Surullisia sanomia Unkarista

Kielentutkija Deborah Cameron kirjoittaa hienon bloginsa Language: a feminist guide tuoreimmassa postauksessa siitä toivottoman turhautumisen tunteesta, jota feministi kokee seuratessaan julkista kielenkäyttöä, sen jatkuvaa seksismiä ja naisvihaa. Saman tunteen nostattaa tämänhetkinen koronatilanne (Cameronin kannalta etenkin Boris Johnsonin johtamassa Britanniassa):

Tämän pandemian kokeminen muistuttaa jossain suhteessa feministin elämää. Kummassakin tapauksessa saa koko ajan varautua johonkin uuteen kammottavuuteen, samalla kun tietää, että (a) kaiken takana on se sama ongelma, josta itsekin on soittanut suutaan jo iät ajat, ja (b) ne, joilla olisi valtaa tehdä tälle ongelmalle jotakin, tulevat reagoimaan samalla tavalla kuin aina ennenkin, sekoittaen röyhkeyttä ja epäpätevyyttä, tekosyitä ja uhrien syyllistämistä, vaikka tämä toimintatapa ei ole koskaan ennenkään tehonnut.

Aivan sama tunne nousee myös, kun seuraa unkarilaisen riippumattoman median välityksellä uutisia naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja sen sitkeästä vähättelystä. Ns. lipeälääkärin tapauksessa oikeus näyttää vuosikausien veivaamisen jälkeen lopulta voittaneen: marraskuussa kerrottiin, että ex-naisystäväänsä vuonna 2013 harvinaisen julmasti pahoinpidellyt lääkäri, jota jutun alkuvaiheissa tehokkaasti suojelivat vaikutusvaltaiset sukulaiset ja ystävät, saa yhä istua vankilassa, kun hänen viimeisinkin valituksensa tuomion johdosta hylättiin. Vähän aikaa sitten taas uutisoitiin uusimmasta käänteestä naispoliisin raiskausjutussa. Joulukuun alussa poliisikonstaapeli Katalin Zsiga oli tehnyt rikosilmoituksen kahdesta kollegastaan. Juorulehti Blikkille hän kertoi työtoverien huumanneen ja raiskanneen hänet ja kuvanneen tästä videon, joka kierteli kaveripiireissä. Nyt ylin syyttäjä (paremminkin syyttämättäjättäjä, kuten erinäisissä korruptiojutuissa on ilmennyt) Péter Polt ilmoittaa, vastauksena sosialisti-kansanedustaja Tamás Harangozón esittämään kirjalliseen kysymykseen, että tähänastisten todisteiden perusteella ei ole aihetta epäillä rikoksen tapahtuneen eikä salaperäistä videota ilmeisesti ole olemassakaan. Kommenttiketjuissa mielipiteet jakautuvat, ja monet ovat valmiita uskomaan, että Zsiga jostain syystä puhuu perättömiä mustatakseen kollegojensa maineen, vaikka tällä altistaakin itsensä melkoiselle somekuran tulvalle.

Tuorein kohu taas liittyy urheiluun, tarkemmin sanoen uintiin, joka Unkarissa on tärkeimpiä ja kansainvälisesti näkyvimpiä urheilulajeja, kansallisen ylpeyden aihe: Unkarin uimarit tuovat kansainvälisistä arvokisoista säännöllisesti kasoittain mitaleja. Tässä blogissa on ennenkin ollut esillä tapauksia, joissa uintivalmentajat ovat syyllistyneet raiskauksiin tai alaikäisten valmennettaviensa pahoinpitelyyn. On puhuttu suorastaan urheiluvalmennuksen rakenteissa pesivästä autoritaarisen väkivallan ja alistamisen kulttuurista. Lokakuussa moninkertainen maailmanmestari, useita olympiahopeita ja -pronsseja uinut László Cseh käynnisti julkisen keskustelun entisestä valmentajastaan György Turista. Hänen mukaansa Turi pyrki systemaattisesti nujertamaan ja murtamaan valmennettavansa, harjoitukset olivat yhtä nöyryytystä ja henkistä terroria, joka kerta joku valmennettavista nuorista itki. Nyt taas on julkisuuteen tullut äskettäin aktiiviuransa lopettanut nuori naisuimari Liliána Szilágyi.

Vuonna 1996 syntynyt Liliána Szilágyi voitti varsinkin juniorina kansainvälisiä arvokisamitaleja, ”aikuisena” vielä hopeaa Lontoon olympialaisista 2016. Hänen valmennustaan ohjasi oma isä, 1980-luvun lopun huippu-uimari Zoltán Szilágyi (hänkin juniorina Euroopan mestari 1982, sittemmin kansainvälisistä arvokisoista tuli parhaimmillaan pistesijoja). Isä-Szilágyi on urheilu-uransa ohella kouluttautunut lakimieheksi, unkarilaisen Wikipedian mukaan hän toimii asianajajana ja liikemiehenä, Unkarin urheilujuristien liiton (semmoinenkin näköjään on olemassa) varapuheenjohtajana, ja on myös opettanut Piliscsaban katolisen Péter Pázmány -yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Juuri ennen vuodenvaihdetta tytär Liliána sitten toi julkisuuteen – sekä Instagram-postauksessaan että toimittaja Kriszta D. Tóthin haastatteluohjelmasarjassa – isänsä pimeän puolen. Isä oli pienestä pitäen kohdellut häntä kaltoin ja pahoinpidellyt, henkisesti, fyysisesti ja seksuaalisesti. Pahoinpitely kohdistui myös Liliánan äitiin, jonka isä oli joskus hakannut ”puolikuoliaaksi”. Äiti on sittemmin jättänyt miehensä, mutta nuorempi sisar Gerda, hänkin lupaava uimari, on yhä isänsä hoteissa ja valmennettavana; isän väitetään ”eristävän hänet hermeettisesti” muista uimareista. Gerda on jyrkästi kiistänyt isäänsä kohdistuvat syytökset avoimessa kirjeessään, joka monien kommentoijien mielestä vaikuttaa enemmänkin kokeneen aikuisen juristin kuin 18-vuotiaan tytön muotoilemalta. Unkarin uintiliitto on ilmeisesti käynnistänyt tutkimukset tapauksen johdosta.

Tässä voisi taas miettiä urheilun suhdetta ns. myrkylliseen maskuliinisuuteen ja kysyä, missä määrin väkivaltainen autoritaarisuus, narsistinen voittamisen ja alistamisen tarve leimaa koko Unkarin yhteiskuntaa, yksinvaltaisen pääministerin jalkapalloharrastusta myöten. Erityisesti naisiin kohdistuu väkivaltaa urheilupiireissä, mutta myös yleisemmin yhteiskunnan arvostettujen tukipylväiden taholta: pahoinpitelijöissä ja raiskaajissa on lakimiehiä, lääkäreitä ja poliiseja. Ei tietenkään pelkästään, vaan naisiin kohdistuva väkivalta kattaa kaikki kansankerrokset. Heti uudenvuodenpäivän aamuna kuultiin vuoden ensimmäisenä rikosuutisena, että Ököritófülpös-nimisessä alle parintuhannen asukkaan taajamassa Unkarin rutiköyhässä koilliskulmassa muuan mies oli surmannut vaimonsa ja sen jälkeen yrittänyt itsemurhaa.

Muutaman vuoden takaisten tilastojen mukaan Unkarissa vähintään kolme naista kuukaudessa sai surmansa nykyisen tai entisen miehensä, miesystävänsä tai tilapäisemmän partnerinsa kädestä, ja kaikkiaan surmatuista naisista yli puolella tappaja oli (entinen) mies tai poikaystävä. Tämä ei tietenkään ole mikään unkarilainen erikoisuus. Myös Suomessa vuosina 2013–2019 kuoli vuosittain 16–30 naista henkirikoksen uhrina, näistä 60 % nimenomaan (ex-)puolison tai (ex-)seurustelukumppanin surmaamana, ja myös Suomessa lähisuhdeväkivaltaan syyllistytään kaikissa yhteiskunnan kerroksissa kautta maan. Naisiin kohdistuva väkivalta on maailmanlaajuinen ongelma. On kuitenkin eroa siinä, tunnustetaanko tämä ongelma ja yritetäänkö sitä torjua kansainvälisellä yhteissopimuksella vai lakaistaanko ongelma maton alle syyllistämällä uhreja, kääntämällä koko juttu maahanmuuttopolitiikaksi tai ”gender-ideologian” hyökkäykseksi perhearvoja vastaan, tai sitkeästi suojelemalla väkivallan käyttäjiä.

***

Toinen surullinen tarina tipahti uutissyötteeseeni tänään: Szabad Európa raportoi aikamme orjuudesta. Tähän ilmiöön liittyvän unkarin kielen sanan csicska olen itse asiassa oppinut vasta muutaman viime vuoden aikana riippumattoman median uutisjutuista. Csicska merkitsee sanakirjan mukaan jonkinlaista alistettua ihmistä, joka esim. vankilassa tai kasvatuslaitoksessa joutuu palvelemaan tovereitaan. Nyky-Unkarissa ilmiö ei kuitenkaan koske vain vankiloita ja laitoksia, vaan ihmisten pitäminen työorjan asemassa vaikuttaa paikoin olevan melkeinpä maan tapa. Szarvasin kaupungissa – missä paikallisen luterilaisen seurakunnan aktivistit ovat parinkymmenen vuoden ajan tehneet csicska-työtä – Szabad Európan toimittajalle kerrottiin, että jopa 12–14-vuotiaat koululaiset keskustelevat välitunneilla siitä, kenellä on kotona csicska ja kenellä ei, ikään kuin kotiorjat olisivat jonkinlaisia statussymboleja.

Csicskaksi joutuu usein yhteiskunnan turvaverkon läpi tipahtanut ihminen, esimerkiksi artikkelissa esiintyvä Kálmán, jolta avioeron jälkeen oli viina vienyt myös työn ja asunnon. Tuttava neuvoi kodittoman Kálmánin eräälle maatilalle, missä hänelle luvattiin karjanhoitoa vastaan ruoka, asunto ja pikkuruinen viidensadan forintin päiväpalkka. Asunto osoittautui lämmittämättömäksi vajaksi, ruoka oli päivä päivältä surkeampaa, palkkaa ei maksettu lainkaan, työpäivät taas kestivät aamuneljästä iltakahdeksaan. Puolitoista vuotta sinniteltyään Kálmán karkasi, mutta joutui taas kadulle, mistä joku värväri poimi hänet kyytiinsä ja vei toiselle maatilalle samanlaiseen orjuuteen: palkkaa ei maksettu, ruoaksi saattoi olla jopa itse leikattua ja kokattua, sitä ennen pari päivää raatona maannutta sikaa, sitä vastoin halvimman hintaluokan viiniä oli riittävästi tarjolla vaimentamaan Kálmánin menohaluja. Vasta pari vuotta myöhemmin seurakunnan työntekijät pelastivat Kálmánin. Nyttemmin hän on päässyt irti alkoholista ja löytänyt oikean työpaikan.

Toinen jutun esimerkkitapauksista on ”Marika”, jonka sairaalassa potilastoverina tutuksi tullut nainen värväsi taloonsa siivoojaksi. Vaikka palkanmaksu takkuili, Marika kävi säännöllisesti naisen luona siivoamassa ja otti eräänä päivänä mukaansa myös yhdeksänvuotiaan tyttärensä. Silloin isäntäperhe nappasi äidin ja tyttären vangikseen. Tyttö vietiin toiseen kylään, Marikalta taas otettiin pois henkilöpaperit ja puhelin, hän ei voinut pyytää apua keneltäkään, ja tytärtä panttinaan käyttäen isäntäväki kiristi hänet kuuliaiseksi. Marikaa myös lyötiin, jos hän ei totellut. Talon töiden lisäksi hänet komennettiin kesäisin varastamaan yöllä hedelmiä naapurien puutarhoista, talvisin hän kävi töissä tehtaassa ja toi koko palkkansa isäntäväelleen. Marika nukkui kellarissa koiran kanssa samalla vaahtomuovipatjalla, ja jos taloon tuli vieraita tai viranomaisia, hänet ja isäntäväen toisetkin csicskat teljettiin piiloon kellariin. Ruokana oli enimmäkseen jauhoja ja vettä, joista Marika sai paistaa itselleen leiväntapaista, tai juhlien jälkeen isäntäväeltä jääneitä tähteitä, ”jotka heitettiin meille kuin koirille”. Lopulta Marika onnistui tapaamaan tyttärensä kahden kesken – tätä isäntäväki yritti kaikin keinoin estää – ja käski tytön kertoa koulussa koko totuuden. Opettajan ja poliisin avustuksella tyttö saatiin turvaan, ja sitten Marika itsekin uskalsi lopulta lähteä karkuun.

Aivan uskomattomaltahan tämä kuulostaa. Miten ihminen voi antaa tehdä tällaista itselleen? Selvästikin Unkarissa on paljon epätoivoisen köyhiä, turvattomia ihmisiä alttiina hyväksikäytölle. Csicskan ja isännän välille voi syntyä jonkinlainen kieroutunut kiintymyssuhde, jossa hyväksikäytetty uskoo, toivoo ja luottaa, kun ei muutakaan voi. Usein csicskaksi joutuu maailman murjoma, avuton ihminen, tai, kuten Kálmánin tapauksessa, päihdeongelmainen, jota on riippuvuuden avulla helppo manipuloida. (Csicska-värvärit ilmeisesti käyvät säännöllisesti kodittomien yömajoissa, mistä ihmisiä on helppo houkutella työtä ja asuntoa lupaamalla.) Ja miksi kukaan ei puutu asiaan? Poliisin on vaikea tehdä mitään, jos isäntäväki, kaikki naapurit ja csicska itsekin yhdestä suusta vakuuttavat, että ei täällä ketään ole orjana pidetty, kaikki on kunnossa. Vapaaksi päässeet csicskat eivät useinkaan halua tehdä rikosilmoitusta vaan mieluummin jättää koko jutun taakseen. Voisi myös kuvitella, että luottamus viranomaisiin ei kaikkialla ole rikkumaton, ei varsinkaan romanien keskuudessa, joita tämä nykyajan orjuus myös koskettaa.

Suomessakin puhutaan työperäisestä ihmiskaupasta, johon voi sisältyä työhön pakottamista kehnoilla ehdoilla ja ihmisarvoa loukkaavissa oloissa. Sen uhrit ovat Suomessa yleensä ulkomaalaisia, ja auttamisjärjestelmään päässeiden tapausten määrät liikkuvat muutamissa sadoissa. Näistäkin tapauksista tietenkin joka ainoa on liikaa ja osoittaa, että sekä maahanmuuton että työsuojelun ja työolojen valvonnassa on ongelmia. Unkarin csicska-ilmiö on tähän verrattuna aivan toista luokkaa; Szabad Európan artikkelissa siteerattujen asiantuntijoiden mukaan se tunnetaan koko maassa, ja orjan asemassa elää jopa 36 000 unkarilaista. Jotakin näyttää Unkarin yhteiskunnassa menneen pahasti pieleen, ihan ilman sitä kamalaa maahanmuuttoakin.

***

Lopuksi vielä surullinen uutinen. Tässäkin blogissa esitellyn Erzsi-kissan ”kirjuri”, kiistelty ja teräväkynäinen sateenkaariaktivisti Gergely Homonnay, joka jokin aika sitten muutti Italiaan, löydettiin uudenvuodenpäivän aamuna kuolleena roomalaisen yksityisklubin kylpyläosastolta. Tapauksen yksityiskohdista on kerrottu lehdistössä kaikenlaista (esimerkiksi: vainajan lähistöltä löytyi salaperäistä ”pulveria” ja ”nestettä”, minkä johdosta on spekuloitu esimerkiksi huumeiden yliannostuksesta tai jopa murhasta), mutta varmaa taitaa olla vain, että kaikki on vielä epäselvää ja poliisi tutkii asiaa. Näin ainakin kertoi lehdistölle Homonnayn asianajaja, joka kävi Roomassa noutamassa vainajan tavarat ja kissan. Ainoa hyvä uutinen tässä lienee toistaiseksi se, että Erzsille on löytynyt uusi hyvä koti.

Advertisement

Peliä ja valtapeliä

Näin eurooppalaisen jalkapallohuuman huipentumista odoteltaessa ajattelin taas kirjoittaa jalkapallosta Unkarissa ja Unkarin politiikassa. Sehän on heimoveljillemme jonkinlainen kansallisurheilulaji – siitä huolimatta, että enemmän kultaa ja kunniaa on viime vuosikymmeninä tullut esimerkiksi uintilajeista. Unkarin jalkapallo ei oikeastaan ole yltänyt Euroopan tai maailman huipulle enää sen jälkeen, kun vuoden 1956 kansannousun kukistuttua suuri osa Ferenc ”Öcsi” Puskásin tähdittämästä ns. ”kultajoukkueesta” päätti jäädä palaamatta kilpailumatkalta kotiin. Silti jalkapallolla on huikea merkitys unkarilaisille ja aivan erityisesti nykyiselle korkeimmalle valtiojohdolle.

Pääministeri Orbánin valtakaudella maa on rakennettu täyteen uusia tai uusittuja jalkapallostadioneja, ei vain siksi, että niiden rakennusurakoista (kenties sopivasti ”tupeerattuine” hintoineen) hyötyvät hänen lähipiirinsä rakennusfirmaoligarkit, vaan aivan avoimesti siksi, että jalkapallo on Orbánin henkilökohtainen intohimo. Siinä, missä entisen Neuvostoliiton huippujohdon valtasuhteita havainnoitiin tarkkailemalla ukkeleiden seisomajärjestystä Kremlin parvekkeella vallankumousjuhlaparaatin marssiessa ohi, Unkarin huippupolitiikasta kertoo jotakin se, ketkä istuvat Orbánin vieressä VIP-katsomossa. Orbán ei myöskään ujostele viittailla omaan urheilumenneisyyteensä, ei, vaikka sillä antaisi vastustajilleen aseet armottomaan ”kehohäpäisyyn”, kuten tässä viime kesänä unkarilaista somekuplaani kiertäneessä kuvavertailussa.

Pitkien ja rankkojen EU:n budjettineuvottelujen jälkeen Orbán oli todennut: ”Unkarilla, minulla henkilökohtaisesti on ollut onnea, sillä minä olen ollut armeijassa ja viettänyt puolet elämästäni valmennusleireillä ja pukuhuoneissa. En ole enää entisessä kunnossani, mutta muutamia tuommoisia suvakkeja [libernyák, tätä rahvaanomaista ja halventavaa ilmausta puitiin sitten Unkarin poliittisessa julkisuudessa pitkän aikaa], joiden kanssa jouduin väittelemään, minä sentään vielä kannan vaikka selässäni. Siis neuvottelujen fyysistä rasitusta, sitä olen kestänyt keskivertoa paremmin ja kestän yhä.” Tämän jälkeen meeminikkarien ei tarvinnut muuta kuin asettaa viime vuosina näyttävästi lihonut Orbán rinnakkain hollantilaisen ”fillarikommunisti”-kollegansa Mark Rutten kanssa.

Tuoreessa kirjassaan “Voittopakko: Jalkapallo ja valta Orbánin maailmassa” 444.hu-sivuston toimittaja Pál Dániel Rényi, itsekin vanha jalkapalloilija, lähestyy Unkarin viime vuosikymmenien poliittista historiaa ja Viktor Orbánin uraa jalkapallon ja Unkarin viimeaikaisen urheiluhistorian kautta. Nämä nimittäin todellakin nivoutuvat elimellisesti yhteen. Jalkapallo ei ole antanut Orbánille vain fyysistä ja henkistä kestokykyä ja taistelumieltä vaan laajemminkin sen näkemyksen, että elämä ja politiikka on sitoutumista, joukkuehenkeä ja armotonta taistelua, jossa tärkeintä ei ole voitto vaan vastustajan murskaaminen. Politiikka on taktista peliä, joka perustuu vastustajan hämäämiseen ja yllättämiseen, kuten Orbán itse sanoi aikoinaan Vasárnapi Hírek -lehdelle antamassaan haastattelussa:

Olen brasilialaisen jalkapallon ihailija, suosikkini oli Zico, joka näytti noin vain potkaisevan palloa, niin ettei kukaan muu tiennyt, minne se päätyisi. Mutta potkun lähtiessä liikkeelle koko joukkue lähti sprinttaamaan. Näin on politiikassakin, tai siis toivon, että vastustajista kukaan ei tiedä, minne kukin ehdotus, ”pallo”, lopulta osuu, mutta luotan siihen, että oma joukkueeni tietää sen ja että he ehtivät sinne ensiksi.

Nuoruuden intohimo

Kirja on rakennettu kronologisesti ja lähtee liikkeelle Orbánin lapsuudesta. Hänen kotitaustansa ei ollut aivan vaatimaton eikä niin sivistymätön kuin kädet taskussa, huonosti istuvissa puvuissa patsastelevan Orbánin ”maisterisjätkä”-olemusta arvostelevat vastustajat muistuttelevat: isä oli opistopohjainen maatalousinsinööri (olisikohan ”agrologi” oikea suomalainen termi?), äiti logopedi. Orbánin perhe ei siis ollut perinteistä työväkeä tai talonpojistoa mutta ei myöskään vanhaa porvaristoa eikä älymystöä vaan ensimmäisen polven alempaa keskiluokkaa, jolla ei ollut mitään sosiaalisesta taustasta nousevia erityisiä poliittisia tai kulttuuriharrastuksia. Perheen miehille tärkeintä tuntui olevan fyysinen itsensä kehittäminen. Orbánin isä Győző oli nuorena kilpaillut painonnostajana juniorimaajoukkuetta myöten, Viktorin veli Győző nuorempi oli samoin juniori-iässä kansallisen tason painija, kolmas veli Áron harrasti kehonrakennusta. (Kertookohan perheen miesten sielunmaisemasta jotain sekin, että győző samoin kuin latinan victor tarkoittaa ’voittajaa’?)

Viktor-pojalla oli lapsuudessaan erityisen läheinen suhde isoisänsä Mihály Orbánin kanssa, köyhistä oloista ponnistaneen, yrmeän, ankaran ja lujatahtoisen ukon, ja tähän suhteeseen kuului olennaisesti myös jalkapallo-otteluiden seuraaminen kahdestaan. Viktorin ollessa yhdeksänvuotias hänen isänsä ja isoisänsä jotenkin riitaantuivat keskenään. (Tämä sukupolvien välisen suhteen kireys ja autoritaarisuus näyttää sekin kulkevan suvussa, Viktor Orbán on myöhemmin kertonut, miten sai itse nuorena joskus isältään selkäänsä niin, että ei päässyt sängystä ylös.) Győző Orbán muutti perheineen Felcsútin kylään, missä Viktor yksitoistavuotiaana aloitti pelaamisen paikallisen osuustilan (Egyetértés ‘Yhteisymmärrys’ -nimisen maatalousosuuskunnan eli ”kolhoosin”) junnujoukkueessa.

Kouluvuosina Viktor Orbánia ei innostanut oikeastaan mikään muu kuin jalkapallo, johon hän ilmeisesti ”pakeni” myös vaikeaa isäsuhdettaan: valmentajista löytyi innostavia isähahmoja, ja joihinkin heistä Orbán piti yhteyttä vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Koulunkäyntikin sujui vähän miten kuten, mutta lukiolaisena nuori Orbán sitten joutui myöntämään itselleen, että ammattijalkapalloilijan urasta ei kannattaisi haaveilla: hän ei ollut tarpeeksi taitava, ei tarpeeksi pitkä hyväksi toppariksi tai hyökkääjäksi eikä tarpeeksi nopea juoksija, vaikka teknisiä puutteita korvasikin hillitön into ja sisu. Jalkapallo jäi elämänikäiseksi harrastukseksi ja elämänasenteeksi.

Orbánista ei tullut fania, katsojaa ja kollektiivisiin elämyksiin tempautujaa. Itse asiassa hän mieluiten katselee ja analysoi ottelut yksin ja omassa rauhassaan. Hän halusi ohjata ja johtaa: jo nuorena hän fanitti ja kävi katselemassa nimenomaan valmentajia, ei niinkään joukkueita tai pelaajia. Hän myös pelasi pitkään aktiivisesti, vaikka ”vain” harrastajana. Ja niin tekivät monet muutkin. Minulle Rényin kirjassa jonkinlainen yllätys oli se, miten suuri osa Unkarin nykyisestä poliittisesta johdosta ja Fidesz-puolueen sisärenkaasta on hioutunut yhteen nimenomaan opiskeluaikaisen jalkapalloharrastuksen kautta.

Palloporukasta puolueeksi

Kirjoitettuaan ylioppilaaksi 1981 Orbán pääsi Budapestin ELTE-yliopistoon lukemaan lakia. Sitä ennen oli ajan tavan mukaan käytävä armeija (nyttemminhän Unkarissa yleinen asevelvollisuus on lakkautettu). Zalaegerszegin varuskunnassa opiskelija-asevelvolliset (joita toiset alokkaat vähän luokkavihaisesti katsoivat kieroon) hitsautuivat tiiviiksi ystäväpiiriksi. Tähän joukkoon kuuluivat pitkän linjan Fidesz-poliitikko, Orbánin pitkäaikainen kansliapäällikkö Andor Nagy sekä Fidesz-puolueen myöhempi finanssivelho ja Orbánin (ns. Gecigateen asti) luotto-oligarkki ja mediamoguli Lajos Simicska. Budapestissa sitten Orbán aseveljineen päätyi keskelle opiskelijapoliittiseksi muotoutuvaa liikehdintää, jonka henkisenä keskuksena oli Ménesi útilla sijaitseva oikeustieteellisen tiedekunnan opiskelija-asuntola, politiikantutkijan, poliittisen ajattelijan ja Imre Nagyn viimeisen ”kansannousuhallituksen” ministerin István Bibón (1911–1979) mukaan nimetty Bibó István Szakkollégium.

Lajos Simicska ei koskaan pelannut jalkapalloa (ehkä siksi hänen ja Orbánin välit lopulta rikkoutuivatkin?), eivät tietenkään myöskään Bibó-kollegiumin ydinjoukon naiset, kuten Orbánin Unkarissa korkeimmaksi oikeusviranomaiseksi noussut Tünde Handó tai Anikó Lévai, josta vuonna 1986 tuli Orbánin aviopuoliso. (Orbánin Unkarin ja Fidesz-puolueen armottoman, nyky-Euroopassa silmäänpistävän miesvaltaisuuden yksi syy voisi olla tässä.) Mutta nuorta Orbánia ja monia muita yhdisti meluisan biletyksen ohella nimenomaan raivokas pallon potkinta.

Asuntolan ja tiedekunnan opiskelijat muodostivat joukkueita, jotka pelasivat uutterasti ja tosissaan, vaikka niiden nimet saattoivatkin olla vitsikkäitä, kuten Wörös Meteor Félreértés ’Punainen Meteori Wäärinymmärrys’, Fojikasör ‘Kalja virtaa’ tai Funny Girls. (Jälkimmäisen maalivahtina muuten toimi jonkin aikaa Fidesz-puolueen varapuheenjohtaja ja silavaleviteresepteistään tunnettu kotikokki Szilárd Németh, jonka urheiluharrastus kuitenkin suuntautui enemmän painiin.) Orbánin joukkue oli nimeltään Unitas. Palloa potkivat lähes kaikki myöhemmän Fidesz-puolueen keskushenkilöt. Oli nykyinen Unkarin presidentti, väritön, mauton ja hajuton uskollinen puoluesoturi János Áder, jolle Orbán joskus letkautti, että ”János ei pystyisi ohittamaan edes keittiöjakkaraa”, mutta joka itse asiassa oli hyvä maalintekijä, jonka tyyliä jotkut vertasivat Beckenbaueriin. Oli uuden perustuslain kirjoittajana tunnettu József Szájer, jonka pitkä poliitikonura päättyi viime talvena nolosti brysseliläiseen vesiränniin. Orbánin armeijakaveri Andor Nagy oli Unitas-joukkueen tähtihyökkääjä, kenties koko kaveripiirin teknisesti taitavin pelaaja. Tamás Deutsch, nyttemmin lähinnä typeristä somemöläytyksistään tunnettu Fidesz-meppi, oli hyvä pääpelaaja, nykyinen parlamentin puhemies László Kövér taas luotettava pakki. Jopa Lajos ”Äitini ei ole bulvaani” Kósa, sittemmin pitkäaikainen Debrecenin pormestari ja myös eräänlainen tahattomanhumorististen möläytysten mestari, oli erään aikalaistodistajan mukaan jalkapallokentällä mies paikallaan: jos ei hänellä taktinen peliäly päätä pakottanutkaan, hän oli kova juoksemaan ja aina siellä, minne käskettiin.

Viktor Orbán ei, kuten jo mainittiin, ollut suinkaan teknisesti taitavin tai fyysisesti vahvin pelaaja. (Vuosia myöhemmin, Orbánin jo pääministerinä ollessa, urheilulehti Stopli teki hänen pelityylistään oikein yksityiskohtaisen analyysin, jossa kiitettiin hänen pelisilmäänsä ja yleisiä fyysisiä valmiuksiaan mutta arvosteltiin ”yksijalkaisuutta”, heikkoa pääpeliä ja omien mahdollisuuksien yliarviointia eli intoa riskaabeleihin yksilösuorituksiin.) Silti erään Rényin haastatteleman vanhan toverin mukaan ”hän kantoi harteillaan koko joukkuetta”, uupumattomalla sisullaan ja raivokkaalla voitontahdollaan. Tämä johtajanrooli siirtyi politiikkaan, kun Bibó-kollegiumin ”kovana ytimenä” tunnettu joukko alkoi 1980-luvun ja sosialistisen järjestelmän kallistuessa loppuaan kohti muodostua liikkeeksi, josta syntyi Fidesz-puolue, tuolloin vielä viralliselta koko nimeltään Fiatal Demokraták Szövetsége, ‘Nuorten demokraattien liitto’.

Peliä, politiikkaa ja Puskás-kulttia

Politiikan ohella Orbán itse pelasi aktiivisesti vielä vuosikaudet, muun muassa parlamentin edustusjoukkueessa, jonka ystävyysotteluita muiden maiden vastaavien kanssa selostetaan Rényin kirjassa yksityiskohtaisesti. Fidesz-puolueen ydinjoukkue jatkoi pallon potkimista keskenään aina tilaisuuden tullen. Pääministeriksi noustuaan Orbán myös ”palasi” pelaajaksi kentälle kotikylänsä Felcsútin joukkueeseen. Kansainvälisessä lehdistössäkin kiersi kertomus siitä, miten pääministeri vastasi Bill Clintonin puheluun – USA:n presidentti halusi keskustella tuoreen NATO-maan pääministerin kanssa Kosovon sodan strategioista – Felcsútin kentän laidalla nappulakengät jalassa kesken harjoitusten.

Orbánin ja hänen puolueensa historiaa kuljetetaan kirjassa rinnan urheiluhistorian kanssa, ja tähän mahtuu ainakin yksi Suomi-momentti. Toukokuun 8. päivän iltana 1994, kun Unkarissa parlamenttivaalien uurnia suljettiin ja ääntenlaskua aloitettiin, Orbán istui työhuoneessaan tuijottaen tv:stä jääkiekon MM-loppuottelua, jossa Suomi kohtasi Kanadan. Orbán oli jalkapallon ohella todellakin seurannut innolla myös jääkiekkoa ja aina kannattanut pientä epäonnista Suomea. Otteluhan päättyi rangaistuslaukauskisaan ja Kanadan voittoon, vaalit puolestaan Fidesz-puolueen romahdukseen. Vuonna 1995 oli Suomen vuoro juhlia maailmanmestaruutta, ja samaan aikaan Fidesz-puolue oli vaihtanut taktiikkaa ja strategiaa. Nimi vaihtui muotoon Fidesz – Magyar Polgári Párt, eli ”nuordemokraateista” oli tullut ”unkarilainen porvarillinen” tai ”kansalaispuolue”. Vuoden 1998 vaaleissa oikealle liukunut Fidesz nousi hallitukseen, ja 35-vuotiaasta Viktor Orbánista tuli Unkarin historian nuorin pääministeri.

Pääministerinä Orbán on halunnut johtaa myös urheilupolitiikkaa. Tämän takia – saadakseen Unkarin palloliiton johtoon mieleisensä miehen – hän oli jopa valmis pilaamaan Unkarin ja UEFAn välit, siinä määrin, että suunnitelma Unkarin ja Itävallan yhdessä järjestämistä EM-kisoista ilmeisesti kariutui juuri tähän ja vuoden 2004 kisat annettiin Portugalille. Jo ensimmäisellä pääministerikaudellaan vuosituhannen taitteessa Orbán yritti myös olympialaisten hakemista Unkarin järjestettäviksi. Oppositiokaudellaan hän aloitti kotikylänsä Felcsútin kehittämisen jalkapallon keskukseksi, jonne sittemmin nousi Orbánin perustama jalkapalloakatemia. Sen stadion, ”kuin korulipas”, rakennettu orgaanis-jälkikansallisromanttiseen tyyliin, mahduttaa kaksi kertaa niin paljon väkeä kuin koko kylässä on asukkaita ja seisoo aivan Orbánin kakkosasuntona toimivan talon kyljessä. Nimeltään se on Pancho Aréna, legendaarisen Ferenc Puskásin Espanjan-vuosinaan saaman lempinimen mukaan.

Rényin kirjasta kokonainen osio on omistettu Puskásin elämäntarinalle ja sen merkitykselle Orbánin Unkarissa. Ferenc Puskás nuorempi, alun perin Purczeld (hänen samanniminen isänsä oli alkuaan Tonavan-švaabeja eli Unkarin saksalaisvähemmistöä), lempinimeltään Öcsi ‘pikkuveli’ tai Sváb, syntyi Kispestissä pääkaupungin laitamilla 1927 ja nousi sodanjälkeisessä Unkarissa tähtiurheilijaksi, jolle ei ollut mikään ongelma toimia stalinistisen järjestelmän mainoskilpenä ja käyttää asemaansa hyväksi esimerkiksi ystävien ja sukulaisten suojelemiseen diktatuurin sortotoimilta. Puskás ja kumppanit toivat kultaa Helsingin olympialaisista ja voittivat ensimmäisenä ulkomaisena joukkueena Englannin sen omalla maaperällä. Sitten koittivat vuoden 1954 MM-kisat Sveitsissä ja Bernin tragedia: Unkari hävisi loppuottelun Länsi-Saksaa vastaan, koska brittituomari hylkäsi Puskásin viime hetken tasoitusmaalin paitsiona. Tälle kansalliselle murhenäytelmälle kiertää Unkarissa yhä monenlaisia vaihtoehtoisia selityksiä, esimerkiksi se Puskásin omissa muistelmissaan kertoma tarina, että ottelun jälkeen saksalaiset olisivat pukuhuoneessaan kieriskelleet lattialla tuskissaan jonkin kemiallisen tehostusaineen jälkivaikutusten takia, jonka hajukin tuntui ilmassa…

Vuoden 1956 kansannousun jälkeen Puskás jäi länteen ja loi Real Madridissa itselleen uuden maalikuninkaan uran. Kolmikymppinen, ylipainoinen ja kielitaidoton mies osoitti sopeutumiskykynsä, ei lähtenyt haastamaan joukkueen ykköstähteä, keskushyökkääjä Alfredo Di Stéfanoa, vaan nousi nöyrällä työnteolla vähitellen tämän korvaamattomaksi työpariksi. Sosialistisessa Unkarissa Puskás oli jonkin aikaa epähenkilö, jota ei saanut edes mainita. Vuonna 1991 hän palasi lopullisesti kotimaahansa ja vähäksi aikaa jopa maajoukkueen valmentajaksi. Pian hänen terveytensä alkoi kuitenkin rakoilla. Vuosituhannen taitteessa Alzheimerin tauti oli jo invalidisoinut kansallissankarin, joka kuoli pahasti dementoituneena 2006.

Mielenkiintoista on, että Orbán ja hänen jalkapallo-lähipiirinsä eivät vielä 1990-luvulla osoittaneet erityistä kiinnostusta Puskásiin. Kansallissankarin kuoltua kuitenkin Orbán on yhä innokkaammin ollut rakentamassa jonkinlaista Puskás-kulttia ja omimassa tämän perintöä ja muistoa Felcsútiin – mistä Puskásin oman entisen kotijoukkueen, Kispestin Honvédin, kannattajat ovat olleet varsin näreissään. Puskás-kulttiin liittyy Orbánin hellimä ajatus erityisestä unkarilaisesta jalkapallofilosofiasta, jonka perustana olisi erityinen unkarilainen ajattelu- ja toimintatapa. Rényi vihjailee myös, että siihen liittyy jonkinlainen henkilökohtainen samastuminen. Onko entinen valmentajien fanittaja ja joukkueen rakentaja alkanutkin vanhemmiten identifioitua ikää ja ylipainoa uhmanneeseen tähtiyksilöön? Jonkinlainen freudilainen lipsahdus saattoi Rényin mukaan olla se juhlapuhe, jossa Orbán nimitti Kispestin laitakaupunkimiljöössä syntynyttä ja kasvanutta Puskásia ”maalaispojaksi”, ikään kuin puhuisi omasta itsestään.

Voittopakko

Pál Dániel Rényi on siis kirjoittanut pitkän ja polveilevan tarinan siitä, miten Viktor Orbán pitkän poliittisen uransa aikana on tuonut jalkapalloa politiikkaan ja politiikkaa jalkapalloon. Jälkimmäinen on varsin ilmeistä: stadionien rakentamisessa ympäri maata lyövät kättä etnonationalistinen urheilukansan imagonrakennustyö ja kleptokraattisen järjestelmän korruptio, ja jalkapallohuligaanien valjastaminen Fidesz-puolueen epäviralliseksi järjestyskaartiksi on jo vanha juttu. Mielenkiintoisempaa on ollut lukea, miten jalkapalloharrastus ja sen luoma ajattelutapa on leimannut Viktor Orbánin tapaa tehdä politiikkaa.

Kirjan varsinainen tarina päättyy vuoden 2010 veretseisauttavaan vaalivoittoon. Siitä lähtien Fidesz-puolue ja sen myötä puolueen itsevaltias Orbán on hallinnut Unkaria ja mullistanut monia asioita. Mutta pystyykö järjestelmä rakentamaan rauhaa, turvallisuutta ja hyvinvointia, jos sen johtajan liikkeellepanevana voimana on jalkapallon filosofia, vastustajan voittaminen ja voiton jälkeen vain seuraavaan taisteluun varustautuminen, sillä voitto on ainoa todellinen arvo, jonka rinnalla esimerkiksi taito, tieto, rohkeus, ilo, ystävyys ja uskollisuus ovat vain välikappaleita? Kirjan loppusanoiksi siteerataan muutama vuosi sitten edesmennyttä suurta kirjailijaa ja jalkapallon ystävää Péter Esterházya:

Joka on joskus pelannut jalkapalloa, tai joka on todellinen jalkapallofani, se tietää, että jalkapallo on voittajien laji. Pelin henkeen ei kuulu esimerkiksi sanoa, että pelataan ennemmin hyvin ja kauniisti, vaikka hävittäisiin, kuin voitetaan rumalla pelillä. Ei. Pitää voittaa. Ja jos voitetaan, se ei kuitenkaan aina onnistu vain rumalla pelillä. Jalkapallossa on jonkinlaista kylmää, kaunista käytännöllisyyttä. Taiteessa Goethet ovat harvinaisia, taide kuuluu ennemminkin häviäjille, puuttuvalle enemmän kuin olevalle, pikemminkin kaipuulle kuin sen täyttymykselle. Eikä mielestäni ns. elämässäkään aina pidä voittaa. Mutta jalkapallokentällä pitää. Se, joka ei siellä halua voittaa, ei kunnioita peliä. Elämässä taas voittaminen on mahdotonta.

Kaksilla säännöillä

Olen tässä blogissa monesti, viimeksi ainakin helmikuun lopulla, kirjoitellut Unkarin hallituksen perhepoliittisista näkemyksistä, joihin kuuluu tiukka heteronormatiivisuus. Perustuslakiinkin, jossa jo ennestään avioliitto määriteltiin miehen ja naisen väliseksi, piti lisätä, että ”äiti on nainen, isä on mies” (kyllä, ihan totta), sillä nämä perusarvot ovat kuulemma nykyään hyökkäyksen kohteena. Transsukupuolisten elämä on tehty mahdollisimman vaikeaksi tuomalla lakiin ”syntymäsukupuoli”, jonka muuttaminen on nimenomaisesti kiellettyä, ja koska lapsia eivät enää muuten kuin poikkeustapauksissa saa adoptoida muut kuin avioparit (jollaiset siis koostuvat miehestä ja naisesta), homopareille on lasten adoptoimisesta tehty käytännössä lähes mahdotonta. Tämä viimeksimainittu lainmuutos kirvoitti Unkarin sateenkaariperheet käynnistämään kampanjan ”Perhe on perhe” (A család az család), jonka tueksi puolestaan asettui useita yrityksiä, instituutioita (esimerkiksi lähetystöjä, myös Suomen) ja julkisuuden henkilöitä.

Unkarin jalkapallomaajoukkueen maalivahti, työkseen Leipzigissa pelaava Péter Gulácsi, poseerasi somessa puolisoineen kampanjan logo käteen piirrettynä ja vetosi julkisesti kampanjan puolesta, kehottaen kaikkia suurempaan suvaitsevuuteen ja avoimuuteen erilaisia ihmisiä kohtaan.

Saksassa Gulácsi sai kauniista eleestään kiitosta ja kehua, mutta koti-Unkarissa käynnistyi omituinen tapahtumasarja, josta äskettäin kirjoitin: entinen huippujalkapalloilija ja nykyinen suosittu urheilukommentaattori János Hrutka, joka oli mennyt julkisuudessa tukemaan Gulácsia, sai potkut työpaikastaan urheilukanava Spíler TV:ltä. Näin siis tekevät samat vallanpitäjät, jotka julkisuudessa koko ajan vänisevät ”liberaalien” (somesuomeksi: ”vihervasemmiston”) mielipidediktatuurista ja cancel-kulttuurista, jonka takia turmeltuneessa lännessä ”ei enää saa sanoa” niin kuin asia on.

Eikä tässä kyllin, vaan Index-uutissivuston mukaan myös Unkarin yleisradioyhtiön M4-urheilukanavan selostaja Viktor Lukács olisi erotettu vain siksi, että hän oli somessa peukuttanut Gulácsin postausta. Jalkapallo on Unkarissa pyhä ja vakava kansallinen asia, eikä sen nimissä saa asettua vastustamaan ”kansallisiksi” julistettuja arvoja. Tosin unkarilaisen jalkapallon suurimmat kansainväliset menestykset ovat jääneet 1950-luvulle, Ferenc Puskásin ja kumppanien tarunomaiseen aikaan, mutta silti jalkapallon kansaa kokoavaan voimaan uskotaan yhä, eikä vähiten siksi, että tämä urheilulaji on myös pääministeri Orbánin elämän suuri intohimo.

Mutta tarina jatkuu. Eilen Magyar Nemzet, siis tämän perinteikkään konservatiivisen päivälehden nimen ja logon ominut hallituksen äänitorvi, entinen Magyar Idők, haastatteli toista Saksassa työskentelevää jalkapalloammattilaista, Berliinin Herthan maalivahtivalmentajaa Zsolt Petryä, joka – kuten jo otsikossa kerrotaan – ei ole joka suhteessa Gulácsin kanssa samaa mieltä. Hänen mielestään…

Péter Gulácsi on muodostanut sateenkaariperheistä liberaalin mielipiteen, josta Unkarin yhteiskunnan enemmistö on eri mieltä. (…) Periaatteessa häntä ei voi eikä saa tuomita vain siksi, että hän sanoi mielipiteensä. Eri asia, ovatko ihmiset hänen kanssaan samaa mieltä. Minä urheilijana hänen sijassaan keskittyisin jalkapalloon (…) On täysin tarpeetonta hankkia vihamiehiä yksittäisellä poliittisella mielenilmauksella, varsinkin Euroopan huipputason maalivahdin. Mikä kuitenkin saattoi Péterin asettumaan homoseksuaalien, transvestiittien ja muita seksuaali-identiteettejä edustavien ihmisten tueksi, sitä en tiedä. Minä hänen asemassaan en varmastikaan olisi ruvennut nostattamaan mielenkiihkoa.

Ja kun kerran arvopolitiikkaan päästiin, niin Magyar Nemzetin haastattelija halusi lopuksi kuitenkin tietää, millaisia mielipiteitä Petryllä itsellään on yhteiskuntapoliittisista kysymyksistä, ja saa kuin saakin urheilumiehestä irti poliittisen mielenilmauksen. Sympatisoiko Petry ”konservatiivista puolta”?

Täysin. En edes ymmärrä, miten Eurooppa on voinut moraalisesti vajota niin syvälle kuin nyt. Maahanmuuttopolitiikka on minulle moraalisen rappion ilmentymä. Meidän tulee jatkaa elämäämme Euroopassa niiden kansallisten arvojen perustalla, jotka olemme vuosien mittaan oppineet. Eurooppa on kristitty maanosa, en mielelläni katsele sitä moraalista rappiota, joka tällä mantereella nykyään leviää. Liberaalit paisuttelevat vastapuolen mielipiteitä: jos et pidä maahanmuuttoa hyvänä asiana, sillä Eurooppaan on tulvinut hirmuinen määrä rikollisia, silloin sinua heti syytetään rasistiksi. Tätä ei voi sallia, toisen mielipidettä suvaitaan harvemmin etenkin silloin, kun kyseinen henkilö edustaa konservatiivista näkökantaa.

Näin juuri. En tietenkään tiedä, miten paljon lehden toimittaja on leikellyt ja järjestellyt Petryn alkuperäisiä sanoja. Mutta tämä näyttää siltä, että pelkkä arvopolitiikkaan viittaaminen vie jonkinlaisella persulogiikalla siihen ainoaan olennaiseen arvokysymykseen, jolle kaikki muu on alisteista, eli maahanmuuttoon, joka puolestaan automaattisesti merkitsee (sanoivat tutkimukset ja tilastot mitä hyvänsä) rikollisuutta ja moraalista rappiota. Ynnä tuota cancel-kulttuuria eli ei-toivottujen mielipiteiden tukahduttamista, yhyy.

Tämä on meininki Unkarissa, mutta Saksassa kaikki on toisin. Tieto Petryn kannanotosta kantautui Herthan johtoportaaseen, joka kävi Petryn kanssa vakavan keskustelun. Herthan tiedotteessa toimitusjohtaja Carsten Schmidt haluaa korostaa, että Petry on Herthassa tultu tuntemaan avoimena, suvaitsevaisena ja avuliaana ihmisenä, joka ei ole koskaan itse käyttäytynyt epäkorrektisti tai suvaitsemattomasti seksuaalivähemmistöjä tai maahanmuuttajia kohtaan. Schmidt ymmärtää myös, että Magyar Nemzetissä ilmestynyt puheenvuoro oli toimittajan muokkaama ja lyhentelemä eikä Petry itse ollut päässyt yksityiskohtaisesti tarkistamaan, mitä hänen suuhunsa pantiin, ja että hänen tietoonsa tullut versio tekstistä on tietenkin käännös, jossa jotkin hienoudet ovat voineet jäädä välittymättä. Siitä huolimatta tämä mielenilmaus ei sovi yhteen niiden arvojen kanssa, joihin Hertha BSC on sitoutunut – joten Hertha BSC jättää Petrylle kohteliaat hyvästit. Tiedotteen lopuksi Petry itse vielä tähdentää, että ei ole homofobinen eikä muukalaisvihaaja, ja pahoittelee maahanmuuttopolitiikkaa koskevaa lausuntoaan: ”Haluaisin pyytää anteeksi kaikilta niiltä, jotka tulevat maahamme turvapaikkaa etsimään ja joita olen tällä loukannut.”

Näin siis kävi, siitä huolimatta, että Petry oli vielä maanantai-iltana koettanut lieventää ja selitellä sanomisiaan. Magyar Nemzetin sivuilla ilmestyneessä kommentissaan hän halusi lisätä ”vivahteita”, jotka haastattelua toimitettaessa olivat jääneet pois, ja korostaa, että ei ollut itse lausunut mitään syrjivää sateenkaariperheistä. Tässä vaiheessa oli kuitenkin jo niin sanoakseni myöhäistä rypistää.

Tarinan opetus? Ensinnäkin: Unkari on toista maata. Siellä ”kristillis-konservatiivisiksi perhearvoiksi” nimetty homovastaisuus ja ”maahanmuuttovastaisuudeksi” nimetty rasismi on nostettu kansallisen identiteettipolitiikan keskeisimmiksi positiivisiksi arvoiksi, käsitys ihmisarvosta ja ihmisoikeuksista on erilainen kuin esimerkiksi Saksassa. Siitä voi sitten keskustella, onko urheiluseuran, siis viihdettä tuottavan itsenäisen yrityksen, brändi- ja imagopoliittinen ratkaisu samantasoista cancel-kulttuuria tai mielipidetyranniaa kuin valtion yleisradioyhtiön palveluksessa olevan media-ammattilaisen erottaminen. Joka tapauksessa Unkarissa ja Saksassa pelataan eri säännöillä, ja Saksassa työskentelevä unkarilainen kuvitteli voivansa käyttää yhtaikaa kahta sääntökirjaa, sen mukaan, kumman maan julkisuudessa toimitaan. Se ei oikein onnistunut. Nimittäin – ja tässä toinen opetus: Unkari ehkä pelaa erilaisilla säännöillä, mutta se ei ole saari, missä turvassa kielimuurin takana voi möläytellä mitä tahansa.

Vanhan vuoden viimeiset kujeet

Hyvää uutta vuotta kaikille! Työkiireiden ja kirjoitusväsymyksen merkeissä vietettyjen pyhien jälkeen yritän palata verkkoon ihmettelemään unkarilaisen mediakuplani antia. Itävallan uutisiin ehkä palailen tuonnempana, kunhan uusi turkoosi-vihreä hallitus pääsee virallisesti aloittamaan nuoruus-, naispuolisuus- ja vihreyskilpailun suomalaisten kollegojensa kanssa.

Unkarin osalta ei päättävien elimien nuoruudesta, naispuolisuudesta ja vihreydestä paljoa pysty puhumaan. En siis puhu minäkään vaan palaan ensiksi viime viikkoina koettuihin ns. kulttuuritaistelun uusiin vaiheisiin. Kiistelty lainmuutos olisi saattanut teatterit ministeri(ö)n mielivallan alaisiksi, ja sen ensimmäisen version saattoi tulkita kuolemantuomioksi riippumattomille teattereille: jos teatteri ei halua päästää ministeriötä päättämään johtajanimityksistään, sen on luovuttava valtion tuesta. Protestien ja mielenosoitusten jälkeen lakia lievennettiin monelta osin, mutta joulunvälipäivien hiljaisuudessa riippumattomaan mediaan levisi uusi väite: hallitus haluaa kuitenkin tehdä selvää riippumattomista teattereista!

Yksityiskohdat ovat melkoista pilkun, hm, viilausta. Asian ydin lienee siinä, että virallisen lehden (Magyar Közlöny) julkaisemat asetukset 221 ja 222 ovat ristiriidassa keskenään. Jälkimmäisestä, toimeenpanoa koskevasta asetustekstistä on, vahingossa tai tarkoituksella, jätetty pois sanat és működés [‘ja toiminta’], jolloin teksti on mahdollista tulkita siten, että riippumattomille teattereille ei voida myöntää valtion tukea niiden säännölliseen toimintaan vaan ainoastaan tilapäisiin projekteihin. Ministeriön mukaan mitään ongelmaa ei ole vaan valtion tuki jatkuu entiseen tapaan. Kulttuuriväen epäluulot eivät kuitenkaan tällä hälvene, niin mutkikasta, salamyhkäistä ja pahantahtoistakin on kulttuurilaitoksia koskeva päätöksenteko ja politiikka viime aioina ollut. Epäluottamus on jokseenkin totaalista, ja kiistely, puolustelu ja selittely tullee jatkumaan puolin ja toisin.

Kulttuuriväen epäluottamusta selittänevät osaltaan myös valtiovallan tuoreimmat rahoituspäätökset, joista prioriteetit käyvät selvästi ilmi. Vanhan vuoden viimeisimmissä Magyar Közlönyn numeroissa julkaistiin myös tämmöinen rahoituspäätös joulukuun 27:nnelta, koskien ”rajantakaisten kohteiden” tukemista:

Mukavia tukiaisia saa ensinnäkin Transilvanian Tusnádfürdőssä – siis kylpyläkaupungissa, jossa järjestettävien romanianunkarilaisten kulttuurifestivaalien ohjelmaan on jo vuosikausia kuulunut myös Viktor Orbánin poliittinen linjapuhe – toimiva unkarilainen roomalais-katolinen seurakunta: yli sata miljoonaa forinttia eli yli 320 000 euroa. ”Ensimmäinen unkarilainen reformoitu kirkko” (en ole aivan varma, mistä instituutiosta on kyse, mutta tätä nimeä käyttävät useammat amerikanunkarilaisten kalvinistien uskonyhteisöt) saa vielä mukavamman tukipaketin, päivän kurssin mukaan yli puoli miljoonaa euroa ”instituution investointien tukemiseen”. Vaatimattomammalla kuudenkymmenen miljoonan forintin (yli 181 000 €) summalla tuetaan ”Karpaattien altaan unkarilaisten evankelioinnin puolesta -säätiötä”, jota pyörittää ”Kristillinen älymystöliitto” -niminen järjestö; säätiö tukee kristillisten unkarilaisten kulttuuritilaisuuksien järjestämistä ja ”kristillistä kuvaamataidetta”. (Ilkeämielinen lukija saattaisi epäillä, että osa näistä rahoista kenties luiskahtaa paitsi amatöörimäisen kitschin tuotantoon myös suoraan esimerkiksi jonkin sopivissa suhteissa olevan ohjelmapalveluyrittäjän taskuun sopivan ylihinnoittelun avustuksella.) Neljäkymmentäviisi miljoonaa (136 000 €) saa Házsongárd-säätiö, joka ylläpitää Romanian Kolozsvárin (Cluj) historiallista hautausmaata.

Mutta kaikki nämä summat kalpenevat listan loppujen kahdeksan kohteen rinnalla. Kaikki sijaitsevat Unkarin ulkopuolisilla historiallisilla unkarilaisalueilla, Romaniassa (Sepsiszentgyörgy/Sfîntu Gheorghe, Csíkszereda/Miercurea Ciuc), Kroatiassa (Eszék/Osijek), Serbiassa (Topolya/Bačka Topola), Sloveniassa (Lendva/Lendava) ja Slovakiassa (Dunaszerdahely/Dunajská Streda, Komárom/Komárno), lisäksi Ukrainan rajan pinnassa sijaitsevan Kisvárdan urheiluseura saa tukea toimintaansa Ukrainan Munkácsissa (Mukačeve). Kaikki ovat jalkapalloseuroja. Vuoden päättyessä on tärkeää jakaa vielä myöhästyneet joululahjat ylirajaisen kansakunnan rakentamiseen nimenomaan ja erityisesti unkarilaisen jalkapallon kautta. Tätä uutista Facebookin ”Vanhempien ääni” -ryhmässä kommentoiva kansanääni toteaa:

Sepsiszentgyörgyissä juuri eilen minulle kertoi muuan paikallinen, että ne kyllä saavat monta miljoonaa, mutta samalla on määrätty, kuka saa urakat ja miten paljon niistä maksetaan, ja hinnoissa on runsaasti ilmaa. Näin rahat lähtevät Unkarista eikä mikään virallinen elin pysty valvomaan, miten ne kulutetaan.

En tarkoita, että jonkun tuntemattoman Facebook-kommentoijan kertomaa juorua pitäisi kritiikittömästi uskoa. Mutta kun verkko pursuu samansuuntaisia puheenvuoroja eikä korruption väkevää läsnäoloa Unkarissa edes hallitus jaksa ihmeemmin kiistää (vastaväitteet ovat tyyliä ”mutkun korruptiota on kaikkialla, ihan varmasti teilläkin”), olen kyllä taipuvainen ”kokemaan asian” samoin. Olennaisinta joka tapauksessa on se, miten kriittinen kulttuuriväki tulkitsee valtiovallan asettamia arvojärjestyksiä: teatterille kuonokoppa, rahat jalkapalloseuroille ja kirkoille.

Taiteesta tieteeseen. Unkarin Tiedeakatemialtahan riistettiin kuluneena vuonna sen olennaisin osa, akatemian alaisuudessa toimineet tutkimusinstituutit. Kuten aiemmin olen täällä selitellyt, Unkarin Tiedeakatemia ei ollut (vain) ns. läntisen mallin mukainen tutkijoiden keskustelukerho, tieteen edustuselin ja painostusryhmä, vaan (myös) ns. itäeurooppalaisen mallin mukainen perustutkimusta tekevä laitos tai laitosryväs: Tiedeakatemian instituutteihin on sijoittunut se tutkimustyö, joka Suomessa tehdään yliopistoissa tai niiden ulkopuolisissa valtion tutkimuslaitoksissa. Nyt nämä instituutit siirrettiin osaksi upouutta rakennetta nimeltä Eötvös Loránd Kutatási Hálózat, Loránd Eötvös -tutkimusverkosto. (Loránd [Roland] Eötvös (1848–1919), jonka mukaan myös Budapestin ELTE-yliopisto on nimetty, oli aikoinaan kansainvälisesti tunnustettu tiedemies, fyysikko, muun muassa gravitaation ja kapillaari-ilmiön tutkija. Nykyisen kansallis-konservatiivisen ideologian mukaiseksi symboliseksi keulahahmoksi hän sopii varmaan siksi, että toimi myös opetusministerinä, ei edustanut mitään poliittista edistyshaihattelua eikä – toisin kuin suuri osa Unkarin maineikkaimmista luonnontieteen tutkijoista – ollut juutalaista syntyperää vaan vanhan unkarilaisen aatelissuvun vesa.)

Tutkimusverkoston toiminnasta ei vielä paljoa tiedetä, mutta se on käynyt selväksi, että sen johtoon nimetty tutkija on vakaasti Orbánin hallituksen linjoilla. Orientalisti Miklós Maróth, vuosimallia 1943, on tehnyt pitkän uran arabistiikan ja klassisen filologian rajamaastossa tutkien muun muassa antiikin filosofian vastaanottoa keskiajan islamilaisessa maailmassa. Hän johtaa vuonna 2002 perustettua, Lähi-idän tutkimukseen keskittyvää Avicenna-instituuttia, joka äskettäin on saanut komeat toimitilat Piliscsabasta. Rakennuksen, samoin kuin Piliscsaban katolisen yliopistocampuksen muutkin merkilliset pytingit (joista virallisen Unkarin aatemaailmaan perehtymättömille viattomille sivullisille ilmeisesti tulee mieleen Harry Potter -kirjojen velhokoulumaailma), on suunnitellut ”orgaanisen arkkitehtuurin” ja konservatiivis-uuskansallisromanttisen taiteen suuri nimi, vuonna 2011 edesmennyt Imre Makovecz.

Viktor Orbán puhuu Avicenna-instituutin uuden rakennuksen avajaisissa. (Kuva Szilárd Koszticsák / MTI.)

Viime vuosina Maróth on tuottanut kriittistä pohdiskelua islamista ja sen suhteesta läntiseen maailmaan, ja muun muassa näitä ajatuksia hän kehittelee myös hallitusta lähellä olevalle Pesti Srácok -sivustolle antamassaan haastattelussa, jota hieman järkyttyneeseen sävyyn on referoitu useammalla riippumattomalla sivustolla. Esimerkiksi näin:

Jos uskonnolla on ihan erilainen mentaliteetti, jos uskonnon perusta on erilainen, niin erilaiset ovat myös sen käännytyskeinot. Kristinusko aikoinaan suoritti käännytystä kertomalla ihmeteoista, islam taas miekalla, siis väkivalloin. Se ei ole reilua kilpailua, jos päästämme hampaisiin saakka aseistautuneen ihmisen häkkiin taistelemaan aseetonta vastaan.

– Tätäkö me nykyään koemme?

– Kyllä. Toinen osapuoli on aseistautunut, toinen taas ei saa edes nostaa kättään, sillä se olisi poliittisesti epäkorrektia ja loukkaisi vastapuolen herkkyyttä. (…) Heillä [= muslimeilla] uskonnon käskyt merkitsevät jotain muuta kuin meillä omantunnon velvoite. (…) Velvollisuus tarkoittaa sitä, että jos olen opettaja, minun on pidettävä tunnit, sillä se on minun tehtäväni. Tai esimerkiksi jos olen oppilas, teen läksyni, tai pesen käteni ennen ruokailua, sillä velvollisuuteni on huolehtia terveydestäni, ja niin edespäin – semmoista ei muissa kulttuureissa tunneta. Jos nyt heijastamme tämän Euroopan kulttuuriin, niin ajatellaanpa, miten tehtaissakin tarkka työntekeminen muuttuu epävarmaksi. Eurooppa on keksinyt kaikenlaista, nostanut maailman tietylle tasolle, koko maailma nauttii sen siunauksista mutta ei itse pysty tekemään samoin. Erään muslimišeikin mukaan he pystyvät ostamaan vaikka miten kalliin Mercedeksen mutta eivät itse pystyisi valmistamaan siihen ainuttakaan ruuvia. Hänen mielestään muslimityöntekijä tekee päivässä hyvä jos 20 minuuttia työtä, muuten juo teetä ja kahvia ja juttelee. Euroopassa ei näin ole, täällä on pakko tehdä työtä, kaikki tekevät oman tehtävänsä. Eurooppalaisen kulttuurin hävitessä ensimmäisenä katoaa eurooppalainen tehokkuus.

Täytyy sanoa, että Maróthin näkemys sekä kristinuskon että islamin leviämisestä (johon vuosisatojen mittaan on molemmilla uskonnoilla kuulunut sekä väkivaltaa ja valloitussotia että monenlaisia pehmeämpiä konsteja) on henkeäsalpaavan yksinkertainen, yhtä yksinkertainen kuin tuttu valitusvirsi poliittisen korrektiuden tyranniasta, jonka ikeen alla läntisen maailman sorretut valkoiset kristityt heteromiehet huokaavat. Vähän myös mietin, että eiköhän Mercedeksen tehtailla Saksassakin ole jo vuosikymmenten ajan työskennellyt turkkilaisia vierastyöläisiä, ja eiköhän monissa niissä hikipajoissa, joista halpatuotteet meille Eurooppaan virtaavat, ole töissä lukemattomia muslimeja, joiden työpäivä on kaikkea muuta kuin loputonta kahvitaukoa ja pulinaa. Mutta kun oikein haluaa uskoa kuvittelemansa islamilaisen maailmankatsomuksen voimaan, niin kaipa tämänkin asian voi yhden muslimisedän kanssa käydyn keskustelun pohjalta näinkin kokea.

”Kokemuksen” pontimena on tietenkin Unkarin nykyisen hallituksen maahanmuuttopoliittista linjaa tukeva ”islamisaation” pelko. ”Väestönvaihto” on tälle yleisölle todellinen uhkakuva; voiko, kysyy Pesti Srácok -sivuston haastattelija, sen yhteydessä myös poliittinen ideologia vaihtua?

Varmaa on, että se tulee muuttumaan. Kysymys kuuluu vain, miten. Tämänhetkisissä oloissa islamin seuraajien intresseissä on tukea vasemmistopuolueita, sillä niiden avulla he pääsevät asettumaan Eurooppaan. Mutta kun se on tapahtunut, islamista tulee vasemmistoideologialle pahempi vihollinen kuin perinteiselle konservatiiviselle ideologialle koskaan. Konservatiivisella ja vasemmistoideologialla on kuitenkin yhteiset eurooppalaiset juuret, mutta islamin kanssa tätä yhteisymmärrystä ei tule olemaan. Tämä kammottava suvaitsevaisuus tiettyjä asioita kohtaan – kuten esimerkiksi LGBT-ideologiaa – lentää varmasti ensimmäisenä ulos. Mutta tämähän ei tule haittaamaan siksikään, että suvaitsevaisuuden nykyiset esitaistelijat muuttuvat kilpaa niin koviksi muslimeiksi, ettei paremmasta väliä.

… tai “että sitä on ilo katsella”, kuten Maróth ironisesti toteaa. Juupajuu, nykyiset suvakit ja kukkahattutädit (tai LGBT-ideologian kannattajat, sillä eihän sen myöntäminen, että jotkut meistä ovat homo-, bi- tai transseksuaaleja, ole muuta kuin ideologiaa…) tulevat Euroopan islamisaation edetessä käden käänteessä muuttumaan allahuakbaria huutaviksi jihadisteiksi, eihän tässä ole mitään ristiriitaa.

Miten tämän vaaran voi torjua? Kasvatuksella. Nuoriso on herkkäuskoista ja tietämätöntä. Se ei ole kokenut pettymyksiä ja petkutusta, se ei tiedä mitään sosialismin ajoista eikä edes vuoden 2006 tapahtumista. [Vuoden 2006 tapahtumista? Siis mielenosoituksista silloista sosialistihallitusta vastaan ja tästä kasvaneista mellakoista, joissa nahkatukkaiset uusnatsit polttivat paikkoja ja heittelivät kiviä ja joista nykyinen hallitus yrittää rakentaa jonkinlaista kansallismielistä marttyyrikertomusta?] Kouluihin tarvitaan kunnon isänmaallisuuskasvatusta:

Isänmaallisuuteen ei voi kasvattaa, jos nuori ei tiedä mitään Unkarin kulttuurista. Me luimme lapsina “seitsemääkymmentäseitsemää unkarilaista kansansatua”, joista välittyy moraalinen asenne. Mutta mitä lapsi oppii Harry Potterista? Tai meidän lapsuudessamme, kun meidän isoisämme lauloivat sotilaslauluja, koska olivat taistelleet ensimmäisessä maailmansodassa, silloin se imeytyi meihin, ajatus maanpuolustuksesta; ei meidän edes tarvinnut saada koulussa ”isänmaallisuuskasvatusta”. (…) Meillä oli vain semmoista luettavaa, johon sisältyy Unkarin historiaa. Tulee tietää, että Gárdonyin romaanien kieli on kaikkein yksinkertaisinta, ja samalla lapsi imee itseensä Egerin tähdet -romaanista esikuvan siitä, miten isänmaata puolustetaan turkkilaisia vastaan ja kristinuskoa puolustetaan islamia vastaan. Hämähäkkimiehestä hän ei tätä opi. Jos lapsi lukee Egerin tähtiä, silloin ei tarvitse selittää, miksi Viktor Orbán puhuu siitä, että meidän on säilytettävä kristitty identiteettimme ja valtiomme.

Egerin tähdet, Géza Gárdonyin vuonna 1901 ilmestynyt klassikkoromaani (Yrjö Liipolan suomennos ilmestyi jo 1920-luvulla) kertoo urhean Gergő Bornemisszan ja suloisen Éva Ceceyn romanttisen rakkaustarinan, kehyksenä Unkarin turkkilaismiehitys. Tarina alkaa leikkitoverusten Gergőn ja Évan lapsuudesta, kun ilkeä janitšaari yrittää ryöstää heidät orjiksi, ja huipentuu Egerin kaupungin sankarilliseen puolustukseen vuonna 1552. Egerin tähdet on toki ollut Unkarin tunnetuimpia ja rakastetuimpia historiallisia romaaneja, mutta näinköhän se tuosta vain sopii nykyaikaisen kansalaiskasvatuksen välineeksi?

Niin kuin useampi koiranleuka on jo ehtinyt kysymään: jos lasten on tarkoitus oppia Egerin tähdistä, että turkkilaiset ovat pahoja vihollisia, miten siihen sopii Viktor Orbánin suuri ystävyys Erdoğanin Turkin kanssa? Tai Unkarin ulkojäsenyys Turkkilaiskielisten valtioiden liitossa (jolle Unkarin valtio haluaa kustantaa toimitilat myös Budapestissa)? Monet ovat myös jo muistuttaneet, että Harry Potter sopii oivallisesti kasvattamaan nuorisoa ymmärtämään itsenäisyyden, moraalisen lujuuden ja ystävyyden merkitystä pimeinä aikoina ja terrorin uhatessa.

Ennen kaikkea Maróthin haastattelusta jää hämmentyneen epäuskoinen olo. Miten voi aikuinen ihminen, tunnustettu tiedemies ja vastuullisen, tärkeän tehtävän haltija tuottaa näin naiivia tekstiä? Onko vanha mies jo hieman höpsähtänyt ja ns. delirium emeriti -harhan vallassa alkanut uskoa filosofianhistoristen tutkimustensa pätevöittävän syvälliseen islamilaisten yhteiskuntien ja politiikan analyysiin? Vai puhuuko Maróth vain pohjattoman kyynisesti semmoista, minkä uskoo uppoavan kohdeyleisön tyhmimpään segmenttiin ja miellyttävän hänen korkeaa suosijaansa, jonka nimikin (huom!) on pitänyt muistaa erikseen mainita?

Lumpeenlehden eessä

En missään muualla ole törmännyt tähän ilmiöön, joka unkarilaisessa mediajulkisuudessa säännöllisesti sukeltelee esiin: maskottihahmoista nouseviin kummallisiin kohuihin. Tähän mennessä on nähty ainakin jo tässäkin blogissa selostettu merkillinen vääntö vuoden 2017 uintilajien maailmanmestaruuskisojen maskoteista. Ensin puli-koira nimeltään Bol-dog (boldog tarkoittaa unkariksi ‘onnellinen, autuas’, ja sitten siinä on tuo dog, osataan enkkua!) osoittautui ainakin ihmis-esiintyjän esittämänä hahmona niin kammottavan näköiseksi, että koiramaskotti haudattiin vähin äänin. Sitten koiran tilalle kehitettiin kaksi lumpeenkukka-keijukaista, joiden nimistä puolestaan nousi metakka, kun joku englannin kielen sanakirjaa selaillut tai muutaman nettihaun tehnyt toimittaja sai selville, että Water Willy -nimellä myydään englanninkielisessä maailmassa sekä, hm, anatomisesti muotoiltuja pilailu-vesipistooleja että K-18-kylpyammeentulppia.

Uintikisat hoidettiin, ja samoihin aikoihin, siis vuonna 2017 saatiin äimistellä myös hahmoa nimeltä Trackman, joka voitti Unkarin valtionrautateiden (MÁV) järjestämän maskottihahmokilpailun. (Trackman-nimellä muuten näköjään tunnetaan myös kaupallinen golf-simulaattori. Mahtoikohan kukaan ajatella mahdollisia tavaramerkkiongelmia?) Ilmeisesti supersankariteema vaati englannin kielen käyttöä, siis kansallisen rautatieyhtiön mainoshahmon nimenä ja maassa, jonka asukkaista kaksi kolmasosaa ei osaa kunnolla englantia eikä mitään muutakaan vierasta kieltä…

Sinikeltainen, hulmuavaviittainen, viiksekäs ja oudon tuijottavakatseinen supersankari eli vain kolme päivää. Sitten jatkuva pilkkanauru ja hammastelu kävi ylivoimaiseksi (“Petőfi aineissa”, kommentoi muuan kollega – itse asiassa Mandiner-sivusto väitti Trackmania runoilija Attila Józsefin näköiseksi…), ja viittamies sai hiljaiset hautajaiset. Nyttemmin Unkarin valtionrautateillä on alkanut olla semmoisia imago-ongelmia, että niitä ei korjata supermiehenkään voimin. Monet keskeisetkin rautatieasemat ovat karmeassa kunnossa, riippumattomissa tiedotusvälineissä on monesti kerrottu myöhästelevistä tai tuntikausiksi keskelle ei-mitään juuttuvista junista, joulukuun alussa muutaman sentin lumisade aiheutti rautateillä totaalisen kaaoksen useampituntisine myöhästymisineen.

Index-sivuston lukijan lähettämässä kuvassa aamulla anivarhain Kecskemétistä lähtenyt juna on jäänyt Budapestissa lähelle Zuglón asemaa syystä, jota kukaan ei kertonut, ja matkustajat lähtevät omin päin kävelemään asemalle päin.

Mutta nyt siis uusin maskottikohu, ja sen kohteena jälleen urheilukisojen, tällä kertaa vajaan kuukauden päästä käynnistyvän vesipallon EM:n juuri julkistettu tunnushahmo. Hahmo itsessään on varttuneemman väen nostalginen lapsuudentuttu, lämmin henkäys entisaikojen Itä-Euroopan aktiivisesta ja tunnetun taidokkaasta lastenanimaatiokulttuurista, vuonna 1976 käynnistyneen tv-piirrossarjan sankari Vízipók-csodapók eli Ihmeellinen Vesihämähäkki.

Kohina koski enemmänkin Vesihämähäkin kisamaskottiversiota:

Kun Vesihämähäkin ilmakuplahousujen (”pierukupla”) ja ylimääräisten jalkojen toteutusta sekä etenkin maskottihenkilön jalkovälissä korostuvaa ns. kamelinvarvasta oli tarpeeksi loukutettu ympäri unkarinkielistä nettiä, kisojen järjestäjät reagoivat suorastaan ihailtavan urheilijamaisesti ja ilmoittivat somessa näin:

“Ei auta kaunistella, tämä me mokattiin. Pikku vesihämähäkistä me pidämme kovasti, niin kuin tekin, ison vesihämähäkin me suunnittelemme uusiksi. Kutsummekin täten selväjärkisiä, ilman hallusinogeenisiä aineita työskentelemään kykeneviä pukusuunnittelijoita ilmoittautumaan! Ja toivomme, että emme liian pahasti pelästyttäneet Ristihämähäkkiä emmekä pikku etanaa [Vesihämähäkki-piirroshahmon ystäviä]…”

Vesipallokisojen suunnittelu voi jatkua, ja se on tietenkin sinänsä hieno juttu unkarilaisille, joille vesipallo on yksi kansallisurheilulajeja. Sivustakatsoja vain miettii taas kerran, miten ihmeessä jostain kisamaskotista jaksetaan nostattaa somekohuja ja suuria mediatapahtumia samaan aikaan, kun maassa ja maailmalla tapahtuu paljon tärkeämpiä ja hirveämpiä asioita. Onko tässäkin taas kerran kyseessä ns. kumiluu eli kansan huomion ovela kääntäminen ikävistä ja vaikeista asioista johonkin vaarattomaan ärsyttimeen, jonka ympärille voi nostattaa perimmältään harmittoman mekkalan, niin että oikeat ongelmat unohtuvat? Vai ovatko unkarilaiset niin uupuneita ikäviin ja kamaliin uutisiin, että välillä on pakko saada rentoutua jonkin typerän mutta hassunhauskan julkisuuskohinan äärellä?

Noloa peliä

Itävallassa jatkuvat yhä hallitustunnustelut. Sebastian Kurzin johtama konservatiivipuolue ÖVP oli vaalien ylivoimainen voittaja, mutta yksin se ei pysty hallitsemaan. Aiemmat koalitiokumppanit, sosiaalidemokraatit (SPÖ) ja oikeistopopulistit (FPÖ) taas saivat vaaleissa molemmat pahasti takkiinsa ja kamppailevat sisäisissä kriiseissään. Siispä toisen vaalivoittajapuolueen eli vihreiden kanssa yritetään löytää yhteistä säveltä melkoisista ideologisista eroista huolimatta. Samalla uutisotsikoihin on singahtanut uusia skandaaleja.

Kesällä koetun Ibiza-videoskandaalin jälkiselvittelyt jatkuvat yhä. Lehtiuutisissa pyörii salaperäisiä, vain nimikirjaimilla mainittuja henkilöitä, jotka ilmeisesti virittivät ibizalaiseen huvilaan ansan FPÖ:n tuolloiselle karismaattiselle johtajalle HC Strachelle ja hänen kakkosmiehelleen Johann Gudenukselle – ja joiden puolestaan väitetään syyllistyneen sekä kiristykseen että muihin hämärähommiin. Ibiza-skandaalin johdosta tehdyissä ratsioissa on tehty lisää jännittäviä löytöjä, esimerkiksi tirolilaisen tuppukylän pensionaatin – jonka omistaa FPÖ:n alainen, toimialaltaan hieman hämärä ”koulutusinstituutti” – kassakaapista löytyi kultaharkkoja, väittämän mukaan jopa miljoonan euron arvosta. Muistetaanpa, että Ibiza-videoilla humalainen Strache suunnitellessaan talousoperaatioita venäläisen oligarkin sukulaistyttönä esiintyneen houkutuslinnun kanssa oli selittänyt myös mahtipontisesti, että ”kolmasosa rahoista pitää olla kultana ja hopeana”. Puolueiden alaisten erilaisten yleishyödyllisten yhdistysten ja säätiöiden valvonnassa on ilmeisesti melkoisia aukkoja, joten niihin on helppo sijoittaa kenties myös alkuperältään hämärää rahaa. Mutta ei vain FPÖ:n entisistä ja kenties nykyisistäkin sisäpiireistä löydy kaikenlaista epäilyttävää. Viime viikkoina on uutisiin noussut myös ns. Casino-Affäre eli nimitysskandaali, jonka yhteydessä on taas kerran esillä ollut aitoitävaltalainen ilmaus Postenschacher eli ”virkasuhmurointi”.

Itävallassahan vallitsi sodan jälkeen kymmeniä vuosia järjestelmä, jota toisinaan nimitetään ”pilarisaatioksi”: kaksi valtionhoitajapuoluetta, ÖVP ja SPÖ, usein koalitiokumppaneita, jakoivat keskenään koko yhteiskunnan, niin paikalliset hallintoelimet kuin monet muutkin instituutiot. Oli ”mustia” ja ”punaisia” kuntia ja koulupiirejä mutta myös pankkeja ja vakuutusyhtiöitä, tai meikäläistä Autoliittoa vastaamassa sekä ”musta” ÖAMTC että ”punainen” ARBÖ. Tähän liittyi virkojen ja työpaikkojen jakaminen poliittisten voimasuhteiden mukaan (Proporz), ei vain valtion ja kuntien hallintoelimissä vaan myös laitoksissa, instituutioissa ja yrityksissä, joissa valtio oli jollakin tapaa osallisena. Mukavia työpaikkoja ja virka-asemia järjestyi sen mukaisesti oikeanlaisella jäsenkirjalla.

Punamustien koalitioiden kausi katkesi ensimmäisen kerran vuosituhannen vaihteessa Jörg Haiderin FPÖ:n veretseisauttavaan vaalivoittoon ja ensimmäiseen ”musta-siniseen” (ÖVP-FPÖ-) hallituskoalitioon. Monet odottivat Haiderin populisteista loppua jähmeälle jäsenkirjameiningille, vaan toisin kävi. Sittemminkin on selväksi tullut, että FPÖ on vähintäänkin yhtä innokas korruptionkäryisiin valtapeleihin kuin vanhat valtapuolueet. Ja juuri tästä on kyse myös tuoreessa Casino-Affäressä. Peliyhtiö Casinos Austrian – jonka osaksi omistaa myös Itävallan valtio – pehmoiselle johtajantuolille ängettiin FPÖ:n Peter Sidlo, jolla ei ollut tähän tehtävään vaadittavaa kokemusta eikä pätevyyttä. Tämä ongelmallinen nimitys saatiin järjestetyksi lupaamalla Casinos Austrian toiselle osaomistajalle, peliautomaattiyhtiö Novomaticille lainmuutoksia, jotka helpottaisivat sen toimintaa.

Kaiken lisäksi kasinoskandaalissa ei ole kyse vain FPÖ:stä.  Julki tulleet erilaisilla elektronisilla viestintävälineillä käydyt keskustelut tahraavat pahasti myös ”perusitävaltalaisten” tuolloisen isomman hallituskumppanin ja tulevankin liittokansleripuolueen ÖVP:n toimijoita. SPÖ:llä olisi nyt hyvä sauma aggressiiviseen oppositiopolitiikkaan – ellei senkin lähimenneisyydestä löytyisi poliittista kähmintää sen verran, että kasinoskandaalin kovin äänekäs tuomitseminen vaatii ongelman huolellista rajaamista. Kasinofirmaskandaali on poikkeuksellisen ruma siksi, että poliittista virkanimitystä järjesteltiin FPÖ:n niin ilmeisen epäpätevälle henkilölle, mutta vastaavantapaista on tehty jo pitkään, ns. vanhoilla valtapuolueilla vain on suuremmat kykyreservit, enemmän semmoisia ehdokkaita, joilla jäsenkirjan lisäksi on myös oikea pätevyys. Sillä – muistuttaa Eric Frey Der Standard -lehdessä – Postenschacher on juurtunut syvälle Itävallan poliittiseen järjestelmään.

***

Mutta Itävallan rumatkin poliittiset pelit edelleenkin kalpenevat Unkarin tapahtumien rinnalla. Siellä poliittisessa julkisuudessa ala-arvoista loanheittoa harrastaa edelleen myös itse hallitus. Ensimmäinen esimerkkini liittyy Unkarin Helsinki-komiteaan (Magyar Helsinki Bizottság), ihmisoikeusjärjestöön, joka äskettäin sai norjalaiselta sisarjärjestöltään vuoden Andrei Saharov -palkinnon ihmisoikeuksien ja demokratian puolustamisesta. (Helsinki-komiteat ovat ottaneet nimensä vuonna 1975 Helsingin ETYK-kokouksessa allekirjoitetun päätöslauselman ja etenkin sen ns. kolmannen korin mukaan, joka oli aikansa merkittävimpiä kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia.)

Helsinki-komitea on ollut Unkarin uutisissa viime vuosina etenkin pakolaisten puolustajana. Röszken rajanylityspaikan pahamaineisella ”transitvyöhykkeellä” pidetään turvapaikanhakijoita epäinhimillisissä oloissa. Tuorein Helsinki-komitean esille nostama tapaus oli iranilainen Abouzar Soltani, joka 11-vuotiaan poikansa kanssa on yksitoista kuukautta odottanut piikkilankojen ympäröimässä konttiparakissa: Unkari ei halua käsitellä hänen turvapaikkahakemustaan, koska hän on tullut ”turvallisesta” Serbiasta, Serbian viranomaiset taas eivät huoli Soltania ja hänen poikaansa takaisin. (Soltani on tehnyt tästä pienen lyhytelokuvan, jota äskettäin esitettiin Verzio-elokuvafestivaaleilla.) Mutta jo aiemmin on tavan takaa julkisuudessa ollut uutisia turvapaikanhakijoiden pitämisestä nälässä Röszken parakeissa. Tähän parlamentin maanpuolustus- ja poliisivaliokunnan puheenjohtaja Lajos ”Äitini ei ole mikään bulvaani” Kósa puolestaan on laittamattomalla logiikallaan todennut, että ”ei meillä valtio turistejakaan ruoki, eivätkä ne silti näe nälkää”.

Tämä Helsinki-komitea siis on jo pitkän aikaa käynyt oikeutta Unkarin hallitusta vastaan kunnianloukkauksesta. Syksyn 2017 ns. kansallisen konsultaation yhteydessä nimittäin väitettiin, että György Sorosin (tuon universaalin suurpahiksen) tukemat järjestöt, kuten Helsinki-komitea, ”puolustavat laittomuuksiin syyllistyviä maahanmuuttajia” ja pyrkivät siihen, että nämä saisivat rikoksistaan lievemmät rangaistukset. Tämähän on täysin älytöntä kaikkialla muualla paitsi siinä Unkarin hallituksen propagandan rinnakkaistodellisuudessa, jossa turvapaikanhakijat tekevät rikoksen jo pelkästään ylittäessään Unkarin rajan. Mikä mielenkiintoisinta, kaikesta siitä huolimatta, mitä Unkarin oikeuslaitoksesta viime vuosina on kuultu, Helsinki-komitea voitti juttunsa sekä alemmissa oikeusasteissa että äskettäin Kúriassa eli Unkarin korkeimmassa oikeudessa. Kúria velvoitti pääministerin kanslian maksamaan Helsinki-komitealle kahden miljoonan forintin (noin kuudentuhannen euron) korvaukset sekä julkaisemaan virallisen anteeksipyynnön sekä uutistoimisto MTI:n välityksellä että 30 päivän ajan hallituksen verkkosivuston kormany.hu etusivulla.

Ja mitenkä reagoi tähän hallitus? Näin sen tiedotustoimisto yllä linkitetyn 444.hu:n jutun mukaan:

Ministeriö merkitsee tiedoksi Kúrian päätöksen. Mutta vaikka Helsinki-komitea miten kääntelisi ja vääntelisi, siitä huolimatta tosiasia on, että tämä komitea on Sorosin rahoittama maahanmuuttomielinen järjestö. 

Ihan oikeasti, aikuiset ihmiset! Näkeekö kukaan muu sielunsa silmin Pikku-Kallen rehtorin kansliassa selittämässä, että ”no joo, sori, kyllä mä sanoin Lissua kakkapyllyksi, mutta vaikka se miten selittelisi niin kakkapyllyhän se on”?

Vielä merkillisempi hysteria on noussut jo viime postauksessani kuvatun uuden Puskás-stadionin avajaisista. Tapaus on yksityiskohtaisesti selostettu Éva S. Baloghin englanninkielisessä Hungarian Spectrum -blogissa, joten yritän referoida sen tähän lyhyesti. Index-uutisportaalin toimittaja Gábor Miklósi oli saanut lipun uuden urheilupyhätön VIP-katsomoon ja raportoi kokemuksistaan avajaisottelussa, itse asiassa vuolaasti ylistellen stadionin komeutta ja tunnelmaa, joka saa katsojan unohtamaan kaikki tähän komeuteen upotetut (tai sen rakennustöiden yhteydessä vääriin taskuihin ohjautuneet) korruptiomiljoonat. Mutta: ennen ottelua esiin marssitettiin muutamia lapsia yhdessä koko katsomon kanssa laulamaan…

… jotain tunteellista laulua siitä, miten me kaikki olemme samaa verta. Se tuntui tutulta, mutta en tiennyt, mikä juttu se oli, vain kertosäkeen loppu oli tuttu Viidakkokirjasta, vaikka epäilyttikin, että EIHÄN PUSKÁS-STADIONIN AVAJAISISSA VOI 70 000 IHMISTÄ LAULAA VIIDAKKOKIRJAA. Minut melkein katsottiin ulos VIP-katsomosta, kun pysyin persiilläni, ja todellakin vaikeaa oli olla nousematta seisomaan siinä paineessa, mutta minä pidän tapanani nousta seisomaan vain kansallislaulua soitettaessa, ja ihan äskettäin olen nähnyt ohjelman siitä, miten pitkälle ihmiset voivat mennä mukautuakseen odotuksiin, joten kiusallanikin jäin istumaan. Näin minä kapinoin marraskuussa 2019 Puskás Arénan avajaisissa.

Tästä on noussut hallitusta lähellä olevassa mediassa käsittämätön mekkala. Laulavat lapset olivat slovakianunkarilaisia, Dunaszerdahelyn (Dunajská Streda) kaupungista, ja laulu, jota toimittaja häpeäkseen ei tunnistanut, oli uusnatsipiireissä suositun ”kansallismielisen” rokkibändin Ismerős Arcok (‘Tutut naamat’) kappale Nélküled (‘Ilman sinua’), josta on tullut Dunaszerdahelyn jalkapallojoukkueen epävirallinen hymni. Nyt hallituksen mediaimperiumiin kuuluvissa ohjelmissa, lehdissä ja verkkosivustoilla kauhistellaan, miten Indexin toimittaja ”loukkasi ja häpäisi Ylämaan [Felvidék, Slovakian vanha nimitys Unkarissa] lapsia”. Blogeissa ja kommenttiketjuissa mokoma ”muukalaissydäminen” (idegenszívű) toimittaja, joka ei ymmärrä kansallista yhteenkuuluvuutta ja Trianonin, nyyh, tragediaa, saa niskaansa myös antisemitististä herjaa, alkaen pilapiirroksista, joissa eväspusseineen ja juomamukeineen toisten katsojien jaloissa kyykkivä toimittaja Miklósi kuvataan apinamaisena, koukkunokkaisena olentona aivan natsiaikaisten juutalaisia esittävien propagandakuvien tyyliin. Entisestä Jobbik-puolueesta lohjenneen radikaalisiiven Mi Hazánk Mozgalom (‘Meidän isänmaamme -liike’) johtaja László Toroczkai puolestaan ilmoitti tekevänsä Index-sivustosta rikosilmoituksen, sillä se harjoittaa kansanryhmän vastaista kiihotusta, nimittäin unkarilaisia vastaan.

Tämäkin juttu on hyvä lopettaa Index-sivuston oivallisen Grafitemberin pilapiirrokseen, jossa ollaan akuuttipoliklinikan (sürgősségi) odotushuoneessa. Oppositiomediassahan uusien upeiden stadionien rakentamista on jo vuosikausien ajan rinnastettu terveydenhuollon katastrofaaliseen resurssipulaan.  ”Me olemme samaa verta!”, lohkaisee herra jonotusnumerolla 66. Yhteisen verilammikon yllä istuvaa naapuriakin alkaa naurattaa, mutta tiskin takana päivystävä hoitaja ymmärtää yskän ja kivahtaa: ”Jos rupeatte puhumaan niitä stadionjuttuja, niin heitätän teidät ulos!”

Tärkeysjärjestys

En ole mikään urheiluihminen, mutta Suomen toipuessa eilisillan Pukki-juhlista on hyvä aloittaa tämänkertainen blogahdus jalkapallosta. Budapestissa nimittäin avattiin uusi Puskás-stadioni, eli jalkapallolegenda Ferenc Puskásin mukaan nimetty ja aivan uusiksi rakennettu urheilupyhättö, jonka minun sukupolveni vielä oppi tuntemaan Nép-stadionin nimellä. (Sana nép ‘kansa’ ilmeisesti assosioituu nykyään niin väkevästi ns. reaalisosialismiin, että nykyinen hallinto on lähes kaikkialla korvannut sen muilla ilmauksilla. Poliittisissa puheissa toistuvat az emberek, a magyar emberek ‘(unkarilaiset) ihmiset’ tai tietenkin nemzet ‘kansakunta’.) Uusi stadioni (kertoo Facebook-postauksessaan ”Pusztastranger”) mahduttaa tarvittaessa 68 000 katsojaa. Se on puolitoista kertaa Bayern Münchenin kotistadionin kokoinen ja Atletico Madridin kotistadioniin verrattuna kaksinkertainen, ja koko komeus tuli maksamaan noin 200 miljardia forinttia eli lähes 600 miljoonaa euroa, eli neljä kertaa niin paljon kuin Juventuksen kotiareena.

Lisäksi teetettiin tämmöinen mainosfilmi, jonka pääministeri Orbán julkaisi FB-seinällään – ja tietenkin julkisen palvelun tv:n ykkösuutisissa tämä videopätkä julkistettiin omana juttunaan. (Hajrá on perinteinen kannustushuuto, eli ”hakkaa päälle Unkarin poika!”)

Videossa seuraamme jalkapalloa, joka surrealistisesti lennähtelee sekä Budapestin komeissa nähtävyyskohteissa, missä sillä taitavasti temppuilevat monenlaiset ihmiset ja eläintarhan hylkeetkin, että työpaikoilla, esimerkiksi koulussa, leipomossa ja rakennustyömaalla. Lopuksi pallo singahtaa Budan linnakortteliin entisen karmeliittaluostarin eli nykyisen pääministerin kanslian kuuluisalle näköalaparvekkeelle ja muka yllättää siellä sanomalehteä lukevan pääministeri Orbánin, joka rutinoidusti kuolettaa pallon rinnallaan ja potkaisee sen takaisin, suoraan loppukuvissa juhlivalle uudelle stadionille.

(Sanomalehti Orbánin kädessä on inspiroinut erästä netti-ilkimystä tämmöiseen kuva-asetelmaan:

Vuosikausia Unkarin oppositio ja riippumattomat viestimet ovat jaksaneet päivitellä futishullun, aikoinaan itsekin ammattilaisurasta haaveilleen pääministerinsä stadion-maniaa. Ja olkoon miten demagogista ja populistista hyvänsä, vaikea on olla ihmettelemättä, miten ja miksi ympäri maata ja Unkarin ulkopuolisille unkarilaisalueillekin on rakennettava julkisilla varoilla upeita mutta puolityhjinä seisovia jalkapallostadioneja, samaan aikaan kun sairaalat ja koulut rapistuvat käsiin. Tämä kaikki on kuitenkin kärpäsen surinaa faaraon korvissa. Nemzeti Sport -lehden päätoimittajan György Szöllősin mukaan kansakunnan uusi stadion täyttää satavuotisen unelman, jonka toteutumisen ovat moneen kertaan estäneet esimerkiksi Trianonin (nyyh!) trauma, maailmanlaajuinen talouskriisi ja toinen maailmansota – sekä tietenkin edellinen häijy Gyurcsányn hallitus, jonka aikana stadionprojektia ei suostuttu edistämään laisinkaan. Pitäähän sitä kymmenmiljoonaisen kansakunnan pääkaupungissa olla katedraalien, yliopistojen ja teatterien ohella myös asianmukainen urheilun pyhättö.

Samaan aikaan, kun uusi Puskás-stadioni juhlallisesti otettiin käyttöön (Unkari-Uruguay-ottelulla, jonka Unkari hävisi 1–2), Wienissä avattiin Keski-Euroopan yliopiston (CEU) uudet toimitilat ja juhlittiin yliopiston perustajaa, viime vuodet Unkarin hallituksen propagandan ykkösmörkönä toiminutta finanssimiljardööriä ja mesenaattia György/George Sorosia.  Kuten lukijat varmasti muistavat ja tietävät, CEU perustettiin aikoinaan kouluttamaan edistyksellistä älymystöä, tulevia vaikuttajia Keski-Euroopan entisten sosialistimaiden siirtyessä demokratiaan. Viime vuosina, samalla kun Soros synnyinmaassaan Unkarissa nostettiin ammattilaisten suunnittelemalla propagandastrategisella vedolla jonkinlaisen pääpahiksen rooliin, myös CEU:ta alettiin systemaattisesti hätyyttää, ja räätälöidyllä lainsäädännöllä se pakotettiin siirtämään suurin osa toiminnoistaan pois maasta. Uusi koti löytyi Wienistä, mutta hyökkäykset toki jatkuvat. Itävaltalainen Kurier-päivälehti kertoi varsin naiivista mutta vastenmielisestä trollihyökkäyksestä: epäaidon oloisista nettiprofiileista käsin CEU on jo ennen toimintansa käynnistymistä saanut Googlessa kasapäin hyvin ikäviä arvioita (”Wienin huonoin koulu”, ”kehnolaatuista opetusta”, ”ei opetusta vaan aivopesua”).

CEU:n toiminta käynnistyy ensin Favoritenin kaupunginosassa (lähellä niitä kulmia, missä ministeri Lázár taannoin kävi kuvaamassa videonsa maahanmuuton kauhuista Wienissä), myöhemmin yliopiston on tarkoitus muuttaa entisen Otto Wagner -sairaalan arkkitehtonisesti arvokkaisiin rakennuksiin fiiniin Penzingin kaupunginosaan. CEU:n väliaikaisen campuksen avajaisissa olivat paikalla itsensä Sorosin lisäksi Itävallan ja Wienin silmäätekevät, esimerkiksi Wienin ylipormestari Michael Ludwig ja Itävallan Tiedeakatemian puheenjohtaja, teleportaatiokokeista tunnetuksi tullut fyysikko Anton Zeilinger. Wienin-vierailullaan Soros tapasi myös liittopresidentti Van der Bellenin, ja Wienin kaupunki myönsi hänelle kultaisen ansiomerkin.

 

 

Soros ja ylipormestari Ludwig. Kuva ORF:n uutissivulta.

Wienissä siis CEU toivotetaan avosylin tervetulleeksi, ja paikalliset päättäjät ovat innoissaan siitä, miten uusi, kansainvälinen huippuyliopisto vahvistaa entisestään Wienin asemaa Keski-Euroopan tieteen ja kulttuurin kartalla. Tätä on valitettavasti turhankin helppo vertailla – okei, olkoonkin että populistisesti ja demagogisesti – siihen, mitä Unkarin tiedemaailmassa tapahtuu. Valitan, en siis ole urheilunaisia, mutta tämä syöttö tuli suoraan lapaan:

Budapestin Corvinus-yliopisto, entiseen maailmanaikaan Karl Marxin mukaan nimetty taloustieteiden yliopisto, nimettiin vuonna 2003 uudelleen Unkarin historian maineikkaan renessanssikuninkaan Mathias Corvinuksen mukaan. Helmikuussa 2019 Corvinus-yliopisto yksityistettiin eli siirrettiin uuden säätiön omistukseen, jonka rahoituspohjana ovat valtion omistukset öljynjalostusyhtiö MOL:issa ja Gedeon Richter -lääketehtaassa. Yksityistämisprosessi on tietenkin Orbánin luottoliikemiesten hallinnassa… Corvinus-yliopiston opettajakuntaan kuuluu professori István Tózsa, joka opettaa ainetta nimeltä ”hungaricumit ja kansallisen kulttuuriperinnön suunnittelu”. (Hungaricum on Unkarissa nykyään käsite, josta on säädetty oikein lakikin: virallisesti suojeltuja unkarilaisen kulttuuriperinnön osia ovat esimerkiksi Herendin posliinitehtaan tuotteet, haukkametsästys, unkarilainen operetti, karcagilainen lampaanlihamuhennos sekä jalkapalloilija Ferenc Puskásin elämäntyö.)

Äskettäin, kuten 444.hu-uutissivusto pirullisesti raportoi, professori Tózsa kertoi Demokrata-lehdelle järisyttävän tieteellisiä tutkimustuloksia. Jopa hänenkin opiskelijoillaan oman maan maantieteen, historian ja kulttuurin tuntemus on surkean heikko: nuoret eivät löydä Tokajta Unkarin kartalta eivätkä tunnista Rákóczi-marssin sävelmää. Tämän professori ilmaisee tieteellisesti: kandidaattivaiheessa opiskelijoiden unkarilaisuustietoisuus on kognitiivisella tasolla 15–21 %, maisterivaiheen verrokkiryhmällä 33 %. Olennaisinta tietenkin ovat tästä vedetyt poliittiset johtopäätökset:

21-prosenttinen kognitiivinen kansallinen identiteetti ei välttämättä enää riitä estämään, kun opiskelija lähtee osoittamaan mieltään selkeästi kansalliseksi julistautunutta hallitusta vastaan – eikä sen puolesta. Tämä saattaa muodostaa vakavan esteen Unkarin hallituksen tietoiselle kansallisvaltion rakentamis- ja vahvistamispolitiikalle. Keskiverto-opiskelija, joka tässä tapauksessa Corvinus-yliopiston edessä liittyy joukkoon osoittamaan mieltään Unkarin hallitusta vastaan, omaa siis keskimäärin vain viidesosan tietoa – ja neljän viidesosan tiedonpuutteen – siitä, mikä tekee unkarilaisesta unkarilaisen.

Tämä on tiedettä. Professori on siis luonut ”kognitiivisen kansallisen identiteetin” käsitteen mittauskriteereineen ja tärkeine poliittisine sovelluksineen. Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin – toivotan kaikille mukavaa urheilullista ja tieteellistä viikonlopun jatkoa!

Korruptiosta, urheilusta ja sateenkaarenvärisestä Coca-Colasta

No nih. Enää ei totisesti voi valittaa, ettei Suomessa puhuttaisi Unkarin asioista tai Unkarissa Suomen. Suomen EU-puheenjohtajuuden myötä aktivoidut vaatimukset siitä, että Unkarin kaltaisilta nettohyötyjiltä pitäisi panna rahahanat kiinni, jos ne jatkuvasti pitävät pilkkanaan oikeusvaltioperiaatetta ja ihmisoikeuksia, ovat saaneet unkarilaiset pääministeri Orbánia myöten reagoimaan, ja tätä on sitten puitu molempien maiden mediassa. Viimeksi Suomen entinen Budapestin-suurlähettiläs Petri Tuomi-Nikula kirjoitti aiheesta sangen asiallisen ja ytimekkään puheenvuoron Hesarin mielipidepalstalle, ja tätä puolestaan referoivat innoissaan Unkarissa useammat riippumattomat viestimet (ilmeisesti ensin 444.hu, sitten myös ainakin HVG, Magyar Narancs, Index ja Népszava). Näiden kommenttiketjuista löytyy toki Fidesz-trollien velvollisuudentuntoista työskentelyä (”Mutkun Suomessa rehottaa korruptio, ei ole perustuslakituomioistuinta eikä perustuslakiakaan, Suomi on paska maa ja tällä suurlähettiläällä on ihan nolo nimikin”), mutta useimmat omassa kuplassani kelluvat reaktiot tuntuvat olevan tämäntyyppisiä: ”Vai että Unkari yksi Euroopan korruptoituneimpia valtioita? Ei, vaan kaikkein korruptoitunein!”

(Tämän päivän Hesarin mielipidepalstalla muuten unkarilainen tiedemies, Aalto-yliopiston vieraileva tutkija vahvistaa Tuomi-Nikulan väitteet ja tiivistää Unkarin ongelmat erinomaisesti noin kolmeen kappaleeseen. Suosittelen kaikille, jotka tarvitsevat todella tiiviin esityksen siitä, mikä Unkarissa on pielessä.)

Niin, se korruptio. Pari vuotta sitten, kun Unkari isännöi uinnin maailmanmestaruuskilpailuja ja Budapestiin nousseiden laitosten ja rakennelmien todellisista ja ”sovelletuista” kustannuksista liikkui kaikenlaista, unkarinkielistä somea kiersi tämä kuva (itse löysin sen Mérce-uutissivuston FB-syötteestä):

Ylempi silta on Sveitsin Zermattin lähistöllä 85 metrin syvyisen kuilun ylle rakennettu maailman pisin jalankulkusilta.  494 metriä pitkä silta, jota ei suositella korkeuskammoisille, maksoi Mérce-sivuston mukaan noin 650.000 euroa. Alemmassa kuvassa näkyy 45 metrin mittainen jalankulkusilta, joka rakennettiin Budapestissa uuden kisauimahallin lähistölle. Sen rakentamiseen upposi julkista rahaa yli 1,3 miljoonaa euroa. Käsi ylös ne, jotka uskovat tämän johtuvan siitä, että rakennustarpeet ja työvoima ovat Unkarissa kaksikymmentä kertaa kalliimpia kuin Sveitsissä!

Uintihan on unkarilaisille kansallisurheilua, ja uintilajien kansainvälisistä kilpailuista unkarilaiset kärräävät poikkeuksetta kotiin kasapäin mitaleja. Näin nytkin, kun vuoden 2019 maailmanmestaruuskisat juuri päättyivät Etelä-Koreassa. Unkari oli kansainvälisessä vertailussa viidentenä viidellä kultamitalillaan. Mitalitilaston ohella melkoista mediahuomiota sai unkarilainen uimari Tamás Kenderesi, joka eräänä iltana oli paikallisessa soittoruokalassa kähmäissyt korealaista tanssijatyttöä takapuolesta. Tyttö ei ymmärtänyt leikkiä vaan teki asiasta rikosilmoituksen, Kenderesi pidätettiin ja päästettiin lopulta lähtemään maasta vasta sakkorangaistuksen jälkeen. Kenderesi on pyytänyt anteeksi ja pahoitellut ajattelematonta tekoaan, mutta kiistää seksuaalisen ahdistelun. (Oho. Mikähän sitten saa nuoren miehen käymään käsiksi nätin nuoren naisen takapuoleen elleivät jonkinlaiset seksuaaliset tarkoitusperät? Ja jos ei toisen kähmiminen ilman lupaa ole ahdistelua niin mikä sitten?)

Mutta mitalien ja kähmintäskandaalin varjossa on riippumattomassa mediassa puhuttu myös rahasta. Nimittäin: monet muistavat, että Unkarin vuonna 2017 järjestämät uintikisat maksoivat lopulta paljon enemmän kuin ensin oli tarkoitus. Uuden kisauimahallin (Duna Aréna) budjetti paisui lopulta yli kuusinkertaiseksi, ja tämän uimahallinkin kulut olivat alle puolet koko kisojen budjetista. Tuo ylempänä esitetty kävelysiltaesimerkki osoittaa, että muuallakin oli mielenkiintoisia rahanreikiä, jotka ilmeisesti johtivat suoraan vallanpitäjiä lähellä olevien, hm, isänmaallisten liikemiesten taskuihin. Korealaiset puolestaan järjestivät nyt kaksi vuotta myöhemmin vastaavat kisat puolella siitä, mitä Unkarin maailmanmestaruuskisat maksoivat. Eikä tämä tähän lopu, vaan Unkari tulee järjestämään uinnin maailmanmestaruuskisat jälleen vuonna 2027, ja jo sitä ennen ovat vuorossa yleisurheilun maailmanmestaruuskisat 2023. Olympialaisten järjestämishanke tosin meni puihin, ja ihme kyllä pääministeri Orbán on itse julkisesti ollut sitä mieltä (kertoo tuo samainen ylempänä linkitetty 444.hu-sivuston juttu), että hänen lempilajinsa jalkapallon maailmanmestaruuskilpailujen isännöimiseen Unkarin rahkeet eivät riittäisi. Siihen kun tarvittaisiin vielä enemmän ja vielä isompia stadioneja kuin ne lukuisat jalkapallon pyhätöt, joita Orbánin valtakaudella on eri puolille Unkaria ja lähialueita noussut ja joilla oppositiomedian kitkeräksi riemuksi usein on vaikeuksia saada katsomonsa täyteen.

Uintikisat sikseen: viime päivinä keskeinen teema unkarilaisessa some- ja mediakuplassani on liittynyt aihetunnisteeseen #loveislove. Huomenna nimittäin alkaa Budapestissa Óbudan saarella perinteikäs nuorisomusiikkifestivaali Sziget (‘Saari’), johon odotetaan ulkomaisten tähtiesiintyjien lisäksi myös paljon kansainvälistä yleisöä. Tapahtuma tuo Budapestin kaduille myös sponsorien mainosjulisteita, ja sponsoreista yksi, Coca-Cola, panostaa yhteen merkittävään kuluttajasegmenttiin sekä nuorison kasvavaan suvaitsevaisuuteen uusilla mainoksillaan. Niissä sekä eri- että samasukupuoliset kauniit nuoret pariskunnat hellästi poski poskea vasten nauttivat ruskeaa porejuomaa, joka sisältää ”zéró cukor, zéró előítélet” eli ‘sokeria nolla, ennakkoluuloja nolla’. Rakkaus on rakkautta, sukupuolesta riippumatta.

Ns. perusarvoihin panostaville poliitikoille, joita Unkarin valtapuolueista löytyy runsain mitoin, tässä on tietenkin loistava loukkaantumisen paikka. Hallitusta lähellä olevat verkkosivustot pauhaavat ”homolobbyn” vehkeilystä ja ”ylikansallisten suuryritysten” häijyistä juonista, joita vastaan ”me sanomme vain, että perhe on perhe”. Yksi joukkovetoomuskin on käynnistetty (tätä kirjoittaessani sen näkyy allekirjoittaneen jo yli 30.000 ihmistä). Sen laatijat pelkäävät nuorison, lasten ja perheiden puolesta:

Tällaiset mainokset ovat Länsi-Euroopassa jo arkipäivää. Maassamme tämä prosessi on vielä pysäytettävissä. Siihen on tilaisuus nyt, kun se silmiemme nähden nousee uudelle tasolle. Tähän mennessä eivät Unkarissa vielä suuryritykset ole käyttäneet mainonnassaan avoimesti homoseksuaalisia sisältöjä ja viestejä. Älkäämme elätelkö harhoja, tämä on testi. Jos tämänkin Unkarin yhteiskunta hyväksyy, yhä uusia askeleita tulee seuraamaan. Julisteita, mainoksia, elokuvia, sateenkaarituotteita [??] jne. Ja mitä pitemmälle kaltevalla pinnalla luisumme, sen vaikeampi tulee olemaan tätä pysäyttää.

Fidesz-puolueen kansanedustaja István Boldog ilmoitti julkisesti boikotoivansa Coca-Colaa, kunnes moraalittomat mainosjulisteet poistetaan. Teatteriohjaaja Róbert Alföldi – yksi tunnetuimmista Unkarin kulttuuripiirien järjestelmänvastustajista ja julkihomoista – puolestaan poseerasi Facebook-sivullaan tapojensa vastaisesti Coca-Cola-pullo edessään ilmoittaen, että szerelem az szerelem, rakkaus on rakkautta ja nämä mainosjulisteet ovat oikein mainioita. (Näin siis kansainvälinen suuryritys saa myös edistykselliset intellektuellit mainostamaan aikoinaan amerikkalaisen kulttuuri-imperialismin symbolina tunnettua imelää litkua. Ovelaa.)

Mielenkiintoista on kuitenkin, että Fidesz-puolue ei ota colakohuun julkisesti kantaa vaan vastaa oraakkelimaisen monimielisesti, että ”Unkari on vapaa maa ja jokainen saa itse päättää, juoko Coca-Colaa”. Tässä nimittäin törmäävät intressit. Toisaalta on vastattava syvien rivien perusarvoturvallisuuden kaipuuseen, pidettävä tyytyväisinä ne, joiden homofobialla, rasismilla, miessovinismilla ja ylipäätään vieraan ja uuden pelolla on tähänkin asti ratsastettu. Mutta toisaalta suurin osa tästä väestä pysyy Fideszille ja Orbánille uskollisena joka tapauksessa, sillä vaihtoehtoja ei paljon ole ja Orbánin henkilökultti on monille näistä ihmisistä joka tapauksessa muuttunut uskonnollisen vakaumuksen kaltaiseksi elämän peruspilariksi. Ja jos nämä äänestäjät joka tapauksessa pysyvät omassa karsinassa, niin kannattaa ennemmin panostaa ”vastustajien” rauhoittelemiseen ja olla julkisesti ärsyttämättä kansainvälisiä ihmisoikeusjärjestöjä tai – varsinkin – kansainvälisiä suuryrityksiä. Ennen kaikkea Budapestin turismille tekee hyvää pieni pinkkipesu. Sziget-festareille saapuu paljon kansainvälistä yleisöä, josta melkoinen osa saattaisi harkita kahdesti, jos isäntäkaupungin imagoon ruvettaisiin kytkemään julkista tai virallista homovastaisuutta.

Virallisen vaitiolon jatkuessa hallituksen vastustajat voivat rauhassa tehtailla myös Coca-Cola-kohun inspiroimia meemejä. Tässä uusiokäyttöön on otettu kuuluisa uutiskuva Orbánin ja hänen turkkilaisen illiberaali-kollegansa herkästä hetkestä. Kuten somekuplassani joku tämän meemin jakajista muistutti: ”Toivon, että jokaisella olisi joku, joka katsoo häntä niin kuin Orbán Erdoğania. Rakkaus on rakkautta!”

Demagogiaa?

Unkari valmistautuu isännöimään uinnin maailmanmestaruuskisoja. Oppositioviestimissä on kirjoiteltu kitkerästi sekä tapahtuman budjetista, joka ensimmäisiin arvioihin verraten on levinnyt kymmenkertaiseksi (ja ylimääräisen rahan arvellaan virtaavan päättäjiä lähellä olevien oligarkkien ja bulvaanien taskuihin), että erinäisistä omituisuuksista ja kömmähdyksistä järjestelyissä. Tonavan rantaan rakennetun uuden uimalan muodonmuutoksista sekä kisamaskottien nolosta nimenvaihdoksesta on tässäkin blogissa jo ollut puhetta. Viime päiviin saakka on julkisuudessa ihmetelty kuvia vielä varsin keskeneräisistä kisapaikkojen rakennustöistä tai uutisia avajaisohjelmasta, johon viime tingassa kutsuttiin osallistumaan muutamia kansainvälisesti menestyneimpiä unkarilaisia entisiä kilpauimareita (joita toki riittää) ja sitten vielä viimemmässä tingassa peruttiin tämä kutsu. Kisojen verkkosivuston englannin kielen tasoa on kauhisteltu, Leiterjakab-käännösvirheblogi päätyi toteamaan, että englanninkielisiä tekstejä ei ole voinut laatia ”oikea” kääntäjä vaan ne on teetetty jollakulla englantia ”osaavalla”, kenties opiskelijalla. (Ja ilmeisesti, toteavat tämän kommentoijat, jonkun tärkeän henkilön sukulaispojalle tai -tytölle on tästä maksettu ammattilaistaksan mukaan.) Rahaa siis on poltettu, mutta ei välttämättä oikein eikä rehellisesti.

Uintikisojen kunniaksi ilmeisesti poistetaan näkyviltä myös pahennusta herättäneet ”Ei anneta Sorosin nauraa viimeisenä” –julisteet, joita on viime päivinä kommentoitu laajalti myös kansainvälisessä lehdistössä. Hallituksen tiedottajat kiistävät jyrkästi, että julisteiden poistamisella olisi mitään tekemistä kansainvälisen kritiikin tai varsinkaan tulossa olevan suuren urheilutapahtuman kanssa: julistekampanja on vain alun alkaen suunniteltu päättymään 15.7., ei sen ihmeempää. Siitä huolimatta oppositioviestimet muistuttavat, mitä natsi-Saksassa tehtiin olympialaisten alla kun virallinen juutalaisvastaisuus piti raivata pois kansainvälisten arvovieraiden näkyviltä:

Uintikisojen (ja tietenkin jalkapallostadionien) lisäksi jatkuu julkisten varojen käyttäminen merkillisiin prestiisiprojekteihin, muuhunkin kuin pääministerin kanslian uusiin toimitiloihin Budan linnassa. Pari vuotta sitten Unkarin hallitus onnistui hankkimaan takaisin osan ”perhehopeista” (családi ezüst), kuten pääministeri Orbán asian ilmaisi, eli niin kutsutusta Seuson aarteesta. Kyseessä on 300-400-luvulta jKr. peräisin oleva loistelias hopea-astiasto, joka on ilmeisesti kuulunut Seuso-nimiselle mahtavalle roomalaiselle (nimi mainitaan yhden hopeavadin latinankielisessä kaiverruksessa), kenties Pannonian provinssin korkealle sotilasvirkamiehelle. Hopea-aarteen löysi 1970-luvulla Polgárdista, Balatonjärven itäpäästä paikallinen mies, joka sittemmin teki hämärissä oloissa monenlaisia arveluja nostattaneen itsemurhan. Aarre päätyi tuntemattomia teitä pois Unkarista ja englantilaisen lordin omistukseen, ilmestyi 1990-luvun alussa newyorkilaiseen taidehuutokauppaan, ja siitä pitäen Unkarin valtio on yrittänyt hankkia sitä takaisin.

Pari vuotta sitten Orbánin hallitus julisti riemuissaan ”perhehopeiden” palaavan kotiin, mutta tuolloin hankittiin 4,5 miljardin forintin (noin 15 miljoonaa euroa) summalla vain osa astiastosta. Kaupan yksityiskohdat julistettiin salaisiksi 30 vuoden ajaksi. Nyt pääministeri Orbán ilmoitti uudessa tiedotusvideossa, että vielä seitsemän upeaa astiaa samoista ”perhehopeista” on saatu hankituksi takaisin Unkariin.

Koko aarteen hintaa ei ilmeisesti ole julkistettu, eikä tiedossa ole, onko Seuson astioita vielä jossakin liikkeellä, mutta selvästikin hallitus on päättänyt, että Seuson hopeat ”tuodaan takaisin” Unkariin, maksoi mitä maksoi.

Ja tästä pääsemme tuohon poliittisen demagogian, populistisen kansankiihotuksen ongelmaan. Moderni yhteiskunta on kerta kaikkiaan sen verran monimutkainen, että raha ei siellä kierrä yksinkertaisesti yhtyvien astioiden periaatteella. Kansainväliset suhteet, talouselämän mutkikkaat mekanismit, kulttuuri- ja arvovaltakysymykset ja monet muut asiat on kustannettava joskus kalliistikin, samalla kun rahaa aivan selvästi puuttuu kaikkein köyhimmiltä ja onnettomimmilta. Saataisiinko Suomesta leipäjonot poistettua, vanhuksille riittävästi vaippoja ja koulurakennukset alun alkaen rakennettua homehtumattomiksi, jos eduskuntatalon remontista olisi luovuttu tai jos Kansallisoopperan uutta taloa ei koskaan olisi rakennettu? Paljonko lasten mielenterveyspalveluja, kehitysapua, luonnonsuojelua tai maahanmuuttajien kotouttamisprojekteja voitaisiin rahoittaa Suomi100-juhlavuoden tapahtumiin käytetyillä varoilla? Ei se valitettavasti näin yksinkertaisesti mene, että jostakin ”tarpeettomasta” säästyvä raha voidaan heti käyttää johonkin ”tarpeelliseen”. Ja mikä on tarpeetonta – urheilu, kirjallisuustiede, moderni kuvataide, teoreettinen filosofia, arkeologia, tietokonepelien tutkimus? Toimiakseen ja kansalaisensa sitouttaakseen nykyaikainen valtio tarvitsee myös kaunista turhuutta, kulttuuria, sivistystä ja kansainvälistä näkyvyyttä.

Siitä huolimatta Unkarin tilanne, etenkin terveydenhuollon ja koulujärjestelmän silminnähtävä kurjistuminen, alkaa mennä niin pitkälle, että ”demagogisia” vertailuja ei kerta kaikkiaan voi enää olla tekemättä. Julkisia varoja käytetään luksus- ja prestiisiprojekteihin, ja ennen kaikkea tässä yhteydessä niitä kanavoidaan myös suoraan poliittisille päättäjille tai heitä lähellä oleville tahoille. Pääministeri Orbánin lähipiiri, ministerit ja korkeat virkamiehet, asuvat ja elävät paljon ylellisemmin kuin heidän palkallaan olisi mahdollista. Samaan aikaan kouluissa kytee kapina ja sairaaloissa on pulaa tärkeimmästäkin. On sairaaloita, joissa potilaita tai näiden omaisia pyydetään tuomaan mukanaan ei vain henkilökohtaisia hygienia- ja ateriointivälineitä, yöpukua ja pyyhettä vaan myös esimerkiksi reseptittömiä särkylääkkeitä, sideharsoa, sauvaparistoja kannettaviin EKG- tai verenpaineseurantalaitteisiin tai jopa paperia potilaskertomusten tulostamista varten. Äskettäin lääkärien ammattijärjestö käynnisti kampanjan, jolla kerättiin sairaaloille lahjoituksia käsidesinfiointiaineen ostoon – väittämän mukaan sairaalainfektioihin kuolee Unkarissa enemmän ihmisiä kuin liikenneonnettomuuksissa, ja monissa sairaaloissa ilmeisesti säästöleikkaukset ovat iskeneet myös desinfiointiin.

Omassa somekuplassani tämän ristiriidan symboliksi on noussut äskettäinen lapsen kuolemantapaus. Tyttö, jolle tehtiin sydänleikkausta Budapestin valtakunnallisessa kardiologian instituutissa, jouduttiin kesken operaation rintakehä avattuna kuljettamaan toiseen sairaalaan, koska maan tärkeimmässä sydänsairaalassa ei ollut tietokonetomografia- tai magneettikuvauslaitteita. Lääkärien ponnisteluista huolimatta lapsi kuoli samana iltana. Asiasta kertoi lapsen isoäiti Klubrádió-radiokanavan ohjelmassa, ja siitä pitäen unkarinkielinen Internet on ollut täynnä närkästystä. Valtiosihteeri Bence Rétvári ja sittemmin itse terveysasioista vastaava superministeri Zoltán Balog ovat vastanneet arvosteluihin muistuttaen, että tietokonekuvantamislaitteita on nyt jo enemmän kuin edellisen hallituksen aikaan…

Missä kulkee demagogian ja ”kansan oikeutetun raivon” välinen raja? On vaikea olla puristamatta käsiään nyrkkiin lukiessaan Anikó Nagypálin mielipidekirjoitusta:

Kolmetoistavuotias ja vastasyntynyt. Unkarin kaksi uusinta uhria.

Olkaa hyvä ja katsokaa heitä, herra ministeri Balog. Katsokaa vain, vuoron perään, varovasti, te kaikki, te kyyniset elostelijat, mahtailijat, jotka samastatte itsenne Unkariin, jotka johdatte täällä tätä paskaläjää.

(…)

 

Lapsenmurhaajille ei armoa.

Ei armoa niille, jotka kyynisesti, pönäkästi vain toteavat, että olihan edes toisessa sairaalassa CT- ja MR-laitteet.

Oli niin.

Eräässä toisessa Unkarissa taas ennen vanhaan oli niin, ettei joka päivä tarvinnut raivostua järjiltään jonkin järkyttävän, mielettömän kuolemantapauksen tähden.

 

Eiku, osa 2.

Budapestinhan piti järjestää vuoden 2024 olympiakisat. On laadittu logo ja tehty upeaa hipsteriurbaania fiilinkiä huokuva mainosvideo, joka tätä kirjoittaessani on vielä nähtävillä osoitteessa http://media.budapest2024.org/ . Pelkkään hakuprojektiin arveltiin helmikuun alussa uponneen jopa 37 miljardia forinttia (120 miljoonaa euroa).

Hallitus ja Budapestin kaupungin johto ovat hehkuttaneet tätä mahtavaa prestiisiprojektia ja ”isänmaalliset” tahot julistaneet, että joka jotain muuta ajattelee, on maanpetturi. Oppositiopiireissä dubiot ovat kuitenkin olleet väkevät. Tuntemukset tiivisti noin viikko sitten Facebookissa levitetty kuva, jossa olympialaisprojektin mainosta (miekkailija Áron Szilágyi julistamassa: Olympialaisten puolesta kaikki peliin!) kantava bussi on syttynyt palamaan.

Metrossa tapahtuneista tulipalonaluista ja muista teknisistä häiriöistä on viime kuukausina kerrottu tavan takaa. Ilmeisesti Budapestin liikennelaitoksen bussienkin kunto nostattaa epäilyksiä siitä, kestäisikö kaupungin infrastruktuuri olympialaisten mittaista suurrasitusta.

Sitten kansan napinasta nousi taas uusi oppositioliike. Momentum-liike, joka ilmeisesti on järjestäytymässä puolueeksi, asettui olympialaistenvastaisen kampanjan taakse, jota tukivat myös muut oppositiopuolueet. Konkreettisena tavoitteena oli kerätä allekirjoituksia kansalaisaloitteeseen, jolla vaadittaisiin kansanäänestystä olympialaisten järjestämisestä. Monien oli vaikea uskoa hankkeen onnistumista: oppositiomedioissa kerrottiin allekirjoitusten kerääjiä häirityn ja hätyytetyn. Keruuhanke onnistui kuitenkin yli odotusten, allekirjoituksia kertyi paljon enemmän kuin tarvittavat 138 000, eli muutama päivä sitten koko unkarilainen uutisvirtani oli täynnä lukua 266 151.

Nyt olisi voinut tapahtua jokin samanlainen tempaus kuin ns. Kaljupäägate vajaa vuosi sitten: sosialistisen oppositiopuolueen MSZP:n edustaja tuli jättämään kansanäänestysaloitetta kauppojen sunnuntaiaukiolon vapauttamisesta, mutta jostakin ilmestyneet bodatut, kaljupäiset häiskät estivät häntä pääsemästä luukulle ennen kaljupäiden saattelemaa vanhaa rouvaa kilpailevine aloitteineen. Tai sitten, jos kansanäänestykseen asti olisi päästy, tulos olisi voinut olla sama kuin viime syksynä, EU:n pakolais- ja turvapaikanhakijapolitiikasta tai paremminkin sen irvikuvasta äänestettäessä. Mahtavasta mainosrummutuksesta huolimatta suuri osa kansasta jäi kotiin tai jätti uurnaan huolellisesti mitätöidyn lipun, joten äänestysprosentti jäi alle vaaditun 50:n eikä tulos ollut juridisesti pätevä – silti pääministeri Orbán oitis julisti sen ”poliittisesti päteväksi”, eikä mikään muuttunut.

Vaan ei. Kävikin hieman samaan tapaan kuin Kaljupäägaten tapauksessa, jossa hallituksen oli pakko tajuta toimivansa syvien rivien tahtoa vastaan. Kauppojen sunnuntaiaukiolon kieltäminen, jota Fidesz-valtapuolueen (ja katolisen kirkon) pikkuruinen koalitiokumppani, kristillisdemokraattinen KDNP oli ajanut, oli nostattanut laajaa vastustusta monissa ihmisryhmissä: pikkukauppojen pitäjissä, sunnuntaitöillä tärkeitä lisäansioita hankkineissa ja niissä kiireisissä tavallisissa työtätekevissä (usein kahta työtä tekevissä!) ihmisissä, joille perheen ostosten hoitaminen arkitöiden lomassa oli melkoinen lisärasitus. Niinpä, kun sosialistit olivat käräjöineet tahtonsa läpi ja saaneet oikeudessa osoitetuksi, että heidän kansanäänestysaloitteensa pitäisi ottaa vastaan, hallitus oitis perääntyi ja ilmoitti, että sunnuntaiaukiolo vapautetaan. Yhtäkkiä ei enää ollutkaan kansakunnan elämän ja kuoleman kysymys, että ”perheet saisivat olla sunnuntaisin yhdessä”.

Sama nähtiin yllättäen eilen. Jo muutaman päivän ajan oli pohdiskeltu, miten vallanpitäjät reagoisivat siihen varsin selvään signaaliin, jonka allekirjoituskampanja oli antanut. Spekuloinneille tuli äkkiä loppu, kun eilen valtion ykkösuutiskanava M1 ilmoitti, että Unkari luopuu vuoden 2024 olympialaisten tavoittelemisesta.

M1:n tietojen mukaan pääministerin, ylipormestarin sekä Unkarin olympiakomitean johdon tapaamisessa päätettiin yhteisesti, että Unkari peruuttaa hakemuksensa, sillä se merkitsisi maalle huomattavaa arvovaltatappiota. Päätöksen syynä on, että Unkari ei pysty ylläpitämään pitkälle venyvää, tappioon tuomittua hakuprosessia. Siksi neuvottelijat päätyivät siihen, että vastuullinen päätös voi olla vain se, että pääkaupunki ja Unkarin olympiakomitea vetäytyvät kilpailusta.

Syyllinen toki löytyy välittömästi. 444.hu-uutissivusto tarjoilee pirullisesti virnuillen valikoiman uutisotsikoita hallitusta lähellä olevista lehdistä: ”Meillä oli unelma”, nyyhkyttää urheilulehti Nemzeti Sport. ”Vasemmisto on jälleen pettänyt kansan”, syyttää Magyar Hírlap, ja hallituksen uskollisin äänitorvi Magyar Idők jyrähtää: ”Oppositio murskasi olympiaunelmamme”. Ja jatkaa, siteeraten Lajos Kósaa, Debrecenin entistä pitkäaikaista pormestaria, jonka jokaisesta suunavauksesta voi nykyään odottaa jonkinlaista tahattoman huumorin mestarinäytettä:

Lajos Kósa, Fidesz-puolueen parlamenttiryhmän johtaja lausui puolueen johdon nimissä, että oppositio on jo moneen kertaan valehdellut kaikille olympialaisten järjestämisestä. Poliitikon mukaan tämän ilmeisenä päämääränä oli vaikka kavalluksenkin kautta suistaa pääkaupunki ja koko maa raskaaseen kansainväliseen arvovaltatappioon.

Tämä on taas varsin tyypillistä Kósaa, eli yhtä suosikkiaforistikkoani siteeratakseni, ”eräiden ihmisten ajattelu muistuttaa porsaan juoksua – porsas ei juokse erityisen nopeasti, mutta sitä on hyvin vaikea saada kiinni”. Siis mistä tässä oikein on valehdeltu, kuka on kavaltanut kenet mille, ja miten Unkarin kansainvälinen arvostus kärsii, jos se vetäytyy olympialaishankkeesta kesken hakuprosessin (niin kuin jo muutamat muutkin maat ovat tehneet)? Ja jos kerran ilkeä oppositio valehtelee kansalle, miksi ei hallitus tehnyt samoin kuin ennenkin, eli käynnistänyt mahtavaa propaganda-, siis tiedotuskampanjaa valheiden kumoamiseksi? Sillähän on määrättömästi tiedotusvälineitä ja julkista ilmoitustilaa käytettävissään, miksi ei nolimpia-kampanjaa vastaan olisi voinut käynnistää samanlaista koneistoa kuin maahanmuuttovastaisten kansanäänestysten alla?

Hvg.hu-sivuston kolumnisti Árpád W. Tóta irrottelee vahingoniloisesti: hallitus on kuin koulukiusaaja, riittää, että pari päättäväistä tyyppiä nousee vastustamaan.

Pelkuri juoksee karkuun, eikä siihen tarvita edes äänestystä. Hän on voitettavissa. (…)

Rohkeasti juoksi karkuun, niinpä. Nyt on vaipat täynnä, tuo toisina päivinä niin runsaana tulviva rohkeus, jolla hän pyörittää tätä maailmanhistorian servomoottorihallitusta, ehtyy tällaisissa tilanteissa täysin. Arkisin hän itse on koko kansakunta, ainakin kaksi kolmasosaa. Mutta nämä ovat todellisia juhlapäiviä: kun parisataatuhatta ihmistä sanoo ei, ja kupla puhkeaa niin, että koko Karpaattien allas tärähtää. (…)

Onko tämä tosiaankin koko kansakunnan asia? Kohtalonkysymys? Silloin Fidesz-puolueen tämänhetkinen etu ei saisi mennä tämän hankkeen edelle, vaan se pitää saattaa voittoon. No niin, selittäkääpäs nyt, mihin olympialaisia tarvitaan! Ketkä tarkistavat tilit, ettei kukaan tule ajatelleeksikaan syyttää järjestäjiä korruptiosta? Suosittelen Transparencya – vai pitääkö se juuri siksi häätää maasta, että se häiritsee varastamista? Paljonko tulee tuottoa, tai mikä on maksimitappio, ja ketkä ovat vastuussa, jos käy toisin kuin suunniteltiin? Mikä oikein on mennyt pieleen jokseenkin kaikissa viime aikojen olympialaisissa, ja miten me sitten onnistuisimme? Paljonko katsojia kerää jokin vapaaretkipyöräily nykyään, ja paljonko siitä syntyy voittoa? Ei tähän mitään noitakonsteja tarvita, julistetilaa on, rahaa on, ei mikään estäisi tuomasta totuutta esiin. Jos semmoinen olisi. (…)

Sen, mitä nämä tekevät, voi torjua, ja sen voi estää. Siinä ei toimi pelkästään kansanäänestysaloite. Voi esimerkiksi ohittaa korkeimman oikeuden ja naurettavan vaalilautakunnan ja kerätä allekirjoituksia noin vain, niiden painoarvon tähden. Mielensä voi ilmaista mistä vain, stadioneista, kuninkaanlinnasta, Lőrinc Mészárosin [pääministeri Orbánin suosikkioligarkin] naamasta. Mikä hyvänsä voi toimia, millä näytetään voimaa: lakko, rauhanomainen kansalaistottelemattomuus, mielenosoitus, taide, äänekäs halveksiva nauru. Viktor Orbán juoksee karkuun, jos vastarinta on tarpeeksi sitkeää. Me voimme vallata maamme takaisin katu kerrallaan, laki kerrallaan. Me voimme tosiaankin määrätä Paksin ydinvoimalaprojektin tulevaisuudesta. Ja koska pääministeri on näin pelkuri, ei siihen tarvita enemmistöä. Riittää näyttävä vastavoima ja totuus.

Ja kun kerran monta sataa tuhatta erilaista järjestelmän uhria kohtaa toisensa, se on laulun loppu. Kun opettajat, vanhemmat ja oppilaat, olympialaisten vastustajat, norjalaiset, lääkärit ja potilaat ja omaiset, kiristetyt yrittäjät ja nöyryytetyt työllistämistyöläiset, homot, tupakoitsijat ja ympäristönsuojelijat huomaavat toistensa huolenaiheet ja kokoavat ison kuvan. Huomaavat, että nämä eivät ole heidän yksilöllisiä ongelmiaan vaan vika on järjestelmässä ja auttamaton. Että miljoona fania huvittelee täällä seitsemän miljoonan kustannuksella – ja nämä fanitkin pettävät itseään.

Hänen viimeinen argumenttinsa on aina ollut se voima, joka on hänen takanaan. Enemmistö, joka on hänen. Ei ole mitään enemmistöä, ei ole mitään ylivoimaa. (…)

 

Näinköhän tässä tosiaan nähtiin, että demokratialla olisi sittenkin mahdollisuuksia? Vai onnistuuko myös Momentum-liike, kuten muutamat vastaavat aiemmin, hukkaamaan ”momentuminsa”?