Vanhan vuoden viimeiset kujeet

1 tammikuun, 2020

Hyvää uutta vuotta kaikille! Työkiireiden ja kirjoitusväsymyksen merkeissä vietettyjen pyhien jälkeen yritän palata verkkoon ihmettelemään unkarilaisen mediakuplani antia. Itävallan uutisiin ehkä palailen tuonnempana, kunhan uusi turkoosi-vihreä hallitus pääsee virallisesti aloittamaan nuoruus-, naispuolisuus- ja vihreyskilpailun suomalaisten kollegojensa kanssa.

Unkarin osalta ei päättävien elimien nuoruudesta, naispuolisuudesta ja vihreydestä paljoa pysty puhumaan. En siis puhu minäkään vaan palaan ensiksi viime viikkoina koettuihin ns. kulttuuritaistelun uusiin vaiheisiin. Kiistelty lainmuutos olisi saattanut teatterit ministeri(ö)n mielivallan alaisiksi, ja sen ensimmäisen version saattoi tulkita kuolemantuomioksi riippumattomille teattereille: jos teatteri ei halua päästää ministeriötä päättämään johtajanimityksistään, sen on luovuttava valtion tuesta. Protestien ja mielenosoitusten jälkeen lakia lievennettiin monelta osin, mutta joulunvälipäivien hiljaisuudessa riippumattomaan mediaan levisi uusi väite: hallitus haluaa kuitenkin tehdä selvää riippumattomista teattereista!

Yksityiskohdat ovat melkoista pilkun, hm, viilausta. Asian ydin lienee siinä, että virallisen lehden (Magyar Közlöny) julkaisemat asetukset 221 ja 222 ovat ristiriidassa keskenään. Jälkimmäisestä, toimeenpanoa koskevasta asetustekstistä on, vahingossa tai tarkoituksella, jätetty pois sanat és működés [‘ja toiminta’], jolloin teksti on mahdollista tulkita siten, että riippumattomille teattereille ei voida myöntää valtion tukea niiden säännölliseen toimintaan vaan ainoastaan tilapäisiin projekteihin. Ministeriön mukaan mitään ongelmaa ei ole vaan valtion tuki jatkuu entiseen tapaan. Kulttuuriväen epäluulot eivät kuitenkaan tällä hälvene, niin mutkikasta, salamyhkäistä ja pahantahtoistakin on kulttuurilaitoksia koskeva päätöksenteko ja politiikka viime aioina ollut. Epäluottamus on jokseenkin totaalista, ja kiistely, puolustelu ja selittely tullee jatkumaan puolin ja toisin.

Kulttuuriväen epäluottamusta selittänevät osaltaan myös valtiovallan tuoreimmat rahoituspäätökset, joista prioriteetit käyvät selvästi ilmi. Vanhan vuoden viimeisimmissä Magyar Közlönyn numeroissa julkaistiin myös tämmöinen rahoituspäätös joulukuun 27:nnelta, koskien ”rajantakaisten kohteiden” tukemista:

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.

Mukavia tukiaisia saa ensinnäkin Transilvanian Tusnádfürdőssä – siis kylpyläkaupungissa, jossa järjestettävien romanianunkarilaisten kulttuurifestivaalien ohjelmaan on jo vuosikausia kuulunut myös Viktor Orbánin poliittinen linjapuhe – toimiva unkarilainen roomalais-katolinen seurakunta: yli sata miljoonaa forinttia eli yli 320 000 euroa. ”Ensimmäinen unkarilainen reformoitu kirkko” (en ole aivan varma, mistä instituutiosta on kyse, mutta tätä nimeä käyttävät useammat amerikanunkarilaisten kalvinistien uskonyhteisöt) saa vielä mukavamman tukipaketin, päivän kurssin mukaan yli puoli miljoonaa euroa ”instituution investointien tukemiseen”. Vaatimattomammalla kuudenkymmenen miljoonan forintin (yli 181 000 €) summalla tuetaan ”Karpaattien altaan unkarilaisten evankelioinnin puolesta -säätiötä”, jota pyörittää ”Kristillinen älymystöliitto” -niminen järjestö; säätiö tukee kristillisten unkarilaisten kulttuuritilaisuuksien järjestämistä ja ”kristillistä kuvaamataidetta”. (Ilkeämielinen lukija saattaisi epäillä, että osa näistä rahoista kenties luiskahtaa paitsi amatöörimäisen kitschin tuotantoon myös suoraan esimerkiksi jonkin sopivissa suhteissa olevan ohjelmapalveluyrittäjän taskuun sopivan ylihinnoittelun avustuksella.) Neljäkymmentäviisi miljoonaa (136 000 €) saa Házsongárd-säätiö, joka ylläpitää Romanian Kolozsvárin (Cluj) historiallista hautausmaata.

Mutta kaikki nämä summat kalpenevat listan loppujen kahdeksan kohteen rinnalla. Kaikki sijaitsevat Unkarin ulkopuolisilla historiallisilla unkarilaisalueilla, Romaniassa (Sepsiszentgyörgy/Sfîntu Gheorghe, Csíkszereda/Miercurea Ciuc), Kroatiassa (Eszék/Osijek), Serbiassa (Topolya/Bačka Topola), Sloveniassa (Lendva/Lendava) ja Slovakiassa (Dunaszerdahely/Dunajská Streda, Komárom/Komárno), lisäksi Ukrainan rajan pinnassa sijaitsevan Kisvárdan urheiluseura saa tukea toimintaansa Ukrainan Munkácsissa (Mukačeve). Kaikki ovat jalkapalloseuroja. Vuoden päättyessä on tärkeää jakaa vielä myöhästyneet joululahjat ylirajaisen kansakunnan rakentamiseen nimenomaan ja erityisesti unkarilaisen jalkapallon kautta. Tätä uutista Facebookin ”Vanhempien ääni” -ryhmässä kommentoiva kansanääni toteaa:

Sepsiszentgyörgyissä juuri eilen minulle kertoi muuan paikallinen, että ne kyllä saavat monta miljoonaa, mutta samalla on määrätty, kuka saa urakat ja miten paljon niistä maksetaan, ja hinnoissa on runsaasti ilmaa. Näin rahat lähtevät Unkarista eikä mikään virallinen elin pysty valvomaan, miten ne kulutetaan.

En tarkoita, että jonkun tuntemattoman Facebook-kommentoijan kertomaa juorua pitäisi kritiikittömästi uskoa. Mutta kun verkko pursuu samansuuntaisia puheenvuoroja eikä korruption väkevää läsnäoloa Unkarissa edes hallitus jaksa ihmeemmin kiistää (vastaväitteet ovat tyyliä ”mutkun korruptiota on kaikkialla, ihan varmasti teilläkin”), olen kyllä taipuvainen ”kokemaan asian” samoin. Olennaisinta joka tapauksessa on se, miten kriittinen kulttuuriväki tulkitsee valtiovallan asettamia arvojärjestyksiä: teatterille kuonokoppa, rahat jalkapalloseuroille ja kirkoille.

Taiteesta tieteeseen. Unkarin Tiedeakatemialtahan riistettiin kuluneena vuonna sen olennaisin osa, akatemian alaisuudessa toimineet tutkimusinstituutit. Kuten aiemmin olen täällä selitellyt, Unkarin Tiedeakatemia ei ollut (vain) ns. läntisen mallin mukainen tutkijoiden keskustelukerho, tieteen edustuselin ja painostusryhmä, vaan (myös) ns. itäeurooppalaisen mallin mukainen perustutkimusta tekevä laitos tai laitosryväs: Tiedeakatemian instituutteihin on sijoittunut se tutkimustyö, joka Suomessa tehdään yliopistoissa tai niiden ulkopuolisissa valtion tutkimuslaitoksissa. Nyt nämä instituutit siirrettiin osaksi upouutta rakennetta nimeltä Eötvös Loránd Kutatási Hálózat, Loránd Eötvös -tutkimusverkosto. (Loránd [Roland] Eötvös (1848–1919), jonka mukaan myös Budapestin ELTE-yliopisto on nimetty, oli aikoinaan kansainvälisesti tunnustettu tiedemies, fyysikko, muun muassa gravitaation ja kapillaari-ilmiön tutkija. Nykyisen kansallis-konservatiivisen ideologian mukaiseksi symboliseksi keulahahmoksi hän sopii varmaan siksi, että toimi myös opetusministerinä, ei edustanut mitään poliittista edistyshaihattelua eikä – toisin kuin suuri osa Unkarin maineikkaimmista luonnontieteen tutkijoista – ollut juutalaista syntyperää vaan vanhan unkarilaisen aatelissuvun vesa.)

Tutkimusverkoston toiminnasta ei vielä paljoa tiedetä, mutta se on käynyt selväksi, että sen johtoon nimetty tutkija on vakaasti Orbánin hallituksen linjoilla. Orientalisti Miklós Maróth, vuosimallia 1943, on tehnyt pitkän uran arabistiikan ja klassisen filologian rajamaastossa tutkien muun muassa antiikin filosofian vastaanottoa keskiajan islamilaisessa maailmassa. Hän johtaa vuonna 2002 perustettua, Lähi-idän tutkimukseen keskittyvää Avicenna-instituuttia, joka äskettäin on saanut komeat toimitilat Piliscsabasta. Rakennuksen, samoin kuin Piliscsaban katolisen yliopistocampuksen muutkin merkilliset pytingit (joista virallisen Unkarin aatemaailmaan perehtymättömille viattomille sivullisille ilmeisesti tulee mieleen Harry Potter -kirjojen velhokoulumaailma), on suunnitellut ”orgaanisen arkkitehtuurin” ja konservatiivis-uuskansallisromanttisen taiteen suuri nimi, vuonna 2011 edesmennyt Imre Makovecz.

Orbán Viktor beszédet mond az Avicenna Közel-Kelet Kutatások Intézete épületének avatásán Piliscsabán. Balról Maróth Miklós akadémikus, az intézet igazgatója.

Viktor Orbán puhuu Avicenna-instituutin uuden rakennuksen avajaisissa. (Kuva Szilárd Koszticsák / MTI.)

Viime vuosina Maróth on tuottanut kriittistä pohdiskelua islamista ja sen suhteesta läntiseen maailmaan, ja muun muassa näitä ajatuksia hän kehittelee myös hallitusta lähellä olevalle Pesti Srácok -sivustolle antamassaan haastattelussa, jota hieman järkyttyneeseen sävyyn on referoitu useammalla riippumattomalla sivustolla. Esimerkiksi näin:

Jos uskonnolla on ihan erilainen mentaliteetti, jos uskonnon perusta on erilainen, niin erilaiset ovat myös sen käännytyskeinot. Kristinusko aikoinaan suoritti käännytystä kertomalla ihmeteoista, islam taas miekalla, siis väkivalloin. Se ei ole reilua kilpailua, jos päästämme hampaisiin saakka aseistautuneen ihmisen häkkiin taistelemaan aseetonta vastaan.

– Tätäkö me nykyään koemme?

– Kyllä. Toinen osapuoli on aseistautunut, toinen taas ei saa edes nostaa kättään, sillä se olisi poliittisesti epäkorrektia ja loukkaisi vastapuolen herkkyyttä. (…) Heillä [= muslimeilla] uskonnon käskyt merkitsevät jotain muuta kuin meillä omantunnon velvoite. (…) Velvollisuus tarkoittaa sitä, että jos olen opettaja, minun on pidettävä tunnit, sillä se on minun tehtäväni. Tai esimerkiksi jos olen oppilas, teen läksyni, tai pesen käteni ennen ruokailua, sillä velvollisuuteni on huolehtia terveydestäni, ja niin edespäin – semmoista ei muissa kulttuureissa tunneta. Jos nyt heijastamme tämän Euroopan kulttuuriin, niin ajatellaanpa, miten tehtaissakin tarkka työntekeminen muuttuu epävarmaksi. Eurooppa on keksinyt kaikenlaista, nostanut maailman tietylle tasolle, koko maailma nauttii sen siunauksista mutta ei itse pysty tekemään samoin. Erään muslimišeikin mukaan he pystyvät ostamaan vaikka miten kalliin Mercedeksen mutta eivät itse pystyisi valmistamaan siihen ainuttakaan ruuvia. Hänen mielestään muslimityöntekijä tekee päivässä hyvä jos 20 minuuttia työtä, muuten juo teetä ja kahvia ja juttelee. Euroopassa ei näin ole, täällä on pakko tehdä työtä, kaikki tekevät oman tehtävänsä. Eurooppalaisen kulttuurin hävitessä ensimmäisenä katoaa eurooppalainen tehokkuus.

Täytyy sanoa, että Maróthin näkemys sekä kristinuskon että islamin leviämisestä (johon vuosisatojen mittaan on molemmilla uskonnoilla kuulunut sekä väkivaltaa ja valloitussotia että monenlaisia pehmeämpiä konsteja) on henkeäsalpaavan yksinkertainen, yhtä yksinkertainen kuin tuttu valitusvirsi poliittisen korrektiuden tyranniasta, jonka ikeen alla läntisen maailman sorretut valkoiset kristityt heteromiehet huokaavat. Vähän myös mietin, että eiköhän Mercedeksen tehtailla Saksassakin ole jo vuosikymmenten ajan työskennellyt turkkilaisia vierastyöläisiä, ja eiköhän monissa niissä hikipajoissa, joista halpatuotteet meille Eurooppaan virtaavat, ole töissä lukemattomia muslimeja, joiden työpäivä on kaikkea muuta kuin loputonta kahvitaukoa ja pulinaa. Mutta kun oikein haluaa uskoa kuvittelemansa islamilaisen maailmankatsomuksen voimaan, niin kaipa tämänkin asian voi yhden muslimisedän kanssa käydyn keskustelun pohjalta näinkin kokea.

”Kokemuksen” pontimena on tietenkin Unkarin nykyisen hallituksen maahanmuuttopoliittista linjaa tukeva ”islamisaation” pelko. ”Väestönvaihto” on tälle yleisölle todellinen uhkakuva; voiko, kysyy Pesti Srácok -sivuston haastattelija, sen yhteydessä myös poliittinen ideologia vaihtua?

Varmaa on, että se tulee muuttumaan. Kysymys kuuluu vain, miten. Tämänhetkisissä oloissa islamin seuraajien intresseissä on tukea vasemmistopuolueita, sillä niiden avulla he pääsevät asettumaan Eurooppaan. Mutta kun se on tapahtunut, islamista tulee vasemmistoideologialle pahempi vihollinen kuin perinteiselle konservatiiviselle ideologialle koskaan. Konservatiivisella ja vasemmistoideologialla on kuitenkin yhteiset eurooppalaiset juuret, mutta islamin kanssa tätä yhteisymmärrystä ei tule olemaan. Tämä kammottava suvaitsevaisuus tiettyjä asioita kohtaan – kuten esimerkiksi LGBT-ideologiaa – lentää varmasti ensimmäisenä ulos. Mutta tämähän ei tule haittaamaan siksikään, että suvaitsevaisuuden nykyiset esitaistelijat muuttuvat kilpaa niin koviksi muslimeiksi, ettei paremmasta väliä.

… tai “että sitä on ilo katsella”, kuten Maróth ironisesti toteaa. Juupajuu, nykyiset suvakit ja kukkahattutädit (tai LGBT-ideologian kannattajat, sillä eihän sen myöntäminen, että jotkut meistä ovat homo-, bi- tai transseksuaaleja, ole muuta kuin ideologiaa…) tulevat Euroopan islamisaation edetessä käden käänteessä muuttumaan allahuakbaria huutaviksi jihadisteiksi, eihän tässä ole mitään ristiriitaa.

Miten tämän vaaran voi torjua? Kasvatuksella. Nuoriso on herkkäuskoista ja tietämätöntä. Se ei ole kokenut pettymyksiä ja petkutusta, se ei tiedä mitään sosialismin ajoista eikä edes vuoden 2006 tapahtumista. [Vuoden 2006 tapahtumista? Siis mielenosoituksista silloista sosialistihallitusta vastaan ja tästä kasvaneista mellakoista, joissa nahkatukkaiset uusnatsit polttivat paikkoja ja heittelivät kiviä ja joista nykyinen hallitus yrittää rakentaa jonkinlaista kansallismielistä marttyyrikertomusta?] Kouluihin tarvitaan kunnon isänmaallisuuskasvatusta:

Isänmaallisuuteen ei voi kasvattaa, jos nuori ei tiedä mitään Unkarin kulttuurista. Me luimme lapsina “seitsemääkymmentäseitsemää unkarilaista kansansatua”, joista välittyy moraalinen asenne. Mutta mitä lapsi oppii Harry Potterista? Tai meidän lapsuudessamme, kun meidän isoisämme lauloivat sotilaslauluja, koska olivat taistelleet ensimmäisessä maailmansodassa, silloin se imeytyi meihin, ajatus maanpuolustuksesta; ei meidän edes tarvinnut saada koulussa ”isänmaallisuuskasvatusta”. (…) Meillä oli vain semmoista luettavaa, johon sisältyy Unkarin historiaa. Tulee tietää, että Gárdonyin romaanien kieli on kaikkein yksinkertaisinta, ja samalla lapsi imee itseensä Egerin tähdet -romaanista esikuvan siitä, miten isänmaata puolustetaan turkkilaisia vastaan ja kristinuskoa puolustetaan islamia vastaan. Hämähäkkimiehestä hän ei tätä opi. Jos lapsi lukee Egerin tähtiä, silloin ei tarvitse selittää, miksi Viktor Orbán puhuu siitä, että meidän on säilytettävä kristitty identiteettimme ja valtiomme.

Egerin tähdet, Géza Gárdonyin vuonna 1901 ilmestynyt klassikkoromaani (Yrjö Liipolan suomennos ilmestyi jo 1920-luvulla) kertoo urhean Gergő Bornemisszan ja suloisen Éva Ceceyn romanttisen rakkaustarinan, kehyksenä Unkarin turkkilaismiehitys. Tarina alkaa leikkitoverusten Gergőn ja Évan lapsuudesta, kun ilkeä janitšaari yrittää ryöstää heidät orjiksi, ja huipentuu Egerin kaupungin sankarilliseen puolustukseen vuonna 1552. Egerin tähdet on toki ollut Unkarin tunnetuimpia ja rakastetuimpia historiallisia romaaneja, mutta näinköhän se tuosta vain sopii nykyaikaisen kansalaiskasvatuksen välineeksi?

Niin kuin useampi koiranleuka on jo ehtinyt kysymään: jos lasten on tarkoitus oppia Egerin tähdistä, että turkkilaiset ovat pahoja vihollisia, miten siihen sopii Viktor Orbánin suuri ystävyys Erdoğanin Turkin kanssa? Tai Unkarin ulkojäsenyys Turkkilaiskielisten valtioiden liitossa (jolle Unkarin valtio haluaa kustantaa toimitilat myös Budapestissa)? Monet ovat myös jo muistuttaneet, että Harry Potter sopii oivallisesti kasvattamaan nuorisoa ymmärtämään itsenäisyyden, moraalisen lujuuden ja ystävyyden merkitystä pimeinä aikoina ja terrorin uhatessa.

Ennen kaikkea Maróthin haastattelusta jää hämmentyneen epäuskoinen olo. Miten voi aikuinen ihminen, tunnustettu tiedemies ja vastuullisen, tärkeän tehtävän haltija tuottaa näin naiivia tekstiä? Onko vanha mies jo hieman höpsähtänyt ja ns. delirium emeriti -harhan vallassa alkanut uskoa filosofianhistoristen tutkimustensa pätevöittävän syvälliseen islamilaisten yhteiskuntien ja politiikan analyysiin? Vai puhuuko Maróth vain pohjattoman kyynisesti semmoista, minkä uskoo uppoavan kohdeyleisön tyhmimpään segmenttiin ja miellyttävän hänen korkeaa suosijaansa, jonka nimikin (huom!) on pitänyt muistaa erikseen mainita?


Lumpeenlehden eessä

17 joulukuun, 2019

En missään muualla ole törmännyt tähän ilmiöön, joka unkarilaisessa mediajulkisuudessa säännöllisesti sukeltelee esiin: maskottihahmoista nouseviin kummallisiin kohuihin. Tähän mennessä on nähty ainakin jo tässäkin blogissa selostettu merkillinen vääntö vuoden 2017 uintilajien maailmanmestaruuskisojen maskoteista. Ensin puli-koira nimeltään Bol-dog (boldog tarkoittaa unkariksi ‘onnellinen, autuas’, ja sitten siinä on tuo dog, osataan enkkua!) osoittautui ainakin ihmis-esiintyjän esittämänä hahmona niin kammottavan näköiseksi, että koiramaskotti haudattiin vähin äänin. Sitten koiran tilalle kehitettiin kaksi lumpeenkukka-keijukaista, joiden nimistä puolestaan nousi metakka, kun joku englannin kielen sanakirjaa selaillut tai muutaman nettihaun tehnyt toimittaja sai selville, että Water Willy -nimellä myydään englanninkielisessä maailmassa sekä, hm, anatomisesti muotoiltuja pilailu-vesipistooleja että K-18-kylpyammeentulppia.

Uintikisat hoidettiin, ja samoihin aikoihin, siis vuonna 2017 saatiin äimistellä myös hahmoa nimeltä Trackman, joka voitti Unkarin valtionrautateiden (MÁV) järjestämän maskottihahmokilpailun. (Trackman-nimellä muuten näköjään tunnetaan myös kaupallinen golf-simulaattori. Mahtoikohan kukaan ajatella mahdollisia tavaramerkkiongelmia?) Ilmeisesti supersankariteema vaati englannin kielen käyttöä, siis kansallisen rautatieyhtiön mainoshahmon nimenä ja maassa, jonka asukkaista kaksi kolmasosaa ei osaa kunnolla englantia eikä mitään muutakaan vierasta kieltä…

18094639 1aec7cc8b7b34359771dfc71c5ece412 wm

Sinikeltainen, hulmuavaviittainen, viiksekäs ja oudon tuijottavakatseinen supersankari eli vain kolme päivää. Sitten jatkuva pilkkanauru ja hammastelu kävi ylivoimaiseksi (“Petőfi aineissa”, kommentoi muuan kollega – itse asiassa Mandiner-sivusto väitti Trackmania runoilija Attila Józsefin näköiseksi…), ja viittamies sai hiljaiset hautajaiset. Nyttemmin Unkarin valtionrautateillä on alkanut olla semmoisia imago-ongelmia, että niitä ei korjata supermiehenkään voimin. Monet keskeisetkin rautatieasemat ovat karmeassa kunnossa, riippumattomissa tiedotusvälineissä on monesti kerrottu myöhästelevistä tai tuntikausiksi keskelle ei-mitään juuttuvista junista, joulukuun alussa muutaman sentin lumisade aiheutti rautateillä totaalisen kaaoksen useampituntisine myöhästymisineen.

Utasok sétálnak Zugló felé

Index-sivuston lukijan lähettämässä kuvassa aamulla anivarhain Kecskemétistä lähtenyt juna on jäänyt Budapestissa lähelle Zuglón asemaa syystä, jota kukaan ei kertonut, ja matkustajat lähtevät omin päin kävelemään asemalle päin.

Mutta nyt siis uusin maskottikohu, ja sen kohteena jälleen urheilukisojen, tällä kertaa vajaan kuukauden päästä käynnistyvän vesipallon EM:n juuri julkistettu tunnushahmo. Hahmo itsessään on varttuneemman väen nostalginen lapsuudentuttu, lämmin henkäys entisaikojen Itä-Euroopan aktiivisesta ja tunnetun taidokkaasta lastenanimaatiokulttuurista, vuonna 1976 käynnistyneen tv-piirrossarjan sankari Vízipók-csodapók eli Ihmeellinen Vesihämähäkki.

Kohina koski enemmänkin Vesihämähäkin kisamaskottiversiota:

Kun Vesihämähäkin ilmakuplahousujen (”pierukupla”) ja ylimääräisten jalkojen toteutusta sekä etenkin maskottihenkilön jalkovälissä korostuvaa ns. kamelinvarvasta oli tarpeeksi loukutettu ympäri unkarinkielistä nettiä, kisojen järjestäjät reagoivat suorastaan ihailtavan urheilijamaisesti ja ilmoittivat somessa näin:

“Ei auta kaunistella, tämä me mokattiin. Pikku vesihämähäkistä me pidämme kovasti, niin kuin tekin, ison vesihämähäkin me suunnittelemme uusiksi. Kutsummekin täten selväjärkisiä, ilman hallusinogeenisiä aineita työskentelemään kykeneviä pukusuunnittelijoita ilmoittautumaan! Ja toivomme, että emme liian pahasti pelästyttäneet Ristihämähäkkiä emmekä pikku etanaa [Vesihämähäkki-piirroshahmon ystäviä]…”

Vesipallokisojen suunnittelu voi jatkua, ja se on tietenkin sinänsä hieno juttu unkarilaisille, joille vesipallo on yksi kansallisurheilulajeja. Sivustakatsoja vain miettii taas kerran, miten ihmeessä jostain kisamaskotista jaksetaan nostattaa somekohuja ja suuria mediatapahtumia samaan aikaan, kun maassa ja maailmalla tapahtuu paljon tärkeämpiä ja hirveämpiä asioita. Onko tässäkin taas kerran kyseessä ns. kumiluu eli kansan huomion ovela kääntäminen ikävistä ja vaikeista asioista johonkin vaarattomaan ärsyttimeen, jonka ympärille voi nostattaa perimmältään harmittoman mekkalan, niin että oikeat ongelmat unohtuvat? Vai ovatko unkarilaiset niin uupuneita ikäviin ja kamaliin uutisiin, että välillä on pakko saada rentoutua jonkin typerän mutta hassunhauskan julkisuuskohinan äärellä?

 


Noloa peliä

22 marraskuun, 2019

Itävallassa jatkuvat yhä hallitustunnustelut. Sebastian Kurzin johtama konservatiivipuolue ÖVP oli vaalien ylivoimainen voittaja, mutta yksin se ei pysty hallitsemaan. Aiemmat koalitiokumppanit, sosiaalidemokraatit (SPÖ) ja oikeistopopulistit (FPÖ) taas saivat vaaleissa molemmat pahasti takkiinsa ja kamppailevat sisäisissä kriiseissään. Siispä toisen vaalivoittajapuolueen eli vihreiden kanssa yritetään löytää yhteistä säveltä melkoisista ideologisista eroista huolimatta. Samalla uutisotsikoihin on singahtanut uusia skandaaleja.

Kesällä koetun Ibiza-videoskandaalin jälkiselvittelyt jatkuvat yhä. Lehtiuutisissa pyörii salaperäisiä, vain nimikirjaimilla mainittuja henkilöitä, jotka ilmeisesti virittivät ibizalaiseen huvilaan ansan FPÖ:n tuolloiselle karismaattiselle johtajalle HC Strachelle ja hänen kakkosmiehelleen Johann Gudenukselle – ja joiden puolestaan väitetään syyllistyneen sekä kiristykseen että muihin hämärähommiin. Ibiza-skandaalin johdosta tehdyissä ratsioissa on tehty lisää jännittäviä löytöjä, esimerkiksi tirolilaisen tuppukylän pensionaatin – jonka omistaa FPÖ:n alainen, toimialaltaan hieman hämärä ”koulutusinstituutti” – kassakaapista löytyi kultaharkkoja, väittämän mukaan jopa miljoonan euron arvosta. Muistetaanpa, että Ibiza-videoilla humalainen Strache suunnitellessaan talousoperaatioita venäläisen oligarkin sukulaistyttönä esiintyneen houkutuslinnun kanssa oli selittänyt myös mahtipontisesti, että ”kolmasosa rahoista pitää olla kultana ja hopeana”. Puolueiden alaisten erilaisten yleishyödyllisten yhdistysten ja säätiöiden valvonnassa on ilmeisesti melkoisia aukkoja, joten niihin on helppo sijoittaa kenties myös alkuperältään hämärää rahaa. Mutta ei vain FPÖ:n entisistä ja kenties nykyisistäkin sisäpiireistä löydy kaikenlaista epäilyttävää. Viime viikkoina on uutisiin noussut myös ns. Casino-Affäre eli nimitysskandaali, jonka yhteydessä on taas kerran esillä ollut aitoitävaltalainen ilmaus Postenschacher eli ”virkasuhmurointi”.

Itävallassahan vallitsi sodan jälkeen kymmeniä vuosia järjestelmä, jota toisinaan nimitetään ”pilarisaatioksi”: kaksi valtionhoitajapuoluetta, ÖVP ja SPÖ, usein koalitiokumppaneita, jakoivat keskenään koko yhteiskunnan, niin paikalliset hallintoelimet kuin monet muutkin instituutiot. Oli ”mustia” ja ”punaisia” kuntia ja koulupiirejä mutta myös pankkeja ja vakuutusyhtiöitä, tai meikäläistä Autoliittoa vastaamassa sekä ”musta” ÖAMTC että ”punainen” ARBÖ. Tähän liittyi virkojen ja työpaikkojen jakaminen poliittisten voimasuhteiden mukaan (Proporz), ei vain valtion ja kuntien hallintoelimissä vaan myös laitoksissa, instituutioissa ja yrityksissä, joissa valtio oli jollakin tapaa osallisena. Mukavia työpaikkoja ja virka-asemia järjestyi sen mukaisesti oikeanlaisella jäsenkirjalla.

Punamustien koalitioiden kausi katkesi ensimmäisen kerran vuosituhannen vaihteessa Jörg Haiderin FPÖ:n veretseisauttavaan vaalivoittoon ja ensimmäiseen ”musta-siniseen” (ÖVP-FPÖ-) hallituskoalitioon. Monet odottivat Haiderin populisteista loppua jähmeälle jäsenkirjameiningille, vaan toisin kävi. Sittemminkin on selväksi tullut, että FPÖ on vähintäänkin yhtä innokas korruptionkäryisiin valtapeleihin kuin vanhat valtapuolueet. Ja juuri tästä on kyse myös tuoreessa Casino-Affäressä. Peliyhtiö Casinos Austrian – jonka osaksi omistaa myös Itävallan valtio – pehmoiselle johtajantuolille ängettiin FPÖ:n Peter Sidlo, jolla ei ollut tähän tehtävään vaadittavaa kokemusta eikä pätevyyttä. Tämä ongelmallinen nimitys saatiin järjestetyksi lupaamalla Casinos Austrian toiselle osaomistajalle, peliautomaattiyhtiö Novomaticille lainmuutoksia, jotka helpottaisivat sen toimintaa.

Kaiken lisäksi kasinoskandaalissa ei ole kyse vain FPÖ:stä.  Julki tulleet erilaisilla elektronisilla viestintävälineillä käydyt keskustelut tahraavat pahasti myös ”perusitävaltalaisten” tuolloisen isomman hallituskumppanin ja tulevankin liittokansleripuolueen ÖVP:n toimijoita. SPÖ:llä olisi nyt hyvä sauma aggressiiviseen oppositiopolitiikkaan – ellei senkin lähimenneisyydestä löytyisi poliittista kähmintää sen verran, että kasinoskandaalin kovin äänekäs tuomitseminen vaatii ongelman huolellista rajaamista. Kasinofirmaskandaali on poikkeuksellisen ruma siksi, että poliittista virkanimitystä järjesteltiin FPÖ:n niin ilmeisen epäpätevälle henkilölle, mutta vastaavantapaista on tehty jo pitkään, ns. vanhoilla valtapuolueilla vain on suuremmat kykyreservit, enemmän semmoisia ehdokkaita, joilla jäsenkirjan lisäksi on myös oikea pätevyys. Sillä – muistuttaa Eric Frey Der Standard -lehdessä – Postenschacher on juurtunut syvälle Itävallan poliittiseen järjestelmään.

***

Mutta Itävallan rumatkin poliittiset pelit edelleenkin kalpenevat Unkarin tapahtumien rinnalla. Siellä poliittisessa julkisuudessa ala-arvoista loanheittoa harrastaa edelleen myös itse hallitus. Ensimmäinen esimerkkini liittyy Unkarin Helsinki-komiteaan (Magyar Helsinki Bizottság), ihmisoikeusjärjestöön, joka äskettäin sai norjalaiselta sisarjärjestöltään vuoden Andrei Saharov -palkinnon ihmisoikeuksien ja demokratian puolustamisesta. (Helsinki-komiteat ovat ottaneet nimensä vuonna 1975 Helsingin ETYK-kokouksessa allekirjoitetun päätöslauselman ja etenkin sen ns. kolmannen korin mukaan, joka oli aikansa merkittävimpiä kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia.)

Helsinki-komitea on ollut Unkarin uutisissa viime vuosina etenkin pakolaisten puolustajana. Röszken rajanylityspaikan pahamaineisella ”transitvyöhykkeellä” pidetään turvapaikanhakijoita epäinhimillisissä oloissa. Tuorein Helsinki-komitean esille nostama tapaus oli iranilainen Abouzar Soltani, joka 11-vuotiaan poikansa kanssa on yksitoista kuukautta odottanut piikkilankojen ympäröimässä konttiparakissa: Unkari ei halua käsitellä hänen turvapaikkahakemustaan, koska hän on tullut ”turvallisesta” Serbiasta, Serbian viranomaiset taas eivät huoli Soltania ja hänen poikaansa takaisin. (Soltani on tehnyt tästä pienen lyhytelokuvan, jota äskettäin esitettiin Verzio-elokuvafestivaaleilla.) Mutta jo aiemmin on tavan takaa julkisuudessa ollut uutisia turvapaikanhakijoiden pitämisestä nälässä Röszken parakeissa. Tähän parlamentin maanpuolustus- ja poliisivaliokunnan puheenjohtaja Lajos ”Äitini ei ole mikään bulvaani” Kósa puolestaan on laittamattomalla logiikallaan todennut, että ”ei meillä valtio turistejakaan ruoki, eivätkä ne silti näe nälkää”.

Tämä Helsinki-komitea siis on jo pitkän aikaa käynyt oikeutta Unkarin hallitusta vastaan kunnianloukkauksesta. Syksyn 2017 ns. kansallisen konsultaation yhteydessä nimittäin väitettiin, että György Sorosin (tuon universaalin suurpahiksen) tukemat järjestöt, kuten Helsinki-komitea, ”puolustavat laittomuuksiin syyllistyviä maahanmuuttajia” ja pyrkivät siihen, että nämä saisivat rikoksistaan lievemmät rangaistukset. Tämähän on täysin älytöntä kaikkialla muualla paitsi siinä Unkarin hallituksen propagandan rinnakkaistodellisuudessa, jossa turvapaikanhakijat tekevät rikoksen jo pelkästään ylittäessään Unkarin rajan. Mikä mielenkiintoisinta, kaikesta siitä huolimatta, mitä Unkarin oikeuslaitoksesta viime vuosina on kuultu, Helsinki-komitea voitti juttunsa sekä alemmissa oikeusasteissa että äskettäin Kúriassa eli Unkarin korkeimmassa oikeudessa. Kúria velvoitti pääministerin kanslian maksamaan Helsinki-komitealle kahden miljoonan forintin (noin kuudentuhannen euron) korvaukset sekä julkaisemaan virallisen anteeksipyynnön sekä uutistoimisto MTI:n välityksellä että 30 päivän ajan hallituksen verkkosivuston kormany.hu etusivulla.

Ja mitenkä reagoi tähän hallitus? Näin sen tiedotustoimisto yllä linkitetyn 444.hu:n jutun mukaan:

Ministeriö merkitsee tiedoksi Kúrian päätöksen. Mutta vaikka Helsinki-komitea miten kääntelisi ja vääntelisi, siitä huolimatta tosiasia on, että tämä komitea on Sorosin rahoittama maahanmuuttomielinen järjestö. 

Ihan oikeasti, aikuiset ihmiset! Näkeekö kukaan muu sielunsa silmin Pikku-Kallen rehtorin kansliassa selittämässä, että ”no joo, sori, kyllä mä sanoin Lissua kakkapyllyksi, mutta vaikka se miten selittelisi niin kakkapyllyhän se on”?

Vielä merkillisempi hysteria on noussut jo viime postauksessani kuvatun uuden Puskás-stadionin avajaisista. Tapaus on yksityiskohtaisesti selostettu Éva S. Baloghin englanninkielisessä Hungarian Spectrum -blogissa, joten yritän referoida sen tähän lyhyesti. Index-uutisportaalin toimittaja Gábor Miklósi oli saanut lipun uuden urheilupyhätön VIP-katsomoon ja raportoi kokemuksistaan avajaisottelussa, itse asiassa vuolaasti ylistellen stadionin komeutta ja tunnelmaa, joka saa katsojan unohtamaan kaikki tähän komeuteen upotetut (tai sen rakennustöiden yhteydessä vääriin taskuihin ohjautuneet) korruptiomiljoonat. Mutta: ennen ottelua esiin marssitettiin muutamia lapsia yhdessä koko katsomon kanssa laulamaan…

… jotain tunteellista laulua siitä, miten me kaikki olemme samaa verta. Se tuntui tutulta, mutta en tiennyt, mikä juttu se oli, vain kertosäkeen loppu oli tuttu Viidakkokirjasta, vaikka epäilyttikin, että EIHÄN PUSKÁS-STADIONIN AVAJAISISSA VOI 70 000 IHMISTÄ LAULAA VIIDAKKOKIRJAA. Minut melkein katsottiin ulos VIP-katsomosta, kun pysyin persiilläni, ja todellakin vaikeaa oli olla nousematta seisomaan siinä paineessa, mutta minä pidän tapanani nousta seisomaan vain kansallislaulua soitettaessa, ja ihan äskettäin olen nähnyt ohjelman siitä, miten pitkälle ihmiset voivat mennä mukautuakseen odotuksiin, joten kiusallanikin jäin istumaan. Näin minä kapinoin marraskuussa 2019 Puskás Arénan avajaisissa.

Tästä on noussut hallitusta lähellä olevassa mediassa käsittämätön mekkala. Laulavat lapset olivat slovakianunkarilaisia, Dunaszerdahelyn (Dunajská Streda) kaupungista, ja laulu, jota toimittaja häpeäkseen ei tunnistanut, oli uusnatsipiireissä suositun ”kansallismielisen” rokkibändin Ismerős Arcok (‘Tutut naamat’) kappale Nélküled (‘Ilman sinua’), josta on tullut Dunaszerdahelyn jalkapallojoukkueen epävirallinen hymni. Nyt hallituksen mediaimperiumiin kuuluvissa ohjelmissa, lehdissä ja verkkosivustoilla kauhistellaan, miten Indexin toimittaja ”loukkasi ja häpäisi Ylämaan [Felvidék, Slovakian vanha nimitys Unkarissa] lapsia”. Blogeissa ja kommenttiketjuissa mokoma ”muukalaissydäminen” (idegenszívű) toimittaja, joka ei ymmärrä kansallista yhteenkuuluvuutta ja Trianonin, nyyh, tragediaa, saa niskaansa myös antisemitististä herjaa, alkaen pilapiirroksista, joissa eväspusseineen ja juomamukeineen toisten katsojien jaloissa kyykkivä toimittaja Miklósi kuvataan apinamaisena, koukkunokkaisena olentona aivan natsiaikaisten juutalaisia esittävien propagandakuvien tyyliin. Entisestä Jobbik-puolueesta lohjenneen radikaalisiiven Mi Hazánk Mozgalom (‘Meidän isänmaamme -liike’) johtaja László Toroczkai puolestaan ilmoitti tekevänsä Index-sivustosta rikosilmoituksen, sillä se harjoittaa kansanryhmän vastaista kiihotusta, nimittäin unkarilaisia vastaan.

Tämäkin juttu on hyvä lopettaa Index-sivuston oivallisen Grafitemberin pilapiirrokseen, jossa ollaan akuuttipoliklinikan (sürgősségi) odotushuoneessa. Oppositiomediassahan uusien upeiden stadionien rakentamista on jo vuosikausien ajan rinnastettu terveydenhuollon katastrofaaliseen resurssipulaan.  ”Me olemme samaa verta!”, lohkaisee herra jonotusnumerolla 66. Yhteisen verilammikon yllä istuvaa naapuriakin alkaa naurattaa, mutta tiskin takana päivystävä hoitaja ymmärtää yskän ja kivahtaa: ”Jos rupeatte puhumaan niitä stadionjuttuja, niin heitätän teidät ulos!”

egyverbol


Tärkeysjärjestys

16 marraskuun, 2019

En ole mikään urheiluihminen, mutta Suomen toipuessa eilisillan Pukki-juhlista on hyvä aloittaa tämänkertainen blogahdus jalkapallosta. Budapestissa nimittäin avattiin uusi Puskás-stadioni, eli jalkapallolegenda Ferenc Puskásin mukaan nimetty ja aivan uusiksi rakennettu urheilupyhättö, jonka minun sukupolveni vielä oppi tuntemaan Nép-stadionin nimellä. (Sana nép ‘kansa’ ilmeisesti assosioituu nykyään niin väkevästi ns. reaalisosialismiin, että nykyinen hallinto on lähes kaikkialla korvannut sen muilla ilmauksilla. Poliittisissa puheissa toistuvat az emberek, a magyar emberek ‘(unkarilaiset) ihmiset’ tai tietenkin nemzet ‘kansakunta’.) Uusi stadioni (kertoo Facebook-postauksessaan ”Pusztastranger”) mahduttaa tarvittaessa 68 000 katsojaa. Se on puolitoista kertaa Bayern Münchenin kotistadionin kokoinen ja Atletico Madridin kotistadioniin verrattuna kaksinkertainen, ja koko komeus tuli maksamaan noin 200 miljardia forinttia eli lähes 600 miljoonaa euroa, eli neljä kertaa niin paljon kuin Juventuksen kotiareena.

Lisäksi teetettiin tämmöinen mainosfilmi, jonka pääministeri Orbán julkaisi FB-seinällään – ja tietenkin julkisen palvelun tv:n ykkösuutisissa tämä videopätkä julkistettiin omana juttunaan. (Hajrá on perinteinen kannustushuuto, eli ”hakkaa päälle Unkarin poika!”)

Videossa seuraamme jalkapalloa, joka surrealistisesti lennähtelee sekä Budapestin komeissa nähtävyyskohteissa, missä sillä taitavasti temppuilevat monenlaiset ihmiset ja eläintarhan hylkeetkin, että työpaikoilla, esimerkiksi koulussa, leipomossa ja rakennustyömaalla. Lopuksi pallo singahtaa Budan linnakortteliin entisen karmeliittaluostarin eli nykyisen pääministerin kanslian kuuluisalle näköalaparvekkeelle ja muka yllättää siellä sanomalehteä lukevan pääministeri Orbánin, joka rutinoidusti kuolettaa pallon rinnallaan ja potkaisee sen takaisin, suoraan loppukuvissa juhlivalle uudelle stadionille.

(Sanomalehti Orbánin kädessä on inspiroinut erästä netti-ilkimystä tämmöiseen kuva-asetelmaan:

karmelitabudi

Vuosikausia Unkarin oppositio ja riippumattomat viestimet ovat jaksaneet päivitellä futishullun, aikoinaan itsekin ammattilaisurasta haaveilleen pääministerinsä stadion-maniaa. Ja olkoon miten demagogista ja populistista hyvänsä, vaikea on olla ihmettelemättä, miten ja miksi ympäri maata ja Unkarin ulkopuolisille unkarilaisalueillekin on rakennettava julkisilla varoilla upeita mutta puolityhjinä seisovia jalkapallostadioneja, samaan aikaan kun sairaalat ja koulut rapistuvat käsiin. Tämä kaikki on kuitenkin kärpäsen surinaa faaraon korvissa. Nemzeti Sport -lehden päätoimittajan György Szöllősin mukaan kansakunnan uusi stadion täyttää satavuotisen unelman, jonka toteutumisen ovat moneen kertaan estäneet esimerkiksi Trianonin (nyyh!) trauma, maailmanlaajuinen talouskriisi ja toinen maailmansota – sekä tietenkin edellinen häijy Gyurcsányn hallitus, jonka aikana stadionprojektia ei suostuttu edistämään laisinkaan. Pitäähän sitä kymmenmiljoonaisen kansakunnan pääkaupungissa olla katedraalien, yliopistojen ja teatterien ohella myös asianmukainen urheilun pyhättö.

Samaan aikaan, kun uusi Puskás-stadioni juhlallisesti otettiin käyttöön (Unkari-Uruguay-ottelulla, jonka Unkari hävisi 1–2), Wienissä avattiin Keski-Euroopan yliopiston (CEU) uudet toimitilat ja juhlittiin yliopiston perustajaa, viime vuodet Unkarin hallituksen propagandan ykkösmörkönä toiminutta finanssimiljardööriä ja mesenaattia György/George Sorosia.  Kuten lukijat varmasti muistavat ja tietävät, CEU perustettiin aikoinaan kouluttamaan edistyksellistä älymystöä, tulevia vaikuttajia Keski-Euroopan entisten sosialistimaiden siirtyessä demokratiaan. Viime vuosina, samalla kun Soros synnyinmaassaan Unkarissa nostettiin ammattilaisten suunnittelemalla propagandastrategisella vedolla jonkinlaisen pääpahiksen rooliin, myös CEU:ta alettiin systemaattisesti hätyyttää, ja räätälöidyllä lainsäädännöllä se pakotettiin siirtämään suurin osa toiminnoistaan pois maasta. Uusi koti löytyi Wienistä, mutta hyökkäykset toki jatkuvat. Itävaltalainen Kurier-päivälehti kertoi varsin naiivista mutta vastenmielisestä trollihyökkäyksestä: epäaidon oloisista nettiprofiileista käsin CEU on jo ennen toimintansa käynnistymistä saanut Googlessa kasapäin hyvin ikäviä arvioita (”Wienin huonoin koulu”, ”kehnolaatuista opetusta”, ”ei opetusta vaan aivopesua”).

CEU:n toiminta käynnistyy ensin Favoritenin kaupunginosassa (lähellä niitä kulmia, missä ministeri Lázár taannoin kävi kuvaamassa videonsa maahanmuuton kauhuista Wienissä), myöhemmin yliopiston on tarkoitus muuttaa entisen Otto Wagner -sairaalan arkkitehtonisesti arvokkaisiin rakennuksiin fiiniin Penzingin kaupunginosaan. CEU:n väliaikaisen campuksen avajaisissa olivat paikalla itsensä Sorosin lisäksi Itävallan ja Wienin silmäätekevät, esimerkiksi Wienin ylipormestari Michael Ludwig ja Itävallan Tiedeakatemian puheenjohtaja, teleportaatiokokeista tunnetuksi tullut fyysikko Anton Zeilinger. Wienin-vierailullaan Soros tapasi myös liittopresidentti Van der Bellenin, ja Wienin kaupunki myönsi hänelle kultaisen ansiomerkin.

 

 

Soros ja ylipormestari Ludwig. Kuva ORF:n uutissivulta.

Wienissä siis CEU toivotetaan avosylin tervetulleeksi, ja paikalliset päättäjät ovat innoissaan siitä, miten uusi, kansainvälinen huippuyliopisto vahvistaa entisestään Wienin asemaa Keski-Euroopan tieteen ja kulttuurin kartalla. Tätä on valitettavasti turhankin helppo vertailla – okei, olkoonkin että populistisesti ja demagogisesti – siihen, mitä Unkarin tiedemaailmassa tapahtuu. Valitan, en siis ole urheilunaisia, mutta tämä syöttö tuli suoraan lapaan:

Budapestin Corvinus-yliopisto, entiseen maailmanaikaan Karl Marxin mukaan nimetty taloustieteiden yliopisto, nimettiin vuonna 2003 uudelleen Unkarin historian maineikkaan renessanssikuninkaan Mathias Corvinuksen mukaan. Helmikuussa 2019 Corvinus-yliopisto yksityistettiin eli siirrettiin uuden säätiön omistukseen, jonka rahoituspohjana ovat valtion omistukset öljynjalostusyhtiö MOL:issa ja Gedeon Richter -lääketehtaassa. Yksityistämisprosessi on tietenkin Orbánin luottoliikemiesten hallinnassa… Corvinus-yliopiston opettajakuntaan kuuluu professori István Tózsa, joka opettaa ainetta nimeltä ”hungaricumit ja kansallisen kulttuuriperinnön suunnittelu”. (Hungaricum on Unkarissa nykyään käsite, josta on säädetty oikein lakikin: virallisesti suojeltuja unkarilaisen kulttuuriperinnön osia ovat esimerkiksi Herendin posliinitehtaan tuotteet, haukkametsästys, unkarilainen operetti, karcagilainen lampaanlihamuhennos sekä jalkapalloilija Ferenc Puskásin elämäntyö.)

Äskettäin, kuten 444.hu-uutissivusto pirullisesti raportoi, professori Tózsa kertoi Demokrata-lehdelle järisyttävän tieteellisiä tutkimustuloksia. Jopa hänenkin opiskelijoillaan oman maan maantieteen, historian ja kulttuurin tuntemus on surkean heikko: nuoret eivät löydä Tokajta Unkarin kartalta eivätkä tunnista Rákóczi-marssin sävelmää. Tämän professori ilmaisee tieteellisesti: kandidaattivaiheessa opiskelijoiden unkarilaisuustietoisuus on kognitiivisella tasolla 15–21 %, maisterivaiheen verrokkiryhmällä 33 %. Olennaisinta tietenkin ovat tästä vedetyt poliittiset johtopäätökset:

21-prosenttinen kognitiivinen kansallinen identiteetti ei välttämättä enää riitä estämään, kun opiskelija lähtee osoittamaan mieltään selkeästi kansalliseksi julistautunutta hallitusta vastaan – eikä sen puolesta. Tämä saattaa muodostaa vakavan esteen Unkarin hallituksen tietoiselle kansallisvaltion rakentamis- ja vahvistamispolitiikalle. Keskiverto-opiskelija, joka tässä tapauksessa Corvinus-yliopiston edessä liittyy joukkoon osoittamaan mieltään Unkarin hallitusta vastaan, omaa siis keskimäärin vain viidesosan tietoa – ja neljän viidesosan tiedonpuutteen – siitä, mikä tekee unkarilaisesta unkarilaisen.

Tämä on tiedettä. Professori on siis luonut ”kognitiivisen kansallisen identiteetin” käsitteen mittauskriteereineen ja tärkeine poliittisine sovelluksineen. Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin – toivotan kaikille mukavaa urheilullista ja tieteellistä viikonlopun jatkoa!


Korruptiosta, urheilusta ja sateenkaarenvärisestä Coca-Colasta

6 elokuun, 2019

No nih. Enää ei totisesti voi valittaa, ettei Suomessa puhuttaisi Unkarin asioista tai Unkarissa Suomen. Suomen EU-puheenjohtajuuden myötä aktivoidut vaatimukset siitä, että Unkarin kaltaisilta nettohyötyjiltä pitäisi panna rahahanat kiinni, jos ne jatkuvasti pitävät pilkkanaan oikeusvaltioperiaatetta ja ihmisoikeuksia, ovat saaneet unkarilaiset pääministeri Orbánia myöten reagoimaan, ja tätä on sitten puitu molempien maiden mediassa. Viimeksi Suomen entinen Budapestin-suurlähettiläs Petri Tuomi-Nikula kirjoitti aiheesta sangen asiallisen ja ytimekkään puheenvuoron Hesarin mielipidepalstalle, ja tätä puolestaan referoivat innoissaan Unkarissa useammat riippumattomat viestimet (ilmeisesti ensin 444.hu, sitten myös ainakin HVG, Magyar Narancs, Index ja Népszava). Näiden kommenttiketjuista löytyy toki Fidesz-trollien velvollisuudentuntoista työskentelyä (”Mutkun Suomessa rehottaa korruptio, ei ole perustuslakituomioistuinta eikä perustuslakiakaan, Suomi on paska maa ja tällä suurlähettiläällä on ihan nolo nimikin”), mutta useimmat omassa kuplassani kelluvat reaktiot tuntuvat olevan tämäntyyppisiä: ”Vai että Unkari yksi Euroopan korruptoituneimpia valtioita? Ei, vaan kaikkein korruptoitunein!”

(Tämän päivän Hesarin mielipidepalstalla muuten unkarilainen tiedemies, Aalto-yliopiston vieraileva tutkija vahvistaa Tuomi-Nikulan väitteet ja tiivistää Unkarin ongelmat erinomaisesti noin kolmeen kappaleeseen. Suosittelen kaikille, jotka tarvitsevat todella tiiviin esityksen siitä, mikä Unkarissa on pielessä.)

Niin, se korruptio. Pari vuotta sitten, kun Unkari isännöi uinnin maailmanmestaruuskilpailuja ja Budapestiin nousseiden laitosten ja rakennelmien todellisista ja ”sovelletuista” kustannuksista liikkui kaikenlaista, unkarinkielistä somea kiersi tämä kuva (itse löysin sen Mérce-uutissivuston FB-syötteestä):

hidak.jpg

Ylempi silta on Sveitsin Zermattin lähistöllä 85 metrin syvyisen kuilun ylle rakennettu maailman pisin jalankulkusilta.  494 metriä pitkä silta, jota ei suositella korkeuskammoisille, maksoi Mérce-sivuston mukaan noin 650.000 euroa. Alemmassa kuvassa näkyy 45 metrin mittainen jalankulkusilta, joka rakennettiin Budapestissa uuden kisauimahallin lähistölle. Sen rakentamiseen upposi julkista rahaa yli 1,3 miljoonaa euroa. Käsi ylös ne, jotka uskovat tämän johtuvan siitä, että rakennustarpeet ja työvoima ovat Unkarissa kaksikymmentä kertaa kalliimpia kuin Sveitsissä!

Uintihan on unkarilaisille kansallisurheilua, ja uintilajien kansainvälisistä kilpailuista unkarilaiset kärräävät poikkeuksetta kotiin kasapäin mitaleja. Näin nytkin, kun vuoden 2019 maailmanmestaruuskisat juuri päättyivät Etelä-Koreassa. Unkari oli kansainvälisessä vertailussa viidentenä viidellä kultamitalillaan. Mitalitilaston ohella melkoista mediahuomiota sai unkarilainen uimari Tamás Kenderesi, joka eräänä iltana oli paikallisessa soittoruokalassa kähmäissyt korealaista tanssijatyttöä takapuolesta. Tyttö ei ymmärtänyt leikkiä vaan teki asiasta rikosilmoituksen, Kenderesi pidätettiin ja päästettiin lopulta lähtemään maasta vasta sakkorangaistuksen jälkeen. Kenderesi on pyytänyt anteeksi ja pahoitellut ajattelematonta tekoaan, mutta kiistää seksuaalisen ahdistelun. (Oho. Mikähän sitten saa nuoren miehen käymään käsiksi nätin nuoren naisen takapuoleen elleivät jonkinlaiset seksuaaliset tarkoitusperät? Ja jos ei toisen kähmiminen ilman lupaa ole ahdistelua niin mikä sitten?)

Mutta mitalien ja kähmintäskandaalin varjossa on riippumattomassa mediassa puhuttu myös rahasta. Nimittäin: monet muistavat, että Unkarin vuonna 2017 järjestämät uintikisat maksoivat lopulta paljon enemmän kuin ensin oli tarkoitus. Uuden kisauimahallin (Duna Aréna) budjetti paisui lopulta yli kuusinkertaiseksi, ja tämän uimahallinkin kulut olivat alle puolet koko kisojen budjetista. Tuo ylempänä esitetty kävelysiltaesimerkki osoittaa, että muuallakin oli mielenkiintoisia rahanreikiä, jotka ilmeisesti johtivat suoraan vallanpitäjiä lähellä olevien, hm, isänmaallisten liikemiesten taskuihin. Korealaiset puolestaan järjestivät nyt kaksi vuotta myöhemmin vastaavat kisat puolella siitä, mitä Unkarin maailmanmestaruuskisat maksoivat. Eikä tämä tähän lopu, vaan Unkari tulee järjestämään uinnin maailmanmestaruuskisat jälleen vuonna 2027, ja jo sitä ennen ovat vuorossa yleisurheilun maailmanmestaruuskisat 2023. Olympialaisten järjestämishanke tosin meni puihin, ja ihme kyllä pääministeri Orbán on itse julkisesti ollut sitä mieltä (kertoo tuo samainen ylempänä linkitetty 444.hu-sivuston juttu), että hänen lempilajinsa jalkapallon maailmanmestaruuskilpailujen isännöimiseen Unkarin rahkeet eivät riittäisi. Siihen kun tarvittaisiin vielä enemmän ja vielä isompia stadioneja kuin ne lukuisat jalkapallon pyhätöt, joita Orbánin valtakaudella on eri puolille Unkaria ja lähialueita noussut ja joilla oppositiomedian kitkeräksi riemuksi usein on vaikeuksia saada katsomonsa täyteen.

Uintikisat sikseen: viime päivinä keskeinen teema unkarilaisessa some- ja mediakuplassani on liittynyt aihetunnisteeseen #loveislove. Huomenna nimittäin alkaa Budapestissa Óbudan saarella perinteikäs nuorisomusiikkifestivaali Sziget (‘Saari’), johon odotetaan ulkomaisten tähtiesiintyjien lisäksi myös paljon kansainvälistä yleisöä. Tapahtuma tuo Budapestin kaduille myös sponsorien mainosjulisteita, ja sponsoreista yksi, Coca-Cola, panostaa yhteen merkittävään kuluttajasegmenttiin sekä nuorison kasvavaan suvaitsevaisuuteen uusilla mainoksillaan. Niissä sekä eri- että samasukupuoliset kauniit nuoret pariskunnat hellästi poski poskea vasten nauttivat ruskeaa porejuomaa, joka sisältää ”zéró cukor, zéró előítélet” eli ‘sokeria nolla, ennakkoluuloja nolla’. Rakkaus on rakkautta, sukupuolesta riippumatta.

Ns. perusarvoihin panostaville poliitikoille, joita Unkarin valtapuolueista löytyy runsain mitoin, tässä on tietenkin loistava loukkaantumisen paikka. Hallitusta lähellä olevat verkkosivustot pauhaavat ”homolobbyn” vehkeilystä ja ”ylikansallisten suuryritysten” häijyistä juonista, joita vastaan ”me sanomme vain, että perhe on perhe”. Yksi joukkovetoomuskin on käynnistetty (tätä kirjoittaessani sen näkyy allekirjoittaneen jo yli 30.000 ihmistä). Sen laatijat pelkäävät nuorison, lasten ja perheiden puolesta:

Tällaiset mainokset ovat Länsi-Euroopassa jo arkipäivää. Maassamme tämä prosessi on vielä pysäytettävissä. Siihen on tilaisuus nyt, kun se silmiemme nähden nousee uudelle tasolle. Tähän mennessä eivät Unkarissa vielä suuryritykset ole käyttäneet mainonnassaan avoimesti homoseksuaalisia sisältöjä ja viestejä. Älkäämme elätelkö harhoja, tämä on testi. Jos tämänkin Unkarin yhteiskunta hyväksyy, yhä uusia askeleita tulee seuraamaan. Julisteita, mainoksia, elokuvia, sateenkaarituotteita [??] jne. Ja mitä pitemmälle kaltevalla pinnalla luisumme, sen vaikeampi tulee olemaan tätä pysäyttää.

Fidesz-puolueen kansanedustaja István Boldog ilmoitti julkisesti boikotoivansa Coca-Colaa, kunnes moraalittomat mainosjulisteet poistetaan. Teatteriohjaaja Róbert Alföldi – yksi tunnetuimmista Unkarin kulttuuripiirien järjestelmänvastustajista ja julkihomoista – puolestaan poseerasi Facebook-sivullaan tapojensa vastaisesti Coca-Cola-pullo edessään ilmoittaen, että szerelem az szerelem, rakkaus on rakkautta ja nämä mainosjulisteet ovat oikein mainioita. (Näin siis kansainvälinen suuryritys saa myös edistykselliset intellektuellit mainostamaan aikoinaan amerikkalaisen kulttuuri-imperialismin symbolina tunnettua imelää litkua. Ovelaa.)

Mielenkiintoista on kuitenkin, että Fidesz-puolue ei ota colakohuun julkisesti kantaa vaan vastaa oraakkelimaisen monimielisesti, että ”Unkari on vapaa maa ja jokainen saa itse päättää, juoko Coca-Colaa”. Tässä nimittäin törmäävät intressit. Toisaalta on vastattava syvien rivien perusarvoturvallisuuden kaipuuseen, pidettävä tyytyväisinä ne, joiden homofobialla, rasismilla, miessovinismilla ja ylipäätään vieraan ja uuden pelolla on tähänkin asti ratsastettu. Mutta toisaalta suurin osa tästä väestä pysyy Fideszille ja Orbánille uskollisena joka tapauksessa, sillä vaihtoehtoja ei paljon ole ja Orbánin henkilökultti on monille näistä ihmisistä joka tapauksessa muuttunut uskonnollisen vakaumuksen kaltaiseksi elämän peruspilariksi. Ja jos nämä äänestäjät joka tapauksessa pysyvät omassa karsinassa, niin kannattaa ennemmin panostaa ”vastustajien” rauhoittelemiseen ja olla julkisesti ärsyttämättä kansainvälisiä ihmisoikeusjärjestöjä tai – varsinkin – kansainvälisiä suuryrityksiä. Ennen kaikkea Budapestin turismille tekee hyvää pieni pinkkipesu. Sziget-festareille saapuu paljon kansainvälistä yleisöä, josta melkoinen osa saattaisi harkita kahdesti, jos isäntäkaupungin imagoon ruvettaisiin kytkemään julkista tai virallista homovastaisuutta.

Virallisen vaitiolon jatkuessa hallituksen vastustajat voivat rauhassa tehtailla myös Coca-Cola-kohun inspiroimia meemejä. Tässä uusiokäyttöön on otettu kuuluisa uutiskuva Orbánin ja hänen turkkilaisen illiberaali-kollegansa herkästä hetkestä. Kuten somekuplassani joku tämän meemin jakajista muistutti: ”Toivon, että jokaisella olisi joku, joka katsoo häntä niin kuin Orbán Erdoğania. Rakkaus on rakkautta!”

loveislove.png


Demagogiaa?

13 heinäkuun, 2017

Unkari valmistautuu isännöimään uinnin maailmanmestaruuskisoja. Oppositioviestimissä on kirjoiteltu kitkerästi sekä tapahtuman budjetista, joka ensimmäisiin arvioihin verraten on levinnyt kymmenkertaiseksi (ja ylimääräisen rahan arvellaan virtaavan päättäjiä lähellä olevien oligarkkien ja bulvaanien taskuihin), että erinäisistä omituisuuksista ja kömmähdyksistä järjestelyissä. Tonavan rantaan rakennetun uuden uimalan muodonmuutoksista sekä kisamaskottien nolosta nimenvaihdoksesta on tässäkin blogissa jo ollut puhetta. Viime päiviin saakka on julkisuudessa ihmetelty kuvia vielä varsin keskeneräisistä kisapaikkojen rakennustöistä tai uutisia avajaisohjelmasta, johon viime tingassa kutsuttiin osallistumaan muutamia kansainvälisesti menestyneimpiä unkarilaisia entisiä kilpauimareita (joita toki riittää) ja sitten vielä viimemmässä tingassa peruttiin tämä kutsu. Kisojen verkkosivuston englannin kielen tasoa on kauhisteltu, Leiterjakab-käännösvirheblogi päätyi toteamaan, että englanninkielisiä tekstejä ei ole voinut laatia ”oikea” kääntäjä vaan ne on teetetty jollakulla englantia ”osaavalla”, kenties opiskelijalla. (Ja ilmeisesti, toteavat tämän kommentoijat, jonkun tärkeän henkilön sukulaispojalle tai -tytölle on tästä maksettu ammattilaistaksan mukaan.) Rahaa siis on poltettu, mutta ei välttämättä oikein eikä rehellisesti.

Uintikisojen kunniaksi ilmeisesti poistetaan näkyviltä myös pahennusta herättäneet ”Ei anneta Sorosin nauraa viimeisenä” –julisteet, joita on viime päivinä kommentoitu laajalti myös kansainvälisessä lehdistössä. Hallituksen tiedottajat kiistävät jyrkästi, että julisteiden poistamisella olisi mitään tekemistä kansainvälisen kritiikin tai varsinkaan tulossa olevan suuren urheilutapahtuman kanssa: julistekampanja on vain alun alkaen suunniteltu päättymään 15.7., ei sen ihmeempää. Siitä huolimatta oppositioviestimet muistuttavat, mitä natsi-Saksassa tehtiin olympialaisten alla kun virallinen juutalaisvastaisuus piti raivata pois kansainvälisten arvovieraiden näkyviltä:

antijewishsignsdown

Uintikisojen (ja tietenkin jalkapallostadionien) lisäksi jatkuu julkisten varojen käyttäminen merkillisiin prestiisiprojekteihin, muuhunkin kuin pääministerin kanslian uusiin toimitiloihin Budan linnassa. Pari vuotta sitten Unkarin hallitus onnistui hankkimaan takaisin osan ”perhehopeista” (családi ezüst), kuten pääministeri Orbán asian ilmaisi, eli niin kutsutusta Seuson aarteesta. Kyseessä on 300-400-luvulta jKr. peräisin oleva loistelias hopea-astiasto, joka on ilmeisesti kuulunut Seuso-nimiselle mahtavalle roomalaiselle (nimi mainitaan yhden hopeavadin latinankielisessä kaiverruksessa), kenties Pannonian provinssin korkealle sotilasvirkamiehelle. Hopea-aarteen löysi 1970-luvulla Polgárdista, Balatonjärven itäpäästä paikallinen mies, joka sittemmin teki hämärissä oloissa monenlaisia arveluja nostattaneen itsemurhan. Aarre päätyi tuntemattomia teitä pois Unkarista ja englantilaisen lordin omistukseen, ilmestyi 1990-luvun alussa newyorkilaiseen taidehuutokauppaan, ja siitä pitäen Unkarin valtio on yrittänyt hankkia sitä takaisin.

Pari vuotta sitten Orbánin hallitus julisti riemuissaan ”perhehopeiden” palaavan kotiin, mutta tuolloin hankittiin 4,5 miljardin forintin (noin 15 miljoonaa euroa) summalla vain osa astiastosta. Kaupan yksityiskohdat julistettiin salaisiksi 30 vuoden ajaksi. Nyt pääministeri Orbán ilmoitti uudessa tiedotusvideossa, että vielä seitsemän upeaa astiaa samoista ”perhehopeista” on saatu hankituksi takaisin Unkariin.

Koko aarteen hintaa ei ilmeisesti ole julkistettu, eikä tiedossa ole, onko Seuson astioita vielä jossakin liikkeellä, mutta selvästikin hallitus on päättänyt, että Seuson hopeat ”tuodaan takaisin” Unkariin, maksoi mitä maksoi.

Ja tästä pääsemme tuohon poliittisen demagogian, populistisen kansankiihotuksen ongelmaan. Moderni yhteiskunta on kerta kaikkiaan sen verran monimutkainen, että raha ei siellä kierrä yksinkertaisesti yhtyvien astioiden periaatteella. Kansainväliset suhteet, talouselämän mutkikkaat mekanismit, kulttuuri- ja arvovaltakysymykset ja monet muut asiat on kustannettava joskus kalliistikin, samalla kun rahaa aivan selvästi puuttuu kaikkein köyhimmiltä ja onnettomimmilta. Saataisiinko Suomesta leipäjonot poistettua, vanhuksille riittävästi vaippoja ja koulurakennukset alun alkaen rakennettua homehtumattomiksi, jos eduskuntatalon remontista olisi luovuttu tai jos Kansallisoopperan uutta taloa ei koskaan olisi rakennettu? Paljonko lasten mielenterveyspalveluja, kehitysapua, luonnonsuojelua tai maahanmuuttajien kotouttamisprojekteja voitaisiin rahoittaa Suomi100-juhlavuoden tapahtumiin käytetyillä varoilla? Ei se valitettavasti näin yksinkertaisesti mene, että jostakin ”tarpeettomasta” säästyvä raha voidaan heti käyttää johonkin ”tarpeelliseen”. Ja mikä on tarpeetonta – urheilu, kirjallisuustiede, moderni kuvataide, teoreettinen filosofia, arkeologia, tietokonepelien tutkimus? Toimiakseen ja kansalaisensa sitouttaakseen nykyaikainen valtio tarvitsee myös kaunista turhuutta, kulttuuria, sivistystä ja kansainvälistä näkyvyyttä.

Siitä huolimatta Unkarin tilanne, etenkin terveydenhuollon ja koulujärjestelmän silminnähtävä kurjistuminen, alkaa mennä niin pitkälle, että ”demagogisia” vertailuja ei kerta kaikkiaan voi enää olla tekemättä. Julkisia varoja käytetään luksus- ja prestiisiprojekteihin, ja ennen kaikkea tässä yhteydessä niitä kanavoidaan myös suoraan poliittisille päättäjille tai heitä lähellä oleville tahoille. Pääministeri Orbánin lähipiiri, ministerit ja korkeat virkamiehet, asuvat ja elävät paljon ylellisemmin kuin heidän palkallaan olisi mahdollista. Samaan aikaan kouluissa kytee kapina ja sairaaloissa on pulaa tärkeimmästäkin. On sairaaloita, joissa potilaita tai näiden omaisia pyydetään tuomaan mukanaan ei vain henkilökohtaisia hygienia- ja ateriointivälineitä, yöpukua ja pyyhettä vaan myös esimerkiksi reseptittömiä särkylääkkeitä, sideharsoa, sauvaparistoja kannettaviin EKG- tai verenpaineseurantalaitteisiin tai jopa paperia potilaskertomusten tulostamista varten. Äskettäin lääkärien ammattijärjestö käynnisti kampanjan, jolla kerättiin sairaaloille lahjoituksia käsidesinfiointiaineen ostoon – väittämän mukaan sairaalainfektioihin kuolee Unkarissa enemmän ihmisiä kuin liikenneonnettomuuksissa, ja monissa sairaaloissa ilmeisesti säästöleikkaukset ovat iskeneet myös desinfiointiin.

Omassa somekuplassani tämän ristiriidan symboliksi on noussut äskettäinen lapsen kuolemantapaus. Tyttö, jolle tehtiin sydänleikkausta Budapestin valtakunnallisessa kardiologian instituutissa, jouduttiin kesken operaation rintakehä avattuna kuljettamaan toiseen sairaalaan, koska maan tärkeimmässä sydänsairaalassa ei ollut tietokonetomografia- tai magneettikuvauslaitteita. Lääkärien ponnisteluista huolimatta lapsi kuoli samana iltana. Asiasta kertoi lapsen isoäiti Klubrádió-radiokanavan ohjelmassa, ja siitä pitäen unkarinkielinen Internet on ollut täynnä närkästystä. Valtiosihteeri Bence Rétvári ja sittemmin itse terveysasioista vastaava superministeri Zoltán Balog ovat vastanneet arvosteluihin muistuttaen, että tietokonekuvantamislaitteita on nyt jo enemmän kuin edellisen hallituksen aikaan…

Missä kulkee demagogian ja ”kansan oikeutetun raivon” välinen raja? On vaikea olla puristamatta käsiään nyrkkiin lukiessaan Anikó Nagypálin mielipidekirjoitusta:

Kolmetoistavuotias ja vastasyntynyt. Unkarin kaksi uusinta uhria.

Olkaa hyvä ja katsokaa heitä, herra ministeri Balog. Katsokaa vain, vuoron perään, varovasti, te kaikki, te kyyniset elostelijat, mahtailijat, jotka samastatte itsenne Unkariin, jotka johdatte täällä tätä paskaläjää.

(…)

 

Lapsenmurhaajille ei armoa.

Ei armoa niille, jotka kyynisesti, pönäkästi vain toteavat, että olihan edes toisessa sairaalassa CT- ja MR-laitteet.

Oli niin.

Eräässä toisessa Unkarissa taas ennen vanhaan oli niin, ettei joka päivä tarvinnut raivostua järjiltään jonkin järkyttävän, mielettömän kuolemantapauksen tähden.

 


Eiku, osa 2.

23 helmikuun, 2017

Budapestinhan piti järjestää vuoden 2024 olympiakisat. On laadittu logo ja tehty upeaa hipsteriurbaania fiilinkiä huokuva mainosvideo, joka tätä kirjoittaessani on vielä nähtävillä osoitteessa http://media.budapest2024.org/ . Pelkkään hakuprojektiin arveltiin helmikuun alussa uponneen jopa 37 miljardia forinttia (120 miljoonaa euroa).

Hallitus ja Budapestin kaupungin johto ovat hehkuttaneet tätä mahtavaa prestiisiprojektia ja ”isänmaalliset” tahot julistaneet, että joka jotain muuta ajattelee, on maanpetturi. Oppositiopiireissä dubiot ovat kuitenkin olleet väkevät. Tuntemukset tiivisti noin viikko sitten Facebookissa levitetty kuva, jossa olympialaisprojektin mainosta (miekkailija Áron Szilágyi julistamassa: Olympialaisten puolesta kaikki peliin!) kantava bussi on syttynyt palamaan.

palavabussi

Metrossa tapahtuneista tulipalonaluista ja muista teknisistä häiriöistä on viime kuukausina kerrottu tavan takaa. Ilmeisesti Budapestin liikennelaitoksen bussienkin kunto nostattaa epäilyksiä siitä, kestäisikö kaupungin infrastruktuuri olympialaisten mittaista suurrasitusta.

Sitten kansan napinasta nousi taas uusi oppositioliike. Momentum-liike, joka ilmeisesti on järjestäytymässä puolueeksi, asettui olympialaistenvastaisen kampanjan taakse, jota tukivat myös muut oppositiopuolueet. Konkreettisena tavoitteena oli kerätä allekirjoituksia kansalaisaloitteeseen, jolla vaadittaisiin kansanäänestystä olympialaisten järjestämisestä. Monien oli vaikea uskoa hankkeen onnistumista: oppositiomedioissa kerrottiin allekirjoitusten kerääjiä häirityn ja hätyytetyn. Keruuhanke onnistui kuitenkin yli odotusten, allekirjoituksia kertyi paljon enemmän kuin tarvittavat 138 000, eli muutama päivä sitten koko unkarilainen uutisvirtani oli täynnä lukua 266 151.

Nyt olisi voinut tapahtua jokin samanlainen tempaus kuin ns. Kaljupäägate vajaa vuosi sitten: sosialistisen oppositiopuolueen MSZP:n edustaja tuli jättämään kansanäänestysaloitetta kauppojen sunnuntaiaukiolon vapauttamisesta, mutta jostakin ilmestyneet bodatut, kaljupäiset häiskät estivät häntä pääsemästä luukulle ennen kaljupäiden saattelemaa vanhaa rouvaa kilpailevine aloitteineen. Tai sitten, jos kansanäänestykseen asti olisi päästy, tulos olisi voinut olla sama kuin viime syksynä, EU:n pakolais- ja turvapaikanhakijapolitiikasta tai paremminkin sen irvikuvasta äänestettäessä. Mahtavasta mainosrummutuksesta huolimatta suuri osa kansasta jäi kotiin tai jätti uurnaan huolellisesti mitätöidyn lipun, joten äänestysprosentti jäi alle vaaditun 50:n eikä tulos ollut juridisesti pätevä – silti pääministeri Orbán oitis julisti sen ”poliittisesti päteväksi”, eikä mikään muuttunut.

Vaan ei. Kävikin hieman samaan tapaan kuin Kaljupäägaten tapauksessa, jossa hallituksen oli pakko tajuta toimivansa syvien rivien tahtoa vastaan. Kauppojen sunnuntaiaukiolon kieltäminen, jota Fidesz-valtapuolueen (ja katolisen kirkon) pikkuruinen koalitiokumppani, kristillisdemokraattinen KDNP oli ajanut, oli nostattanut laajaa vastustusta monissa ihmisryhmissä: pikkukauppojen pitäjissä, sunnuntaitöillä tärkeitä lisäansioita hankkineissa ja niissä kiireisissä tavallisissa työtätekevissä (usein kahta työtä tekevissä!) ihmisissä, joille perheen ostosten hoitaminen arkitöiden lomassa oli melkoinen lisärasitus. Niinpä, kun sosialistit olivat käräjöineet tahtonsa läpi ja saaneet oikeudessa osoitetuksi, että heidän kansanäänestysaloitteensa pitäisi ottaa vastaan, hallitus oitis perääntyi ja ilmoitti, että sunnuntaiaukiolo vapautetaan. Yhtäkkiä ei enää ollutkaan kansakunnan elämän ja kuoleman kysymys, että ”perheet saisivat olla sunnuntaisin yhdessä”.

Sama nähtiin yllättäen eilen. Jo muutaman päivän ajan oli pohdiskeltu, miten vallanpitäjät reagoisivat siihen varsin selvään signaaliin, jonka allekirjoituskampanja oli antanut. Spekuloinneille tuli äkkiä loppu, kun eilen valtion ykkösuutiskanava M1 ilmoitti, että Unkari luopuu vuoden 2024 olympialaisten tavoittelemisesta.

M1:n tietojen mukaan pääministerin, ylipormestarin sekä Unkarin olympiakomitean johdon tapaamisessa päätettiin yhteisesti, että Unkari peruuttaa hakemuksensa, sillä se merkitsisi maalle huomattavaa arvovaltatappiota. Päätöksen syynä on, että Unkari ei pysty ylläpitämään pitkälle venyvää, tappioon tuomittua hakuprosessia. Siksi neuvottelijat päätyivät siihen, että vastuullinen päätös voi olla vain se, että pääkaupunki ja Unkarin olympiakomitea vetäytyvät kilpailusta.

Syyllinen toki löytyy välittömästi. 444.hu-uutissivusto tarjoilee pirullisesti virnuillen valikoiman uutisotsikoita hallitusta lähellä olevista lehdistä: ”Meillä oli unelma”, nyyhkyttää urheilulehti Nemzeti Sport. ”Vasemmisto on jälleen pettänyt kansan”, syyttää Magyar Hírlap, ja hallituksen uskollisin äänitorvi Magyar Idők jyrähtää: ”Oppositio murskasi olympiaunelmamme”. Ja jatkaa, siteeraten Lajos Kósaa, Debrecenin entistä pitkäaikaista pormestaria, jonka jokaisesta suunavauksesta voi nykyään odottaa jonkinlaista tahattoman huumorin mestarinäytettä:

Lajos Kósa, Fidesz-puolueen parlamenttiryhmän johtaja lausui puolueen johdon nimissä, että oppositio on jo moneen kertaan valehdellut kaikille olympialaisten järjestämisestä. Poliitikon mukaan tämän ilmeisenä päämääränä oli vaikka kavalluksenkin kautta suistaa pääkaupunki ja koko maa raskaaseen kansainväliseen arvovaltatappioon.

Tämä on taas varsin tyypillistä Kósaa, eli yhtä suosikkiaforistikkoani siteeratakseni, ”eräiden ihmisten ajattelu muistuttaa porsaan juoksua – porsas ei juokse erityisen nopeasti, mutta sitä on hyvin vaikea saada kiinni”. Siis mistä tässä oikein on valehdeltu, kuka on kavaltanut kenet mille, ja miten Unkarin kansainvälinen arvostus kärsii, jos se vetäytyy olympialaishankkeesta kesken hakuprosessin (niin kuin jo muutamat muutkin maat ovat tehneet)? Ja jos kerran ilkeä oppositio valehtelee kansalle, miksi ei hallitus tehnyt samoin kuin ennenkin, eli käynnistänyt mahtavaa propaganda-, siis tiedotuskampanjaa valheiden kumoamiseksi? Sillähän on määrättömästi tiedotusvälineitä ja julkista ilmoitustilaa käytettävissään, miksi ei nolimpia-kampanjaa vastaan olisi voinut käynnistää samanlaista koneistoa kuin maahanmuuttovastaisten kansanäänestysten alla?

Hvg.hu-sivuston kolumnisti Árpád W. Tóta irrottelee vahingoniloisesti: hallitus on kuin koulukiusaaja, riittää, että pari päättäväistä tyyppiä nousee vastustamaan.

Pelkuri juoksee karkuun, eikä siihen tarvita edes äänestystä. Hän on voitettavissa. (…)

Rohkeasti juoksi karkuun, niinpä. Nyt on vaipat täynnä, tuo toisina päivinä niin runsaana tulviva rohkeus, jolla hän pyörittää tätä maailmanhistorian servomoottorihallitusta, ehtyy tällaisissa tilanteissa täysin. Arkisin hän itse on koko kansakunta, ainakin kaksi kolmasosaa. Mutta nämä ovat todellisia juhlapäiviä: kun parisataatuhatta ihmistä sanoo ei, ja kupla puhkeaa niin, että koko Karpaattien allas tärähtää. (…)

Onko tämä tosiaankin koko kansakunnan asia? Kohtalonkysymys? Silloin Fidesz-puolueen tämänhetkinen etu ei saisi mennä tämän hankkeen edelle, vaan se pitää saattaa voittoon. No niin, selittäkääpäs nyt, mihin olympialaisia tarvitaan! Ketkä tarkistavat tilit, ettei kukaan tule ajatelleeksikaan syyttää järjestäjiä korruptiosta? Suosittelen Transparencya – vai pitääkö se juuri siksi häätää maasta, että se häiritsee varastamista? Paljonko tulee tuottoa, tai mikä on maksimitappio, ja ketkä ovat vastuussa, jos käy toisin kuin suunniteltiin? Mikä oikein on mennyt pieleen jokseenkin kaikissa viime aikojen olympialaisissa, ja miten me sitten onnistuisimme? Paljonko katsojia kerää jokin vapaaretkipyöräily nykyään, ja paljonko siitä syntyy voittoa? Ei tähän mitään noitakonsteja tarvita, julistetilaa on, rahaa on, ei mikään estäisi tuomasta totuutta esiin. Jos semmoinen olisi. (…)

Sen, mitä nämä tekevät, voi torjua, ja sen voi estää. Siinä ei toimi pelkästään kansanäänestysaloite. Voi esimerkiksi ohittaa korkeimman oikeuden ja naurettavan vaalilautakunnan ja kerätä allekirjoituksia noin vain, niiden painoarvon tähden. Mielensä voi ilmaista mistä vain, stadioneista, kuninkaanlinnasta, Lőrinc Mészárosin [pääministeri Orbánin suosikkioligarkin] naamasta. Mikä hyvänsä voi toimia, millä näytetään voimaa: lakko, rauhanomainen kansalaistottelemattomuus, mielenosoitus, taide, äänekäs halveksiva nauru. Viktor Orbán juoksee karkuun, jos vastarinta on tarpeeksi sitkeää. Me voimme vallata maamme takaisin katu kerrallaan, laki kerrallaan. Me voimme tosiaankin määrätä Paksin ydinvoimalaprojektin tulevaisuudesta. Ja koska pääministeri on näin pelkuri, ei siihen tarvita enemmistöä. Riittää näyttävä vastavoima ja totuus.

Ja kun kerran monta sataa tuhatta erilaista järjestelmän uhria kohtaa toisensa, se on laulun loppu. Kun opettajat, vanhemmat ja oppilaat, olympialaisten vastustajat, norjalaiset, lääkärit ja potilaat ja omaiset, kiristetyt yrittäjät ja nöyryytetyt työllistämistyöläiset, homot, tupakoitsijat ja ympäristönsuojelijat huomaavat toistensa huolenaiheet ja kokoavat ison kuvan. Huomaavat, että nämä eivät ole heidän yksilöllisiä ongelmiaan vaan vika on järjestelmässä ja auttamaton. Että miljoona fania huvittelee täällä seitsemän miljoonan kustannuksella – ja nämä fanitkin pettävät itseään.

Hänen viimeinen argumenttinsa on aina ollut se voima, joka on hänen takanaan. Enemmistö, joka on hänen. Ei ole mitään enemmistöä, ei ole mitään ylivoimaa. (…)

 

Näinköhän tässä tosiaan nähtiin, että demokratialla olisi sittenkin mahdollisuuksia? Vai onnistuuko myös Momentum-liike, kuten muutamat vastaavat aiemmin, hukkaamaan ”momentuminsa”?

 


Hännän heilutusta

3 helmikuun, 2017

Tänään Unkari taas ylitti suomalaisetkin uutiskynnykset, kun Putin jälleen vieraili Budapestissa kättelemässä Viktor Orbánia ja uhkailemassa ukrainalaisia. Edellisestä vierailusta ei ole montakaan vuotta aikaa, ja silloinkin tunnelmat olivat veljellis-ystävälliset. Kukapa enää muistaisi, mitä Orbán kymmenkunta vuotta sitten, syksyllä 2007 lausui ns. Lakitelekin tapaamisen 20-vuotisjuhlassa. Vuonna 1987 keskisessä Unkarissa, Lakitelek-nimisen paikkakunnan eräässä syrjäisessä talossa, jonka omisti runoilija Sándor Lezsák, oli pidetty kokous, jonka päätteeksi ensi kertaa julkisesti vaadittiin monipuoluejärjestelmään siirtymistä ja päätettiin Magyar Demokrata Fórumin, järjestelmänvaihdoksessa ratkaisevaa osaa esittäneen puolueen perustamisesta. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin tätä tapausta muisteltaessa Viktor Orbán piti puheen, jonka tiivistelmä löytyy toistaiseksi edelleenkin hänen kotisivultaan. Siinä kerrotaan näin:

[Orbán] viittasi myös siihen, että Venäjän  uusi voimistuminen ja ennennäkemätön taloudellinen voima aiheuttaa myös muutosta Euroopassa, ja EU:ssa suhtaudutaan nyt jo toisin neuvostoajoilta tänne jääneisiin tovereihin, näiden verkostoihin, ja Venäjää muistuttaviin poliittisiin ilmiöihin. Tämä merkitsee Euroopalle todellista haastetta ja uhkaa, joka Keski-Euroopasta käsin voi ulottua myös Euroopan Unioniin ja liittoutumien sotilaalliseen voimaan. ”Euroopassa ovat toden totta Putinin palatsikoirat [Putyin pincsijei] alkaneet kovasti lisääntyä, ja sen alkavat jo kaikki nähdä vaarana”, huomautti Viktor Orbán.

Näin siis vuonna 2007. Nyt palatsikoirien isäntä piipahti Budapestissa tapaamisessa, joka oppositioviestimien mukaan oli vuosisadan turhin, ainakin mitä Unkarin ja Venäjän suhteisiin tulee. Molemmin puolin lausuttiin ympäripyöreitä ystävällisyyksiä, Budapestin liikennettä sekoittivat perinteisen laajat turvatoimet, perinteisen mielenosoituspaikan Kossuth térin sulkivat pääministerin ikiomat terrorintorjuntajoukot, mutta uudessa paikassa parisataa mielenosoittajaa uskollisesti vihelteli ja ojensi kameroiden eteen kekseliäitä plakaattejaan:

putler

Tätä näpytellessäni Putin on palannut omalle maalleen. Unkari puolestaan palaa arkeen, jota tällä hetkellä leimaa viimekertaisessa postauksessa mainittu kansanäänestyskeskustelu. Unkarin hallitus siis pyrkii kovasti isännöimään vuoden 2024 olympialaisia, hankkeen vastustajat taas keräävät Budapestissa allekirjoituksia kansalaisaloitteeseen, jolla vaaditaan kansanäänestyksen järjestämistä asiasta: onko Unkarilla varaa olympialaisiin, kun koulut ja sairaalat rapistuvat käsiin. Mielipidetutkimusten mukaan olympiahankkeen kannatus onkin itse asiassa niin heikko, että kansanäänestyksessä se saattaisi hyvinkin kaatua. Olympialaisten vastustajiin on liittynyt myös vitsipuolue Kétfarkú Kutya (Kaksihäntäinen koira), jonka lahjoitusvaroilla kustannettuja julisteita on alkanut näkyä Budapestin katukuvassa:

olimpia-mkkp2-660x610

”Uuden ajan kreikkalaisia raunioita Unkarille! Kultatason tukijoina Unkarin koulujärjestelmä ja Unkarin terveydenhuolto” (Kuva esittää yhtä Ateenan olympialaisiin rakennetuista ja nykyään käyttämättöminä rappeutuvista stadioneista.)

Kiinnitetäänpä huomiota logoon, jossa olympiasoihtua kantaa metrojuna. Viime aikoina Budapestin metroissa tapahtuneet tulipalot ja muut tekniset häiriöt ovat nostattaneet epäilyksiä siitä, miten kaupungin infrastruktuuri kestäisi olympialaisten rasituksia. Viimeisimpiä metron rakennusprojekteja rasittavat myös melkoiset korruptioepäilyt – asiaan on puuttunut EU:n korruptionvastainen toimisto OLAF. Ei liene ihme, jos olympialaistenkin yhteydessä pelätään suurten summien katoavan vääriin taskuihin.

Varoittavana esimerkkinä olympiahankkeen riskeistä toimivat heinäkuussa Budapestissa järjestettävät uinnin maailmanmestaruuskilpailut. Ja etenkin niitä varten Tonavan rantaan rakennettu uusi halli, jonka vaiheita kuvailee 444.hu-sivustolla László Szily. Kisoja Budapestiin haettaessa haaveiltiin vielä uimalasta, jonka design ehkä lainailee turhankin ilmeisesti Zaha Hadidin suunnitteleman Lontoon olympiauimahallin ”Pringles”-muotoa mutta läpinäkyvä rakenne tekee vaikutuksen.

uimala1

Lasiseinäinen sipsi ilmeisesti kuitenkin hylättiin varsin nopeasti, ja sen jälkeen oli tarkoitus rakentaa turistihoukutin, jonka kultainen aallonmuotoinen verkkoseinä olisi väittämän mukaan soinut tuulessa.

uimala2

Sitten tapahtui vielä jotakin, ja samainen arkkitehti Marcel Ferencz joutui panemaan suunnitelmat uusiksi. Lähes valmis lopputulos ei, varsinkaan ankeana talvipäivänä, näytä paljon tavallista toimistorakennusta kummemmalta, vaikka julkisivua on vielä yritetty piristää jonkinlaisella aaltoefektillä.

uimala3

Ja kaiken lisäksi kustannukset monista lupauksista huolimatta ovat kasvaneet moninkertaisiksi, alun perin kaavaillusta kahdeksasta miljardista (yli 25 miljoonaa euroa) ilmeisesti viiteenkymmeneen miljardiin forinttiin (yli 160 miljoonaa euroa). Olympialaisten kustannuksiksi on tähänastisissa virallisissa suunnitelmissa arvioitu 774 miljardia forinttia, mikä hankkeen vastustajien mielestä on epärealistisen alhainen summa (viime aikojen olympiakisat ovat yleensä tulleet maksamaan ainakin tuplasti tuon verran). Kun otetaan huomioon, että Unkarissa yleensäkin korruptio ilmenee etenkin julkisten rakennushankkeiden yhteydessä, pelättävissä on, että olympialaiset tarjoavat vallanpitäjille loistavan tilaisuuden kanavoida julkista rahaa oligarkkien taskuihin. Jo olympialaisten hakemiseen on palanut veronmaksajien rahoja yllättävät määrät – hakemuksen kustannuksiin on varattu viisitoista miljardia, mutta äskettäin summaan lisättiin vielä puolitoista miljardia konsulttipalkkioihin (!), perusteluna se, että Rooma oli luopunut olympialaisten tavoittelusta.

Kritiikin kiristyessä pääministeri Orbán on toistaiseksi esiintynyt rauhallisena ja vastaillut vältellen, että ”jos niin käy” (että kansanäänestys olympialaisista järjestetään ja kansa sanoo ”ei”), niin hallitus tulee noteeraamaan tämän. Alemmilla portailla ja tukijoukoissa sitä vastoin olympiakysymys on jo ymmärretty kuuliaisuustestiksi. Orbánin naapurin ja lähioligarkin Lőrinc Mészárosin omistaman Echo TV -kanavan Sajtóklub (‘Pressiklubi’) -ohjelmassa ”kansalaisaktivisti”, ns. rauhanmarssien organisaattorina tunnettu András Bencsik julisti äskettäin, että joka allekirjoittaa olympialaisten vastaisen kansanäänestysaloitteen, syyllistyy maanpetturuuteen. Vielä hämmentävämpää lukemista tarjosi viime viikolla 24.hu-uutissivustolla ilmestynyt professori Gábor Náray-Szabón haastattelu.

74-vuotias Náray-Szabó johtaa ”Professorien Batthyány-piiriä”, vuonna 1995 perustettua oikeistokonservatiivisten tiedemiesten seuraa. (Seura lienee ottanut nimensä Lajos Batthyányn mukaan. Tämä oli Unkarin vuosien 1848–49 vapaustaistelun marttyyreja, Unkarin ensimmäinen perustuslaillinen pääministeri, joka teloitettiin syksyllä 1849.) Batthyány-piiri tukee avoimesti nykyisen hallituksen linjaa, vaikka onkin viime aikoina esittänyt jonkin verran arvostelua esimerkiksi terveydenhuoltojärjestelmän julkisen rahoituksen niukkuuden johdosta. Haastattelussaan Náray-Szabó oitis rientääkin suhteellistamaan tätä kritiikkiä. Unohtakaa homeiset sairaalat ja joukoittain ulkomaille pakenevat lääkärit ja sairaanhoitajat!

Tilanne ei ole kehno vain siksi, että hallitus ei ole halukas tai kykenevä uudistamaan terveydenhuoltojärjestelmää. Vaan ennen kaikkea siksi, että unkarilaisten terveydentila ei ole asianmukainen. Me elämme epäterveellisesti, juomme, tupakoimme, emme liiku tarpeeksi, ravitsemuksemme ei ole asianmukainen. Stressikin on kova. Mielestäni nämä tekijät eivät riipu hallituksesta.

Ja olympiahankkeen vastaisesta kansanäänestyksestä Náray-Szabólla on myös sanottavaa. Olympialaisia nimittäin tarvitaan sen mahtavan yhteishengen tähden, jonka ne tuovat koko Unkarin kansalle. Kun haastattelija ihmettelee, eikö Náray-Szabóta häiritse edes se, että hengenluontimiljardeista osa valuu korruptioon, siis varastetaan myös Náray-Szabón omasta taskusta, tämä vastaa:

Ei. Sillä kansallistunteen hyväksi on tehtävä uhrauksia. Olympialaisten hyväksi olen valmis uhraamaan myös omasta taskustani. Kansalaisen, sanotaan nyt sitten vaikka minun näkökulmastani tärkeää on se, että valtion sijoitus valmistuu ajoissa ja toimii luotettavasti. Jos tämän hintana on rahan päätyminen niille, joista me emme pidä, minä hyväksyn sen. Sitä paitsi kuka on sanonut, että Paksin ydinvoimalalaajennus ja Budapestin olympialaiset merkitsevät korruptiota? Tässä on vain oletuksia.

Samassa haastattelussa Náray-Szabó määrittelee myös Batthyány-piirin roolin.

Eräs jäsenemme ilmaisi asian näin: me olemme kuin Pinocchion pikku sirkka, joka pohjimmiltaan rakastaa isäntäänsä mutta varoittaa tätä aina, kun tämä on lähdössä väärään suuntaan.

Tähän on pakko siteerata filosofi György Gáborin kommenttia:

Tällaistahan se on, kun sivistymättömät mutta itsevarmat professorit haluavat sanoa jotain mahtavaa. Nämä professorit taitavat tuntea vain tyhmennetyn Disney-version, sen piirrosfilmin, mutta eivät tiedä mitään alkuperäisestä kirjasta Le avventure di Pinocchio, jonka kirjoitti italialainen Carlo Collodi vuosina 1881–82. Alkuperäinen tarina on julma ja brutaali. Sanon tässä nyt vain että romaanin Pinocchio on kammottavan ilkeä ja armoton ja tappaa kyseisen sirkan, kun tämä yrittää antaa hyviä neuvoja. Pinocchio tekee jatkuvasti kaikenlaisia rötöksiä ja muuttuu välillä aasiksi. Lopulta Pinocchio kuolee, itse asiassa hänet vedetään hirteen. Ja niin, mielenkiintoinen on myös se episodi, jossa Kettu ja Kissa, kaksi kunnon mafiosoa, huijaavat Pinocchion kaivamaan rahat maahan, että niistä kasvaisi lisää rahaa, ja sitten naureskellen varastavat ne.
Näin sivuhuomautuksena vielä: ”Isännäksi” kutsuivat Josif Vissarionovitš Stalinia hänen saappaannuolijansa, myös itse toveri Rákosi.

Jotenkin tätä kaikkea lukiessa mieleen nousee kuva häntää heiluttavasta koirasta (ennemmin palatsi- kuin kaksihäntäisestä) nuolemassa isäntänsä kättä. Keski-Euroopan feodalismin perinteistä, hierarkioista ja pystysuorista lojaalisuussuhteista olen kirjoittanut monesti ennenkin. Ja taas kerran huokailen mielessäni, että tämän vuosisataisen perinteen ja sitä itse asiassa vain vahvistaneen reaalisosialismin jälkeen taidetaan tarvita vielä paljon enemmän aikaa kuin ne järjestelmänvaihdoksesta kuluneet kolmisenkymmentä vuotta, että syntyisi oikeaa ruohonjuuridemokratiaa ja todellinen kansalaisyhteiskunta.

 


Kansallisia prioriteetteja

17 joulukuun, 2016

Viime viikkoina on sattunut kaikenlaista, sekä Itävallan vaalit että kotimainen somemylläkkä, joka osui niin lähelle omaa osaamisaluettani (”joku on taas väärässä internetissä!”), että oli ihan pakko perustaa kieliaiheinen blogi. En siis ole ehtinyt seuraamaan Unkarin tapahtumia aivan niin tiiviisti kuin ennen, ja parin viime viikon aikana on ihmeteltävää kerääntynyt luultavasti enemmän kuin yhteen blogipostaukseen saa sopimaan.

Mutta aloitetaan yhdestä melkoisen paljon kohinaa nostattaneesta jutusta. Nimittäin: uusimpien PISA-testien tuloksia on puitu ympäri eri maiden koulutuspoliittisia foorumeja, ja muun muassa Unkarissa on selittelyn paikka. Tulokset, jotka eivät ennenkään olleet kovin loistavia, ovat viime vuosina heikenneet entisestään. Tässä Unkarin ja hyvin samanlaisesta tilanteesta lähteneen Puolan PISA-tulosten vertailua:

unkari-puola-pisa

Tulosten yleisen heikkenemisen taakse kätkeytyy vielä huolestuttavampi tendenssi. Erityisen dramaattisesti on nimittäin kolmen viime vuoden aikana kasvanut niiden osuus, jotka eivät kykene ylittämään matalintakaan rimaa. Tuoreen OECD-tutkimuksen mukaan 27,5% Unkarin koululaisista on funktionaalisesti lukutaidottomia, he eivät siis kykene ymmärtämään suhteellisen yksinkertaisiakaan tekstejä tai kaivamaan niistä esille olennaista informaatiota. Tässä suhteessa Unkaria kehnommin suoriutuvat vain Meksiko, Turkki, Kreikka ja Chile sekä hieman Unkarin taakse jäänyt Slovakia. Luonnontieteissä pahasti alisuoriutuvien oppilaiden osuus on samoin kasvanut pelottavaa tahtia, kolmen vuoden takaisesta 18%:sta 26%:iin. Ja Unkarin aikoinaan maineikkaalle matematiikanopetuksellekin on tapahtunut jotain kamalaa: 28% Unkarin 15-vuotiaista koululaisista ei yllä sille perustasolle, jolla kyetään esimerkiksi karkeasti arvioimaan, paljonko jokin eurohinta olisi forinteissa tai kumpi kahdesta moniosaisesta reitistä olisi lyhyempi.

Kaiken kaikkiaan melkein viidesosa Unkarin lapsista suoriutuu joka suhteessa surkeasti ja näyttää tipahtaneen koulutusjärjestelmän kyydistä tykkänään: tällä menolla heillä ei tule olemaan mitään asiaa nykyajan työelämään tai yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Puusta katsoen voisi arvella, että melkoinen osa näistä lapsista lienee ns. syväköyhyydessä eläjiä, usein (mutta ei suinkaan aina) romaneja, joista osa on pudonnut sukupolvesta toiseen periytyvään työttömyyden ja syrjäytyneisyyden kierteeseen. On lapsia, jotka koulussa todellakin pyörtyilevät nälästä, joilta läksyjen tekeminen kotona ei onnistu siksikään, että kotona ei ole kunnon lukuvaloa, kun sähköt on katkaistu jo aikoja sitten, tai joille lastentarhassa on turha sanoa, että laitapas nyt lelut hyllyyn, koska sana ”hylly” on heille tuntematon. (Lisää  korutonta kertomaa löytyy saksaksi Pusztarangerin blogista. Tässä jutussa kuvatun Tarnabodin kylän lapsia voi tukea lahjoittamalla heitä auttavalle vapaaehtoisryhmälle esimerkiksi pankkisiirrolla: Nemzeti Minimum Alapítvány, Magnet Bank IBAN HU69 1620 0106 1157 1728 0000 0000, BIC: HBWEHUHB; viestiksi: Tarnabod.)

Poliittisten päättäjien taholla PISA-tulokset ovat tietenkin käynnistäneet raivokkaan selittelyn. Kansallisten voimavarojen superministeri Zoltán Balog on jo aiemmin koulujärjestelmän ongelmista keskusteltaessa möläyttänyt, että jos pystyy lukemaan tekstiä, silloin ymmärtää sen, toisin sanoen mitään funktionaalista lukutaidottomuutta ei ole olemassakaan. Aikoinaan opetusasioiden valtiosihteerinä toiminut Rózsa Hoffmann puolestaan on herättänyt jonkinlaista itkunsekaista hilpeyttä toteamalla, että PISA-testi ei kerro kaikkea. Sillä jos PISA-testissä hyvin suoriutuneet maat

lähettäisivät koululaisensa suureen eurooppalaiseen museoon, missä tarvitaan taidehistoriaan, historiaan, kirjallisuuteen, Raamattuun liittyviä tietoja, tämän kilpailun Unkarin koululaiset kyllä voittaisivat paremman yleissivistyksensä ansiosta.

En usko kenenkään Unkarin koulujen ja nuorison arkea tuntevan kuvittelevan, että järkyttävän aliresursoitu, ulkoa pänttäämistä korostava järjestelmä pystyisi oikeasti antamaan koululaisille klassisen eurooppalaisen yleissivistyksen. Mutta ainahan ihmisellä voi olla ihanteita ja unelmia, vaikka vanhanaikaisiakin.

Huonoihin PISA-tuloksiin on silti löydettävä syyllinen. Ministeri János Lázár, toinen Orbánin ”perintöprinsseistä” tai ”kakkosmiehistä”, ilmoitti jo, että koska ei ministeri Balog eikä opetusasiain valtiosihteeri Palkovics itse seiso luokan edessä opettamassa, heitä ei voi syyttää mistään. Hallitus on virallisissa opetussuunnitelmissaan antanut puitteet, jotka opettajien pitää pystyä täyttämään sisällöllä. Valtiosihteeri Palkovics puolestaan syyttää opettajien ohella edellistä sosialistihallitusta, sillä osa nykykoululaisista on aloittanut koulunkäyntinsä vielä sen aikana, tässäkin blogissa esillä olleen Bálint Magyarin johdolla laaditussa opetussuunnitelmassa. (Ja jos koululaisten tekstitaidot puolestaan sosialistihallituksen aikana parantuivat, se oli sitä edeltäneen opetussuunnitelman ansiota. Ihan totta.)

Prioriteeteistahan tässä on kysymys. Ministeri Lázár on jo ilmoittanut marraskuun lopulla Mezőtúrin reformoidun koulukeskuksen uuden kirjaston avajaisissa, että tärkeintä, mitä koulu voi antaa oppilaalleen, on kasvattaminen hyväksi kristityksi ja hyväksi unkarilaiseksi. Kaikesta siitä, mikä jää tämän ulkopuolelle, voidaan kiistellä, se voidaan kyseenalaistaa, eikä ole varmaa, kestääkö se tulevien vuosisatojen haasteita. Ilkeä ja profaani tulkinta tästä kaikesta ”kristillisyydellä” makeilemisesta on tietenkin se, että hallitus tällä tavalla ostaa Unkarin perinteisiltä kirkoilta (etenkin vaikutusvaltaisimmilta, eli katoliselta kirkolta, johon suhteessa suurin osa unkarilaisista on perinteisesti kuulunut, sekä reformoidulta kirkolta, johon mm. pääministeri Orbán itse kuuluu ja jonka pappi ministeri Balog on siviiliammatiltaan) aatteellista, konservatiivis-isänmaallista kasvatuspalvelua.

Lisäksi tiedetään, että pääministeri Orbánin haaveena on ”työperustainen yhteiskunta” (munkaalapú társadalom), jossa hyödyttömien viisauksien oppiminen on pienen eliitin herkkua ja suurin osa kansasta kouluttautuu korkeintaan haalari- tai sinikaulushommiin. Tai varautuu sitten tekemään nälkäpalkkaisia työllistämishommia. Kuten Orbán jo viime vuonna totesi, Unkari ei ole hyvinvointivaltio, jolla on varaa ruokkia joutilaita. Kuitenkin asiantuntijat ovat jo pitkään väittäneet, että Unkarissa nimenomaan on pulaa kunnolla koulutetuista työntekijöistä, mikä pitemmän päälle tulee vaikuttamaan haitallisesti kansainväliseen kilpailukykyyn.

Mutta merkillisten kansallisten prioriteettien huippu tai paremminkin pohja taidettiin saavuttaa keskiviikkona, kun ministeri Lázár muun ohessa ilmoitti, että Unkari käynnistää uuden valtakunnallisen ampumaratakehitysohjelman. Ihan oikein, ampumarata-. Maahan on tarkoitus perustaa 197 tällaista paikkaa, joissa unkarilaiset voivat harrastaa ammuntaa. Itse asiassa tämän ajatuksen oli lausunut julki jo toukokuussa pääministeri Orbán, jonka mukaan kaikkiin suurempiin kaupunkeihin pitää perustaa ammunta-, miekkailu- ja ratsastuskeskukset. Perusteluna se, että unkarilaiset, niin urheilukansaa kuin ovatkin, kärsivät ylipainosta ja kaikenlaisista krempoista.

Ammunta ei Unkarissa ole erityisen laajalti harrastettu urheilulaji. Entisissä sosialistimaissa ei sattuneesta syystä ole kehittynyt sellaista ”asekulttuuria”, johon kuuluisi vapaa ja yleinen ampuma-aseiden omistaminen. Metsästys on herraskainen ja kallis harrastus, harvojen huvia. (Siksi ministeri Lázárin fasaaninmetsästysretket tai varapääministeri Zsolt Semjénin innokas lobbaus rauhoitettujenkin lintulajien metsästyksen sallimiseksi ovat niin usein olleet oppositiomedian hampaissa.) Verkossa päivitelläänkin nyt, mitä ihmettä Orbán oikein havittelee tällä ampumarataprojektillaan. Onko tarkoitus tukea Unkarin armeijaa, joka asevelvollisuuden poistamisen jälkeen on ajautunut jopa pääministerin omien sanojen mukaan surkeaan tilaan? Vai luoda koulutuspohjaa jonkinlaiselle puolisotilaalliselle vapaaehtoiselle kansalaismiliisille? Ettei peräti varautua sisällissotaan? Vaiko vain tarjota lisää machoilun paikkoja niille Unkarin pojille, joiden testosteronipatoutumia ei edes jalkapallohuliganismi riittävästi pysty purkamaan?

(Ainakin 444.hu-sivuston julkaisemat otteet tällä hetkellä Unkarissa toimivien ampumaratojen mainossivuilta ovat aika hyytävää kamaa. ”Maineikkaan pahamaineinen .45 ACP -patruuna ‘repäisee’ vihollisen saappaistaan, ja tällä pistoolilla [Glock 21] pääsee kokemaan tämän patruunan mahtavan rekyylivoiman. Toivottavasti asianmukaisessa päässä asetta.” Tai Smith and Wesson -revolverilla ”voitte kokeilla, miltä tuntuu olla lännenfilmin sankari”.)

Ensimmäiseksi kuitenkin Orbánin kommentti nosti mieleeni neljän vuoden takaisen videoklipin, joka yhä löytyy YouTubesta ATV-yhtiön kanavalta. Lokakuussa 2012 sotilasparaatia vastaanottavan Orbánin mikrofoni unohtui päälle, ja pääministerin ääneenajattelu levisi julkisuuteen: ”Hyvältä näyttää meidän pojat, oikein hyvältä. Ei ole joukossa yhtään lihavaa, se on kamalaa… möhömahaiset kenraalit… hyvältä ne näyttivät.” ”Möhömahaisesta kenraalista” on siitä pitäen piruiltu Unkarin oppositiomedioissa tasaiseen tahtiin, etenkin viitaten siihen, että Orbán, vanha jalkapalloilija, näyttää viime vuosina enemmänkin keskittyneen ns. keskikehonrakennukseen. Ja vieläkin kummallisemmalta tuntuu se ajatus, että möhömahaisuutta ja kamalaa lihomista torjuttaisiin ampumaratoja rakentamalla.

 


Vesiveijareita

29 marraskuun, 2016

Unkarilaisiltahan uiminen sujuu. Vesipallo (jota en Suomessa muista koskaan kuulleeni tai nähneeni kenenkään pelaavan, pelataanko sitä meillä ylipäätään koskaan missään?) on ehkä meikäläisten jääkiekkoon vertautuva kansallisurheilulaji, josta kerrotaan sankaritarinoita. Alkaen Melbournen olympialaisten ”verikylvystä” 1956: vain kuukauden verran sen jälkeen, kun neuvostotankit olivat jyränneet Unkarin kansannousun, vesipallon semifinaalissa Unkari ja Neuvostoliitto ottivat yhteen niin, että altaan vesi todellakin värjäytyi unkarilaispelaajan auenneesta silmäkulmasta vuotaneesta verestä. Unkarilaisten kilpauimarien mitalisaaliita kautta aikojen en edes yritä laskea, viimeksi Rion olympialaisista mitaleja tuli seitsemän, joukossa kolme kultaa, jotka kaikki (sekä yhden hopean) muuten urakoi yksi nainen, Katinka Hosszú.

Vuosikymmeniä kestänyt urheilumenestys ei tietenkään ole tullut ilmaiseksi. Sen taustalla on ankara työnteko ja jo pikkulapsista aloitettu valmennus, jonka itäeurooppalaisen sotilaallis-sadistisista ulottuvuuksista on vasta viime aikoina ruvettu puhumaan. Tähän liittyy myös sukupuoli- ja sukupuolisuusaspekteja. Muutama vuosi sitten entinen EM-pronssimitalisti Nikolett Szepesi kohahdutti estottomia seksi- ja bilekokemuksia tursuvalla paljastuskirjallaan, jossa rivien välistä välähteli myös synkkiä syytöksiä sitä kohtaan, miten keskenkasvuisten uimarityttöjen herkkää psykofysiikkaa kohdellaan. Szepesin kirja sai tuolloin, vuonna 2013, myös Noémi Kissin, kirjailijan ja kirjallisuudentutkijan, lopultakin avautumaan omista nuoruudenkokemuksistaan vs.hu-sivuston haastattelussa. Kiss harrasti neljätoistavuotiaaksi asti uintia saman valmentajan johdolla kuin Szepesi kymmenen vuotta myöhemmin, samassa armottomassa maailmassa:

Se [Spartacus-urheiluseuraan siirtyminen] oli minulle silloin kahdeksanvuotiaana kova juttu. Sain uida yhdessä maailman parhaista joukkueista, treenata sellaisella kaistalla, jolla ei tarvinnut kärsiä, ei huitoa ja potkia toisia, ei hiertää kylkeään verille köyttä vasten. Ja minulla oli hienot verkkarit, merkkikamppeet, Adidas-kengät ainoana meidän luokalla, erityinen ruokaraha. Minä kuuluin eliittiin, sain olla poissa aamun ensimmäisiltä ja iltapäivän viimeisiltä tunneilta, matkusteltiin lännessä. Muuten en ymmärrä, miten oikein kestimme sen kaiken.
– Mitä kestämistä sinulla esimerkiksi oli?
– Ennen kaikkea pelko. Se oli treenien perusta. Uin silkasta pelosta, pelkäsin rangaistusta, häpeää. Muistan, miten ennen iltapäivätreenejä aina yritimme ottaa selvää, millä tuulella valmentaja on. Ja kun hän yleensä tuli päiväunilta, hän oli yleensä tosi pahalla tuulella, yleensä vastaukseksi tuli että ”se on taas hermostunut, parta ajamatta, vetää lakkaamatta tupakkaa”.
– Mistä teitä rangaistiin?
– Lintsaamisesta, myöhästymisestä, riittämättömästä suorituksesta. Rangaistuksena oli paksuissa housuissa uiminen, sammakkohyppely, kepillä tai tossulla lyöminen. Yhtä poikaa hakattiin vain siksi, että hän oli olemassa. Valmentajaa ärsytti, kun hän oli niin avuton, kömpelö, ei koskaan sanonut vastaan. Oli semmoinen lyötävä. Valmentaja kiskoi pojan vessaan, hakkasi siellä, sitten ne tulivat sieltä ulos. Me kuulimme, näimme toisella silmällä, mutta emme pysähtyneet, emme kysyneet, jatkoimme uimista.

Siitä pitäen uintimaailman pimeän puolen uutisia on silloin tällöin loiskahdellut laajempaan julkisuuteen. Keväällä oli tässäkin blogissa esillä legendaarisen uintivalmentajan László Kissin tapaus: Kiss oli nuorena miehenä syyllistynyt törkeään joukkoraiskaukseen, mahdollisesti useampaankin, mutta asia painettiin villaisella, ja minimaaliseksi lyhennetyn vankilarangaistuksen jälkeen Kiss sai tehdä pitkän uran valmentajana ja nousta Unkarin urheilumaailman huipulle.

Samainen Kiss oli vähän aiemmin joutunut julkisesti napit vastakkain edellä mainitun huippu-uimarin, Rion olympialaisten menestyneimmän unkarilaisurheilijan Katinka Hosszún kanssa. Hosszú on siinä mielessä poikkeuksellinen uimari, että hän harjoittelee amerikkalaisen valmentajamiehensä ohjauksessa melkoisen riippumattomana Unkarin valmennusjärjestelmästä, ja siksi hänellä on myös varaa arvostella ja uhmata Unkarin uimaliittoa.

Äskettäin tämä kiista puhkesi uudelleen Hosszún ja liiton välille. Aluksi pari viikkoa sitten Facebookissa julkaisemassaan pitkässä puheenvuorossa Hosszú syytti uimaliiton johtoporrasta itsevaltaisesta, pelotteluun perustuvasta johtamisesta, uimarien riittämättömästä tukemisesta ja kehnoista harjoitteluoloista, omavaltaisesta varojen käytöstä ja jakamisesta, ja vaati liiton puheenjohtajaa Tamás Gyárfásia eroamaan. Hosszún tueksi on liittynyt seitsemän muutakin uimaria, ja yhteisessä julkilausumassaan nämä vaativat ”ajanmukaista, perusteiltaan ammattimaista ja demokraattista järjestelmää uimareita edustamaan, järjestelmää, jota ei johda pelko”. Gyárfás ei suostu kommentoimaan juuri sen enempää kuin että Katinka Hosszúlle on ilmeisesti menestys noussut päähän.

Ja nyt on Gyárfás raukalla sitten muutakin kommentoitavaa, tai siis ei-kommentoitavaa. Nimittäin: Unkarissa ensi vuonna järjestettävien uinnin maailmanmestaruuskilpailujen PR-puolta vainoavat töppäykset jatkuvat aina vain. Toukokuussa kerroin, miten kisojen maskotiksi suunniteltu puli-koirahahmo Bol-dog osoittautui niin karmean näköiseksi, että kansainväliseksi yltyneen kritiikin jälkeen maskotista oli luovuttava vähin äänin. Kauhukoiran tilalle Tibor Tatai -niminen suunnittelija kehitti kaksi herttaista keijukaishahmoa, sinipukuisen pojan ja punapukuisen tytön (pitäähän toki perinteisten sukupuoliroolien olla kohdallaan), joilla on pään päällä jonkinlaiset lumpeenkukkaa muistuttavat syheröt.

willylillygyarfas

Uusien maskottien taustalla uimaliiton johtaja Gyárfás. Kuva 444.hu-sivuston alempana linkitetystä jutusta.

Tatai oli alun perin antanut hahmoille nimeksi Lili ja Lala. Unkarin uimaliitossa joku mielestään kielitaitoinen henkilö oli kuitenkin halunnut vetäistä maskottihahmoihin oman eskonpuumerkkinsä ja nimennyt ne uudelleen kansainvälisemmin: Water Lilly ja Water Willy. Index.hu-uutissivuston toimituksessa joku keksi näpytellä nimet hakukoneeseen. Ja kuinka ollakaan, willy tunnetusti tarkoittaa englannissa myös, hm, etuveitikkaa, ja hakusanalla ”water willy” löytyy monenmoista, tuota noin, anatomisesti muotoiltua huumorivälinettä heh-heh-vitsi-vesipistooleista K18-kylpyammeentulppiin.

Tästäkös riemu repesi. Unkarin uimaliitto MÚSZ antoi ensin närkästyneen julkilausuman, jossa muistutettiin, että Willy-nimeä on käytetty erinäisissä englanninkielisissä aivan viattomissa viihdetuotteissa. On tämä ”Walt Disneyn tuottama elokuva” (kirjoja Unkarin uimaliitossa ilmeisesti ei lueta) Jali ja suklaatehdas ja sen maaginen makeismies Willy Wonka. Ja on ”Unkarissakin suunnatonta menestystä niittänyt espanjalainen piirrosfilmisarja 80 päivässä maapallon ympäri”, jonka sankari oli Willy Fogg. (Piti oikein tarkistaa, ja totta se on, Jules Vernen Phileas Foggista on espanjalais-japanilaisessa yhteistyöanimaatioelokuvassa todellakin tehty Willy.) Kun media- ja someräkätys ei rauennut, MÚSZ julkisti Facebook-sivullaan hieman väsyneen tuntuisen tekstin:

”Unkarin uimaliitolle nauraa koko maa”, revittelee [juorulehti] Blikk tänään, tiistaina etusivullaan, jolla esitellään Water Willy, toinen vuoden 2017 FINA-maailmanmestaruuskilpailun maskoteista.
Unkarin Uimaliitto ei halua uppoutua analysoimaan tästä nousevia kysymyksiä, mutta sen velvollisuus on ilmoittaa, että vaikka se osallistuu vuoden 2017 maailmanmestaruuskilpailun järjestämiseen samoin kuin muut jäsenliitot, sen tehtävänä on uintikilpailujen valmistelu, kun taas muut järjestelyn osa-alueet – näin myös maskottien valitseminen ja nimeäminen – ovat MÚSZ:sta täysin riippumattomia.

444.hu-sivuston ilkeästä jutusta löytää koko sarjan kuvia, joissa MÚSZ:n Gyárfás vielä pahaa aavistamatta poseeraa hänestä täysin riippumattomien Willyn ja Lillyn seurassa. Ympäri unkarinkielistä somea uimaliittoa lyödään nyt kuin vierasta sikaa. Ja mitä opimmekaan tästä? Ensinnäkin: unkarilaiset ovat ehkä vielä pahempia kuin suomalaiset neuroottisesti miettimään, ”mitä meistä oikein ulkomailla ajatellaan”, ja sitä paitsi, koska kaksi kolmasosaa heistä ei osaa kunnolla englantia tai mitään muutakaan vierasta kieltä, se kolmasosa, joka mielestään osaa, luottaa kielitaitoonsa kuin pukki suuriin sarviinsa – tai on valmis tekemään suuren numeron toisten kielivirheistä. Ja toiseksi: pippelinmuotoinen muovinen vesipistooli näköjään voittaa uutisarvossa kirkkaasti edustusurheilijoiden valitukset kehnosta valmennusjohdosta.

Vain yllä mainitulla 444.hu-sivustolla joku kommenttiketjun sankari jaksaa muistuttaa Unkarin uintivalmennusta ravistelleista oikeista skandaaleista: Eikö seuraava maskotti voisi olla László Kissin näköiseksi suunniteltu Gang Bang Leslie?