Demagogiaa?

heinäkuu 13, 2017

Unkari valmistautuu isännöimään uinnin maailmanmestaruuskisoja. Oppositioviestimissä on kirjoiteltu kitkerästi sekä tapahtuman budjetista, joka ensimmäisiin arvioihin verraten on levinnyt kymmenkertaiseksi (ja ylimääräisen rahan arvellaan virtaavan päättäjiä lähellä olevien oligarkkien ja bulvaanien taskuihin), että erinäisistä omituisuuksista ja kömmähdyksistä järjestelyissä. Tonavan rantaan rakennetun uuden uimalan muodonmuutoksista sekä kisamaskottien nolosta nimenvaihdoksesta on tässäkin blogissa jo ollut puhetta. Viime päiviin saakka on julkisuudessa ihmetelty kuvia vielä varsin keskeneräisistä kisapaikkojen rakennustöistä tai uutisia avajaisohjelmasta, johon viime tingassa kutsuttiin osallistumaan muutamia kansainvälisesti menestyneimpiä unkarilaisia entisiä kilpauimareita (joita toki riittää) ja sitten vielä viimemmässä tingassa peruttiin tämä kutsu. Kisojen verkkosivuston englannin kielen tasoa on kauhisteltu, Leiterjakab-käännösvirheblogi päätyi toteamaan, että englanninkielisiä tekstejä ei ole voinut laatia ”oikea” kääntäjä vaan ne on teetetty jollakulla englantia ”osaavalla”, kenties opiskelijalla. (Ja ilmeisesti, toteavat tämän kommentoijat, jonkun tärkeän henkilön sukulaispojalle tai -tytölle on tästä maksettu ammattilaistaksan mukaan.) Rahaa siis on poltettu, mutta ei välttämättä oikein eikä rehellisesti.

Uintikisojen kunniaksi ilmeisesti poistetaan näkyviltä myös pahennusta herättäneet ”Ei anneta Sorosin nauraa viimeisenä” –julisteet, joita on viime päivinä kommentoitu laajalti myös kansainvälisessä lehdistössä. Hallituksen tiedottajat kiistävät jyrkästi, että julisteiden poistamisella olisi mitään tekemistä kansainvälisen kritiikin tai varsinkaan tulossa olevan suuren urheilutapahtuman kanssa: julistekampanja on vain alun alkaen suunniteltu päättymään 15.7., ei sen ihmeempää. Siitä huolimatta oppositioviestimet muistuttavat, mitä natsi-Saksassa tehtiin olympialaisten alla kun virallinen juutalaisvastaisuus piti raivata pois kansainvälisten arvovieraiden näkyviltä:

antijewishsignsdown

Uintikisojen (ja tietenkin jalkapallostadionien) lisäksi jatkuu julkisten varojen käyttäminen merkillisiin prestiisiprojekteihin, muuhunkin kuin pääministerin kanslian uusiin toimitiloihin Budan linnassa. Pari vuotta sitten Unkarin hallitus onnistui hankkimaan takaisin osan ”perhehopeista” (családi ezüst), kuten pääministeri Orbán asian ilmaisi, eli niin kutsutusta Seuson aarteesta. Kyseessä on 300-400-luvulta jKr. peräisin oleva loistelias hopea-astiasto, joka on ilmeisesti kuulunut Seuso-nimiselle mahtavalle roomalaiselle (nimi mainitaan yhden hopeavadin latinankielisessä kaiverruksessa), kenties Pannonian provinssin korkealle sotilasvirkamiehelle. Hopea-aarteen löysi 1970-luvulla Polgárdista, Balatonjärven itäpäästä paikallinen mies, joka sittemmin teki hämärissä oloissa monenlaisia arveluja nostattaneen itsemurhan. Aarre päätyi tuntemattomia teitä pois Unkarista ja englantilaisen lordin omistukseen, ilmestyi 1990-luvun alussa newyorkilaiseen taidehuutokauppaan, ja siitä pitäen Unkarin valtio on yrittänyt hankkia sitä takaisin.

Pari vuotta sitten Orbánin hallitus julisti riemuissaan ”perhehopeiden” palaavan kotiin, mutta tuolloin hankittiin 4,5 miljardin forintin (noin 15 miljoonaa euroa) summalla vain osa astiastosta. Kaupan yksityiskohdat julistettiin salaisiksi 30 vuoden ajaksi. Nyt pääministeri Orbán ilmoitti uudessa tiedotusvideossa, että vielä seitsemän upeaa astiaa samoista ”perhehopeista” on saatu hankituksi takaisin Unkariin.

Koko aarteen hintaa ei ilmeisesti ole julkistettu, eikä tiedossa ole, onko Seuson astioita vielä jossakin liikkeellä, mutta selvästikin hallitus on päättänyt, että Seuson hopeat ”tuodaan takaisin” Unkariin, maksoi mitä maksoi.

Ja tästä pääsemme tuohon poliittisen demagogian, populistisen kansankiihotuksen ongelmaan. Moderni yhteiskunta on kerta kaikkiaan sen verran monimutkainen, että raha ei siellä kierrä yksinkertaisesti yhtyvien astioiden periaatteella. Kansainväliset suhteet, talouselämän mutkikkaat mekanismit, kulttuuri- ja arvovaltakysymykset ja monet muut asiat on kustannettava joskus kalliistikin, samalla kun rahaa aivan selvästi puuttuu kaikkein köyhimmiltä ja onnettomimmilta. Saataisiinko Suomesta leipäjonot poistettua, vanhuksille riittävästi vaippoja ja koulurakennukset alun alkaen rakennettua homehtumattomiksi, jos eduskuntatalon remontista olisi luovuttu tai jos Kansallisoopperan uutta taloa ei koskaan olisi rakennettu? Paljonko lasten mielenterveyspalveluja, kehitysapua, luonnonsuojelua tai maahanmuuttajien kotouttamisprojekteja voitaisiin rahoittaa Suomi100-juhlavuoden tapahtumiin käytetyillä varoilla? Ei se valitettavasti näin yksinkertaisesti mene, että jostakin ”tarpeettomasta” säästyvä raha voidaan heti käyttää johonkin ”tarpeelliseen”. Ja mikä on tarpeetonta – urheilu, kirjallisuustiede, moderni kuvataide, teoreettinen filosofia, arkeologia, tietokonepelien tutkimus? Toimiakseen ja kansalaisensa sitouttaakseen nykyaikainen valtio tarvitsee myös kaunista turhuutta, kulttuuria, sivistystä ja kansainvälistä näkyvyyttä.

Siitä huolimatta Unkarin tilanne, etenkin terveydenhuollon ja koulujärjestelmän silminnähtävä kurjistuminen, alkaa mennä niin pitkälle, että ”demagogisia” vertailuja ei kerta kaikkiaan voi enää olla tekemättä. Julkisia varoja käytetään luksus- ja prestiisiprojekteihin, ja ennen kaikkea tässä yhteydessä niitä kanavoidaan myös suoraan poliittisille päättäjille tai heitä lähellä oleville tahoille. Pääministeri Orbánin lähipiiri, ministerit ja korkeat virkamiehet, asuvat ja elävät paljon ylellisemmin kuin heidän palkallaan olisi mahdollista. Samaan aikaan kouluissa kytee kapina ja sairaaloissa on pulaa tärkeimmästäkin. On sairaaloita, joissa potilaita tai näiden omaisia pyydetään tuomaan mukanaan ei vain henkilökohtaisia hygienia- ja ateriointivälineitä, yöpukua ja pyyhettä vaan myös esimerkiksi reseptittömiä särkylääkkeitä, sideharsoa, sauvaparistoja kannettaviin EKG- tai verenpaineseurantalaitteisiin tai jopa paperia potilaskertomusten tulostamista varten. Äskettäin lääkärien ammattijärjestö käynnisti kampanjan, jolla kerättiin sairaaloille lahjoituksia käsidesinfiointiaineen ostoon – väittämän mukaan sairaalainfektioihin kuolee Unkarissa enemmän ihmisiä kuin liikenneonnettomuuksissa, ja monissa sairaaloissa ilmeisesti säästöleikkaukset ovat iskeneet myös desinfiointiin.

Omassa somekuplassani tämän ristiriidan symboliksi on noussut äskettäinen lapsen kuolemantapaus. Tyttö, jolle tehtiin sydänleikkausta Budapestin valtakunnallisessa kardiologian instituutissa, jouduttiin kesken operaation rintakehä avattuna kuljettamaan toiseen sairaalaan, koska maan tärkeimmässä sydänsairaalassa ei ollut tietokonetomografia- tai magneettikuvauslaitteita. Lääkärien ponnisteluista huolimatta lapsi kuoli samana iltana. Asiasta kertoi lapsen isoäiti Klubrádió-radiokanavan ohjelmassa, ja siitä pitäen unkarinkielinen Internet on ollut täynnä närkästystä. Valtiosihteeri Bence Rétvári ja sittemmin itse terveysasioista vastaava superministeri Zoltán Balog ovat vastanneet arvosteluihin muistuttaen, että tietokonekuvantamislaitteita on nyt jo enemmän kuin edellisen hallituksen aikaan…

Missä kulkee demagogian ja ”kansan oikeutetun raivon” välinen raja? On vaikea olla puristamatta käsiään nyrkkiin lukiessaan Anikó Nagypálin mielipidekirjoitusta:

Kolmetoistavuotias ja vastasyntynyt. Unkarin kaksi uusinta uhria.

Olkaa hyvä ja katsokaa heitä, herra ministeri Balog. Katsokaa vain, vuoron perään, varovasti, te kaikki, te kyyniset elostelijat, mahtailijat, jotka samastatte itsenne Unkariin, jotka johdatte täällä tätä paskaläjää.

(…)

 

Lapsenmurhaajille ei armoa.

Ei armoa niille, jotka kyynisesti, pönäkästi vain toteavat, että olihan edes toisessa sairaalassa CT- ja MR-laitteet.

Oli niin.

Eräässä toisessa Unkarissa taas ennen vanhaan oli niin, ettei joka päivä tarvinnut raivostua järjiltään jonkin järkyttävän, mielettömän kuolemantapauksen tähden.

 


Eiku, osa 2.

helmikuu 23, 2017

Budapestinhan piti järjestää vuoden 2024 olympiakisat. On laadittu logo ja tehty upeaa hipsteriurbaania fiilinkiä huokuva mainosvideo, joka tätä kirjoittaessani on vielä nähtävillä osoitteessa http://media.budapest2024.org/ . Pelkkään hakuprojektiin arveltiin helmikuun alussa uponneen jopa 37 miljardia forinttia (120 miljoonaa euroa).

Hallitus ja Budapestin kaupungin johto ovat hehkuttaneet tätä mahtavaa prestiisiprojektia ja ”isänmaalliset” tahot julistaneet, että joka jotain muuta ajattelee, on maanpetturi. Oppositiopiireissä dubiot ovat kuitenkin olleet väkevät. Tuntemukset tiivisti noin viikko sitten Facebookissa levitetty kuva, jossa olympialaisprojektin mainosta (miekkailija Áron Szilágyi julistamassa: Olympialaisten puolesta kaikki peliin!) kantava bussi on syttynyt palamaan.

palavabussi

Metrossa tapahtuneista tulipalonaluista ja muista teknisistä häiriöistä on viime kuukausina kerrottu tavan takaa. Ilmeisesti Budapestin liikennelaitoksen bussienkin kunto nostattaa epäilyksiä siitä, kestäisikö kaupungin infrastruktuuri olympialaisten mittaista suurrasitusta.

Sitten kansan napinasta nousi taas uusi oppositioliike. Momentum-liike, joka ilmeisesti on järjestäytymässä puolueeksi, asettui olympialaistenvastaisen kampanjan taakse, jota tukivat myös muut oppositiopuolueet. Konkreettisena tavoitteena oli kerätä allekirjoituksia kansalaisaloitteeseen, jolla vaadittaisiin kansanäänestystä olympialaisten järjestämisestä. Monien oli vaikea uskoa hankkeen onnistumista: oppositiomedioissa kerrottiin allekirjoitusten kerääjiä häirityn ja hätyytetyn. Keruuhanke onnistui kuitenkin yli odotusten, allekirjoituksia kertyi paljon enemmän kuin tarvittavat 138 000, eli muutama päivä sitten koko unkarilainen uutisvirtani oli täynnä lukua 266 151.

Nyt olisi voinut tapahtua jokin samanlainen tempaus kuin ns. Kaljupäägate vajaa vuosi sitten: sosialistisen oppositiopuolueen MSZP:n edustaja tuli jättämään kansanäänestysaloitetta kauppojen sunnuntaiaukiolon vapauttamisesta, mutta jostakin ilmestyneet bodatut, kaljupäiset häiskät estivät häntä pääsemästä luukulle ennen kaljupäiden saattelemaa vanhaa rouvaa kilpailevine aloitteineen. Tai sitten, jos kansanäänestykseen asti olisi päästy, tulos olisi voinut olla sama kuin viime syksynä, EU:n pakolais- ja turvapaikanhakijapolitiikasta tai paremminkin sen irvikuvasta äänestettäessä. Mahtavasta mainosrummutuksesta huolimatta suuri osa kansasta jäi kotiin tai jätti uurnaan huolellisesti mitätöidyn lipun, joten äänestysprosentti jäi alle vaaditun 50:n eikä tulos ollut juridisesti pätevä – silti pääministeri Orbán oitis julisti sen ”poliittisesti päteväksi”, eikä mikään muuttunut.

Vaan ei. Kävikin hieman samaan tapaan kuin Kaljupäägaten tapauksessa, jossa hallituksen oli pakko tajuta toimivansa syvien rivien tahtoa vastaan. Kauppojen sunnuntaiaukiolon kieltäminen, jota Fidesz-valtapuolueen (ja katolisen kirkon) pikkuruinen koalitiokumppani, kristillisdemokraattinen KDNP oli ajanut, oli nostattanut laajaa vastustusta monissa ihmisryhmissä: pikkukauppojen pitäjissä, sunnuntaitöillä tärkeitä lisäansioita hankkineissa ja niissä kiireisissä tavallisissa työtätekevissä (usein kahta työtä tekevissä!) ihmisissä, joille perheen ostosten hoitaminen arkitöiden lomassa oli melkoinen lisärasitus. Niinpä, kun sosialistit olivat käräjöineet tahtonsa läpi ja saaneet oikeudessa osoitetuksi, että heidän kansanäänestysaloitteensa pitäisi ottaa vastaan, hallitus oitis perääntyi ja ilmoitti, että sunnuntaiaukiolo vapautetaan. Yhtäkkiä ei enää ollutkaan kansakunnan elämän ja kuoleman kysymys, että ”perheet saisivat olla sunnuntaisin yhdessä”.

Sama nähtiin yllättäen eilen. Jo muutaman päivän ajan oli pohdiskeltu, miten vallanpitäjät reagoisivat siihen varsin selvään signaaliin, jonka allekirjoituskampanja oli antanut. Spekuloinneille tuli äkkiä loppu, kun eilen valtion ykkösuutiskanava M1 ilmoitti, että Unkari luopuu vuoden 2024 olympialaisten tavoittelemisesta.

M1:n tietojen mukaan pääministerin, ylipormestarin sekä Unkarin olympiakomitean johdon tapaamisessa päätettiin yhteisesti, että Unkari peruuttaa hakemuksensa, sillä se merkitsisi maalle huomattavaa arvovaltatappiota. Päätöksen syynä on, että Unkari ei pysty ylläpitämään pitkälle venyvää, tappioon tuomittua hakuprosessia. Siksi neuvottelijat päätyivät siihen, että vastuullinen päätös voi olla vain se, että pääkaupunki ja Unkarin olympiakomitea vetäytyvät kilpailusta.

Syyllinen toki löytyy välittömästi. 444.hu-uutissivusto tarjoilee pirullisesti virnuillen valikoiman uutisotsikoita hallitusta lähellä olevista lehdistä: ”Meillä oli unelma”, nyyhkyttää urheilulehti Nemzeti Sport. ”Vasemmisto on jälleen pettänyt kansan”, syyttää Magyar Hírlap, ja hallituksen uskollisin äänitorvi Magyar Idők jyrähtää: ”Oppositio murskasi olympiaunelmamme”. Ja jatkaa, siteeraten Lajos Kósaa, Debrecenin entistä pitkäaikaista pormestaria, jonka jokaisesta suunavauksesta voi nykyään odottaa jonkinlaista tahattoman huumorin mestarinäytettä:

Lajos Kósa, Fidesz-puolueen parlamenttiryhmän johtaja lausui puolueen johdon nimissä, että oppositio on jo moneen kertaan valehdellut kaikille olympialaisten järjestämisestä. Poliitikon mukaan tämän ilmeisenä päämääränä oli vaikka kavalluksenkin kautta suistaa pääkaupunki ja koko maa raskaaseen kansainväliseen arvovaltatappioon.

Tämä on taas varsin tyypillistä Kósaa, eli yhtä suosikkiaforistikkoani siteeratakseni, ”eräiden ihmisten ajattelu muistuttaa porsaan juoksua – porsas ei juokse erityisen nopeasti, mutta sitä on hyvin vaikea saada kiinni”. Siis mistä tässä oikein on valehdeltu, kuka on kavaltanut kenet mille, ja miten Unkarin kansainvälinen arvostus kärsii, jos se vetäytyy olympialaishankkeesta kesken hakuprosessin (niin kuin jo muutamat muutkin maat ovat tehneet)? Ja jos kerran ilkeä oppositio valehtelee kansalle, miksi ei hallitus tehnyt samoin kuin ennenkin, eli käynnistänyt mahtavaa propaganda-, siis tiedotuskampanjaa valheiden kumoamiseksi? Sillähän on määrättömästi tiedotusvälineitä ja julkista ilmoitustilaa käytettävissään, miksi ei nolimpia-kampanjaa vastaan olisi voinut käynnistää samanlaista koneistoa kuin maahanmuuttovastaisten kansanäänestysten alla?

Hvg.hu-sivuston kolumnisti Árpád W. Tóta irrottelee vahingoniloisesti: hallitus on kuin koulukiusaaja, riittää, että pari päättäväistä tyyppiä nousee vastustamaan.

Pelkuri juoksee karkuun, eikä siihen tarvita edes äänestystä. Hän on voitettavissa. (…)

Rohkeasti juoksi karkuun, niinpä. Nyt on vaipat täynnä, tuo toisina päivinä niin runsaana tulviva rohkeus, jolla hän pyörittää tätä maailmanhistorian servomoottorihallitusta, ehtyy tällaisissa tilanteissa täysin. Arkisin hän itse on koko kansakunta, ainakin kaksi kolmasosaa. Mutta nämä ovat todellisia juhlapäiviä: kun parisataatuhatta ihmistä sanoo ei, ja kupla puhkeaa niin, että koko Karpaattien allas tärähtää. (…)

Onko tämä tosiaankin koko kansakunnan asia? Kohtalonkysymys? Silloin Fidesz-puolueen tämänhetkinen etu ei saisi mennä tämän hankkeen edelle, vaan se pitää saattaa voittoon. No niin, selittäkääpäs nyt, mihin olympialaisia tarvitaan! Ketkä tarkistavat tilit, ettei kukaan tule ajatelleeksikaan syyttää järjestäjiä korruptiosta? Suosittelen Transparencya – vai pitääkö se juuri siksi häätää maasta, että se häiritsee varastamista? Paljonko tulee tuottoa, tai mikä on maksimitappio, ja ketkä ovat vastuussa, jos käy toisin kuin suunniteltiin? Mikä oikein on mennyt pieleen jokseenkin kaikissa viime aikojen olympialaisissa, ja miten me sitten onnistuisimme? Paljonko katsojia kerää jokin vapaaretkipyöräily nykyään, ja paljonko siitä syntyy voittoa? Ei tähän mitään noitakonsteja tarvita, julistetilaa on, rahaa on, ei mikään estäisi tuomasta totuutta esiin. Jos semmoinen olisi. (…)

Sen, mitä nämä tekevät, voi torjua, ja sen voi estää. Siinä ei toimi pelkästään kansanäänestysaloite. Voi esimerkiksi ohittaa korkeimman oikeuden ja naurettavan vaalilautakunnan ja kerätä allekirjoituksia noin vain, niiden painoarvon tähden. Mielensä voi ilmaista mistä vain, stadioneista, kuninkaanlinnasta, Lőrinc Mészárosin [pääministeri Orbánin suosikkioligarkin] naamasta. Mikä hyvänsä voi toimia, millä näytetään voimaa: lakko, rauhanomainen kansalaistottelemattomuus, mielenosoitus, taide, äänekäs halveksiva nauru. Viktor Orbán juoksee karkuun, jos vastarinta on tarpeeksi sitkeää. Me voimme vallata maamme takaisin katu kerrallaan, laki kerrallaan. Me voimme tosiaankin määrätä Paksin ydinvoimalaprojektin tulevaisuudesta. Ja koska pääministeri on näin pelkuri, ei siihen tarvita enemmistöä. Riittää näyttävä vastavoima ja totuus.

Ja kun kerran monta sataa tuhatta erilaista järjestelmän uhria kohtaa toisensa, se on laulun loppu. Kun opettajat, vanhemmat ja oppilaat, olympialaisten vastustajat, norjalaiset, lääkärit ja potilaat ja omaiset, kiristetyt yrittäjät ja nöyryytetyt työllistämistyöläiset, homot, tupakoitsijat ja ympäristönsuojelijat huomaavat toistensa huolenaiheet ja kokoavat ison kuvan. Huomaavat, että nämä eivät ole heidän yksilöllisiä ongelmiaan vaan vika on järjestelmässä ja auttamaton. Että miljoona fania huvittelee täällä seitsemän miljoonan kustannuksella – ja nämä fanitkin pettävät itseään.

Hänen viimeinen argumenttinsa on aina ollut se voima, joka on hänen takanaan. Enemmistö, joka on hänen. Ei ole mitään enemmistöä, ei ole mitään ylivoimaa. (…)

 

Näinköhän tässä tosiaan nähtiin, että demokratialla olisi sittenkin mahdollisuuksia? Vai onnistuuko myös Momentum-liike, kuten muutamat vastaavat aiemmin, hukkaamaan ”momentuminsa”?

 


Hännän heilutusta

helmikuu 3, 2017

Tänään Unkari taas ylitti suomalaisetkin uutiskynnykset, kun Putin jälleen vieraili Budapestissa kättelemässä Viktor Orbánia ja uhkailemassa ukrainalaisia. Edellisestä vierailusta ei ole montakaan vuotta aikaa, ja silloinkin tunnelmat olivat veljellis-ystävälliset. Kukapa enää muistaisi, mitä Orbán kymmenkunta vuotta sitten, syksyllä 2007 lausui ns. Lakitelekin tapaamisen 20-vuotisjuhlassa. Vuonna 1987 keskisessä Unkarissa, Lakitelek-nimisen paikkakunnan eräässä syrjäisessä talossa, jonka omisti runoilija Sándor Lezsák, oli pidetty kokous, jonka päätteeksi ensi kertaa julkisesti vaadittiin monipuoluejärjestelmään siirtymistä ja päätettiin Magyar Demokrata Fórumin, järjestelmänvaihdoksessa ratkaisevaa osaa esittäneen puolueen perustamisesta. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin tätä tapausta muisteltaessa Viktor Orbán piti puheen, jonka tiivistelmä löytyy toistaiseksi edelleenkin hänen kotisivultaan. Siinä kerrotaan näin:

[Orbán] viittasi myös siihen, että Venäjän  uusi voimistuminen ja ennennäkemätön taloudellinen voima aiheuttaa myös muutosta Euroopassa, ja EU:ssa suhtaudutaan nyt jo toisin neuvostoajoilta tänne jääneisiin tovereihin, näiden verkostoihin, ja Venäjää muistuttaviin poliittisiin ilmiöihin. Tämä merkitsee Euroopalle todellista haastetta ja uhkaa, joka Keski-Euroopasta käsin voi ulottua myös Euroopan Unioniin ja liittoutumien sotilaalliseen voimaan. ”Euroopassa ovat toden totta Putinin palatsikoirat [Putyin pincsijei] alkaneet kovasti lisääntyä, ja sen alkavat jo kaikki nähdä vaarana”, huomautti Viktor Orbán.

Näin siis vuonna 2007. Nyt palatsikoirien isäntä piipahti Budapestissa tapaamisessa, joka oppositioviestimien mukaan oli vuosisadan turhin, ainakin mitä Unkarin ja Venäjän suhteisiin tulee. Molemmin puolin lausuttiin ympäripyöreitä ystävällisyyksiä, Budapestin liikennettä sekoittivat perinteisen laajat turvatoimet, perinteisen mielenosoituspaikan Kossuth térin sulkivat pääministerin ikiomat terrorintorjuntajoukot, mutta uudessa paikassa parisataa mielenosoittajaa uskollisesti vihelteli ja ojensi kameroiden eteen kekseliäitä plakaattejaan:

putler

Tätä näpytellessäni Putin on palannut omalle maalleen. Unkari puolestaan palaa arkeen, jota tällä hetkellä leimaa viimekertaisessa postauksessa mainittu kansanäänestyskeskustelu. Unkarin hallitus siis pyrkii kovasti isännöimään vuoden 2024 olympialaisia, hankkeen vastustajat taas keräävät Budapestissa allekirjoituksia kansalaisaloitteeseen, jolla vaaditaan kansanäänestyksen järjestämistä asiasta: onko Unkarilla varaa olympialaisiin, kun koulut ja sairaalat rapistuvat käsiin. Mielipidetutkimusten mukaan olympiahankkeen kannatus onkin itse asiassa niin heikko, että kansanäänestyksessä se saattaisi hyvinkin kaatua. Olympialaisten vastustajiin on liittynyt myös vitsipuolue Kétfarkú Kutya (Kaksihäntäinen koira), jonka lahjoitusvaroilla kustannettuja julisteita on alkanut näkyä Budapestin katukuvassa:

olimpia-mkkp2-660x610

”Uuden ajan kreikkalaisia raunioita Unkarille! Kultatason tukijoina Unkarin koulujärjestelmä ja Unkarin terveydenhuolto” (Kuva esittää yhtä Ateenan olympialaisiin rakennetuista ja nykyään käyttämättöminä rappeutuvista stadioneista.)

Kiinnitetäänpä huomiota logoon, jossa olympiasoihtua kantaa metrojuna. Viime aikoina Budapestin metroissa tapahtuneet tulipalot ja muut tekniset häiriöt ovat nostattaneet epäilyksiä siitä, miten kaupungin infrastruktuuri kestäisi olympialaisten rasituksia. Viimeisimpiä metron rakennusprojekteja rasittavat myös melkoiset korruptioepäilyt – asiaan on puuttunut EU:n korruptionvastainen toimisto OLAF. Ei liene ihme, jos olympialaistenkin yhteydessä pelätään suurten summien katoavan vääriin taskuihin.

Varoittavana esimerkkinä olympiahankkeen riskeistä toimivat heinäkuussa Budapestissa järjestettävät uinnin maailmanmestaruuskilpailut. Ja etenkin niitä varten Tonavan rantaan rakennettu uusi halli, jonka vaiheita kuvailee 444.hu-sivustolla László Szily. Kisoja Budapestiin haettaessa haaveiltiin vielä uimalasta, jonka design ehkä lainailee turhankin ilmeisesti Zaha Hadidin suunnitteleman Lontoon olympiauimahallin ”Pringles”-muotoa mutta läpinäkyvä rakenne tekee vaikutuksen.

uimala1

Lasiseinäinen sipsi ilmeisesti kuitenkin hylättiin varsin nopeasti, ja sen jälkeen oli tarkoitus rakentaa turistihoukutin, jonka kultainen aallonmuotoinen verkkoseinä olisi väittämän mukaan soinut tuulessa.

uimala2

Sitten tapahtui vielä jotakin, ja samainen arkkitehti Marcel Ferencz joutui panemaan suunnitelmat uusiksi. Lähes valmis lopputulos ei, varsinkaan ankeana talvipäivänä, näytä paljon tavallista toimistorakennusta kummemmalta, vaikka julkisivua on vielä yritetty piristää jonkinlaisella aaltoefektillä.

uimala3

Ja kaiken lisäksi kustannukset monista lupauksista huolimatta ovat kasvaneet moninkertaisiksi, alun perin kaavaillusta kahdeksasta miljardista (yli 25 miljoonaa euroa) ilmeisesti viiteenkymmeneen miljardiin forinttiin (yli 160 miljoonaa euroa). Olympialaisten kustannuksiksi on tähänastisissa virallisissa suunnitelmissa arvioitu 774 miljardia forinttia, mikä hankkeen vastustajien mielestä on epärealistisen alhainen summa (viime aikojen olympiakisat ovat yleensä tulleet maksamaan ainakin tuplasti tuon verran). Kun otetaan huomioon, että Unkarissa yleensäkin korruptio ilmenee etenkin julkisten rakennushankkeiden yhteydessä, pelättävissä on, että olympialaiset tarjoavat vallanpitäjille loistavan tilaisuuden kanavoida julkista rahaa oligarkkien taskuihin. Jo olympialaisten hakemiseen on palanut veronmaksajien rahoja yllättävät määrät – hakemuksen kustannuksiin on varattu viisitoista miljardia, mutta äskettäin summaan lisättiin vielä puolitoista miljardia konsulttipalkkioihin (!), perusteluna se, että Rooma oli luopunut olympialaisten tavoittelusta.

Kritiikin kiristyessä pääministeri Orbán on toistaiseksi esiintynyt rauhallisena ja vastaillut vältellen, että ”jos niin käy” (että kansanäänestys olympialaisista järjestetään ja kansa sanoo ”ei”), niin hallitus tulee noteeraamaan tämän. Alemmilla portailla ja tukijoukoissa sitä vastoin olympiakysymys on jo ymmärretty kuuliaisuustestiksi. Orbánin naapurin ja lähioligarkin Lőrinc Mészárosin omistaman Echo TV -kanavan Sajtóklub (‘Pressiklubi’) -ohjelmassa ”kansalaisaktivisti”, ns. rauhanmarssien organisaattorina tunnettu András Bencsik julisti äskettäin, että joka allekirjoittaa olympialaisten vastaisen kansanäänestysaloitteen, syyllistyy maanpetturuuteen. Vielä hämmentävämpää lukemista tarjosi viime viikolla 24.hu-uutissivustolla ilmestynyt professori Gábor Náray-Szabón haastattelu.

74-vuotias Náray-Szabó johtaa ”Professorien Batthyány-piiriä”, vuonna 1995 perustettua oikeistokonservatiivisten tiedemiesten seuraa. (Seura lienee ottanut nimensä Lajos Batthyányn mukaan. Tämä oli Unkarin vuosien 1848–49 vapaustaistelun marttyyreja, Unkarin ensimmäinen perustuslaillinen pääministeri, joka teloitettiin syksyllä 1849.) Batthyány-piiri tukee avoimesti nykyisen hallituksen linjaa, vaikka onkin viime aikoina esittänyt jonkin verran arvostelua esimerkiksi terveydenhuoltojärjestelmän julkisen rahoituksen niukkuuden johdosta. Haastattelussaan Náray-Szabó oitis rientääkin suhteellistamaan tätä kritiikkiä. Unohtakaa homeiset sairaalat ja joukoittain ulkomaille pakenevat lääkärit ja sairaanhoitajat!

Tilanne ei ole kehno vain siksi, että hallitus ei ole halukas tai kykenevä uudistamaan terveydenhuoltojärjestelmää. Vaan ennen kaikkea siksi, että unkarilaisten terveydentila ei ole asianmukainen. Me elämme epäterveellisesti, juomme, tupakoimme, emme liiku tarpeeksi, ravitsemuksemme ei ole asianmukainen. Stressikin on kova. Mielestäni nämä tekijät eivät riipu hallituksesta.

Ja olympiahankkeen vastaisesta kansanäänestyksestä Náray-Szabólla on myös sanottavaa. Olympialaisia nimittäin tarvitaan sen mahtavan yhteishengen tähden, jonka ne tuovat koko Unkarin kansalle. Kun haastattelija ihmettelee, eikö Náray-Szabóta häiritse edes se, että hengenluontimiljardeista osa valuu korruptioon, siis varastetaan myös Náray-Szabón omasta taskusta, tämä vastaa:

Ei. Sillä kansallistunteen hyväksi on tehtävä uhrauksia. Olympialaisten hyväksi olen valmis uhraamaan myös omasta taskustani. Kansalaisen, sanotaan nyt sitten vaikka minun näkökulmastani tärkeää on se, että valtion sijoitus valmistuu ajoissa ja toimii luotettavasti. Jos tämän hintana on rahan päätyminen niille, joista me emme pidä, minä hyväksyn sen. Sitä paitsi kuka on sanonut, että Paksin ydinvoimalalaajennus ja Budapestin olympialaiset merkitsevät korruptiota? Tässä on vain oletuksia.

Samassa haastattelussa Náray-Szabó määrittelee myös Batthyány-piirin roolin.

Eräs jäsenemme ilmaisi asian näin: me olemme kuin Pinocchion pikku sirkka, joka pohjimmiltaan rakastaa isäntäänsä mutta varoittaa tätä aina, kun tämä on lähdössä väärään suuntaan.

Tähän on pakko siteerata filosofi György Gáborin kommenttia:

Tällaistahan se on, kun sivistymättömät mutta itsevarmat professorit haluavat sanoa jotain mahtavaa. Nämä professorit taitavat tuntea vain tyhmennetyn Disney-version, sen piirrosfilmin, mutta eivät tiedä mitään alkuperäisestä kirjasta Le avventure di Pinocchio, jonka kirjoitti italialainen Carlo Collodi vuosina 1881–82. Alkuperäinen tarina on julma ja brutaali. Sanon tässä nyt vain että romaanin Pinocchio on kammottavan ilkeä ja armoton ja tappaa kyseisen sirkan, kun tämä yrittää antaa hyviä neuvoja. Pinocchio tekee jatkuvasti kaikenlaisia rötöksiä ja muuttuu välillä aasiksi. Lopulta Pinocchio kuolee, itse asiassa hänet vedetään hirteen. Ja niin, mielenkiintoinen on myös se episodi, jossa Kettu ja Kissa, kaksi kunnon mafiosoa, huijaavat Pinocchion kaivamaan rahat maahan, että niistä kasvaisi lisää rahaa, ja sitten naureskellen varastavat ne.
Näin sivuhuomautuksena vielä: ”Isännäksi” kutsuivat Josif Vissarionovitš Stalinia hänen saappaannuolijansa, myös itse toveri Rákosi.

Jotenkin tätä kaikkea lukiessa mieleen nousee kuva häntää heiluttavasta koirasta (ennemmin palatsi- kuin kaksihäntäisestä) nuolemassa isäntänsä kättä. Keski-Euroopan feodalismin perinteistä, hierarkioista ja pystysuorista lojaalisuussuhteista olen kirjoittanut monesti ennenkin. Ja taas kerran huokailen mielessäni, että tämän vuosisataisen perinteen ja sitä itse asiassa vain vahvistaneen reaalisosialismin jälkeen taidetaan tarvita vielä paljon enemmän aikaa kuin ne järjestelmänvaihdoksesta kuluneet kolmisenkymmentä vuotta, että syntyisi oikeaa ruohonjuuridemokratiaa ja todellinen kansalaisyhteiskunta.

 


Kansallisia prioriteetteja

joulukuu 17, 2016

Viime viikkoina on sattunut kaikenlaista, sekä Itävallan vaalit että kotimainen somemylläkkä, joka osui niin lähelle omaa osaamisaluettani (”joku on taas väärässä internetissä!”), että oli ihan pakko perustaa kieliaiheinen blogi. En siis ole ehtinyt seuraamaan Unkarin tapahtumia aivan niin tiiviisti kuin ennen, ja parin viime viikon aikana on ihmeteltävää kerääntynyt luultavasti enemmän kuin yhteen blogipostaukseen saa sopimaan.

Mutta aloitetaan yhdestä melkoisen paljon kohinaa nostattaneesta jutusta. Nimittäin: uusimpien PISA-testien tuloksia on puitu ympäri eri maiden koulutuspoliittisia foorumeja, ja muun muassa Unkarissa on selittelyn paikka. Tulokset, jotka eivät ennenkään olleet kovin loistavia, ovat viime vuosina heikenneet entisestään. Tässä Unkarin ja hyvin samanlaisesta tilanteesta lähteneen Puolan PISA-tulosten vertailua:

unkari-puola-pisa

Tulosten yleisen heikkenemisen taakse kätkeytyy vielä huolestuttavampi tendenssi. Erityisen dramaattisesti on nimittäin kolmen viime vuoden aikana kasvanut niiden osuus, jotka eivät kykene ylittämään matalintakaan rimaa. Tuoreen OECD-tutkimuksen mukaan 27,5% Unkarin koululaisista on funktionaalisesti lukutaidottomia, he eivät siis kykene ymmärtämään suhteellisen yksinkertaisiakaan tekstejä tai kaivamaan niistä esille olennaista informaatiota. Tässä suhteessa Unkaria kehnommin suoriutuvat vain Meksiko, Turkki, Kreikka ja Chile sekä hieman Unkarin taakse jäänyt Slovakia. Luonnontieteissä pahasti alisuoriutuvien oppilaiden osuus on samoin kasvanut pelottavaa tahtia, kolmen vuoden takaisesta 18%:sta 26%:iin. Ja Unkarin aikoinaan maineikkaalle matematiikanopetuksellekin on tapahtunut jotain kamalaa: 28% Unkarin 15-vuotiaista koululaisista ei yllä sille perustasolle, jolla kyetään esimerkiksi karkeasti arvioimaan, paljonko jokin eurohinta olisi forinteissa tai kumpi kahdesta moniosaisesta reitistä olisi lyhyempi.

Kaiken kaikkiaan melkein viidesosa Unkarin lapsista suoriutuu joka suhteessa surkeasti ja näyttää tipahtaneen koulutusjärjestelmän kyydistä tykkänään: tällä menolla heillä ei tule olemaan mitään asiaa nykyajan työelämään tai yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Puusta katsoen voisi arvella, että melkoinen osa näistä lapsista lienee ns. syväköyhyydessä eläjiä, usein (mutta ei suinkaan aina) romaneja, joista osa on pudonnut sukupolvesta toiseen periytyvään työttömyyden ja syrjäytyneisyyden kierteeseen. On lapsia, jotka koulussa todellakin pyörtyilevät nälästä, joilta läksyjen tekeminen kotona ei onnistu siksikään, että kotona ei ole kunnon lukuvaloa, kun sähköt on katkaistu jo aikoja sitten, tai joille lastentarhassa on turha sanoa, että laitapas nyt lelut hyllyyn, koska sana ”hylly” on heille tuntematon. (Lisää  korutonta kertomaa löytyy saksaksi Pusztarangerin blogista. Tässä jutussa kuvatun Tarnabodin kylän lapsia voi tukea lahjoittamalla heitä auttavalle vapaaehtoisryhmälle esimerkiksi pankkisiirrolla: Nemzeti Minimum Alapítvány, Magnet Bank IBAN HU69 1620 0106 1157 1728 0000 0000, BIC: HBWEHUHB; viestiksi: Tarnabod.)

Poliittisten päättäjien taholla PISA-tulokset ovat tietenkin käynnistäneet raivokkaan selittelyn. Kansallisten voimavarojen superministeri Zoltán Balog on jo aiemmin koulujärjestelmän ongelmista keskusteltaessa möläyttänyt, että jos pystyy lukemaan tekstiä, silloin ymmärtää sen, toisin sanoen mitään funktionaalista lukutaidottomuutta ei ole olemassakaan. Aikoinaan opetusasioiden valtiosihteerinä toiminut Rózsa Hoffmann puolestaan on herättänyt jonkinlaista itkunsekaista hilpeyttä toteamalla, että PISA-testi ei kerro kaikkea. Sillä jos PISA-testissä hyvin suoriutuneet maat

lähettäisivät koululaisensa suureen eurooppalaiseen museoon, missä tarvitaan taidehistoriaan, historiaan, kirjallisuuteen, Raamattuun liittyviä tietoja, tämän kilpailun Unkarin koululaiset kyllä voittaisivat paremman yleissivistyksensä ansiosta.

En usko kenenkään Unkarin koulujen ja nuorison arkea tuntevan kuvittelevan, että järkyttävän aliresursoitu, ulkoa pänttäämistä korostava järjestelmä pystyisi oikeasti antamaan koululaisille klassisen eurooppalaisen yleissivistyksen. Mutta ainahan ihmisellä voi olla ihanteita ja unelmia, vaikka vanhanaikaisiakin.

Huonoihin PISA-tuloksiin on silti löydettävä syyllinen. Ministeri János Lázár, toinen Orbánin ”perintöprinsseistä” tai ”kakkosmiehistä”, ilmoitti jo, että koska ei ministeri Balog eikä opetusasiain valtiosihteeri Palkovics itse seiso luokan edessä opettamassa, heitä ei voi syyttää mistään. Hallitus on virallisissa opetussuunnitelmissaan antanut puitteet, jotka opettajien pitää pystyä täyttämään sisällöllä. Valtiosihteeri Palkovics puolestaan syyttää opettajien ohella edellistä sosialistihallitusta, sillä osa nykykoululaisista on aloittanut koulunkäyntinsä vielä sen aikana, tässäkin blogissa esillä olleen Bálint Magyarin johdolla laaditussa opetussuunnitelmassa. (Ja jos koululaisten tekstitaidot puolestaan sosialistihallituksen aikana parantuivat, se oli sitä edeltäneen opetussuunnitelman ansiota. Ihan totta.)

Prioriteeteistahan tässä on kysymys. Ministeri Lázár on jo ilmoittanut marraskuun lopulla Mezőtúrin reformoidun koulukeskuksen uuden kirjaston avajaisissa, että tärkeintä, mitä koulu voi antaa oppilaalleen, on kasvattaminen hyväksi kristityksi ja hyväksi unkarilaiseksi. Kaikesta siitä, mikä jää tämän ulkopuolelle, voidaan kiistellä, se voidaan kyseenalaistaa, eikä ole varmaa, kestääkö se tulevien vuosisatojen haasteita. Ilkeä ja profaani tulkinta tästä kaikesta ”kristillisyydellä” makeilemisesta on tietenkin se, että hallitus tällä tavalla ostaa Unkarin perinteisiltä kirkoilta (etenkin vaikutusvaltaisimmilta, eli katoliselta kirkolta, johon suhteessa suurin osa unkarilaisista on perinteisesti kuulunut, sekä reformoidulta kirkolta, johon mm. pääministeri Orbán itse kuuluu ja jonka pappi ministeri Balog on siviiliammatiltaan) aatteellista, konservatiivis-isänmaallista kasvatuspalvelua.

Lisäksi tiedetään, että pääministeri Orbánin haaveena on ”työperustainen yhteiskunta” (munkaalapú társadalom), jossa hyödyttömien viisauksien oppiminen on pienen eliitin herkkua ja suurin osa kansasta kouluttautuu korkeintaan haalari- tai sinikaulushommiin. Tai varautuu sitten tekemään nälkäpalkkaisia työllistämishommia. Kuten Orbán jo viime vuonna totesi, Unkari ei ole hyvinvointivaltio, jolla on varaa ruokkia joutilaita. Kuitenkin asiantuntijat ovat jo pitkään väittäneet, että Unkarissa nimenomaan on pulaa kunnolla koulutetuista työntekijöistä, mikä pitemmän päälle tulee vaikuttamaan haitallisesti kansainväliseen kilpailukykyyn.

Mutta merkillisten kansallisten prioriteettien huippu tai paremminkin pohja taidettiin saavuttaa keskiviikkona, kun ministeri Lázár muun ohessa ilmoitti, että Unkari käynnistää uuden valtakunnallisen ampumaratakehitysohjelman. Ihan oikein, ampumarata-. Maahan on tarkoitus perustaa 197 tällaista paikkaa, joissa unkarilaiset voivat harrastaa ammuntaa. Itse asiassa tämän ajatuksen oli lausunut julki jo toukokuussa pääministeri Orbán, jonka mukaan kaikkiin suurempiin kaupunkeihin pitää perustaa ammunta-, miekkailu- ja ratsastuskeskukset. Perusteluna se, että unkarilaiset, niin urheilukansaa kuin ovatkin, kärsivät ylipainosta ja kaikenlaisista krempoista.

Ammunta ei Unkarissa ole erityisen laajalti harrastettu urheilulaji. Entisissä sosialistimaissa ei sattuneesta syystä ole kehittynyt sellaista ”asekulttuuria”, johon kuuluisi vapaa ja yleinen ampuma-aseiden omistaminen. Metsästys on herraskainen ja kallis harrastus, harvojen huvia. (Siksi ministeri Lázárin fasaaninmetsästysretket tai varapääministeri Zsolt Semjénin innokas lobbaus rauhoitettujenkin lintulajien metsästyksen sallimiseksi ovat niin usein olleet oppositiomedian hampaissa.) Verkossa päivitelläänkin nyt, mitä ihmettä Orbán oikein havittelee tällä ampumarataprojektillaan. Onko tarkoitus tukea Unkarin armeijaa, joka asevelvollisuuden poistamisen jälkeen on ajautunut jopa pääministerin omien sanojen mukaan surkeaan tilaan? Vai luoda koulutuspohjaa jonkinlaiselle puolisotilaalliselle vapaaehtoiselle kansalaismiliisille? Ettei peräti varautua sisällissotaan? Vaiko vain tarjota lisää machoilun paikkoja niille Unkarin pojille, joiden testosteronipatoutumia ei edes jalkapallohuliganismi riittävästi pysty purkamaan?

(Ainakin 444.hu-sivuston julkaisemat otteet tällä hetkellä Unkarissa toimivien ampumaratojen mainossivuilta ovat aika hyytävää kamaa. ”Maineikkaan pahamaineinen .45 ACP -patruuna ‘repäisee’ vihollisen saappaistaan, ja tällä pistoolilla [Glock 21] pääsee kokemaan tämän patruunan mahtavan rekyylivoiman. Toivottavasti asianmukaisessa päässä asetta.” Tai Smith and Wesson -revolverilla ”voitte kokeilla, miltä tuntuu olla lännenfilmin sankari”.)

Ensimmäiseksi kuitenkin Orbánin kommentti nosti mieleeni neljän vuoden takaisen videoklipin, joka yhä löytyy YouTubesta ATV-yhtiön kanavalta. Lokakuussa 2012 sotilasparaatia vastaanottavan Orbánin mikrofoni unohtui päälle, ja pääministerin ääneenajattelu levisi julkisuuteen: ”Hyvältä näyttää meidän pojat, oikein hyvältä. Ei ole joukossa yhtään lihavaa, se on kamalaa… möhömahaiset kenraalit… hyvältä ne näyttivät.” ”Möhömahaisesta kenraalista” on siitä pitäen piruiltu Unkarin oppositiomedioissa tasaiseen tahtiin, etenkin viitaten siihen, että Orbán, vanha jalkapalloilija, näyttää viime vuosina enemmänkin keskittyneen ns. keskikehonrakennukseen. Ja vieläkin kummallisemmalta tuntuu se ajatus, että möhömahaisuutta ja kamalaa lihomista torjuttaisiin ampumaratoja rakentamalla.

 


Vesiveijareita

marraskuu 29, 2016

Unkarilaisiltahan uiminen sujuu. Vesipallo (jota en Suomessa muista koskaan kuulleeni tai nähneeni kenenkään pelaavan, pelataanko sitä meillä ylipäätään koskaan missään?) on ehkä meikäläisten jääkiekkoon vertautuva kansallisurheilulaji, josta kerrotaan sankaritarinoita. Alkaen Melbournen olympialaisten ”verikylvystä” 1956: vain kuukauden verran sen jälkeen, kun neuvostotankit olivat jyränneet Unkarin kansannousun, vesipallon semifinaalissa Unkari ja Neuvostoliitto ottivat yhteen niin, että altaan vesi todellakin värjäytyi unkarilaispelaajan auenneesta silmäkulmasta vuotaneesta verestä. Unkarilaisten kilpauimarien mitalisaaliita kautta aikojen en edes yritä laskea, viimeksi Rion olympialaisista mitaleja tuli seitsemän, joukossa kolme kultaa, jotka kaikki (sekä yhden hopean) muuten urakoi yksi nainen, Katinka Hosszú.

Vuosikymmeniä kestänyt urheilumenestys ei tietenkään ole tullut ilmaiseksi. Sen taustalla on ankara työnteko ja jo pikkulapsista aloitettu valmennus, jonka itäeurooppalaisen sotilaallis-sadistisista ulottuvuuksista on vasta viime aikoina ruvettu puhumaan. Tähän liittyy myös sukupuoli- ja sukupuolisuusaspekteja. Muutama vuosi sitten entinen EM-pronssimitalisti Nikolett Szepesi kohahdutti estottomia seksi- ja bilekokemuksia tursuvalla paljastuskirjallaan, jossa rivien välistä välähteli myös synkkiä syytöksiä sitä kohtaan, miten keskenkasvuisten uimarityttöjen herkkää psykofysiikkaa kohdellaan. Szepesin kirja sai tuolloin, vuonna 2013, myös Noémi Kissin, kirjailijan ja kirjallisuudentutkijan, lopultakin avautumaan omista nuoruudenkokemuksistaan vs.hu-sivuston haastattelussa. Kiss harrasti neljätoistavuotiaaksi asti uintia saman valmentajan johdolla kuin Szepesi kymmenen vuotta myöhemmin, samassa armottomassa maailmassa:

Se [Spartacus-urheiluseuraan siirtyminen] oli minulle silloin kahdeksanvuotiaana kova juttu. Sain uida yhdessä maailman parhaista joukkueista, treenata sellaisella kaistalla, jolla ei tarvinnut kärsiä, ei huitoa ja potkia toisia, ei hiertää kylkeään verille köyttä vasten. Ja minulla oli hienot verkkarit, merkkikamppeet, Adidas-kengät ainoana meidän luokalla, erityinen ruokaraha. Minä kuuluin eliittiin, sain olla poissa aamun ensimmäisiltä ja iltapäivän viimeisiltä tunneilta, matkusteltiin lännessä. Muuten en ymmärrä, miten oikein kestimme sen kaiken.
– Mitä kestämistä sinulla esimerkiksi oli?
– Ennen kaikkea pelko. Se oli treenien perusta. Uin silkasta pelosta, pelkäsin rangaistusta, häpeää. Muistan, miten ennen iltapäivätreenejä aina yritimme ottaa selvää, millä tuulella valmentaja on. Ja kun hän yleensä tuli päiväunilta, hän oli yleensä tosi pahalla tuulella, yleensä vastaukseksi tuli että ”se on taas hermostunut, parta ajamatta, vetää lakkaamatta tupakkaa”.
– Mistä teitä rangaistiin?
– Lintsaamisesta, myöhästymisestä, riittämättömästä suorituksesta. Rangaistuksena oli paksuissa housuissa uiminen, sammakkohyppely, kepillä tai tossulla lyöminen. Yhtä poikaa hakattiin vain siksi, että hän oli olemassa. Valmentajaa ärsytti, kun hän oli niin avuton, kömpelö, ei koskaan sanonut vastaan. Oli semmoinen lyötävä. Valmentaja kiskoi pojan vessaan, hakkasi siellä, sitten ne tulivat sieltä ulos. Me kuulimme, näimme toisella silmällä, mutta emme pysähtyneet, emme kysyneet, jatkoimme uimista.

Siitä pitäen uintimaailman pimeän puolen uutisia on silloin tällöin loiskahdellut laajempaan julkisuuteen. Keväällä oli tässäkin blogissa esillä legendaarisen uintivalmentajan László Kissin tapaus: Kiss oli nuorena miehenä syyllistynyt törkeään joukkoraiskaukseen, mahdollisesti useampaankin, mutta asia painettiin villaisella, ja minimaaliseksi lyhennetyn vankilarangaistuksen jälkeen Kiss sai tehdä pitkän uran valmentajana ja nousta Unkarin urheilumaailman huipulle.

Samainen Kiss oli vähän aiemmin joutunut julkisesti napit vastakkain edellä mainitun huippu-uimarin, Rion olympialaisten menestyneimmän unkarilaisurheilijan Katinka Hosszún kanssa. Hosszú on siinä mielessä poikkeuksellinen uimari, että hän harjoittelee amerikkalaisen valmentajamiehensä ohjauksessa melkoisen riippumattomana Unkarin valmennusjärjestelmästä, ja siksi hänellä on myös varaa arvostella ja uhmata Unkarin uimaliittoa.

Äskettäin tämä kiista puhkesi uudelleen Hosszún ja liiton välille. Aluksi pari viikkoa sitten Facebookissa julkaisemassaan pitkässä puheenvuorossa Hosszú syytti uimaliiton johtoporrasta itsevaltaisesta, pelotteluun perustuvasta johtamisesta, uimarien riittämättömästä tukemisesta ja kehnoista harjoitteluoloista, omavaltaisesta varojen käytöstä ja jakamisesta, ja vaati liiton puheenjohtajaa Tamás Gyárfásia eroamaan. Hosszún tueksi on liittynyt seitsemän muutakin uimaria, ja yhteisessä julkilausumassaan nämä vaativat ”ajanmukaista, perusteiltaan ammattimaista ja demokraattista järjestelmää uimareita edustamaan, järjestelmää, jota ei johda pelko”. Gyárfás ei suostu kommentoimaan juuri sen enempää kuin että Katinka Hosszúlle on ilmeisesti menestys noussut päähän.

Ja nyt on Gyárfás raukalla sitten muutakin kommentoitavaa, tai siis ei-kommentoitavaa. Nimittäin: Unkarissa ensi vuonna järjestettävien uinnin maailmanmestaruuskilpailujen PR-puolta vainoavat töppäykset jatkuvat aina vain. Toukokuussa kerroin, miten kisojen maskotiksi suunniteltu puli-koirahahmo Bol-dog osoittautui niin karmean näköiseksi, että kansainväliseksi yltyneen kritiikin jälkeen maskotista oli luovuttava vähin äänin. Kauhukoiran tilalle Tibor Tatai -niminen suunnittelija kehitti kaksi herttaista keijukaishahmoa, sinipukuisen pojan ja punapukuisen tytön (pitäähän toki perinteisten sukupuoliroolien olla kohdallaan), joilla on pään päällä jonkinlaiset lumpeenkukkaa muistuttavat syheröt.

willylillygyarfas

Uusien maskottien taustalla uimaliiton johtaja Gyárfás. Kuva 444.hu-sivuston alempana linkitetystä jutusta.

Tatai oli alun perin antanut hahmoille nimeksi Lili ja Lala. Unkarin uimaliitossa joku mielestään kielitaitoinen henkilö oli kuitenkin halunnut vetäistä maskottihahmoihin oman eskonpuumerkkinsä ja nimennyt ne uudelleen kansainvälisemmin: Water Lilly ja Water Willy. Index.hu-uutissivuston toimituksessa joku keksi näpytellä nimet hakukoneeseen. Ja kuinka ollakaan, willy tunnetusti tarkoittaa englannissa myös, hm, etuveitikkaa, ja hakusanalla ”water willy” löytyy monenmoista, tuota noin, anatomisesti muotoiltua huumorivälinettä heh-heh-vitsi-vesipistooleista K18-kylpyammeentulppiin.

Tästäkös riemu repesi. Unkarin uimaliitto MÚSZ antoi ensin närkästyneen julkilausuman, jossa muistutettiin, että Willy-nimeä on käytetty erinäisissä englanninkielisissä aivan viattomissa viihdetuotteissa. On tämä ”Walt Disneyn tuottama elokuva” (kirjoja Unkarin uimaliitossa ilmeisesti ei lueta) Jali ja suklaatehdas ja sen maaginen makeismies Willy Wonka. Ja on ”Unkarissakin suunnatonta menestystä niittänyt espanjalainen piirrosfilmisarja 80 päivässä maapallon ympäri”, jonka sankari oli Willy Fogg. (Piti oikein tarkistaa, ja totta se on, Jules Vernen Phileas Foggista on espanjalais-japanilaisessa yhteistyöanimaatioelokuvassa todellakin tehty Willy.) Kun media- ja someräkätys ei rauennut, MÚSZ julkisti Facebook-sivullaan hieman väsyneen tuntuisen tekstin:

”Unkarin uimaliitolle nauraa koko maa”, revittelee [juorulehti] Blikk tänään, tiistaina etusivullaan, jolla esitellään Water Willy, toinen vuoden 2017 FINA-maailmanmestaruuskilpailun maskoteista.
Unkarin Uimaliitto ei halua uppoutua analysoimaan tästä nousevia kysymyksiä, mutta sen velvollisuus on ilmoittaa, että vaikka se osallistuu vuoden 2017 maailmanmestaruuskilpailun järjestämiseen samoin kuin muut jäsenliitot, sen tehtävänä on uintikilpailujen valmistelu, kun taas muut järjestelyn osa-alueet – näin myös maskottien valitseminen ja nimeäminen – ovat MÚSZ:sta täysin riippumattomia.

444.hu-sivuston ilkeästä jutusta löytää koko sarjan kuvia, joissa MÚSZ:n Gyárfás vielä pahaa aavistamatta poseeraa hänestä täysin riippumattomien Willyn ja Lillyn seurassa. Ympäri unkarinkielistä somea uimaliittoa lyödään nyt kuin vierasta sikaa. Ja mitä opimmekaan tästä? Ensinnäkin: unkarilaiset ovat ehkä vielä pahempia kuin suomalaiset neuroottisesti miettimään, ”mitä meistä oikein ulkomailla ajatellaan”, ja sitä paitsi, koska kaksi kolmasosaa heistä ei osaa kunnolla englantia tai mitään muutakaan vierasta kieltä, se kolmasosa, joka mielestään osaa, luottaa kielitaitoonsa kuin pukki suuriin sarviinsa – tai on valmis tekemään suuren numeron toisten kielivirheistä. Ja toiseksi: pippelinmuotoinen muovinen vesipistooli näköjään voittaa uutisarvossa kirkkaasti edustusurheilijoiden valitukset kehnosta valmennusjohdosta.

Vain yllä mainitulla 444.hu-sivustolla joku kommenttiketjun sankari jaksaa muistuttaa Unkarin uintivalmennusta ravistelleista oikeista skandaaleista: Eikö seuraava maskotti voisi olla László Kissin näköiseksi suunniteltu Gang Bang Leslie?


Urheilun epähenkilöitä?

elokuu 7, 2016

Unkarin maahanmuuttopolitiikasta on ollut ennenkin puhetta tässä blogissa, ja varmaan palaan siihen vastakin. Hallituksen ja pääministeri Orbánin virallinen kantahan on, että Unkari ei halua maahanmuuttajia, mieluiten ei laisinkaan, ei ainakaan toisenuskoisia ja -rotuisia. (Naapurimaiden vanhojen unkarilaisalueiden etniset unkarilaiset ovat tietenkin asia erikseen, mutta heillehän myönnetään nykyään auliisti Unkarin kansalaisuus ja hallitus luottaa heidän tukeensa niin vaaleissa kuin tulossa olevassa kansanäänestyksessäkin.) Näin siitä huolimatta, että surkea palkkataso ja yleinen toivottomuuden ja näköalattomuuden tunne ajaa työikäistä koulutettua väestöä Unkarista hälyttävään tahtiin läntisempään Eurooppaan onneaan etsimään. Éva S. Baloghin blogissaan esittämän oivallisen tiivistelmän mukaan Unkarin kansalaisia asui vuonna 2010 ulkomailla 108 000, vuonna 2015 jo 563 000, ja näihin Eurostatin tilastoihin on vielä lisättävä niistä puuttuvat Britannian (arviolta 200–300 000) sekä Itävallan unkarilaiset.

Kansantalouden remontoiminen sellaiseen kuntoon, että Unkarissa olisi houkuttelevampaa asua ja tehdä työtä, ei ole helppoa, ja mukavampaa on ilmeisesti kaivaa nykyisen meiningin jatkamiseen tarvittava poliittinen kannatus suoraan populismin pohjamudista. Siispä ongelma ei ole työttömyys, köyhyys ja näköalattomuus vaan pelottavat, terrorismia ja rikollisuutta tuovat maahanmuuttajat tai ”migrantit” – sanan migráns merkitys saattaa vähemmän koulutetuille unkarilaisille olla hieman hämyinen, joten siihen on helppo liittää uhkaavia mielleyhtymiä, ja termiä ”pakolainen”, menekült, taas ei vahingossakaan käytetä. Osa ongelmaa on myös kriisiytyvä EU, joka haluaa väkisin sijoittaa Unkariin jopa kymmeniätuhansia väkivaltaisia džihadisti-liuhupartoja hunnutettuine naisineen ja pelottavan runsaine lapsilaumoineen. Tätä vastaan on tulossa kansanäänestys, jota valmistellaan tässäkin blogissa jo selostetulla julistekampanjalla. Ilmeisesti mielipiteiden muokkaamista on harrastettava muillakin hallituksen kontrolloimilla kanavilla.

Valtion MTV1-kanavan uutisointia pakolaiskriisistä olen tässä blogissa kommentoinut ennenkin. Nyt on valtion tv-kanavien urheilujournalismin vuoro kunnostautua. Eilen kaikkialle maailmaan levisi uutinen Rion olympialaisten pakolaisten joukkueesta ja sen ehkä kuuluisimmasta edustajasta, syyrialaisesta uimarista Yusra Mardinista, joka sadan metrin perhosuinnissa voitti oman alkueränsä. Maineikkaan uintimaan Unkarin television oli tietenkin seurattava suorana tätäkin erää, mutta Mardinin ykkössijan varmistuessa selostaja lakkasi selostamasta kilpailua ja alkoi pohdiskella muissa erissä kilpailevien unkarilaisten mahdollisuuksia. Mardinista ja pakolaisten olympiajoukkueesta ei hiiskahdettu sanaakaan.

Monet Unkarissa ovat näköjään varmoja siitä, että selostaja Jenő Knézy (nuorempi, samannimisen kuuluisan urheilureportterin poika) aivan tahallaan jätti pakolaisten joukkueen ja Mardinin erävoiton mainitsematta. Kenties selostajia oli jopa ylemmältä taholta ohjeistettu välttämään ”migranttien” mainitsemista ainakaan positiivisessa valossa. (Ja miten muuten pakolaisten joukkueesta edes puhuttaisiin, jos termiä ”pakolainen” ei haluta käyttää?) Kettős Mérce -blogi kysyy raivoissaan:

Tätäkö tosiaan on olympiahenki ja urheilumieli? Onko tosiaan vihakampanja niin tärkeä, että kammottavista kokemuksista selviytyneen tytön menestys on mitätöitävä, että tv-katsojia on huijattava, että kilpailun osanottajista ja tuloksesta on vaiettava? Samalla kun koko olympialaisten ajan minuutin-parin välein pyörii vihapropaganda, julistekampanja, Fidesz-puolueen pikauutislähetykset (klo 23:45:n uutislähetykseen ei pakolaisvastaisten uutisten rinnalle enää mahtunut tieto [miekkailija] Emese Szászin olympiavoitosta).

Uutisvirtaani oli joku nostanut myös uutisen parin vuoden takaa: samainen urheilujournalisti Knézy oli 2014 saanut puolen vuoden ehdollisen vankeustuomion vaimonsa pahoinpitelystä ja joutunut vähäksi aikaa hyllylle. Turhaa tässä on spekuloida siitä, onko Knézy maineeseensa tulleiden kolhujen takia herkempi ikävyyksien välttämiseksi ennakoimaan esimiestensä toiveita esimerkiksi ”migranttien” mainitsemisen suhteen. Mielenkiintoista silti, miten Unkarin Fidesz-valtapuolueen ja sen propagandarakenteiden – jollaisena valitettavasti Unkarin valtion tv-kanavia on nykyään pidettävä – liepeille mahtuu kavereita, joilla nyrkki puhuu herkästi varsinkin oman säksättävän akan suuntaan. Ja mielenkiintoista taaskin, miten muukalaisviha ja naisviha usein näyttävät sopivan yhteen.

Joka tapauksessa, kuten Népszabadság-lehden online-version (nol.hu) mielipidekirjoituksessa otsikoidaan, Unkarin valtion tv ”pyyhki jalkansa olympia-aatteeseen”. Mikä Knézyn ”unohduksen” syy sitten alkuaan olikin, monet eivät näköjään osaa tulkita sitä kuin yhdellä tavalla. Ja tämä tulkinta tuo Népszabadságin kirjoittajalle mieleen hänen oman lapsuutensa ja 1960-luvun alun Kádárin Unkarin, jolloin elettiin vielä ”pidennettyä 50-lukua”. Mustat autot ajoivat kaduilla öisin, kansaa varoiteltiin valppauteen imperialistien sotajuonten suhteen, vuoden 1956 kansannousun kukistuminen oli vielä elävänä kaikkien muistissa, ja oli paljon muutakin sellaista, mistä kerta kaikkiaan ei sopinut puhua ääneen.

Tuohon aikaan, kun tietokonepeleistä ei osattu haaveillakaan, pikkupoikien sadepäivän ajanvietteenä toimi ns. nappifutis, gombfoci. Pojat keräilivät pelaajia ja joukkueita esittäviä pelinappuloita, joilla pelattiin jalkapallo-otteluita ja kokonaisia turnauksia. Kirjoittajalla oli tallissaan useita unkarilaisia joukkueita, joiden tuon ajan nimekkäät pelaajat hän vieläkin muistaa ulkoa. Ja oli ulkomaalaisiakin, esimerkiksi Brasilian maajoukkue Peléineen päivineen, tai Neuvostoliiton joukkue ja sen maalissa legendaarinen ”Musta hämähäkki” Jašin. Näiden rinnalle hän olisi kovasti halunnut lempijoukkueensa Real Madridin, mutta vanhemmat eivät suostuneet sitä hankkimaan – syystä, jota he eivät millään halunneet kertoa.

Lopulta vanhemmilta loppuivat tekosyyt, ja taskurahoista oli säästetty kokoon riittävä summa. Kirjoittaja kipitti tupakkakioskille ostamaan kauan kaihoamaansa Real Madridia. Hän tietenkin muisti ulkoa kaikki sen pelaajat, sekä nimet että naamat, ja hämmästyi hieman nähdessään tässä joukossa pelaajan, joka kantoi täysin outoa nimeä ”Marsall”. Kuitenkin tämän pelaajan naama näytti tutulta, ikään kuin hän olisi nähnyt sen jossain vanhassa urheilulehdessä kotonaan. Kriittisenä ostajana hän kysyi oitis kioskin sedältä, mistä tämä outo pelaaja oli peräisin. Myyjä kuiskasi, että kunhan toiset asiakkaat lähtisivät liikkeestä, hän selittäisi asian…

Jäätyään kahden kesken pikku asiakkaan kanssa kioskin setä sitten kertoi, että oikeasti Real Madridissa pelaa legendaarinen unkarilainen Ferenc Puskás. Mutta koska Puskás oli 1956 loikannut länteen, häntä pidettiin Unkarissa virallisesti maanpetturina eikä hänen nimeään saanut lausua ääneen. Kioskin setä varoitti vielä kirjoittajaa kertomasta kenellekään, että salaperäinen Marsall oli oikeastaan Puskás. Ja jos poika sen kertoisi, niin missään nimessä ei ainakaan saisi sanoa, keneltä hän on sen kuullut.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun tämä todetaan, eikä varmaan viimeinenkään: Unkarin tiedotusvälineiden toiminta tuo mieleen vanhat hyvät ajat. Oudon kärkkäästi tuo vertailu entisiin reaalisosialismin aikoihin ja Neuvostoliittoon sujahtaa niin järjestelmän kannattajien (me olemme oikeistolais-kansallinen hallitus, ja meidän arvostelemisemme on kommarimeininkiä; EU on aikamme Neuvostoliitto) kuin sen vastustajien suusta. Siitä ainakin pitäisi kaikkien pystyä olemaan yhtä mieltä, että 1900-luvun traumojen työstäminen on yhä pahasti kesken.

Päivitys: Selostaja Knézy on nyt antanut virallisen selityksen. Pakolaisuimarin erävoitosta vaikeneminen ei ollut tahallista vaan johtui teknisistä ongelmista. Monitorit eivät toimineet, kuva- ja ääniyhteys katkeilivat koko ajan, lähtölistatkin muuttuilivat, joten Knézy ei halunnut yrittääkään selostaa ”koko kilpailun kannalta täysin merkityksettömien” erien loppuratkaisuja vaan keskittyä unkarilaisten katsojien kannalta olennaiseen. Uskokoon ken haluaa, voisin kuvitella, että moni ei edelleenkään usko. Ja se, miksi Knézyä ei haluta uskoa, on tässä varmaan olennaisempaa kuin se, katkeiliko kuvayhteys oikeasti vai ei.


Urheiluhistoriaa

elokuu 1, 2016

Rion olympialaisia odotellessa muistellaan 80 vuoden takaisia Berliinin olympialaisia, jotka tunnetusti jäivät myös poliittisen propagandan historiaan. Natsi-Saksa lavasti upean spektaakkelin, jonka tarkoitus oli myös todistaa ”arjalaisen” rodun fyysinen ylivoimaisuus, Leni Riefenstahl ohjasi kuuluisat propagandaelokuvansa, joiden esteettistä perintöä on nähty kaikessa ihmisruumiin ja ruumiinkulttuurin kuvauksessa meidän aikamme mainoksiin ja musiikkivideoihin asti, Yhdysvaltain urheilijat marssivat avajaisissa Hitlerin aition ohi katsoen poispäin ja saivat palkkiokseen vihellyskonsertin. Hitlerin reaktiosta mustan amerikkalaisen pikajuoksijan Jesse Owensin voittoon taas kiertää erilaisia, ristiriitaisia tarinoita.

Unkarissa Berliinin vuoden 1936 tapahtumia on myös muisteltu niiden tuon ajan ikävien ilmiöiden kannalta, jotka tunnettiin myös Unkarissa. Ruumiinkulttuuri ja urheilullisen, voimakkaan yksilön palvonta nosti kaikkialla Euroopassa esiin myös rotuhygienian ja rasismin aatteita, pohdintaa siitä, ketkä ja millaiset ihmiset sopivat edustamaan meidän kansamme fyysistä kauneutta ja elinvoimaa – ja ketkä eivät. Ennen Berliinin olympialaisia Nemzet Szava (’Kansakunnan sana’) -niminen oikeistolehti oli kirjoittanut kitkerästi (sitaatti Népszabadságin viimevuotisesta artikkelista):

Unkarin olympiaedustajien nimilista kuhisee juutalaisia. Vieläpä valmentajistakin on juutalaisia suurin osa. Älkäämme siis odottako unkarilaisten menestystä Berliinissä, vaikka juutalainen lehdistö miten valehtelee menestyksen toiveista.

Modernin kilpaurheilun perinteet nousivat metsästävän, ratsastavan, taistelevan ja retkeilevän ylhäisön vapaa-ajanvietosta, toisaalta taas ensimmäisissä urheilijoissa saattoi olla kovan ruumiillisen työn karkaisemia rahvaanmiehiä. (Ainakin Suomessa ilmeisesti ensimmäiset kilpahiihtäjät olivat syrjäseutujen kansaa, jolle suksilla liikkuminen kuului vielä arkeen.) Juutalaisia, jotka tyypillisesti olivat kauppiaita ja käsityöläisiä, ei osattu yhdistää kumpaankaan näistä ryhmistä. Kuitenkin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun nouseva kaupunkikeskiluokka, joka Unkarissa(kin) oli paljolti juutalaista, otti myös erilaiset urheiluharrastukset innolla omakseen.

Yllä linkitetyn Népszabadság-lehden artikkelin mukaan jo ensimmäiseen maailmansotaan mennessä Unkarin yhdestätoista olympiakullasta viisi oli juutalaisten urheilijoiden tuomia. Juutalaisia huippu-urheilijoita oli lähes kaikissa lajeissa, ja erityisesti he kunnostautuivat miekkailussa. Tämä ehkä liittyy lajin opiskelijaperinteisiin. Keski-Euroopassa ylioppilaat perinteisesti harrastivat miekkailua ja olivat ylpeitä oikeudestaan kantaa miekkaa, juutalaisen keskiluokan yhteiskunnallinen nousu taas usein alkoi nimenomaan yliopistosta.

Miekkailija oli myös Ilona Elek (1907–1988), josta suosittu Facebook-henkilöhistorioitsija Krisztián Nyáry kirjoitti jo neljä vuotta sitten. Tarina kertoo, että Elek, lempinimeltään Csibi, joutui miekkailu-uralle melkein vahingossa. Hän opiskeli pianonsoittoa ja oli jo luopumassa miekkailuharrastuksestaan, koska opettajan mielestä se jäykisti rannetta liikaa. Sitten miekkailuseuran johtaja sattui näkemään Csibin salilla ja julisti, että tämän tytön on ehdottomasti jatkettava urheilua, sillä pianisteja aina riittää mutta tämäntasoinen miekkailija syntyy korkeintaan kerran sadassa vuodessa. Elek sai valmentajakseen kuuluisan italialaisen maestron Italo Santellin, joka totesi, että ”Csibi on primadonna”: hän saattaa suoriutua huonosti harjoituksissa, mutta yleisön edessä ei koskaan.

elek_ilona_portrc3a9

Ilona Elek, Unkarin historian ensimmäinen naispuolinen olympiavoittaja (kuva unkarinkielisestä Wikipediasta)

Berliinin olympialaisten lähestyessä antisemitismi ja juutalaisten urheilijoiden asema nousi polttavaksi kysymykseksi. Kansainvälisen olympiakomitean painostuksesta Saksan oli luvattava, että myös juutalaisille urheilijoille sallitaan kisoihin osallistuminen. Käytännössä kuitenkin juutalaisia urheiluseuroja ja urheilijoita järjestelmällisesti kiusattiin ja juutalaisten valmentautumista vaikeutettiin kisakarsintojen alla. KOK:n puheenjohtajan henkilökohtaisella puhuttelulla uhattuna Hitler lopulta suostui päästämään Saksan joukkueeseen yhden ”kiintiöjuutalaisen”, miekkailija Helene Mayerin, joka oli isän puolelta juutalaista syntyperää. Helene Mayer oli voittanut kultaa jo Amsterdamissa 1928 mutta natsien valtaannousun jälkeen paennut Amerikkaan. Nyt hänet, näin kertoo Nyáry, saatiin Saksan edustajaksi uhkailemalla, että kieltäytymisestä voisi olla ikäviä seurauksia hänen Saksaan jääneille omaisilleen.

Ilona Elek tunnettiin jääkylmistä hermoistaan, ja Berliinissä hän päihitti pahimmat kilpailijansa Helene Mayerin ja Itävallan Ellen Preissin niin nopeasti, ettei yleisö tuumannut perässä pysyä. Tässä Krisztián Nyáryn julkaisemassa kuvassa Elek seisoo florettimiekkailun palkinnonjaossa korkeimmalla korokkeella. Hänen takanaan Helene Mayer ojentaa kätensä natsitervehdykseen, kenties suojellakseen sukulaisiaan ikävyyksiltä, kun ei onnistunutkaan hankkimaan Saksalle kultaa.

elekilona

Berliinin olympialaiset olivat suurmenestys koko Unkarille: kymmenen kultamitalia, väkilukuun suhteutettuna kaikkein eniten, ja niistä Nemzet Szavan mielipidekirjoittajan häpeäksi viisi juutalaisille urheilijoille… Kisojen jälkeen Ilona Elek yritti lopettaa miekkailun. Hän oli nyt saavuttanut kaiken, mitä halusi, ja sitä paitsi Unkarissakin voimistuvan juutalaisvastaisuuden takia hänen olisi pitänyt vaihtaa seuraa. Vuotta myöhemmin hänet kuitenkin houkuteltiin palaamaan Pariisin maailmanmestaruuskilpailuihin. Siellä hän tosin hävisi henkilökohtaisen kilpailun Helene Mayerille, mutta voitti joukkuekultaa. Helene Mayer ei tämän kilpailun jälkeen enää palannut Saksaan vaan siirtyi takaisin Amerikkaan, Ilona Elek sitä vastoin jatkoi miekkailu-uraansa Unkarissa, kunnes juutalaislait estivät häneltä kilpailemisen kokonaan.

Toisin kuin monet juutalaiset aikalaisensa – esimerkiksi miekkailija Attila Petschauer (1904–1943), Amsterdamin ja Los Angelesin olympialaisten joukkuekultamitalisti, joka kidutettiin hengiltä työpalvelussa Venäjän rintamalla – Ilona Elek selvisi hengissä sodasta ja vainoista Budapestissa piileskellen. Sodan jälkeen hän palasi urheilu-uralleen, uusi olympiavoittonsa Lontoossa 1948 ja oli vähällä voittaa kultaa vielä Helsingissä 1952. Melbournen olympialaisiin häntä ei 49-vuotiaana enää huolittu, mutta hän toimi pitkään naisten florettijoukkueen valmentajana ja palasi myös musiikin pariin. Miekkailun ohella Ilona Elek oli itse asiassa koko ajan harrastanut säveltämistä ja kirjoittanut – näin kertoo unkarilainen Wikipedia – ainakin tanssimusiikkia. Budapestissa vuonna 1959 järjestettyihin miekkailun maailmanmestaruuskilpailuihin hän sävelsi juhlafanfaarin.

Ilona Elek sai päättää pitkän uransa tunnustettuna ja arvostettuna henkilönä kotimaassaan. Kaikki eivät olleet näin onnekkaita. Kun viime vuonna Unkarin juutalaismuseo järjesti teemanäyttelyn juutalaisten urheilijoiden saavutuksista, Népszabadság-lehti otti yhteyttä voimistelijamestari Ágnes Keletiin, Helsingin ja Melbournen olympialaisten viisinkertaiseen kultamitalistiin, joka jäi vuonna 1956 kisamatkalleen Australiaan ja on vuodesta 1957 lähtien elänyt Israelissa. Keleti vieraili Unkarissa lähtönsä jälkeen ensimmäistä kertaa vasta 1988, ja kerrotaan hänen tuolloin sanoneen vanhalle tuttavalle, joka ihasteli hänen ”kotiinpaluutaan”: ”Tämä ei ole minun kotimaani.” Nyt, viime vuonna, Israelin-kodistaan puhelimeen tavoitettu 92-vuotias Keleti kommentoi toimittajalle: ”Oikea kotimaani ei ole siellä, missä isäni ja perheeni tapettiin. Sitä ei voi unohtaa!”

Pannaanpa tähän loppuun vielä Népszabadságin jutusta yksi kuva tuosta edellä mainitusta näyttelystä: pikaluistelija István Wintnerin (1909–1944) rikki sahatut luistimet.

luistimet

Wintner, pikaluistelun Unkarin-mestari vuodelta 1932, oli vuonna 1941 lähdössä jäälle kansallisissa mestaruuskilpailuissa, kun huomasi, että joku oli ottanut hänen luistimensa kaapista ja sahannut ne pilalle. Luistimiin oli pantu lappu: ”Juutalaisilla ei ole sijaa Unkarin urheilussa.” Kaksi vuotta myöhemmin Wintner vietiin työpalveluun, kuten Petschauer ja monet muut, ja sille tielle hän jäi.

Näitä tarinoita sopii muistella esimerkiksi Rion olympialaisia katsellessa ja vaikkapa maahanmuuttajataustaisten urheilijoiden panosta pohtiessa. Antoisaa olympia-aikaa!