Ajatelkaa edes lapsia

23 heinäkuun, 2021

Täytyy vielä hetkeksi palata viime blogahdukseni teemaan eli Unkarin kiistellyn ”sateenkaarivastaisen” lain jälkimainingeissa käynnistettävään kansanäänestykseen siitä, saako kouluissa mainostaa lapsille homoseksuaalisuutta ja pitäisikö Unkarissa olla lapsille tarjolla sukupuolenvaihdosleikkauksia. Unkarilainen somekuplani on nimittäin pursunut toinen toistaan hyytävämpiä huomioita siitä, miten ristiriitaisia, mahdottomia ja järjettömiä sekä ”lastensuojeluna” markkinoitu uusi laki että siihen liittyvät propagandapaketit (kansallinen konsultaatio ja nyt kaavailtu kansanäänestys) ovat.

Aloitetaanpa lapsia koskevan lainsäädännön ristiriitaisuuksilla, jotka lastensuojelujärjestö Hintalovon (‘Keinuhevosella’) on koonnut tähän julisteeseen:

12–14-vuotias saa rankaisematta harrastaa suostumuksellista seksiä alaikäisen (alle 18-vuotiaan) kanssa. Sitä vastoin alle 14-vuotias ei saa ilman saattajaa käydä eläintarhassa tai konsertissa, ei hakea omaa henkilötodistusta eikä vastata mielipidekyselyihin. Ja vasta 12-vuotiaana, siis samaan aikaan kun sukupuolisuhteet (nuorten kumppanien) kanssa tulevat luvallisiksi, unkarilainen nuori saa katsoa esimerkiksi semmoisen viattoman romanttisen komedian kuin Richard Curtisin Rakkautta vain (Love Actually).

14–16-vuotias saa halutessaan olla seksuaalisuhteessa myös aikuisen kanssa, ja 16-vuotias voi holhoojan suostumuksella solmia avioliiton. Sitä vastoin 14- tai 15-vuotias ei voi yksinään hakea ehkäisypillerireseptiä. Alle 16-vuotias ei ”tietenkään” saa äänestää tai tehdä kauppakirjaa omissa nimissään. Mutta hän ei myöskään saa lukea netistä seksuaalivalistustekstejä eikä, kauhistus, katsella South Park -piirrossarjaa.

16-vuotiaan ei enää ole pakko käydä koulua. (Unkarissa oppivelvollisuusikäraja nostettiin 16:sta 18:aan vuoteen vuonna 1998, ja vuodesta 2012 lähtien Orbánin hallitus laski sen jälleen 16:een. Tutkimusten mukaan ikärajan laskeminen ei ole vähentänyt vaan päinvastoin lisännyt koulupudokkaiden ja syrjäytyvien nuorten määrää.) 16-vuotias voi Unkarissa jo saada ajokortin ja pääsee kuljettamaan autoa tai moottoripyörää. Sitä vastoin alle 18-vuotias ei saa ostaa raaputusarpaa tai lottokuponkia, ja passin tai työharjoittelupaikan hän voi hankkia itselleen vain holhoojan luvalla. Missään tapauksessa hän ei saa oleskella tupakkakaupassa eikä ostaa alkoholijuomia (vaikka, kuten muistamme, voi olla jo naimisissa holhoojan suostumuksella).

Uusi laki kieltää toimittamasta alle 18-vuotiaiden saataville sellaisia sisältöjä, joissa seksuaalisuutta kuvataan ”itsetarkoituksellisena” (öncélú), mitä tämmöinen sitten tarkoittaakin, tai joissa ylipäätään esitetään homoseksuaalisuutta tai ”syntymäsukupuolta vastaavasta identiteetistä poikkeamista”. Lasketaanko ”identiteetistä poikkeamiseksi” myös drag, ja jos, niin miten sitten ne lukuisat elokuva- ja näyttämöklassikot, joissa mies jostain muusta syystä kuin pelkästä esiintymisen ilosta pukeutuu naiseksi tai nainen mieheksi, Disneyn Mulanista tai ”Piukoista paikoista” alkaen? Tämmöisiä sisältöjä lienee jokseenkin mahdoton määritellä, ja vielä mahdottomampaa luulisi olevan tämän kiellon valvomisen.

Unkarissakin huomattava osa lapsista pääsee vapaasti nettiin, missä katseltavana on paljon pahempaakin kuin naiseksi pukeutuvia miehiä. Tässä muutaman vuoden takaisessa artikkelissa väitetään, että kymmenvuotiaista Unkarissakin jo merkittävä osa on nähnyt pornokuvia tai -videoita, ja varhaisteini-ikäisistä melkoinen osa etsii pornoa itse aktiivisesti netistä. Tämä siis samaan aikaan, kun poikkeavasta tai ”itsetarkoituksellisesta” seksuaalisuudesta eivät saa koululaisille kertoa kuin viranomaisten erikseen kouluttamat ja valtuuttamat tahot.

Miten ylipäätään hoidetaan tämä lasten valistaminen, kun tähänastiseenkin valistukseen on viimevuotisen tutkimuksen mukaan tyytymättömiä enemmistö lasten vanhemmista? Unkarilaisessa somekuplassani on viime päivinä kelluskellut tositarinoita nuorista äideistä, jotka luulevat, että kerran abortin teetettyään ei enää voi tulla raskaaksi, tytöistä, jotka ensimmäinen kuukautisvuoto säikyttää perin juurin, tai teinipojasta, joka on netistä lukenut, että syömällä valtavat määrät kukkakaalia saa isomman vehkeen. Vuoden 2017 Eurostat-tilaston mukaan Unkarissa 9.9% ensisynnyttäjistä on alle 20-vuotiaita, ja tämän suurempi teiniäitien osuus on vain Romaniassa ja Bulgariassa. Vuonna 2020 Unkarissa viisi lasta päivässä syntyi alaikäiselle äidille.

Vaikuttaa siis siltä, että lasten suojelemisen kannalta tärkeämpää kuin mahdollisen sateenkaaripropagandan torjuminen olisi kunnollinen valistus. WMN-sivustolla psykologi Barbara Németh kertoo, tämän uuden kansanäänestys-älyttömyyden innoittamana, miltä hänen mielestään lapsia ennen kaikkea tulisi suojella:

  • Syrjäytymiseltä tai syrjinnältä. Vuonna 2019 tehdyn tutkimuksen mukaan puolet unkarilaisista lapsista on joskus kokenut, että toiset lapset eivät hyväksy heitä. Sukupuoli-identiteetiltään ”poikkeavien” lasten ja nuorten osalta tämä osuus on vielä paljon suurempi.
  • Väkivallalta. Vuonna 2020 yli satatuhatta lasta joutui Unkarissa väkivallan tai vakavan laiminlyönnin uhriksi. Lapsiin kohdistuvat rikokset ja perheensisäinen väkivalta yleistyivät koronapandemian myötä voimakkaasti.
  • Seksuaaliselta väkivallalta. Hyväksikäytettyjen ja raiskattujen lasten määrä on viime aikoina samoin voimakkaasti lisääntynyt, vuonna 2020 seksuaaliseen riistoon liittyvän rikoksen uhreina oli yhteensä pitkästi yli 300 lasta. Kuten tässä blogissa on aiemminkin taidettu mainita, EU:n alueella tunnistetuista seksuaalisen ihmiskaupan uhreista yli puolet on alaikäisiä, ja ihmiskaupan uhrien joukossa kaiken kaikkiaan unkarilaiset muodostavat suurimman kansallisuusryhmän. Suuri osa seksuaalisesta hyväksikäytöstä jää piiloon, ja suuri osa myös tapahtuu perhepiirissä. (Äskettäin jossakin näkemäni tiedon mukaan Unkarissa 80 %:ssa hyväksikäyttötapauksista tekijä ei ole vieras setä vaan lapselle ennestään tuttu.)
  • Valheelliselta ja väärältä informaatiolta. Seksuaalivalistuksen surkeasta tilasta oli jo puhetta: sekä koulu että tutkimusten mukaan suuri osa vanhemmista eivät pysty antamaan lapsille asiallista tietoa sukupuoliasioista, joten informaationlähteenä toimivat kaveripiiri ja netti pornosisältöineen ja valeuutisineen. Tuoreen tutkimuksen mukaan unkarilaiset teinit luottavat ”diginatiivin” taitoihinsa ja medialukutaitoonsa usein liikaa, ja näitä valmiuksia pitäisi koulussa kehittää paremmin.
  • Henkistä ja fyysistä terveyttä uhkaavilta vaaroilta. Yllä mainittujen teiniraskauksien lisäksi Németh muistuttaa, että yhdeksäs-kymmenesluokkalaisista koululaisista joka kuudes on käyttänyt marihuanaa, joka kymmenes ottanut rauhoittavia tai unilääkkeitä ilman lääkärin määräystä, joka kahdeskymmenes kokeillut synteettisiä muuntohuumeita. Lastenpsykiatrisista palveluista on huutava pula, joiltain seuduilta ne puuttuvat täysin.
  • Köyhyydeltä. Melkein neljäsosaa Unkarin lapsista uhkaa köyhyys tai syrjäytyminen, ns. syväköyhyydessä elää 125 000.
  • Poliittiselta hyväksikäytöltä. Puheenvuoronsa lopuksi Németh huomauttaa, että poliitikot ja päättäjät ovat jo iät ajat mielellään käyttäneet lapsia vaalikampanjoissaan ja tilaisuuksissaan (tästä kertovissa kriittisissä unkarilaisissa uutisissa on usein silmääni pistänyt ilmaus biodíszlet, ‘biolavaste’), mutta erityisen halpamaista on se, miten väitetyistä lasten oikeuksista tehdään poliittinen lyömäase – niin kuin nyt on tapahtunut.

Näin siis lasten kasvatuksen ja oikeuksien asiantuntijat. Samaan aikaan politiikan vankkurit jyristelevät eteenpäin omaa rataansa. Tänä aamuna pääministeri Orbán aloitti perinteisen perjantaiaamuisen radiohaastattelunsa puolustamalla kansanäänestystä: sitä tarvitaan, koska Brysseli on hyökännyt Unkarin kimppuun.

”Viktor Orbán: Brysseli on hyökännyt Unkarin kimppuun – KUUNNELKAA [HAASTATTELU] TÄSTÄ [LINKISTÄ]”. Tämä journalisti Franziska Tschinderlen twiitistä poimimani kuva on kooste Unkarin maakuntalehtien verkkosivuista. Kaikki maakuntalehdet (ja niiden verkkosivustot) kuuluvat nykyään hallituksen mediaimperiumiin, ja niiden sisällöt tuotetaan keskitetysti.

Brysselin herrat kiristävät, uhkailevat, painostavat, pidättävät Unkarilta tukirahoja, jotka oikeutta myöten sille kuuluisivat, ja kaiken takana – näin Orbán – on se, että HLBTQI-aktivistit pitäisi päästää kouluihin. Paljonhan puhutaan Unkarin korruptiosta, mutta tämä on Orbánin mukaan pelkkä ”peitetarina”. Ja mitä Pegasus-salakuunteluskandaaliin tulee, siitä on kuulemma sisäministeri jo sanonut kaiken olennaisen.

Tuota noin. Eihän tässä lapsista ole kysymys, sehän lienee jo tullut selväksi. Lasten ”suojeleminen” on valittu kampanjateemaksi siksi, että aikuisia seksuaalivähemmistöjen edustajia ei ainakaan vielä voi Euroopassa ruveta avoimesti syrjimään tai vainoamaan. (Orbán itsekin on korostanut, että aikuisilla unkarilaisilla on oikeus itse valita elämäntapansa, ja niin kuin olen tainnut jo monesti mainita, myös Fidesz-puolueen korkeimmilla portailla on homoseksuaaleja tai sellaisiksi epäiltyjä. Eilisessä hallituksen tiedotustilaisuudessa – näin raportoi asiasta tähden 444.hu – pääministerin kansliaministeri Gergely Gulyás, jonka suuntautumisvaihtoehdosta myös liikkuu sitkeitä huhuja, vastasi Telex-sivuston toimittajan kysymykseen, että lauantaina järjestettävässä Pride-tapahtumassa tuskin tulee olemaan Fidesz-puolueen edustajia, sillä nämä kaksi kohderyhmää ovat täysin erillään toisistaan. Ja tästä puhkesi toimittajien joukossa äänekäs spontaani naurunrähäkkä.) Lapsia ”saalistavat” tai ”käännyttävät” sateenkaaripropagandistit sitä vastoin sopivat pelotteeksi. Rakennelma on mielikuvituksellinen ja sen logiikka outo, mutta tässä onkin kohderyhmänä semmoinen väki, jonka kohdalla logiikalla, järjellä tai tutkimustiedolla ei ole niin väliä.

24.hu-sivustolla politiikantutkijat Balázs Böcskei ja Andrea Szabó pohtivat, miksi Fidesz-puolue on ryhtynyt näin näkyvästi kampanjoimaan juuri seksuaalivähemmistöjä vastaan, niin että tämän absurdin kansanäänestyksen viidestä kysymyksestä kolme käsittelee ”sukupuolen muuttamista”. Kysymys on siis identiteettipolitiikasta, ja identiteettipolitiikan teemoja ovat Euroopan oikeistopopulistit pyöritelleet julkisuudessa viime vuosien ajan sangen näkyvästi. Näissä teemoissahan tyypillistä on se, että ne ovat – niin ”kansallismielisinä” kuin nämä puolueet esiintyvätkin – kansainvälistä kauraa, tuontitavaraa. Homofobialla, islamofobialla tai rasismilla on hyvin vähän tekemistä Unkarin tai juuri minkään muunkaan Euroopan maan konkreettisten poliittisten tai taloudellisten ongelmien kanssa. Kuitenkin juuri nämä identiteettipoliittiset aiheet ovat nyt nousseet Unkarissa politiikan keskiöön.

Böcskei ja Szabó toteavat, että Fidesz ei enää aikoihin ole pystynyt viemään äänestäjiä toisilta puolueilta. Valtapuolue, jonka kannatus on viime vuosien tutkimuksissa pyörinyt 50 prosentin molemmin puolin, on siis riippuvainen omien äänestäjiensä säilyttämisestä, ei vain uskollisen ydinjoukon vaan ennen kaikkea ”reunaäänestäjien”, niiden, jotka ovat kaikkein löyhimmin sitoutuneita puolueen piireihin ja ohjelmaan. Tämän löyhän reunuksen (josta osa lienee äärioikeistolaisen, sittemmin kohti poliittista keskustaa liukuneen Jobbikin entisiä äänestäjiä) kannatuksen säilyttäminen on Fidesz-puolueelle tässä tilanteessa elintärkeää. ”Reunuksen” väki on keskimääräistä vähemmän koulutettua, keskimääräistä enemmän klassisen työväenluokan ja alemman keskiluokan edustajista koostuvaa. Ennen kaikkea se on asenteiltaan ei vain perinteisen oikeistolaista vaan radikaalia. Kun Fidesz-puolueen äänestäjien uskollisesta ydinjoukosta kokonaista neljäsosa [!] on samaa mieltä siitä, että ”homojen ja lesbojen on annettava rauhassa elää omaa elämäänsä”, niin ”reunuksessa” näin suvaitsevaisia on vain joka seitsemäs.

Ei tässä siis kukaan lapsia ajattele, vaan vaalikalastuksessa Orbánin pohjaonki on heitetty mahdollisimman syvälle mutaan.


Ihan perheestä, osa 2

17 kesäkuun, 2021

Vähän aikaa sitten kirjoitin uudesta lakiesityksestä, jolla Unkarin hallitus haluaa antaa signaalin entistä ankarammasta puuttumisesta lasten hyväksikäyttöön: me suojelemme lapsia ja perheitä. Kuten Suomenkin mediassa on kerrottu, asia ei jäänyt tähän, vaan ”perhearvojen” puolustamiseen kytkettiin tietenkin seksuaalivähemmistöjen potkiminen. Lakiehdotusta täydennettiin useammalla lisäyksellä, joiden mukaan (mm. uutissivusto Telex julkaisi helpommin sulavan tiivistelmän)

  • alle 18-vuotiaiden saataville ei saa toimittaa pornografisia tai ”seksuaalisuutta itsetarkoituksellisena esittäviä” sisältöjä, ei myöskään sellaisia, joissa kuvataan syntymäsukupuolesta poikkeavaa identiteettiä, sukupuolen vaihtamista tai homoseksuaalisuutta;
  • koulujen seksuaali- ja perhevalistuksen on erityisesti otettava huomioon perustuslain XVI pykälän 1. kappale. [Se kuuluu epäjuristisena pikasuomennoksena näin: ”Jokaisella lapsella on oikeus asianmukaiseen fyysiseen, henkiseen ja moraaliseen kehitykseen tarvittavaan turvaan ja hoivaan. Unkari suojelee lapsen oikeutta syntymäsukupuoltaan vastaavaan identiteettiin (!) ja takaa maamme perustuslaillisen identiteetin sekä kristilliseen kulttuuriin perustuvan arvojärjestelmän mukaisen kasvatuksen.”] Tämä opetus ja valistus ei siis saa ”suuntautua syntymäsukupuolta vastaavasta identiteetistä poikkeamiseen, sukupuolen muuttamiseen tai homoseksuaalisuuden popularisoimiseen”;
  • seksuaalivalistusta kouluissa saavat antaa vain erikseen säädettyyn rekisteriin merkityt tahot (ei-toivotut ihmisoikeus- ja kansalaisjärjestöt pystytään näin sulkemaan pois);
  • homoseksuaalisuutta ja transsukupuolisuutta esittäviä ja suosivia mainoksia ei saa päästää alle 18-vuotiaiden ulottuville (tämä liittynee myös taannoiseen Cocacola-mainosjupakkaan).

Kuten Suomen mediassakin on kerrottu, uusi lakiesitys ja sen läpimeno – useimmat oppositiopuolueet boikotoivat äänestystä, vain äärioikeistopopulistiselle Jobbikille seksuaalivähemmistöjen potkiminen oli näköjään niin tärkeää, että se hautasi sotakirveen hetkeksi ja äänesti lain puolesta – saivat tuhannet unkarilaiset kaduille osoittamaan mieltään. Unkarissa ihmetellään, joudutaanko tämän jälkeen teeveestä sensuroimaan kaikki ne kiltit ulkomaiset elokuvat ja perhesarjat, joissa esiintyy homopareja, Harry Pottereita ja Bridget Joneseja myöten, tai mitä kouluissa tämän jälkeen voi opettaa antiikin Kreikan kulttuurista ja historiasta. EU heristelee etusormea ja lupaa, öö, selvittää, rikkooko tämä uusi laki EU:n lainsäädäntöä.

Monet ovat myös muistuttaneet, että uudella lailla on ilmeiset esikuvansa Putinin Venäjällä. Politiikantutkija András Ráczin mukaan tässä on kuitenkin olennaisia eroja, nimenomaan niin, että Unkarin uusi laki on vielä venäläistä esikuvaansakin ankarampi. Venäjän laissa ei homoseksuaalisuutta niputeta yhteen lasten hyväksikäytön kanssa. Venäjällä kielletään ainoastaan ”ei-perinteisen” seksuaalisuhteen kuvausten esittäminen ja mainostaminen alle 18-vuotiaille, Unkarin laki liittää tähän transsukupuolisuuden ja sukupuolenvaihdoksen (sukupuolenkorjauksen), eikä kiellä pelkästään ”esittämistä ja mainostamista” vaan ylipäätään koko asiasta kertomisen lapsille. Myös sen rajoittaminen, mitkä tahot saavat antaa seksuaalivalistusta, on unkarilainen erikoisuus.

Kaiken kauhistelun ohella tietenkin ihmetellään, miksi tämä laki piti säätää juuri nyt. Vaalit lähestyvät, opposition yhteistyö alkaa nousta oikeaksi uhkaksi, ja jotkut ovat arvelleet Orbánin housujen oikeasti tutisevan. Etsitäänkö tässä nyt uutta viholliskuvaa, kun vuoden 2015 pakolaiskriisi kuivui kokoon eikä kaikesta pelottelusta huolimatta Unkariin ole vieläkään tulvinut allahuakbaria huutavia terroristimassoja? ”Homo on uusi migrantti?” Vai käännetäänkö huomiota pois siitä, että Fudan-yliopiston kampusprojektissa hallitus on joutunut vähän perääntymään ja koronarokotuskampanjakin (Unkarin koronantorjuntatoimien menestyksekkäin osa ja ainoa propagandavaltti) takkuilee? HVG:n jutussa Judit Windisch ja László Iván Nagy arvelevat, että näiden lisäksi tässä rakennetaan oppositiolle ansaa: kun lasten hyväksikäyttö ja seksuaalivähemmistöt on niputettu yhteen, opposition on vaikea vastustaa uutta lakia leimautumatta jammusetien hyysääjiksi.

Valitettavasti unkarilaisten asenteet ovat varsin suvaitsemattomat, ja tilanne on viime vuosina pahentunut. Vuonna 2019 julkaistun Eurobarometer-tutkimuksen mukaan 69 prosenttia unkarilaisista ei tykkää siitä, että miespari kulkee käsi kädessä tai suutelee julkisesti, ja tämä osuus on vuodesta 2015 kasvanut 13 prosenttiyksikköä. Asenteet kovenevat samalla kun julkisen keskustelun sävy muuttuu yhä aggressiivisemmaksi. Ja tässä taisteluilmapiirissä pääministeri Orbán selvästikin viihtyy.

Itse asiassa tämän blogautuksen kirjoittamiseen minut ajoi pääministerin kansliasta pullahtanut kirjoitelma, joka on otsikoitu komeasti ”samizdatiksi”. Tätä nimikettä, joka alkuaan viittasi entisessä Neuvostoliitossa ja sen satelliittimaissa tuotettuun ”maanalaiseen” kirjallisuuteen, siis teksteihin, joita monistettiin salaisissa nyrkkipajoissa, koska mihinkään ”oikeaan” lehteen tai kirjaan niitä ei olisi saanut painaa, on pääministeri Orbán nyt ruvennut käyttämään teksteistä, joita julkaisee pääministerin kanslian virallisilla verkkosivuilla. Haluan kääntää sen tähän kokonaan, sillä muuten voi äkkinäisen olla vaikeaa uskoa, millä paatoksen ja projektion (syytä toista siitä, mitä itse teet) tasolla Unkarin korkein valtiojohto nykyään liikkuu.

Liberaalien höyryjyrät ovat taas lähteneet liikkeelle Unkaria vastaan.

Nyt pedofiileja radikaalisti rankaisevien mutta lapsiamme radikaalisti puolustavien uusien lakien takia lyödään Euroopan hätäkelloja. Minkäs teet, aate on ikuinen, nyt ei uusi iskulause ole ”kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen”, vaan ”kaikkien maiden liberaalit, liittykää yhteen”. Tämä tietenkin vahvistaa sitä keskieurooppalaista vakaumusta, että nykyään liberaali on oikeasti korkeakoulututkinnon suorittanut kommunisti.

[Tätä sutkausta Orbán on viljellyt aiemminkin. Se on peräisin Hunter S. Thompsonin Rommipäiväkirjasta tai siihen perustuvasta elokuvasta, jossa rasisti-rikollinen Mr. Zimburger toteaa: ”There’s no such thing as a liberal. A liberal is a commie with a college education thinking negro thoughts.”]

Tämänhetkinen vasemmiston kampanja Unkaria vastaan on uusi todiste siitä, että nykyään vasemmisto on vapauden vihollinen, sillä sananvapauden sijaan he haluavat itse määrittelemäänsä poliittista korrektiutta, mielipiteiden pluralismin sijaan mielipidehegemoniaa itselleen.

Kuitenkaan Unkarin uusi laki ei riko mitään yleviä aatteita tai eurooppalaista oikeutta. Unkarin uusi laki vain toteaa selkeästi, että lapsen seksuaalisesta kasvatuksesta saa päättää ainoastaan lapsen vanhempi. Koulun antama kasvatus ei saa olla ristiriidassa vanhempien tahdon kanssa, se saa korkeintaan täydentää sitä, sen muoto ja sisältö on määriteltävä tarkkaan ja sidottava vanhempien suostumukseen.

Vanhemmilla on oikeus odottaa myös sitä, että niillä alustoilla, joita lapset rajoittamatta käyttävät, ei ole saatavilla pornografiaa, ei itsetarkoituksellista seksuaalisuutta, ei homoseksuaalisuutta eikä sukupuolenvaihdosohjelmia. Myös nämä rajoitukset on päätettävä kirurgisen tarkasti.

Unkarissa kukaan ei puutu siihen, miten aikuiset elävät. Meidän käsityksemme mukaan aikuisen vapaan ihmisen ei tarvitse tehdä tiliä elämästään minkään maallisen viranomaisen edessä vaan aikanaan Jumalan tuomioistuimen.

Siksi Unkarin laki ei puutu yli 18-vuotiaiden aikuisten elämään, seksuaalisiin tapoihin tai heidän omaan, aikuiseen julkisuuteensa. Päinvastoin, Unkarin yhteiskunta kuuluu eurooppalaisessa kontekstissa niihin Euroopan kansoihin [sic], jotka eniten ovat sitoutuneet tukemaan yksilön vapautta ja suvaitsevaisuutta. Tämän juurisyyt ovat meidän kulttuuriperinteissämme, kristityn vapaudessa, kansakuntamme vapaudesta käydyissä taisteluissa sekä siinä syvässä halveksunnassa, jota tunnemme kommunismia ja kommunistien hirmuvaltaa kohtaan.

Unkarilainen vapaus ei merkitse vain poliittista vapautta, vaaleja, sanan-, kokoontumisen ja yhdistymisen vapautta vaan oikeutta puolustaa perheitämme ja kasvattaa lapsiamme niin kuin itse hyväksi näemme. Meidän lakimme on eurooppalaisen vapausperinteen arvollinen jatkaja. Juuri nyt on alkanut kiista Euroopan, siis lastemme tulevaisuudesta. Tässä me olemme, asetumme kiistan kärkeen.

Oh hoh, huh huh. Tässä voisi esimerkiksi kysyä, mitä tekevät ne vanhemmat, jotka nimenomaan haluavat kasvattaa lapsensa suvaitsevaisuuteen ja tietoisuuteen ihmisen seksuaalisuuden ja sukupuoli-identiteettien moninaisuudesta. Tai ne nuoret, jotka jo alle 18-vuotiaina tajuavat, ettei heidän heräävä seksuaalisuutensa ihan sovi perinteiseen heteronormatiiviseen malliin, ja joille uusi laki tekee lähes mahdottomaksi saada asiallista tietoa ja tukea.

Mutta eihän tässä oikeasti ole vanhemmista eikä lapsista kysymys. Kysymys on viholliskuvista ja sota-asetelmista, joita rakennetaan, koska hyökkäys on paras puolustus ja koska Viktor Orbán on elementissään, kun pääsee hyökkäämään. (Siitä puhumatta, miten sujuvasti entiseltä kommunistisen nuorisojärjestön sihteeriltä sujuu kommunistien haukkuminen ja millaisella pokerilla valtakunnallisen mediasensuuri- ja propagandatuuttijärjestelmän rakentanut itsevaltias syyttää vastustajiaan ”mielipidehegemonian” tavoittelusta.) Pelottelulla ja vihan nostatuksella on tähänkin asti pärjätty, ja ruukku menee kaivolle, kunnes särkyy.


Ihan perheestä

30 toukokuun, 2021

Viime päivien unkarilaisessa uutisvirrassani on kellunut useita esimerkkejä siitä, miten Orbánin hallitus tekee identiteettipolitiikkaa ja rakentaa rintamalinjoja ns. perhearvojen avulla. ”Perheet” esitetään ikään kuin hyökkäyksen kohteina, ja Orbánin politiikan ytimessä on ”unkarilaisten perheiden puolustaminen”, Brysseliä myöten.

Ja mikä unkarilaisia perheitä uhkaa? No maahanmuuttohan se on aina mielessä, mutta puhutaan ensin niistä vaarallisista rappioaatteista, jotka hyökkäävät turmeltuneesta Lännestä käsin ja uhkaavat lasten tasapainoista psykoseksuaalista kehitystä, avioliittojen ja perheiden (ja erityisesti valkoisen heteromiehen) onnea ja harmoniaa. Tätä vaaraa torjuu myös valtion tukea nauttiva ”Perhetieteen [!] liitto”, jonka järjestämää verkkokonferenssia Pendulum-blogisti äskettäin kertoi seuranneensa:

On järkyttävää, että nyky-Unkarissa meidän veroforinteillamme ei tueta eriarvoisuuden poistamista ja seksuaalivalistusta vaan tarjoillaan uudelleenlämmitettyjä ikivanhoja huuhaatieteellisiä hölmöyksiä. Väitetään, että lapsille on vaaraksi, jos heille kerrotaan homojen suvaitsemisesta tai esitellään kondomin käyttöä. Jaksoin katsella siihen asti, kun luennoitsijarouva alkoi kertoa, miten EU:n direktiivi naisia alistavien stereotypioiden torjumisesta vaarantaa – ette ikinä arvaa – kansantanssin. Sillä hetkellä aivoissani meni remmi päältä. Joku siis tosiaan jaksaa lietsoa tekopaniikkia siitä, että naisten tasa-arvon puolustaminen jollakin salaperäisellä tavalla kasvaisi kansantanssin kieltämistä tavoittelevaksi kansanliiikkeeksi (…)

Konferenssin ensimmäisenä päivänä Péter Sótonyi, Eläinlääketieteellisen korkeakoulun rehtori, Professorien Batthyány-piirin [konservatiivinen herraklubi] puheenjohtaja, keksi lausua: ”Jos luonnon lakeja ei noudateta, se johtaa itsemurhaan.” Ja ”valkoinen ihminen on kulkemassa tätä itsetuhon tietä.” (…) Hyvä herra professori, sanonpa, mikä tässä maassa johtaa itsemurhaan. Ennen kaikkea suvaitsevuuden, myötätunnon ja solidaarisuuden puute. Se, että teini-ikäiset eivät saa apua traumojensa työstämiseen. Se, että he eivät seksuaalisten tarpeidensa tai sukupuoli-identiteettinsä suhteen sovi hallituksen julistamiin tiukkoihin kategorioihin ja siksi heitä häpäistään ja nöyryytetään. Se, että kaltoinkohtelun ja väkivallan uhrit jäävät voimattomina oman onnensa nojaan. Kaikki tämä vaikeneminen, tabujen rakentaminen, salailu, tekopyhyys, kaksinaismoraali ja turhautunut kauna: se se johtaa itsetuhoon ja itsemurhiin tässä maassa.

Perheiden suojelemiseen kuuluu tietenkin lasten suojeleminen, jonka ympärille tunnetusti on helppo kehittää tunteisiin vetoavaa propagandaa. Jo keskiajalta saakka esimerkiksi juutalais- tai noitavainoihin on liitetty tarinoita lastenmurhista ja lasten hyväksikäytöstä, ja samanlaisella kauhupornolla ratsastaa nykyinen QAnon-kultti. ”Pedofiilejä” tai paremminkin lasten hyväksikäyttäjiä vastaan (pedofilia on taipumus, jota kaikki sen kantajat eivät suinkaan konkreettisesti toteuta, lapsiin kohdistuviin seksuaalirikoksiin syyllistyvät taas eivät aina ole pedofiileja) on helppo mobilisoida kaikkien poliittisten aatesuuntien edustajat. Siispä myös Fidesz-puolueen parlamenttiryhmyri Máté Kocsis ja kansanedustaja, puolueen tiedottaja Gabriella Selmeczi jättivät viime viikolla parlamentille uuden lakiehdotuksen, jonka mukaan

  • lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä määrättäviä rangaistuksia kovennetaan, tällaisten rikosten vanhenemisaikaa pidennetään, ja erityisen raskauttaviksi luokitellaan alle 12-vuotiaisiin kohdistuvat, julkisten viranhaltijoiden tekemät tai väkivaltaa tai uhkausta käyttäen suoritetut ”pedofiliarikokset”;
  • ”pedofiileja” kielletään työskentelemästä useissa sellaisissa ammateissa, joissa he voisivat joutua tekemisiin lasten kanssa;
  • lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyneet kirjataan ”pedofiilirekisteriin” henkilötietoineen, osoitteineen, valokuvineen päivineen, ja tästä rekisteristä voi henkilön nimellä tehdä tiedusteluja käytännössä kuka hyvänsä, joka voi selittää olevansa alaikäisen huoltaja tai omainen ja huolissaan tämän turvallisuudesta. (Tietoja on tietenkin käsiteltävä luottamuksellisesti, eikä niitä saa julkistaa tai levittää, mutta siitä ei ole tietoa, miten tämmöinen oikeasti voitaisiin estää tai tulisiko julkisen pedofiilivainokampanjan käynnistämisestä joitain sanktioita.)

Tästähän seuraa useita juridisia ja ihmisoikeusongelmia, muitakin kuin henkilötietoturvan kysymyksiä ja listan väärinkäytön vaaroja. Ennen kaikkea rekisterin tarjoama suoja on hyvin kyseenalainen. Esimerkiksi – kuten 444.hu:n toimittaja toteaa – jos pedofiilirekisteristä voikin vanhempi tarkistaa, pitääkö lasta varoittaa naapuritalon sedästä, mikään ei estä tuhmaa setää värjäämästä tukkaansa ja lähtemästä lapsijahtiin naapurikaupunkiin, missä kukaan ei tiedä, millä nimellä hänet rekisteristä löytäisi. Sitä paitsi lasten hyväksikäyttöön syyllistyy usein sukulainen tai läheinen tuttava, joiden naamaa tai osoitetta ei tarvitse mistään rekisteristä etsiä.

Toisaalta taas lakiesitys jättää huomiotta monet lastensuojelu- ja ihmisoikeusjärjestöjen viimevuotisessa vetoomuksessa esitetyt ehdotukset. Tähän vetoomukseenkin sisältyivät pedofiilirekisterin perustaminen ja ammattikiellot, mutta siinä vaadittiin myös tehokkaampaa terapiatarjontaa sekä uhreille että lasten hyväksikäyttöön syyllistyneille, valistus- ja tiedotuskampanjoita sekä ennen kaikkea vastuullisen asiantuntijaelimen perustamista. Asiantuntijoiden kuunteleminen taas ei ole ennenkään kuulunut Orbánin hallituksen vahvuuksiin, sehän mieluummin perustaa omat kilpailevat ”asiantuntija”-instituutionsa. Tämmöisiin taitaa kuulua myös tuo yllä mainittu ”Perhetieteen liitto”.

Ylempänä linkitetyssä 444.hu:n jutussa mainittiin erikseen myös ”lex Kaleta”: uudessa lakiehdotuksessa määriteltäisiin raskauttavaksi asianhaaraksi rikoksen tekijän asema julkisen vallan käyttäjänä. Gábor Kaletan tapaus tuli Unkarissa julkisuuteen vuoden 2020 alussa. Unkarin Perun-lähettiläänä toiminut Kaleta oli edellisenä vuonna kärynnyt – kansainvälisen rikostutkinnan yhteydessä – lapsipornon hallussapidosta. Hänet oli hissukseen pidätetty virasta ja toimitettu takaisin kotimaahan, missä oikeus lopulta langetti hänelle varsin lievät sakot ja ehdollisen vankeustuomion, puolustuksen vedottua muun muassa hänen jo kokemiinsa kärsimyksiin ja tunnontuskiin ja hänen kristilliseen vakaumukseensa.

Äskettäin on taas kerrottu toisesta tapauksesta, jossa epäillään jotain samantapaista. Unkarin Thaimaan-lähettiläs Szilveszter Bus komennettiin yllättäen kotimaahan ja erotettiin tehtävästään huhtikuun lopulla. Virallista syytä ei ole kerrottu, mutta HVG:n tavoittamat ulkoasiainhallinnon syväkurkut vihjailevat, että se voisi olla ”samantapainen” kuin Kaletan tapauksessa. Busin ei tiedetä kärynneen rikoksista tai keräilleen lapsipornokuvia, mutta jotenkin hänen erottamisensa saattaisi liittyä ”sopimattomaan käytökseen” ja Bangkokin asemaan seksiturismin keskuksena. Kenties tässä oli takana ”vain” samantapainen konservatiivisiin perhearvoihin soveltumaton meininki kuin Győrin Fidesz-pormestarin taannoisissa kokaiinipöllyisissä ryhmäseksibileissä vuokrahuvipurrella Adrianmerellä. (Tai Fidesz-meppi József Szájerin kohutussa karkumatkassa pitkin brysseliläistä sadevesiränniä, kun koronarajoituksia valvova poliisi iski homoseksibileisiin.) Joka tapauksessa myös tämän jutun arvellaan antaneen aihetta uuteen lakiesitykseen: Fidesz-puolue on huolissaan maineestaan ja haluaa tehdä selväksi, että tämmöisiä tyyppejä ei puolueessa suojella.

”Perheiden puolustaminen” on poliittinen päämäärä, jota jokaisen on periaatteessa helppo kannattaa. ”Perhe” merkitsee rakkautta ja suojaa, sitoutumista ja luottamusta, lapsille turvallista kasvuympäristöä ja aikuisille elämäntoveruutta, parhaassa tapauksessa myös mahdollisuutta vakaaseen, uskolliseen ja turvalliseen seksisuhteeseen, eikä näitä kauniita asioita ole kukaan vastustamassa. Perheen hankkiminen ja lasten elättäminen on myös taloudellinen rasite. Siksi Orbánin hallitus panostaa ”perhemyönteiseen” politiikkaan tukemalla lainojen ja verohelpotusten avulla keskiluokan lastenhankintaa – ja siksi oppositio arvostellessaan minimipalkkojen korotuksen viivyttämistä syyttää hallituksen politiikkaa nimenomaan ”perhevastaisuudesta”.

”Perheiden puolustamisella” on siis helppo puolin ja toisin vedota äänestäjiin ja rakentaa positiivista imagoa. Ongelmana on, että tätä ilmausta käytetään myös käänteisesti. Populistisessa propagandassa piilee usein ”koirapilli”, rivien väliin kätketty viesti, jota ei suoraan haluta sanoa mutta jonka altis kuulijakunta ymmärtää. ”Unkarilaisia perheitä puolustaessaan” Orbán puhuu erityisesti niille, joiden mielestä puolustamista eivät ansaitse esimerkiksi maahanmuuttaja– tai romaniperheet, sateenkaari– tai muut epätyypilliset perheet, tai ne monet ihmiset, jotka syystä tai toisesta eivät voi tai halua elää tyypillisessä perheessä. Esimerkiksi ne naiset, joiden ”perinteinen” perhe ja parisuhde on muuttunut vaaranpaikaksi ja joita suojelemaan tarkoitettua Istanbulin sopimusta Unkarin hallitus ideologisiin syihin vedoten kieltäytyy ratifioimasta.


Arvojen vartijat

5 helmikuun, 2021

Pari vuotta sitten kirjoitin täällä siitä, miten katolista kirkkoa kautta maailman viime vuosina ravistelleita lasten hyväksikäyttöskandaaleja on ilmennyt Unkarissakin, vaikka niitä aivan viime aikoihin saakka on pyritty hyssyttelemään ja painamaan villaisella. Unkarin katolisen kirkon korkeat edustajat ovat yleensä vakuutelleet, että tämmöistä ei Unkarissa tapahdu (koska unkarilaisessa kulttuurissa lapsia arvostetaan ja suojellaan…), ja jos onkin tapahtunut, niin harvoin ja kauan sitten, ja sitä paitsi kaikki on ”vuoden 1968” ja modernin seksuaalimoraalin höltymisen ja tapainturmeluksen syytä. 444.hu-sivuston pitkän journalismin palsta (tldr.444.hu) julkaisi tuolloin useampia kirjoituksia aiheesta, selvittäen muun muassa, että vaikka tilastoja ei julkisteta ja tietoja on vaikea löytää, Unkarissa on parin viime vuosikymmenen aikana käynnistetty tästä syystä prosesseja 20–30 pappia vastaan. Äskettäin sitten toimittaja Péter Urfi palasi aiheeseen kaksiosaisessa artikkelissaan.

Tarinan päähenkilö, josta käytetään vain nimikirjainta A, joutui joskus vuosituhannen alkuvuosina tuolloisen nuoren katolisen papin – jota lehdistössä on kutsuttu nimellä “Brunó” – seksuaalisten ahdistelujen uhriksi. Sittemmin on ilmennyt, että nuorisotyössä ja kesäleirien vetäjänä Brunó oli sopimattomasti lähennellyt ainakin pariakymmentä poikaa, ja luultavasti ilmoittamatta jääneitä tapauksia on paljon enemmän. A kertoi asiasta jo nuorena poikana kahdelle toiselle papille – György Snellille, joka nykyään on Budapestin apulaispiispa, ja nykyiselle Veszprémin arkkipiispalle György Udvardylle – mutta Brunó kiisti syytökset, häntä uskottiin, ja asia jäi tuolloin siihen.

Vuonna 2015 aikuiseksi varttunut A teki Brunósta uuden kantelun, ja nyt vihdoinkin pyörät lähtivät pyörimään. Brunón puuhia selvitettiin kirkon omissa elimissä Vatikaania myöten, ja pitkällinen prosessi päättyi lopulta Brunón erottamiseen pappisvirasta. Toisin kuin toisessa aiemmassa, “isä M:n” hyväksikäyttötapauksessa, jota Pannonhalman benediktiiniluostari oli käsitellyt mallikelpoisesti, julkisuuden, tiedotusvälineet ja uhrit huomioon ottaen, Brunoa suojelleet korkeat kirkonmiehet pyrkivät painamaan jutun villaisella, eivätkä edes uhrit saaneet tietää, mihin selvitys oli lopulta johtanut. Siitä puhumattakaan, että uhreilta olisi pyydetty anteeksi.

A ei tyytynyt tähän kohteluun vaan aloitti jonkinlaisen henkilökohtaisen julkisuustaistelun: kertoi kokemuksistaan lehdistölle, jakeli Budapestin Pyhän Tapanin basilikassa lentolehtisiä ja meni lopulta itse seuraamaan messua, jota toimittavalle arkkipiispa, kardinaali Péter Erdőlle hän oli vuosien mittaan kirjoittanut useita kirjeitä ja yhteydenottopyyntöjä. A ilmeisesti odotti lopulta saavansa Unkarin katolisen kirkon nimissä julkisen anteeksipyynnön. Sitä ei tullut, kardinaali Erdő vietiin kirkosta ulos huomaamattomasti sivuoven kautta ja toisella autolla, apulaispiispa Snell puolestaan teki A:sta rikosilmoituksen. Asia lähti etenemään kerrassaan oudolla tavalla. Poliisin jo kerran keskeytettyä rikostutkinnan aiheettomana syyttäjäviranomaiset ottivat asian uudelleen esiin. Väkisinkin vaikuttaa siltä, että joku vaikutusvaltainen henkilö oli jossakin vedellyt naruista…

Helmikuun alussa ollaan nyt siinä tilanteessa, että A on joutumassa oikeuteen syytettynä vainoamisesta ja uskonrauhan loukkaamisesta. Jälkimmäinen siis viittaa A:n esiintymisiin kirkossa ja messuissa, ensin mainittu taas siihen, miten A oli useita kertoja yrittänyt tavoittaa kahta Esztergomin hiippakunnan johtohenkilöä, lähettänyt useita tekstiviestejä ja sähköposteja, soitellut kirkonmiehille sekä toimistoon että kännykkään (puheluihin ei vastattu), ja kaksi kertaa käynyt apulaispiispa Snellin asunnon ulko-ovella, kerran jopa kiukuissaan potkaissut ovea. Ei puhettakaan esimerkiksi väkivallalla uhkailusta saati konkreettisesta väkivallasta, silti A yhdessä vaiheessa haettiin käsiraudoissa poliisiasemalle, missä häntä istutettiin putkassa ja kuulusteltiin tuntikausia.

Viranomaisten toiminta A:n tapauksessa on erityisen outoa, kun sitä verrataan toisenlaisten uhkailun ja vainoamisen uhrien kokemuksiin. Niistä kertoi 444.hu:lle juristi Júlia Spronz Patent-yhdistyksestä, joka puolustaa väkivallan kohteeksi joutuneita naisia. Spronzin mukaan A:n tapauksen käsittely on aivan toisesta maailmasta kuin ne, joita Patent-järjestön suojatit ovat saaneet kokea. Naiset, joita esimerkiksi väkivaltainen ex-mies on uhkaillut ja vainonnut paljon pahemmin ja konkreettisemmin kuin muutaman vastaamattoman puhelinsoiton verran, joutuvat usein odottamaan viikkokausia, ennen kuin viranomaiset ryhtyvät käsittelemään heidän rikosilmoitustaan, jos ylipäätään ryhtyvät, ja usein tutkinta lopetetaan niin, ettei edes ahdistelijaa itseään ole kunnolla kuulusteltu – A:n tapauksessa taas kuultiin joukoittain todistajia. Spronz ei myöskään tiedä ainuttakaan tapausta, jossa naista uhkaillut ja vainonnut mies olisi käyty hakemassa kotoaan ja pantu rautoihin.

Viime vuosikymmeninä näiden hyväksikäyttöskandaalien yhteydessä on monissa maissa nähty, miten katolisen kirkon mahtava organisaatio suojelee omiaan: lapsiin kajonneita pappeja on vähin äänin siirrelty toisiin seurakuntiin tai toisiin tehtäviin, uhreja yritetty vaientaa, ja pahimmassa tapauksessakin asia on usein haluttu käsitellä sisäisenä kurinpitokysymyksenä, sotkematta viranomaisia asiaan. A:n tapaus taas osoittaa, miten Unkarissa katolisen kirkon yhteydet poliisiin ja syyttäjäviranomaisiin ovat vahvat. Toisin sanoen: katolinen kirkko pystyy arvovallallaan vaikuttamaan viranomaisten toimintaan. Onko tämä toinen puoli siitä ilmiöstä, johon monet Unkarin nykyisen systeemin arvostelijat ovat kiinnittäneet huomiota: jos ja kun kirkko saa valtiolta erityisiä oikeuksia ja palveluksia, onko tämä korvausta siitä, että kirkolle on ”ulkoistettu” kansalaisten (asianmukainen konservatiivis-autoritaarinen) etiikka- ja arvokasvatus?

***

Äskettäin unkarilaiseen somekuplaani kelluskeli oppositiokansanedustaja Péter Ungárin kirjelmä, josta ensi kertaa tulin tietoiseksi semmoisesta kuin CSÉN, családi életre nevelés eli ’perhe-elämään kasvattaminen’. Tämä ei ole varsinainen koulujen oppiaine mutta kuitenkin sisältökokonaisuus, jolla on kansallisessa perusopetussuunnitelmassa oma puitesuunnitelmansa. Tämmöinen CSÉN sisältyi jo aiempaankin, vuoden 2013 kansalliseen opetussuunnitelmaan, mutta – kirjoittaa HVG:n blogipalstalla ”kkerenyi” – siitä on jo kauan, ja tuolloin liian konservatiiviseksi ja syrjiväksi arvosteltu CSÉN oli nykyisen rinnalla suoranaista suvakkikamaa. Uuden CSÉNin mukaan jo neljäsluokkalaiselle on asetettu tämmöisiä oppimistavoitteita:

– hänessä voimistuu geneettistä sukupuolta vastaava sukupuoli-identiteetti; hänessä muotoutuu hedelmällisyystietoinen [kyllä! termékenységtudatos on unkariksi tämä uuskielinen ilmaus] näkemys;

– hän tuntee perhesuunnittelumenetelmien vaikutusmekanismit ja sivuvaikutukset [!], hän on selvillä luonnollisen perhesuunnittelun modernin menetelmän [siis ”varmat päivät”, ainoa katolisen kirkon hyväksymä syntyvyydensäännöstelymenetelmä?] toiminnasta;

– hän tuntee vastuuta elämän suojelemisesta [tarkoittanee abortinvastaisuutta].

Lisäksi neljäsluokkalaisen kuuluu ymmärtää paitsi vastuunsa tulevana synnytystalkoolaisena myös paikkansa komentoketjussa:

– hänellä on käsitys alaisen ja ylemmän asemasta, hän noudattaa sopivaisuussääntöjä;

– hän pyrkii perheessä käyttäytymään terveiden stereotypioiden [!] mukaisesti.

Tämän johdosta siis oppositiopuolue LMP:n kansanedustaja Péter Ungár kirjoitti parlamentin puhemiehelle kyselyn, jota hän perustuslain sekä valtiopäivistä säädetyn lain perusteella vaatii toimitettavaksi perusopetuksesta vastaavalle ministeri Miklós Káslerille. Tämä ei ole Ungárin ensimmäinen tämmöinen tempaus. Jo aiemmin hän oli esittänyt vastaavantapaisen kysymyksen, joka koski tässäkin blogissa käsiteltyä äidinkielen oppikirjan outoa käsitystä miesten ja naisten kielestä. Siihen vastasi ministeriöstä valtiosihteeri Rétvári hämmentävän sekavalla vuodatuksella, jossa syytettiin Orbánia edeltänyttä Gyurcsányn sosialistihallitusta ja ”gender-muodilla ratsastajia” ja väitettiin, että ”liberaali vasemmisto” ”tekee politiikkaa jo lastentarhan lelukopastakin ja on heti lyömässä sormille matchbox-rataan tarttuvaa pikkupoikaa tai nuken kampaa kurottavaa pikkutyttöä”. Tähän viitataan myös Ungárin uudemmassa kysymyksessä:

”Arvoisa herra ministeri!

Perhe-elämään kasvattaminen (CSÉN) kuuluu Kansalliseen perusopetussuunnitelmaan omana puitesuunnitelmanaan. Tässä suunnitelmassa esitettyjen väitteiden osalta tiedustelisin herra ministeriltä:

Kun 9.–12. luokkien opetussuunnitelmassa mainitaan ”neitsyyden arvo, mitä merkitsee puhtaus, itsehillintä ja kieltäymys”, tai ”vakaumuksen muotoutuminen, se, että sanotaan KYLLÄ todellisille arvoille ja uskalletaan sanoa EI seksuaaliselle promiskuiteetille”, merkitseekö se, että myös suostumusikärajan ylittäneille oppilaille halutaan opetuksen välityksellä julistaa, millaista on oikea seksuaalimoraali?

Kun tämän ikäluokan opetusohjelmassa mainitaan ”raskauden keskeytyksen henkisten ja fyysisten vaarojen tunteminen (aborttien estäminen)” sekä ”elämän puolustaminen, sikiön puolustaminen – abortin ehkäiseminen”, merkitseekö se, että oppilaiden ei tarvitse tuntea voimassa olevia, myös Orbánin hallituksen voimaan jättämiä säännöksiä abortista ja sen oikeudellisista mahdollisuuksista, mutta sitä vastoin kylläkin hallituksen abortinvastaiset näkemykset?

Alaluokkalaisten osalta opetussuunnitelmassa mainitaan tavoitteena, että ”heillä on käsitys alaisen ja ylemmän asemasta, he noudattavat sopivaisuussääntöjä, pyrkivät perheessä käyttäytymään terveiden stereotypioiden mukaisesti, pyrkivät suorittamaan päivittäiset tehtävänsä säännöllisesti ja hoitamaan osansa kotiaskareista.” Tämä herättää kysymyksen: mitkä ovat CSÉNin puitesuunnitelman hyväksyneen ministeriön mielestä terveitä stereotypioita? Sukupuolistereotypiat?

Lopuksi kysyisin koko CSÉN-puitesuunnitelman osalta herra ministeriltä: ovatko tämän opetussuunnitelman laatijat ja hyväksyjät koskaan tavanneet oikeaa elävää unkarilaista teini-ikäistä?

Odotan vastaustanne kunnioittaen, nukenkampa kädessä.”


Kohti Gileadia?

7 syyskuun, 2019

Suomenkin mediaan ylsi tänään uutinen Budapestissa järjestetystä ”kolmannesta kansainvälisestä väestöhuippukokouksesta” (Family first – Első a család, eli ‘perhe ensimmäiseksi’). Pienellä verkkohaulla ei oikein selvinnyt, onko tapahtumalla muuta järjestäjää. Toisin kuin Unkarin pari vuotta sitten isännöimä ”Perheiden maailmankongressi”, jonka taustalla on amerikkalaisvetoinen kansainvälinen mm. homoliittoja ja aborttia vastustavan ”perusarvoväen” järjestöryväs, tämä huippukokous oli ilmeisesti Unkarin hallituksen oma-aloitteisesti järjestämä, ja todellakin jo kolmatta kertaa. Orbánin Unkari selvästi tavoittelee kansainvälistä näkyvyyttä ja johtoasemaa aidon avioliiton puolustajien ja ”pro life” -väen keskuudessa. Puheessaan Orbán itse erityisesti mainitsi, että väestön hupenemisen yleiseurooppalaista ongelmaa ei voiteta ”ilman kumppaneita”. Tällaisia taistelutovereita ovat Unkarille ainakin Tšekki ja Serbia, ”pidämme peukkua itävaltalaisille” (viittaus tulossa oleviin vaaleihin) ”ja toivomme, että Italiankin myllerrykset järjestyvät meidän kannaltamme suotuisalla tavalla.”

Paikalla oli runsaasti kansainvälisiä vieraita, etenkin pääministeri Orbánin aateveljiä ja sielunkumppaneita; uutisissa on mainittu ainakin Tšekin pääministeri Andrej Babiš ja Serbian presidentti Aleksandar Vučić sekä Australian entinen pääministeri Tony ”Climate change is crap” Abbott. Mediaan (myös yllä linkitettyyn Hesarin juttuun) ja someen levisi, muun muassa Financial Timesin toimittajan Valerie Hopkinsin twiitin ansiosta, alun perin Orbánin Facebook-sivulla julkaistu valokuva, jossa katsomon eturivillä istuu pelkästään keski-ikäisiä ja iäkkäämpiä ukkeleita. Meemimaakarit ovat sittemmin yhdistelleet tätä kuvaa esimerkiksi kuuluisaan uutiskuvaan, jossa Saudi-Arabian naisten asemaa pohtii joukko arvovaltaisia miehiä valkeissa kaavuissaan.

Kuten Hesarin jutussakin kerrotaan, tässä kongressissa siis vanhenevat miehet kannustivat nuorempia naisia synnytystalkoisiin. Sillä muuten Unkari lakkaa olemasta ja unkarilaiset kuolevat sukupuuttoon. Tällä, sanoisinko, suhteettomalla sukupuuton pelolla on Unkarissa elämöity viimeistään siitä saakka, kun Johann Gottfried Herder, kansallisromantiikan isä, yli kaksisataa vuotta sitten meni jossain sivulauseessa huomauttamaan, että unkarilaiset kenties saattaisivat jossain vaiheessa kadota ja sulautua ympäröivien kansojen mereen. Tähän unkarilais-kansalliseen perinteeseen vetosi nytkin puheessaan parlamentin puhemies László Kövér.

Kövérin mukaan Unkarissa vuosina 1956–2017 tehtyjen laillisten aborttien määrä, yli kuusi miljoonaa, on paljon enemmän kuin se väkimäärä, jonka Unkari yhteensä menetti molemmissa maailmansodissa, Trianonin rauhan (nyyh!) aluemenetyksissä sekä vuoden 1956 kansannousun yhteydessä. Lasten hankkiminen on siis kansalaisvelvollisuus. ”Meidän kaikkien on päätettävä, asetummeko elämän vai kuoleman kulttuurin puolelle, rakennammeko vai tuhoammeko yhteisöjämme.” Luonnollisia yhteisöjä ovat perheet, uskonnolliset yhteisöt ja kansakunta, ja tätä ”luonnollisuutta” nykyinen ”kuoleman kulttuuri” pyrkii hajottamaan.

Niinpä. Nykyisen ylikansallisen kansallispopulismin ytimessä on ajatus siitä, että entisajan elämänmeno oli puhtaampaa, turvallisempaa ja parempaa. Ei ollut ydinsodan eikä ilmasto- tai saastekatastrofin uhkaa, mutta eipä ollut myöskään työttömyyttä, ei kylien tyhjenemistä nuorison valuessa suurkaupunkeihin tai ulkomaille, ei pelottavien muukalaisten maahanmuuttoa, ihmiset asuivat kotikylissään ja tekivät sitä samaa mitä isätkin olivat tehneet, kaikki kynnelle kykenevät kävivät sunnuntaisin kirkossa, menivät naimisiin ja saivat niin paljon lapsia kuin naiset jaksoivat synnyttää. Tähän jälkimmäiseen puoleen, turvallisen menneisyyden kaipuuseen, populismi iskee, samalla kun se tukahduttaa tai vähättelee ensin mainittuja, ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta olennaisia vaaroja.

Tähän liittyy myös unkarilaisessa somessa jyllännyt keskustelu uudesta kotiseutuopin (hon- és népismeret) oppikirjasta, jonka tekijä Ferenc Bánhegyi on ennenkin herättänyt keskustelua. (HVG:n artikkelissa viitataan Népszabadság-lehden tietoon, jonka mukaan Bánhegyin aiempi historian oppikirja vedettiin pois käytöstä, koska siinä Adolf Hitler esitettiin sympaattisessa valossa ja Unkarin kevään 1919 ”neuvostotasavallan” johtajien harjoittama punainen terrori yhdistettiin heidän juutalaiseen syntyperäänsä.) Nyt siis tämän Bánhegyin oppikirjassa kuvataan entisaikojen maaseudun elämänmenoa näin:

regifalusivilag.jpg

Elämä entisaikojen kylissä
Entisajan talonpoikaiset ihmiset tekivät ankarasti työtä, mutta heidän elämänsä oli silti köyhää. Tästä elämäntavasta kerrotaan tarkemmin seuraavissa luvuissa. Se on kuitenkin muistettava, että tästä köyhyydestä huolimatta entisajan maaseudulla pahimpia rikoksia oli varkaus. Entisajan kyläyhteisössä pienimmästä, jo työhön kykenevästä lapsesta vanhimpiin perheenjäseniin jokaisella oli tehtävänsä. Ei tullut kuuloonkaan, ettei joku olisi tehnyt työtään, se olisi ollut suuri häpeä. Työtä kunnioitettiin, samoin vanhempia ihmisiä ja ruokaa. Lapset eivät nirsoilleet vaan olivat tyytyväisiä, kun oli, mitä syödä. Vanhemmille ihmisille, varsinkaan omille vanhemmille, ei saanut sanoa vastaan eikä aikuisille huutaa. Näin kasvavat lapset tiesivät tarkalleen oman osansa ja tehtävänsä kyläyhteisössä. Perhe piti yhtä myötä- ja vastoinkäymisissä. Tyypillisiä eivät olleet avioerot tai perheen sisäinen väkivaltarikollisuutta ei ollut siinä määrin kuin nykyään. Ihmiset, vaikka olivatkin köyhiä, oppivat elämään siivosti ja tekemään kunnolla työtä ja kestivät kaikki elämän vaikeudet.”

Kuten HVG:n jutussa muistutetaan, pelkkä tutustuminen Unkarin kirjallisuuden klassikkoihin, esimerkiksi Zsigmond Móricziin, voisi hieman suhteellistaa oppikirjan sangen idyllistä kuvaa entisajan talonpoikaisväestön väkivallattomasta ja kunnollisesta elämästä. Todellisuudessa ei perhe-elämä entiseen aikaan Unkarissakaan ollut aina onnellista eivätkä ihmiset tyytyneet nurkumatta osaansa tai edes perinteisiin sukupuolirooleihin, kuten taannoinen ”Piippu-Pistan” tarinakin osoittaa.

Mutta palataanpa Budapestin äskettäiseen väestökongressiin ja László Kövérin puheenvuoroon ”kuoleman kulttuurista”. Toisin olivat asiat silloin, kun puhemies Kövér oli nuori, pitkätukkainen poliitikko silloisessa nuorten radikaalien järjestelmänkaatajien Fidesz-puolueessa. Index-uutissivuston lukija oli bongannut vuonna 1990 Reform-lehdessä ilmestyneen haastattelun, jossa 30-vuotias sutjakka Kövér puuttuu tuolloin ajankohtaiseen aborttikysymykseen. Tuolloin aborttien määrä oli kovasti lisääntynyt, ja tuolloinen hallituspuolue MDF oli alkanut pohtia aborttilain tiukentamista. Fidekszellä ei haastattelua tehtäessä vielä ollut virallista kantaa asiaan, mutta tuolloin vielä liberaalin Viktor Orbánin mielestä ”ne, jotka haluavat [lakitoimin] rajoittaa aborttien määrän vuotuisesta 90 000:sta kahteen-kolmeentuhanteen, eivät ole ihmisiä vaan hirviöitä”, ja asiasta pitäisi järjestää kansanäänestys. Haastateltu Kövér jatkoi tätä ajatusta muistuttamalla, että naiset eivät teetä abortteja huvin vuoksi, ja ”aborttikiistan ratkaiseminen hallinnollisin keinoin olisi vakaumuksemme mukaan samanlainen virhe kuin uskonnonopetuksen tuominen kouluihin hallituksen päätöksellä. Ei vain siksi, että se sosiaalisista syistä pahentaisi yhteiskunnan vastakkainasetteluja entisestään, vaan siksikin, että se nostattaisi voimakkaita tunteita.”

No nyt on uskonnon tai elämänkatsomustiedon opetus taas ”kristillis-demokraattisen” Unkarin kouluissa pakollisena oppiaineena, eikä kansan jakautumisesta näköjään kanna kukaan huolta – perheitä ja vanhoja ystävyyssuhteita hajottava poliittinen kahtiajako ja vastakkainasettelu on Unkarissa jo vuosia sitten toteutunut tosiasia, jonka kuka hyvänsä näkee hiemankin unkarilaisia somekeskusteluja vilkaisemalla. Abortti on toistaiseksi suhteellisen vapaa, mutta lain tiukentamista Puolan malliin on pelätty jo pitkään; Unkarin uuden perustuslain esipuheessa nimenomaisesti todetaan, että sikiön elämää on suojeltava hedelmöitymisestä lähtien. Eikä voimakkaiden tunteiden herättämistä pelkää kukaan, päinvastoin – kuten tässä perhekongressissakin taas nähtiin.

László Kövérin ”kuolemankulttuuri”-puheen ohella melkoista kuohunaa omassa somekuplassani on nostattanut inhimillisten voimavarojen superministerin Miklós Káslerin möläytys:

kasler_demogr.jpg

”Naiset synnyttävät silloin kun tahtovat, kun heidät on motivoitu/kannustettu/saatettu siihen (unkarin késztet-verbin, kirjaimellisesti ’saattaa valmiiksi’, voi kääntää monin tavoin). Kun heidät kasvatetaan siihen, että perhe on arvo, että lapsi on arvo, että heidän elämänsä on silloin täydellinen, saa täyttymyksensä silloin, kun se toteuttaa luomisen päämäärää.” (Kuva ATV-kanavan Facebook-sivulta.)

Toisin sanoen: jos syntyvyys Unkarissa on huolestuttavasti laskenut ja väestö harmaantuu käsiin, niin asian voi korjata ”kasvattamalla” naiset parempaan ymmärrykseen oikeista perusarvoista. Ja nimenomaan naiset? Pääongelma on siis, että miehet kyllä haluaisivat saada lapsia ja perustaa perheen, mutta naiset mokomat eivät viihdy nyrkin ja hellan välissä vaan mieluummin liehuvat maailmalla toteuttamassa itseään?

Ongelma ei siis ole se, että nuoret, työ- ja lisääntymisikäiset ihmiset ovat viime vuosina muuttaneet joukoittain ulkomaille (usein siteeratun laskelman mukaan joka kuudes unkarilainen lapsi syntyy Unkarin ulkopuolella), ei vain parempaa palkkaa ja elintasoa vaan myös tasokkaampaa terveydenhuoltoa ja koulutusta etsimään? Unkarilaisten haluttomuus synnytystalkoisiin ei siis suinkaan johdu siitä, että henkilökunta- ja resurssipulan koettelema terveydenhuoltojärjestelmä on romahduksen partaalla? Tai siitä, että nytkin lukukauden alkaessa kouluista puuttuu tuhansia opettajia ja edes jollain tavoin pätevää opettajakuntaa etsitään kissojen ja koirien kanssa? (Eduline-sivuston haastatteleman opettajien keskusjärjestön varapuheenjohtajan mukaan aikapommi tikittää jo: Unkarin opettajakunta vanhenee käsiin ja pakenee eläkkeelle, nuoria on yhä vaikeampi houkutella alalle, jossa työolot ovat yhä haastavammat ja palkkaus surkea.)

Ennen kaikkea ihmetyttää se, miten Unkarin hallitus mahtailee ”perheystävällisellä” politiikallaan – viime vuosihan oli peräti julistettu ”perheiden vuodeksi” – samaan aikaan, kun köyhimpien perheiden ja lasten hätä on huutava. ”Perheiden vuonna” 2018 häädettiin asunnoistaan tuhansia maksukyvyttömiä, joukossa myös lapsiperheitä (joiden tarkka lukumäärä ei ole tiedossa). Tästä huolimatta parlamentti viittasi kintaalla kansalaisjärjestöjen aloitteelle säädöksestä, jolla kaupunkeja kiellettäisiin häätämästä lapsiperheitä tyhjän päälle. Parin vuoden takaisen tilaston mukaan Unkarin lapsista 24,9 %, siis neljäsosa, kärsii vaikeasta köyhyydestä (Suomessa vastaava osuus oli 2,0 %, Ruotsissa 0,8 %). Jatkuvasti nälkää näkevien lasten lukumäärästä liikkuvat arviot ovat viisinumeroisia lukuja. Hallitus ei kuitenkaan halua tukea köyhimmän väestönosan – josta melkoinen osa on romaneja – lisääntymistä, päinvastoin. Perhepoliittiset tuet on laadittu niin, että niistä hyötyy ylempi keskiluokka: monilapsisille perheille myönnetään asunto- ja autoluottoja sekä verotusetuja. Ne perheet, joilla ei missään tapauksessa ole varaa autoon tai mahdollisuuksia asuntolainaan, tai ne köyhimmät naiset, joilla ei ole tuloja eikä siis verojakaan, eivät näistä eduista kostu lainkaan. Ylemmän keskiluokan ihmiset taas pystyvät hankkimaan sen tilafarmarin tai isomman asunnon myös ilman valtion tukiaisia, eikä heidän lastenhankintansa ole siitä kiinni.

On siis vaikea uskoa, että kukaan täysjärkinen poliitikko tai virkamiespäättäjä vakavissaan kuvittelisi kääntävänsä syntyvyyskäyrät nousuun pelkällä perhearvoretoriikalla. Tekee mieli väittää, että tästä ei oikeasti olekaan kysymys. Puhe lapsiperheiden tukemisesta ja positiivisista perhearvoista on tämän asiantuntijoiden ja päättäjien huippukokoukseksi naamioidun poliittisen propagandatilaisuuden julkisivun niin sanoakseni valopuoli. Kääntöpuolella on se, millä kannattajajoukkojen syvät rivit todellisuudessa saadaan mobilisoiduksi, eli pelko ja viha: ei vain pelko seksuaalivähemmistöjä kohtaan (jotka esitetään ennen kaikkea demografiseksi uhkaksi perheille ja väestön lisääntymiselle) vaan etenkin muukalaisviha ja maahanmuuttovastaisuus.

Väestönkehitys kuvataan tässä ajatusmallissa alkeellisena joko-tai-nollasummapelinä: jos omia lapsia ei synny, niin tyhjiö täyttyy maahanmuuttajilla – tai jos maahanmuuttajia tulee maahan, se tarkoittaa rasistien suosikkitermillä ”väestönvaihtoa”, natsisaksaksi Umvolkung, unkariksi népességcsere (tämä oli keväällä eurovaalien alla yksi Fidekszen vaalikampanjan avainkohtia). Me emme päästä Unkariin yhtään maahanmuuttajaa (tämähän ei pidä paikkaansa, mutta mitä siitä), ”maahanmuuttomieliset” vastustajamme taas haluaisivat ”hukuttaa Euroopan maahanmuuttajien tulvaan”, ja mitään muuta kuin nämä kaksi vaihtoehtoa ei ole olemassakaan.

Unohtakaa siis köyhyys, nälkää näkevät lapset ja talvella lämmittämättömiin asuntoihinsa paleltuvat vanhukset, unohtakaa korruptio ja vallanpitäjien käsittämätön rikastuminen, unohtakaa uusien upeiden jalkapallostadionien tyhjät katsomot ja syöpäpoliklinikan käytävällä aamuviidestä alkaen jonotusnumeroa jonottavat potilaat, unohtakaa kaikki tulevaisuudessa väijyvät katastrofit ja konfliktit. Uskokaa puhtaaseen, kansalliseen, aitoon menneisyyteen, aikaan, jolloin kaikki oli hyvin, koska miehet olivat miehiä, joita naiset ja lapset tottelivat. Kaikki voi taas olla hyvin, kunhan Unkarista rakennetaan piikkilanka-aidan suojaama uusi Gilead.


Gileadin balsamia

25 toukokuun, 2017

Taas on maailmalla tapahtunut kaikenlaista. Donald Trump on kiertänyt Lähi-Itää ja Eurooppaa, ja Manchesterin terrori-iskun uhreja surraan kautta maailman. (Unkarin hallitusta lähellä olevat mediat keksivät tähänkin asianmukaisen kommentin. Keltalehti Ripost repäisi etusivunsa Manchester-juttuun ison otsikon: ”Herra Soros, tulkaa järkiinne!” Koska terrorismi johtuu maahanmuutosta, ja ykköspahis Soros haluaa tuoda Eurooppaan lisää maahanmuuttajia…) Itävallassa on käynnissä pienoinen sisäpoliittinen myllerrys, puoluejohtajia vaihtuu – konservatiivisen ÖVP:n puheenjohtaja, varaliittokansleri eli hallituksen kakkosmies Reinhold Mitterlehner väistyi lopultakin kansansuosikki-perintöprinssi Sebastian Kurzin tieltä, jonka gallup-lukemat alkavat vaalien lähestyessä hermostuttaa tähän asti ennusteiden ykkösenä paistatellutta oikeistopopulistista FPÖ:tä. Ehkäpä vielä joskus kerkiän kirjoittamaan tästäkin.

Unkarissa siis jatkuu Brysselin vastainen ”itsenäisyystaistelu”, ”sorostelu” sekä loputon kissanhännänveto Central European Universityn kohtalosta. Sen taustalla käydään ehkä maailman mitassa pienempää mutta oikeastaan hyvin monia koskettavaa vääntöä näistä ”naisjutuista” (nőügyek, kuten pääministeri Orbán ehkä mukavitsikkäästi kommentoi naispuolisen USA:n-lähettilään erottamista tehtävästään). Tarkemmin sanoen kysymys on Istanbulin sopimuksesta, jonka ovat allekirjoittaneet ja ratifioineet vuoden 2011 jälkeen useimmat Euroopan valtiot. (Unkari on allekirjoittanut sopimuksen vuonna 2014, mutta ratifiointia odotetaan yhä.) Pari viikkoa sitten sopimukseen liittyi myös EU kokonaisuudessaan.

Sopimuksen tarkoitus on torjua naisiin kohdistuvaa väkivaltaa (raiskaus, ahdistelu, silpominen, avioliittoon pakottaminen tms.) sekä perheväkivaltaa sekä edistää väkivallan uhrien suojelu- ja tukitoimia. Siinä mukana olevien maiden on siis saatettava lainsäädäntönsä ja käytänteensä sopimuksen mukaisiksi ja osallistuttava kansainväliseen seurantaprosessiin. Poliisit, sosiaalityöntekijät ja tuomarit ynnä muut perheväkivallan kanssa tekemisiin joutuvat olisi koulutettava kohtelemaan uhreja asianmukaisesti, turvakotien ja lähestymiskieltojen ynnä muiden suojatoimenpiteiden toimivuus taattava, jne. Lisäksi sopimus edellyttää sen tunnustamista, että naisiin kohdistuva väkivalta nousee sukupuolten eriarvoisuudesta, ja vaatii tämän mukaisia, tasa-arvoon ja väkivallattomuuteen ohjaavia sisältöjä mediaan ja koululaitoksen opetusohjelmiin. Ja tämähän ei tietenkään Unkarin vallanpitäjille sovi, kuten Rita Antoni yksityiskohtaisessa artikkelissaan Nőkért-sivustolla kertoo.

Tässäkin blogissa on jo ollut esillä se vastarinta, jota naisaktivistit ovat kohdanneet yrittäessään ajaa Unkarin lainsäädäntöön selvemmin perheväkivallan vastaisia pykäliä. On kuultu uskomattomia möläytyksiä siitä, miten naisten ei tarvitsisi kokea väkivaltaa tai epäkunnioittavaa kohtelua, jos vain pysyisivät ensin kotona ja synnyttäisivät ne kolme-neljä lasta ennen kuin säntäävät maailmalle toteuttamaan itseään. On nähty useita naisjärjestöjen mielenosoituksia. Esimerkiksi syksyn 2014 Budapestin “lutkakävelyn” (slutwalk / ribiséta, ideana on siis muistuttaa siitä, että ”provosoivinkaan” vaatetus tai esiintyminen ei oikeuta ahdistelua tai raiskauksia) erityisenä kohteena oli Unkarin poliisin tuottama video Tehetsz róla, tehetsz ellene (vapaasti suomentaen: ”Se on sinusta itsestäsi kiinni”). Kolmiminuuttisessa videopätkässä kolme nuorta naista tälläytyy näyttävästi ja lähtee viettämään tyttöjen iltaa: ryyppäämään, tanssimaan keskenään ja käyttäytymään huomiota herättävästi. Illan päätteeksi yksi tytöistä jää yksin, jolloin varjoista syöksähtää outo huppumies, ja viimeisessä kuvassa näemme tytön ilmeisesti raiskattuna istumassa maassa verkkoaitaan nojaten. Opetus siis: jos noin käy, se on oma syysi, jos oli liian avoin kaula-aukko, liikaa meikkiä ja liikaa promilleja? (Minun silmääni pisti myös videon alkupuolelta kohta, jossa baaritiskin ääressä rellestävät neitoset tuuppivat tieltään paheksuvan huvittuneesti mulkoilevaa, ”siivoa” nuorta heteropariskuntaa. Siis: ei baariin tyttöporukalla vaan vain oman poikaystävän turvallisessa kainalossa? Todellisuudessahan naisen raiskaaja, pahoinpitelijä tai tappaja on erittäin usein oma kumppani, puoliso tai tuttu, ja tämä pitäisi poliisinkin tietää.)

Maaliskuussa 2015 Unkarin parlamentti jälleen kerran torjui ehdotuksen Istanbulin sopimuksen ratifiointitoimista sillä perusteella, että prosessi on jo käynnissä ja parlamentin oikeusasiain valiokunnan asettama työryhmä valmistelee jo esitystään. Tämän työryhmän kokoonpanoa ja tehtäviä, väittää Antoni, ei kuitenkaan koskaan julkistettu, eikä sen toimintaan (toisin kuin Istanbulin sopimus edellyttää) otettu mukaan yhtään uhrien oikeuksia puolustavaa järjestöä. Äärioikeisto-oppositiopuolue Jobbik taas kunnostautui – sievän nuoren naisen, kansanedustaja Dóra Dúrón suulla – vastustamalla Istanbulin sopimusta, koska se ”ei käsittele perheväkivallan laajimmalle levinnyttä ja raainta muotoa, nimittäin aborttia.” (Itse asiassa käsittelee, muistuttaa Antoni – Istanbulin sopimukseen kuuluu myös aborttiin pakottamisen kielto.)

Ja nyt ollaan taas asian ytimessä. Unkarin väestö vähenee, syntyvyys on tosin viime aikoina ollut hieman nousussa mutta silti liian alhainen. Maahanmuuttoa ei haluta, koska hallitus on tehnyt muukalaispelosta ja rasismista poliittisen päävaluuttansa. Siispä on panostettava perheisiin, saatava naiset arvostamaan äitiyttä uravalintana, nuoret vastuuntuntoisesti sitoutumaan avioliittoon ja lasten hankintaan. (Näin siitä huolimatta, että tutkimukset osoittavat hedelmällisyyden korreloivan positiivisesti sukupuolten tasa-arvon kanssa.)

syntyvyys-tasa-arvo

Kaavio index.hu-portaalin artikkelista.

”Perhearvojen” politiikka sopii yhteen kansallis-konservatiivisten perusarvojen kanssa. Siihen voidaan kytkeä rasismin lisäksi homofobia (nuorisoa ei saa päästää homahtamaan, sillä homoparit tai muut heteroperheihanteesta poikkeavasti käyttäytyvät eivät saa lapsia, eikö niin?) ja abortinvastaisuus, ja se luo myös hyvän pohjan yhteistyölle kirkkojen (tai Unkarin kirkkojen konservatiivisten vallanpitäjien) kanssa, joilta Orbánin hallitus tunnetusti ostaa kansalaisten ideologiakasvatuspalvelut. Pahimpana viholliskuvana tälle politiikalle ovat naisten ja sukupuolivähemmistöjen tasa-arvopyrkimykset – sekä viime vuosina mahtavaksi pelotteeksi paisutettu ”gender-ideologia” (siis ajatus siitä, että sukupuoli on suhteellinen ja yhteiskunnallisesti konstruoitu rakenne), jopa akateeminen sukupuolentutkimus. Ja tietenkään siihen ei sovi ”perheen” ja ”perheväkivallan” yhdistäminen tai naisen oikeus asettaa oma hyvinvointinsa perheen koossa pysymistä tärkeämmäksi.

Tätä politiikkaa ollaan juuri nyt demonstroimassa Budapestissa käynnistyneessä ”Perheiden maailmankongressissa”, jossa on koolla, sanoisinko nyt, ”Aito avioliitto” -porukkaa eri puolilta maailmaa (muun muassa Venäjän valtioelimet ja ortodoksinen kirkko ovat hyvin edustettuina). Tapahtuman amerikkalainen pääjärjestäjä on kunnostautunut kampanjoimalla seksuaalivähemmistöjä, feminismiä ja aborttia vastaan, ja samanhenkistä porukkaa näyttää olevan myös osanottajisto. Tapahtuman pääsivulla kehutaan Unkaria perheystävälliseksi maaksi, ja tässä ihailussa paistatteli myös tapahtuman avaajana esiintynyt pääministeri Orbán.

Index-uutissivuston mukaan Orbán oli kansainvälisen perhearvoväen edessä luvannut Unkarin lapsiperheille verovähennyksiä, pitempiä äitiyslomia, vähintään kolmilapsisille perheille velkahelpotuksia ja täyttä vapautusta opintoveloista, lisäksi tulossa on uusi lastenseimien kehitysohjelma, ja ns. babakötvény eli syntyville vauvoille maksettava kertakaikkinen tukisumma tulee saataville ”koko Karpaattien altaassa” eli entisessä Suur-Unkarissa – siis ilmeisesti naapurimaiden unkarilaisvähemmistöjä kosiskellaan jälleen. Sitä, mistä nämä tukitoimet maksetaan, ei kerrottu. Huomionarvoista on myös, että tukitoimet on selvästi suunnattu koulutetun keskiluokan lisääntymistä tukemaan, ei auttamaan kaikkein köyhintä väestönosaa – ja sen joukossa etenkin (perinteisten pahojen puheiden mukaan, joissa on tietty totuuden siemen) ”holtittomasti lisääntyvää” romaniväestöä. Kuitenkin EU:n tilastojen mukaan Unkarissa yli 41% lapsista on vaarassa joutua kärsimään köyhyydestä; vielä heikommin ovat asiat vain Romaniassa ja Bulgariassa.

Unkarin hallitus ei siis halua maahan muukalaisten tai mustalaisten (ynnä muiden epäsosiaalisten ainesten) lapsia vaan toivoo yhä kunnon valkoisten, kristittyjen, keskiluokan unkarilaisten perheiden ryhtyvän tuottamaan lisää rotupuhdasta unkarilaista jälkikasvua (vaikkapa myös Unkarin ulkopuolella). Tämän politiikan ikoniksi nousi juuri Fidesz-puolueen painijanniskainen varapuheenjohtaja, “Rezsi-Szilárd” Németh, joka puolueen äskettäisessä yleisötilaisuudessa lausui:

aki_teleszuli

”Maailma kuuluu sille, joka synnyttää sen täyteen.” Kuva kaapattu index.hu-sivuston artikkeliin upotetusta videosta.

Lausahdus, jota unkarilainen somekuplani parhaillaan kauhistelee, ei ole uusi eikä varsinkaan Szilárd Némethin keksimä. Nopealla Google-haulla suunnilleen vastaava ilmaus (”maailman” sijasta tosin puhuttiin ”maasta”) löytyi esimerkiksi vuodelta 2002, lausujana reformoidun kirkon piispa, äärioikeistolaisista kytköksistään tunnettu Lóránt Hegedűs. Nyt nämä äärioikeistohörhöjen ajatukset on siis entistä avoimemmin omaksuttu valtavirtapuolueena esiintyvän valtapuolueen ideologiaan.

Tämän kehityksen valossa on ilmiselvää, että Istanbulin sopimuksellakaan ei näytä Unkarissa olla mitään mahdollisuuksia tulla hyväksytyksi. Rita Antoni toteaa artikkelinsa lopussa, että vuosi 2017 alkoi hallituksen epämääräisillä lupauksilla Istanbulin sopimuksen toteutumista edistävistä selvityksistä, mutta nämä peruttiin nopeasti. Toukokuussa asetelma alkoi olla ilmiselvä, kun hallituksen tukema ”valekansalaisjärjestö” Alapjogokért Központ (”Perusoikeuksien puolesta -keskus”) julkisti vastalauseensa Istanbulin sopimukselle. Pari valittua otetta:

Päämäärä, johon sopimus kehottaa ratifioivien sopimuspuolivaltioiden lainsäätäjiä, on toki tärkeä ja tukemisen arvoinen: naisiin kohdistuvaa väkivaltaa on vastustettava mahdollisimman tehokkain lainsäädännöllisin keinoin. Tämän ylevän päämäärän takaa piirtyy kuitenkin näkyviin gender-lobbyn ja äärifeminismin aatemaailma: Sopimus ei määrittele ”sukupuolen” käsitettä biologian mukaan vaan ”yhteiskunnallisesti muotoutuneena roolina”, määrää opetettavaksi ”stereotyypeistä vapaita sukupuolen ulottuvuuksia” ja kieltää kaikenlaisen erottelun konstruoitujen yhteiskunnallisten sukupuolten perusteella (…) Luonnollisesta ja normaalista käsityksestä poiketen Sopimus siis torjuu biologisen sukupuolen määritelmän ja määrittelee sen ”genderiksi”. Terveen järjen – ja biologian – mukaan on kuitenkin ilmiselvää, että sukupuolia on vain kaksi: mies ja nainen. Kaikki muu ”yhteiskunnallisen sukupuolen” oikeudellinen määrittely palvelee itse asiassa perinteisten sukupuoliroolien luonnon luomien erojen löyhdyttämistä ja perinteisen perhemallin heikentämistä. Istanbulin sopimus on siis itse asiassa gender-sopimus, johon toisaalta sisältyy perinteisen perhemallin ja normaalien sukupuoliroolien kannalta katsottuna aivan erityinen vaara, toisaalta se myös vääristäisi jo olemassa olevien sukupuolten tasa-arvoa kiistäessään niiden mies/nainen-kaksijakoisuuden.

Tätä samaa ilmausta – ”gender-sopimus” – käytti juur’ikään myös “Rezsi-Szilárd”. Genderistä on näköjään todellakin alkanut tulla yleinen haukkuma-, pelottelu- ja herjasana. Hallituksen kanta on siis selvä. Unkarissa kuolee jatkossakin nainen viikossa parisuhdeväkivallan uhrina – mutta kansainväliselle gender-salaliitolle ei periksi anneta.

Viime aikoina on näkynyt paljon kirjoitettavan Margaret Atwoodin 1980-luvun romaaniin Orjattaresi (The Handmaid’s Tale) perustuvasta tv-sarjasta. Tarinan ”Gilead” on uskonnollisten fundamentalistien hallitsema dystopiavaltio, teokraattinen diktatuuri, jossa naiset on orjuutettu synnytyskoneiksi. Euroopassa tähän on onneksi vielä pitkä matka – mutta siihen suuntaan Orbánin Unkari näyttää kaivaten katselevan.


Vain meillä vihataan lapsia?

11 marraskuun, 2012

Tuoreehkon Hesarin matkailusivuilla Riku Rantala kolumnoi aika kategorisen tuntuisella otsikolla ”Vain Suomessa vihataan lapsia”. Nuoren isän mielestä missään muualla ei suhtauduta niin ynseästi kuin Suomessa siihen meteliin ja epäjärjestykseen, jota normaali lapsi väkisinkin aiheuttaa. Toisin on kuulemma Karibialla, missä bussin matkustajat eivät ole tietävinäänkään yksivuotiaan rääkynästä, tai Kreikassa, missä papparaiset innoissaan lähtevät jalkapalloilemaan kaksivuotiaan kanssa tavernan pihalle.

Hm. Hm. Ja vielä kerran hm. Mieleeni tuli heti paikalla yksi suosikkiblogeistani, ”Suomalainen päiväkirja”, jossa Turussa asuva saksalainen biologi-perheenäiti kertoo suomalaisesta lapsiperheen arjesta saksalaisella silmällä. Blogia on hauska lukea paitsi siksi, että se on niin hyvin kirjoitettu ja valoisan sydämellinen, myös siksi, että ”Myyrätohtorin” kuva Suomesta on ei suinkaan kritiikittömän ruusuinen mutta silti lämpöisen peruspositiivinen. Erityisesti ”Myyrätohtori” tuntuu tykkäävän Suomen lapsiystävällisyydestä, siitä kärsivällisyydestä ja rentoudesta, jolla hänen mielestään Suomessa lapsiin suhtaudutaan. Esimerkiksi kohtaus kaupan kassalla: kassapoika pakkaa pikkutytön uudet saappaat pieneen kassiin, jota tyttö voi itse kantaa, ja taiteilee sitten hedelmäpussista pikkutytön veljelle kaikessa rauhassa samanlaisen kantamuksen (”pitäähän sunkin saada oma kassi”), muiden asiakkaiden tyynesti ja hymyillen odottaessa. Olisiko Saksassa tämmöinen ihan ennenkuulumatonta? Onko toisaalta niin, että feodaalis-hierarkkisessa Keski-Euroopassa lasten odotetaan mukautuvan aikuisten sääntöihin, Suomessa taas aikuisetkin voivat enemmän toimia lasten ehdoilla?

Ja sitten tuli mieleeni se stereotypia, jonka sadat kerrat olen kuullut nykyisestä kotikaupungistani, ja joka ei sekään – niin kuin ei Riku Rantalan väitekään – varmaan ole aivan perusteita vailla: ”Wieniläiset vihaavat lapsia!” Tyypillinen wieniläinen on monien wieniläistenkin mielestä grantig ja raunzerisch, yrmeä, ynseä ja äreä, aina valmiina marisemaan kaikesta, mikä vähänkin häiritsee hänen omaa mukavuuttaan ja totuttua porvarillista elämänmenoaan. Tätä asennetta ruumiillistaa tyylikkäimmin iäkäs rouvashenkilö, joka jumaloi räksyttäviä koiria ja erityisesti omaa ylensyötettyä piskiään (jonka on saatava kakkia keskelle jalkakäytävää, siitä hyvästähän mummeli maksaa koiraveroa) mutta huomauttelee kipakasti pienimmästäkin lasten aiheuttamasta metelistä tai sotkusta. Muutama vuosi sitten Favoritenin kaupunginosassa, joka on jonkinlainen Wienin Vuosaari, suuren Gemeindebaun eli kaupungin vuokratalon pihalla leikkiviä lapsia ammuskeltiin talon ikkunasta ilmakiväärillä, ja yksi pikkupoika sai vakaviksi luokiteltavia vammoja. Ampujaksi paljastui huumeongelmainen nuorehko mies, joka ei osannut selittää tekoaan mitenkään muuten kuin että hänellä oli ollut pönttö pahasti sekaisin – mutta todella järkyttävää oli katsella tapahtumasta tehtyä television uutiskatsausta, jossa haastateltiin talon muita asukkaita. Eläkeläistäti ilmoitti kameralle melkeinpä ymmärtävänsä ampujan tekoa, sillä pihalla möykkäävät lapset kävivät niin pahasti hänenkin hermoilleen…

Rantalan kolumnin luettuani minun oli pakko ryhtyä guuglailemaan aiheesta ”lapsivihamielisyys ja wieniläisyys”. Löysinkin hupaisan keskustelupalstaketjun, jossa nuoret vanhemmat vaihtoivat kokemuksiaan. Mielenkiintoista oli, että ne olivat usein keskenään täysin päinvastaisia. Toiset tuulettivat ikäviä kokemuksiaan häijyistä kommenteista, yleisestä ynseydestä, lapsilta kielletyistä ravintoloista ja kaupunkisuunnittelusta, joka ei ota lastenvaunujen tai taapertajien kanssa liikkuvia laisinkaan huomioon. Toista on kuulkaa Italiassa, tai ainakin Itävallan ystävällisissä ja leppoisissa maalaiskylissä ja pikkukaupungeissa! Jotkut toiset taas kiistivät tämän jyrkästi. He olivat Wienissä saaneet osakseen enimmäkseen pelkkää ystävällisyyttä ja lapset herttaisia huomionosoituksia ihastuneesti leperteleviltä papparaisilta ja mummeroisilta, Italiassa taas oli oltu töykeitä ja ynseitä, ja Rooman julkisiin liikennevälineisiin verrattuna Wienin ratikat, bussit ja metrot ovat lastenvaunujen kanssa kulkevalle varsinainen paratiisi.

Toisin sanoen: asioissa on monta puolta. Me ihmiset, suomalaiset siinä missä saksalaiset ja itävaltalaisetkin, tykkäämme yleistää ja tyypitellä. Sen mukaan, millaisia kokemuksia meillä on sattunut olemaan, läiskäisemme ison leiman. Totuuksia on kuitenkin monenlaisia, ja niillä kullakin taustansa ja syynsä. Jos nyt kuitenkin lähdettäisiin miettimään, onko ”Myyrätohtori” oikeassa ja keskieurooppalainen elämänmeno jotenkin tiukempaa ja lapsivihamielisempää kuin Suomessa, mikä tähän voisi olla syynä – tai mistä tällainen vaikutelma, piti se paikkansa tai ei, oikein voi syntyä?

Suomessa näkee useinkin väitettävän, että ”Euroopassa” vanhaan tapakulttuuriin perustuva kurikasvatus ja auktoriteettien kunnioittaminen on vielä voimissaan, Pohjoismaissa taas meininki olisi mennyt yltiödemokraattiseksi, niin että lapsista pyritään tekemään joka suhteessa tasavertaisia aikuisten neuvottelukumppaneita. Olisiko niin, että kun Pohjolassa eletään lasten ehdoilla, niin tästä seuraa, että jotkut luulevat lasten tämän takia pystyvän käyttäytymäänkin kuin aikuiset? Tämä ajatteluko tuottaa sekä niitä vanhempia, jotka antavat lastensa ravintoloissa heitellä ruokaa ympäriinsä ja bussissa potkia edessä istujaa selkään, että niitä nyrpeitä aikuisia, joiden on mahdoton tajuta, että pikkulapset eivät parhaimmalla tahdollaankaan pysty keskittymään ja hillitsemään äänenvoimakkuuttaan samalla tavalla kuin isot ihmiset?

Toinen puoli asiasta varmaan on se, missä lasten paikan katsotaan olevan. Sentroopassa elää vielä vahvana se (yhä vähemmän oikeaa sikäläistäkään arkitodellisuutta vastaava) mielikuva, että lapset kuuluvat kotiin, kotirouva-äidin helmoihin, yksityiseen sfääriin. Sieltä lasten ei kuulu tulla näkyville, kaduille, liikennevälineisiin tai ravintoloihin, ennen kuin he ovat sisäistäneet tapakulttuurin, osaavat kontrolloida omaa käytöstään ja etenkin kunnioittaa vanhempien ihmisten itsestäänselvää auktoriteettia. Ja itse asiassa: mitä korkeammalla sääty-yhteiskunnan portaalla ollaan, sen enemmän palveluskuntaa, huoneita ja ovia on perinteisesti ollut erottamassa lapset aikuisten ihmisten puolijulkisista tai julkisista tiloista. Talonpoikaisessa Suomessa tällaiseen on vain harvoilla ollut varaa, Sentroopassa taas oli aikoinaan paljon enemmän sitä varakasta porvaristoa ja yläluokkaa, joka saattoi työntää lapsensa ensin imettäjien ja lapsenpiikojen hoiviin, sitten säädynmukaisiin internaattikouluihin. Talonpojat, proletaarit ja raakalaiset tunnistaa siitä, että niiden lapset raahautuvat äitiensä helmoissa joka paikkaan tai pääsevät äidin töissä ollessa omin päin hillumaan julkisiin tiloihin – tähänhän on alkuaan viitannut halveksiva termi katupoika. Ehkä tuo wieniläisen Gemeindebaun ammuskelijaa ymmärtänyt mummeli, jota pihalla metelöivät lapset hermostuttivat, olikin itse asiassa enemmän harmissaan siitä, että hän joutuu elämään tämmöisessä raakalaisympäristössä, jossa tarjolla ei ole tarpeeksi tilaa, että lapset voitaisiin häivyttää metelöimään jonnekin kauemmaksi kunnon ihmisten olikkeista?

Mutta ainakin nykyitävaltalaisessa lapsivihamielisyydessä on vielä toinenkin ulottuvuus, joka tuli esille myös tuossa edellä mainitsemassani keskusteluketjussa. Joillakin niistä nettikeskustelun äideistä, jotka kertoivat ilkeyksistä ja ikävistä reaktioista, oli tummaihoinen ja kähäräpäinen lapsi, ja ilkeät kommentit olivat joskus koskeneet nimenomaan lapsen ”muukalaisuutta”. Myös favoritenilaisen ammuskelijan uhriksi joutuneet lapset olivat maahanmuuttajataustaisia. Euroopan suurissa kaupungeissa alkaa entistä selvemmin olla niin, että lapsista – ja varsinkin niistä kaikkien näkyvissä kaduilla ja leikkipuistoissa, kenties jopa omina aikuisen valvomattomina jengeinään pyörivistä lapsista – yhä suurempi osa on silminnähtävästi ja korvin kuultavasti jostain muilta mailta peräisin. Vanhenevan valtaväestön vähenevät lapset keskittyvät tiettyihin kaupunginosiin ja kouluihin, ja ”maahanmuuttokriittiset” tahot levittävät kauhukuvia muukalaisista, jotka ”valtaavat” koulut, kadut ja leikkipuistot ”meidän” lapsiltamme. (Unkarissa samanlaisen muukalaisvihan kohteina toimivat romanit, joiden väitetään ja uskotaan ”sikiävän” valtaväestöä nopeammin. Viime blogissani mainitsemassani surullisenkuuluisassa suurlähettiläs Jeszenszkyn luentomonisteessa puhutaan myös ”kouluihin tulvivista kurittomista romanilapsista”.)

Kurittomuus, hillittömyys, sotku ja meteli, perinteiset ja kaikkialla hyvinvointi-Euroopassa tunnetut lapsivihan ainekset, saavat uuden merkityksen ja painoarvon, kun ne yhdistetään nousevaan muukalaisvihaan. Ei tämä ole mitään uutta Suomessakaan – omasta lapsuudestani muistan, miten me lapset, jos riittävän äänekkäiksi tai epäsiisteiksi heittäydyimme, saimme kuulla olevamme ”kuin mustalaiskakaroita”. Vanhoja luokkarajoja on pelottavan helppoa rakentaa uudelleen lasten käytöksen (”kurittomat, kasvattamattomat kakarat”), lasten määrän (”lisääntyvät holtittomasti”) ja lasten julkisen näkyvyyden (”katupojat”, ”puistonvaltaajat”) varaan, nyt vain etnisten ryhmien välille. Sikäli kuin Suomessa lapsivihaa ilmenee – ja jonkin verran Rantalankin kolumnissa varmasti on perää – miten kauan kestää, ennen kuin se saa selvästi rasistiset etumerkit?