Gileadin balsamia

Touko 25, 2017

Taas on maailmalla tapahtunut kaikenlaista. Donald Trump on kiertänyt Lähi-Itää ja Eurooppaa, ja Manchesterin terrori-iskun uhreja surraan kautta maailman. (Unkarin hallitusta lähellä olevat mediat keksivät tähänkin asianmukaisen kommentin. Keltalehti Ripost repäisi etusivunsa Manchester-juttuun ison otsikon: ”Herra Soros, tulkaa järkiinne!” Koska terrorismi johtuu maahanmuutosta, ja ykköspahis Soros haluaa tuoda Eurooppaan lisää maahanmuuttajia…) Itävallassa on käynnissä pienoinen sisäpoliittinen myllerrys, puoluejohtajia vaihtuu – konservatiivisen ÖVP:n puheenjohtaja, varaliittokansleri eli hallituksen kakkosmies Reinhold Mitterlehner väistyi lopultakin kansansuosikki-perintöprinssi Sebastian Kurzin tieltä, jonka gallup-lukemat alkavat vaalien lähestyessä hermostuttaa tähän asti ennusteiden ykkösenä paistatellutta oikeistopopulistista FPÖ:tä. Ehkäpä vielä joskus kerkiän kirjoittamaan tästäkin.

Unkarissa siis jatkuu Brysselin vastainen ”itsenäisyystaistelu”, ”sorostelu” sekä loputon kissanhännänveto Central European Universityn kohtalosta. Sen taustalla käydään ehkä maailman mitassa pienempää mutta oikeastaan hyvin monia koskettavaa vääntöä näistä ”naisjutuista” (nőügyek, kuten pääministeri Orbán ehkä mukavitsikkäästi kommentoi naispuolisen USA:n-lähettilään erottamista tehtävästään). Tarkemmin sanoen kysymys on Istanbulin sopimuksesta, jonka ovat allekirjoittaneet ja ratifioineet vuoden 2011 jälkeen useimmat Euroopan valtiot. (Unkari on allekirjoittanut sopimuksen vuonna 2014, mutta ratifiointia odotetaan yhä.) Pari viikkoa sitten sopimukseen liittyi myös EU kokonaisuudessaan.

Sopimuksen tarkoitus on torjua naisiin kohdistuvaa väkivaltaa (raiskaus, ahdistelu, silpominen, avioliittoon pakottaminen tms.) sekä perheväkivaltaa sekä edistää väkivallan uhrien suojelu- ja tukitoimia. Siinä mukana olevien maiden on siis saatettava lainsäädäntönsä ja käytänteensä sopimuksen mukaisiksi ja osallistuttava kansainväliseen seurantaprosessiin. Poliisit, sosiaalityöntekijät ja tuomarit ynnä muut perheväkivallan kanssa tekemisiin joutuvat olisi koulutettava kohtelemaan uhreja asianmukaisesti, turvakotien ja lähestymiskieltojen ynnä muiden suojatoimenpiteiden toimivuus taattava, jne. Lisäksi sopimus edellyttää sen tunnustamista, että naisiin kohdistuva väkivalta nousee sukupuolten eriarvoisuudesta, ja vaatii tämän mukaisia, tasa-arvoon ja väkivallattomuuteen ohjaavia sisältöjä mediaan ja koululaitoksen opetusohjelmiin. Ja tämähän ei tietenkään Unkarin vallanpitäjille sovi, kuten Rita Antoni yksityiskohtaisessa artikkelissaan Nőkért-sivustolla kertoo.

Tässäkin blogissa on jo ollut esillä se vastarinta, jota naisaktivistit ovat kohdanneet yrittäessään ajaa Unkarin lainsäädäntöön selvemmin perheväkivallan vastaisia pykäliä. On kuultu uskomattomia möläytyksiä siitä, miten naisten ei tarvitsisi kokea väkivaltaa tai epäkunnioittavaa kohtelua, jos vain pysyisivät ensin kotona ja synnyttäisivät ne kolme-neljä lasta ennen kuin säntäävät maailmalle toteuttamaan itseään. On nähty useita naisjärjestöjen mielenosoituksia. Esimerkiksi syksyn 2014 Budapestin “lutkakävelyn” (slutwalk / ribiséta, ideana on siis muistuttaa siitä, että ”provosoivinkaan” vaatetus tai esiintyminen ei oikeuta ahdistelua tai raiskauksia) erityisenä kohteena oli Unkarin poliisin tuottama video Tehetsz róla, tehetsz ellene (vapaasti suomentaen: ”Se on sinusta itsestäsi kiinni”). Kolmiminuuttisessa videopätkässä kolme nuorta naista tälläytyy näyttävästi ja lähtee viettämään tyttöjen iltaa: ryyppäämään, tanssimaan keskenään ja käyttäytymään huomiota herättävästi. Illan päätteeksi yksi tytöistä jää yksin, jolloin varjoista syöksähtää outo huppumies, ja viimeisessä kuvassa näemme tytön ilmeisesti raiskattuna istumassa maassa verkkoaitaan nojaten. Opetus siis: jos noin käy, se on oma syysi, jos oli liian avoin kaula-aukko, liikaa meikkiä ja liikaa promilleja? (Minun silmääni pisti myös videon alkupuolelta kohta, jossa baaritiskin ääressä rellestävät neitoset tuuppivat tieltään paheksuvan huvittuneesti mulkoilevaa, ”siivoa” nuorta heteropariskuntaa. Siis: ei baariin tyttöporukalla vaan vain oman poikaystävän turvallisessa kainalossa? Todellisuudessahan naisen raiskaaja, pahoinpitelijä tai tappaja on erittäin usein oma kumppani, puoliso tai tuttu, ja tämä pitäisi poliisinkin tietää.)

Maaliskuussa 2015 Unkarin parlamentti jälleen kerran torjui ehdotuksen Istanbulin sopimuksen ratifiointitoimista sillä perusteella, että prosessi on jo käynnissä ja parlamentin oikeusasiain valiokunnan asettama työryhmä valmistelee jo esitystään. Tämän työryhmän kokoonpanoa ja tehtäviä, väittää Antoni, ei kuitenkaan koskaan julkistettu, eikä sen toimintaan (toisin kuin Istanbulin sopimus edellyttää) otettu mukaan yhtään uhrien oikeuksia puolustavaa järjestöä. Äärioikeisto-oppositiopuolue Jobbik taas kunnostautui – sievän nuoren naisen, kansanedustaja Dóra Dúrón suulla – vastustamalla Istanbulin sopimusta, koska se ”ei käsittele perheväkivallan laajimmalle levinnyttä ja raainta muotoa, nimittäin aborttia.” (Itse asiassa käsittelee, muistuttaa Antoni – Istanbulin sopimukseen kuuluu myös aborttiin pakottamisen kielto.)

Ja nyt ollaan taas asian ytimessä. Unkarin väestö vähenee, syntyvyys on tosin viime aikoina ollut hieman nousussa mutta silti liian alhainen. Maahanmuuttoa ei haluta, koska hallitus on tehnyt muukalaispelosta ja rasismista poliittisen päävaluuttansa. Siispä on panostettava perheisiin, saatava naiset arvostamaan äitiyttä uravalintana, nuoret vastuuntuntoisesti sitoutumaan avioliittoon ja lasten hankintaan. (Näin siitä huolimatta, että tutkimukset osoittavat hedelmällisyyden korreloivan positiivisesti sukupuolten tasa-arvon kanssa.)

syntyvyys-tasa-arvo

Kaavio index.hu-portaalin artikkelista.

”Perhearvojen” politiikka sopii yhteen kansallis-konservatiivisten perusarvojen kanssa. Siihen voidaan kytkeä rasismin lisäksi homofobia (nuorisoa ei saa päästää homahtamaan, sillä homoparit tai muut heteroperheihanteesta poikkeavasti käyttäytyvät eivät saa lapsia, eikö niin?) ja abortinvastaisuus, ja se luo myös hyvän pohjan yhteistyölle kirkkojen (tai Unkarin kirkkojen konservatiivisten vallanpitäjien) kanssa, joilta Orbánin hallitus tunnetusti ostaa kansalaisten ideologiakasvatuspalvelut. Pahimpana viholliskuvana tälle politiikalle ovat naisten ja sukupuolivähemmistöjen tasa-arvopyrkimykset – sekä viime vuosina mahtavaksi pelotteeksi paisutettu ”gender-ideologia” (siis ajatus siitä, että sukupuoli on suhteellinen ja yhteiskunnallisesti konstruoitu rakenne), jopa akateeminen sukupuolentutkimus. Ja tietenkään siihen ei sovi ”perheen” ja ”perheväkivallan” yhdistäminen tai naisen oikeus asettaa oma hyvinvointinsa perheen koossa pysymistä tärkeämmäksi.

Tätä politiikkaa ollaan juuri nyt demonstroimassa Budapestissa käynnistyneessä ”Perheiden maailmankongressissa”, jossa on koolla, sanoisinko nyt, ”Aito avioliitto” -porukkaa eri puolilta maailmaa (muun muassa Venäjän valtioelimet ja ortodoksinen kirkko ovat hyvin edustettuina). Tapahtuman amerikkalainen pääjärjestäjä on kunnostautunut kampanjoimalla seksuaalivähemmistöjä, feminismiä ja aborttia vastaan, ja samanhenkistä porukkaa näyttää olevan myös osanottajisto. Tapahtuman pääsivulla kehutaan Unkaria perheystävälliseksi maaksi, ja tässä ihailussa paistatteli myös tapahtuman avaajana esiintynyt pääministeri Orbán.

Index-uutissivuston mukaan Orbán oli kansainvälisen perhearvoväen edessä luvannut Unkarin lapsiperheille verovähennyksiä, pitempiä äitiyslomia, vähintään kolmilapsisille perheille velkahelpotuksia ja täyttä vapautusta opintoveloista, lisäksi tulossa on uusi lastenseimien kehitysohjelma, ja ns. babakötvény eli syntyville vauvoille maksettava kertakaikkinen tukisumma tulee saataville ”koko Karpaattien altaassa” eli entisessä Suur-Unkarissa – siis ilmeisesti naapurimaiden unkarilaisvähemmistöjä kosiskellaan jälleen. Sitä, mistä nämä tukitoimet maksetaan, ei kerrottu. Huomionarvoista on myös, että tukitoimet on selvästi suunnattu koulutetun keskiluokan lisääntymistä tukemaan, ei auttamaan kaikkein köyhintä väestönosaa – ja sen joukossa etenkin (perinteisten pahojen puheiden mukaan, joissa on tietty totuuden siemen) ”holtittomasti lisääntyvää” romaniväestöä. Kuitenkin EU:n tilastojen mukaan Unkarissa yli 41% lapsista on vaarassa joutua kärsimään köyhyydestä; vielä heikommin ovat asiat vain Romaniassa ja Bulgariassa.

Unkarin hallitus ei siis halua maahan muukalaisten tai mustalaisten (ynnä muiden epäsosiaalisten ainesten) lapsia vaan toivoo yhä kunnon valkoisten, kristittyjen, keskiluokan unkarilaisten perheiden ryhtyvän tuottamaan lisää rotupuhdasta unkarilaista jälkikasvua (vaikkapa myös Unkarin ulkopuolella). Tämän politiikan ikoniksi nousi juuri Fidesz-puolueen painijanniskainen varapuheenjohtaja, “Rezsi-Szilárd” Németh, joka puolueen äskettäisessä yleisötilaisuudessa lausui:

aki_teleszuli

”Maailma kuuluu sille, joka synnyttää sen täyteen.” Kuva kaapattu index.hu-sivuston artikkeliin upotetusta videosta.

Lausahdus, jota unkarilainen somekuplani parhaillaan kauhistelee, ei ole uusi eikä varsinkaan Szilárd Némethin keksimä. Nopealla Google-haulla suunnilleen vastaava ilmaus (”maailman” sijasta tosin puhuttiin ”maasta”) löytyi esimerkiksi vuodelta 2002, lausujana reformoidun kirkon piispa, äärioikeistolaisista kytköksistään tunnettu Lóránt Hegedűs. Nyt nämä äärioikeistohörhöjen ajatukset on siis entistä avoimemmin omaksuttu valtavirtapuolueena esiintyvän valtapuolueen ideologiaan.

Tämän kehityksen valossa on ilmiselvää, että Istanbulin sopimuksellakaan ei näytä Unkarissa olla mitään mahdollisuuksia tulla hyväksytyksi. Rita Antoni toteaa artikkelinsa lopussa, että vuosi 2017 alkoi hallituksen epämääräisillä lupauksilla Istanbulin sopimuksen toteutumista edistävistä selvityksistä, mutta nämä peruttiin nopeasti. Toukokuussa asetelma alkoi olla ilmiselvä, kun hallituksen tukema ”valekansalaisjärjestö” Alapjogokért Központ (”Perusoikeuksien puolesta -keskus”) julkisti vastalauseensa Istanbulin sopimukselle. Pari valittua otetta:

Päämäärä, johon sopimus kehottaa ratifioivien sopimuspuolivaltioiden lainsäätäjiä, on toki tärkeä ja tukemisen arvoinen: naisiin kohdistuvaa väkivaltaa on vastustettava mahdollisimman tehokkain lainsäädännöllisin keinoin. Tämän ylevän päämäärän takaa piirtyy kuitenkin näkyviin gender-lobbyn ja äärifeminismin aatemaailma: Sopimus ei määrittele ”sukupuolen” käsitettä biologian mukaan vaan ”yhteiskunnallisesti muotoutuneena roolina”, määrää opetettavaksi ”stereotyypeistä vapaita sukupuolen ulottuvuuksia” ja kieltää kaikenlaisen erottelun konstruoitujen yhteiskunnallisten sukupuolten perusteella (…) Luonnollisesta ja normaalista käsityksestä poiketen Sopimus siis torjuu biologisen sukupuolen määritelmän ja määrittelee sen ”genderiksi”. Terveen järjen – ja biologian – mukaan on kuitenkin ilmiselvää, että sukupuolia on vain kaksi: mies ja nainen. Kaikki muu ”yhteiskunnallisen sukupuolen” oikeudellinen määrittely palvelee itse asiassa perinteisten sukupuoliroolien luonnon luomien erojen löyhdyttämistä ja perinteisen perhemallin heikentämistä. Istanbulin sopimus on siis itse asiassa gender-sopimus, johon toisaalta sisältyy perinteisen perhemallin ja normaalien sukupuoliroolien kannalta katsottuna aivan erityinen vaara, toisaalta se myös vääristäisi jo olemassa olevien sukupuolten tasa-arvoa kiistäessään niiden mies/nainen-kaksijakoisuuden.

Tätä samaa ilmausta – ”gender-sopimus” – käytti juur’ikään myös “Rezsi-Szilárd”. Genderistä on näköjään todellakin alkanut tulla yleinen haukkuma-, pelottelu- ja herjasana. Hallituksen kanta on siis selvä. Unkarissa kuolee jatkossakin nainen viikossa parisuhdeväkivallan uhrina – mutta kansainväliselle gender-salaliitolle ei periksi anneta.

Viime aikoina on näkynyt paljon kirjoitettavan Margaret Atwoodin 1980-luvun romaaniin Orjattaresi (The Handmaid’s Tale) perustuvasta tv-sarjasta. Tarinan ”Gilead” on uskonnollisten fundamentalistien hallitsema dystopiavaltio, teokraattinen diktatuuri, jossa naiset on orjuutettu synnytyskoneiksi. Euroopassa tähän on onneksi vielä pitkä matka – mutta siihen suuntaan Orbánin Unkari näyttää kaivaten katselevan.

Mainokset

Vain meillä vihataan lapsia?

marraskuu 11, 2012

Tuoreehkon Hesarin matkailusivuilla Riku Rantala kolumnoi aika kategorisen tuntuisella otsikolla ”Vain Suomessa vihataan lapsia”. Nuoren isän mielestä missään muualla ei suhtauduta niin ynseästi kuin Suomessa siihen meteliin ja epäjärjestykseen, jota normaali lapsi väkisinkin aiheuttaa. Toisin on kuulemma Karibialla, missä bussin matkustajat eivät ole tietävinäänkään yksivuotiaan rääkynästä, tai Kreikassa, missä papparaiset innoissaan lähtevät jalkapalloilemaan kaksivuotiaan kanssa tavernan pihalle.

Hm. Hm. Ja vielä kerran hm. Mieleeni tuli heti paikalla yksi suosikkiblogeistani, ”Suomalainen päiväkirja”, jossa Turussa asuva saksalainen biologi-perheenäiti kertoo suomalaisesta lapsiperheen arjesta saksalaisella silmällä. Blogia on hauska lukea paitsi siksi, että se on niin hyvin kirjoitettu ja valoisan sydämellinen, myös siksi, että ”Myyrätohtorin” kuva Suomesta on ei suinkaan kritiikittömän ruusuinen mutta silti lämpöisen peruspositiivinen. Erityisesti ”Myyrätohtori” tuntuu tykkäävän Suomen lapsiystävällisyydestä, siitä kärsivällisyydestä ja rentoudesta, jolla hänen mielestään Suomessa lapsiin suhtaudutaan. Esimerkiksi kohtaus kaupan kassalla: kassapoika pakkaa pikkutytön uudet saappaat pieneen kassiin, jota tyttö voi itse kantaa, ja taiteilee sitten hedelmäpussista pikkutytön veljelle kaikessa rauhassa samanlaisen kantamuksen (”pitäähän sunkin saada oma kassi”), muiden asiakkaiden tyynesti ja hymyillen odottaessa. Olisiko Saksassa tämmöinen ihan ennenkuulumatonta? Onko toisaalta niin, että feodaalis-hierarkkisessa Keski-Euroopassa lasten odotetaan mukautuvan aikuisten sääntöihin, Suomessa taas aikuisetkin voivat enemmän toimia lasten ehdoilla?

Ja sitten tuli mieleeni se stereotypia, jonka sadat kerrat olen kuullut nykyisestä kotikaupungistani, ja joka ei sekään – niin kuin ei Riku Rantalan väitekään – varmaan ole aivan perusteita vailla: ”Wieniläiset vihaavat lapsia!” Tyypillinen wieniläinen on monien wieniläistenkin mielestä grantig ja raunzerisch, yrmeä, ynseä ja äreä, aina valmiina marisemaan kaikesta, mikä vähänkin häiritsee hänen omaa mukavuuttaan ja totuttua porvarillista elämänmenoaan. Tätä asennetta ruumiillistaa tyylikkäimmin iäkäs rouvashenkilö, joka jumaloi räksyttäviä koiria ja erityisesti omaa ylensyötettyä piskiään (jonka on saatava kakkia keskelle jalkakäytävää, siitä hyvästähän mummeli maksaa koiraveroa) mutta huomauttelee kipakasti pienimmästäkin lasten aiheuttamasta metelistä tai sotkusta. Muutama vuosi sitten Favoritenin kaupunginosassa, joka on jonkinlainen Wienin Vuosaari, suuren Gemeindebaun eli kaupungin vuokratalon pihalla leikkiviä lapsia ammuskeltiin talon ikkunasta ilmakiväärillä, ja yksi pikkupoika sai vakaviksi luokiteltavia vammoja. Ampujaksi paljastui huumeongelmainen nuorehko mies, joka ei osannut selittää tekoaan mitenkään muuten kuin että hänellä oli ollut pönttö pahasti sekaisin – mutta todella järkyttävää oli katsella tapahtumasta tehtyä television uutiskatsausta, jossa haastateltiin talon muita asukkaita. Eläkeläistäti ilmoitti kameralle melkeinpä ymmärtävänsä ampujan tekoa, sillä pihalla möykkäävät lapset kävivät niin pahasti hänenkin hermoilleen…

Rantalan kolumnin luettuani minun oli pakko ryhtyä guuglailemaan aiheesta ”lapsivihamielisyys ja wieniläisyys”. Löysinkin hupaisan keskustelupalstaketjun, jossa nuoret vanhemmat vaihtoivat kokemuksiaan. Mielenkiintoista oli, että ne olivat usein keskenään täysin päinvastaisia. Toiset tuulettivat ikäviä kokemuksiaan häijyistä kommenteista, yleisestä ynseydestä, lapsilta kielletyistä ravintoloista ja kaupunkisuunnittelusta, joka ei ota lastenvaunujen tai taapertajien kanssa liikkuvia laisinkaan huomioon. Toista on kuulkaa Italiassa, tai ainakin Itävallan ystävällisissä ja leppoisissa maalaiskylissä ja pikkukaupungeissa! Jotkut toiset taas kiistivät tämän jyrkästi. He olivat Wienissä saaneet osakseen enimmäkseen pelkkää ystävällisyyttä ja lapset herttaisia huomionosoituksia ihastuneesti leperteleviltä papparaisilta ja mummeroisilta, Italiassa taas oli oltu töykeitä ja ynseitä, ja Rooman julkisiin liikennevälineisiin verrattuna Wienin ratikat, bussit ja metrot ovat lastenvaunujen kanssa kulkevalle varsinainen paratiisi.

Toisin sanoen: asioissa on monta puolta. Me ihmiset, suomalaiset siinä missä saksalaiset ja itävaltalaisetkin, tykkäämme yleistää ja tyypitellä. Sen mukaan, millaisia kokemuksia meillä on sattunut olemaan, läiskäisemme ison leiman. Totuuksia on kuitenkin monenlaisia, ja niillä kullakin taustansa ja syynsä. Jos nyt kuitenkin lähdettäisiin miettimään, onko ”Myyrätohtori” oikeassa ja keskieurooppalainen elämänmeno jotenkin tiukempaa ja lapsivihamielisempää kuin Suomessa, mikä tähän voisi olla syynä – tai mistä tällainen vaikutelma, piti se paikkansa tai ei, oikein voi syntyä?

Suomessa näkee useinkin väitettävän, että ”Euroopassa” vanhaan tapakulttuuriin perustuva kurikasvatus ja auktoriteettien kunnioittaminen on vielä voimissaan, Pohjoismaissa taas meininki olisi mennyt yltiödemokraattiseksi, niin että lapsista pyritään tekemään joka suhteessa tasavertaisia aikuisten neuvottelukumppaneita. Olisiko niin, että kun Pohjolassa eletään lasten ehdoilla, niin tästä seuraa, että jotkut luulevat lasten tämän takia pystyvän käyttäytymäänkin kuin aikuiset? Tämä ajatteluko tuottaa sekä niitä vanhempia, jotka antavat lastensa ravintoloissa heitellä ruokaa ympäriinsä ja bussissa potkia edessä istujaa selkään, että niitä nyrpeitä aikuisia, joiden on mahdoton tajuta, että pikkulapset eivät parhaimmalla tahdollaankaan pysty keskittymään ja hillitsemään äänenvoimakkuuttaan samalla tavalla kuin isot ihmiset?

Toinen puoli asiasta varmaan on se, missä lasten paikan katsotaan olevan. Sentroopassa elää vielä vahvana se (yhä vähemmän oikeaa sikäläistäkään arkitodellisuutta vastaava) mielikuva, että lapset kuuluvat kotiin, kotirouva-äidin helmoihin, yksityiseen sfääriin. Sieltä lasten ei kuulu tulla näkyville, kaduille, liikennevälineisiin tai ravintoloihin, ennen kuin he ovat sisäistäneet tapakulttuurin, osaavat kontrolloida omaa käytöstään ja etenkin kunnioittaa vanhempien ihmisten itsestäänselvää auktoriteettia. Ja itse asiassa: mitä korkeammalla sääty-yhteiskunnan portaalla ollaan, sen enemmän palveluskuntaa, huoneita ja ovia on perinteisesti ollut erottamassa lapset aikuisten ihmisten puolijulkisista tai julkisista tiloista. Talonpoikaisessa Suomessa tällaiseen on vain harvoilla ollut varaa, Sentroopassa taas oli aikoinaan paljon enemmän sitä varakasta porvaristoa ja yläluokkaa, joka saattoi työntää lapsensa ensin imettäjien ja lapsenpiikojen hoiviin, sitten säädynmukaisiin internaattikouluihin. Talonpojat, proletaarit ja raakalaiset tunnistaa siitä, että niiden lapset raahautuvat äitiensä helmoissa joka paikkaan tai pääsevät äidin töissä ollessa omin päin hillumaan julkisiin tiloihin – tähänhän on alkuaan viitannut halveksiva termi katupoika. Ehkä tuo wieniläisen Gemeindebaun ammuskelijaa ymmärtänyt mummeli, jota pihalla metelöivät lapset hermostuttivat, olikin itse asiassa enemmän harmissaan siitä, että hän joutuu elämään tämmöisessä raakalaisympäristössä, jossa tarjolla ei ole tarpeeksi tilaa, että lapset voitaisiin häivyttää metelöimään jonnekin kauemmaksi kunnon ihmisten olikkeista?

Mutta ainakin nykyitävaltalaisessa lapsivihamielisyydessä on vielä toinenkin ulottuvuus, joka tuli esille myös tuossa edellä mainitsemassani keskusteluketjussa. Joillakin niistä nettikeskustelun äideistä, jotka kertoivat ilkeyksistä ja ikävistä reaktioista, oli tummaihoinen ja kähäräpäinen lapsi, ja ilkeät kommentit olivat joskus koskeneet nimenomaan lapsen ”muukalaisuutta”. Myös favoritenilaisen ammuskelijan uhriksi joutuneet lapset olivat maahanmuuttajataustaisia. Euroopan suurissa kaupungeissa alkaa entistä selvemmin olla niin, että lapsista – ja varsinkin niistä kaikkien näkyvissä kaduilla ja leikkipuistoissa, kenties jopa omina aikuisen valvomattomina jengeinään pyörivistä lapsista – yhä suurempi osa on silminnähtävästi ja korvin kuultavasti jostain muilta mailta peräisin. Vanhenevan valtaväestön vähenevät lapset keskittyvät tiettyihin kaupunginosiin ja kouluihin, ja ”maahanmuuttokriittiset” tahot levittävät kauhukuvia muukalaisista, jotka ”valtaavat” koulut, kadut ja leikkipuistot ”meidän” lapsiltamme. (Unkarissa samanlaisen muukalaisvihan kohteina toimivat romanit, joiden väitetään ja uskotaan ”sikiävän” valtaväestöä nopeammin. Viime blogissani mainitsemassani surullisenkuuluisassa suurlähettiläs Jeszenszkyn luentomonisteessa puhutaan myös ”kouluihin tulvivista kurittomista romanilapsista”.)

Kurittomuus, hillittömyys, sotku ja meteli, perinteiset ja kaikkialla hyvinvointi-Euroopassa tunnetut lapsivihan ainekset, saavat uuden merkityksen ja painoarvon, kun ne yhdistetään nousevaan muukalaisvihaan. Ei tämä ole mitään uutta Suomessakaan – omasta lapsuudestani muistan, miten me lapset, jos riittävän äänekkäiksi tai epäsiisteiksi heittäydyimme, saimme kuulla olevamme ”kuin mustalaiskakaroita”. Vanhoja luokkarajoja on pelottavan helppoa rakentaa uudelleen lasten käytöksen (”kurittomat, kasvattamattomat kakarat”), lasten määrän (”lisääntyvät holtittomasti”) ja lasten julkisen näkyvyyden (”katupojat”, ”puistonvaltaajat”) varaan, nyt vain etnisten ryhmien välille. Sikäli kuin Suomessa lapsivihaa ilmenee – ja jonkin verran Rantalankin kolumnissa varmasti on perää – miten kauan kestää, ennen kuin se saa selvästi rasistiset etumerkit?