Viikonlopun sekalaiset

Tänään Unkarista pari tarinaa, jotka eivät nähdäkseni ole juuri ylittäneet uutiskynnystä Suomessa. Mutta sitä ennen hieman EU:n äskeisestä EU-huippukokouksesta, jossa Ukrainan Zelenskyin vierailu nostatti monenlaisia laineita. Kun Zelenskyi asteli aplodien saattelemana ryhmäpotrettirivistöön EU-maiden johtajien keskelle, huomio kiintyi leveiden hymyjen ja ihastuneiden katseiden keskellä jähmeän Orbánin synkkään ilmeeseen. Tai kuten Twitterissä huumoritili ”Le Chou News” muotoili: ”Viktor Orbán käskee avustajaansa oitis lähettämään Putinille tekstiviestin, että se valokuva yhdessä Zelenskyin kanssa ei merkitse yhtään mitään.”

Viktor Orban Asks His Assistant To Text Putin Immediately, Tell Him The Photo With Zelenskyy Doesn’t Mean Anything pic.twitter.com/Yajwc8ySZq

— Le Chou News (@LeChouNews) February 9, 2023

Mielenkiintoista on ollut myös katsella kuvia Orbánin ja Zelenskyin kättelystä. Ilmeet ovat molemmilla jäyhät, mutta kuvakulmat Unkarin valtamedian ja läntisten uutislähteiden sivuilla aika lailla erilaiset. 444.hu-sivuston koosteesta näkyy, miten Unkarin media on valinnut käyttöönsä kuvia, joissa Zelenskyi on pää kumarassa tai taempana ja pienemmän näköinen kuin jymäkkä Orbán. Euroopan neuvoston julkaisemassa kättelykuvassa taas Zelenskyi näyttää reippaalta ja dynaamiselta, Orbán hieman pöllähtäneeltä ja hämmentyneeltä.

Unkarin hallituksen äänitorvi Magyar Nemzet keskittyy jutussaan huippukokouksesta siteeraamaan pääministerin kanslian poliittisen johtajan Balázs Orbánin (ei tiettävästi sukua pääministerille) kommentteja. Olennaisinta on näköjään, että Unkari tukee Ukrainaa toimittamalla humanitaarista apua sekä osallistumalla EU-maiden yhteistoimiin Ukrainan valtion toiminnan auttamiseksi, mutta aseita ei toimiteta, vaikka Zelenskyin kerrotaan tätä nimenomaan Unkariltakin pyytäneen. ”Unkari voi olla kumppani vain rauhan rakentamisessa.” Tämänkin jutun ykkösaiheeksi kuitenkin nostetaan… (rummunpärinää)… maahanmuutto! Migraatiopaine on EU:n rajoilla kasvanut lähes vuoden 2015 mittoihin, ja yhä useammat EU-maat vastustavat ”laitonta maahanmuuttoa”.

Kaikkien näiden EU-kuvioiden ja EU:n ulkopuolisten ongelmien heijastumien rinnalla itäisessä Sentroopassa kytevät edelleen vanhat kaunat ja selvittämättömät konfliktit, joilla yhä lyödään poliittista mynttiä. Jälleen kerran siis muistoissamme Trianon, ah, nyyh, eli ensimmäisen maailmansodan voittajavaltioiden kostotoimi ja ”häpeärauha”, jolla entisestä Unkarin kuningaskunnasta irrotettiin kaksi kolmasosaa sen alueista. Näin sekä tyydytettiin entisten sorrettujen slaavi- ja romanialaisvähemmistöjen kansallismieliset toiveet että luotiin uusia unkarilaisvähemmistöjä uusien vallanpitäjien potkittavaksi ja kylvettiin uuden kaunan siemenet. Jopa EU:n sisällä, jonka piti vähitellen siirtää nuo vanhojen valtionrajojen luomat ongelmat historiaan, ajatukset ”hyvityksistä” ja alueiden ”palauttamisista” kömpivät esiin heti, kun Ukrainan sota järkyttää turvatuiksi luultuja kuvioita.

Muutamia päiviä sitten (näin kertoo esim. Index-uutissivusto) Slovakian ulkoministeri Rastislav Káčer oli haastateltavana tv-ohjelmassa, jossa häneltä kysyttiin, voiko Unkarin politiikka kymmenen vuoden kuluessa vielä edetä siihen pisteeseen, että Unkari alkaa esittää aluevaatimuksia naapureilleen. Kysymyksen taustana olivat luultavasti myös ne ajatukset, joita Venäjän hyökkäys Ukrainaan on nostattanut Unkarissa, ei tosin virallisen Unkarin taholta virallisesti mutta tietyissä ääripiireissä yhä äänekkäämmin (ja kuten on nähty, Orbán ja Fidesz ovat viime vuosina taitavasti onnistuneet omimaan äärinationalistista agendaa itselleen ilman, että itse siihen virallisesti sitoutuisivat). Ukrainan Transkarpatia, alue, joka maailmansotien välisenä aikana muodosti Tšekkoslovakian itäisen hännänpään ja toisen maailmansodan jälkeen siirtyi osaksi silloista Neuvosto-Ukrainaa, kuului entiseen Unkarin kuningaskuntaan, ja siellä elää huomattava unkarilaisvähemmistö, jonka suhteet nykyisen Ukrainan kansallisuuspolitiikkaan eivät ole olleet ongelmia vailla. Nyt siis Unkarin poliittisen elämän äärilaidoilla ehdotellaan jopa avoimesti, että Putin valloitettuaan Ukrainan antaisi Transkarpatian Unkarille ”takaisin”.

Tältä taustalta ministeri Káčer siis totesi, että jos Putin olisi onnistunut Ukrainan-sotaretkessään, Unkari olisi jo esittänyt aluevaatimuksia Slovakialle (joka aikoinaan kuului kokonaisuudessaan Unkarin kuningaskuntaan ja jonka etelälaidalla elää suuri unkarilaisvähemmistö, jonka alueen ”palautttamista” on yritetty ennenkin) – ja siksikin on tärkeää, ettei Putin onnistu vastedeskään. Toisin sanoen: Unkarin naapurimaassa uskotaan, että Unkari on EU- ja Nato-kumppanuudesta huolimatta valmis vehkeilemään Putinin kanssa naapuriensa vahingoksi. Varsin rankkaa tekstiä, etenkin kun se tulee ministeritasolta ja asiantuntevan, kokeneen poliitikon suusta; ankarana Orbán-systeemin kriitikkona tunnettu Káčer on toiminut aikoinaan viisi vuotta suurlähettiläänä Unkarissa. Slovakiassakin Káčerin lausahduksesta nousi kohu, ja Unkarissa Slovakian suurlähettiläs kutsuttiin ulkoministeriöön puhutteluun.

***

Mutta siirrytäänpä aivan toisiin asioihin. Katolisen kirkon piirissä tapahtuvasta lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä on viime vuosikymmenten ja vuosien aikana noussut skandaaleja eri puolilla läntistä maailmaa. Näitä ikäviä juttuja on nähty monenlaisissa kuvioissa, missä aikuiset pääsevät käyttämään valtaa lapsiin ja nuoriin, opettajina, kasvattajina tai valmentajina. Katolisessa kirkossa tätä luultavasti on pahentanut sekä selibaatti, jonka voisi kuvitella vetävän alalle ihmisiä, joilla on ongelmia oman seksuaalisuutensa kanssa, että mahtavan ylikansallisen organisaation salailukulttuuri. Kirkko on suojellut omiaan ja samalla kasvojaan. Länsimaissa nämä kulissit ovat sitten viime aikoina usein näyttävästi kaatuneet, ja Vatikaania myöten on jouduttu tekemään kipeitä tunnustuksia ja lupaamaan hyvityksiä ja vastedes selkeämpää ja avoimempaa kurinpitoa. Unkarissa sitä vastoin näitä tapauksia on puitu julkisuudessa paljon vähemmän, ja Unkarin katolisen kirkon piispat ovat viime aikoihin saakka jopa yrittäneet kiistää koko ongelman Unkarin osalta.

Pari vuotta sitten kirjoiteltiin tapaus A:sta, joka nyttemmin on tullut julkisuuteen koko nimellään: Attila Pető. Alaikäisenä papin hyväksikäyttämäksi joutunut Pető yritti täysi-ikäiseksi tultuaan vuosien ajan saada katolista kirkkoa ja esimiesvastuussa olleita piispoja tunnustamaan väärinkäytökset ja pyytämään julkisesti anteeksi. Hän soitteli parillekin piispalle useaan otteeseen (puheluihin ei koskaan vastattu) ja lähetteli tekstiviestejä, ilmestyi lopulta kirkkoonkin, jossa kardinaali Erdő oli toimittamassa messua. Erityisen törkeäksi ja väkivaltaiseksi tulkittiin seuranneessa poliisitutkinnassa se, että Pető oli kerran kiivastuksissaan potkaissut apulaispiispan asunnon ovea… Sillä poliisitutkinta tästä seurasi, Pető vietiin raudoissa putkaan (ihan totta), ja nyt hänet on virallisesti tuomittu vainoamisesta. Tosin lievimpään mahdolliseen rangaistukseen eli viralliseen nuhteluun. Tällä välin ilmeisesti kirkkokin on tajunnut, että rikosilmoituksen tekeminen Petőn toiminnasta ei ollut fiksu ratkaisu, ja arkkipiispan edustaja on virallisesti pahoitellut tapahtunutta ja pyytänyt oikeusistuinta jättämään Petőn tuomitsematta.

Asia ei kuitenkaan ole tällä loppuun käsitelty. András Hodász, katolinen somevaikuttaja, joka isännöi YouTubessa suosittua Papifrankó (‘Papin suorat sanat’) -kanavaa, itsensä oikeistokonservatiiviksi määrittelevä mutta kuitenkin Orbánin järjestelmää monissa kohdin kritisoiva Budapestin Angyalföldin seurakunnan kirkkoherra, erosi viime syksynä papin virastaan ilmeisesti henkilökohtaisen kutsumuskriisin jälkeen. Nyt hän julkaisi kristillisellä Szemlélek-sivustolla pitkän henkilökohtaisen tilityksen, joka noteerattiin myös riippumattomassa mediassa. Käännän siitä katkelmia, joihin tämä blogahdus on hyvä lopettaa:

Kuten tiedetään, Attila oli Unkarin ensimmäinen pappien seksuaalisen ahdistelun uhri, joka tuli julkisuuteen omalla nimellään ja kasvoillaan. Ja luultavasti hän on ensimmäinen uhri – varmasti ainakin Unkarissa – jonka haastoi oikeuteen se järjestö, joka osittain on itse vastuussa siitä, mitä hänelle tapahtui. (…) Muutamia kuukausia sitten olin ystäväpiirin kanssa oluella eräässä ”rauniokapakassa”. Jotenkin keskustelu ajautui seksuaalisen hyväksikäytön suuntaan, ja etenkin puhuttiin siitä, mitä me voimme tehdä lasten suojelemiseksi. (…) Yksi seurueen jäsenistä piti tiukasti kiinni siitä kannastaan, että näistä asioista ei sovi puhua lapselle, sillä semmoinen vain vetää huomion asiaan, ja muutenkin paras ratkaisu on vain panna lapsi hyvään kristilliseen kouluun. Hänen mielipiteensä oli järkkymätön, vaikka luettelimme miten monta tutkimusta, tilastoa tai lukemattomia yleisesti tunnettuja tapauksia, jotka olivat sattuneet, kuinka ollakaan, juuri kristillisessä koulussa, jopa niin, että tekijänä oli pappi. Sana seurasi toistaan, ja jossain kohdassa sisälläni jotain napsahti.

Yhtäkkiä, itsellenikin yllätykseksi, aloin mölistä sekavasti, pomppasin pystyyn ja paiskasin lattiaan ensimmäisen esineen, joka käteeni osui. Näin toisten silmissä pelkoa, että nyt käyn kimppuun ja lyön, mutta minä vain putosin takaisin tuolilleni ja nyyhkytin hillittömästi minuuttikaupalla. Keskustelu katkesi, minä poistuin pian sen jälkeen ja lähdin yhä itkien kulkemaan kotiin. Reaktioni ei selity pelkällä mielipide-erolla: olen monesti tähänastisella urallani joutunut väittelyihin, mutta koskaan en ole käyttäytynyt näin. Selitystä on etsittävä muualta, nimittäin siitä, että

olen itsekin asianosainen:

teini-ikäisenä olen itsekin useaan otteeseen joutunut seksuaalisen väärinkäytöksen uhriksi.

Potkittujen ovien, kaadettujen pöytien, lattiaan paiskattujen pullojen ymmärtämiseksi on tiedettävä:

seksuaalisen hyväksikäytön uhrit kokevat väkevää, suorastaan hillitsemättömän suurta raivoa, jonka he sitten ulkoisten olojen paineessa tukahduttavat mielensä pohjille.

Normaalissa tapauksessa viha löytää tiensä. Me olemme saaneet sen Luojalta, jotta pystyisimme puolustautumaan, kun sitä tarvitaan. (…) Hyväksikäytön uhri taas usein jäätyy ja kokee voimattomuutta, ei pysty puolustautumaan, ei ilmaisemaan, että hänelle tämä tilanne ei ole okei, ja siksi suuri osa vihasta jää hänen sisälleen. (…) Tämä tukahdutettu viha, koetusta nouseva häpeä ja hämmennys eristää uhrin täysin, hän jää oman onnensa nojaan, mikä tekee lähes mahdottomaksi myöhemmin käsitellä tapahtunutta, sillä olennaisen tärkeää olisi pystyä puhumaan siitä jonkun kanssa.

Siksi monet yrittävät vain unohtaa koko jutun. Muistan, miten vuosia myöhemmin, kun kerroin vanhemmilleni, mitä minulle oli tapahtunut, he kertoivat, että heistäkin oli ollut omituista, että niin usein tapailen tuota pappia, josta he olivat jo kuulleet, että hänessä on jotain pielessä ja hänen ympärillään liikkuu jatkuvasti epäilyttävän paljon nuoria poikia, mutta he eivät olleet tienneet, mitä tehdä. Ja minä raivostuin heille, tästä heidän rikollisesta naiiviudestaan ja vastuuta väistelevästä kyvyttömyydestään. Minä olin lapsi, he olivat minun vanhempiani, heidän olisi pitänyt tehdä kaikkensa puolustaakseen minua. Ja nyt tuossa rauniokapakassa koin uudelleen tuon raivon tunteen. Tässä on isä, joka tiukasti pitää kiinni siitä, ettei itse asiassa pysty tekemään mitään suojellakseen lastaan. Minä taas, kuin play-nappulasta painettuna,

koin uudelleen tuon menneisyyden hetken ja tuon lapsen raivo purkautui minusta,

ja karjuin aivan suunniltani tuttavalleni päin naamaa, että juuri siksi minulle tapahtui se, mikä tapahtui, koska minunkin vanhempani olivat yhtä tolloja kuin hän. (Itse asiassa käytin vähän väkevämpää ilmausta.) Tällaisissa tilanteissa, kun ihminen kokee uudelleen jonkin lapsuuden traumansa osan (tässä tapauksessa se oli kohtaaminen vastuutaan välttelevän aikuisen kanssa), mieli päästää valloilleen sen vihan, jota koko ajan on säilytellyt. Siksi se vaikuttaa niin hurjalta ja ulkopuolisen silmään käsittämättömältä.

Siispä nyt, kun luin Attilan tarinan, muistin, että minulle tuo oven potkiminen, tuo viha, on tuttua ja ymmärrän sen. Attila! Olit oikeassa ja teit oikein! (…)

En halua syyttää katolista kirkkoa passiivisuudesta, sillä se on todellakin tehnyt valtavasti viime vuosina: tuo tietty pappi on aikoja sitten erotettu palveluksesta, ehkäiseviä toimia on otettu käyttöön, on perustettu lastensuojelukomitea, tämä aihe on otettu pappisseminaarien opetusohjelmaan, koulutusta ja konferensseja on järjestetty, ynnä muuta.

Mutta yksi asia vielä puuttuu – ei Kirkosta vaan koko Unkarin yhteiskunnasta: sen ymmärtäminen, mitä uhrin sielussa tapahtuu,

sillä silloin pystymme kohtelemaan uhreja myötätunnolla ja antamaan heille kaiken sen, mitä he todella tarvitsevat. Meidän on otettava vakavasti se, että suurin laiminlyöntimme on ollut heidän jättämisensä oman onnensa nojaan. Olemme jättäneet heidät yksin tuskassaan ja laiminlyöneet myötätunnon. (…)

On symbolinen hetki, kun uhri istuu syytetyn penkillä.

Se on yhteiskunnan häpeän hetki, ihmisyytemme pohjakosketus, oikeastaan uhrin syyllistämistä.

Ymmärrän kyllä, että lain kirjaimen mukaan Attila syyllistyi ahdisteluun, mutta jos pesemme kätemme ja piiloudumme lakipykälien taakse, me myös vältämme myötätunnon ja jätämme jälleen yksin sen, jonka jo vuosia sitten jättivät yksin hänen ympärillään olevat ihmiset, emmekä silloin ole yhtään heitä parempia. Ottakaamme nyt kerrasta opiksemme:

jos ovi on auki, ei tarvitse potkia.

Advertisement

Pökköä pesään

Viikko on vierähtänyt työkeikalla Unkarissa. Neljä aamua peräjälkeen jaksoin katsella valtakunnan ykkösteeveen aamu-uutisia, sen jälkeen petti hermo hysteerisen tunteilevaan, paranoidiseen vaihtoehtotodellisuuteen, jossa Unkari on jatkuvan pahan voimien hyökkäyksen kohteena. (Ihan oikeasti, jokunen tämmöinen uutislähetys pitäisi tekstitettynä välittää Länsi-Euroopan yleisölle, samaan tapaan kuin esimerkiksi Julia Davis YouTubessa tai Anton Gerashchenko Twitterissä toimittavat englanniksi tekstitettyjä välähdyksiä Venäjän tv:n mielipuolisesta maailmankuvasta…) Sanktiot, joita Orbánin Unkari määrätietoisesti vastustaa (”Brysselistä ei tule meille apua, vain sanktioita”), ovat yksin syynä inflaatioon ja talouskriisiin (sodasta ja ilmastonmuutoksesta ei hiiskaustakaan). Eva Kailin korruptioskandaalista opimme paitsi että Bryssseli on korruption mädättämä myös sen, että kaiken takana on Soros, jonka lonkerot ulottuvat myös kansalaisjärjestöiksi naamioituihin lobbausryhmiin. ”Dollarivasemmisto” masinoi hallituksenvastaisia mielenosoituksia mm. Debreceniin suunnitellun kiinalaisten akkutehtaan johdosta (jonka ympäristöväki väittää johtavan pohjavesikatastrofiin, mutta siitäkään ei tv-uutisissa sen kummemmin puhuttu).

Todellakin, nimitystä ”dollarivasemmisto” käytetään johdonmukaisesti, ja sillä viitataan siihen, että viime vuonna jotkin väitetysti vasemmiston vaalikampanjaa tukeneet tahot saivat tukea amerikkalaisilta säätiöiltä (Soros!). Laajemmin taustana on se, että Bidenin hallinto on kaivanut sotakirveen esiin ja lähettänyt Budapestiin suurlähettilään, joka – sen lisäksi että on avoimesti sateenkaariperheen isä ja edustaa siis Unkarin perustuslakiin kirjattujen arvojen (“äiti on nainen, isä on mies”) vastaista elämäntapaa – on tehnyt selväksi, että veljeilystä Putinin kanssa ei tykätä. Tästä käytiin jo sananvaihtoa ulkoministeri Szijjártón kanssa, joka oli yrittänyt ojentaa suurlähettilästä Unkarin sisäpolitiikkaan puuttumisesta. Suurlähettiläs Pressman napautti, että USA:n mielestä Venäjän yritys laittaa Euroopan rajat uusiksi ei ole Unkarin sisäinen asia.

Niin, Venäjä, Venäjä ja Venäjä. Kun tänä aamuna sitten päivän tauon jälkeen avasin M1-kanavan uutiset, siellä tuotiin pitkästä aikaa esille Ukrainan sota. Nimittäin se, että Ukrainassa on meneillään liikekannallepano, joka on paikoin muuttunut suoranaiseksi ihmismetsästykseksi. Katsojille näytettiin somekanavilla kiertäviä videoita, joissa Ukrainan kutsuntaviranomaiset tai poliisit riitelevät tai tappelevat vastahakoisten mobilisoitujen kanssa tai sokea mies kertoo saaneensa palvelukseenastumismääräyksen. Omaa mediakuplaani täyttävät kuvat Venäjän liikekannallepanosta kaikkine lukemattomine inhimillisine, sotilaallisine ja logistisine katastrofeineen puuttuivat Unkarin uutisista täysin. Hallitus ja yleisradioyhtiö (tai sen siteeraamat ja konsultoimat, hallituksen kontrollissa olevat viestimet ja ajatuspajat) eivät suoraan asetu Venäjän puolelle tai Putinia ylistämään, mutta on selvä ero siinä, miten Venäjästä joko vaietaan tai raportoidaan suoraan ”neutraalisti” Putinia siteeraten, ja miten Ukrainan ”ihmismetsästyksestä” kerrotaan yleisölle.

Yhden sortin raja ylitettiin puolitoista viikkoa sitten Budapestissa järjestetyssä tilaisuudessa, jota taustoittaa ja analysoi 444.hu-sivuston artikkeli. Mathias Corvinus Collegiumiin, joka on hallituksen runsaskätisesti tukema korkeakoulu-ajatuspaja, oli kutsuttu kansainvälistä mediaväkeä, lähinnä äärioikeiston vaihtoehtomedian edustajia, blogisteja ja muita poliittisesti sopivia mediapersoonia, ns. valtamediaa edusti korkeintaan saksalainen keltalehti Bild. Tässä samanhenkisten sopuisassa seurassa Viktor Orbán sitten innostui ”vapaan keskustelun” puitteissa lausumaan jotakin, mistä Budapestissa asuva ja Orbánia väkevästi fanittava amerikkalainen ”konservatiivi”-toimittaja Rod Dreher raportoi:

Joku kysyi pääministeriltä, halusiko tämä Unkarin pysyvän EU:ssa. ”En todellakaan!” hän vastasi lisäten, että Unkarilla ei ollut valinnanvaraa, koska 85 % viennistä menee EU:n sisälle.

“Kaikki paha Euroopan historian kolmen viime vuosikymmenen aikana on sisäänrakennettu Brysseliin (embedded in Brussels)”, hän sanoi. Heidän on pakko demonisoida Unkaria, sillä jos Unkari menestyy yhtään missään, se saattaa EU:n politiikan ja ideologian epäilyksen alaiseksi.

Tämä sitaatti levisi Unkarin oppositiomediaan, minkä jälkeen Dreher muokkasi tekstiään (alkuperäinen löytyy yhä Wayback Machinen avulla) vähemmän raskauttavaan muotoon, todeten vain pääministerin sanoneen, että hänelle henkilökohtaisesti Unkarin EU-jäsenyys on kipeä asia. Népszava-lehdelle Dreher tarjosi vielä lisää selityksiä: pääministeri oli EU-jäsenyydestä puhuessaan aivan selvästi laskenut leikkiä.

Tässä on kuitenkin niin sanotusti myöhäistä rypistää. EU-jäsenyyspuheiden ohella pääministerin ”vapaasta keskustelusta” lähti leviämään kohta, jossa Orbán vertasi sodan tuhoamaa Ukrainaa Afganistaniin ja puhui ”ei-kenenkään-maasta”. Tämän johdosta Ukrainan ulkoministeriö hermostui ja kutsui Unkarin Kiovan-lähettilään puhutteluun. Pökköä pesään lisäsi Dnipron kaupungin pormestari Telegram-palvelussa välitetyllä kommentillaan:

”Orbánille. Venäjäksi. Poliittisesti epäkorrektisti. Ensinnäkin, nartunnaama, ”ei-kenenkään-maa” ei ole meillä vaan teillä. Me olemme asuneet täällä tuhansia vuosia emmekä kömpineet esiin jostain Uralin takaa. Toiseksi: te olette kyllä erikoisen lahjakkaasti saattaneet itsenne vihatuiksi kaikkialla, Romaniasta Slovakiaan, Serbiasta Ukrainaan. Trianonin rauhansopimushan oli rangaistusta teidän historiallisesta raakuudestanne. Kolmanneksi, teidän julmuutenne ja jatkuva halunne mielistellä tyranneja kummassakin maailmansodassa ovat tehneet teistä historiallisia hylkiöitä. Neljänneksi: vain oikea roskaväki voi antaa vuoden 1956 tapahtumat anteeksi Neuvostoliitolle ja sen perillisille. Viidenneksi: on moraalisesti vihoviimeisen luokatonta teidän huudella kaikille EU:n ja Naton ”sateenvarjon” suojasta. Tulkaa pois sieltä sateenvarjon alta, niin me teemme teistä selvää kolmessa päivässä.”

No joo, historiallista katkeruutta on pelissä puolin ja toisin, eikä pormestari Filatovin perus-itäeurooppalainen ”me ollaan oltu täällä kauemmin kuin te” -kansallismytologiointikaan sinänsä suuria sympatiapisteitä kerää. Silti tässä vahvistuu se vaikutelma, että nyt alkaa lässytykset riittää ja aletaan vihdoinkin päästä asiaan ja sanoa niin kuin asiat on. Oli kyse sitten unkarilaisen kansallismielisyyden historiallisesta painolastista eli siitä, miten vanha Unkarin kuningaskunta 1800-luvun lopulla potki kansallisia vähemmistöjään (myös silloisen Itävalta-Unkarin Transkarpatian ”ruteeneja”) päähän, tai siitä, miten ”kommunismia” ja ”vasemmistolaisuutta” vihaava Orbánin Unkari kaveeraa Neuvostoliittoa takaisin haikailevan Putinin kanssa.

(Niin, se vuosi 1956 ja ”ne”, jotka murskasivat Unkarin vapaustaistelun. Tätä en ole vielä nähnyt virallisen Unkarin väittävän, mutta yksityisiltä unkarilaiskahjoilta olen itsekin saanut somessa kuulla sen yllättävän selityksen, että vuoden 1956 vapaustaistelun jyräsivät telaketjujen alle itse asiassa ukrainalaiset. Nimittäin ne neuvostoarmeijan yksiköt, jotka Unkariin lähetettiin kansannousua kukistamaan, tulivat – ymmärrettävistä maantieteellisistä syistä – Unkaria lähellä olevilta silloisen Ukrainan neuvostotasavallan alueilta, ja varmaan sotilaissakin oli jonkin verran etnisiä ukrainalaisia. Tietenkään tämä Moskovan määräämä operaatio ei ollut mitenkään erityisesti ”ukrainalaisten” juttu, sen enempää kuin Suomen talvisodan Raatteen tien taistelu, jossa tuhottiin 44. ”Kiovalainen” kivääridivisioona.)

(Viime marraskuussa Orbánin FB-sivulla julkaistiin video, jossa Orbán tapaa jalkapalloilija Balázs Dzsudzsákin kaulassaan fanihuivi, jossa näkyy Suur-Unkarin kartta. Tästä hermostuivat sekä Romanian että Ukrainan ulkoministeriöt.)

Vuosikaudet olen tässä blogissa ihmetellyt, miten kauan Unkarin hallitus saa purra ruokkivaa kättä, huudella naapureilleen hermostuttavia revansistivihjailuja sieltä pormestari Filatovin mainitseman sateenvarjon alta, haukkua suvereenisti hallitsemassaan kansallisessa media-avaruudessa ”korruptoitunutta” Brysseliä, maahanmuuton ja ”gender-ideologian” rappeuttamaa ”Länttä” ja ”Amerikkaa” – ja samalla istua kilttinä poikana EU:n ja Naton pöydissä. Nyt voisi kuvitella, että Ukrainan sodan myötä olisi lopultakin jotain lähtenyt liikkeelle. Kotimaassa Orbánin kannatus lepää yhä halvan energian, oikeistopopulistisen hengennostatuksen, sodalla pelottelun (”paha vasemmisto ei edes tavoittele rauhanneuvotteluja ja vihollisuuksien lopettamista vaan haluaa lähettää Unkarin pojat ja tyttäret sotaan”) ja syyttelyn varassa (”talouskriisi on Brysselin sanktioiden syytä”). Kävisikö nyt vihdoinkin kaikille selväksi, että nämä eivät sovi yhteen niiden kansainvälisten kuvioiden kanssa, joissa Unkarinkin on oman etunsa tähden pakko pysyä mukana?

Viime aikoina Unkarin asema Natossa – samoin kuin Unkarin suhtautuminen Suomen Nato-jäsenyyteen – on nostattanut entistä enemmän huolta. Epäilyjä Unkarin roolista ”Venäjän Troijan-hevosena” on heitelty jo pitkään, ja tätä keskustelua vauhditti äskettäinen operaatio, jolla satoja korkeitakin Unkarin armeijan upseereja lähetettiin eläkkeelle. Suomessakin on asiantuntijoiden voimin arveltu, että kyseessä on poliittinen puhdistus, jossa ”modernisoinnin” varjolla raivataan tieltä paitsi vanhat ja kielitaidottomat äijät myös liian Nato- ja länsimieliset upseerit. Aivan äskettäin riippumaton Daily News Hungary -uutissivusto arveli, että Nato voisi käynnistää selvittelyt asian johdosta ja jopa heittää Unkarin ulos. Mitään lähteitä tai vankempia todisteita tälle arvelulle jutussa ei kuitenkaan pystytty esittämään. Ei tässä edelleenkään voi muuta kuin tuumia, että ruukku menee kaivolle kunnes särkyy.

Siivekkäitä sanoja ja hyppääviä hirviä

Joulu lähestyy, mutta tänä vuonna lienee aika monen vaikea herkistyä tunnelmalliseen joulunviettoon. Pääministeri Orbán toki teki parhaansa. Viikko sitten, maanantaiaamuna Telex-uutissivusto tavoitti hänet astelemassa ulos kirkosta muikeana, kädet ristissä mahan päällä.

(Pysäytyskuva Telexin videosta.)

En tiedä, missä määrin tämmöinen kädet ristissä kuljeskelu vielä kirkon oven ulkopuolellakin kuuluu katoliseen perinteeseen, enkä myöskään ihan ymmärrä, mitä protestantti Orbán teki katolisessa aamumessussa. (Orbán tiettävästi kuuluu reformoituun kirkkoon, osan hänen lapsistaan on aikoinaan kastanut sittemmin Orbánin järjestelmän viholliseksi muuttunut kapinallinen metodistipappi, ja Orbánin Gáspár-poika vaikutti jonkin aikaa jonkinlaisen vapaaseurakunnan keulahahmona.)

Joka tapauksessa Telexin toimittajan kysymyksiin – mitä Orbán tuumii valtionpankin johtajan György Matolcsyn äskettäin esittämästä yllättävästä kritiikistä koskien Unkarin talouden tilaa, pitääkö pääministeri oikeutettuna kolmentoista opettajan erottamista kansalaistottelemattomuuden ja edelleenkin jatkuvien kouluväen protestien johdosta, miksi hän ei anna haastatteluja yhdellekään puolueettomalle toimittajalle tai julkaisulle – tuli vastaukseksi lyhyt tyly ei sekä tiuskaisu: Ember, most jövök ki a templomból! eli suunnilleen: ”Hyvä mies, minä tulen nyt kirkosta!”. Kädet edelleen mahan päällä ristissä Orbán marssi autolleen asti hihkaisten sieltä hyvän adventin toivotukset. ”Minä tulen nyt kirkosta!” puolestaan kiertää Unkarin mediaa ja somea samaan tapaan kuin meillä aikoinaan Harri Holkerin ”Minä juon nyt kahvia”.

Halukkaammin Orbán on kertonut viime päivinä Brysselissä käydystä ”taistelusta”, jossa – näin asia kotimaan yleisölle esitetään – Unkari saavutti voiton ilkeästä EU:sta, jonka ”korruptoituneisuudesta” koko Unkarin hallituksen mediaimperiumi on viimeaikaisen Qatar-voiteluskandaalin jälkeen ottanut kaiken ilon irti.

(Masokistisia taipumuksia omaaville suosittelen tätä Twitteriin vääntämääni seurantaa viime sunnuntain ykkösteeveen uutislähetyksestä. Melkein puolet lähetysajasta käytetään sen selittämiseen, miten ilkeä Brysseli ja sen ajamat sanktiot syöksevät Euroopan kurjuuteen, vaikka toki pahanteossa hääräävät myös maahanmuuttajat ja Soros. Sekä USA, joka uhkailee ja painostaa Unkaria esimerkiksi tukemaan Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyttä.)

Unkari on siis ”voittanut” ja saanut Brysselin tekemään myönnytyksiä. Asian voi toki nähdä myös toiselta kantilta. Unkarille ”kuuluvista” (näin tämä asia koko ajan valtionmediassa esitetään) EU-koheesiotuista jäädytetään edelleenkin yli kuusi miljardia euroa, ja elpymisrahastosta ehdollisesti myönnettyjen tukien maksamisen ehtona on, että oikeusvaltion tilaa kohennetaan EU:n edellyttämällä tavalla. Ukrainalle myönnettävä EU-luotto taas ajettiin läpi Unkarin pullikointiyrityksistä huolimatta. Kävi tässä taistelussa miten kävi, sota joka tapauksessa jatkuu, ja niin jatkuu myös sotapropaganda.

Samaan aikaan inflaatio laukkaa, ja Euroopassa mutta erityisesti Unkarissa elintarvikkeet ja energia kallistuvat. Jo kuukausi sitten julkistettujen tilastojen mukaan sekä inflaatio että elintarvikkeiden kallistuminen ovat Unkarissa Euroopan kärkeä.

Elintarvikkeiden ja alkoholijuomien hintojen nousu vuoden aikana Portfolio.hu-sivuston (17.11.2022) mukaan

Jos inflaatioon ja hintojen nousuun syynä ovat Brysselin Venäjä-vastaiset pakotteet – joita Unkarin hallitus kehuu koko ajan määrätietoisesti vastustaneensa vaikka on EU:n äänestyksissä yleensä kiltisti taipunut niitä kannattamaan – niin mielenkiintoista on, miksi ne purevat erityisesti pakotteita vastustavaan Unkariin. Elintarvikkeiden kallistumisen pääsyyt ovat globaaleja: Ukrainan sodan ja ilmastokatastrofin vaikutukset tuotantoon ja maailmankauppaan. Unkarissa kuitenkin, ja tästä kirjoitti riippumaton media jo kesällä, tilannetta on pahentanut keskuspankin löyhäkätinen suhtautuminen forintin inflaatioon, eli rahaa on vain tyynesti painettu lisää. Tuontitavaran hintojen noustessa myös kotimaiset tuottajat ovat sitten tyytyväisinä voineet nostaa hintoja. Hallitus on puolestaan joutunut nostamaan palkkoja ainakin tärkeiksi katsotuilla sektoreilla, ja ennen kevään vaalejahan nähtiin myös tyypillinen ”vaalibudjetti”, jossa kaikille pyrittiin lupaamaan jotakin. Tämänhetkinen opettajien kapina, jonka yhtenä suurena syynä on opettajien kurja palkkaus, liittyy luultavasti myös siihen, että pää on tullut vetävän käteen: palkkojen korotuksia yritetään nyt hillitä inflaation kurissa pitämiseksi, ja ilmeisesti opettajien kohdalla kulkee jonkinlainen raja.

Kaiken tämän keskellä Budapestiin nousee uusi Orbánin järjestelmän ideologiaa ruumiillistava taideteos. Entisen ”Postipalatsin”, nykyisen rahamuseon eteen (vanha Unkarin postilaitoksen päärakennus, myöhäisjugendtyylinen järkäle, siirtyi Unkarin kansallispankin omistukseen ja uusittiin raha- ja pankkihistorian museoksi) on juur’ikään pystytetty fingerporilaisia assosiaatioita nostattava hirvipatsas. Kuvanveistäjä Gábor Miklós Szőken erikoisia näköistaideluomuksia päästiin ihailemaan jo taannoisessa metsästyksen maailmannäyttelyssä (hirvensarvista koottu, mylvivän hirven päätä esittävä portti, sekä useita samanlaisella palikkamenetelmällä rakennettuja eläinveistoksia sisällä näyttelytilassa). Ne näköjään miellyttivät Orbánin järjestelmän johtoportaan silmää siinä määrin, että niitä nähtiin myös kohua herättäneessä kuvassa hallituksen tiedotuspäällikön Zoltán Kovácsin miesluola-työhuoneesta. Nyt Szőke on koonnut kolikkoa muistuttavista kullanhohtoisista metallilaatoista painovoimaa uhmaavan Ihmehirven, unkarilaisten kansalliseen mytologiaan kiinteästi kuuluvan olennon.

(Kuvanveistäjän Facebook-seinältä. Lisää kuvia löytyy alempana linkitetyistä artikkeleista.)

Ihmehirvi, csodaszarvas, jota takaa ajaessaan veljekset Hunor ja Magor, hunnien ja unkarilaisten (pseudo)mytologiset esi-isät, löysivät tien ihanille laitumille, kuuluu unkarilaisten kansalliseen tarustoon yhdessä turul-kotkan kanssa, joka johdatti unkarilaiset Karpaattien yli lopulliseen kotimaahansa. Hirvi ja kotka ovat tunnetusti koko arovyöhykkeen kansojen mytologiassa keskeisiä hahmoja. Ihmehirven kuvalliset esitykset nyky-Unkarissa ammentavat usein inspiraatiota maailmankuuluista skyyttalaisten hautalöytöjen kultahirvistä:

Skyyttalaisen kilven koristeena ollut myyttinen hirvieläin (Wikimedia Commons). Samantapaisia kultahirviä valtavine sarvineen on löytynyt skyyttien haudoista useita.

Ihmehirven tarussa ja hirvikuvastossa on nykyään usein selvät ”vaihtoehtoisen kansallismieliset” väreet: mehän ei olla mitään kalanrasvanhajuisten suomalais-ugrilaisten sukulaisia (koska tämä koko juttuhan oli pelkkää bolševikkien propagandaa), vaan unkarilaiset polveutuvat vain ja ainoastaan arojen ylpeistä soturiheimoista (sekä lisäksi tietenkin sumerilaisista tai etruskeista tai muista ikivanhojen korkeakulttuurien kansoista).

Mutta tietenkin kultahirviveistos viestii nykyiselle kohdeyleisölleen paljon muutakin. Se hieroo julkista nöyryytystä sekä valtavirtatieteen (joka ei varsinaisesti tunnusta unkarilaisia skyyttien jälkeläisiksi) että taiteentekijöiden, sivistyneistön ja kulttuuriväen naamaan. Julkisia tiloja valloittava virallinen kansallis-kitsch kertoo kaikille, että tässä maassa ei mikään läntinen ruma rappiomeininki juhli, vaan julkisilla tilauksilla (joita tietenkään ei kilpailuteta) tuetaan järjestelmän omia suosikkitaiteilijoita, niitä, jotka tekevät komeaa, kultakimalteista ja tyhmimmänkin kannattajakunnan makuun sopivaa taidetta. Viime kädessä kultahirven viestin ydin on perus-nousukasmainen: meillä sitä on rahukkaa.

HVG:n sivuilla Árpád W. Tóta muistuttaa, että kultahirviveistos pystytettiin Unkarin valtionpankin tilauksesta sen omistaman rakennuksen eteen samaan aikaan, kun valtionpankin johtaja György ”Fairytale” Matolcsy itse esitti yllättävän ankaraa kritiikkiä Unkarin talouspolitiikkaa kohtaan. Matolcsyn mukaan hintakatot ja ylipäätään sosialisminaikainen komentotalous-hintapolitiikka eivät pelasta kriisiltä vaan pahentavat sitä, ja Unkarin koko talous on romahduksen partaalla. Energianhintojen keinotekoisen alentamisen sijaan olisi pitänyt investoida energiatehokkuuteen. Niinpä niin, kun leipä loppuu kaupoista ja lämpö pattereista, lohduttaako kansaa kullanvärisen bling-bling-taruhirven katseleminen ja sen pohtiminen, paljonko verovaroja siihen on uponnut?

Matolcsyn puheesta löytyi myös jonkinlaisena sokean kanan jyväsenä viittaus luovuuteen: Unkarin kansantalouden olennaisen tärkeä tukipylväs eli autojen kokoaminen saksalaisten firmojen tehtaissa ei tuota läheskään niin paljon lisäarvoa kuin luova ala. Mutta, toteaa Tóta, samaan aikaan Matolcsylle ei juolahda mieleenkään, että niissä menestyvissä maissa, joissa kulttuuri ja luovuus kukkivat, hän perheineen istuisi telkien takana korruptiosta, koska siellä ei perusteluksi riittäisi se, että säätiöön sijoitettu julkinen raha menettää julkisen rahan luonteensa.

Samaisen HVG:n sivuilla Bálint Kovács puolestaan väittää kultahirviveistoksen syöksevän Budapestin suoraan balkanilaisiin syvyyksiin. Kansallista kitschiä ja korruptiota huokuva taideteos on hänen mukaansa vielä kamalampi näky kuin Pohjois-Makedonian Skopjessa kansallisen pseudomytologian hengessä kaupungin keskustorille pystytetty, kullattu ja iltaisin värillisessä juhlavalaistuksessa kylpevä Aleksanteri Suuren ratsastajapatsas. Pendulum-blogisti puolestaan näkee hirven luonnottoman asennon kuvastavan traumaa, henkensä edestä pakenevan eläinparan kauhua. Tämä hirvi ei johdata tulevaisuuteen vaan kahlehtii traumaattiseen menneisyyteen, jota Unkarin kansakunta ei ole kyennyt käsittelemään.

Ovelimman visuaalisen inspiraatiotaustan on kuitenkin löytänyt Árpád W. Tótan kirjoituksen kommenttiketjussa nimimerkki Kompember. Hyppäävä hirvi ei nimittäin niinkään muistuta skyyttien hautalöytöjen kulta-aarteita kuin (varmaan niistäkin inspiraatiota saanutta) entisajan Neuvostoliiton autoteollisuuden johtotähden, vähän ylellisemmäksi kulkineeksi tarkoitetun Volga-auton nokkakoristetta. Sitä voi sitten jokainen tykönään miettiä, kertooko tämä Orbánin järjestelmän ihmisten kulttuurisesta muistista vai kyseisen järjestelmän ideologisista yhteyksistä reaalisosialismin estetiikkaan.

Rauhanmies ahtaalla?

Huh, on ollut kiireinen syksy. Mutta joulun jo häämöttäessä horisontissa tässä voi taas hiljentyä miettimään myös uusimpia Unkarin uutisia. Taustaksi kuuntelen SinäPutkilosta vuoronperään hilpeitä ukrainalaispoikia laulamassa Горить палає окупантів жопа eli ‘nyt palaa miehittäjien persukset’ ja unkarilaista 1600-luvulta peräisin olevaa kurutsi-soturien laulua Csinom Palkó. Vuosisadat vierivät, mutta miehiä kun viedään sotaan, sitä säestää koko ajan tämmöinen varsin yksinkertainen uho: meilläpäs on hienot pyssyt ja muutenkin reteet releet, vihulaiset on paitsi pelkureita myös ennen kaikkea köyhiä resupekkoja.

Mutta uutisiin siis. Niin kuin Suomenkin mediassa kerrottiin, Euroopan komissio teki äsken historiaa ja ryhtyi lopultakin esittämään Unkarin EU-tukien jäädyttämistä. Koheesiotuista pidätettäisiin kolmannes, ja koronapandemian vuoksi perustetusta elpymisrahastosta jäisivät tuet saamatta, kunnes oikeusvaltio on EU:n vaatimassa kuosissa, eli oikeusistuimien riippumattomuus, kansalaisten tasa-arvo (tämä voi liittyä esimerkiksi romanivähemmistön kohteluun tai sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asemaan) tai Euroopan tuomioistuimen päätösten noudattaminen (esim. maahanmuuttoon liittyvissä kiistoissa) on saatu jollakin lailla reilaan. Ja ennen kaikkea korruptio kuriin eli EU:n tuet sinne, minne ne on tarkoitettu.

Komission ehdotuksesta on vielä äänestettävä, ja tulossa on tiukkaa vääntöä, vaikka monet ovatkin arvelleet ehdotuksen menevän läpi: sen tueksi tarvitaan 55 % jäsenmaista ja edustus, jonka takana on vähintään 65 % EU:n asukkaista. Unkarin odotetaan heittelevän kapuloita rattaisiin ja uhkaavan esimerkiksi kaataa Ukrainalle myönnettävän luottopaketin. Samoin pelättävissä on, että Orbán edelleenkin vitkuttelee Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden ratifiointia, jota tällä hetkellä kai odotetaan koittavaksi ”tulevan vuoden tuohikuussa pukinpäivän aikaan”, niin kuin vanha sanonta kuuluu. Ai niin, tokihan Orbán itse vakuuttelee esimerkiksi Twitterissä, että missään nimessä Unkari ei rupea koplaamaan Nato-jäsenyyttä tai mitään muutakaan kysymystä EU-varoja koskevaan kiistaan…

Tämä vain soinnahtaa Unkarin ja Orbánin puuhailuja seuranneesta aivan samalta kuin taannoinen ”me emme koskaan alentuisi vaientamaan niitä, jotka ovat kanssamme eri mieltä”, eli nostattaa lähinnä hysteerisen itkunsekaisen naurunpuuskan ja sen jälkimainingeissa jonkinlaista vastahakoista ihailua Orbánin jäätävää teflonpokeria kohtaan. Kyllähän se kehtaakin.

Ajat ovat muutenkin ankarat. Kaikki voimat tarvitaan taisteluun… ta-daa, lännestä leviävää marxistista ideologiaa (kyllä, näin twiittasi Orbán muutama päivä sitten) sekä ”Brysselin sanktioita” vastaan, joiden puolesta Unkari tosin on Brysselissä äänestänyt mutta jotka kotimaassa esitetään kaiken pahan alkuna. Sanktioista, sano, johtuu etenkin inflaatio ja kallistuminen. (Tätä on yritetty torjua määräämällä muutamille peruselintarvikkeille hintakatto, mikä puolestaan johtaa siihen, että kaupat myyvät mieluummin eioota kuin tappiolla. Äskettäin näin Facebookissa jonkun unkarilaisen kommentoivan, että sokerin ostamisesta on tullut samantapainen juttu kuin vessassa käynti matkustaessa: ei silloin, kun on tarpeen, vaan aina silloin, kun se on mahdollista.)

Tämän johdosta on käynnissä myös jälleen kerran ”kansallinen konsultaatio” eli mielipidekyselyksi naamioitu propagandakampanja. Kysytään, ovatko kansalaiset yhtä mieltä siitä, että ”Brysselin öljysanktiot”, kaasuntoimituksia, raaka-aineita ja ydinpolttoainetta koskevat sanktiot, Paksin (venäläiseen ja venäläisrahoitteiseen) ydinvoimalaprojektiin kohdistuvat pakotteet, ”turismia rajoittavat sanktiot” sekä ”elintarvikkeiden hinnannousua aiheuttavat sanktiot” ovat paikallaan. (Eihän, eihän?) Siltä varalta, että asia ei muuten tulisi selväksi, julkiset tilat ovat jo lokakuusta asti olleet täynnä asianmukaisia plakaatteja:

“Brysselin sanktiot tuhoavat meidät!” (Tai lievemmin: … vievät meidät vararikkoon!)

Marxismia ja Brysselin vertauskuvallisia sanktiopommeja vastaan siis taistellaan. Kun taas tulee puhe siitä oikeasta sodasta, joka Ukrainassa parhaillaan raivoaa, virallinen Unkari toistelee ”rauha”-mantraa ja eri tavoin muotoiltuja toivomuksia sodan osapuolten palaamisesta neuvottelupöytään. Rauhaa haikaili myös presidentti Katalin Novák, joka äskettäin kävi Kiovassa – sekä tietenkin myös Transkarpatian unkarilaisvähemmistön luona. Rauha-puheiden ikävämpänä taustana näyttää olevan Unkarin edelleenkin läheinen suhde Venäjään, ellei peräti suoranainen riippuvuus. Unkarin johdon kyvyttömyys sanoutua julkisesti irti Putinista on jo pahasti pilannut suhteet muihin Visegrád-maihin, myös vanhaan luottokaveriin Puolaan. Tšekin parlamentin puheenjohtajan kerrottiin jo pari viikkoa sitten sanoneen Unkaria ”Venäjän Troijan-hevoseksi”.

Vuoden 1956 kansannousun muistopäivän twiitissään Orbán (tai hänen sometiiminsä) vältti mainitsemasta, ketkä “they” olivat Unkarin vapaustaistelun murskanneet. Tästä seurasi melkoisesti somevinoilua.

Mutta ei tässä ole kyse vain juhlapuhefraasien valinnasta. Epäilyksiin Unkarin roolista EU:ssa ja Natossa on vakavampiakin aiheita. Äskettäin – kirjoittaa Balkan Insight -sivuston englanninkielisessä artikkelissa tutkiva journalisti Szabolcs Panyi – Ukrainan erikoisjoukot nappasivat Unkarin rajalla kiinni Venäjän agentin, jolla oli mukanaan salaisia tietoja Ukrainan tiedusteluelimistä ja armeijasta. Ukrainalaisessa julkisuudessa huvittunutta huomiota keräsi väite, jonka mukaan tiedot sisältävä muistitikku olisi ollut piilossa agentin peräsuolessa. Vähemmän hauskaa mutta olennaisempaa on, että agentti oli viemässä tietoja Venäjän Budapestin-lähetystöön, josta ilmeisesti on tullut melkoinen, kenties koko Kaakkois-Euroopan operaatioita koordinoiva vakoilukeskus.

Venäjän hyökkäyssodan käynnistyttyä helmikuussa varmaan useimmat Euroopan maat ovat karkottaneet Venäjän lähetystöjen vakoilusta epäiltyä henkilökuntaa. Ei Unkari. Venäjän Budapestin-lähetystön henkilökunta on viime vuoden aikana lisääntynyt, ja virallisten tietojen mukaan siellä työskentelee 56 akkreditoitua diplomaattia (vertailun vuoksi: Prahassa kuusi, Varsovassa kolmetoista ja Bratislavassa kolme). Venäjän tiedustelujohtajan Sergei Naryškinin poika Andrei perheineen asuu Budapestissa, samaisen maahanmuutto-obligaatiosysteemin ansiosta, jolla Unkariin (sekä EU:n ja Schengenin alueelle) on päässyt laillisesti asumaan muitakin hieman epäilyttäviä ulkomaalaisia, esimerkiksi suomalaisillekin tuttu Pavel ”Airiston helmi” Melnikov. Poika-Naryškinin asunnon omistajalla on läheiset suhteet Orbánin ”propagandaministeriin”, Antal ”Helikopteri” Rogániin. Venäläisten hakkerien tiedettiin jo viime vuonna murtautuneen kaikkialle Unkarin ulkoministeriön tietojärjestelmiin, ja tämän tiesi myös ulkoministeri Szijjártó ottaessaan vuosi sitten Moskovassa vastaan Kansojen ystävyyden kunniamerkin, Venäjän korkeimman ulkomaalaiselle myönnettävän kunnianosoituksen.

Tässä sivustakatsoja vain ihmettelee, miten kauan Orbán aikoo jatkaa ”riikinkukkotanssiaan” Brysselin, Moskovan, kansainvälisen ja kotimaisen julkisuuden välillä ja pitääkö häntä Putinissa kiinni jokin muukin kuin energiariippuvuus. Mieleen muistuu myös taannoinen ”Gecigate” eli Orbánin ja hänen siihenastisen ystävänsä ja lähioligarkkinsa Lajos Simicskan näyttävä välirikko seitsemän vuotta sitten. Tuolloin Simicska väläytteli julkisuudessa jopa sitä mahdollisuutta, että Orbán olisi sosialismin aikaan toiminut ilmiantajana ja noilta ajoilta olisi venäläisille päätynyt jonkinlainen kompromaattiaineisto, jonka avulla Orbánia edelleenkin pidettäisiin Moskovan lieassa. Mene tiedä.

Ukrainalaisilla joka tapauksessa on asiasta selkeä mielipide:

Homma eskaloituu

Keskellä kesää ei ehkä ole ihanteellinen aika järjestää mielenosoituksia, pohtii 444.hu-sivuston videolla haastateltu oppositiopoliitikko, Momentum-puolueen hallituksen jäsen Miklós Hajnal. Tai, kuten toinen haastateltu kansalainen huomauttaa, ”suurella osalla Unkarin kansaa on muuta puuhaa, vain me työttömät ehdimme tulla paikalle”. Silti viime päivinä on puhuttu paljon ja osoitettu mieltäkin uuden ”lastensuojeluna” esiintyvän ”sateenkaarivastaisen” lain johdosta, ja lauantain Pride-tapahtumastakin muodostui yhden sortin mielenosoitus.

Eilen sitten uudehko oppositiopuolue Momentum yhdessä muiden oppositiopuolueiden kanssa kutsui kansaa osoittamaan mieltään pari viikkoa sitten julkisuuteen puhjenneen ns. Pegasus-skandaalin johdosta. Useiden valtioiden, näiden joukossa ainoana EU-maana Unkarin, arvellaan vakoilleen kriittisiä toimittajia, kansalaisaktivisteja, kenties oppositiopoliitikkojakin älypuhelimiin salaa ujuttautuvan israelilaisvalmisteisen sovelluksen avulla. (Selvyyttä asiaan on vaikea saada: maanantaina asiasta kutsuttiin koolle (suljettujen ovien taakse) parlamentin turvallisuusvaliokunta, jonka olisi pitänyt pystyä kuulemaan asiasta sisäministeri Pintériä, mutta valiokunnan Fidesz-puoluetta edustavat jäsenet jäivät tulematta, joten kokous ei ollut päätösvaltainen eikä saanut mitään aikaan.) Pegasus-mielenosoitukseen Fidesz-puolueen päämajan eteen saatiin koolle ”tuskin muutama tuhat ihmistä”, kertoi uutissivusto Telex.

Momentumin violettiin pukeutunut mielenosoittaja pitelee julistetta, jossa Orbánin isonveljenkatseen yläpuolella lukee: ”Me sanomme valvonnalle EI!” Julisteen alaosassa kysytään: ”Varastetaanko meiltä vielä yksityiselämäkin?”

444-sivuston haastattelemat mielenosoittajat ovat vakuuttuneita asiastaan. Monet huutavat vihaisina tuttuja iskulauseita Orbán takarodj! (‘Orbán, häivy!’) ja Mondjon le! (‘Erotkaa!’). Keski-ikäinen pariskunta, joka vielä muistaa entiset maailmanajat, sanoo ääneen sen, mitä monet muutkin: Unkarin nykyisestä puoluevaltiomeiningistä tulee valtiososialismin aika mieleen.

Peli kiristyy ja tunnelmat muuttuvat yhä sotaisammiksi. Äskettäin kirjoitin uudesta julistekampanjasta, jossa kansalaisten tunteita kuvaillaan ja nostatetaan somesta tutuilla emojeilla.

”Lähteekö György Soros jälleen hyökkäykseen?” István Fazekasin kuva hvg.hu:n jutussa.

Samaa teemaa taotaan kansalaisten mieliin myös tv:ssä ja netissä pyörivillä mainosvideoilla. Olen nyt törmännyt niistä jo pariin: ne alkavat mustavalkoisella kuvalla ”Brysselistä” eli Eurooppa-parlamentin rakennuksesta, sitten kerrotaan, mitä ilkeyksiä ”Brysseli” suunnittelee Unkarin varalle – seksuaalipropagandaa kouluihin (videolla värikkäästi pukeutuneet ja tällätyt drag- tai trans-henkilöt esiintyvät lapsille jossain ”lännessä”), tai ”suuryritysten aiheuttamien ympäristötuhojen” maksattamista (videokuvaa tupruavista tehtaanpiipuista, likavesitulvasta ja valtavasta kaatopaikasta) kansan verorasitusta korottamalla. (Hetkinen, suoraan Brysseliinkö meidän veromme maksetaankin?) Lopuksi kysytään:

”Mitä te tästä ajattelette?”

Emoji-asteikko tässä on sikäli harhaanjohtava, että kansallisessa konsultaatiossa ei vastauksiin ole mitään asteikkoa tarjolla, vain johdattelevasti ja kärjistävästi muotoillut juu- ja ei-vaihtoehdot.

Niin, se kansallinen konsultaatio. Senhän voi taaskin täyttää joko paperilla tai verkossa, ja verkkoversion teknisessä toteutuksessa ongelmat ovat samat kuin jo aiemminkin. Muuan Gergely Tomanovics julkaisi sunnuntai-iltana YouTube-kanavallaan videostriimin, jossa näytettiin, miten hänen ohjelmoimansa ”NERbot 2.0” (NER, kuten blogin lukijat kenties muistavat, on lähinnä pilkkanimeksi vakiintunut Orbánin järjestelmän nimike: Nemzeti Együttműködési Rendszer eli ‘Kansallisen yhteistoiminnan järjestelmä’) täyttää verkon konsultaatiolomaketta satunnaisgeneraattorilla tuotetuilla nimillä ja henkilötiedoilla sekä vastauksilla. Vastaukset olivat siis satunnaisesti arvottuja – sillä ”robotti on vielä typerämpi kuin keskiverto-fideszläinen, kenties jopa István Hollikiakin [Fidesz-puolueen viestintäpäällikkö] typerämpi” – eikä niiden tarkoitus ollut vaikuttaa kyselyn tuloksiin vaan pelkästään osoittaa, että koko kyselyllä ei ole mitään todellista merkitystä eikä arvoa, koska sen voi kuka hyvänsä täyttää miten monta kertaa hyvänsä. NERbot 2.0 ehti muutamassa tunnissa täyttää yli kolmetuhatta virtuaalista konsultaatiokaavaketta. Hallitus ilmoitti tekevänsä rikosilmoituksen tästä ”hyökkäyksestä”.

Virallisen narratiivin mukaan joka tapauksessa ”Brysseli on hyökännyt Unkarin kimppuun”, koska Unkari haluaa suojella lapsia homorummutukselta ja pakkotransutukselta sekä puolustaa perinteisiä perhearvojaan.

Valtiosihteeri Bence Rétvári FB-sivullaan: Kansanäänestystä lastensuojelusta tarvitaan siksi, että Brysseli on hyökännyt Unkarin kimppuun. Unkarin lasten kasvattamisesta voivat päättää unkarilaiset vanhemmat, eivät Brysselin HLBT-lobbarit.

Kansalaisille on ”maalitettu” perinteiset kohteet: Soros sekä hänen rahoittamansa ja mobilisoimansa sateenkaarilobbarit sun muut ”valekansalaisjärjestöt”, maahanmuuttajat (myös maahanmuutto, Sorosin lempiprojektina sekä koronapandemiaan liittyvänä riskitekijänä, on mahdutettu mukaan, vaikka pakolaiskriisi valitettavasti kuivuikin kokoon), sekä tietenkin ennen kaikkea ilkeä Brysseli.

”Raivostuttaako Brysseli teitä?” – Propagandajulisteeseen on tyytymätön kansalainen lisännyt oman kommenttinsa: ”Brysseli on kaupunki. Sinä tässä meitä raivostutat, Viktor!” (Kuva Egymillióan a magyar sajtószabadságért -yhteisön FB-sivulta.)

Tämän lisäksi on esiin kaivettu jälleen kerran Se Vanha Vainooja: Ferenc Gyurcsány, entinen pääministeri ja jo vuosituhannen alussa kahtia jakautuneessa maassa sen ”toisen” puolen johtohahmo, hänkin monien vihaama ja kiistelty persoona mutta oppositiopoliitikoista pitkään ainoa, jonka katsottiin pystyvän tarjoamaan Orbánille vertaisen vastuksen. Gyurcsány ei enää johda sosialistipuolue MSZP:tä vaan siitä lohkaisemaansa ”Demokraattinen koalitio” -puoluetta, jonka erikseen mitattu gallup-kannatus viime vuonna, ennen oppositiopuolueiden suurvaaliliiton syntymistä, pyöri jossain kymmenen prosentin tietämissä. Siitä huolimatta hänet on nostettu yhdeksi konsultaatio- ja kansanäänestyskampanjan uhkakuvista.

Hallituksen mediaimperiumiin kuuluvalla Origo-uutissivustolla kerrottiin jo kesäkuussa, että lokakuuksi on suunnitteilla uusi ”rauhanmarssi”, békemenet (kuten hallitusta tukevan ”kansalaisjärjestön” CÖF:n organisoimia mielenosoituksia nimitetään). Tarkoitus on ”muistuttaa kaikkia yhdestä Unkarin historian synkimmistä ajanjaksoista, Őszödin puheesta ja sen nostattamaan mielenosoitusaaltoon kohdistuneesta terrorista, sekä siitä, että terrorin ohjailija Ferenc Gyurcsány on jälleen pyrkimässä valtaan”. Kuten Unkarin asioita pitempään seuranneet muistavat, ”Őszödin puhe” oli sosialistipuolueen sisäpiiristä vuonna 2006 julkisuuteen vuotanut nauhoite, jossa silloinen pääministeri Gyurcsány hyvin alatyylisin ilmauksin tunnusti puoluetovereilleen, että näin ei voi jatkua, koko kansalle on valehdeltu maan katastrofaalisesta taloustilanteesta. Tämän vuodon jälkeen käynnistyi syksyllä 2006 sarja mellakoiksi eskaloituneita mielenosoituksia, joissa – Orbánin kannattajien mukaan – ratsupoliisit rynnäköivät viattomien kansalaisten kimppuun ja syyttömät sivulliset saivat kumiluoteja silmiinsä. Tai joissa – Orbánin vastustajien mukaan – Fidesz-puolueen masinoimat maihinnousukenkäiset nahkatukat riehuivat, rikkoivat paikkoja ja pahoinpitelivät poliisejakin sairaalakuntoon.

Nyt uusimmassa hallituksen ”tiedotuskampanjassa” kansalaisilta kysytään suoraan: Haluatteko Gyurcsányn ajan palaavan?

”On poliitikkoja, jotka haluaisivat palata Gyurcsányn aikaan. He korottaisivat jälleen veroja, ja asettaisivat jälleen 13. kuukauden eläkkeen uhanalaiseksi. Mitä te ajattelette tästä? Täyttäkää kansallinen konsultaatiokaavake, ja kertokaa mielipiteenne.”

Tällä tavalla, toteaa 444.hu-sivustolla kiukkuisessa mielipidekirjoituksessaan Márk Herczeg, Unkarin hallituksen propaganda on siirtynyt kokonaan uudelle tasolle. Julkisilla varoilla – siis myös Gyurcsányn puolueen äänestäjien maksamilla verorahoilla – kiihotetaan kansaa nimeltä mainiten tiettyä oppositiopoliitikkoa ja hänen puoluettaan vastaan. Eikä tämä siis ole puolueen vaalimainontaa (vaikka sitähän se itse asiassa on) vaan valtion varoilla, hallituksen nimissä kustannettua ”tiedotusta”.

Mutta palataanpa alkuun: Unkarin hallitus on siis jälleen kerran kiivaassa propagandasodassa ”Brysseliä” vastaan, viis siitä, että kansan ylivoimainen enemmistö kannattaa EU:hun kuulumista ja Orbánin oma systeemikin pysyy pystyssä EU:n tukien avulla ja ansiosta. (Jotka siis eivät ole mitään avustusta – Orbán on itse korostanut puhuessaan elpymisrahaston kiistellyistä tuista, että ”nämä rahat eivät ole lahjaa, vaan ne kuuluvat meille.”) Kansalaisille tuutataan joka torvesta täyttä sotaretoriikkaa.

Brysselistä päin katsellen kaikki näyttää aivan erilaiselta. Unkarin elpymistukien maksamista ei viivytellä sateenkaarilobbarien painostuksesta vaan siihen asti, että Unkari korjaa tietyt oikeusvaltion tilaa koskevat ongelmat eli mm. turvaa tuomioistuinten riippumattomuuden ja takaa, että Euroopan petoksentorjuntaviraston (OLAF) paljastamat korruptiotapaukset tutkitaan kunnolla. Näin siis komissaari Didier Reynders kertoi viikko sitten unkarilaiselle toimittajalle. Tänään taas komission tiedottaja Veerle Nuyts – ainakin 444.hu:n mukaan – kehui, että ”unkarilainen osapuoli oli vastannut EU:n komission ehdotukseen ja on valmis tekemään rakentavaa yhteistyötä vielä avoimien kysymysten ratkaisemiseksi”. Unkari (kuten monet muutkin jäsenmaat, myös Suomi) saa lisäaikaa selvittelyjä ja neuvotteluja varten.

Mitäs tämä tämmöinen rakentava yhteistyö oikein on? Eikö sinne Brysseliin pitänyt mennä lyömään nyrkkiä pöytään ja sanomaan, että nokka pois meidän asioistamme ja rahat tänne? No ei. Tapansa mukaan Unkari esittää Brysselissä kilttiä ja yhteistyökykyistä, ja ”Eurostoliitto”-retoriikka on varattu kotimaiseen käyttöön. Sivustakatsoja ei voi kuin ihmetellä, kuvitteleeko Orbánin hallitus todellakin pystyvänsä kielimuurinsa suojassa sanomaan mitä hyvänsä. Tai: miten monta tämän riikinkukkotanssin kuviota tässä joudutaan vielä katselemaan, ennen kuin EU loputtoman vatvomisen ja ystävällisen sormenheristelyn jälkeen oikeasti tekee jotakin.

Ajatelkaa edes lapsia

Täytyy vielä hetkeksi palata viime blogahdukseni teemaan eli Unkarin kiistellyn ”sateenkaarivastaisen” lain jälkimainingeissa käynnistettävään kansanäänestykseen siitä, saako kouluissa mainostaa lapsille homoseksuaalisuutta ja pitäisikö Unkarissa olla lapsille tarjolla sukupuolenvaihdosleikkauksia. Unkarilainen somekuplani on nimittäin pursunut toinen toistaan hyytävämpiä huomioita siitä, miten ristiriitaisia, mahdottomia ja järjettömiä sekä ”lastensuojeluna” markkinoitu uusi laki että siihen liittyvät propagandapaketit (kansallinen konsultaatio ja nyt kaavailtu kansanäänestys) ovat.

Aloitetaanpa lapsia koskevan lainsäädännön ristiriitaisuuksilla, jotka lastensuojelujärjestö Hintalovon (‘Keinuhevosella’) on koonnut tähän julisteeseen:

12–14-vuotias saa rankaisematta harrastaa suostumuksellista seksiä alaikäisen (alle 18-vuotiaan) kanssa. Sitä vastoin alle 14-vuotias ei saa ilman saattajaa käydä eläintarhassa tai konsertissa, ei hakea omaa henkilötodistusta eikä vastata mielipidekyselyihin. Ja vasta 12-vuotiaana, siis samaan aikaan kun sukupuolisuhteet (nuorten kumppanien) kanssa tulevat luvallisiksi, unkarilainen nuori saa katsoa esimerkiksi semmoisen viattoman romanttisen komedian kuin Richard Curtisin Rakkautta vain (Love Actually).

14–16-vuotias saa halutessaan olla seksuaalisuhteessa myös aikuisen kanssa, ja 16-vuotias voi holhoojan suostumuksella solmia avioliiton. Sitä vastoin 14- tai 15-vuotias ei voi yksinään hakea ehkäisypillerireseptiä. Alle 16-vuotias ei ”tietenkään” saa äänestää tai tehdä kauppakirjaa omissa nimissään. Mutta hän ei myöskään saa lukea netistä seksuaalivalistustekstejä eikä, kauhistus, katsella South Park -piirrossarjaa.

16-vuotiaan ei enää ole pakko käydä koulua. (Unkarissa oppivelvollisuusikäraja nostettiin 16:sta 18:aan vuoteen vuonna 1998, ja vuodesta 2012 lähtien Orbánin hallitus laski sen jälleen 16:een. Tutkimusten mukaan ikärajan laskeminen ei ole vähentänyt vaan päinvastoin lisännyt koulupudokkaiden ja syrjäytyvien nuorten määrää.) 16-vuotias voi Unkarissa jo saada ajokortin ja pääsee kuljettamaan autoa tai moottoripyörää. Sitä vastoin alle 18-vuotias ei saa ostaa raaputusarpaa tai lottokuponkia, ja passin tai työharjoittelupaikan hän voi hankkia itselleen vain holhoojan luvalla. Missään tapauksessa hän ei saa oleskella tupakkakaupassa eikä ostaa alkoholijuomia (vaikka, kuten muistamme, voi olla jo naimisissa holhoojan suostumuksella).

Uusi laki kieltää toimittamasta alle 18-vuotiaiden saataville sellaisia sisältöjä, joissa seksuaalisuutta kuvataan ”itsetarkoituksellisena” (öncélú), mitä tämmöinen sitten tarkoittaakin, tai joissa ylipäätään esitetään homoseksuaalisuutta tai ”syntymäsukupuolta vastaavasta identiteetistä poikkeamista”. Lasketaanko ”identiteetistä poikkeamiseksi” myös drag, ja jos, niin miten sitten ne lukuisat elokuva- ja näyttämöklassikot, joissa mies jostain muusta syystä kuin pelkästä esiintymisen ilosta pukeutuu naiseksi tai nainen mieheksi, Disneyn Mulanista tai ”Piukoista paikoista” alkaen? Tämmöisiä sisältöjä lienee jokseenkin mahdoton määritellä, ja vielä mahdottomampaa luulisi olevan tämän kiellon valvomisen.

Unkarissakin huomattava osa lapsista pääsee vapaasti nettiin, missä katseltavana on paljon pahempaakin kuin naiseksi pukeutuvia miehiä. Tässä muutaman vuoden takaisessa artikkelissa väitetään, että kymmenvuotiaista Unkarissakin jo merkittävä osa on nähnyt pornokuvia tai -videoita, ja varhaisteini-ikäisistä melkoinen osa etsii pornoa itse aktiivisesti netistä. Tämä siis samaan aikaan, kun poikkeavasta tai ”itsetarkoituksellisesta” seksuaalisuudesta eivät saa koululaisille kertoa kuin viranomaisten erikseen kouluttamat ja valtuuttamat tahot.

Miten ylipäätään hoidetaan tämä lasten valistaminen, kun tähänastiseenkin valistukseen on viimevuotisen tutkimuksen mukaan tyytymättömiä enemmistö lasten vanhemmista? Unkarilaisessa somekuplassani on viime päivinä kelluskellut tositarinoita nuorista äideistä, jotka luulevat, että kerran abortin teetettyään ei enää voi tulla raskaaksi, tytöistä, jotka ensimmäinen kuukautisvuoto säikyttää perin juurin, tai teinipojasta, joka on netistä lukenut, että syömällä valtavat määrät kukkakaalia saa isomman vehkeen. Vuoden 2017 Eurostat-tilaston mukaan Unkarissa 9.9% ensisynnyttäjistä on alle 20-vuotiaita, ja tämän suurempi teiniäitien osuus on vain Romaniassa ja Bulgariassa. Vuonna 2020 Unkarissa viisi lasta päivässä syntyi alaikäiselle äidille.

Vaikuttaa siis siltä, että lasten suojelemisen kannalta tärkeämpää kuin mahdollisen sateenkaaripropagandan torjuminen olisi kunnollinen valistus. WMN-sivustolla psykologi Barbara Németh kertoo, tämän uuden kansanäänestys-älyttömyyden innoittamana, miltä hänen mielestään lapsia ennen kaikkea tulisi suojella:

• Syrjäytymiseltä tai syrjinnältä. Vuonna 2019 tehdyn tutkimuksen mukaan puolet unkarilaisista lapsista on joskus kokenut, että toiset lapset eivät hyväksy heitä. Sukupuoli-identiteetiltään ”poikkeavien” lasten ja nuorten osalta tämä osuus on vielä paljon suurempi.
• Väkivallalta. Vuonna 2020 yli satatuhatta lasta joutui Unkarissa väkivallan tai vakavan laiminlyönnin uhriksi. Lapsiin kohdistuvat rikokset ja perheensisäinen väkivalta yleistyivät koronapandemian myötä voimakkaasti.
• Seksuaaliselta väkivallalta. Hyväksikäytettyjen ja raiskattujen lasten määrä on viime aikoina samoin voimakkaasti lisääntynyt, vuonna 2020 seksuaaliseen riistoon liittyvän rikoksen uhreina oli yhteensä pitkästi yli 300 lasta. Kuten tässä blogissa on aiemminkin taidettu mainita, EU:n alueella tunnistetuista seksuaalisen ihmiskaupan uhreista yli puolet on alaikäisiä, ja ihmiskaupan uhrien joukossa kaiken kaikkiaan unkarilaiset muodostavat suurimman kansallisuusryhmän. Suuri osa seksuaalisesta hyväksikäytöstä jää piiloon, ja suuri osa myös tapahtuu perhepiirissä. (Äskettäin jossakin näkemäni tiedon mukaan Unkarissa 80 %:ssa hyväksikäyttötapauksista tekijä ei ole vieras setä vaan lapselle ennestään tuttu.)
• Valheelliselta ja väärältä informaatiolta. Seksuaalivalistuksen surkeasta tilasta oli jo puhetta: sekä koulu että tutkimusten mukaan suuri osa vanhemmista eivät pysty antamaan lapsille asiallista tietoa sukupuoliasioista, joten informaationlähteenä toimivat kaveripiiri ja netti pornosisältöineen ja valeuutisineen. Tuoreen tutkimuksen mukaan unkarilaiset teinit luottavat ”diginatiivin” taitoihinsa ja medialukutaitoonsa usein liikaa, ja näitä valmiuksia pitäisi koulussa kehittää paremmin.
• Henkistä ja fyysistä terveyttä uhkaavilta vaaroilta. Yllä mainittujen teiniraskauksien lisäksi Németh muistuttaa, että yhdeksäs-kymmenesluokkalaisista koululaisista joka kuudes on käyttänyt marihuanaa, joka kymmenes ottanut rauhoittavia tai unilääkkeitä ilman lääkärin määräystä, joka kahdeskymmenes kokeillut synteettisiä muuntohuumeita. Lastenpsykiatrisista palveluista on huutava pula, joiltain seuduilta ne puuttuvat täysin.
• Köyhyydeltä. Melkein neljäsosaa Unkarin lapsista uhkaa köyhyys tai syrjäytyminen, ns. syväköyhyydessä elää 125 000.
• Poliittiselta hyväksikäytöltä. Puheenvuoronsa lopuksi Németh huomauttaa, että poliitikot ja päättäjät ovat jo iät ajat mielellään käyttäneet lapsia vaalikampanjoissaan ja tilaisuuksissaan (tästä kertovissa kriittisissä unkarilaisissa uutisissa on usein silmääni pistänyt ilmaus biodíszlet, ‘biolavaste’), mutta erityisen halpamaista on se, miten väitetyistä lasten oikeuksista tehdään poliittinen lyömäase – niin kuin nyt on tapahtunut.

Näin siis lasten kasvatuksen ja oikeuksien asiantuntijat. Samaan aikaan politiikan vankkurit jyristelevät eteenpäin omaa rataansa. Tänä aamuna pääministeri Orbán aloitti perinteisen perjantaiaamuisen radiohaastattelunsa puolustamalla kansanäänestystä: sitä tarvitaan, koska Brysseli on hyökännyt Unkarin kimppuun.

”Viktor Orbán: Brysseli on hyökännyt Unkarin kimppuun – KUUNNELKAA [HAASTATTELU] TÄSTÄ [LINKISTÄ]”. Tämä journalisti Franziska Tschinderlen twiitistä poimimani kuva on kooste Unkarin maakuntalehtien verkkosivuista. Kaikki maakuntalehdet (ja niiden verkkosivustot) kuuluvat nykyään hallituksen mediaimperiumiin, ja niiden sisällöt tuotetaan keskitetysti.

Brysselin herrat kiristävät, uhkailevat, painostavat, pidättävät Unkarilta tukirahoja, jotka oikeutta myöten sille kuuluisivat, ja kaiken takana – näin Orbán – on se, että HLBTQI-aktivistit pitäisi päästää kouluihin. Paljonhan puhutaan Unkarin korruptiosta, mutta tämä on Orbánin mukaan pelkkä ”peitetarina”. Ja mitä Pegasus-salakuunteluskandaaliin tulee, siitä on kuulemma sisäministeri jo sanonut kaiken olennaisen.

Tuota noin. Eihän tässä lapsista ole kysymys, sehän lienee jo tullut selväksi. Lasten ”suojeleminen” on valittu kampanjateemaksi siksi, että aikuisia seksuaalivähemmistöjen edustajia ei ainakaan vielä voi Euroopassa ruveta avoimesti syrjimään tai vainoamaan. (Orbán itsekin on korostanut, että aikuisilla unkarilaisilla on oikeus itse valita elämäntapansa, ja niin kuin olen tainnut jo monesti mainita, myös Fidesz-puolueen korkeimmilla portailla on homoseksuaaleja tai sellaisiksi epäiltyjä. Eilisessä hallituksen tiedotustilaisuudessa – näin raportoi asiasta tähden 444.hu – pääministerin kansliaministeri Gergely Gulyás, jonka suuntautumisvaihtoehdosta myös liikkuu sitkeitä huhuja, vastasi Telex-sivuston toimittajan kysymykseen, että lauantaina järjestettävässä Pride-tapahtumassa tuskin tulee olemaan Fidesz-puolueen edustajia, sillä nämä kaksi kohderyhmää ovat täysin erillään toisistaan. Ja tästä puhkesi toimittajien joukossa äänekäs spontaani naurunrähäkkä.) Lapsia ”saalistavat” tai ”käännyttävät” sateenkaaripropagandistit sitä vastoin sopivat pelotteeksi. Rakennelma on mielikuvituksellinen ja sen logiikka outo, mutta tässä onkin kohderyhmänä semmoinen väki, jonka kohdalla logiikalla, järjellä tai tutkimustiedolla ei ole niin väliä.

24.hu-sivustolla politiikantutkijat Balázs Böcskei ja Andrea Szabó pohtivat, miksi Fidesz-puolue on ryhtynyt näin näkyvästi kampanjoimaan juuri seksuaalivähemmistöjä vastaan, niin että tämän absurdin kansanäänestyksen viidestä kysymyksestä kolme käsittelee ”sukupuolen muuttamista”. Kysymys on siis identiteettipolitiikasta, ja identiteettipolitiikan teemoja ovat Euroopan oikeistopopulistit pyöritelleet julkisuudessa viime vuosien ajan sangen näkyvästi. Näissä teemoissahan tyypillistä on se, että ne ovat – niin ”kansallismielisinä” kuin nämä puolueet esiintyvätkin – kansainvälistä kauraa, tuontitavaraa. Homofobialla, islamofobialla tai rasismilla on hyvin vähän tekemistä Unkarin tai juuri minkään muunkaan Euroopan maan konkreettisten poliittisten tai taloudellisten ongelmien kanssa. Kuitenkin juuri nämä identiteettipoliittiset aiheet ovat nyt nousseet Unkarissa politiikan keskiöön.

Böcskei ja Szabó toteavat, että Fidesz ei enää aikoihin ole pystynyt viemään äänestäjiä toisilta puolueilta. Valtapuolue, jonka kannatus on viime vuosien tutkimuksissa pyörinyt 50 prosentin molemmin puolin, on siis riippuvainen omien äänestäjiensä säilyttämisestä, ei vain uskollisen ydinjoukon vaan ennen kaikkea ”reunaäänestäjien”, niiden, jotka ovat kaikkein löyhimmin sitoutuneita puolueen piireihin ja ohjelmaan. Tämän löyhän reunuksen (josta osa lienee äärioikeistolaisen, sittemmin kohti poliittista keskustaa liukuneen Jobbikin entisiä äänestäjiä) kannatuksen säilyttäminen on Fidesz-puolueelle tässä tilanteessa elintärkeää. ”Reunuksen” väki on keskimääräistä vähemmän koulutettua, keskimääräistä enemmän klassisen työväenluokan ja alemman keskiluokan edustajista koostuvaa. Ennen kaikkea se on asenteiltaan ei vain perinteisen oikeistolaista vaan radikaalia. Kun Fidesz-puolueen äänestäjien uskollisesta ydinjoukosta kokonaista neljäsosa [!] on samaa mieltä siitä, että ”homojen ja lesbojen on annettava rauhassa elää omaa elämäänsä”, niin ”reunuksessa” näin suvaitsevaisia on vain joka seitsemäs.

Ei tässä siis kukaan lapsia ajattele, vaan vaalikalastuksessa Orbánin pohjaonki on heitetty mahdollisimman syvälle mutaan.

Poliittisen julkisuuden joulukalenteri on avattu

Pakkohan tästä on kirjoittaa. Viime päivien nettihuumori- ja meemitulvan parhaita oli tämä kuva:

Adventtikalenterin ensimmäisestä luukusta kurkistaa viime päivinä natsivertausmöläytyksellään puhuttanut Petőfi-kirjallisuusmuseon johtaja ja merkittävä kulttuuripoliittinen vaikuttaja Szilárd Demeter. Kakkosluukun partaherra puolestaan on Suomea myöten huvittunutta julkisuutta saanut Fidesz-puolueen nyttemmin tehtävistään eronnut europarlamentaarikko József Szájer, mies, joka kärysi Brysselissä poliisin ratsaamista, koronarajoituksia rikkovista ”yksityisjuhlista”, joita keltalehdistö kainostelematta on nimittänyt ”homo-orgioiksi”. Lukemattomiin vitseihin ja pilakuviin aihetta antanut versio tarinasta kuuluu niin, että Szájer oli yrittänyt paeta juhlahuoneistosta vesiränniä pitkin kiiveten. Mukanaan hänellä oli reppu ja siinä ekstaasia, josta hän on kiistänyt tietävänsä mitään. Vesiränni on nyt päivän pari ollut unkarilaisen somekuplani keskeinen teema.

”Koko poliittisen yhteisömme nimissä kiitämme József Szájeria, jolla on ollut ratkaiseva osuus siihen, että Unkarin porvarillinen konservatismi ja kristillisdemokratia ovat saavuttaneet ansaitsemansa paikan sadevesirännissä.” Alun perin tämä kuva julkaistiin Szájerin esitettyä virallisen eronpyyntönsä, ja viimeisellä rivillä – jonka Péter Konok on tässä Facebookissa julkaisemassaan versiossa pannut uusiksi – luki oikeasti: ”Euroopan poliittisella näyttämöllä”.

Tietenkin poliitikollakin on oikeus yksityiselämässään harrastaa seksiä täysi-ikäisten ja suostuvaisten henkilöiden kanssa aivan sillä tavalla kuin haluaa. Huomionarvoista tässä oli ensin koronarajoitusten rikkominen, sitten mahdollinen huumeiden osuus kuviossa, ja koko jutun uutis- ja huumoriarvon kannalta tietenkin se, että Szájerin puolue ja sen käsissä oleva hallitus ja lainsäätökoneisto ovat viime vuosien ajan yrittäneet kaventaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Homoparit voivat Unkarissa rekisteröidä parisuhteensa, mutta tulossa olevan lainmuutoksen jälkeen lapsia saavat adoptoida vain avioparit, ja avioliitto taas on perustuslaissa nimenomaisesti määritelty miehen ja naisen väliseksi. Tämän Orbánin hallituksen laadittaman uuden perustuslain puolestaan Szájer aikoinaan (vuonna 2011) blogissaan kehui kirjoittaneensa omalla iPadillaan.

Unkarin hallituksen virallinen kanta homoseksuaalisuuteen on ollut, että – kuten pääministeri Orbán äskettäisen satukirjakohun yhteydessä asian ilmaisi – ”olemme kärsivällisiä ja suvaitsevaisia, mutta lapset pitää jättää rauhaan”. Vuonna 2015 Orbán oikein kiitti Unkarin seksuaalivähemmistöjä siitä, että nämä ovat pidättäytyneet semmoisesta itseään vastaan kääntyvästä ”provokatiivisesta” käyttäytymisestä, jollaista länsimaissa näkee. Toisin sanoen: tehkää mitä teette, mutta pysykää kaapissa. Pride-paraateja on Budapestissa toki järjestetty, sateenkaarituristejakin houkuttelevien festarien yhteydessä sallittu hammasta purren tähänkin kohderyhmään vetoava mainonta, ja huhujen mukaan kaappihomoja löytyy nykyisenkin Fidesz-puolueen johdosta tai sen lähipiireistä muitakin kuin Szájer, jonka seksuaalisista taipumuksista on puhuttu jo pitkään myös politiikan sisäpiirien ulkopuolella. (On jo aika monta vuotta siitä, kun Szájerista ja hänen vaimostaan, Unkarin oikeuslaitoksen korkeimmilla paikoilla istuvasta Tünde Handósta, tuli jossakin puhetta, ja unkarilainen tuttavani totesi kuivakasti: ”Mieshän on homo, sen tietää kaikki.”)

Szájerin tapausta on Unkarin riippumattomassa mediassa nyt innokkaasti käsitelty eri näkökulmista. 444.hu-sivusto taustoitti tarinaa muun muassa käsittelemällä chemsex-alakulttuuria eli kimppakivajuhlia, joissa hommaan pannaan vauhtia ja osallistujien estot poistetaan huumeiden ja lääkkeiden avulla, usein myös asiantuntevien lääkintähenkilöiden valvonnassa, sillä käytetyillä kemikaalisekoituksilla voi olla aika hurjia ja vaarallisia vaikutuksia. Jostakin tällaisesta vaikuttaa olleen kyse myös näissä kohtalokkaissa juhlissa. Tämä tietenkin houkuttelee pohtimaan myös, mikä ajaa arvostetun ja vaikutusvaltaisen lähes kuusikymppisen herrasmiehen näin rankan rentoutumismuodon pariin. Szájerin uraa ja persoonaa koetelleita ristipaineita onkin pohdittu useammassa artikkelissa.

Szájer oli aikoinaan, vanhan vallan viimeisinä vuosina, nuoren kapinallisen Fidesz-puolueen perustajia ja keskeisiä vaikuttajia. Hän oli järjestelmänvaihdoksen aikoihin suosituimpia Fidesz-poliitikkoja, itse asiassa – muistuttaa 444.hu:n Zsolt Sarkadi – ainoa Fidesz-ehdokas, joka vuoden 1990 vaaleissa valittiin parlamenttiin pelkän itse keräämänsä äänimäärän turvin. Tässä videopätkässä vuodelta 1988 nuori Szájer kertoo BBC:n toimittajille, että Fidesz-puolue haluaa tehdä Unkarista vapaan maan, jossa vapaat kansalaiset saavat tehdä mitä haluavat.

Ajan mittaan kävi selväksi, että Fidesz-puolueen suunta oli aivan muualle, mutta Szájerin uskollisuus ei murtunut. Esimerkiksi pari vuotta sitten hän kieltäytyi arvostelemasta puoluetoveriaan, joka entiseen maailmanaikaan oli ollut tiedusteluviranomaisten ilmiantaja (ja tehnyt raportteja myös Szájerin kaltaisista nuorista kapinallisista). Puolueensa myötä Szájer matkasi halki poliittisen kentän liberaalista perusarvopopulistiksi, ja hänestä tuli, Sarkadi kirjoittaa, ”itseään päin naamaa sylkevä ihminen”.

HVG:n artikkelissa taas László Arató ja Márton Gergely pohtivat Szájerin raskasta roolia ”puskurina” Orbánin Fidesz-puolueen ja Euroopan kansanpuolueen (EPP) välissä. Itse asiassa siinä vaiheessa, kun tieto Szájerin eroamisesta tuli julki mutta sen taustoja ei vielä tiedetty, monet politiikan tarkkailijat arvelivat miehen palaneen loppuun Orbánin ja EPP:n jatkuvassa nokittelussa. Maanantaina, vielä ennen kuin totuus Brysselin seksijuhlista oli tullut julki, vanha puoluetoveri Zsolt Becsey ei osannut kuin ihmetellä Szájerin yllättävää eropäätöstä: ”Jóska on aina ollut strategi, hän ei ole koskaan tehnyt äkkitempauksia, hän on tiennyt, mitä tahtoo.”

Becseyn mukaan Szájer oli vuodesta 1990 saakka keskittynyt rakentamaan Unkarin Eurooppa-suhteita. Se, että Fidesz-puolueen myyräntyötä eurooppalaista oikeusvaltioperiaatetta kohtaan oli EPP:ssä niin pitkään siedetty, oli ilmeisesti paljolti Szájerin ansiota. Ihmeitä ei hänkään kuitenkaan pystynyt tekemään. Sargentinin raportti vuonna 2018 hajotti pakan, ja Szájerin ponnisteluista huolimatta kaksi kolmasosaa EPP-tovereista äänesti ”Unkaria” vastaan. Vuonna 2019, kertovat HVG:n EU-lähteet, Szájer ei enää olisi jaksanut jatkaa. Orbán suostutteli hänet vielä kerran ehdolle eurovaaleihin mutta vaihtoi sitten hänen tilalleen ryhmyriksi Tamás Deutschin, typeristä somemöläytyksistään surullisenkuuluisaksi käyneen vanhenevan playboyn, jonka englannintaitokaan ei ollut Szájerin tasolla. Fidesz-puolueen julkisivu Eurooppaan päin muuttui siis ronskimmaksi ja vähemmän älylliseksi, mutta se oli ehkä tarkoituskin.

Tähän peliin siis Szájerin uskottiin uupuneen, kun hän lauantai-iltana ilmoitti työtovereilleen ja sunnuntaiaamuna julkisuudelle luopuvansa mandaatistaan ja lopettavansa poliittisen uransa, muka ”pitkällisen harkinnan jälkeen” todettuaan, että ei enää kestä päivänpoliittisten kamppailujen henkistä taakkaa. Sitten koko tarina eksklusiivisista miesjuhlista tuli julki, ja lisää yksityiskohtia ilmestyy julkisuuteen koko ajan. Tilaisuuden isännän haastattelu on kiertänyt tiedotusvälineissä; kuulemma hänen järjestämissään kimppakivajuhlissa käy säännöllisesti poliitikkoja ja diplomaatteja monista maista, etenkin Unkarista ja Puolasta (yhden virolaisen diplomaatin mukanaolon vahvisti myös Viron ulkoministeriö).

Surullinen tarina siitä, miten nolosti voi päättyä lahjakkaan ja uutteran ihmisen pitkä poliittinen ura. Mutta eihän sille mitään mahda, että sivusta katsoen tässä on hupaisa puolensa. Yksi amerikkalaisista suosikkikoomikoistani Trevor Noah (jonka infotainment-showhun jäin pahasti koukkuun USA:n presidentinvaalien aikoihin) nappasi kiinni siihen vitsintynkään, joka helposti tulee mieleen, kun ajattelee hikisen alastoman miesjoukon keskelle törmääviä poliiseja. (”Ooh, nyt leikitään! Officer, kylläkyllä, olen ollut tooosiiii tuhma poika… wau, oikeat käsiraudat!”) Sitten luin tuosta 444.hu:n jutusta (joka perustuu puolalaiseen lähteeseen), että poliisit olivat päässeet huomaamatta juhlahuoneistoon sen auki jääneestä ovesta – ja ratsia oli lähtenyt liikkeelle vähän takellellen, kun jotkut juhlijat olivat tehneet juuri tuollaisen tulkinnan ja yrittäneet ryhtyä availemaan poliisimiesten sepaluksia.

Sattuuhan tämmöistä paremmissakin piireissä. Samaan aikaan Viron yleisradioyhtiön uutissivusto kertoi, miten Liettuan parlamentin kulttuurivaliokunnan etäkokouksessa seksuaalivähemmistöille vihamielisistä kannanotoistaan tunnettu kansanedustaja Petras Gražulis avasi hetkeksi kameransa, jolloin siinä näkyi hänen olkapäänsä takaa kurkisteleva puolialaston mies. Kulttuurivaliokunnan puheenjohtaja yrittää armeliaasti tulkita asiaa niin, että ”kenties siellä oli sukulaismies, joka auttoi selvittämään jotain teknistä ongelmaa”. Selityksiä muuten löytyy myös Unkarissa Szájerin tapaukselle. Hörhöoikeistolainen TV-kanava Hír TV haastatteli tiedustelu-upseeri László Földiä, jonka mielestä Brysselissä seksijuhliin tehty isku oli järjestetty juttu, jonka takana voi olla jonkin ulkovallan tiedustelupalvelu ja tarkoituksena vahingoittaa Unkaria.

Mitähän adventtikalenterin seuraavista luukuista vielä ilmestyy?

Uusi Moskova?

Pakko vielä jatkaa eilisen juttuni johdosta.

Kirjallisuus- ja kulttuuriviskaali Szilárd Demeterin käsittämätön kirjoitelma, jossa Eurooppaa verrattiin kansojen kaasukammioon, György Sorosia Hitleriin, jota ”liber-arjalaiset” palvovat führerinään, ja ”meitä” (siis ”kansallismielisiä” puolalaisia ja unkarilaisia) nimitettiin ”uusiksi juutalaisiksi”, nostatti semmoisen pahennuksen kansainvälistä mediaa ja Israelin lähettilästä myöten, että Demeter poisti kirjoituksensa verkosta ja sulki koko Facebook-tilinsä. Magyar Nemzet -lehdessä hän myöntää, että kaasukammiovertauksella tuli tahtomattaan loukanneeksi uhrien muistoa, ja lupasi vastedes välttää moista. Muuten hän ei varsinaisesti pyytänyt anteeksi eikä varsinkaan perunut sanomaansa.

Jupakan ikävänä sivutuotteena on myös noussut perin ikävänsävyistä keskustelua ”romanialaisista” eli niistä lukuisista ulkounkarilaisista, joita Orbánin hallinto on nostanut näkyvään asemaan kulttuuripolitiikassa. Ukrainan Taka-Karpatiassa (sieltä on kotoisin teatteripaaviksi ylennetty Attila Vidnyánszky) tai erityisesti Romaniassa kasvaneilla unkarilaisilla on historiallisessa lähimuistissa diktatuuri, joka oli kovempi kuin Kádárin Unkarin varsin lepsut meiningit ja joka ennen kaikkea nimenomaisesti sorti ja syrji etnisiä unkarilaisia ja näiden kansallistunnetta. Varmaan siksi näiltä alueilta löytyy kulttuuriväkeä, joka on innoissaan päästessään tekemään Orbánin Unkarin avoimesti etnonationalistista kulttuuripolitiikkaa. Emä-Unkarissa tämä nostattaa melkoista kitkeryyttä, myös niissä, joita harmittavat Orbánin hallituksen ulkounkarilaisille avokätisesti syytämät tuet. Ja siksi nytkin on älymystönkin foorumeilla jouduttu muistuttelemaan, että Orbánin transilvanianunkarilaisten renkien haukkuminen ”romanialaisiksi” – samalla kun lukemattomat Transilvaniassa syntyneet unkarilaiset tieteen- ja taiteentekijät kyselemättä omitaan osaksi Unkarin kulttuuria – ei ole oikein eikä kaunista.

Mutta palataan asiaan. Varsinainen sanomahan tuossa Demeterin jutussa oli, että paha Brysseli, jossa ilkeä György Soros määräilee, ei muuta kuin sortaa Euroopan kansoja, haluaa hävittää niiden kulttuurit, perinteet ja identiteetit ja asuttaa Euroopan täyteen vihamielisillä muukalaisilla. Ja ne, jotka vastustavat tätä, eli ennen muuta uljaat ja vapautta rakastavat unkarilaiset ja puolalaiset, halutaan heittää ulos Euroopasta, samasta Euroopasta, jonka arvoja ja oikeuksia he ovat viimeiseen veripisaraan puolustaneet milloin Turkin sulttaanin armeijaa, milloin neuvostopanssareita vastaan.

Tänään näin sitten somekuplassani parikin kommenttia, joissa todellakin kajahti järjen ääni. Nimittäin: miksi ihmeessä (a) EU, (b) Unkarin oppositio ei yritä tosissaan vastustaa ja kumota näitä ilmeisiä valheita? Miksi kukaan ei väännä rautalangasta, niin että tuppukylienkin kansa ymmärtää, että mikään näistä ei pidä paikkaansa? Että ”Brysseli” ei ole pakottamassa EU-maita ottamaan vastaan valtavia maahanmuuttajajoukkoja? Että Unkaria ja Puolaa ei olla heittämässä ulos unionista? Että oikeusvaltio ei tarkoita sitä, että poikia ei enää saa sanoa pojiksi ja tyttöjä tytöiksi, koska sukupuolia pitää virallisesti olla 72, vaan sitä, että hallitus ja pääministerin kaverit eivät saa kääriä maan ja EU:n veronmaksajien rahoja liiveihinsä, että lakeja pitää noudattaa ja että oikeusistuimien pitää olla puolueettomia? Tietenkin hallituksen ylivalta perinteisestä mediasta, yhdessä feodalismin ja sosialismin myrkyllisen perinnön kanssa, vaikeuttaa näiden viestien välittämistä pustan peräkorpeen ihmisille, jotka eivät osaa kieliä tai lue lehtiä. Mutta eikö sen pitäisi olla hidaste, ei este?

Hilpein somelöytöni tänään oli kuitenkin Árpád W. Tótan Facebookiin postaama sarkastinen murjaisu, jossa tehdään selvää siitä tietyissä piireissä suositusta älyttömästä vertailusta, että Brysseli on uusi Moskova ja EU yhtä paha kuin Neuvostoliitto aikoinaan. Kas näin:

En ole enää lapsi, mutta olen ollut lapsi aikoinani, vieläpä sosialistisen maailmanjärjestyksen varjossa. Siksi ymmärrän täsmälleen, mitä Viktor Orbán tarkoittaa verratessaan Euroopan unionia Neuvostoliittoon.

Muistan, miten nelivuotiaana jo tavailin tekstejä jättiläismäisistä julisteista: Pysäytetään Moskova! Lähetetään viesti Moskovaan! Ei anneta Brežnevin nauraa viimeisenä! Ulkovalta yritti silloinkin pakottaa meitä tahtoonsa, ja vain unkarilaisten urheuden ansiota on, että se ei onnistunut.

Kun olin jo peruskoulussa, neuvostoliittolaiset rupesivat vaatimaan oikeusvaltioperiaatteen noudattamista. Syyttivät meitä vähemmistöjen syrjinnästä, lobbasivat Soros-järjestöjen puolesta, jankuttivat lehdistön vapaudesta ja vapaista vaaleista ja vielä jostakin ”korruptiostakin”. Unkarin kommunistipuolue alkoi silloin postittaa konsultaatiokaavakkeita, ja isä antoi minun piirtää siihen rasteja siihen kohtaan, missä luki että alas Varsovan liitto. Sitten tuli lisää julisteita, kadut olivat täynnä kännipäisen Brežnevin kuvia, ja kaikkia nauratti, kun venäläiset nyrpistelivät nenäänsä.

Sitten Gorbatšov vielä yritti kovistella, vaatia monipuoluejärjestelmää ja riippumattomia oikeusistuimia, soperteli kaikenlaista sananvapaudesta sun muusta, uhkasi lopuksi vielä pistää kaasuhanat kiinni, jos ei Unkarin kommunistipuolue luovu yksinvallastaan. Kádár ei ollut moksiskaan, sanoi vain, että tuommoinen kiristys ei käy päinsä tai muuten me kumotaan veto-oikeudellamme koko SEVin budjetti, ja kuinkas sitten suu pannaan. Siitäkös Neuvostoliitto säikähti ja pötki pakoon, ja jos ei ole pysähtynyt niin pötkii vieläkin!

Katutaistelijoista ja kaasukammioista

Euroopan ytimessä käydään parhaillaan taistelua arvoista, oikeudesta ja oikeusvaltiosta. Niin kuin Suomenkin mediassa on kerrottu, Unkari ja Puola eivät hyväksy EU:n budjetin sitomista oikeusvaltioperiaatteeseen. Torstaina Unkarin Orbán ja Puolan Morawiecki vahvistivat yhteisen uhmaliittonsa: jos EU rupeaa sanelemaan, miten sen antamat rahat pitäisi käyttää, ja liikaa urputtaa esimerkiksi korruptiosta, Unkari ja Puola pistävät veto-kapulan rattaaseen. Orbánin ja Morawieckin mukaan EU:n uusi systeemi ei vahvistaisi oikeusvaltiota, päinvastoin: sitä ”voitaisiin käyttää politiikan välineenä”. Näin ainakin kertoo Unkarin yleisradioyhtiön uutissivusto ja konkretisoi myös, millaisen politiikan välineestä olisi kyse. Useamman uutisjutun voimin unkarilaisille tehdään selväksi, että Brysseli haluaa sanella maahanmuuttopolitiikkaa (MAAHANMUUTTO!), mikä merkitsee ”kaikkien oikeuksien antamista migranteille”, ja tämän kaiken takana on tietenkin Soros (SOROS!), EU nimittäin toteuttaa ”Soros-suunnitelmaa”.

Näin Fidesz-puolueen viestintäpäällikkö István Hollik kiteyttää: Brysselin tuorein suunnitelma on kaikkien luettavissa Euroopan komission kotisivulla. ”Sen otsikkokin on paljastava: Täydellinen kotouttaminen.” (Hollikin käyttämän fraasin teljes befogadás voi kääntää myös ”täysi vastaanotto”, ja kohdeyleisö voi ymmärtää sen siten, että ”meille saavat tulla kaikki halukkaat ja saavat heti täydet oikeudet”, mutta näillä hakusanoilla ei Euroopan komission unkarinkielisiltä kotisivuilta löydy yhtään mitään. Arvoitukseksi jää, mihin Hollik on viittaamassa.) Tämän suunnitelman mukaan siis Eurooppaan halutaan lisää maahanmuuttajia, näille annetaan kaikki taloudellinen tuki asuntoa myöten (varmaan myös uudet lastenvaunut ja kultahampaat…), ja ”pahin” on suunnitelman kolmas kohta, jonka mukaan Eurooppaan saapuvien maahanmuuttajien on saatava äänioikeus ja tultava mukaan poliittiseen päätöksentekoon. ”Tällä tavalla vasemmisto ostaa ääniä!” hehkuttaa Hollik. ”Heille ei merkitse mitään, vaikka Eurooppa tuhoutuisi tähän, he vain toteuttavat Soros-suunnitelmaa!”

Öö, joo. On siis olemassa Soros-verkosto ja Soros-suunnitelma, ja EU:n päätöksentekoakin ohjailee kulissien takaa naruja vedellen yksi ikivanha unkarinjuutalainen miljonääri. Tähän uskomista helpottaa se, että Soros on oikeasti ilmaissut mielipiteitään siitä, mihin suuntaan EU:n pitäisi politiikkaansa kehittää. Niille, joita asia kiinnostaa, suosittelen tätä Eva S. Baloghin Hungarian Spectrum –blogipostausta, josta löytyvät englanniksi sekä Project Syndicaten julkaisema Sorosin kirjoitus että Orbánin vastine siihen. Orbánin tekstiä ei Project Syndicate suostunut julkaisemaan, koska se ei ollut vaatimusten mukaista ”älyllistä argumentointia tai poliittista toimintaehdotusta, jonka tarkoitus on informoida lukijoita ja avartaa julkista keskustelua”. Aika nopealla vilkaisullakin selviää, että näin on: Orbánin teksti on salaliittohuuruista propagandahöttöä, joka jättää kultin ulkopuoliset sanattomina päätään pyörittelemään – ja ”kultin ulkopuolisilla” tarkoitan siis niitä, joille ei ole itsestäänselvä totuus, että ”mahtavat voimat ovat taas liikkeellä pyyhkiäkseen maan päältä Euroopan kansakunnat” tai että ”EU:n byrokraatit haluavat pakottaa Euroopan vapaat kansakunnat yhteen yhtenäiseen ajattelu-, kulttuuri- ja yhteiskuntamalliin”.

Hyökkäys on paras puolustus. Siitä huolimatta leukani loksahti, kun uutisvirtaani tipahti tämä kuva, jonka Unkarin hallituksen tiedotusasioista vastaava valtiosihteeri Zoltán Kovács oli postannut Facebookiin:

”Me olemme oikeusvaltioperiaatteen katutaistelijoita ja vallankumouksellisia.”

”Katutaistelijoilla ja vallankumouksellisilla” luodaan tietenkin mielleyhtymiä vuoden 1956 tapahtumiin. Niiden polttopisteessä Orbánin hallituksen suosiman version mukaan eivät olleet ihmiskasvoista sosialismia ja demokratiaa etsivät poliitikot (alkaen pääministeri Imre Nagysta) tai avoimempaa yhteiskuntaa kaipaavat opiskelijat ja nuoret älyköt vaan pesti srácok, Budapestin katujen kundit (ja friidut), joiden aiheellinen ja aito kauna kommunistista diktatuuria ja neuvostomiehittäjiä kohtaan on jälkikäteen helppo tupeerata romanttiseksi hurraaisänmaallisuudeksi kansallis-kristillis-konservatiivisin tunnuksin. Mutta että oikein oikeusvaltion katutaistelijoita…

Propagandassa asiat kääntyvät päälaelleen. Kuten tiedämme, vapaus on orjuutta, viha on rakkautta, ja myös murhaajien ja uhrien roolit vaihtuvat yllättävän kepeästi. Parkkiintuneetkin Unkarin median seuraajat ovat silti saaneet hieraista silmiään, kun tässä blogissa jo aiemmin esitelty Petőfi-kirjallisuusmuseon johtaja Szilárd Demeter julkaisi tänä aamuna hallituksen propagandatorvena toimivalla Origo-sivustolla ”esseen” otsikolla Sor(o)s. (Sors tarkoittaa unkariksi ’kohtalo’, ja tässä tapauksessa se saattaa assosioitua Nobel-kirjailija Imre Kertészin kuuluisan Auschwitz-romaanin Kohtalottomuus otsikkoon.)

Demeterin mielestä György Soros on kuin vanheneva, elämäänsä ja aikaansaannoksiinsa pettynyt ja turhautunut taiteilija. (”Kirjoittajaksi hän on lahjaton, hänen ajatusjärjestelmänsä on sekava ja epäjohdonmukainen. Sen verran järkeä hänellä on, että tajuaa, että ei ole nero. Se lienee hänen suurin kärsimyksensä.” Hm, tuota noin… onkohan Demeter nyt heijastamassa tähän kuvitteelliseen Soros-hahmoon jotakin itsestään?) Elämänsä lopulla hän pakenee kuvitellun kutsumuksensa turviin ja haluaa rakentaa itsestään jonkinlaisen vapahtajahahmon, kiivetä ikuisuuden valtaistuimelle vaikka ruumiiden yli.

Laita on nyt niin, että tie Sorosin valtaistuimelle johtaa nyt meidän ylitsemme. Eurooppa on György Sorosin kaasukammio: monikulttuurisen avoimen yhteiskunnan kapselista virtaa myrkkykaasu, joka koituu eurooppalaisen elämänmuodon kuolemaksi, me, Euroopan kansakunnat, taas olemme tuomitut toisiamme tallaten, toistemme päälle kiiveten taistelemaan viimeisestä siemauksesta ilmaa.

Liber-arjalaiset [liberárják, uusi näppärä ”suvakki”-ilmaus] haluavat nyt suljetuttaa puolalaiset ja unkarilaiset ulos siitä poliittisesta yhteisöstä, jonka jäseninä meillä vielä on oikeuksia. Me olemme uusia juutalaisia.

Demeterin töräytystä on nyt kauhisteltu ympäri unkarinkielistä mediakuplaani. Unkarin juutalaisten suurin keskusjärjestö Mazsihisz pitää tämmöistä holokaustin suhteellistamista mauttomana, vastuuttomana ja anteeksiantamattomana. Samana iltapäivänä tieto oli ehtinyt myös Itävallan mediaan; ainakin konservatiivinen Die Presse uutisoi asiasta muistuttaen, että Demeter on Orbánin kulttuuripoliittinen luottomies ja fanaattinen ihailija. Saksalaisella kielialueella tämän aihepiirin suhteen ei ymmärretä leikkiä. Nähtäväksi jää, joutuuko Demeter vielä tekemään isännälleen tiliä sanoistaan – vai onko Orbán jo polttamassa siltoja Eurooppaan siinä määrin, että tämmöinenkin möläytys on hänen lähipiirissään vain, Ano Turtiaista siteeratakseni, ”sulka hattuun”?

Ei tullut yllätyksenä

Vaikeaa on irrottautua Amerikan presidentinvaalien jälkipyykistä, kun siitä on verkossa tarjolla niin paljon taitavasti tehtyä infotainmenttiä. Viimeksi osuin tänä aamuna kuuntelemaan amerikkalaisen MSNBC:n haastattelupätkää, jossa esiintyi historiantutkija, Yalen yliopiston professori Timothy Snyder, 1900-luvun autoritaaristen järjestelmien asiantuntija ja kirjojen On Tyranny ja The Road to Unfreedom kirjoittaja. Snyder on tällä hetkellä Wienissä vierailevana tutkijana laitoksessa nimeltä Institut für die Wissenschaften vom Menschen/Institute for Human Studies. Haastattelussa Snyder kertoi mielipiteensä siitä jonkinlaisesta vallankaappauksesta, jota Donald Trump näyttää olevan yrittämässä kiistäessään epätoivoisesti presidentinvaalien tuloksen. Snyderin ajatuksista erityisesti kolahti tämä: Trumpissa vaarallista on se, että hän on syöttämässä systeemiin ja kansalaisiin suurta valhetta. Ja saadessaan kansan uskomaan tähän valheeseen hän muuttaa demokraattisen politiikan, joka perustuu faktoihin, intresseihin ja arvoihin, autoritaariseksi politiikaksi, jossa kyse on uskosta. Uskosta johtajaan, jota uskotaan, sanoi hän mitä hyvänsä.

Juuri tätä oli pakko ajatella, kun suomalaisessa mediasyötteessäni sitten törmäsin kommenttiketjujen suomalaisiin trumpisteihin. Suomestakin löytyy näköjään runsaasti ihmisiä, jotka uskovat Bidenin voittaneen vaalit likaisten temppujen avulla. Heitä ilmestyy myös esimerkiksi YLEn tai suomalaisten sanomalehtien kommenttipalstoille huutamaan, että ”valtamedia valehtelee”. Tätä väitettä ei ikinä todisteta tai perustella mitenkään, mutta – ja tässä on taas kerran pakko siteerata perussuomalaisten Riikka Slunga-Poutsaloa, joka silloin aikoinaan loistavasti tiivisti populistisen ajattelutavan ytimen – ”onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu, näin nämä asiat koetaan”.

Autoritaaristen järjestelmien keskeinen tuntomerkki on se, että kansalle rakennetaan vaihtoehtoisista faktoista koostuva vaihtoehtoinen todellisuus, jossa kansa sitten voi ”kokea” asiat itselleen mieluisella tavalla, esimerkiksi siten, että ”me” olemme hyviä ja kaikki paha on ”niiden” syytä. Ja jos kaikki eivät tätä nielekään, riittää sekin, että uskoa mediaan on horjutettu. Mikään, mitä televisiossa, radiossa ja lehdissä kerrotaan, ei välttämättä ole totta. Tämän luulisi olevan tuttua kaikille niille keski-ikäistä iäkkäämmille eurooppalaisille, jotka vielä muistavat, millaista oli elää ns. reaalisosialismissa. Entisessä Neuvostoliitossa ei juuri kukaan uskonut virallisiin uutisiin, vaan suosituin ja luotetuin uutistoimisto oli OBS, odna baba skazala eli ‘yksi eukko kertoi’. Ja kun vapauden tuulet alkoivat puhaltaa silloisessa Neuvosto-Virossa vuonna 1988, sen huomasi ensiksi mediasta. Sikäläiset ruuhkavuosia elävät tuttavani valittelivat, että ”lehtien lukemiseen kuluu älyttömästi aikaa, kun niissä nykyään on oikeasti mielenkiintoista asiaa”.

Olen tässä blogissa monesti ennenkin jankuttanut siitä, miten ilmeisellä tavalla Unkarin valtion hallinnassa olevan mediaimperiumin ja erityisesti yleisradioyhtiön uutiskanavien anti tuo tämänikäiselle ihmiselle mieleen entiset maailmanajat. Jotakin tästä kertoo myös se, että Yhdysvaltain hallituksen rahoittama Radio Free Europe/Radio Liberty, joka perustettiin kylmän sodan aikana tarjoamaan vapaata tiedonvälitystä Itä-Euroopan, Lähi-idän ja Keski-Aasian diktatuurien kansoille, aloitti toimintansa Unkarissa uudelleen tämän vuoden syyskuussa. Muutama päivä sitten tämän RFERL:n unkarilaisilla verkkosivuilla ilmestyi Ákos Keller-Alántin kaksiosainen artikkeli, jossa tarjotaan hyytäviä paljastuksia siitä, miten Unkarin julkinen media todella toimii.

Kolme Unkarin valtion ykkösteeveekanavan (M1) työntekijää, jotka artikkelissa esiintyvät vain nimikirjaimilla P, S ja F, kertoivat koruttomia tositarinoita uutistoimituksen työstä. On aiheita, joista saavat kirjoittaa vain kokeneet luottotoimittajat, ja on myös täydellisiä tabuteemoja: ”ilmastoliikkeestä kertovista uutisista esimerkiksi leikattiin Greta Thunberg pois tai sanottiin suoraan, että häntä ei saa ottaa esille.” Pahinta oli itsesensuuri, sanoo ”F”:

Se, että tiedät tarkkaan, että esimerkiksi Pride-kulkueesta et voi tehdä kolmeminuuttista pätkää siitä näkökulmasta, että miten mahtavaa on että tällaista on. Siispä kukaan ei edes yrittänyt mitään sellaista.

Toimintaohjeet tulevat ylhäältä, eikä niihin ole vastaansanomista. Lokakuussa, kun koronavirusepidemian toinen aalto alkoi Unkarissakin nousta, toimittajille ilmoitettiin, että koronatilanteesta Euroopassa on tehtävä suuri teemablokki, ja ”koko tämän teatterin päämääränä on saada kansa tuntemaan, että meillä tilanne ei ole niin paha kuin muualla” – näin siis kirjoitti sähköpostiviestissä alaisilleen toimittaja Miklós Beregnyei. Kanavan ykkösmies Zsolt ”Pitbull” Németh kehystää usein nämä toimintaohjeet sanoilla ”meille sanottiin, että”. Joitakin yksityiskohtaisia ohjeistus-sähköviestejä päätyi myös RFERL:n toimituksen käsiin.

Ulkopolitiikan osasto, kertoo ”P”, oli pitkään suhteellisen itsenäinen, mutta sitten paine alkoi lisääntyä. ”F”:n mukaan käännekohta oli Trumpin nousu valtaan Yhdysvalloissa: jossakin ministeriössä joku ilmeisesti tajusi, että Trump ja Orbán ovat samoilla linjoilla, ja siitä lähtien Yhdysvaltain uutisia valvottiin yhä tiukemmin. Tämähän on tunnetusti viime päivinä huipentunut perin omituiseen, välttelevään uutisointiin Trumpin vaalitappiosta ja väitetystä vaalivilpistä. Samoin pakolaiskriisiä ja pakolaispolitiikkaa koskeva uutisointi on tiukasti ohjeistettua: kuten jokaiselle Unkarin uutisia seuraavalle on jo pitkään ollut ilmeistä, myös ”pakolainen”-sanan (menekült) käyttäminen on pannassa (sallittu ilmaus on ”migrantti”, migráns). Ulkomaiden äärioikeistolaisia puolueita, kuten Ranskan Front Nationalia, saa nimittää vain ”oikeistolaisiksi”, ja jos ulkomaiden poliitikoista kerrotaan jotakin ikävää, heidät on mahdollisuuksien mukaan esitettävä vasemmistolaisina. Esimerkiksi Ranskan Macron on ”entinen sosialistiministeri”. Kun Ruotsin sosiaaliministeri Annika Strandhäll oli arvostellut Unkarin perhepolitiikkaa, hänestä piti etsiä uutisiin mahdollisimman ruman näköinen kuva.

Varsinainen skuuppi tuli kuitenkin RFERL:n artikkelin toisessa osassa. ”Vapaan Euroopan” haltuun päätyi vuodettu äänite, jossa yleisradioyhtiö MTVA:n ulkomaanuutiskabinetin päällikkö Balázs Bende jakaa ohjeita alaisilleen lähestyvien Eurooppa-vaalien tiimoilta. Tähän tapaan:

… ja olen varma, että kenellekään ei tule yllätyksenä, kun sanon, että tässä talossa ei tueta opposition yhteisrintamaa. Jos tämä tuli jollekulle odottamatta, niin lähteköön kotiin nyt. (…) Vastedes ei myöskään kysytä, millaista aineistoa minä haluaisin. Ei myöskään ole kysymystä siitä, miten tästä aineistosta pitää kirjoittaa. Joka ei tähän pysty, saa mennä kotiin eikä tarvitse enää tulla takaisin. (…) Ennen kaikkea Brysseli, maahanmuutto ynnä muut. Tässä kuka hyvänsä, mitä hyvänsä haluaisikin kuulla, minun pitää nyt kertoa se ikävä juttu että poikkeuksia ei tehdä. Se, joka saa tehtävän, saa vuorollaan kirjoittaa siitä jutun asianmukaisen narratiivin, asianmukaisen metodin ja ohjeistuksen mukaan. Edelleenkin, se, jota tämä ei miellytä, saa mennä pomon puheille, jättää eronpyyntönsä ja mennä. Ei täällä ole kenenkään pakko olla töissä. (…) Se pitää päättää nyt, ja haluaisin saada jokaiselta nyt yksiselitteisen vastauksen, tuleeko hän, suostuuko hän työskentelemään täällä näillä ehdoilla. Jos ei, pitää puhua siitä, miten tästä eteenpäin. Sillä en minäkään jaksa enkä ehdi leikkiä lastentarhan setää kenenkään kanssa. En pidä ketään niin älyttömänä, niin typeränä ihmisenä, ettei tajuaisi, missä on töissä ja mitkä ovat odotukset. (…)

Tämähän ei oikeasti ”tule yllätyksenä” kenellekään, joka on viime vuosina hiukankaan seurannut Unkarin hallituksen ohjauksessa olevaa mediaa. Myös kansainvälisissä yhteistyöelimissä ongelmat on huomattu jo aikaa sitten, esimerkiksi Unkarin vuoden 2018 parlamenttivaalien yhteydessä, joissa ETYJin tarkkailijoiden mukaan tasapuolisuutta vinoutti pahasti hallituksen mediaylivoima.

Oikeusvaltion rapautumista Unkarissa on viime aikoina jälleen käsitelty myös EU:n johtoelimissä. Euroopan komission varapuheenjohtaja Věra Jourován ja Unkarin hallituksen välillä on käyty melkoista nokkapokkaa jo syyskuun lopulta alkaen, jolloin Jourová kovin sanoin arvosteli Unkarin demokratian tilaa ja Unkarin edustajat vastasivat vaatimalla Jourován eroa. Muutama päivä sitten Jourová on jälleen puuttunut Unkarin tilanteeseen myös Euroopan demokratian tilaa käsitelleessä keskustelutilaisuudessa, nostaen erikseen esiin kysymykset median vapaudesta. Samansuuntaisia puhui myös oikeusasian komissaari Didier Reynders. Tähän Unkarin hallituksen tiedottaja Zoltán Kovács vastasi jo tunnettuun tyyliinsä, eli – kuten 444.hu ironisesti asian ilmaisee, ”pitkään ja asiallisesti kiistäen Brysselistä tulevan kritiikin”, eli: ”EU:n komissaarit valehtelevat, eivät osaa, eivät tiedä mitään, ja valehtelevat, koska Soros”. Tuleeko kenellekään muulle mieleen Trump-trollien ja kumppanien hysteerinen inttäminen ”valtamedian valheista”?

1/2 Again, @verajourova has compromised herself and shown that she is too small for the role of commissioner. When it's about media freedom in Hungary, she knows nothing and is lying b/c she’s on the Soros payroll

— Zoltan Kovacs (@zoltanspox) November 13, 2020