmärtää, että mikään näistä ei pidä paikkaansa? Että ”Brysseli” ei ole pakottamassa EU-maita ottamaan vastaan valtavia maahanmuuttajajoukkoja? Että Unkaria ja Puolaa ei olla heittämässä ulos unionista? Että oikeusvaltio ei tarkoita sitä, että poikia ei enää saa sanoa pojiksi ja tyttöjä tytöiksi, koska sukupuolia pitää virallisesti olla 72, vaan sitä, että hallitus ja pääministerin kaverit eivät saa kääriä maan ja EU:n veronmaksajien rahoja liiveihinsä, että lakeja pitää noudattaa ja että oikeusistuimien pitää olla puolueettomia? Tietenkin hallituksen ylivalta perinteisestä mediasta, yhdessä feodalismin ja sosialismin myrkyllisen perinnön kanssa, vaikeuttaa näiden viestien välittämistä pustan peräkorpeen ihmisille, jotka eivät osaa kieliä tai lue lehtiä. Mutta eikö sen pitäisi olla hidaste, ei este?

Hilpein somelöytöni tänään oli kuitenkin Árpád W. Tótan Facebookiin postaama sarkastinen murjaisu, jossa tehdään selvää siitä tietyissä piireissä suositusta älyttömästä vertailusta, että Brysseli on uusi Moskova ja EU yhtä paha kuin Neuvostoliitto aikoinaan. Kas näin:

En ole enää lapsi, mutta olen ollut lapsi aikoinani, vieläpä sosialistisen maailmanjärjestyksen varjossa. Siksi ymmärrän täsmälleen, mitä Viktor Orbán tarkoittaa verratessaan Euroopan unionia Neuvostoliittoon.

Muistan, miten nelivuotiaana jo tavailin tekstejä jättiläismäisistä julisteista: Pysäytetään Moskova! Lähetetään viesti Moskovaan! Ei anneta Brežnevin nauraa viimeisenä! Ulkovalta yritti silloinkin pakottaa meitä tahtoonsa, ja vain unkarilaisten urheuden ansiota on, että se ei onnistunut.

Kun olin jo peruskoulussa, neuvostoliittolaiset rupesivat vaatimaan oikeusvaltioperiaatteen noudattamista. Syyttivät meitä vähemmistöjen syrjinnästä, lobbasivat Soros-järjestöjen puolesta, jankuttivat lehdistön vapaudesta ja vapaista vaaleista ja vielä jostakin ”korruptiostakin”. Unkarin kommunistipuolue alkoi silloin postittaa konsultaatiokaavakkeita, ja isä antoi minun piirtää siihen rasteja siihen kohtaan, missä luki että alas Varsovan liitto. Sitten tuli lisää julisteita, kadut olivat täynnä kännipäisen Brežnevin kuvia, ja kaikkia nauratti, kun venäläiset nyrpistelivät nenäänsä.

Sitten Gorbatšov vielä yritti kovistella, vaatia monipuoluejärjestelmää ja riippumattomia oikeusistuimia, soperteli kaikenlaista sananvapaudesta sun muusta, uhkasi lopuksi vielä pistää kaasuhanat kiinni, jos ei Unkarin kommunistipuolue luovu yksinvallastaan. Kádár ei ollut moksiskaan, sanoi vain, että tuommoinen kiristys ei käy päinsä tai muuten me kumotaan veto-oikeudellamme koko SEVin budjetti, ja kuinkas sitten suu pannaan. Siitäkös Neuvostoliitto säikähti ja pötki pakoon, ja jos ei ole pysähtynyt niin pötkii vieläkin!


Katutaistelijoista ja kaasukammioista

28 marraskuun, 2020

Euroopan ytimessä käydään parhaillaan taistelua arvoista, oikeudesta ja oikeusvaltiosta. Niin kuin Suomenkin mediassa on kerrottu, Unkari ja Puola eivät hyväksy EU:n budjetin sitomista oikeusvaltioperiaatteeseen. Torstaina Unkarin Orbán ja Puolan Morawiecki vahvistivat yhteisen uhmaliittonsa: jos EU rupeaa sanelemaan, miten sen antamat rahat pitäisi käyttää, ja liikaa urputtaa esimerkiksi korruptiosta, Unkari ja Puola pistävät veto-kapulan rattaaseen. Orbánin ja Morawieckin mukaan EU:n uusi systeemi ei vahvistaisi oikeusvaltiota, päinvastoin: sitä ”voitaisiin käyttää politiikan välineenä”. Näin ainakin kertoo Unkarin yleisradioyhtiön uutissivusto ja konkretisoi myös, millaisen politiikan välineestä olisi kyse. Useamman uutisjutun voimin unkarilaisille tehdään selväksi, että Brysseli haluaa sanella maahanmuuttopolitiikkaa (MAAHANMUUTTO!), mikä merkitsee ”kaikkien oikeuksien antamista migranteille”, ja tämän kaiken takana on tietenkin Soros (SOROS!), EU nimittäin toteuttaa ”Soros-suunnitelmaa”.

Näin Fidesz-puolueen viestintäpäällikkö István Hollik kiteyttää: Brysselin tuorein suunnitelma on kaikkien luettavissa Euroopan komission kotisivulla. ”Sen otsikkokin on paljastava: Täydellinen kotouttaminen.” (Hollikin käyttämän fraasin teljes befogadás voi kääntää myös ”täysi vastaanotto”, ja kohdeyleisö voi ymmärtää sen siten, että ”meille saavat tulla kaikki halukkaat ja saavat heti täydet oikeudet”, mutta näillä hakusanoilla ei Euroopan komission unkarinkielisiltä kotisivuilta löydy yhtään mitään. Arvoitukseksi jää, mihin Hollik on viittaamassa.) Tämän suunnitelman mukaan siis Eurooppaan halutaan lisää maahanmuuttajia, näille annetaan kaikki taloudellinen tuki asuntoa myöten (varmaan myös uudet lastenvaunut ja kultahampaat…), ja ”pahin” on suunnitelman kolmas kohta, jonka mukaan Eurooppaan saapuvien maahanmuuttajien on saatava äänioikeus ja tultava mukaan poliittiseen päätöksentekoon. ”Tällä tavalla vasemmisto ostaa ääniä!” hehkuttaa Hollik. ”Heille ei merkitse mitään, vaikka Eurooppa tuhoutuisi tähän, he vain toteuttavat Soros-suunnitelmaa!”

Öö, joo. On siis olemassa Soros-verkosto ja Soros-suunnitelma, ja EU:n päätöksentekoakin ohjailee kulissien takaa naruja vedellen yksi ikivanha unkarinjuutalainen miljonääri. Tähän uskomista helpottaa se, että Soros on oikeasti ilmaissut mielipiteitään siitä, mihin suuntaan EU:n pitäisi politiikkaansa kehittää. Niille, joita asia kiinnostaa, suosittelen tätä Eva S. Baloghin Hungarian Spectrum blogipostausta, josta löytyvät englanniksi sekä Project Syndicaten julkaisema Sorosin kirjoitus että Orbánin vastine siihen. Orbánin tekstiä ei Project Syndicate suostunut julkaisemaan, koska se ei ollut vaatimusten mukaista ”älyllistä argumentointia tai poliittista toimintaehdotusta, jonka tarkoitus on informoida lukijoita ja avartaa julkista keskustelua”. Aika nopealla vilkaisullakin selviää, että näin on: Orbánin teksti on salaliittohuuruista propagandahöttöä, joka jättää kultin ulkopuoliset sanattomina päätään pyörittelemään – ja ”kultin ulkopuolisilla” tarkoitan siis niitä, joille ei ole itsestäänselvä totuus, että ”mahtavat voimat ovat taas liikkeellä pyyhkiäkseen maan päältä Euroopan kansakunnat” tai että ”EU:n byrokraatit haluavat pakottaa Euroopan vapaat kansakunnat yhteen yhtenäiseen ajattelu-, kulttuuri- ja yhteiskuntamalliin”.

Hyökkäys on paras puolustus. Siitä huolimatta leukani loksahti, kun uutisvirtaani tipahti tämä kuva, jonka Unkarin hallituksen tiedotusasioista vastaava valtiosihteeri Zoltán Kovács oli postannut Facebookiin:

”Me olemme oikeusvaltioperiaatteen katutaistelijoita ja vallankumouksellisia.”

”Katutaistelijoilla ja vallankumouksellisilla” luodaan tietenkin mielleyhtymiä vuoden 1956 tapahtumiin. Niiden polttopisteessä Orbánin hallituksen suosiman version mukaan eivät olleet ihmiskasvoista sosialismia ja demokratiaa etsivät poliitikot (alkaen pääministeri Imre Nagysta) tai avoimempaa yhteiskuntaa kaipaavat opiskelijat ja nuoret älyköt vaan pesti srácok, Budapestin katujen kundit (ja friidut), joiden aiheellinen ja aito kauna kommunistista diktatuuria ja neuvostomiehittäjiä kohtaan on jälkikäteen helppo tupeerata romanttiseksi hurraaisänmaallisuudeksi kansallis-kristillis-konservatiivisin tunnuksin. Mutta että oikein oikeusvaltion katutaistelijoita…

Propagandassa asiat kääntyvät päälaelleen. Kuten tiedämme, vapaus on orjuutta, viha on rakkautta, ja myös murhaajien ja uhrien roolit vaihtuvat yllättävän kepeästi. Parkkiintuneetkin Unkarin median seuraajat ovat silti saaneet hieraista silmiään, kun tässä blogissa jo aiemmin esitelty Petőfi-kirjallisuusmuseon johtaja Szilárd Demeter julkaisi tänä aamuna hallituksen propagandatorvena toimivalla Origo-sivustolla ”esseen” otsikolla Sor(o)s. (Sors tarkoittaa unkariksi ’kohtalo’, ja tässä tapauksessa se saattaa assosioitua Nobel-kirjailija Imre Kertészin kuuluisan Auschwitz-romaanin Kohtalottomuus otsikkoon.)

Demeterin mielestä György Soros on kuin vanheneva, elämäänsä ja aikaansaannoksiinsa pettynyt ja turhautunut taiteilija. (”Kirjoittajaksi hän on lahjaton, hänen ajatusjärjestelmänsä on sekava ja epäjohdonmukainen. Sen verran järkeä hänellä on, että tajuaa, että ei ole nero. Se lienee hänen suurin kärsimyksensä.” Hm, tuota noin… onkohan Demeter nyt heijastamassa tähän kuvitteelliseen Soros-hahmoon jotakin itsestään?) Elämänsä lopulla hän pakenee kuvitellun kutsumuksensa turviin ja haluaa rakentaa itsestään jonkinlaisen vapahtajahahmon, kiivetä ikuisuuden valtaistuimelle vaikka ruumiiden yli.

Laita on nyt niin, että tie Sorosin valtaistuimelle johtaa nyt meidän ylitsemme. Eurooppa on György Sorosin kaasukammio: monikulttuurisen avoimen yhteiskunnan kapselista virtaa myrkkykaasu, joka koituu eurooppalaisen elämänmuodon kuolemaksi, me, Euroopan kansakunnat, taas olemme tuomitut toisiamme tallaten, toistemme päälle kiiveten taistelemaan viimeisestä siemauksesta ilmaa.

Liber-arjalaiset [liberárják, uusi näppärä ”suvakki”-ilmaus] haluavat nyt suljetuttaa puolalaiset ja unkarilaiset ulos siitä poliittisesta yhteisöstä, jonka jäseninä meillä vielä on oikeuksia. Me olemme uusia juutalaisia.

Demeterin töräytystä on nyt kauhisteltu ympäri unkarinkielistä mediakuplaani. Unkarin juutalaisten suurin keskusjärjestö Mazsihisz pitää tämmöistä holokaustin suhteellistamista mauttomana, vastuuttomana ja anteeksiantamattomana. Samana iltapäivänä tieto oli ehtinyt myös Itävallan mediaan; ainakin konservatiivinen Die Presse uutisoi asiasta muistuttaen, että Demeter on Orbánin kulttuuripoliittinen luottomies ja fanaattinen ihailija. Saksalaisella kielialueella tämän aihepiirin suhteen ei ymmärretä leikkiä. Nähtäväksi jää, joutuuko Demeter vielä tekemään isännälleen tiliä sanoistaan – vai onko Orbán jo polttamassa siltoja Eurooppaan siinä määrin, että tämmöinenkin möläytys on hänen lähipiirissään vain, Ano Turtiaista siteeratakseni, ”sulka hattuun”?


Ei tullut yllätyksenä

14 marraskuun, 2020

Vaikeaa on irrottautua Amerikan presidentinvaalien jälkipyykistä, kun siitä on verkossa tarjolla niin paljon taitavasti tehtyä infotainmenttiä. Viimeksi osuin tänä aamuna kuuntelemaan amerikkalaisen MSNBC:n haastattelupätkää, jossa esiintyi historiantutkija, Yalen yliopiston professori Timothy Snyder, 1900-luvun autoritaaristen järjestelmien asiantuntija ja kirjojen On Tyranny ja The Road to Unfreedom kirjoittaja. Snyder on tällä hetkellä Wienissä vierailevana tutkijana laitoksessa nimeltä Institut für die Wissenschaften vom Menschen/Institute for Human Studies. Haastattelussa Snyder kertoi mielipiteensä siitä jonkinlaisesta vallankaappauksesta, jota Donald Trump näyttää olevan yrittämässä kiistäessään epätoivoisesti presidentinvaalien tuloksen. Snyderin ajatuksista erityisesti kolahti tämä: Trumpissa vaarallista on se, että hän on syöttämässä systeemiin ja kansalaisiin suurta valhetta. Ja saadessaan kansan uskomaan tähän valheeseen hän muuttaa demokraattisen politiikan, joka perustuu faktoihin, intresseihin ja arvoihin, autoritaariseksi politiikaksi, jossa kyse on uskosta. Uskosta johtajaan, jota uskotaan, sanoi hän mitä hyvänsä.

Juuri tätä oli pakko ajatella, kun suomalaisessa mediasyötteessäni sitten törmäsin kommenttiketjujen suomalaisiin trumpisteihin. Suomestakin löytyy näköjään runsaasti ihmisiä, jotka uskovat Bidenin voittaneen vaalit likaisten temppujen avulla. Heitä ilmestyy myös esimerkiksi YLEn tai suomalaisten sanomalehtien kommenttipalstoille huutamaan, että ”valtamedia valehtelee”. Tätä väitettä ei ikinä todisteta tai perustella mitenkään, mutta – ja tässä on taas kerran pakko siteerata perussuomalaisten Riikka Slunga-Poutsaloa, joka silloin aikoinaan loistavasti tiivisti populistisen ajattelutavan ytimen – ”onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu, näin nämä asiat koetaan”.

Autoritaaristen järjestelmien keskeinen tuntomerkki on se, että kansalle rakennetaan vaihtoehtoisista faktoista koostuva vaihtoehtoinen todellisuus, jossa kansa sitten voi ”kokea” asiat itselleen mieluisella tavalla, esimerkiksi siten, että ”me” olemme hyviä ja kaikki paha on ”niiden” syytä. Ja jos kaikki eivät tätä nielekään, riittää sekin, että uskoa mediaan on horjutettu. Mikään, mitä televisiossa, radiossa ja lehdissä kerrotaan, ei välttämättä ole totta. Tämän luulisi olevan tuttua kaikille niille keski-ikäistä iäkkäämmille eurooppalaisille, jotka vielä muistavat, millaista oli elää ns. reaalisosialismissa. Entisessä Neuvostoliitossa ei juuri kukaan uskonut virallisiin uutisiin, vaan suosituin ja luotetuin uutistoimisto oli OBS, odna baba skazala eli ‘yksi eukko kertoi’. Ja kun vapauden tuulet alkoivat puhaltaa silloisessa Neuvosto-Virossa vuonna 1988, sen huomasi ensiksi mediasta. Sikäläiset ruuhkavuosia elävät tuttavani valittelivat, että ”lehtien lukemiseen kuluu älyttömästi aikaa, kun niissä nykyään on oikeasti mielenkiintoista asiaa”.

Olen tässä blogissa monesti ennenkin jankuttanut siitä, miten ilmeisellä tavalla Unkarin valtion hallinnassa olevan mediaimperiumin ja erityisesti yleisradioyhtiön uutiskanavien anti tuo tämänikäiselle ihmiselle mieleen entiset maailmanajat. Jotakin tästä kertoo myös se, että Yhdysvaltain hallituksen rahoittama Radio Free Europe/Radio Liberty, joka perustettiin kylmän sodan aikana tarjoamaan vapaata tiedonvälitystä Itä-Euroopan, Lähi-idän ja Keski-Aasian diktatuurien kansoille, aloitti toimintansa Unkarissa uudelleen tämän vuoden syyskuussa. Muutama päivä sitten tämän RFERL:n unkarilaisilla verkkosivuilla ilmestyi Ákos Keller-Alántin kaksiosainen artikkeli, jossa tarjotaan hyytäviä paljastuksia siitä, miten Unkarin julkinen media todella toimii.

Kolme Unkarin valtion ykkösteeveekanavan (M1) työntekijää, jotka artikkelissa esiintyvät vain nimikirjaimilla P, S ja F, kertoivat koruttomia tositarinoita uutistoimituksen työstä. On aiheita, joista saavat kirjoittaa vain kokeneet luottotoimittajat, ja on myös täydellisiä tabuteemoja: ”ilmastoliikkeestä kertovista uutisista esimerkiksi leikattiin Greta Thunberg pois tai sanottiin suoraan, että häntä ei saa ottaa esille.” Pahinta oli itsesensuuri, sanoo ”F”:

Se, että tiedät tarkkaan, että esimerkiksi Pride-kulkueesta et voi tehdä kolmeminuuttista pätkää siitä näkökulmasta, että miten mahtavaa on että tällaista on. Siispä kukaan ei edes yrittänyt mitään sellaista.

Toimintaohjeet tulevat ylhäältä, eikä niihin ole vastaansanomista. Lokakuussa, kun koronavirusepidemian toinen aalto alkoi Unkarissakin nousta, toimittajille ilmoitettiin, että koronatilanteesta Euroopassa on tehtävä suuri teemablokki, ja ”koko tämän teatterin päämääränä on saada kansa tuntemaan, että meillä tilanne ei ole niin paha kuin muualla” – näin siis kirjoitti sähköpostiviestissä alaisilleen toimittaja Miklós Beregnyei. Kanavan ykkösmies Zsolt ”Pitbull” Németh kehystää usein nämä toimintaohjeet sanoilla ”meille sanottiin, että”. Joitakin yksityiskohtaisia ohjeistus-sähköviestejä päätyi myös RFERL:n toimituksen käsiin.

Ulkopolitiikan osasto, kertoo ”P”, oli pitkään suhteellisen itsenäinen, mutta sitten paine alkoi lisääntyä. ”F”:n mukaan käännekohta oli Trumpin nousu valtaan Yhdysvalloissa: jossakin ministeriössä joku ilmeisesti tajusi, että Trump ja Orbán ovat samoilla linjoilla, ja siitä lähtien Yhdysvaltain uutisia valvottiin yhä tiukemmin. Tämähän on tunnetusti viime päivinä huipentunut perin omituiseen, välttelevään uutisointiin Trumpin vaalitappiosta ja väitetystä vaalivilpistä. Samoin pakolaiskriisiä ja pakolaispolitiikkaa koskeva uutisointi on tiukasti ohjeistettua: kuten jokaiselle Unkarin uutisia seuraavalle on jo pitkään ollut ilmeistä, myös ”pakolainen”-sanan (menekült) käyttäminen on pannassa (sallittu ilmaus on ”migrantti”, migráns). Ulkomaiden äärioikeistolaisia puolueita, kuten Ranskan Front Nationalia, saa nimittää vain ”oikeistolaisiksi”, ja jos ulkomaiden poliitikoista kerrotaan jotakin ikävää, heidät on mahdollisuuksien mukaan esitettävä vasemmistolaisina. Esimerkiksi Ranskan Macron on ”entinen sosialistiministeri”. Kun Ruotsin sosiaaliministeri Annika Strandhäll oli arvostellut Unkarin perhepolitiikkaa, hänestä piti etsiä uutisiin mahdollisimman ruman näköinen kuva.

Varsinainen skuuppi tuli kuitenkin RFERL:n artikkelin toisessa osassa. ”Vapaan Euroopan” haltuun päätyi vuodettu äänite, jossa yleisradioyhtiö MTVA:n ulkomaanuutiskabinetin päällikkö Balázs Bende jakaa ohjeita alaisilleen lähestyvien Eurooppa-vaalien tiimoilta. Tähän tapaan:

… ja olen varma, että kenellekään ei tule yllätyksenä, kun sanon, että tässä talossa ei tueta opposition yhteisrintamaa. Jos tämä tuli jollekulle odottamatta, niin lähteköön kotiin nyt. (…) Vastedes ei myöskään kysytä, millaista aineistoa minä haluaisin. Ei myöskään ole kysymystä siitä, miten tästä aineistosta pitää kirjoittaa. Joka ei tähän pysty, saa mennä kotiin eikä tarvitse enää tulla takaisin. (…) Ennen kaikkea Brysseli, maahanmuutto ynnä muut. Tässä kuka hyvänsä, mitä hyvänsä haluaisikin kuulla, minun pitää nyt kertoa se ikävä juttu että poikkeuksia ei tehdä. Se, joka saa tehtävän, saa vuorollaan kirjoittaa siitä jutun asianmukaisen narratiivin, asianmukaisen metodin ja ohjeistuksen mukaan. Edelleenkin, se, jota tämä ei miellytä, saa mennä pomon puheille, jättää eronpyyntönsä ja mennä. Ei täällä ole kenenkään pakko olla töissä. (…) Se pitää päättää nyt, ja haluaisin saada jokaiselta nyt yksiselitteisen vastauksen, tuleeko hän, suostuuko hän työskentelemään täällä näillä ehdoilla. Jos ei, pitää puhua siitä, miten tästä eteenpäin. Sillä en minäkään jaksa enkä ehdi leikkiä lastentarhan setää kenenkään kanssa. En pidä ketään niin älyttömänä, niin typeränä ihmisenä, ettei tajuaisi, missä on töissä ja mitkä ovat odotukset. (…)

Tämähän ei oikeasti ”tule yllätyksenä” kenellekään, joka on viime vuosina hiukankaan seurannut Unkarin hallituksen ohjauksessa olevaa mediaa. Myös kansainvälisissä yhteistyöelimissä ongelmat on huomattu jo aikaa sitten, esimerkiksi Unkarin vuoden 2018 parlamenttivaalien yhteydessä, joissa ETYJin tarkkailijoiden mukaan tasapuolisuutta vinoutti pahasti hallituksen mediaylivoima.

Oikeusvaltion rapautumista Unkarissa on viime aikoina jälleen käsitelty myös EU:n johtoelimissä. Euroopan komission varapuheenjohtaja Věra Jourován ja Unkarin hallituksen välillä on käyty melkoista nokkapokkaa jo syyskuun lopulta alkaen, jolloin Jourová kovin sanoin arvosteli Unkarin demokratian tilaa ja Unkarin edustajat vastasivat vaatimalla Jourován eroa. Muutama päivä sitten Jourová on jälleen puuttunut Unkarin tilanteeseen myös Euroopan demokratian tilaa käsitelleessä keskustelutilaisuudessa, nostaen erikseen esiin kysymykset median vapaudesta. Samansuuntaisia puhui myös oikeusasian komissaari Didier Reynders. Tähän Unkarin hallituksen tiedottaja Zoltán Kovács vastasi jo tunnettuun tyyliinsä, eli – kuten 444.hu ironisesti asian ilmaisee, ”pitkään ja asiallisesti kiistäen Brysselistä tulevan kritiikin”, eli: ”EU:n komissaarit valehtelevat, eivät osaa, eivät tiedä mitään, ja valehtelevat, koska Soros”. Tuleeko kenellekään muulle mieleen Trump-trollien ja kumppanien hysteerinen inttäminen ”valtamedian valheista”?


Kaameita kaikuja

26 syyskuun, 2020

(In English: https://hungarianspectrum.org/2020/09/28/johanna-laakso-eerie-echoes/ )

Korona koettelee myös Unkarin poliittista tapahtumakenttää. Koska tänä kesänä ei koronaviruspandemian takia järjestetty Tusványosin festivaalia, transilvanianunkarilaista kulttuuritapahtumaa, johon perinteisesti on sisältynyt Viktor Orbánin linjapuhe, ei myöskään “Kötcsen piknikkiä” eli Unkarin oikeistokonservatiivisen eliitin kesätapaamista, pääministeri Orbán joutui purkamaan ajatuksiaan hallituksen nykyisen äänitorven, entisen lakkautetun konservatiivilehden nimeä ja logoa käyttävän Magyar Nemzetin palstoilla jonkinlaisena esseenä, otsikolla ”Yhdessä se onnistuu jälleen”. Kirjoitus löytyy nyttemmin myös Unkarin hallituksen verkkosivujen kohdasta ”pääministerin puheita” useille kielille käännettynä, ainakin englanniksi, saksaksi, espanjaksi, ranskaksi ja venäjäksi. Sitä on myös yksityiskohtaisesti analysoinut englanninkielisessä Hungarian Spectrum -blogissaan Éva S. Balogh, joka referoi useiden unkarilaisten poliittisten kommentaattorien ja politiikantutkijoiden reaktioita. En siis yritäkään tässä selostaa koko juttua ja sen kaikkia mahdollisia kytköksiä, nostan vain mietittäväksi, mikä on tämmöisen poliittisen trollailun suhde todellisuuteen, mihin sillä oikein pyritään ja kenelle tämä kirjoitus oikein on suunnattu.

Kuten niin monissa poliittisissa puheissaan tätä ennenkin, Orbán niin monien autoritaaristen johtajien lailla maalailee sotaisia kuvia ankarasta taistelusta, joka nyt on vihdoinkin kääntymässä meidän hyvien voitoksemme ja pahisten tappioksi.

Henkisen suvereeniuden ja älyllisen vapauden puolesta jo vuosia sitten juuri Tusnádfürdőssä käynnistämämme taistelu alkaa vähitellen kantaa hedelmää. Kapina poliittista korrektiutta, siis suvakkien (libernyák) oppi-, puhetapa- ja tyylidiktaatteja vastaan virtaa yhä leveämmässä uomassa. Yhä useammat, yhä urheammin irrottautuvat jo tukahduttavan ahtaaksi käyneen ainoan oikean puhetavan, ainoan oikean demokratiakäsityksen, ainoan oikean Eurooppa- ja Länsi-tulkinnan jalkapuusta. Vapautumisyritys ei itsessäänkään ole helppo, rangaistuksen riski on melkoinen. Uhkana on karkotus akateemisesta elämästä, työpaikan menetys, leimaaminen, akateeminen kujanjuoksu, esimerkkejä alkaa ilmetä jo päivittäin.

Yhtään konkreettista esimerkkiä Orbán ei tosin kerro. Ei myöskään siitä, miten ”yhä useammat vakuuttavat esseet ja syvälliset tutkimukset” ovat jo kumonneet ”Brysselin kuplassa” hellityt käsitykset illiberaalin demokratian mahdottomuudesta. ”Konservatiiviset ajattelijat” ovat ”matemaattista todistustakin elegantimmin” osoittaneet (missä, ketkä, miten?), että oikeusvaltio ja hyvä hallinto on mahdollista toteuttaa muutenkin kuin liberaalin demokratian liberaalien arvojen kautta. Nimittäin, väittää Orbán, edelleenkään yhtään nimeä, faktaa tai lähdettä mainitsematta, konservatiivinen tai ”kristillis-konservatiivinen” ajattelutapa ja ”liberalismi” ovat toistensa vastakohtia ja vihollisia, täysin yhteensopimattomia. ”Liberalismi” haluaa omahyväisesti pakottaa kaikki kansat samaan muottiin, tuhota niiden perinteet, kristillisen identiteetin ja perhearvot, hukuttaa Euroopan maahanmuuttoon ja islamisaatioon. Ja tietenkin näiden häijyjen suvakkipuuhien takana häärii, lähes ainoana nimeltä mainittuna henkilönä tässä vuodatuksessa, kukapa muu kuin kansainvälinen superroisto György Soros. Länsivaltojen rule of law on oikeammin rule of blackmail (ilmeisesti tällä hauskalla sutkauksella viitataan siihen, että EU uhkailee oikeusvaltioperiaatetta rapauttavia jäseniään taloudellisilla sanktioilla), jota itse asiassa pyörittää Soros verkostoineen.

Orbán on siis oikeastaan julistamassa sotaa länsimaisen demokratian ja oikeusvaltion periaatteita vastaan. Tämän sodan kulisseiksi rakennetaan kuva kahden ideologian, ”kristillis-konservatismin” ja ”liberalismin” lopullisesta ja ratkaisevasta taistelusta, jossa ilmeisesti Orbánin Unkari ystävineen esittää ratkaisevaa osaa oikean Euroopan aitojen kansallisten perinteiden ja rakenteiden puolustamisessa yli- ja epäkansallista liberaalia pahuutta vastaan.

Kuin ohimennen tästä päästään tämänhetkiseen koronaviruskriisiin. Virus ”tuotiin meille ulkomailta”, ja ensimmäistä aaltoa vastaan Unkari taisteli menestyksekkäästi. Nyt toisen aallon torjuntaan tarvitaan toisenlainen strategia, mutta siihen ollaan valmiina ja varustautuneina, vakuuttaa Orbán. (Hm. Unkarin koronatilastokäyrät osoittavat tiukasti yläviistoon, kahden viime viikon aikana uusia tartuntoja on todettu yli 11 000, uusia koronakuolemia 87. Tilanne alkaa olla viime maaliskuun tasolla, ja ainakin omassa mediakuplassani liikkuvista kauhutarinoista päätellen terveydenhuoltojärjestelmä on kaikkea muuta kuin varustautunut tähän. Esimerkiksi kohutut hengityskoneet, joita Unkarin sairaaloihin on ostettu – jos on – käsittämätön, viisinumeroinen määrä, eivät paljoa auta, jos ja kun pätevää, koulutettua henkilökuntaa ei riitä niitä käyttämään.) Ja lopuksi, viimeisissä kappaleissa, paljastetaan varsinainen maali: tulossa olevat vuoden 2022 vaalit, joissa vastustajana ei enää ole oikeita oppositiopuolueita vaan ”Soros-verkostoa palveleva vasemmiston kansanrintama.”

Vuonna 2022 valmistaudumme ratkaisevaan yhteenottoon. Heidän takanaan ovat kansainvälinen media, Brysselin byrokraatit ja kansalaisjärjestöiksi naamioidut NGO-järjestöt. [NGO noin yleisesti tarkoittaa nimenomaan kansalaisjärjestöä, non-governmental organization, mutta Orbánin Unkarissa tälläkin sanalla on toisenlainen kaiku…] Meillä ei voi olla epäilystäkään tästä: vallan ja rahan takia ne ovat valmiita tekemään mitä vain. On aika meidänkin [!] asettua taisteluasemiin. Vaikeiden hallitusvuosien jälkeen meidän on palattava vaalien taistelukentälle. On tullut aika valmistautua, että oikean hetken tullen pääsisimme ratsastamaan taisteluun. Vuonna 2022 meitä odottaa ankara yhteenotto. Valmistautukaa.

Nyt voisi tietenkin ruveta miettimään vuoden 2022 vaalien näkymiä, niin kuin Éva S. Balogh blogissaan. Voisi myös, kuten Zoltán Gábor Szűcs Mérce-portaalin jutussaan, kuitata koko jutun pitkäveteiseksi trollaukseksi, jota ei enää edes jaksa lukea, tai ”kuumehoureiseksi” viestiksi jostakin rinnakkaistodellisuudesta – koko tämä vuodatushan leijailee jossakin täysin ilmassa, vailla ainuttakaan lähdettä tai faktaa. Tai voisi vain todeta Orbánista kuten erinäisistä muistakin populisteista, että projektio on hänessä vahva. Autoritaarinen johtaja, joka on nujertanut median ja tiedeinstituutioiden riippumattomuuden ja ajanut kokonaisen yliopiston maanpakoon, syyttelee epämääräisiä lännen ”liberaaleja” ilmapiiristä (missä?), jossa mukamas intellektuellit pelkäävät viran menetystä, leimaamista ja akateemista kujanjuoksua. Vertaansa hakevan kleptokraattisen korruptiomafian keskiössä istuva, EU-tuilla ja julkisilla varoilla rikastuneiden oligarkkien isäntä pelottelee kansaansa ”kansainvälisen suurpääoman” ja globaalien spekulanttien ahneilla juonilla. Vihaa ja muukalaispelkoa lietsova demagogi syyttää vastustajiaan mielipidediktatuurista, maalittamisesta ja suuren sivilisaatioiden sodan valmistelusta. Hohhoijaa.

Mutta halusin nostaa esiin vertailun lähes täsmälleen sadan vuoden takaiseen poliittiseen puheeseen. Syyskuussa 1920, kertoo tuoreessa Facebook-postauksessaan Krisztián Nyáry, uskontoasiain- ja opetusministeri István Haller puhui valtiopäivillä näin (koko puheenvuoron sisältävä pöytäkirja on verkossa täällä):

Pyrkiessämme vaikuttamaan moderneilta, liberaaleilta, edistyksellisiltä olemme monen monituiset kerrat tehneet myönnytyksiä näiden näkökantojen suuntaan, unkarilaisten näkökantojen kustannuksella. (…) ja siksi kävi niin, että sallimme Unkarissa sellaisia valtiollisia toimia, joiden johdosta vähitellen syntyi sellainen tilanne, että Unkarin kansakunta ei enää elänyt omaa elämäänsä, että Unkarin kansakunnan kulttuurilla ei lopulta enää ollut Unkarin kansallishengen kanssa yhteen sointuvaa ilmenemismuotoa (…) Meillä on nyt oltava rohkeutta siihen, että katsomme omia erikoislaatuisia olojamme avoimin silmin, vedämme niistä omat johtopäätöksemme ja säädämme sellaisia lakeja, jotka sopivat meille ja vastaavat meidän olojamme, silloinkin, kun nämä lait ovat erilaisia kuin ranskalaisten lait, englantilaisten lait, saksalaisten lait. (…) Odotamme ensinnäkin oppineita, mutta (…) emme sellaisia, joiden korkeimpana pyrkimyksenä on vain tuhota se, mitä pitäisi rakentaa edelleen, emme kaipaa sellaisia tiedemiehiä, jotka välittävät sosiologiasta vain sitä, mikä hajottaa ja tuhoaa, vain sitä, mikä kasvattaa kansakunnanvastaisia tuntemuksia ja kapinallisia taipumuksia (…) Me tarvitsemme sellaisia tiedemiehiä, kunnioitettu Kansalliskokous, jotka ennen kaikkea tutkivat Unkarin maaperää, Unkarin historiaa, unkarilaista sielua (…) Me emme tarvitse sellaisia tiedemiehiä, joiden korkeimpana päämääränä on tyrkyttää Unkarin kansakunnalle vieraalla maalla syntyneitä teorioita, vaan päinvastoin niitä, jotka haluavat saattaa ulkomaat tuntemaan unkarilaisesta sielusta kasvaneita totuuksia. (…) Toiseksi odotamme korkeakouluilta opettajia, mutta sellaisia opettajia, jotka eivät tuuliviirin kääntyessä sano oppilailleen, niin kuin nyt lähimenneisyydessä, että ovat aina valehdelleet kun ylistivät nuorisolle Unkarin historian sankareita (…) me tarvitsemme opettajia, jotka tekevät tietoiseksi, vahvistavat ja tuovat julki tuon vaiston, tuon päättäväisyyden, joka tuhatvuotisen kansakunnan menneisyydestä atavistisesti taipumuksena, valmiutena, päättäväisyytenä periytyy kansakunnan pojille, että heidän kasvatuksensa ei tuota harmaita kulttuuri-ihmisiä vaan unkarilaisia kulttuuri-ihmisiä (…) Me emme tarvitse opettajia, jotka eivät halua kasvattaa unkarilaisia vaan vain kulttuuri-ihmisiä; me tarvitsemme opettajia, jotka ennen kaikkea lähettävät elämään luonteeltaan unkarilaisia, unkarilaisen teräksisen karaistuneita nuoria, etenkin nyt, kun tiedostamme, että Unkarin kansakunnan elämä ei pitkään aikaan tule olemaan muuta kuin taistelua ja kamppailua. (…) Lopuksi, arvoisa Kansalliskokous, me tarvitsemme kirjailijoita, sellaisia kirjailijoita, jotka eivät vain kirjoita unkarin kielellä vaan kirjoittavat unkarilaisittain, unkarilaisella tunteella, (välihuutoja: Niin on!) jotka vievät näyttämölle unkarilaisen luonteen ja, jos tarpeen on, unkarilaisten rikokset ja virheet, mutta joiden päämääränä ei ole ulkomaille lähetettävissä näytelmissä esittää Unkarin maaseutua ja Unkarin älymystöä ikään kuin pohjiaan myöten turmeltuneena, niin kuin vielä äskettäin tehtiin (…) Arvoisa kansalliskokous! Niin juuri, se liberalismin henki, joka Unkarissa on vallinnut, on nyt lakannut. (…) Ei kannata sanoa meille, että olemme epähumaaneja, taantumuksellisia, että emme ole maailmankansalaisia. Nämä fraasit eivät meihin enää tehoa. (…)

Tämä puheenvuoro on kuin Orbánin merkillisen ”esseen” kaksosveli. Lähes samat fraasit ja lähes sama sanoma: kunniaa mystis-romanttiselle unkarilaiselle kansansielulle ja kansalliselle ajattelutavalle, pois lännen suurvaltojen ihailu ja apinointi, alas kansainvälisyys ja maailmankansalaisuus etenkin taiteessa ja tieteessä, ja ennen kaikkea hiiteen liberalismi ja turha autoritaarisuuden pelko…

Olen reippaasti lyhennellyt ministeri Hallerin puheen tekstiä ja myös jättänyt siitä pois puheenvuoron varsinaisen aiheen. Se nimittäin koski juuri tuolloin, vuonna 1920 säädettyä numerus clausus -lakia, jolla vähemmistökansojen osuus korkeakoulujen opiskelijoista rajattiin vastaamaan näiden kansojen osuutta väestöstä yleensä. Laissa itsessään ei näitä kansanryhmiä tarkemmin määritellä, mutta kaikki tiesivät – ja se tuotiin myös ministeri Hallerin puheenvuorossa selvästi julki – että lain kohteena olivat korkeakouluissa ja sivistyneistössä ”yliedustetut” juutalaiset.

Itäisessä Keski-Euroopassa ”kansallinen” kaupunkikeskiluokka oli jäänyt kehittymättä, ja siksi ne kansankerrokset, joista yliopistojen opiskelijoista suurin osa värväytyi, olivat paljolti saksalaisia ja juutalaisia (kun taas köyhimmissä ryhmissä, entisissä maaorjatalonpojissa ja näiden kaupunkiköyhälistöksi valuneissa jälkeläisissä, oli historiallisista syistä juutalaisia hyvin vähän). Ministeri Hallerin puheessaan esittämän tilaston mukaan vuosina 1906–1910 juutalaiset, joita koko väestöstä oli tuolloin 8 %, olivat muodostaneet oikeustieteen opiskelijoista yli neljäsosan ja lääketieteen opiskelijoista lähes puolet. Tämä nähtiin ”kristillis-kansallismielisillä” tahoilla suurena epäkohtana, siitäkin huolimatta, että Unkarin juutalaiset olivat innolla assimiloituneet: he puhuivat unkaria, vaihtoivat usein sukunimensä unkarilaiseksi ja antoivat lapsilleen etunimeksi Attila tai Etelka, asuivat, elivät ja pukeutuivat aivan samoin kuin kuka hyvänsä unkarilainen ja pitivät itseään isänmaallisina unkarilaisina. Monet heistä myös maallistuivat, luopuivat uskostaan ja ottivat kasteen. Siitä huolimatta Trianonin häpeärauhan jälkeen, kun entisten suurten slaavi- ja romanialaisvähemmistöjen alueet oli leikattu pois ja liitetty naapurivaltioihin, juutalaiset kelpasivat syntipukeiksi ja ”kansallismielisen” vihapropagandan kohteeksi.

Numerus clausus -lakia on myöhemmin kutsuttu ”nollanneksi juutalaislaiksi”. Toisin kuin tarkoitus oli, se ei olennaisesti lisännyt köyhien ”kristittyjen” unkarilaisten osuutta korkeakoulujen opiskelijoista. Sitä vastoin se jäyti oikeusvaltioperiaatetta ja virallisti etnisen syrjinnän ja rasismin (kyllä, juutalaislain laatijat ja säätäjät itsekin ajattelivat juutalaisia ”rotuna”, faj). Numerus clausus -laista johti tie 1930-luvun lopulla varsinaisiin juutalaislakeihin ja lopulta Unkarin juutalaisten joukkomurhaan.

Mihin johtaa tie Orbánin ”esseessä” hehkutetusta ”kansallis-konservatiivisesta” ja ”kristillisdemokraattisesta” politiikasta? Antisemitismi on Unkarissa yhä olemassa ja osassa Orbánin kannattajakuntaa voimakas tekijä; siihen vetoaa osaltaan György Sorosin (ja hänen takanaan piilevien Tiedättekylläkeiden, ”kansainvälisen suurpääoman”) demonisoiminen. Liian avoimesti tätä korttia ei kuitenkaan voi pelata. Paremmin toimii maahanmuutolla ja ”islamisaatiolla” pelotteleminen ja sen rinnalla toinen, Itä-Euroopassa nykyään suosittu viholliskuva: väitetty ”gender-ideologia” eli seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen emansipaatio ja (Orbánin sanoin) ”lapsen syntymässä saaman ja Luojan määräämän sukupuoli-identiteetin” kiistäminen.

Historia toistaa itseään. Tällä hetkellä toivon, hartaasti ja kädet ristissä, että vanha sanonta pitäisi paikkansa ja historian tragedia toistaisi itsensä, mutta farssina.


Mistä tulee meille apu?

28 maaliskuun, 2020

Nyt on sitten Unkarissakin ulkonaliikkumiskielto päällä. Hallitus kehuu itseään toimenpiteiden tehokkuudesta: virallisen koronavirustiedotussivun mukaan (joka tätä kirjoittaessani on viimeksi päivitetty tänä aamuna) tartuntoja on todettu 343 (10343:sta testatusta), kuolleita on yksitoista, toipuneita 34. Arvostelijoiden mukaan testejä on tehty aivan liian vähän, ja moni epäilee virallisten tietojen luotettavuutta.

Käytännössä määräykset ovat samat tai ehkä lievemmätkin kuin Suomessakin annetut suositukset: ulkona saa lenkkeillä (yksikseen), ulkoiluttaa koiraa, käydä ostoksilla tai muilla tärkeillä asioilla (asetustekstissä mainitaan kampaajalla tai manikyyrissä käyminen!), lapsen saa viedä tarhaan tai kouluun, jos on pakko… Mielenkiintoinen on asetukseen sisältyvä ”mummotunnelipykälä”, jossa tunneli on todella leveä: Suomessa ja monissa muissakin maissahan jotkut päivittäistavaraliikkeet ovat vapaaehtoisesti omistaneet aamun ensimmäisen aukiolotunnin iäkkäille ja riskiryhmiin kuuluville. Unkarissa asetus määrää, että päivittäistavaraliikkeissä, toreilla ja apteekeissa saavat aamuyhdeksästä puoleenpäivään asioida vain yli 65-vuotiaat.

Määräysten rikkomisesta rapsahtaa sakkoja. Ei sentään vankeutta niin kuin poikkeuslain mukaan perättömien huhujen levittämisestä? Niin, se uusi poikkeuslakiesityshän ei mennyt läpi, koska siihen olisi tarvittu 4/5:n enemmistö, mutta uusi yritys ensi viikolla luultavasti onnistuu, koska siihen riittävät hallituskoalition käsissä olevat 2/3 kansanedustajista. Maailmalla, Suomessakin, muistutellaan oikeusvaltion vaarantumisesta. Itse asiassahan Unkarissa oikeusvaltion monet perusperiaatteet on käytännössä tuhottu jo aikoja sitten.

Perinteisessä perjantaiaamuisessa radiopuheessaan pääministeri Orbán ei vain ilmoittanut ulkonaliikkumiskiellon voimaantulosta vaan palasi myös kiistaan, jota viime päivinä on käynyt kansainvälisten arvostelijoiden kanssa. Maanantaina Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutettu Dunja Mijatović muistutti, että hätätilan vallitessakin olisi pidettävä kiinni perustuslaista ja sen takaamista demokratian periaatteista.

Twitter-ketjussa Mijatovićin viileään kommenttiin näkyy ensimmäisenä iskevän Fidesz-puolueen näkyvin Bryssel-julkkis Tamás Deutsch, joka ennenkin on kunnostautunut luokattomilla somekommenteillaan. Nyt seurasi ns. ”täydellinen servaus” kuin höhöttelevän teinijonnen näppäimistöltä: ”Mind your own business! That’s it.” Sama retoriikka jatkui kipakassa kirjeenvaihdossa Viktor Orbánin ja Euroopan neuvoston pääsihteerin, kroatialaisen (keskustaoikeistolainen HDZ-puolue) Marija Pejčinović Burićin kesken. Pejčinović Burić muistutti kirjeessään Orbánia hieman runsassanaisemmin samasta asiasta kuin Mijatović pikaviestissään: demokratiaa, oikeusvaltiota ja ihmisoikeuksia on kunnioitettava hätätilankin aikana. Tähän Orbánin oli vastattava suunnilleen samoin kuin Deutsch jo oli möläyttänyt: ”Ellette pysty auttamaan meitä tässä kriisissä, voisitteko edes pidättäytyä estämästä meidän puolustustoimiamme?”

Sama asia oli tietenkin tarjoiltava myös Unkarin kansalle unkarin kielellä. Eikä haittaa, vaikka tässä monelta kuulijalta tai lukijalta hieman menisivätkin puurot ja vellit sekaisin: Euroopan neuvosto, 47 maan muodostama ihmisoikeusjärjestö, on eri asia kuin Euroopan unioni tai Euroopan komissio (joka maanantaina kieltäytyi erikseen kommentoimasta Euronewsin toimittajalle Unkarin poikkeuslakiesitystä).

Kuvan mahdollinen sisältö: tekstissä sanotaan Orbán Viktor reggel Kossuth Rádióban: Eközben forrás: Magyar már segíteni nem tudnak, mert nem tudnak, akkor legalább ne akadályozzák magyarokat védekezésben. Kínától és Türk Tanácstól kaptunk Ettől még maradunk EU tagjai. Ez az otthonunk, de látni kell, hogy most nem innen jön segítség." „Elfogadták járvánnyal küzdő országokat segítő 37 milliárd eurós uniós támogatást. Magyarország számára a támogatás keretében mintegy 5,6 milliárd eurót ezer biztosít az unió."

Oppositiopuolue Momentumin budapestiläisen valtuustoedustajan Borbála Tölcsérin FB-sivulta.

Perjantaiaamuna Kossuth Rádióssa (se on siis Unkarin valtion yleisradioyhtiön ykköskanava, ”Unkarin Yle1”) Orbán lausui (oranssitaustainen teksti yllä):

”Jos he [kyse on ilmeisesti ”Euroopasta”] kerran eivät pysty auttamaan, sillä he eivät pysty, niin älkööt ainakaan estäkö unkarilaisia puolustautumasta. Olemme saaneet apua Kiinalta ja Turkkilaisten maiden neuvostolta [Türk Keneşi on turkkilaiskieliä puhuvien maiden – Azerbaidžan, Kazahstan, Kirgisia, Turkki, Uzbekistan – yhteistyöelin, johon Unkari kuuluu tarkkailijajäsenenä]. Tästä huolimatta pysymme EU:n jäseninä. Täällä on kotimme, mutta meidän on nähtävä, että nyt ei apu tule täältä.”

Eurooppa ei siis auta, sanoo Orbán, turkkilaiset veljemme sitä vastoin kylläkin. Ulkoministeri Péter Szíjjártó ilmoitti äskettäin riemuiten, että Turkkilaisten maiden neuvostolle osoitettuun avunpyyntöön on vastattu, Turkki lähettää Unkariin kahdeksan tonnia hengityssuojainten valmistukseen käytettävää kangasta ja Uzbekistanista saapuu 150 000 valmista hengityssuojainta. Hädässä ystävä tutaan!

”Tällä välin todellisuudessa” (violettitaustainen teksti):

Epidemiaa vastaan taisteleville maille on myönnetty 37 miljardia euroa EU:n tukea.
Unkarille EU myöntää tämän tukipaketin puitteissa 5,6 miljardia euroa.

5,6 miljardilla eurolla saisi aika monta kangaspakkaa tai hengityssuojainta, monesta muusta tarpeesta puhumattakaan. (Jos siis nämä eurot menisivät tarkoitukseensa eikä – niin kuin pelottavan suuri osa EU-tuista tähänkin asti – Orbánin lähipiirin ja oligarkkien taskuihin; arvostelijat ovat jo pitkään väittäneet, että EU:n tukipolitiikka itse asiassa pitää yllä diktatuuriin luisuvia itäisen Keski-Euroopan järjestelmiä.)

Huomatkaa, että uutinen Unkarille myönnetyistä koronatuista on Magyar Nemzet -lehdestä, siis hallituksen omasta äänitorvesta. Näin toimii kunnon propagandisti: oikeaa tietoa (EU antaa Unkarille miljardeja euroja koronaepidemian torjuntaan) ei välttämättä suoranaisesti vääristetä eikä pimitetä. Riittää se, että uskollisimmille kannattajille tarjotaan myös vaihtoehtoinen totuus: Brysselin herrat vain solvaavat meitä eivätkä halua auttaa meitä koronan vastaisessa taistelussa, sitä vastoin apu tulee heimolaisiltamme, idän diktatuureilta. Ne, jotka tässä ennennäkemättömässä kriisissä kaipaavat ”vahvaa johtajaa”, eivät kuitenkaan viitsi lukea kuivia Brysselin-uutisia rahasummista, joiden suuruutta on arkijärjellä vaikea hahmottaa. He kuuntelevat radiosta Johtajan ääntä ja sen yhä kärjistyvää sotaretoriikkaa, jollaiselle Unkarissa on maailman sivu ollut vankka kysyntä: kaikki meitä sortavat, yhyy!

 


Korruptiosta, urheilusta ja sateenkaarenvärisestä Coca-Colasta

6 elokuun, 2019

No nih. Enää ei totisesti voi valittaa, ettei Suomessa puhuttaisi Unkarin asioista tai Unkarissa Suomen. Suomen EU-puheenjohtajuuden myötä aktivoidut vaatimukset siitä, että Unkarin kaltaisilta nettohyötyjiltä pitäisi panna rahahanat kiinni, jos ne jatkuvasti pitävät pilkkanaan oikeusvaltioperiaatetta ja ihmisoikeuksia, ovat saaneet unkarilaiset pääministeri Orbánia myöten reagoimaan, ja tätä on sitten puitu molempien maiden mediassa. Viimeksi Suomen entinen Budapestin-suurlähettiläs Petri Tuomi-Nikula kirjoitti aiheesta sangen asiallisen ja ytimekkään puheenvuoron Hesarin mielipidepalstalle, ja tätä puolestaan referoivat innoissaan Unkarissa useammat riippumattomat viestimet (ilmeisesti ensin 444.hu, sitten myös ainakin HVG, Magyar Narancs, Index ja Népszava). Näiden kommenttiketjuista löytyy toki Fidesz-trollien velvollisuudentuntoista työskentelyä (”Mutkun Suomessa rehottaa korruptio, ei ole perustuslakituomioistuinta eikä perustuslakiakaan, Suomi on paska maa ja tällä suurlähettiläällä on ihan nolo nimikin”), mutta useimmat omassa kuplassani kelluvat reaktiot tuntuvat olevan tämäntyyppisiä: ”Vai että Unkari yksi Euroopan korruptoituneimpia valtioita? Ei, vaan kaikkein korruptoitunein!”

(Tämän päivän Hesarin mielipidepalstalla muuten unkarilainen tiedemies, Aalto-yliopiston vieraileva tutkija vahvistaa Tuomi-Nikulan väitteet ja tiivistää Unkarin ongelmat erinomaisesti noin kolmeen kappaleeseen. Suosittelen kaikille, jotka tarvitsevat todella tiiviin esityksen siitä, mikä Unkarissa on pielessä.)

Niin, se korruptio. Pari vuotta sitten, kun Unkari isännöi uinnin maailmanmestaruuskilpailuja ja Budapestiin nousseiden laitosten ja rakennelmien todellisista ja ”sovelletuista” kustannuksista liikkui kaikenlaista, unkarinkielistä somea kiersi tämä kuva (itse löysin sen Mérce-uutissivuston FB-syötteestä):

hidak.jpg

Ylempi silta on Sveitsin Zermattin lähistöllä 85 metrin syvyisen kuilun ylle rakennettu maailman pisin jalankulkusilta.  494 metriä pitkä silta, jota ei suositella korkeuskammoisille, maksoi Mérce-sivuston mukaan noin 650.000 euroa. Alemmassa kuvassa näkyy 45 metrin mittainen jalankulkusilta, joka rakennettiin Budapestissa uuden kisauimahallin lähistölle. Sen rakentamiseen upposi julkista rahaa yli 1,3 miljoonaa euroa. Käsi ylös ne, jotka uskovat tämän johtuvan siitä, että rakennustarpeet ja työvoima ovat Unkarissa kaksikymmentä kertaa kalliimpia kuin Sveitsissä!

Uintihan on unkarilaisille kansallisurheilua, ja uintilajien kansainvälisistä kilpailuista unkarilaiset kärräävät poikkeuksetta kotiin kasapäin mitaleja. Näin nytkin, kun vuoden 2019 maailmanmestaruuskisat juuri päättyivät Etelä-Koreassa. Unkari oli kansainvälisessä vertailussa viidentenä viidellä kultamitalillaan. Mitalitilaston ohella melkoista mediahuomiota sai unkarilainen uimari Tamás Kenderesi, joka eräänä iltana oli paikallisessa soittoruokalassa kähmäissyt korealaista tanssijatyttöä takapuolesta. Tyttö ei ymmärtänyt leikkiä vaan teki asiasta rikosilmoituksen, Kenderesi pidätettiin ja päästettiin lopulta lähtemään maasta vasta sakkorangaistuksen jälkeen. Kenderesi on pyytänyt anteeksi ja pahoitellut ajattelematonta tekoaan, mutta kiistää seksuaalisen ahdistelun. (Oho. Mikähän sitten saa nuoren miehen käymään käsiksi nätin nuoren naisen takapuoleen elleivät jonkinlaiset seksuaaliset tarkoitusperät? Ja jos ei toisen kähmiminen ilman lupaa ole ahdistelua niin mikä sitten?)

Mutta mitalien ja kähmintäskandaalin varjossa on riippumattomassa mediassa puhuttu myös rahasta. Nimittäin: monet muistavat, että Unkarin vuonna 2017 järjestämät uintikisat maksoivat lopulta paljon enemmän kuin ensin oli tarkoitus. Uuden kisauimahallin (Duna Aréna) budjetti paisui lopulta yli kuusinkertaiseksi, ja tämän uimahallinkin kulut olivat alle puolet koko kisojen budjetista. Tuo ylempänä esitetty kävelysiltaesimerkki osoittaa, että muuallakin oli mielenkiintoisia rahanreikiä, jotka ilmeisesti johtivat suoraan vallanpitäjiä lähellä olevien, hm, isänmaallisten liikemiesten taskuihin. Korealaiset puolestaan järjestivät nyt kaksi vuotta myöhemmin vastaavat kisat puolella siitä, mitä Unkarin maailmanmestaruuskisat maksoivat. Eikä tämä tähän lopu, vaan Unkari tulee järjestämään uinnin maailmanmestaruuskisat jälleen vuonna 2027, ja jo sitä ennen ovat vuorossa yleisurheilun maailmanmestaruuskisat 2023. Olympialaisten järjestämishanke tosin meni puihin, ja ihme kyllä pääministeri Orbán on itse julkisesti ollut sitä mieltä (kertoo tuo samainen ylempänä linkitetty 444.hu-sivuston juttu), että hänen lempilajinsa jalkapallon maailmanmestaruuskilpailujen isännöimiseen Unkarin rahkeet eivät riittäisi. Siihen kun tarvittaisiin vielä enemmän ja vielä isompia stadioneja kuin ne lukuisat jalkapallon pyhätöt, joita Orbánin valtakaudella on eri puolille Unkaria ja lähialueita noussut ja joilla oppositiomedian kitkeräksi riemuksi usein on vaikeuksia saada katsomonsa täyteen.

Uintikisat sikseen: viime päivinä keskeinen teema unkarilaisessa some- ja mediakuplassani on liittynyt aihetunnisteeseen #loveislove. Huomenna nimittäin alkaa Budapestissa Óbudan saarella perinteikäs nuorisomusiikkifestivaali Sziget (‘Saari’), johon odotetaan ulkomaisten tähtiesiintyjien lisäksi myös paljon kansainvälistä yleisöä. Tapahtuma tuo Budapestin kaduille myös sponsorien mainosjulisteita, ja sponsoreista yksi, Coca-Cola, panostaa yhteen merkittävään kuluttajasegmenttiin sekä nuorison kasvavaan suvaitsevaisuuteen uusilla mainoksillaan. Niissä sekä eri- että samasukupuoliset kauniit nuoret pariskunnat hellästi poski poskea vasten nauttivat ruskeaa porejuomaa, joka sisältää ”zéró cukor, zéró előítélet” eli ‘sokeria nolla, ennakkoluuloja nolla’. Rakkaus on rakkautta, sukupuolesta riippumatta.

Ns. perusarvoihin panostaville poliitikoille, joita Unkarin valtapuolueista löytyy runsain mitoin, tässä on tietenkin loistava loukkaantumisen paikka. Hallitusta lähellä olevat verkkosivustot pauhaavat ”homolobbyn” vehkeilystä ja ”ylikansallisten suuryritysten” häijyistä juonista, joita vastaan ”me sanomme vain, että perhe on perhe”. Yksi joukkovetoomuskin on käynnistetty (tätä kirjoittaessani sen näkyy allekirjoittaneen jo yli 30.000 ihmistä). Sen laatijat pelkäävät nuorison, lasten ja perheiden puolesta:

Tällaiset mainokset ovat Länsi-Euroopassa jo arkipäivää. Maassamme tämä prosessi on vielä pysäytettävissä. Siihen on tilaisuus nyt, kun se silmiemme nähden nousee uudelle tasolle. Tähän mennessä eivät Unkarissa vielä suuryritykset ole käyttäneet mainonnassaan avoimesti homoseksuaalisia sisältöjä ja viestejä. Älkäämme elätelkö harhoja, tämä on testi. Jos tämänkin Unkarin yhteiskunta hyväksyy, yhä uusia askeleita tulee seuraamaan. Julisteita, mainoksia, elokuvia, sateenkaarituotteita [??] jne. Ja mitä pitemmälle kaltevalla pinnalla luisumme, sen vaikeampi tulee olemaan tätä pysäyttää.

Fidesz-puolueen kansanedustaja István Boldog ilmoitti julkisesti boikotoivansa Coca-Colaa, kunnes moraalittomat mainosjulisteet poistetaan. Teatteriohjaaja Róbert Alföldi – yksi tunnetuimmista Unkarin kulttuuripiirien järjestelmänvastustajista ja julkihomoista – puolestaan poseerasi Facebook-sivullaan tapojensa vastaisesti Coca-Cola-pullo edessään ilmoittaen, että szerelem az szerelem, rakkaus on rakkautta ja nämä mainosjulisteet ovat oikein mainioita. (Näin siis kansainvälinen suuryritys saa myös edistykselliset intellektuellit mainostamaan aikoinaan amerikkalaisen kulttuuri-imperialismin symbolina tunnettua imelää litkua. Ovelaa.)

Mielenkiintoista on kuitenkin, että Fidesz-puolue ei ota colakohuun julkisesti kantaa vaan vastaa oraakkelimaisen monimielisesti, että ”Unkari on vapaa maa ja jokainen saa itse päättää, juoko Coca-Colaa”. Tässä nimittäin törmäävät intressit. Toisaalta on vastattava syvien rivien perusarvoturvallisuuden kaipuuseen, pidettävä tyytyväisinä ne, joiden homofobialla, rasismilla, miessovinismilla ja ylipäätään vieraan ja uuden pelolla on tähänkin asti ratsastettu. Mutta toisaalta suurin osa tästä väestä pysyy Fideszille ja Orbánille uskollisena joka tapauksessa, sillä vaihtoehtoja ei paljon ole ja Orbánin henkilökultti on monille näistä ihmisistä joka tapauksessa muuttunut uskonnollisen vakaumuksen kaltaiseksi elämän peruspilariksi. Ja jos nämä äänestäjät joka tapauksessa pysyvät omassa karsinassa, niin kannattaa ennemmin panostaa ”vastustajien” rauhoittelemiseen ja olla julkisesti ärsyttämättä kansainvälisiä ihmisoikeusjärjestöjä tai – varsinkin – kansainvälisiä suuryrityksiä. Ennen kaikkea Budapestin turismille tekee hyvää pieni pinkkipesu. Sziget-festareille saapuu paljon kansainvälistä yleisöä, josta melkoinen osa saattaisi harkita kahdesti, jos isäntäkaupungin imagoon ruvettaisiin kytkemään julkista tai virallista homovastaisuutta.

Virallisen vaitiolon jatkuessa hallituksen vastustajat voivat rauhassa tehtailla myös Coca-Cola-kohun inspiroimia meemejä. Tässä uusiokäyttöön on otettu kuuluisa uutiskuva Orbánin ja hänen turkkilaisen illiberaali-kollegansa herkästä hetkestä. Kuten somekuplassani joku tämän meemin jakajista muistutti: ”Toivon, että jokaisella olisi joku, joka katsoo häntä niin kuin Orbán Erdoğania. Rakkaus on rakkautta!”

loveislove.png


Ei millään pahalla, heimoveljet, mutta…

26 heinäkuun, 2019

Suomi mainittu taas. Niin kuin Suomenkin mediassa on viime päivinä noteerattu, Unkarin hallitusta lähellä oleva verkkosivusto Origo on julkaissut sarjan artikkeleita, joissa Suomea arvostellaan tyyliin ”ei pitäisi suomalaisilla olla mitään kanttia kirjoittaa ilkeästi Unkarin demokratian tilasta, kun Suomessakin on kohdassa sejase isoja ongelmia, eikä varsinkaan EU:n pitäisi kehdata arvostella Unkaria, kun puheenjohtajamaallakin on monet asiat pielessä”.

Origon ensimmäisen, 16.7. ilmestyneen kirjoituksen aiheena oli median moniäänisyyden vaarantuminen Suomessa: median omistus on keskittynyt siten, että ”vasemmistoliberaali [!!!] Sanoma-konserni tavoittaa 95% yleisöstä”, julkisen palvelun media on politiikan ohjauksessa, eivätkä vähemmistöt (ruotsinkieliset, saamelaiset, romanit) saa siellä riittävästi lähetysaikaa. Kirjoituksessa viitataan Centre for Media Pluralism and Media Freedom -nimisen laitoksen laatimaan tutkimusraporttiin, jossa median moniäänisyyden riskin todetaan Suomessa olevan korkealla etenkin markkinoiden ja omistuspohjan kannalta. Omistuksen keskittyminen on kuitenkin aivan eri asia kuin sananvapaus tai median sisältöjen aatteellinen moniäänisyys (vaikka Origo tekeekin parhaansa sekoittaakseen nämä asiat toisiinsa), ja lehdistönvapauden suhteenhan Suomi on viime vuosina ollut kansainvälisten vertailujen kärjessä, kun taas Unkarin hallituksen lähes totaalista mediakontrollia on kansainvälisissä analyyseissa kauhisteltu jo pitkään. Vähemmistöjen mediaedustuksen suhteen myös Suomeen kohdistuva kritiikki on varmasti ainakin osin oikeutettua, mutta samainen CMPMF:n Unkari-raportti toteaa vähemmistöjen osalta riskin Unkarissa olevan vielä selvästi korkeammalla tasolla kuin Suomessa. (Raportin mukaan Unkarin suurimmalla etnisellä vähemmistöllä romaneilla on viikossa yksi makasiiniohjelma. Tämä on kuitenkin, tuota, hieman eri tasolla kuin YLEn saamenkielisen toimituksen anti, ruotsinkielisestä puhumattakaan.)

Heti seuraavana päivänä Origo jatkoi muistuttamalla, että Suomessa ei ole perustuslakituomioistuinta. Eipä niin, koska järjestelmä on rakennettu toisin: Suomessa perustuslain noudattamista valvovat oikeuskansleri sekä säädettävien lakien osalta eduskunnan perustuslakivaliokunta asiantuntijoiden avustuksella. Tämäkään tilanne ei ole ongelmaton; viime aikoina suomalaisetkin oikeusoppineet ovat alkaneet arvella, että perustuslakituomioistuin – jollaisia tyypillisesti on perustettu diktatuurista toipuviin nuoriin demokratioihin, joissa perustuslaillisuuden valvonnan on katsottu tarvitsevan erityistä tukea – ei välttämättä olisi hullumpi idea Suomessakaan. Tästä huolimatta Suomen oikeuslaitos on aivan eri tilanteessa kuin Unkarin, missä oikeuslaitoksessa ylintä valtaa käyttää pääministerin perheystävä Tünde Handó ja ylin syyttäjä Péter Polt on samoin pääministerin luottomies ja tukijaWorld Justice Projectin oikeusvaltioindeksin 2019 vertailussa Suomi on kolmantena Tanskan ja Norjan jälkeen (ja sama kolmikko on ollut kärjessä jo usean vuoden ajan), Unkari sijalla 57 (pudonnut neljä sijaa viimevuotisesta), EU-maista viimeisenä.

Origon juttusarjan kolmas osa ilmestyi pari päivää myöhemmin, ja sen aiheena oli Unkarin Tiedeakatemian tuhoamiseen kohdistunut ”epäoikeudenmukainen” arvostelu. Nimittäin: miten ihmeessä Brysselissä ja ympäri Eurooppaa nostatetaan hysteriaa Unkarin Tiedeakatemian (MTA) saattamisesta valtion valvontaan, kun puheenjohtajamaassa Suomen Akatemia toimii hallituksen ohjauksessa, eikä siihen puutu kukaan?

Suomessa Tiedeakatemiaa ohjaa hallitus Tiede- ja kulttuuriministeriön kautta. Akatemian johtajan nimittää tasavallan presidentti. Tästä huolimatta ei Helsingin älymystö eikä Brysseli esitä kritiikkiä, ja Akatemian riippumattomuutta pidetään itsestäänselvänä.

finnakademia

Tämähän on totaalinen väärinkäsitys. MTA:sta ja sen riippumattomuudesta käydyssä keskustelussa kyse on ollut sen alaisuuteen kuuluvista tutkimusinstituuteista, jotka tekevät tärkeää perustutkimusta ja työllistävät yhteensä tuhansia tutkijoita. Suomessa vastaavanlainen tutkimus sijoittuu osaksi itsenäisiin tai yliopistojen yhteydessä toimiviin erillisiin tutkimuslaitoksiin (kuten vaikkapa Ilmatieteen laitos tai Ulkopolitiikan instituutti), osaksi suoraan yliopistoihin. Suomessa ei ole kokonaisia tutkimusinstituutteja kokoavaa ja pyörittävää ”itäeurooppalaistyyppistä” tiedeakatemiaa laisinkaan, on vain Suomalainen Tiedeakatemia, joka on ”länsieurooppalaistyyppinen” tutkijoiden yleistieteellinen tiedeseura ja arvovaltainen tieteen edustuselin. Origon artikkelissa kuvattu ”Finn Tudományos Akadémia” puolestaan viittaa Suomen Akatemiaan, joka on valtion tutkimusrahoitusta jakava ja koordinoiva elin, samantapainen kuin Unkarin NKFIH (entinen OTKA) eli ”Kansallinen tutkimus-, kehitys- ja innovaatiohallitus” (jonka siihenastinen johtaja muuten sai vuosi sitten potkut tämänkin laitoksen ”virtaviivaistamisen” yhteydessä). Väärinkäsitys tuli varmaankin ilmi varsin nopeasti, sillä artikkeli poistettiin Origon sivuilta. Internetin uumenista, Googlen välivarastosta sen ehti vielä löytää unkarilainen tuttavani, jolta sain tämän linkin.

Origo-sivuston lisäksi asiaan puuttui myös pääministerin kanslian ylläpitämässä About Hungary -blogissa valtiosihteeri Zoltán Kovács, nyt englanniksi ja kansainvälistä yleisöä varten. Kovács toistaa tiivistäen Origon ”kritiikin” Suomen oikeuslaitoksen ja median tilasta ja muistuttaa myös, että tuoreessa EU:n oikeuslaitosten vertailussa Suomi pärjäsi useimmilla mittareilla huonommin kuin Unkari. (Useimmat näistä mittareista mittaavat oikeuslaitoksen toiminnan tehokkuutta, siis esimerkiksi oikeusjuttujen käsittelyyn kuluvaa aikaa, oikeusistuinten toimintaa koskevan tiedon saatavuutta, vaihtoehtoisten sovittelumenettelyjen käyttöä, tuomarien tai lakimiesten lukumäärää asukasta kohti, tuomarikunnan sukupuolijakaumaa tai oikeusistuinten valtionrahoitusta. Oikeusvaltion kannalta olennainen kysymys on oikeuslaitoksen riippumattomuus, ja siihen kansalaisten luottamus on Suomessa paljon korkeammalla kuin Unkarissa. Suomi on vertailussa sijalla 2, ja yli 80 % suomalaisista katsoo oikeusistuinten olevan varsin tai erittäin riippumattomia; Unkari on sijalla 19, ja siellä vastaavasti oikeusistuimiin luottaa vain vähän yli 40 % kansasta. Yritysten osalta sama vertailu on vielä murskaavampi.) Kovács tiivistää päätelmänsä Keski-Euroopassa tuttuun Heinrich Heinen kielikuvaan tekopyhyydestä: he saarnaavat vedestä ja juovat itse viiniä. Vähänkin Unkarin mediaa seuranneelle tulee kyllä mieleen toinen tunnettu kielikuva: ihmisistä, jotka heittelevät kiviä, vaikka itse asuvat lasitalossa.

Keskusteluun ovat myös sosiaalisessa mediassa osallistuneet sekä Unkarin Helsingin-suurlähetystö (”nämä kirjoitukset eivät ole Unkarin hallituksen virallisia kannanottoja, Unkarin ja Suomen ystävyys on vakaa, ja tärkeät keskustelut käydään ihan muualla”) että Suomen Budapestin-suurlähetystö. Varsinaisesta aiheesta on nopeasti edetty metatasolle eli keskustelemaan keskustelusta itsestään. Unkarin Suomen-lähetystö yrittää selitellä, että ”kyseessä on yksityinen blogikirjoitus” (entä About Hungary -blogi ja valtiosihteeri Kovácsin puheenvuoro?), jonka ei pitäisi antaa häiritä Suomen ja Unkarin hyviä suhteita. Eipä tietenkään; selvää on, että näiden juttujen perimmäinen tarkoitus ei ole solvata Suomea vaan vahvistaa Unkarin hallituksen tukijoiden EU-kriittisyyttä ja mielikuvia siitä, miten Brysseli epäoikeudenmukaisesti suosii ”vasemmistoliberaaleja” Pohjoismaita ja sortaa ”kansallismielistä” Unkaria. Aivan ilmeistä on myös, että kyseessä on Unkarin hallituksen taholta masinoitu kampanja, joka liittyy Suomen EU-puheenjohtajuuteen ja sen yhteydessä esitettyihin selviin uhkauksiin siitä, että EU:n rahahanat suljettaisiin niiltä jäsenmailta, jotka eivät noudata EU:n arvoja ja oikeusvaltioperiaatetta.

Ulkoministeri Haavisto on kuitenkin aivan ymmärrettävästi hieman hermostunut ja kertoi taannoin YLEn A-studiossa haluavansa keskustella tästä jupakasta Unkarin ulkoministerin Péter Szíjjártón kanssa, sillä eihän tämmöinen ole normaalia kanssakäymistä EU-maiden kesken. (Ei tietenkään – mutta, kuten jo todettu, tässä jutussa ei oikeasti olekaan kyse Unkarin ja Suomen suhteista.) Tämä puolestaan on jo pantu merkille Unkarin riippumattomassa mediassa. Hallitukseen kriittisesti suhtautuvan lukijakunnan kommentit jakautuvat paljonpuhuvasti kahtia: optimistit uskovat, että Unkarin hallitus on nyt kävellyt omaan ansaansa ja nolaa itsensä tällä junttimaisella käytöksellään koko Euroopan edessä, pessimistit taas pelkäävät, että koirien haukunnasta huolimatta karavaani tulee kulkemaan ja EU-raha tavalla tai toisella virtaamaan Orbánin kleptokratian taskuihin kuten ennenkin.

Mielenkiintoista joka tapauksessa, että samaan aikaan tämän EU- ja oikeusvaltiokeskustelun kanssa Unkari on jälleen nostettu tikun nokkaan ja haastettu EU-oikeuteen, syynä tällä kertaa ns. Stop Soros -lakipaketti (eli maahanmuuton avustamisen kriminalisoiminen). Samalla Unkarille on lähetetty nootti koskien turvapaikanhakijoiden epäinhimillistä kohtelua ns. transitvyöhykkeellä; tätä ovat viime aikoina jälleen arvostelleet myös YK:n tarkkailijat. EU:n myllyt kyllä jauhavat, mutta tuskastuttavan hitaasti.

***

Mutta lopuksi vielä hetkinen esteettistä pohdintaa. Korostan taas heti alkuun, että en ymmärrä esteettisistä arvoista paljoakaan enkä kuvaamataiteesta yhtikäs mitään. Silti on tässäkin blogissa monesti ollut ihan pakko ihmetellä sitä julkista, etenkin kuvanveistotaidetta, johon Unkarin julkisia varoja, siis veronmaksajien rahaa, Orbánin järjestelmässä on sijoitettu. Ja ihmettely jatkuu. Äskettäin nimittäin Serbiassa Zemunin (unk. Zimony) entisessä kaupungissa, joka nykyään on osa Belgradin kaupunkia,  paljastettiin Unkarin valtion veljellisesti lahjoittama János Hunyadin, 1400-luvun suuren unkarilaisen sankarin ja Unkarin valtionhoitajan patsas.

Tämä János Hunyadi oli luultavasti pikkuaatelismiehen poika Transilvaniasta, ja hänen sukunsa saattoi olla etniseltä taustaltaan romanialainen, vaikka tästä tietenkin on Unkarissa kiistelty ankarasti. Suhteellisen vaatimattomasta syntyperästään huolimatta Hunyadi kohosi mahtimieheksi ja suureksi sotapäälliköksi, jota kunnioittaa sekä Unkarin että Serbian kansallinen historiankirjoitus etenkin Nándorfehérvárin eli Belgradin taistelussa vuonna 1456 turkkilaisista saavutetun voiton johdosta. János Hunyadi kuoli Zimonyssa kulkutautiin pian suuren voittonsa jälkeen, mutta hänen pojastaan Matiaksesta (Mátyás) tuli kuningas, Unkarin historian kenties maineikkain ja ihailluin hallitsija, kansansatujen sankari.

János Hunyadista on vuosisatojen mittaan syntynyt lukemattomia maalauksia, piirroksia, etsauksia, veistoksia ynnä muita taideteoksia. Vanhin on ilmeisesti 1400-luvulta ns. Thuróczi-kronikan kuvituksena tunnettu piirros, ja sen mukaan monet myöhemmätkin taiteilijat ovat kuvanneet János Hunyadin seisovassa asennossa miekkoineen, kilpineen ja täysine taisteluvarustuksineen. Tätä perinnettä noudattelee myös uusin, István Madarassyn veistämä patsas…

 

adervucic.jpg

Unkarin presidentti János Áder ja Serbian presidentti Aleksandar Vučić paljastavat uuden János Hunyadin patsaan. (Kuva MTI/Szilárd Koszticsák)

… mutta muuten sen muotokieli (kuten tämä 24.hu-sivuston jutussa julkaistu vertailu muutamaa sataa vuotta varhaisempaan kuvaan osoittaa) on paremminkin koomisen tyylittelevä ja tuo mieleen pilakuvat…

hunyadi-5-800x533.jpg

… tai lastenkirjan kuvituksen. Erityisesti unkarilaisessa somekuplassani on kiertänyt vertailuja monien ainakin päälle nelikymppisten unkarilaisten hellyydellä muistamaan, vuosina 1976–1984 valmistuneeseen lasten nukkefilmisarjaan Süsü, a sárkány (‘Lohikäärme Höppänä’), jonka keskiaikaisen satumaailman hupaisiin hahmoihin kuuluu myös pari kypäräpäistä, roikkuviiksistä ja apeailmeistä ”palkkasoturia” (zsoldos):

zsoldos2

Tämä kuva puolestaan on näpsäisty kuuluisan Erzsi-kissan Facebook-sivulta.

Mikä hauskinta: hullunkurinen Hunyadi on tullut maksamaan Unkarin veronmaksajille neljäkymmentä miljoonaa forinttia eli yli satakaksikymmentä tuhatta euroa. Ne, joille tässä ei vielä ole tosielämän satiiria tarpeeksi, voivat vilkaista tätä 24.hu-sivuston julkaisemaa koostetta viime vuosina pystytetyistä omituisista, mauttoman koomisista tai muuten vain käsittämättömistä julkisten tilojen veistoksista. Oma suosikkini on vuoden 1956 kansannousun muistomerkki, jossa joukko ihmisiä kannattelee ilmassa jättiläiskokoista (kuollutta?) koiperhosta. Siinä on jonkinlaista hypersurrealismia, samanlaista kuin koko Unkarin nykyisessä kulttuuripolitiikassa.

 


Oma maa mansikka

12 heinäkuun, 2019

Jos jonkun vielä olisi vaikea uskoa, millä tasolla Unkarin hallituksen propagandakoneisto nykyään kyntää, tässä opettavainen videoesitys.

Alapjogokért Központ (‘Perusoikeuksien puolesta -keskus’) on 2013 perustettu ajatuspaja tai ”tutkimuskeskus”; Facebook-sivullaan se määrittelee itsensä ”voittoa tavoittelemattomaksi järjestöksi”. Sitä johtaa Miklós Szanthó, joka äskettäin nostettiin myös valtion mediaholding-yhtiön (”Keski-Euroopan lehdistö- ja mediasäätiö”, KESMA) johtoon (sen jälkeen, kun edellinen johtaja oli joutunut eroamaan mentyään valittaen tunnustamaan, että itsekin uskoo laadukkaamman journalismin löytyvän oppositiomediasta). Ei vain johtaja siis ole hallituksen luottomies, myös ”keskuksen” rahoitus ilmeisesti tulee suoraan hallitukselta. (Szanthó antoi pari vuotta sitten tv-haastattelussa ymmärtää, että ”Perusoikeuksien puolesta -keskus” ei suinkaan ole hallituksen rahoittama tai ”hallitusta lähellä oleva”, mutta keskusta rahoittavat muun muassa Fidesz-puolueen säätiö ”Porvarillisen Unkarin puolesta” samoin kuin kansallispankin oma säätiö, mistä Szanthó sanoo henkilökohtaisesti olevansa ylpeä. Kyseessä on siis mitä ilmeisimmin ns. GONGO eli government-organized non-governmental organization.)

Tämä ”tutkimuskeskus” julkisti siis Facebook-sivullaan tietoiskuvideon aiheesta ”oma maa mansikka”. Pitemmittä puheitta video pyörimään ja popcornit esiin:

 

Heti aluksi esitetään kysymys, joka tuli tunnetuksi vaalikampanjan iskulauseena Unkarin äänestäessä EU:n jäseneksi liittymisestä: Voinko perustaa konditorian Wieniin?

cukraszda

Kyllä. Muistatteko, miten hyvä idea vuonna 2003 silloisen sosialistikoalition mielestä oli, että jokainen lähtisi ulkomaille onneaan kokeilemaan? Mutta nykyään, kun ulkomaiden työskentelymahdollisuudet ovat todellakin auenneet unkarilaisille, tuolloisten sosialistien seuraajat näkevät asiat jo toisin. Heidän mielestään jos joku tosiaankin perustaa konditorian Wieniin tai lähtee vaikkapa Lontooseen töihin, siihen on syynä ainoastaan Unkarissa raivoava diktatuuri ja sorto. [Ainoastaan?? Kukahan tämmöistä on väittänyt? Varsinkin älymystön ja luovan luokan edustajia on kyllä lähtenyt ulkomaille etsimään vapaampaa ilmapiiriä, mutta suurin osa maasta lähtijöistä luultavasti tavoittelee parempia tienestejä ja työoloja, kunnon terveydenhuoltoa ja hyviä kouluja lapsilleen.] Mutta on toinenkin tulkinta.

[Viktor Orbán puhujanpöntössä ammattikoulumessuilla:]
Joksikin aikaa ulkomaille, opiskelemaan, töihin, se on aina hyödyllinen ja hyvä asia. Mutta ennemmin tai myöhemmin pitää palata takaisin, sillä tulevaisuus, teidän tulevaisuutenne odottaa teitä täällä.

Näyttökuva 2019-7-12 kello 17.20.26.png

Unkarista muutetaan tilastojen mukaan edelleenkin ulkomaille vähemmän kuin naapurimaista. [Hm. Tämän YK:n vuoden 2015 tilastoihin perustuvan kartan mukaan Unkarissa syntyneitä asui ulkomailla 6 % kaikista unkarilaisista eli pyöreästi kuusisataatuhatta. Tämä luku ilmeisesti suunnilleen pitää paikkansa. Ongelma on kuitenkin siinä, että maasta lähtevät juuri ne, joita kipeimmin tarvittaisiin, eli koulutetut, ammattitaitoiset, nuoret ja lisääntymisikäiset.] Esimerkiksi itävaltalaisia tai saksalaisia elää useita prosenttiyksikköjä [?] enemmän kotimaansa ulkopuolella. [Hetkinen. Verrataanko nyt absoluuttisia määriä? Tuon samaisen kartan mukaan saksalaisista 5 % eli suhteessa vähemmän kuin unkarilaisista asuu ulkomailla, itävaltalaisista 6,7 % eli vain hieman enemmän.] Tuoreimmista tilastoista vieläpä ilmenee, että nykyään Unkariin palaa enemmän ihmisiä kuin maasta muuttaa. [Tätä väitettä muuttovirran kääntymisestä on viime aikoina Unkarin mediassa näkynyt, mutta en tiedä, miten vankalla pohjalla se lepää.] Mikä voisi olla tähän syynä?

[Kuvaan ilmestyy puhuva pää ja yläruumis eli Eszter Párkányi, ”Perusoikeuksien puolesta” -keskuksen analyytikko.]
Esimerkiksi se, että ulkomailla ehkä voi ansaita enemmän, ja se on hyvä juttu, mutta Unkarissa unkarilaisena elämisessä on semmoista lisäarvoa, mitä ei voi mitata rahassa.

[Puheenvuoron saa jälleen selostava miesääni. Kuvaan ilmestyy Mariahilfer Straßen katukilpi ja katukuvaa ilmeisesti Wienistä. Näemme mustaihoisia miehiä, aasialaisen nuoren naisen, huivipäisiä musliminaisia, iloisia tummia poikia lippalakki päässä hyppelemässä, mustan nuoren naisen puhumassa kännykkään, myymälän, jonka liikekilvessä on arabialaisia kirjaimia, ja ”rikollisuudesta” puhuttaessa kuvaan ilmestyy poliisiauto. Jännää!]
Lisäksi tuolla ah niin ihanassa lännessä on muitakin ongelmia. Meidät on saartanut ”monikulttuurisuus” ja kaikki, mikä liittyy vieraiden kulttuurien rinnakkaiseloon. Jokapäiväisiä konflikteja, rikollisuutta, antisemitismiä ja terrorismia. Lisäksi poliittisen korrektiuden merkeissä monissa länsimaissa on sanan- ja mielipiteenvapaus jo lakannut olemasta. Sitä vastoin meidän maassamme ei vain terrorismin pelko ole tuntematon asia, vaan juutalais-kristillinen kulttuuri on edelleenkin valta-asemassa. Tämän merkeissä vapaus ja oikeudet todellakin toteutuvat.

[Viktor Orbán puhuu:]
Lännessä tilanne on se, että on liberalismi, mutta demokratiaa ei ole.

[Kuvaan zoomaillaan Euroopan karttoja ja rikostilastoja. Tyyni miesääni jatkaa:]
Meillä ei ole migraatiota. [Tämähän ei pidä paikkaansa.] Ja siksi maamme on turvallinen. [Henkirikosten määrässä suhteessa asukasmäärään Unkari on Euroopan tilastoissa viidentenä Baltian maiden ja Belgian jälkeen, selvästi kuudentena olevaa Suomea edellä. Maahanmuuton raastamat Saksa ja Itävalta tulevat kaukaa perästä.]

[Kuva pysähtyy näyttämään Britannian karttaa ja tilastoja henkirikosten ja raiskausten lisääntymisestä viime vuonna. Sitten ruutuun palaa Eszter Párkányi:]
Ja saattaa olla, että tämä Lontoon muslimipormestarin mielestä on ihan paikallaan, mutta meidän mielestämme se ei ole normaalia.

[Kuvaan ilmestyy Unkarin kartta ja teksti: Talouskasvu 5 %. Selostaja jatkaa:]
Totta on tietenkin, että Unkarin palkkatasossa on vielä kehittämisen varaa. Mutta etenemme oikeaan suuntaan. Talouskasvu on vuosien ajan ollut viidessä prosentissa, ja työttömyys on alhaisempi kuin koskaan. [Kuten monesti täälläkin on todettu, alhaiset työttömyysluvut on saatu aikaan super-aktiivimallilla eli pakottamalla työttömät nälkäpalkalla työllistämistöihin.] Tämän kaiken lisäksi Unkari on turvallinen. [Ymmärsiväthän varmasti kaikki?] Mikä, sanokaamme suoraan, ei ole mikään mitätön asia.

[Eszter Párkányi:]
Sillä minulle on tärkeää, että naisena voin Székesfehérvárissa, Debrecenissä tai Budapestissäkin kävellä pimeässä kotiin. Eikä sekään ole mitätön juttu, että meillä perheen perustaminen on arvo sinänsä. 

Näyttökuva 2019-7-12 kello 18.07.09.png

[Ta-daa, taas Ruotsin sosiaaliministerin Annika Strandhällin kuuluisa twiitti, josta Unkarissa jo aiemmin nostettiin mekkala! Naisääni lukee unkarinnoksen:]
Se, mitä Unkarissa tapahtuu, on huolestuttavaa. Nyt Orbán haluaa, että syntyisi yhä enemmän ”aitoja” lapsia. [Käännöksestä on todellakin jätetty pois sana ”unkarilaisia”!]

[Eszter Párkányi:]
Meistä nämä ovat kuitenkin perusarvoja. Eikä siinä ole mitään pahaa, että nuoret lähtevät ulkomaille onneaan koettamaan, ennemmin tai myöhemmin sydän kuitenkin vetää heidät takaisin. Kun koittaa perheen perustamisen aika, he tulevat kotiin, sillä elämisen arvoisessa maassa eläminen on jotakin, mitä ei rahallakaan saa. Kaikkihan tietävät, että poissa hyvä, kotona paras.

Huh huh. Tämmöinen tietoisku siis. Kyseenalaista tilastojen vääntelyä, pelottelua ja olkiukkoja. (Paljon puhuva esimerkiksi tuo Strandhällin twiitti, jonka kritiikki Orbánin perhepolitiikan ”etnonationalismia” kohtaan – siis sitä, että lapsiperheiden tukeminen yhdistetään maahanmuuttovastaisuuteen ja kohdistetaan keskiluokkaan, ei köyhiin eikä varsinkaan monilapsisiin romaniperheisiin – on unkarilaisessa käännöksessä keikautettu täysin sijoiltaan.) Suoranaista rasismia ja vihanlietsontaa, sekä suoraan että epäsuorasti: esimerkiksi ”terrorismista” puhuttaessa näytetään nuorta mustaihoista naista, joka vilkaisee kuvaajaa kesken kännykkäpuhelunsa, ja tässä yhteydessä tämä videonpätkä luo sen vaikutelman, kuin nainen olisi yllätetty pahaenteisen hämäristä puuhista. Eikä vain Annika Strandhällin twiitin tekstiä ole luovasti muokattu: heti videon alussa näytetään EU-kansanäänestyksen kampanjajulisteiden lomassa oikeista julisteista muokattua parodiaversiota, eikä 444.hu:n toimittajalle ole aivan selvää, onko tarkoitus harhauttaa katsojaa vai onko videon tekijöiltä itseltään mennyt todellisuus sekaisin parodian kanssa.

Ei ihme, että Facebook poisti videon kohta sen ilmestyttyä ”yhteisönormeja loukkaavana” ja ”vihapuhetta” sisältävänä. (Tuohon ylemmäksi linkittämäni versio löytyy yhä 444.hu-sivuston yllä mainitusta uutisesta.) Tämä puolestaan nostatti Unkarin hallituksen mediassa melkoisen voivotuksen. Yhyy, mitä tekopyhyyttä ja epäreilua sensuuria: ”isänmaallinen, patrioottisia tunteita nostattava video kielletään, mutta ei useita ihmisiä järkyttäviä, kristinuskoa pilkkaavia sisältöjä tai Pridesta kertovaa homopropagandaa”.

Mutta rasismi ja vihapuhe sikseen. Näin eurooppalaisena veronmaksajana minua loukkaa eniten se, miten Suomenkin kaltaisia nettomaksajia pumppaava Unkari puree ruokkivaa kättä ja levittää Länsi-Euroopan demokratioista perätöntä pelottelupropagandaa. Jos ei lännessä enää ole sananvapautta eikä turvallisuutta, miksi ihmeessä Unkari enää ylipäätään haluaa olla minkäänlaisessa liitossa mokomien maiden kanssa eikä purjehdi suoraan Putinin helmoihin juhlimaan yhdessä kansallismielisiä perusarvoja? Kysymys on tietenkin retorinen. Kotimaiseen kulutukseen tarjotaan toisenlaista tarinaa kuin Brysselissä, missä puolestaan ns. riikinkukkotanssilla yritetään pitää Euroopan rahahanat auki. Ja kuvitellaan, että ulkomailla kukaan ei tiedä eikä ymmärrä, millaisia tarinoita unkarilaisille maahanmuuton kauhuista Wienissä kerrotaan tai missä muodossa Annika Strandhällin twiitit heille tarjoillaan.


Fiksut naiset, aivopesty vaalikarja ja muita mielikuvia

1 kesäkuun, 2019

Eurovaalit on nyt koettu, ja kun eri Euroopan maiden tuloksia ja niiden mediakaikua vertaa, tulee taas kerran mieleen Voltairen Candidesta se kohta, jossa taistelun jälkeen kummankin sotivan valtion kuninkaat laulattivat kiitokseksi Te Deumia leirissään, samalla kun Candide päätti lähteä muualle pohdiskelemaan vaikutuksia ja syitä. Itävallassa ollaan samaan aikaan ennennäkemättömässä sisäpoliittisessa tilanteessa: maa on jäänyt vaille laillista hallitusta sen jälkeen, kun Ibiza-skandaalin ravistelemat oikeistopopulistit lähtivät hallituksesta ja jäljelle jääneet oikeistokonservatiivit kaatuivat parlamentin epäluottamuslauseeseen. Onneksi tämmöistäkin tilannetta varten on Itävallan perustuslaissa selvät menettelyohjeet.

Kurier-lehden pilapiirtäjä Michael Pammesberger tiivistää tilanteen: horjuvaa tasavaltaa tuetaan perustuslailla.

Tämän päivän uutisten mukaan liittopresidentti Van der Bellen on nimittänyt väliaikaiseksi liittokansleriksi syyskuussa järjestettäviin ennenaikaisiin vaaleihin saakka Brigitte Bierleinin, joka olisi kohdakkoin jäämässä eläkkeelle perustuslakituomioistuimen puheenjohtajan tehtävästä. 69-vuotiasta Bierleinia kehutaan politiikan joka laidalta äärimmäisen korrektiksi, asialliseksi, älykkääksi, laajakatseiseksi, viileän objektiiviseksi ja puolueettomaksi persoonaksi. (Ja kun kyseessä on nainen, niin Kurier-lehden toimittajan on tietenkin erikseen kommentoitava hänen tyylikkyyttään, oli yllä sitten nyt uutiskuvissa nähty särmä jakkupuku ja ”ekstravagantti” paitapusero näyttävin hörsyläkauluksin tai tuomarinvirkaan kuuluva kärpännahkasomisteinen viitta.) Tässä selvästi alleviivataan laillisuutta ja oikeusvaltiota oikein paksulla tussilla, ja hyvä niin – sen jälkeen, mitä FPÖ-sisäministerin alaisuudessa on jo nähty.

***

Mutta Unkarista piti kirjoittamani, ja eurovaalituloksen taustoista. Itse vaalit eivät valitettavasti tuottaneet yllätystä. Valtapuolue Fidesz jyräsi ja vei hieman yli puolet annetuista äänistä, mikä vallitsevalla vaalijärjestelmällä merkitsee 13 edustajanpaikkaa Unkarin 21:stä, yhtä enemmän kuin tähän asti. Mielenkiintoisempaa on se, että oppositiossa tapahtui täydellinen mullistus. Omassa some- ja mediakuplassani, jossa Fidesz-vastaisuus on käytännöllisesti katsoen rikkumatonta, vaalitulos on nostattanut yllättäviä intohimoja.

Ensinnäkin: tähän asti suurimmat oppositiopuolueet, sosialistinen MSZP ja äärioikeistolainen, viime vuosina turhaan jonkinlaista kansanpuoluehenkistä porvarillistumista yrittänyt Jobbik, romahtivat. Kumpikin menetti kolmesta euroedustajanpaikastaan kaksi. Jobbikille tämä rökäletappio oli jo toinen edellisvuoden parlamenttivaalien jälkeen; tämän rytäkän jälkimainingeissa Jobbikista irronnut radikaalisiipi yritti nyt eurovaaleissa nimellä Mi Hazánk Mozgalom (‘Meidän isänmaamme -liike’), mutta jäi mandaateitta. MSZP:n tappiota puolestaan harmiteltiin myös siksi, että puolueen lista-asettelun takia Brysselistä tipahti sen kanssa vaaliliitossa olleen pienen Párbeszéd Magyarországért (‘Dialogi Unkarin puolesta’) -puolueen Benedek Jávor. Jávor, jonka listan laatijat olivat jättäneet neljännelle sijalle, on ollut viime vuosien aktiivisimpia ja aikaansaavimpia oppositiopoliitikkoja, ärhäkkä korruption vastustaja. Vihreä LMP (Lehet Más a Politika, ‘Politiikka voi olla toisenlaista’), joka ei ole oikein löytänyt asemaansa politiikan kentässä ja josta viime vuosina ovat ovet paukkuen lähteneet monet aktiiviset ja tunnetut nimet, menetti ainoan euroedustajanpaikkansa. Hieman sitä paremmin keräsi ääniä vitsipuolue “Kaksihäntäinen koira”, mutta ei sekään riittävästi.

Sitä vastoin oppositiossa nousi yllättäen kaksi puoluetta, vanha ja uusi. Demokratikus Koalíció, entisen sosialistipääministerin Ferenc Gyurcsányn sosialisteista vuonna 2011 lohkaisema keskusta-vasemmistopuolue, nosti mandaattiensa määrän kahdesta neljään, kärkiehdokkaanaan Gyurcsányn vaimo, oikeustieteilijä Klára Dobrev. Tämä jakoi kansaa. Gyurcsány on kannattajiensa mielestä taitava ja lahjakas poliitikko, ainoa mies, jolla riittää kanttia käydä Viktor Orbánia vastaan, ja Klára-rouva vaikuttaa aikaansaavalta ja fiksulta naiselta. Vastustajiensa silmissä taas Gyurcsány on menneen maailman miehiä, korruptoitunut ja vallanjanoinen kähmijä, jonka tekemät virheet aikoinaan nostivat Orbánin valtaan ja joka ei vieläkään malta jättää politiikkaa nuorempien ja ryvettymättömämpien hoitoon. DK henkilöityy edelleenkin Gyurcsányyn, eikä oman vaimon asettaminen kärkiehdokkaaksi välttämättä korjaa tätä epäkohtaa.

Uutena tulokkaana europarlamenttiin nousi oppositiopuolue Momentum (tai Momentum Mozgalom, ‘Momentum-liike’), joka pari vuotta sitten tuli tunnetuksi ensiksi Budapestin olympiakisahanketta vastustavan kansanäänestysliikkeen järjestäjänä mutta ei vielä viime vuoden parlamenttivaaleissa onnistunut ylittämään äänikynnystä. Momentumin edustajat ovat nuoria ja nuorehkoja, länteen ja Eurooppaan katsovia aktivisteja, ja Brysseliin lähtee heistä kaksi kolmekymppistä naista: Katalin Cseh, yksi perustajajäsenistä, siviiliammatiltaan gynekologi, sekä puolueen varapuheenjohtaja, sosiologi Anna Júlia Donáth. Momentum on lyhyen olemassaolonsa aikana nostattanut sekä suuria toiveita että suurta pettymystä, sen aatteelliset tavoitteet ovat epämääräiset, mutta poliittisesti se sijoittuu keskustaan ja Euroopan parlamentissa liberaali-demokraattisen ALDEn joukkoihin.

Mérce-sivustolla sosiologi ja taloustieteilijä Zoltán Pogátsa tiivistää eurovaalien tulokset Unkarin kannalta neljään arvoon: uskottavuus (vanhojen naamojen vaihtaminen uusiin auttaa, myös DK:n tapauksessa), vasemmistolaisuus (DK:n ohjelmassa palattiin selvästi vanhoihin kunnon työväenliikkeen arvoihin), Eurooppa (vastapainona äärikansallismielisyydelle) – ja naiset:

Fidesz-puolueen luomassa testosteroninhuuruisessa kapakkailmapiirissä Dobrevin, Csehin ja Donáthin miellyttävä älykkyys, hienovarainen naisellisuus ja sympaattinen järkiperäisyys tekee paljon paremman vaikutuksen kuin [LMP:tä edustaneen journalisti-mediapersoona Róbert] Puzsérin aggressiivinen, olkoonkin että paljonpuhuva öyhötys.

 Index-uutissivuston analyysin mukaan oppositiopuolueiden kannatusten mullistuminen näkyy etenkin itäisen Unkarin keskiosissa mutta jossain määrin maan muissakin osissa: siellä, missä MSZP ja Jobbik menettivät runsaasti kannattajia, myös DK ja Momentum voimistuivat selvästi. Mutta analysoi tätä miten analysoi, selvää on, että ylivoimaisesti parhaiten onnistui edelleenkin kansaa mobilisoimaan valtapuolue Fidesz. Tähän on monia syitä.

Ensinnäkin Fidesz-puolueella on yhä jonkinlaisella uskonnollisella varmuudella puoluekannastaan kiinni pitäviä äänestäjiä, niitä, jotka aidosti ja vilpittömästi ovat vakuuttuneita siitä, että Viktor Orbán ja Fidesz ovat Unkarille tarjolla olevista vaihtoehdoista paras. Tätä väkeä, jota toisissa kuplissa haukutaan ”aivopestyksi lammaslaumaksi”, ”Suolahapposetiä” ja strategista käsilaukkua heiluttavia aggressiivisia mummoja, ei luultavasti ole läheskään niin paljoa kuin äänten jakautumisesta voisi päätellä, mutta mitä alhaisemmaksi jää äänestysprosentti, sen enemmän voi saavuttaa pienelläkin kannattajakunnalla, jos sen saa hyvin mobilisoitua äänestämään. Tämänkertaisissa europarlamenttivaaleissa unkarilaisista äänesti 43,48 %.

Joltinenkin osa äänistä tuli myös rajantakaisilta unkarilaisilta, joille Orbánin hallitus on avokätisesti jaellut Unkarin passeja ja äänioikeuksia ja joista ainakin jotkut, koettuaan kotimaassaan etnistä syrjintää, ovat vastaanottavaisia 1800-luvun henkiselle romanttiselle unkarilaismielisyydelle. Emämaan vallanpitäjät tukevat avokätisesti ja monin tavoin rajantakaisia unkarilaisvähemmistöjä, ja myös äänestäminen Unkarin vaaleissa sujuu vanhoihin unkarilaisvähemmistöihin kuuluvina kansalaisuuden saaneilta kätevästi kirjeellä. Kuten jo vuoden 2018 vaalien alla huomautettiin, ulkounkarilaisille, jotka eivät ole koskaan asuneet Unkarissa, äänestäminen on tehty paljon helpommaksi kuin niille tuhansille, jotka viime vuosien aikana ovat muuttaneet Unkarista ulkomaille. Kaiken lisäksi viimesyksyisellä lainmuutoksella Unkari antoi äänioikeuden eurovaaleissa myös niille etnisyyden perusteella Unkarin kansalaisuuden saaneille, jotka eivät asu eivätkä maksa veroja EU:n alueella, siis etenkin Ukrainan ja Serbian unkarilaisille. 

Index-sivuston mukaan näissä vaaleissa yli 115 000 postiäänestykseen rekisteröityneestä unkarilaisesta äänioikeutetusta, joilla ei ole virallista asuinpaikkaa Unkarissa tai EU:ssa, valtakoalition (Fidesz-KDNP) vaaliliittoa äänesti kirjeitse 55 287, kun taas muiden puolueiden äänisaaliit jäivät muutamaan sataan (eniten ääniä, 553, keräsi Momentum). Toisin sanoen EU:n ulkopuolisista vähemmistöunkarilaisista [hups, korjaan:] äänestäjiksi rekisteröityneistä EU:n ulkopuolella asuvista vähemmistöunkarilaisista eurovaaleissa postiäänesti noin puolet, ja näistä lähes kaikki Fidesztä. Muitakin merkillisyyksiä nähtiin. Riippumattomassa mediassa liikkui esimerkiksi tietoja siitä, että Ukrainan rajalle oli sattumalta juuri vaalipäivänä komennettu lisää valvontaviranomaisia rajanylityksen nopeuttamiseksi. Virallisen tiedonannon mukaan kyseessä oli kokeilu, jolla testataan rajavalvonnan tehostamista, mutta epäluuloisemmat arvelevat yleisesti, että Ukrainan puolelta ostettua vaalikarjaa on kuljetettu bussikaupalla Unkariin äänestämään. (Näin semminkin kun Itä-Unkarin kylissä, kuten jo aiemmin on paljastettu, asuu paperilla jopa tuhansittain ukrainalaisia ”kuolleita sieluja”, jotka käyvät Unkarissa vain nostamassa unkarilaista eläkettä – ja äänestämässä.)

Mutta ennen kaikkea Fidesz-puolueen menestys perustuu siihen, että monin paikoin ja monille ryhmille mitään monipuoluedemokratiaa ei ole olemassakaan. Hallituksen käsissä on mediasta suurin osa, ja nimenomaan ne, jotka eivät lue lehtiä eivätkä seuraa kriittisiä verkkosivustoja vaan katselevat ja kuuntelevat yleisradioyhtiölle tai valtion mediamonopolikeskittymään kuuluvia tv- ja radiokanavia, elävät käytännössä jatkuvassa Fidesz-puolueen propagandakylvyssä: Unkarissa on kaikki hyvin ja muuttuu aina vain paremmaksi, meitä uhkaa vain ilkeän Sorosin masinoima maahanmuutto, ja siltä meitä pystyy suojelemaan vain Viktor Orbán.

444.hu-sivuston toimittaja kävi köyhän Borsodin alueen kylissä koillisessa Unkarissa kyselemässä paikallisilta – silmin nähden rutiköyhiltä ihmisiltä, joista monet vaikuttavat olevan romaneja – keitä he ovat äänestäneet. Video (“Minä äänestin sitä Fidesztä, eikö sitä pitänyt?”), joka nyt on saatavissa myös englanniksi tekstitettynä, kannattaa katsella.

Monissa näistä kylistä reilusti yli 90 prosenttia väestöstä äänesti Fidesztä. Jotkut sanovat suoraan, että eivät edes tiedä muita puolueita olevan olemassa, tai kertovat avoimesti, että heille on maksettu äänestämisestä. Monet näköjään uskovat, että ”migranttien” murhanhimoiset laumat ovat jo odottamassa vaalitulosta, että pääsisivät vyörymään Unkariin. Videon lopulla haastateltu nuori nainen kuitenkin väläyttää vaikuttavaa empatiakykyä: ihmisiähän ne migrantitkin ovat, niin kuin mekin, ja miten kävisi, jos Unkari olisi samassa tilanteessa kuin Eurooppaan tulevien pakolaisten kotimaat?

Riippumattomassa mediassa tämä on ollut esillä jo vuosikaudet: köyhimpien alueiden väestö on aivopestyä vaalikarjaa, puoliksi lukutaidotonta ja maailman asioista mitään tietämätöntä väkeä, jonka arkielämää leimaa täydellinen riippuvuus paikallistason päättäjistä kuten kunkin tuppukylän pormestarista, tämän jakamista avustuksista ja työllistämistöistä. Sen perusteella, mitä Unkarin ns. syväköyhyydessä elävän väestön arjesta tiedetään, tämä ajatus tuntuu uskottavalta. Köyhyys seurannaisilmiöineen (alkoholi ja huumeet, väkivalta, aliravitsemus) vie ihmisiltä kyvyn valistua, sivistää itseään ja pyrkiä parempaan, ja se luo myös alakulttuureja, joiden myrkyllisestä imusta on vaikea irrottautua.

”Mustalaiset, jotka myyvät äänensä säkillisestä perunoita”, ovat unkarilaisessa mediakuplassani usein toistuva aihe. Aivan näin yksinkertainen ei asia kuitenkaan ole. Vertailukohtana 444.hu:n šokkivideolle kannattaa lukea Átlátszó-sivustolla ilmestynyt Eszter Katusin reportaasi toisesta köyhästä kylästä. Alsószentmárton Unkarin etelärajalla on käytännössä sataprosenttisesti romanien asuttama kylä, jossa yli viidennes asukkaista on työttömiä ja loputkin elävät paljolti satunnaisten, surkeasti palkattujen pätkätöiden varassa – mutta sen äänestystulos ei ollenkaan vastaa kliseistä kuvaa siitä, miten köyhälistöä pelottelemalla ja lahjomalla paimennetaan uurnille.

Alsószentmártonissa äänet jakautuivat samoin kuin monissa suurissa kaupungeissa. Fidesz keräsi tosin selvän enemmistön, mutta sen rinnalla näkyviä ääniosuuksia saivat DK ja Momentum, joista stereotypioiden mukaisten syrjäseudun ihmisten ei pitäisi tietää mitään. Olennaisempaa on kuitenkin se, että äänestysprosentti on hyvin alhainen, reilusti alle kahdenkymmenen, ja viime vuosina kiinnostus äänestämiseen on jatkuvasti laskenut. Siihen, että kylän yli 800 äänioikeutetusta vain 144 vaivautui uurnille, oli käytännönkin syitä: monet olivat kiireisissä herneenkorjuutöissä lähistön viljelmillä, monissa perheissä vietettiin lasten ensimmäistä ehtoollisjuhlaa, mikä perinteitä noudattaville katolilaisille on merkittävä tapaus. Monet Katusin haastattelemista kuitenkin sanoivat suoraan, että eivät luota yhteenkään puolueeseen.

Valtapuolue Fidesz lupaa suuria, mutta monet perheelliset alsószentmártonilaiset kyllä ymmärtävät, että esimerkiksi puolueen perhepolitiikka ei yritäkään tukea köyhiä perheitä vaan tähtää porvarillisen keskiluokan vahvistamiseen. Verohelpotuksista ja edullisista asunto- ja autolainoista, joita suurille perheille luvataan, eivät köyhät hyödy mitenkään. Myöskään Fidekszen aggressiivinen maahanmuuttokriittisyys ei välttämättä pure huono-osaisiin, vaan Katusin haastattelemista monet suhtautuvat pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin yllättävän empaattisesti. Ylipäätään alsószentmártonilaiset epäilevät kaikkia puolueita, myös siksi, että puolueet eivät tunnu olevan kiinnostuneita heidän elämästään. Itse asiassa Momentum oli ainoa, joka lähetti vaalien alla edustajansa paikalle, ja tämä näkyikin vaalituloksessa heti.

Haastateltuja myös harmitti se kliseinen kuva, jota 444.hu:n video ja sentapaiset tuotteet levittävät. Näin kertoi Katusille paikallinen nainen:

Aikoinaan ne [haastattelijalle ei selvinnyt, kenestä oli kyse] halusivat kuvata täälläkin semmoisen videon, minultakin kysyttiin, mutta en ruvennut puheisiin niiden kanssa. Kukaan muu ei halunnut vastata niille (ei kukaan täysijärkinen semmoista tee), vain yksi hullu juoppo nainen, jolle kaikki kylässä nauroivat. Sitten se video lähti leviämään ja kaikki luulivat, että kaikki Alsószentmártonissa ovat semmoisia. Se oli tosi noloa ja nöyryyttävää, siinä sai hävetä naama punaisena [haastateltava peittää kasvot kämmenellään]. Se harmitti kaikkia, ei me enää olla sellaisia kuin ennemmin. Päätetään asioista paljon tietoisemmin, ei enää ole niin, että jotkut tulevat tänne ja pistävät juhlat pystyyn ja sitten sanovat, ketä meidän pitää äänestää.

Mitä opimme tästä? Kliseisiin ja stereotypioihin, tosipohjaisiinkaan, ei voi koskaan täysin luottaa. Ihmiset ja heidän ajatuksensa kannattaa aina ottaa vakavasti. Unkarin oppositiopuolueita ei tähän asti ole kaatanut vain keskinäinen kinastelu vaan myös kansan ja sen todellisten huolien halveksiminen, ja samanlaiseen ylimielisyyteen saattaisi ehkä joskus katketa Fidesz-puolueenkin voittokulku.