”Puhutaanpa suoraan Suomesta”

elokuu 17, 2019

Ei oikeasti olisi aikaa blogata, mutta kirjaanpa pikaisesti kaksi esimerkkiä siitä, miten Unkarin hallituksen ohjailemassa mediassa Suomea edelleenkin nostetaan esille ikävässä valossa.

***

Ensinnäkin: entisen Unkarin-suurlähettilään Petri Tuomi-Nikulan taannoinen mielipidekirjoitus sai valtiosihteeri Zoltán Kovácsin reagoimaan. Hallituksen ”About Hungary” -blogin englanninkielisessä kirjoituksessa – josta Suomessa uutisoi ainakin verkko- Uusi Suomi – Kovács kehottaa nostamaan kissan pöydälle ja puhumaan suoraan myös Suomen ongelmista.

Jos Suomi arvostelee demokratian ja oikeusvaltion tilaa Unkarissa, niin kerrottakoon myös, muistuttaa Kovács, että Suomessa perheväkivaltaa – josta kärsii 5,4 % väestöstä – ei ole kriminalisoitu, mistä Amnesty International ja YK ovat Suomelle erikseen huomauttaneet. Tuota noin. Perheväkivalta on ongelma sekä Suomessa että Unkarissa, mutta sen erikseen kriminalisoiminen on vain pieni osakysymys. Suomen rikoslaissa myös lievästä pahoinpitelystä, joka muuten on asianomistajarikos, on mahdollisuus syyttäjän nostaa syyte, jos se kohdistuu perheenjäseneen, eli perheväkivalta on tavallaan jo nostettu erillisen huomion kohteeksi. Lainsäädännön ohella – joka sekä Unkarissa että Suomessa joka tapauksessa kriminalisoi selkeät pahoinpitelytapaukset – merkitystä on myös sillä, miten viranomaiset käytännössä tukevat perheväkivallan uhreja ja miten koko yhteiskunta ja erityisesti sen korkein päätöksentekijäporras vaimonhakkaamiseen suhtautuu. Suomessa olisi mahdotonta kuvitella, että perheväkivallasta käydyssä parlamenttikeskustelussa syyteltäisiin hakattuja vaimoja itseään (”pysyisivät kotona ja synnyttäisivät lapsia, niin ei tulisi mitään ongelmaa”). Tai että Istanbulin sopimus jätettäisiin ratifioimatta sen takia, että siinä mainitaan ”sosiaalinen sukupuoli” ja ”maahanmuuttajat”. Unkarin viranomaisten ja lainsäädännön kyvyttömyys torjua perheväkivaltaa on saanut tiukkaa kansainvälistä kritiikkiä esimerkiksi Human Rights Watchilta sekä Euroopan parlamentin tasa-arvovaliokunnan edustajana Unkarissa vierailleelta Maria Noichlilta. Melkoinen teflonpokeri tällä Kovácsilla.

Ja aina paranee. Jos korruptiosta puhutaan, jankkaa Kovács, niin mitenkäs Jari Aarnion tapaus? (Tähän voisi muistuttaa, että Suomessa Aarnio joutui lopulta oikeuteen ja sai rankat tuomiot, samalla kun koko maan vapaat tiedotusvälineet kertoivat yksityiskohtaisesti jutun eri vaiheista. Unkarissa korruptioon syyllistyneitä viranomaisia suojelee tehokkaasti valtion ylin syyttämättäjättäjä.) Kovács muistuttaa myös, että Suomessa kymmenentuhatta naista kärsii sukupuolielinten silvonnan seurauksista, mistä huomautti myös raportissaan EU:n perusoikeusvirasto FRA. (Kovácsin jutussaan antama linkki raporttiin ei valitettavasti toimi.) Naisten ns. ympärileikkauksia ei todellakaan ole Suomessa erikseen kriminalisoitu, mitä epäkohtaa ihmisoikeusjärjestöt ovat pyrkineet korjaamaan, mutta Suomen rikoslain mukaan tämmöinen silvonta on joka tapauksessa rikos, mistä maahanmuuttajiakin erikseen informoidaan. Silvonnan ehkäisemiseksi on äskettäin laadittu toimintaohjelma. Tarkkoja tietoja silvottujen lukumäärästä ei ole, mutta luultavasti Suomessa elävistä silvotuista naisista ainakin suurin osa on silvottu ennen Suomeen-tuloaan. (En tunne käytäntöjä, mutta minun on vaikea kuvitella, miten pienen tytön silpominen Suomessa suomalaisen neuvola- ja koululääkärijärjestelmän valvonnassa mitenkään edes onnistuisi.)

Lisäksi Kovács muistuttaa vähemmistöjen syrjinnästä: Suomen romaneista tuoreen tutkimuksen mukaan 68 prosenttia kertoo kokeneensa syrjintää. Tämä varmasti pitää paikkansa. Rasismin olemassaolon Suomessa näkee lukemalla mitä hyvänsä kommenttiketjua, ja Suomen romanien asemassa on varmasti edelleen paljon korjattavaa. Suomen romanit eivät kuitenkaan muodosta suuria syrjäytyneiden yhteisöjä, kokonaisia kyliä tai kaupunginosia, joissa lapset näkevät nälkää ja käyvät käytännössä segregoituja kouluja. Tai joiden avustamiseen myönnetyt varat menevät korruptoituneiden ”kiintiöromanien” omaan taskuun.

Kovács siis uutterasti heittelee kiviä Unkarin perin hauraasta lasitalosta käsin. Parhaan esimerkin säästin kuitenkin viimeiseksi. Kovács päivittelee kirjoituksessaan, miten ”venäläiset oligarkit ostavat kokonaisia saaria Suomen saariston strategisimmista kohteista”. Jos nyt tässä viitataan ns. Airiston Helmi -Melnikoviin, niin hänellä on ymmärtääkseni (kuten jo aiemmin kirjoitin) paitsi Maltan passi, siis EU-kansalaisuus, myös Unkarin myöntämällä maahanmuutto-obligaatiolla hankittu oleskelulupa. Kovács kauhistelee suomalaisia, jotka eivät ”tunnu välittävän”, vaikka NATO varoittaa venäläisten soluttautujien luomasta turvallisuusuhkasta – eikä hiiskahdakaan siitä kritiikistä, mitä Unkarin hallitusta lähellä olevien veroparatiisifirmojen pyörittämä korruptionkäryinen maahanmuutto-obligaatiobisnes on saanut osakseen.

Voisikohan siis valtiosihteeri Kovács, kuten saksaksi sanotaan, ”ensiksi lakaista oman ovensa edustan”?

***

Hallitusta lähellä oleva uutissivusto Origo, se ”yksityinen blogi” (Unkarin Suomen-suurlähettilään vaivautunutta selitystä siteeratakseni), puolestaan jatkaa Suomen kritisointia. Nyt on esiin kaivettu ”Migraatiotutkimuksen instituutin” (Migrációkutató Intézetlaatima selvitys, ja juttu on otsikoitu räväkästi: ”Migranttien kotoutuminen Suomessa on epäonnistunut”. Varsinaista faktaa ei Origo-sivuston juttuun juurikaan mahdu, siinä vain todetaan, että ”vaikka poliittinen valtavirtaeliitti tunnustaa liberaalia maahanmuuttopolitiikkaa” ja pitää maahanmuuttajien kotoutumista vain järjestelykysymyksenä, muuttajien kotoutuminen ja työllistyminen jää edelleenkin selvästi toivotun tason alapuolelle. Tämä pitäneekin paikkansa, kuten Suomessakin on viime vuosina uutisoitu. Ei kukaan ole väittänyt, ei kukkahattuisinkaan ”suvakki”, että vieraasta kulttuurista vaikeissa oloissa maahan tulleiden kaikenlaisten ihmisten kotoutuminen olisi aina kivaa, helppoa ja hauskaa.

Mutta olennaista tässä jutussa ei olekaan varsinainen faktapohja vaan maahanmuuttajien kotoutumisesta tehdyt poliittiset päätelmät:

Massiivista maahanmuuttoa ainoana vastustava Perussuomalaisten puolue ei – hyvistä vaalituloksista huolimatta – ole päässyt hallitukseen, sitä vastoin se voi maahanmuuton negatiivisten seurausten johdosta (vaikea ja pitkäksi venyvä kotoutuminen, yleisen turvallisuuden heikkeneminen, jne.) lyhyellä tähtäimellä vakiinnuttaa kannatuksensa ja luoda perustan sen tulevalle kasvulle, siinäkin tapauksessa, että maahanmuuttajien lukumäärä jää varsin alhaiseksi vuoteen 2015 verraten.

Tärkeää ei siis ole maahanmuuttajien kotouttaminen vaan Orbánin aateveljien ja ihailijoiden poliittinen menestyminen maahanmuuttovastaisuuden siivellä. Tähän voi kätevästi upottaa myös ikään kuin itsestäänselvänä tosiseikkana todetun ”yleisen turvallisuuden heikkenemisen”. Nämä oikeistopopulistien suosimat väitteet siitä, että maahanmuutto tuo mukanaan murha- ja raiskaustsunameja, eivät pidä paikkaansa; rikoksia tekevät edelleen kaikenlaiset ja kaikentaustaiset ihmiset erilaisista syistä, eikä väkivaltarikollisuuden määrä Euroopassa ole viime vuosina olennaisesti noussut vaan pikemminkin laskenut. Mutta näin nämä asiat koetaan…

Mielenkiintoisempaa olisi selvitellä, mikä on tämä Migraatiotutkimuksen instituutti ja millä asiantuntemuksella se toimii. Tästä näkisin mielelläni jonkun oikean alan tutkijan mielipiteen. Itse en ehdi nyt asiaa selvittämään, mutta muistutan vain, että kyseisen instituutin ovat vuonna 2015 perustaneet Unkarin hallitusta lähellä oleva ajatuspaja Századvég sekä nuorten lahjakkuuksien koulutusta varten perustettu Mathias Corvinus Collegium. ”Puolueettomaksi” tai ”riippumattomaksi” tutkimuslaitokseksi sitä siis tuskin voi nimittää.

***

Suomen parjaaminen virallisen Unkarin taholta siis jatkuu yhä. Kannattaa silti pitää pää kylmänä: ei tässä ole kysymys Suomesta tai Suomen ja Unkarin suhteista. Oikeasti tässä vain virallinen Unkari yrittää epätoivoisesti ja perin lapsellisella tavalla suhteellistaa ja mitätöidä ulkopuolelta ja erityisesti EU:sta käsin tulevaa kritiikkiä. Toivottavasti EU ja virallinen Suomi jatkossakin pitävät päänsä kylmänä ja antavat unkarilaisten rauhassa kaivaa omaa kuoppaansa aina vain syvemmäksi.

Mainokset

Erään toisen vuosipäivän johdosta

marraskuu 15, 2018

Työviikon lähestyessä loppuaan on taas Sentroopassa tapahtunut kaikenlaista, mistä voisi kirjoittaa. Esimerkiksi täällä Itävallassa, missä hallituskoalition pienemmältä ja populistisemmalta osapuolelta on taas ”laadunvalvonta pettänyt”, niin kuin varaliittokansleri Strache valittelee. FPÖ:n Facebook-sivulla julkaistiin nimittäin videopätkä, jossa sosiaaliministeri Beate Hartinger-Klein esittelee tekeillä olevaa uudistusta: täkäläiset ”kelakortit”, aitosaksalaiselta nimeltään e-card, varustetaan haltijansa valokuvalla, etteivät sairausvakuutusjärjestelmästä pääsisi hyötymään ne, jotka eivät ole siihen mitään maksaneet. Tätä kuvitetaan tönköllä, hieman South Park -tyylisellä animaatiolla, jossa häijysti nauraa kätkättävä fetsipäinen (!) ”Ali” haluaa laittaa purukalustonsa kuntoon ja – koska ei itse omista e-cardia – saapuu hammaslääkärille mukanaan serkkunsa Mustafan kortti. Korttiuudistus tulee estämään tämmöiset väärinkäytökset: ”Kävipäs ikävästi, Ali! Nyt loppui sosiaalipummaus!” Tämä ”satiiri”, jonka tietenkin oli tarkoitus olla vain vitsikäs eikä lainkaan rasistinen, eihän toki, onnistui suututtamaan melkoisen osan itävaltalaista yleisöä, video poistettiin pikaisesti Facebookista, ja nyt FPÖ:n johto kilvan pesee käsiään ja syyttelee tapahtuneesta kahta nimetöntä puolueen toimihenkilöä, joille on kuulemma annettu ankara varoitus. Omassa somekuplassani kiertää myös lukuisia ilkeitä analyyseja siitä, miten e-cardien väärinkäyttö ei ole ollut taloudellisesti erityisen merkittävä ongelma (saati että se kytkeytyisi erityisesti muslimeihin): koko jutun tarkoitushan oli vain maalittaa maahanmuuttajat, jotta syvillä riveillä olisi muuta mietittävää kuin hallituksen tekemät sosiaaliturvan heikennykset.

Tai sitten voisi kirjoittaa Unkarin tämänhetkisistä kansainvälisistä uutisista. Makedonian entinen pääministeri Nikola Gruevski, värikäs hahmo, joka vallassa ollessaan täytti Skopjen Aleksanteri Suuren patsailla ynnä muilla kuvitellun kunniakkaan menneisyyden muistoilla ja hyvässä yhteisymmärryksessä Unkarin Viktor Orbánin kanssa pyöritti mahtavia kampanjoja George/György Sorosin pirullisia maailmanvalloitussuunnitelmia vastaan, on väittämän mukaan pyytämässä Unkarista poliittista turvapaikkaa. Gruevskia uhkaa kotimaassaan parin vuoden vankeustuomio korruptiosta ja opposition vaientamisesta. Nyt hän on ilmeisesti jotenkin saapunut Unkariin (erään jo pilapiirtäjiä ja meeminikkareita kovasti inspiroineen huhun mukaan naiseksi pukeutuneena); tosin arvellaan hänen aikovan vielä jatkaa matkaa vahvempien suosijoiden hoiviin, joko Erdoğanin tai Putinin. Hupaisaa tietenkin myös se, että tämmöistä tuomittua rikollista maahanmuuttajaa ei Unkarin etelärajan kuuluisa piikkilanka-aita mitenkään estänyt.

Mutta ei näistä nyt sen enempää, vaan otan lopultakin esille aiheen, josta olen halunnut kirjoittaa jo muutaman päivän, siitä lähtien, kun 444.hu-sivustolla ilmestyi aihetta käsittelevä Zoltán Haszánin artikkeli, jonka perustana puolestaan on Attila Simonin neljä vuotta sitten ilmestynyt teos Magyar idők a Felvidéken 1938-1945 (‘Unkarilaiset ajat Ylä-Unkarissa 1938–1945’; Felvidék eli “Ylämaa” on Slovakian vanha suurunkarilainen nimitys). Viime päivinähän on kaikkialla juhlistettu ensimmäisen maailmansodan päättymisen satavuotispäivää, mutta pyöreitä vuosia tuli juuri kuluneeksi myös eräästä toisesta Unkarin kannalta merkittävästä tapahtumasta. 11.11.1938, tasan kahdeksankymmentä vuotta sitten, kello 11 kaikkialla Unkarissa soivat kirkonkellot, liikenne ja työpaikat seisahtuivat pariksi minuutiksi, kaupunkien varuskunnissa ammuttiin 21 tykinlaukausta sen kunniaksi, että valtionhoitaja Horthy samaan aikaan ratsasti valkoisella hevosella Slovakian Košicen eli vaihteeksi taas Unkarin Kassan kaupunkiin.

Hitler oli jo jonkin aikaa havitellut Tšekkoslovakian hajottamista ja yrittänyt saada tähän projektiin mukaan myös Unkarin, jolle olisi annettu mahdollisuus valloittaa takaisin koko entiseen Unkarin kuningaskuntaan kuulunut Slovakia sekä Taka-Karpatia, Slovakian itäinen hännänpää, joka nykyään kuuluu Ukrainaan. Kun Unkarin valtiojohto ei kuitenkaan ollut innostunut sotilaallisesta ratkaisusta – mm. maineikkaan Škodan asetehtaan tuotteilla varustettu Tšekkoslovakian armeija olisi ollut Unkarin armeijalle kova vastus – eikä hyökkääjä-pahiksen roolin esittämisestä kiristyvässä kansainvälisessä kriisissä, päädyttiin ”rauhanomaisesti” ns. ensimmäiseen Wienin päätökseen eli saneluratkaisuun, jolla käytännössä Hitler ja Mussolini antoivat Unkarille Slovakian eteläreunan. Tätä perusteltiin sillä, että Münchenin sopimus – muistattehan: ”rauha meidän elinajaksemme” – ei vain antanut Tšekkoslovakian saksalaisväestöisiä sudeettialueita Saksalle vaan myös velvoitti sen sopimaan rajakiistansa Puolan ja Unkarin kanssa.

Ensimmäinen Wienin päätös oli laastaria Trianonin rauhansopimuksen haavoihin. Vuonna 1920 ensimmäisen maailmansodan voittajavallat olivat irrottaneet Unkarin alueesta uusille naapurivaltioille kaksi kolmasosaa, ja näihin maihin oli jäänyt melkoiset unkarilaisvähemmistöt, jotka 1920- ja 30-luvuilla monin paikoin saivat kokea etnopoliittista sortoa ikään kuin kostona sotaa edeltäneiden aikojen unkarilaistamispolitiikasta. ”Tynkä-Unkarissa” puolestaan oli harjoitettu sydämen kyllyydestä revanssipolitiikkaa: hehkutettu Unkarin kansakunnan nöyryytyksiä ja messiaanisia kärsimyksiä ja lietsottu uskoa “Unkarin ylösnousemukseen”.

Eteläisen Slovakian paluu vanhan emämaan yhteyteen ei tietenkään täyttänyt kuin pienen osan näistä tavoitteista. Slovakian puolelle jäi yhä kymmeniätuhansia etnisiä unkarilaisia (ja lisäksi kymmeniätuhansia juutalaisia, joista melkoinen osa puhui unkaria äidinkielenään ja oli varmaankin ennen Trianonia katsonut kuuluvansa Unkarin kansakuntaan). Rajan taakse jäivät edelleen sellaiset “historiallisesti unkarilaiset” kaupungit kuin Nyitra/Nitra ja etenkin Bratislava, unkariksi Pozsony, missä aikoinaan oli istuttu monia historiallisia Unkarin valtiopäiviä ja turkkilaisvallan ajoista saakka kruunattu Unkarin kuninkaat. (Bratislavasta tuli pääkaupunki Hitlerin tukemalle Slovakian nukkevaltiolle – unkarilaisten pettymykseksi Saksa muutti mieltään eikä halunnutkaan antaa koko Slovakiaa ”takaisin” Unkarille.)

füleki_vár_mindent_vissza

Fülekissä (slov. Fil’akovo) nykyisen Slovakian etelärajalla kansanjoukko liputtaa eläköötä valtionhoitaja Horthylle. Linnan muureilla Suur-Unkarin kartan molemmin puolin lukee: “Kaikki takaisin!”

Vaikka rajaa ehkä pidettiinkin väliaikaisena, joka tapauksessa riemu eteläisen Slovakian ”kotiinpaluusta” oli suuri emä-Unkarissa ja ehkä, ainakin jonkin aikaa, myös palautetun alueen unkarilaisväestön parissa. Ensimmäinen pettymys lienee ollut se, että palautetun alueen ja emämaan välinen raja ei suinkaan heti lakannut olemasta. Päinvastoin, Unkarin armeija sulki sen tiukasti. Rajan yli pääsivät ensimmäisen kuukauden aikana vain sotilashenkilöt, tulli- ja valvontavirkamiehet, sotilashallintoa avustavat siviilivirkailijat – sekä, kuinka ollakaan, korkeiden upseerien ja virkamiesten puolisot, jotka ensimmäisinä päivinä riemuissaan ostivat kaupat tyhjiksi laadukkaista ja edullisista tšekkoslovakialaisista tuotteista, kengistä keittiötarvikkeisiin. Uutta tavaraa ei saatu tilalle enää Tšekkoslovakiasta eikä vielä Unkarista, ja paikallisväestöä harmitti.

Ylipäätään palautetun alueen talous- ja työelämässä alkoivat ilmetä ne erot, joita jo 1800-luvulla oli alkanut kehittyä teollistuvan ja modernisoituvan Tšekinmaan ja itäeurooppalaiseen suurmaanomistaja-maatalouteen nojaavan Unkarin välille. Tosin Tšekkoslovakiassa Slovakia-puolisko, entisen Unkarin osa, oli ollut maatalousvaltaisempi ja takapajuisempi, ja nyt Unkariin palautettu raja-alue oli 1920- ja 30-luvuilla jäänyt alikehittyneeksi umpiperäksi. Tätä uusi ja ”etnisempi” raja ei korjannut, päinvastoin: Bratislava/Pozsony taloudellisine mahdollisuuksineen ja työpaikkoineen oli nyt rajan takana, Unkarin takaisin saamat Kassan (Košice) ja Lévan (Levice) kaupungit jäivät riutuviksi rajakyliksi. Kaiken lisäksi hinnat enimmäkseen nousivat, palkat laskivat, ja Tšekkoslovakian kruunun tilalle oli vaihdettu Unkarin pengő epäedulliseen kurssiin. Palautetun alueen unkarilaisten keskuudessa mielialat synkistyivät aikalaisraporttienkin mukaan, ja vielä tyytymättömämpiä lienevät olleet slovakit, joita palautetun alueen väestöstä oli huolellisesta etnisestä rajanvedosta huolimatta 20–25 %.

Myös hallinnon uudelleenjärjestelyt nostattivat pahaa verta. Vallan vaihtuessa moni tärkeä tuoli oli jäänyt tyhjäksi; johtotehtävissä oli Tšekkoslovakian aikaan ollut suhteettoman vähän unkarilaisia, joille syntyperästä oli selvää haittaa, mutta varsinkin korkeammissa viroissa oli Slovakiassakin ollut huomattavan paljon tšekkejä. Näiden tilalle ei välttämättä nostettukaan paikallisia unkarilaisia vaan junantuomia pyrkyreitä emämaasta; nämä saivat pian pilkkanimityksen anyás. (Sana on johdettu ‘äitiä’ merkitsevästä sanasta anya ja voi tarkoittaa esimerkiksi erityisesti äitiinsä kiintynyttä lasta. Tässä se viittaa ‘emämaahan’, anyaország, mutta unkarissa ‘äiti’-sana on myös suosittujen loukkaus- tai voimasanojen olennainen osa, ja näitäkin mielleyhtymiä tähän ilmaukseen varmaan liittyi.)

Luottamuspulaa palautetun alueen kansan ja uuden unkarilaishallinnon kesken ei varmaankaan ollut omiaan korjaamaan se, että ”kotiin palanneet” unkarilaiset eivät juuri päässeet osallistumaan demokraattiseen päätöksentekoon, siinä määrin kuin sellaisesta voi Horthyn autoritaarisessa ellei peräti puolidiktatorisessa järjestelmässä puhua. Tšekkoslovakian viranomaiset olivat toki suhtautuneet unkarilaisvähemmistöön torjuvasti ja syrjivästi, unkarilaisen kansallistunteen ilmaukset kuten kansallisvärien kantaminen tai Unkarin kansallislaulun laulaminen oli kriminalisoitu, ja unkarilaisuudesta saattoi julkisessa ja työelämässä olla suoranaista haittaa. Siitä huolimatta Tšekkoslovakia oli ollut länsimainen demokratia, jossa kaikilla kansalaisilla oli yleinen äänioikeus. Unkarissa ei näin ollut: vuonna 1938 oli tosin lopultakin otettu käyttöön salainen äänestys, siis vaalisalaisuus, mutta äänioikeus oli erinäisin mutkikkain systeemein sidottu koulunkäyntiin ja omaisuuteen (naisilla jopa miehen äänioikeuteen), jotta köyhin ja sivistymättömin väestönosa saataisiin suljettua pois uurnilta. Tasapuolisuuden nimissä olisi nyt pitänyt joko ottaa koko Unkarissa käyttöön yleinen äänioikeus tai riistää se siihen jo tottuneelta palautetun alueen kansalta. Tätä ongelmaa ei pystytty ratkaisemaan, ennen kuin sota siirsi sen pois päiväjärjestyksestä.

Slovakian unkarilaisten ongelmallinen asema oli myös johtanut jonkinlaiseen sisäiseen demokraattistumiseen: vähemmistön sisällä ylhäisten ja alhaisten oli pakko pitää yhtä. Tämä kehittyvä demokratiaperinne törmäsi nyt myöhäisfeodaaliseen sääty-yhteiskuntaan. Kirjailija Sándor Márai, aikoinaan Kassan kaupungissa syntynyt vauraan porvarisperheen poika, palasi Wienin päätöksen jälkeen kotiseudulleen ja kommentoi tapahtumia näin:

Kaupunkiin, joka tšekkien aikaan oli tullut tuntemaan vähemmistön aina katkeran kohtalon – siksi, yhteisen kielen ja syntyperän sitein, se innoissaan odotti meitä unkarilaisia takaisin – mutta joka oli tullut tuntemaan myös demokratian, jonka sisällä oli kansallisuuksien välisiä raja-aitoja mutta ei voittamattomia rajamuureja luokkien välillä: tähän kaupunkiin me toimme takaisin nämä rajamuurit. Tänä päivänä ei vain irrotettu osa Unkaria palannut kotiin, vaan Ylämaahan palasi “arvoisa herra”, palasivat haamut, unkarilaisen puolimenneisyyden hämmentävät, eläviksi jääneet varjot, sivistymätön ja honottaen puhuva tuomari sinettisormus sormessaan, verovirkailija tai kaupunginkirjuri, joka korvaukseksi palkkansa kehnoudesta tiuskii ristikon läpi ”asiakkailleen” ison herran alentuvin tai torjuvin äänenpainoin. Nyt palasi tiukasti herrojen tai palvelijoiden yhteiskuntiin jaetun Unkarin vastenmielinen ääni, kumarrellen ja pokkaillen tervehtiminen, kérlek alássan [kirjaimellisesti: ‘pyydän sinua nöyrimmin’] ja alázatos tisztelettel [‘nöyrästi kunnioittaen’] -tyyppisten kohteliaisuuksien unkarilainen yhteiskuntamuoti, samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvien mielenosoituksellinen toistensa sinuttelu – sinuteltiin, vaikka olisi oltu ventovieraita – ja tämä sinuttelu oli aina myös loukkaavaa niitä kohtaan, joita ei sinuteltu, sillä se osoitti, että se, jota teititellään, ei kuulu herrojen hyvävelikerhoihin, ei siis ole “herrasmies”. Nyt palasi uusbarokkisen luokkakulttuurin “ylemmyys”, mielistelevä kaavamaisuus, mahtaileva ja pinnallinen “kulttuuristen” etuoikeuksien tyyli.

Kaiken tämän rinnalla varmaan oli myös iloa ja tyytyväisyyttä. Oli varmaan myös niitä  kansallismielisiä unkarilaisia, joille emämaan yhteyteen palaaminen oli tärkeämpää kuin aineelliset tai kulttuuripoliittiset mieliharmit. Mutta sitähän ei enää voi tietää, olisiko tämä tyytyväisyys ajan mittaan saanut yliotteen, olisiko palautettu alue kasvanut takaisin osaksi Unkaria. Tuli sota kaikkine kauhuineen, ja sitten tulivat uudessa sodanjälkeisessä Tšekkoslovakiassa kostotoimet ja pahamaineiset Benešin dekreetit: kansantuomioistuimet ja sotarikostuomiot, väestönsiirrot ja karkotukset. Unkarilaiset kansanryhmänä saivat niskaansa kollektiivisen syyllisyyden ja koston, joka ei ollut missään suhteessa siihen, mitä palautetun alueen slovakit olivat vuonna 1938 saaneet kokea. Se on taas toinen tarina, joka yhä kaihertaa unkarilaisten ja slovakkien välejä.

Niinpä. Olen näitä miettiessäni muistellut kauan sitten tapaamaani transilvanianunkarilaista, jonka mielestä kaikilla kansoilla piti olla oma kansallisvaltio eikä kenenkään pitäisi joutua olemaan vähemmistössä. (”Minä siis todella arvostan suomalaisia. Mutta jos saamelaiset haluavat itsenäistyä omaksi valtiokseen, olen valmis taistelemaan heidän puolestaan.”) Vastaväitteeni, että esimerkiksi Sentroopan tilkkutäkin jakaminen etnisesti puhtaiksi paloiksi on käytännössä mahdotonta, kaikui kuuroille korville. Kansallismielisen kasvatuksen ja Ceauşescun diktatuurin jäljiltä keskustelukumppanini eli, hm, aika lailla erilaisessa todellisuudessa kuin minä. Jos vielä tapaisimme, yrittäisin ehkä tarjota esimerkiksi eteläisen Slovakian tapahtumia toisen maailmansodan aattona. Jos eivät slovakkien ja unkarilaisten suhteet olleet parhaalla mahdollisella tolalla 1800-luvun kansallisten heräämisten ja “magyarisoivan” kansallisvaltiopolitiikan aikaan, niin ei asiaa korjannut Trianonin kostoraja eikä myöskään Wienin päätöksen raja – joka oli oikeudenmukaisempi etnisesti mutta ei välttämättä taloudellisesti tai demokratiapoliittisesti.

Tai no. Ehkä en sittenkään edes yrittäisi.


(Yli)kansallisuuspolitiikan outoja kukkia

joulukuu 3, 2017

Kuten tiedämme, Unkari menetti ensimmäisen maailmansodan jälkeen Trianonin rauhansopimuksessa 1920 valtavan osan (noin kaksi kolmasosaa) alueestaan uusille naapurivaltioille, ja niiden mukana melkoinen osa (noin kolmasosa) etnisistä unkarilaisista muuttui vähemmistöiksi uusissa kotimaissaan ja sai eri aikoina kokea erinäisiä sortotoimia. Siitä pitäen rajantakaisten unkarilaisvähemmistöjen asema on ollut sekä Unkarissa että sen naapurimaissa nationalistisen revanssipolitiikan ja kaunankasvatuksen ehtymätön käyttövoima.

Kun ei nykyään oikein voi kuvitella, että EU- ja NATO-jäsenmaa Unkari kävisi naapuri-liittolaistensa kimppuun hankkiakseen historiallisen Unkarin muinaiset alueet takaisin, niin ylirajaista virtuaalikansakuntaa rakennetaan lukuisin symbolisin elein. Orbánin hallitus tukee rajantakaisia unkarilaisvähemmistöjä monin tavoin, vaikka joskus herääkin kysymys, onko tarkoitus enemmänkin kiillottaa omaa kilpeä tai tukea nimenomaisesti omia aatetovereita pikemmin kuin koko kansanryhmää. Yksi tällainen tapaus oli oppositioviestimissä esillä pari viikkoa sitten. Kävi ilmi, että Unkarin veronmaksajien rahoilla perustetaan Transilvaniaan uusia unkarinkielisiä lastentarhoja. Hieno juttu periaatteessa – mutta itse asiassa Transilvanian monilla unkarilaisalueilla toimii ennestään jo varsin kelvollinen unkarinkielinen päivähoitojärjestelmä, ja uudet emämaan rahoittamat lastentarhat käytännössä kilpailisivat olemassa olevien kanssa ja saattaisivat joillakin paikkakunnilla johtaa siihen, että entinen unkarinkielinen lastentarha suljetaan. Oudointa on, että Unkarin hallitus ei välitä teettää tutkimusta tukiaisten vaikutuksista ennen kuin rahat heitetään menemään.

Tästä lastentarhakysymyksestä muuten uutisoi ensimmäisenä HírTV, entinen oikeistolainen hallitusta lähellä oleva yksityinen tv-kanava, joka – samoin kuin sanomalehti Magyar Nemzet – on ns. Gecigaten eli mediaoligarkki Lajos Simicskan ja hänen vanhan ystävänsä Viktor Orbánin välirikon jälkeen muuttunut yhdeksi keskeiseksi oppositioviestimeksi. Samoin HírTV:n ja Magyar Nemzetin uutisiin perustuu se tarina, josta nyt piti kirjoittamani ja joka sekin liittyy ylirajaisen Unkarin kansakunnan – világnemzet, ’maailmankansakunta’, on tästä toisinaan käytetty termi – rakentamiseen, tai näiden rakennustoimien outoihin sivutuotteisiin.

Rajantakaiset unkarilaiset saavat nykyään Unkarin kansalaisuuden hyvin helpolla. Vuonna 2010 säädetty uusi laki myöntää Unkarin passin kaikille rajantakaisten vähemmistöjen jäsenille, jotka todistettavasti tai todennäköisesti ovat entisen Unkarin kuningaskunnan kansalaisten jälkeläisiä. Unkarin kieltä pitää osata ja uskollisuudenvala vannoa. Näin kaksoiskansalaisuuden saaneet rajantakaiset unkarilaiset saavat myös äänestää kirjeitse vaaleissa ja ovat siten (kuten täälläkin jo kirjoitettiin) edullisemmassa asemassa kuin viime vuosina Unkarista ulkomaille lähteneet lukuisat kansalaiset.

Jo pitkään on tiedetty, että uutta kansalaisuuslakia käytetään väärin. Esimerkiksi Serbiassa Unkarin passien myynnistä on tullut oikea bisnes: suhteilla tai rahalla EU-passi järjestyy ilman kielitaitoa tai syntyperätodistuksia. Samoin Ukrainan rajalla, jonka takana (Transkarpatiassa, Kárpátalja) elää pitkästi toistasataatuhatta unkarilaista, tämä kansalaisuuslaki yhdessä Neuvostoliiton ajoilta peräisin olevan, viidenkymmenen vuoden takaisen sopimuksen kanssa on tuottanut merkillisen ilmiön. Siitä kertoivat eilen Magyar Nemzet -lehti sekä Hír TV:n Célpont-ajankohtaisohjelma; näiden pohjalta aiheesta kirjoittaa myös uusi riippumaton uutisportaali Mérce.

Toimittajat ovat vierailleet köyhässä ja yleensä enemmänkin sosiaalisten ongelmien ansiosta uutisiin nousevassa Itä-Unkarissa, aivan rajan pinnassa Kispalád-nimisellä paikkakunnalla. Taajamassa on kolme katua – Pääkatu, Uusikatu ja Uudempikatu – ja asukkaita muutama sata, paikallisten kertoman mukaan ”nelisensataa”. Virallisesti kuitenkin Kispaládin väestö on uuden kansallisuuslain säätämisen jälkeen kasvanut huimaa vauhtia: vuonna 2010 asukkaita oli 536, nyt Kispaládissa on kirjoilla 1347.

Uusia asukkaita ei kuitenkaan paikkakunnalla juuri näy. Moni heistä ei väittämän mukaan edes puhu unkaria, ei ole koskaan asunut eikä työskennellyt Unkarissa eikä maksanut fillériäkään veroja Unkariin. He ovat vain käyneet rekisteröitymässä asukkaiksi eli lunastamassa ”asuinpaikkakortin” (lakcímkártya), mahdollisesti myös äänestämässä, mikä Unkarin kansalaisuuden hankkineelle on hyvin yksinkertaista. Niinpä toimittajien haastatteleman József Sankón 100-neliöisessä talossa on kirjoilla 93 ukrainalaista, joita ei koskaan ole talossa nähty. (Sankó oli suostunut tähän järjestelyyn, koska pormestari oli luvannut hänelle tästä hyvästä valtuustopaikan. Sitä ei kuitenkaan tullut, koska ilmeisesti uusia asukkaita ei ohjattu äänestämään asianmukaisesti.)

Kun asuinpaikka Unkarissa on hankittu, voidaan puolestaan soveltaa Unkarin ja Neuvostoliiton välillä alun perin 1963 solmittua sopimusta. Sen mukaan (entisen) Neuvostoliiton kansalaiset ovat oikeutettuja Unkarin sosiaali- ja eläketurvaan, jos vain virallisesti muuttavat Unkariin ja luopuvat rajan takana maksetusta eläkkeestään. Koska Ukrainan eläkkeet ovat olemattoman niukat – Magyar Nemzetin mukaan keskimäärin noin 25 000 forinttia eli noin 80 euroa kuussa! – tämä on helppo tehdä, kun vastineeksi saa unkarilaisen eläkkeen. Unkarin puolella keskimääräinen eläke on noin 75 000 forinttia kuussa eli kolminkertainen Ukrainan keskitasoon nähden; Itä-Unkarissa eläkkeet tosin ovat yleensä alemmalla tasolla, mutta ukrainalaisista virtuaalimaahanmuuttajista monet saavat jopa toistasadantuhannen forintin kuukausieläkettä, mihin ilmeisesti päästään myös antamalla paikkaansapitämättömiä tietoja aiemmasta työhistoriasta. Voitto käytännössä moninkertaistuu, kun rahoja ei kuluteta Unkarissa vaan kotona Ukrainan puolella, missä hintataso on alhaisempi. Eläkebisnes siis kuppaa Unkarin valtion kassaa (ja raivostuttaa paikallisia, usein työttöminä tai niukalla eläkkeellä kituuttavia asukkaita) mutta ei tuo juuri mitään hyötyä Itä-Unkarin köyhien kylien elinkeinoelämälle.

Näin epäonninen byrokratia (tai suomeksi: huono hallinto?), propagandamyllyn pyöritykseen ja ääntenkalasteluun tähtäävä kansalaisuuspolitiikka sekä hallintoon syöpynyt korruptio luovat yhdessä järjestelmän, josta Unkarin puolella hyötyy pieni joukko päättäjiä – ilmeisesti ne paikallistason kihot, joille Unkarin kansalaisuuden saaneet uudet virtuaaliasukkaat antavat äänensä. Kenties paikalliskihojen taskuun myös siirtyy jokin osuus eläkebisneksen voitoista; Magyar Nemzetin mukaan useampien itäisen rajaseudun tuppukylien pormestarien luona on viime aikoina käynyt viranomaisia ihmettelemässä, miten voi olla mahdollista, että jopa 70 ukrainalaista päivässä saa heidän toimistoistaan Unkarin kansalaisuuden. Rajan takana puolestaan – kertoo Magyar Nemzetin siteeraama takakarpatianunkarilainen blogisti – Berehoven/Beregszászin kaupungissa taannoin ukrainalaisten uusnatsien ”kansallismieliseen” mielenilmaukseen unkarilaisia vastaan osallistui myös sellaisia ukrainalaisia, joiden omat vanhemmat nostavat eläkettä Unkarista.


Transilvaniasta kajahtaa

heinäkuu 28, 2014

Pari päivää sitten tömähti Facebook-uutisvirtaani EUROLANG-toimiston, Brysselissä Euroopan vähemmistökielten tilannetta tarkkailevan järjestön, välittämä ilmoitus jokakesäisistä Tusványosin festivaaleista, joissa Romanian unkarilaisvähemmistö kohtaa musiikin ja tanssin, etnokulttuurimeininkien, keskustelutilaisuuksien ja workshoppien merkeissä. Ja mikäs siinä, hienoahan se on, että elinvoimaiset vähemmistöt jaksavat ylläpitää kieltään, kulttuuriaan ja identiteettiään. Tusványosin tilaisuudella on kuitenkin myös poliittinen tausta, ja viime päivät tämä tapahtuma on taas ollut väkevästi poliittisessa julkisuudessa. Mutta koko jutun ymmärtämiseksi on ehkä vähän kerrattava asioiden taustoja. Hei, älkää menkö pois vaan pysykää vielä langalla, lupaan, että tämä historiallinen katsaus ei kestä kauan!

***

Niin kuin tässäkin blogissa on ennenkin ollut esillä, Unkarin poliittisen historian sataa viime vuotta on leimannut Trianonin vuoden 1920 rauhansopimuksen trauma. Entisestä Unkarin kuningaskunnasta leikeltiin kaksi kolmasosaa uusiin naapurivaltioihin, niin että nykyisen Unkarin kaikissa naapurimaissa elää vieläkin etnisiä unkarilaisia, etenkin Romaniassa ja Slovakiassa mutta myös Ukrainassa sekä Serbian Vojvodinassa. Myös nykyisten Kroatian, Slovenian ja Itävallan puolelle Trianonin rauhan rajaa jäi pienemmät unkarilaisvähemmistöt. Trianonin rauhassa oli tietenkin voittajavaltioiden kostotoimen makua, ja pitkin 1900-lukua nämä vähemmistöiksi muuttuneet unkarilaisryhmät saivat kokea milloin minkäkinlaisia sortotoimia uusien vallanpitäjien taholta. Nämä nimittäin eivät olleet unohtaneet, millaisella herrakansamentaliteetilla entisen Unkarin kuningaskunnan hallitus oli pyrkinyt unkarilaistamaan maan slaavilais- ja romanialaisvähemmistöt.

Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä sosialistinen veljeys esti nostamasta unkarilaisvähemmistöjen asiaa tapetille. 1970- ja 80-lukujen Unkarissa asiaan kuului hurskaasti huokaisten todeta, että ”me pyrimme kohtelemaan omia vähemmistöjämme mahdollisimman hyvin, koska, nyyh, muuta emme voi naapurimaiden unkarilaisvähemmistöjen hyväksi tehdä”. Järjestelmänvaihdoksen jälkeen etenkin politiikan oikea laita on tehnyt paluuta Horthyn ajan revanssimeininkiin, entisen suuren Unkarin ylösnousemuksen haikailuun. Koska valtionrajojen siirtelystä eivät vakavasti otettavat valtavirtapoliitikot sentään ainakaan ääneen voi puhua, tavoitteena on ilmeisesti eräänlaisen valtionrajat ylittävän virtuaalisen superkansan luominen, világnemzet ‘maailmankansakunta’ on pääministeri Orbánin käyttämä termi. Tämän takia Orbánin hallitus jakelee naapurimaiden unkarilaisvähemmistöille runsaasti huomionosoituksia ja Unkarin passeja. Ja tämänkin takia Unkarin hallitusta ja Fidesz-puoluetta lähellä olevat tahot yhteistyökumppaneineen (esimerkiksi Fidesz-puolueen nuorisojärjestö Fidelitas ja ajatushautomo Századvég) ovat mukana myös Tusványosin festivaalin järjestelyissä.

Tusványosin juuret ovat ”kesäyliopistoissa” tai keskustelutilaisuuksissa, joita 1990-luvun taitteessa, sosialismin pakkovallan ryskyen murtuessa ja vapauden tuulten henkäillessä, Unkarin silloiset nuordemokraatti-fideszläiset ryhtyivät järjestämään yhdessä transilvanialaisten kollegojensa kanssa, tavoitteena vapaa poliittinen vuoropuhelu Unkarin ja Romanian valtioiden ja etnosten kesken. Alun perin näitä kesäyliopistoja pidettiin Bálványosfürdő-nimisellä pienellä kylpyläpaikkakunnalla itäisessä Transilvaniassa, suunnilleen keskellä nykyistä Romaniaa, mutta kun tapahtuma 1990-luvun mittaan laajeni monitaiteiseksi festivaaliksi, se siirrettiin läheiseen Tusnádfürdőn (Băile Tușnad) kaupunkiin – tästä lempinimi ”Tusványos”.

***

Viime vuosina Tusványosin kohokohtiin on kuulunut Viktor Orbánin puhe, jossa tyypillisesti vedetään linjoja ja kohahdutetaan poliittista julkisuutta. Tänäkin vuonna, tarkemmin sanoen perjantaina 25.7., pääministeri Orbán lausui jotakin, mistä muutaman päivän ajan on kiivaasti uutisoitu paitsi Unkarissa myös Amerikassa ja saksankielisellä alueellakin. Kehitellen jo aiemminkin esittämiään väitteitä hän ilmoitti, että länsimaisen liberalismin aika alkaa olla ohi, ja globaalistuvassa taloudessa uusiksi esikuviksi nousevat sellaiset maat kuin Singapore, Intia, Kiina, Turkki ja Venäjä. Vanhanmallinen individualistinen vapaamielisyys, jossa yksilölle ”kaikki on sallittua niin kauan kuin se ei loukkaa toista”, on aikansa elänyt, sen sijaan moraaliseksi ohjeeksi on nostettava Kultainen sääntö: tee toisille niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän. (Tämä hurskas toive ilmeisesti ei sido päättäjiä ja eliittiä itseään Unkarissa sen kummemmin kuin esimerkiksi Venäjälläkään, mutta se voidaan tulkita välttämättömäksi muodolliseksi kunnianosoitukseksi ”kristillistä arvoperustaa” kohtaan.)

Unkarin tuleva poliittinen suunta ei siis ole liberalismi vaan ”illiberaali demokratia”:

”Se, mitä Unkarissa nyt tapahtuu, on tulkittavissa siten, että kulloinenkin poliittinen johto yrittää toimia niin, että ihmisten henkilökohtainen työ ja edut, jotka tulee tunnustaa, olisivat tiiviisti yhteydessä yhteisön, kansakunnan elämään, että tämä suhde säilyisi ja voimistuisi. Toisin sanoen Unkarin kansakunta ei ole pelkkä yksilöiden joukko vaan yhteisö, jota on järjestettävä, vahvistettava ja rakennettava. Tässä mielessä siis uusi valtio, jota me Unkarissa rakennamme, on illiberaali valtio, ei liberaali valtio. Se ei kiistä liberalismin perusarvoja kuten vapautta mutta ei myöskään aseta tätä ideologiaa valtiojärjestyksen keskeiseksi ainekseksi vaan soveltaa siitä poikkeavaa, erityistä kansallista lähestymistapaa.” (Orbán-sitaatti unkarinkielisen Wikipedian artikkelista ”Illiberaali demokratia”.  Wikipedian sen vastineeksi tarjoama suomenkielinen artikkeli on otsikoitu Puolidemokratia, ja siinä mainitaan esimerkkinä puolidemokratioista mm. Alberto Fujimorin Peru ja Vladimir Putinin Venäjä.)

Olemme siis päätyneet systeemiin, jossa ihanteena on jonkinlainen kansallisromanttinen, myyttisen veriheimolaisuuden ja kohtalonyhteyden yhdistämä kansa-yhteisö. (Kun tämä yhdistetään ”työhön perustuva valtio” (munkaalapú állam) -iskulauseeseen, ollaan erittäin lähellä klassisen fasismin retoriikkaa ja tyyliä. Saksassa tai Itävallassa tällainen olisi saanut kaikki hälytyskellot soimaan jo vuosia sitten.) Eettiset arvot kuten yksilön vapauden ja koskemattomuuden kunnioitus ovat olemassa ihanteiden ja abstraktien normien tasolla, valistuneen itsevaltiuden kaltaisena ilmassa leijuvana moraalivelvoitteena, eivät järjestelmän kantavina toimintaperiaatteina, jotka oikeasti sitoisivat toimijoiden käsiä.

Ajattelutapa on myös anti-kansainvälinen ja ekseptionalistinen: tarvitaan ”erityistä kansallista lähestymistapaa”, koska meidän tilanteemme on niin poikkeuksellinen, koska meidän lähtökohtamme ovat kansalliset eikä niitä voi kukaan vieras ymmärtää. Tämähän tietenkin mahdollistaa aatteellisen Gleichschaltungin: joka ajattelee toisin kuin me, on ”sydämeltään vieras” (idegenszívű) eikä siksi ansaitse kuulua Unkarin kansaan tai tulla Unkarissa kuulluksi. Toisaalta tällainen ”omat asiat ensin kuntoon” -ajattelutapa toistelee myös Euroopan oikeistopopulistien tuttua ”maahanmuuttokriittistä” tematiikkaa: Orbánin siteeraamien analyytikkojen mukaan Länsi-Eurooppa on siinä määrin kiinni maahanmuuttajaongelmien ratkaisemisessa, että ”valkoisen työväenluokan” asian ajaminen on unohtunut. (Koko puheen yksityiskohtainen referaatti on muuten luettavissa Fidesz-puolueen sivuilta.)

Puheessaan Orbán tietenkin myös arvosteli ulkopuolisten tahojen puuttumista Unkarin asioihin. Unkarin kansalaisyhteiskunta on hänen mielestään sikäli omituisessa tilassa, että kansalaisjärjestöjen asioissa valtio ei ole tekemisissä kansalaisten kanssa vaan ”ulkomaisten intressipiirien palkkaamien poliittisten aktivistien”. Tämä viittaa suoraan viime aikoina norjalaisten kanssa käytyyn kiistaan: Norjan antamat kehitysavustukset ovat Unkarin hallituksen mielestä menneet väärään osoitteeseen, koska niillä on tuettu oppositiota ja hallituksenvastaisia tahoja (toisin sanoen: avustusta on annettu esimerkiksi seksuaalivähemmistöjä tukeville ja suvaitsevaisuutta edistäville hankkeille, eivätkä norjalaiset halua antaa avustusten jakelua hallituksen valvontaan). Ja, kuten esimerkiksi mainio Örülünk, Vincent? -blogi on huomannut, pikantin vivahduksen tälle kaikelle antaa se, että tällaisia puheita ulkovaltojen asioihin puuttumisesta pidetään naapurivaltion puolella, naapurivaltion kansalaisten ”oman” kulttuuritapahtuman yhteydessä.

Ja tietenkin esille nostettiin myös nykyisen hallituksen lempiajatus ”avauksesta itään”, joka toistaiseksi on tuottanut perin vähän konkreettisia tuloksia – lukuun ottamatta Venäjältä tilattua Paksin ydinvoimalan laajennusta, joka tekee Unkarista vuosikymmeniksi Putinin Venäjän velallisen. Orbán vakuutteli, että Unkari ei ole juoksemassa Venäjän karhun syliin, mutta toivoi kuitenkin, että idänkaupan osuus Unkarin taloudessa kasvaisi nykyistä suuremmaksi. (Tämän yhteydessä nousee mieleen myös viime aikoina kohistu diplomaattinen tempaus: Unkari sulkee, säästötoimiin vedoten, suurlähetystönsä kahdessa EU-maassa, Virossa ja Kyproksella, ja avaa uudet lähetystöt Mongoliaan ja Ecuadoriin. Viro on jo vastavetona ilmoittanut sulkevansa oman Unkarin-lähetystönsä. Kunniakonsulit ja kulttuuri-instituutit toki jatkavat toimintaansa.)

Kovimman kohahduksen on kuitenkin nostattanut Orbánin uskomattoman suorasukainen möläytys omasta asemastaan. Mainittuaan Yhdysvallat, missä edustajainhuoneen republikaanit ovat parhaillaan vetämässä presidentti Obamaa virallisesti edesvastuuseen valtuuksiensa ylittämisestä, Orbán räväytti:

”Mitä luulette, miten kauan minä pysyisin vallassa, jos tällaista voisi tehdä Unkarissa, jos valtuuksien ylittämisestä meidät voisi haastaa oikeuteen?”

Kuten László Szily cink.hu-portaalin artikkelissa toteaa, tämä on putinistisempaa kuin Putin itse. Edes Venäjän kaikkivaltias diktaattori ei menisi julkisesti hihkumaan kameroiden edessä, että ”hähhää, minäpäs voin tehdä MITÄ VAIN!”

Éva S. Balogh toteaa tämänkertaisen bloginsa lopuksi, että myös ulkomaisten toimittajien olisi aika lopettaa pehmoilu Orbánin hallinnon suhteen ja ruveta puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä. Vaikka Unkarissa onkin suhteellisen vapaat (tosin ei rehelliset) vaalit, tämä meininki on selvästi diktatuuria.

***

Tämä kaikki siis pyörii mielessä, kun lukee EUROLANG-palstan Tusványos-uutista, jossa koko tapahtuma viattomasti esitetään Romanian unkarilaisvähemmistön ikiomana rock- ja kulttuurifestivaalina. Tässä on tietenkin kyse myös siitä, että katalaanien ja kelttiläisten vähemmistöjen ohella unkarilaisvähemmistöt ovat Euroopan vanhoista vähemmistökansoista vahvimpia ja aktiivisimpia myös EU-ympyröissä, ja Unkarin tuella niiden asiat ovat hyvin päässeet esille Euroopan vähemmistökansojen kysymyksiä tutkivissa elimissä. Siitä huolimatta en voi olla miettimättä, mitä tapahtuisi, jos vaikkapa Ruotsissa käytännön yksinvaltaan nousisi jokin rajat ylittävän ruotsalaiskansakunnan asiaa ajava puolue, jos Ruotsi jakaisi kaikille halukkaille suomenruotsalaisille Ruotsin passit ja Ruotsin pääministeri tulisi suomenruotsalaisten nimissä järjestetyille kulttuurifestareille pitämään poliittisia linjapuheita Ruotsin ja ruotsalaisuuden tulevaisuudesta… No, vertaukset ontuvat aina ja tämä vertaus ontuu erityisen pahasti. Taitaa Unkari tosiaan olla ainutlaatuinen ja ainutlaatuisessa tilanteessa.


Metsien ja vitsien tuolla puolen

kesäkuu 9, 2012

Kuvitellaanpa, että joku 1800-luvun anglosaksikirjailija olisi sattunut lukemaan jotain Suomen historiasta ja nuijasodasta ja saanut tästä inspiraation käyttää Suomea sopivan eksoottisena tapahtumapaikkana goottilaiselle kauhutarinalle, jossa kingkongmaiset haamutappajat tavan takaa aineellistuvat metsästä matkamiesten, etenkin jalosukuisten sellaisten, eteen ja lyövät näiltä nuijillaan kallot murskaksi. Kuvitellaan edelleen, että kauhuromaanista The Cudgel Men – Horror in the Forests of Finland olisi jostain ihmeen syystä tullut suurmenestys ja amerikkalaiset olisivat tehneet siitä elokuvia pitkin 1900-lukua. Tämän jälkeen Suomi olisi Nuijamiesten maa, ja tähän loppuisi keskiverto-länsieurooppalaisen (amerikkalaisista puhumattakaan) tietämys Suomen historiasta ja kulttuurista, ikinä yltämättä mihinkään PISA-menestykseen, naisten äänioikeuteen, Alvar Aaltoon tai Jean Sibeliukseen asti. Silloin tällöin piipahtaisi Ilmajoelle rekonstruoidussa Jaakko Ilkan kotimuseossa joku toimittaja suuresta maailmasta, törmäilemässä hermostuneesti höhötteleviin amerikkalaisiin turisteihin, joille isosta rahasta näytettäisiin sitä aitoa alkuperäistä Nuijaa, ja tekisi jutun siitä, miten ”Nuijamiestä pelätään yhä Suomen villeissä metsissä”. Maailmalla liikkuvat suomalaiset joutuisivat väkisinkin kehittämään kunnon resistenssin niihin pariin-kolmeen iänikuiseen nuijavitsiin, Suomeen työkomennukselle lähtijät saisivat työkavereilta lähtiäislahjaksi typerän muovikypärän, ja sekä Finlandia-votkat että Nokian kapulat myytäisiin nuijanmuotoisessa pakkauksessa.

Näinhän on käynyt Transilvanialle. (Toimimme nyt Nimitoimiston ohjeita noudattaen romanian kielen oikeinkirjoituksen mukaan, ei latinan, joten nimi kirjoitetaan yhdellä ässällä. Etymologisesti Trans-silvania on Metsäntakainen maa, metsää merkitsevään sanaan liittyy myös unkarinkielinen nimi Erdély, saksalainen nimi Siebenbürgen taas mahdollisesti viittaa maakunnan ydinalueen seitsemään kaupunkiin, jotka keskiajalla saapuneet saksilaiset uudisasukkaat perustivat.) Bram Stoker aikoinaan luki tutkielman itäeurooppalaisista vampyyritaruista, yhdisti siihen kaikenlaista eurooppalaisen kauhugenren peruskauraa, mukaili päähenkilölle nimen historialliselta henkilöltä, joka ei varsinaisesti liittynyt koko vampyyrijuttuun ollenkaan (mutta nyt liittyy, koska sen kotilinnaan laitetussa baarissa voi myydä Bloody Maryja turisteille), keksi sijoittaa koko jutun mukavan eksoottiselta soinnahtavaan Transilvaniaan, ja siinä se sitten oli. Nyt kun yrittää kertoa Transilvanian henkeäsalpaavan ihanista vuorimaisemista, keskiaikaisista kirkoista ja talonpoikaisarkkitehtuurista upeine portteineen, monikielisestä ja monikansallisesta kulttuurista, Transilvanian merkittävästä roolista Unkarin kirjallisuuden ja kirjakielen kehityksessä tai Bolyain matemaatikkosuvusta ja epäeuklidisesta geometriasta, niin jopa fiksujen ja koulujakäyneiden keskustelukumppanien kanssa on ensin lapioitava keskustelulle tie halki iänikuisten kulmahammas- ja valkosipulivitsien.

Yritetään nyt tämän kerran unohtaa kreivi Dracula ja katsella Transilvaniaa, nykyisen Romanian valtion keskelle Karpaattien mutkaan jäävää maakuntaa, unkarilaisin silmin. Siellä siintää, kuten viime postauksessani jo taisin mainita, vähän samantapainen kansallisromanttinen maisema kuin suomalaiselle kalevalaisessa Karjalassa. Siellä asustaa székely-heimo, joka erottautuu unkarilaisista vähän samaan tapaan kuin savolaiset suomalaisista: kieli on sama, mutta usko oman omintakeisen ajattelutavan ja järjenjuoksun ylivertaisuuteen on aivan omaa luokkaansa. Siellä kukoistaa hieno kansanperinne ja kansantaide, juhlatilaisuuksissa on vielä ihan viime aikoina koko kylän väki saattanut kulkea kansallispuvuissa. Siellä on kärsitty vilua ja nälkää ja sortoa vielä muutama vuosikymmen sitten, ei pelkästään sitä yleistä kurjuutta, jota Ceauşescun Romaniassa kokivat kaikki kansallisuuteen katsomatta, vaan myös aivan erityistä kansallista sortoa suurromanialaisen nationalismin nimissä.

Kun Unkaria hallitsivat turkkilaiset ja Habsburgit, Transilvania oli itsenäinen ruhtinaskunta (muodollisesti itse asiassa 1800-luvulle saakka). Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Transilvania ja sen länsipuoliset Baanaatin ja Crişanan/Körösvidékin seudut olivat laajin yhtenäinen möhkäle niistä valtavista alueista, joita Unkarista lohkaistiin. Toisen maailmansodan tietämillä Hitler ja Mussolini järjestivät Transilvanian pohjoisosan takaisin Unkarille, sodan jälkeen romanialaisvalta palasi. Ja tietenkin joka kerta vallan vaihtuessa kärsivät myös ne viattomat siviili-ihmiset, jotka uusien vallanpitäjien mielestä olivat olleet entisten kavereita tai tukijoita. Kansainväliset konfliktit kietoutuivat Transilvanian kansojen välisiin kiistoihin.

Transilvania ei nimittäin ole pelkästään unkarilaisten maata. Vaikka unkarilaiset ensimmäiseen maailmansotaan saakka olivat poliittisessa johtoasemassa ja vaikka heitä edelleenkin elää koko Romaniassa pitkästi toista miljoonaa, koko Transilvanian asukkaista enemmistö oli jo 1800-luvulla romanialaisia. Jotkin alueet toki ovat aivan umpiunkarilaisia, tai ainakin ovat olleet 1900-luvun jälkipuolelle saakka, jolloin Romanian hallinto pyrki ”laimentamaan” väestösuhteita siirtämällä romanialaisia unkarilaisalueille ja unkarilaisia muualle valtakuntaan. Unkarilaisten ja romanialaisten kesken on jo iät ja ajat käyty tyypillistä itäeurooppalaista kiistaa siitä, kummat olivat Transilvaniassa ensin: Romanialaisten suosiman ns. dakoromanialaisen jatkuvuusteorian mukaan romanialaiset ovat muinaisten daakialaisten sekä muinaisten roomalaisten jälkeläisiä, jotka ovat asuneet Romaniassa eli historiallisessa Dacian provinssissa niin sanotusti aina, omaksuen vain roomalaisten kielen; unkarilaiset taas tunnetusti saapuivat Karpaattien alueelle ”vasta” 800-luvulla jKr. Vaihtoehtoisen teorian mukaan (joka ainakin kielitieteen kannalta taitaa itse asiassa olla vankemmin perusteltu) romanian kieli, niin kuin muutkin romaaniset kielet, on toki muinaisen kansanlatinan jatkaja mutta alkuaan muotoutunut lännempänä Balkanilla, Adrianmeren itäpuolisissa provinsseissa, ja sieltä levinnyt Romaniaan, vieläpä suhteellisen myöhään. (Sitä tosiseikkaa, että kaikki Euroopan kansat geneettisesti ovat maansa ”alkuasukkaiden” sekä eri aikoina eri suunnista saapuneiden väestöryhmien sekoittumaa, eivät kummankaan teorian kannattajat jostain syystä jaksa pitää esillä. Puhumattakaan siitä, miten olennaista jonkin väestöryhmän poliittisten tai ihmisoikeuksien kannalta on, onko se asunut alueella tuhat, kaksituhatta vai kuusisataa vuotta.)

Eikä tässä kaikki. Transilvaniassa on keskiajalta saakka asunut myös kymmeniä tuhansia saksalaisia. Vielä Ceauşescun diktatuurista heitä pakeni tuhansittain Saksaan – tai itse asiassa silloinen Länsi-Saksa ”osti” heitä vapaaksi, maksaen velkaiselle ja nälkäiselle Romanialle saksalaisten muuttoluvista lujaa länsivaluuttaa. Tämä muuttovirta on ehtynyt, mutta jäljelle jäänyt saksalaisväestö on enimmäkseen iäkästä ja hupenee tätä nykyä nopeasti luonnollisen poistuman kautta. Lisäksi Transilvaniassa on perinteisesti elänyt mm. juutalaisia, romaneja sekä joissain kaupungeissa vauraiden, taitavina kauppamiehinä tunnettujen armenialaisten yhteisöjä, ruteeneja, bulgaareja, slovakkeja…

Myös uskonnollinen kirjavuus on melkoinen: romanialaiset ovat perinteisesti joko ortodokseja tai uniaatteja (ortodokseja, jotka ovat liittyneet Rooman kirkkoon ja tunnustaneet paavin vallan mutta säilyttäneet itäisen liturgiansa), saksalaiset, unkarilaiset ja székelyt katolilaisia, luterilaisia, reformoituja (”kalvinisteja”) tai unitaareja (jo uskonpuhdistuksen tiimellyksessä 1500-luvulla syntynyt protestanttinen kirkkokunta, joka ei hyväksy kolminaisuusoppia). Kenties kaikkein eksoottisin ryhmä olivat székelyheimoisista unitaareista 1600-luvun alussa erkautuneet sabbatiaanit tai ”sapattilaiset” (szombatosok), jotka opillisesti palasivat yhä lähemmäksi Vanhan Testamentin alkulähteitä, kunnes yhteisön viimeiset jäänteet käytännössä sulautuivat juutalaisiin (ja enimmäkseen tuhoutuivat natsien juutalaisvainoissa tai muuttivat Israeliin).

Tämä kansojen ja kulttuurien kirjavuus on 1900-luvun mullistuksissa kärsinyt pahasti, eivätkä ongelmat ja ristiriidat Ceauşescun diktatuurin kaaduttua ole pyyhkiytyneet olemattomiin. Transilvanian suhde emä-Unkariin on edelleenkin kipeä kysymys. Unkarista päin nähtynä kyse on kansallisesta omanarvontunnosta: Trianonin rauhaa, jossa Unkarilta riistettiin kaksi kolmasosaa sen alueista, ei koeta pelkästään niiden unkarilaisten tragediana, jotka uusissa kotivaltioissaan (vaikka samalla ikivanhalla kotiseudullaan) muuttuivat herrakansasta vähemmistöksi ja kansallisuuspoliittisten kosto- ja sortotoimien kohteeksi, vaan se tuntuu olevan jonkinlainen symbolinen nöyryytys ja kansallinen häpeä, josta joidenkin piirien mielestä kaikkien unkarilaisten, kollektiivisesti, edelleenkin tulisi kärsiä. (”Vieläkö Petsamon menetys tekee kipeää?” kysyi minulta kerran unkarilainen konduktööri lippua leimatessaan.) Unkarissa näkee nykyään usein autojen puskuritarroissa ja teepaidoissa vanhaa suur-Unkarin karttaa, toisinaan yhdistettynä punavalkoraitaiseen, äärioikeiston symboliksi leimautuneeseen ns. Árpád-raitalippuun tai muinaisunkarilaiseen riimukirjoitukseen (jonka myös äärioikeistolais-kansallismieliset piirit ovat paljolti omineet omaksi symbolikseen).

Eikä Unkarin kansakuntaan ja valtioon samastuminen ole outo ajatus kaikille nyky-transilvanialaisillekaan, päätellen taannoisesta ulkopoliittisesta urheiluskandaalista. Viime joulukuussa Transilvanian Székelymaassa, Csíkszeredassa (Miercurea Ciuc) pelatun Unkari-Romania-jääkiekko-ottelun alkajaisiksi Romanian joukkue, jonka lähes kaikki pelaajat olivat etnisiä unkarilaisia, kuunteli mykkänä Romanian kansallislaulua mutta yhtyi Unkarin kansallislauluun sekä sen päälle vielä székely-hymniin, jonka yleisö oli spontaanisti aloittanut. Romanian lehdistö kohahti, ja maan johtava urheilujulkkis, entinen tennistähti Ilie Nastase julisti Adevărul-lehden verkkosivuilla, että jos tämmöisen isänmaanpetturuuden annetaan jatkua, niin romanialaiset saavat kohta katsella sormi suussa, kun Bukarestin riemukaareen nostetaan Unkarin lippu. (Ottelun muuten voitti Romania, 4–1.)

Sosialismin aikana Trianonin traumoista ja menetettyjen alueiden ongelmista oltiin Unkarissa enimmäkseen hiljaa, ja kasautuneet paineet purkautuvat nyt joissakin piireissä melkoisena revanssiretoriikkana. Tällä aallolla ratsastaa Unkarin nykyinen hallitus. Suoranainen ”Transilvania takaisin ja Trianonin rajat remonttiin” -meininki toki jätetään äärikahjojen harrastukseksi. (Niitäkin löytyy runsain mitoin. Samoin kuin, totta kai, Unkarin naapurimaista vastaavanlaisia, yhtä hölmöjä unkarilaisvihaisia äärinationalisteja.) Mutta Unkarin hallitus korostaa mielellään, että Unkarin kansakuntaan kuuluvat myös rajantakaiset unkarilaiset, heidän tukemisensa on myös Unkarin valtion keskeinen tehtävä, ja he saavat halutessaan myös Unkarin kansalaisuuden ja passin. Toki samalla muistutetaan, että esimerkiksi Unkarin passin saaneet Romanian unkarilaiset pysyvät samalla myös lojaaleina Romanian kansalaisina – mutta ei ehkä ole vaikea ymmärtää, että tämmöinen kaksoiskansalaisuuspolitiikka herättää naapurimaissa ja omankin opposition keskuudessa vähintäänkin lievää närää.

Transilvania on viime aikoina väkevästi valjastettu Unkarin hallituksen käymään symbolien sotaan. Viime blogissani mainitsemani makaaberi show kauan sitten edesmenneen fasistikirjailijan tuhkien ympärillä, jotka Unkarin hallitus haluaisi juhlallisesti uudelleenhautauttaa hänen kotiseudulleen, on vain yksi esimerkki. Székely-heimon oma ”kansallislaulu” on emä-Unkarissa ilmeisesti otettu oikeistonationalististen piirien symboliksi. (Tästä hymnistä muuten transilvanialaislähtöinen kirjailija Attila Vári kirjoittaa kitkerästi, että hänen székely-isoisänsä ei mokomaa 1900-luvun alun amatöörirunoilijan  ja ravintolamuusikon tekelettä koskaan hyväksynyt – hänen kansallislaulunsa oli se Unkarin kansallishymni, jonka on kirjoittanut oikea runoilija Ferenc Kölcsey ja säveltänyt oikea säveltäjä Ferenc Erkel.) Székely himnuszta on Unkarin parlamentissa laulattanut äärioikeistolaisen Jobbik-puolueen ryhmä vuonna 2010, ja toukokuun alussa sen otti uuden presidentin János Áderin virkaannimitystilaisuuden ohjelmaan parlamentin varapuhemies Sándor Lezsák (oppositiopuolue LMP protestoi ja kieltäytyi laulamasta).

Erityistä kiukkua on monissa Transilvanian unkarilaisissa (romanialaisista puhumattakaan) nostattanut se tyyli, jolla Unkarin valtapuolueen johtavat poliitikot viime aikoina ovat puuttuneet Romanian unkarilaisten sisäisiin asioihin, asettuen nyt lähestyvissä Romanian paikallisvaaleissa avoimesti perinteistä unkarilaispuoluetta, Romanian unkarilaisten demokraattista liittoa (RMDSZ) vastaan. Fidesz näyttää tukevan sekä oikeistokonservatiivista ”Unkarilaista porvarillista puoluetta” (MPP) että ”Transilvanian unkarilaista kansanpuoluetta”, ja jälkimmäisen tueksi on asettunut myös Unkarin äärioikeistolainen Jobbik.

Ilmeisesti tässä ollaan aistivinaan sitä samaa ikävää isovelimentaliteettia, jonka arkisesta puolesta kirjoittaa Székelyudvarhelyssä (Odorheiu Secuiesc) toimivan uh.ro-portaalin sivuilla Zoltán Katona: emäunkarilainen sikaturisti, kaljamaha suur-Unkari-teepaidan alta pursuen, saapuu bussilla jo valmiiksi väkevästi liikuttuneena sekä isänmaallisista tunteista että nestemäisistä matkaeväistä, örisee székely-hymniä nuotin vierestä, tinkii, valittaa hinnoista ja ottaa aamiaispöydästä eväät mukaan, muistaa joka välissä muistuttaa, että ”kerran tämä kaikki oli meidän”, ihmettelee, miten hyvin täällä unkarin kieltä osataan, pettyy, kun tarjoilijatytöillä on perinnehameen sijasta tiukat farkut ja Conversen tossut, ja lopulta hädin tuskin jaksaa raahautua takaisin bussiin matkalle kohti kotimaata, missä työkaverit jo odottavat isänmaallisen sankarimatkailijan kertomuksia seikkailuistaan…

Vaikka vertaus hieman ontuukin, tulee etsimättä mieleen suomalaisen ”karelianismin” suhde oikeaan karjalaisuuteen. ”Laulumailta” ja ”kalevalaisista maisemista” on oltu valmiita etsimään suomalaisuuden puhtaimpia juuria, mutta oikeat elävät itäkarjalaiset evakot ovat viime aikoihin saakka toisinaan saaneet kuulla olevansa ”molottavia ryssiä”. Hieman samantapaista olen kuullut joiltakin Transilvaniasta Unkariin siirtyneiltä tuttavilta: alentuvaa kohtelua, unkarin kielen taidon epäilyä, ”romanialaiseksi” ja ”muukalaiseksi” haukkumista.

Nationalismin pimeä puoli taitaakin olla siinä, että tarut ja symbolit alkavat merkitä enemmän kuin oikeat ihmiset. Tältä kannalta katsoen ei ehkä sitten olekaan suurta eroa siinä, luullaanko Transilvaniaa kansallisromanttiseksi ulkoilmamuseoksi vai Hollywood-vampyyrien maaksi.