Sodan ja rauhan todellisuudet

4 huhtikuun, 2022

Kirjoitan tätä työreissulla Virossa, Tartossa. Hotellin aamiaishuoneessa hiippailee tavanomaisen työmatkailija- ja turistiporukan sijasta vaisun oloisia, surusilmäisiä, verkkariasuisia naisia, joillakin hiljaisia lapsia mukanaan, ja aamiaishuoneen ovenvieruspöydälle levitetyistä infolehtisistä tajuan, että tänne on majoitettu Ukrainan pakolaisia. Olen eilisen päivän lukenut maailmalta satelevia kommentteja kauhu-uutisiin Butšan sotarikoksista.

Hotellin tv:stä katsoin nopeasti ERR:n aamu-uutiset: Serbiassa presidentti Vučić jatkaa komean vaalivoiton jälkeen toiselle kaudelle ja kertoo uutiskameroiden edessä, että nyt ei lakata lukemasta Dostojevskia eikä soittamasta Tšaikovskia (esimerkillinen olkiukko!) vaan ystävyytemme ja kumppanuutemme Venäjän kanssa säilyy. Unkarissa Viktor Orbán ja hänen Fidesz-puolueensa ovat saaneet vielä ennustettuakin komeamman vaalivoiton ja varmistaneet jatkossakin parlamenttiin superenemmistön, jolla uusien lakien ja lainmuutosten myllyttämistä kulloisenkin tarpeen mukaan voi jatkaa. Fidesz on vahvempi kuin koskaan, Orbánin mukaan ”tämä vaalivoitto näkyy kuuhun asti”. Yhdellä Putin-mielisellä Telegram-kanavalla Serbian ja Unkarin vaalitulokset tiivistetään tyylikkäästi: ”Team Putin voittaa Euroopan vaaleissa”.

Vaalitulos on järisyttävä pettymys monille hallitusta vastustaneille unkarilaisille, jotka viimeiseen saakka kannustivat kansaa uurnille (äänestysprosentti oli kohtalaisen korkea joskaan ei ennätyslukemissa). Ulkomailla asuvat unkarilaiset olivat jonottaneet lähetystöjen ja konsulaattien edessä paikoin jopa tuntikausia, ja tässä joukossa on paljon hallituksen vastustajia: Berliinin, Brysselin, Lontoon, Münchenin ja Wienin äänestyspaikoilla tehdyn ovensuukyselyn mukaan opposition kannatus oli 78 prosentin luokkaa. Siitä, että äänestäminen yleensä koettiin tärkeäksi, kertoo Unkarin mediassa kiertänyt tarina naisesta, jonka äänestysmatkalle Malawin Lilongwesta lähimpään Unkarin edustustoon eli 1500 kilometrin päähän Johannesburgiin tuli hintaa lentoineen ja hotelleineen varmaan tuhannen euron kieppeillä.

Nyt unkarilainen somekuplani pursuu hiljaista epätoivoa. Yksi unkarilainen kollega yrittää vielä mustaa huumoria:

Matolapsi ja isämato keskustelevat:
– Isä, mikä tuo kaunis sininen tuolla ylhäällä on?
– Se on taivas, lapsikulta.
– Ja mikä tuo kaunis, hyväntuoksuinen vihreä tuossa vieressä on?
– Se on kukkaniitty.
– Miksi me sitten möyritään tässä keskellä p***aa?
– Siksi kun tämä on katsos meidän koti.

On selittelyjen aika. Opposition kärkiehdokas Péter Márki-Zay, harvenneiden ja hiljaisten kannattajiensa keskellä, tiivisti asian uutiskameroille siten, että Orbán on luonut järjestelmän, jota on lähes mahdotonta kaataa sisältäpäin. Näinhän se näyttää olevan.

Näkyvintä tässä systeemissä on mediaylivoima: Orbán oli vaalitaistelunsa lopuksi väittänyt julkisesti, että ”kaikilla puolueilla on nyt ollut tilaisuus esittää sanomansa yleisölle”, mutta Fidesz-puolueella (yhdessä pienen sivuvaununsa, kristillisdemokraattisen KDNP:n kanssa) on ollut näitä tilaisuuksia verrattoman paljon enemmän. Oppositiopuolueet saivat valtion yleisradioyhtiön ykkös-televisiokanavalta viisi minuuttia kukin (!) vaaliohjelmansa esittelyyn, muuten uutis- ja ajankohtaislähetykset olivat yhtä Fidesz-propagandaa, niin kuin ne ovat olleet jo vuosikausia. Perinteinen mediahan on Unkarissa pitkään ollut hallituksen käsissä, näin esimerkiksi kaikki maakuntalehdet, ja julkisten tilojen mainoksissa jyrää sama ylivoima:

Unkarin Transparency International -osaston verkkosivuilla julkaistu diagrammi kuvaa mainosjulisteiden kustannuksia maaliskuussa 2022. Vasemmalla oranssin pylvään alaosa, joka sekin ylittää sinisellä katkoviivalla kuvatun lakisääteisen kampanjamenojen ylärajan, kuuluu varsinaiselle Fidesz-puolueelle. Sen yläpuolella vaaleampi oranssi raita on hallituksen ns. tiedotusta, ja pylvään ylin osa koostuu CÖF:n eli hallituksen tukeman ”kansalaisjärjestön” mainonnasta. Oppositiopuolueiden julkinen näkyvyys on tämän rinnalla ollut säälittävää piiperrystä.

Myös mahdollisista likaisista tempuista on ollut julkisuudessa paljon puhetta. Perinteinen ongelmakohta on naapurimaiden vanhojen unkarilaisvähemmistöjen äänioikeus: Orbánin hallitus on antanut rajantakaisille unkarilaisille Unkarin passien lisäksi oikeuden äänestää kirjeitse, eli jos tämmöinen esimerkiksi Transilvanian unkarilainen (joka ei välttämättä olisi ikinä eläessään edes käynyt Unkarissa) olisi muuttanut asumaan vaikkapa Malawin Lilongween, hän ei olisi joutunut lentämään Johannesburgiin vaan voisi äänestää kirjeitse kotoaan käsin. Olettaen siis, että Malawin postilaitos toimii luotettavasti. Naapurimaiden unkarilaisalueilla, ainakin Serbiassa ja Romaniassa, kirjeäänestyksessä ovat ”avustaneet” paikalliset unkarilaisjärjestöt, joita Orbánin hallitus näyttävästi tukee. Serbiassa ilmenneistä kummallisuuksista kirjoitin jo viimeksi, sen jälkeen löytyi Romanian Marosvásárhelyssä (Tîrgu Mureş) rakennustyömaan laittomalta kaatopaikalta muun romun seasta säkillinen osaksi palaneita kirjeäänestyslippuja. Niissä lipuissa, jotka toimittaja pääsi näkemään, oli kaikissa ääni oppositiolle.

Muitakin pienempiä suhmurointeja on raportoitu: äänten ostamista, kirjeäänestystä vainajien nimissä, ns. ketjuäänestystä. Tämä viimeksi mainittu tarkoittaa sitä, että äänestäjäporukan ensimmäinen ei suljekaan lippua vaalikuoreen vaan vie uurnaan tyhjän kuoren, sujauttaa lipun taskuunsa ja salakuljettaa sen esim. autossa odottelevalle porukan pomolle, joka voi myös maksaa tästä palkkion saman tien. Seuraava äänestäjä merkitsee lippuun halutun äänen, menee sitten äänestyspaikalle lippu taskussaan ja palauttaa vaalitoimitsijoilta saamansa tyhjän äänestyslipun sijasta uurnaan tuon aiemmin merkityn lipun. Tyhjän lipun hän vie taskussaan ulos ja antaa seuraavalle porukan jäsenelle, ja niin edelleen. Vielä helpommaksi homma muuttuu, jos palkkiota vastaan äänestävä yksinkertaisesti ottaa äänestyskopissa valokuvan lipustaan todisteeksi palkkion maksajalle. Ja kuinka ollakaan, jo toissa syksynä vaalilain muutokseen lisättiin kohta, jonka mukaan vaalisalaisuutta nimenomaisesti ei loukkaa se, että äänestäjä yksityisiin tarkoituksiinsa ottaa valokuvan omasta äänestyslipustaan.

Likaisista tempuista tullaan varmasti vielä puhumaan lisää, kunhan ETYJin vaalitarkkailijat julkistavat raporttinsa ja oppositio mahdollisesti toimittaa valituksia tai tutkintapyyntöjä kansallisten tai jopa kansainvälisten viranomaisten käsiteltäväksi. Samoin tullaan varmasti näkemään ankaraa keskustelua siitä, mikä opposition strategiassa meni pieleen ja mitä Márki-Zay teki väärin. Karkasivatko äänestäjät entisestä äärioikeistolaisesta, salonkikelpoistumista yrittävästä Jobbikista, joka oli mukana Márki-Zayn vetämässä oppositioblokissa, Fidekszen tai Jobbikista lohjenneen raivo-äärioikeistolaisen ”Meidän isänmaamme” (Mi Hazánk) taakse? Veikö vitsipuolue ”Kaksihäntäinen koira” ääniä ”vakavilta” oppositiopuolueilta? Oli miten oli, sitä ei voi kieltää, että huomattava osa Unkarin kansaa seisoo yhä Orbánin takana. Osa ehkä ihan konkreettisesti myi äänensä säkillisestä perunoita, vielä useammille oli tärkeää olla ”osa systeemiä”, hyvissä väleissä paikallisten vallanpitäjien kanssa, työnantajan tai pormestarin, joka päättää siitä, kenelle julkisia töitä tai tilauksia jaetaan. Kahdessatoista vuodessa Fidesz on ehtinyt imeytyä kaikkialle hallinnon rakenteisiin.

Ja sitten vielä Venäjä, Putin, kaasu ja sota. Unkarilaisille, joista useimpien koti lämpiää Venäjältä tulevalla kaasulla, energiapakotteet Venäjää kohtaan ovat mahdoton ajatus. Etenkin ne eläkeläismummot, joita Orbánin kannattajissa on suuri osa, ovat oikeasti hätää kärsimässä, jos kaasulasku kasvaa, ja rezsicsökkentés eli kunnallistekniikkakulujen alentaminen on jo iät ajat ollut Orbánin hallituksen tärkeä propagandavaltti. Lisäksi Unkarin energiansaantia turvaa Paksin ydinvoimalan laajentaminen venäläisellä tekniikalla ja Venäjän myöntämällä luotolla. Tämä voisi olla ongelmallista, jos unkarilaiset vanhastaan tuntisivat syvää epäluottamusta, pelkoa ja jonkinasteista vihaa Venäjää kohtaan, niin kuin vaikkapa Baltiassa tai Puolassa asiat koetaan. Mutta siitä huolimatta, mitä toisen maailmansodan loppuvaiheissa ja sen jälkeen nähtiin – tuhansien unkarilaisten raahaaminen vankeuteen ja pakkotyöhön Venäjälle (ns. malenkij robot), rosvoilevat ja systemaattisesti naisia raiskaavat miehittäjät, stalinismi ja vuoden 1956 tapahtumat – tuntuu siltä, että Venäjä on nykyunkarilaisille kaukainen juttu. Venäjä ei ole ollut unkarilaisille vanha rajanaapuri saati kulttuurivaikutteiden antaja tai välittäjä, sitä ei ihmeemmin tunneta, sen kieltä ei osata (sosialisminaikaista koulujen pakkovenäjää opetettiin ja varsinkin opittiin vielä paljon huonommin kuin meillä pakkoruotsia konsanaan), siitä ei ehkä ole niin hirveästi välitetty. Ja kun arvot ovat yhteiset – akat hiljaa, homot kaappiin, ”kristilliset” ja kansalliset perinteet kunniaan, juutal… tuota, kansainväliselle suurpääomalle ja rappiokulttuurille turpiin – on helppo ajatella, että Putinin Venäjä on ihan eri juttu kuin entisten aikojen Neuvostoliitto.

Sitten tuli sota, ja senkin Orbán onnistui kääntämään hyödykseen. Hän on näköjään uskomattoman hyvin kyennyt myymään itsensä rauhanmiehenä, joka takaa turvallisuuden ja estää Unkaria joutumasta sotaan. Ei olekaan kysymys siitä, pidetäänkö kaasu- ja öljyrahoilla tai ydinvoimalaluoton lyhennyksillä pystyssä ihmisoikeuksia polkevaa ja sotarikoksiin syyllistyvää diktatuuria, joka juuri hyökkäsi puolueettoman naapurinsa kimppuun. Ei puhuta mistään abstrakteista arvoista tai ihanteista vaan MEISTÄ ja vaarasta, joka MEITÄ uhkaa. Tässä 444.hu:n bongaamassa plakaatissa on perhe, lapset, perinteiset arvot (lettipäisten tyttöjen ja hattupäisten poikien kansallispuvut!) ja synkkien kasvonilmeiden kuvastama uhka saatu niputetuksi tiiviiseen pakettiin:

”Älkäämme lähettäkö lapsiamme semmoiseen sotaan, jonka kanssa meillä ei ole mitään tekemistä!”

Tämän logiikan mukaan Putinin hyökkäyssodan vastustaminen onkin itse asiassa sodan kannattamista. Niinpä Orbánin vaalipuheissa jatkuvasti viitattiin siihen, että Márki-Zay ja oppositiopuolueet voittaessaan eivät lähettäisi Ukrainaan vain aseita vaan unkarilaisia sotilaita (Márki-Zay oli kysyttäessä asettanut sanansa taitamattomasti, ja jälkikäteen oli myöhäistä rypistää). Unkarin yleisradioyhtiön ykkösteeveekanavan uutisissa jopa ukrainalaisten äitien mielenosoitus Budapestissa ja sitä seurannut sodanvastainen mielenilmaus otsikoitiin ”sodan kannattajien mielenosoitukseksi” (háborúpárti tüntetés).

Orbán siis onnistui saamaan ainakin osan äänestäjistä taakseen yksinkertaisella pelottelupropagandalla. Sen hintana oli tosin asettuminen Ukrainan urheaa puolustustaistelua ja koko Euroopan ja läntisen maailman sankarina suitsuttamaa presidentti Zelenskyä vastaan. Siinä määrin, että Orbán väittää ”Ukrainan intresseissä olevan vetää mahdollisimman monia maita mukaan sotaan” ja mainitsee Ukrainan presidentin viimeisenä vaan ei vähäisimpänä, kun voittopuheessaan luettelee niitä vihollisia, joita vastaan on käynyt rankan (sekä runsaalla julkisrahoitteisella propagandalla ja ”vaalibudjetilla” tuetun) vaalitaistelunsa. Nämä vastustajat ovat siis

vasemmisto kotimaassa, kansainvälinen vasemmisto joka puolella, Brysselin byrokraatit, Soros-imperiumin kaikki rahat ja järjestöt, kansainvälinen valtamedia, ja loppujen lopuksi myös Ukrainan presidentti.

Näin läntisemmästä Euroopasta katsoen tämä tuntuu älyttömältä, mutta unkarilaisten – ainakin Orbánin kannattajajoukon – näkökulma on erilainen. (Ja tässä suhteessa muuten on mielenkiintoista, miten Unkarin yhteiskunta on repeämässä kahtia, kuten vaalituloksestakin näkyy. Budapestissa ja parissa muussakin yliopistokaupungissa, Szegedissä ja Pécsissä, eletään eri todellisuudessa kuin suurimmassa osassa maata.)

Orbánilaisesta ”unkarilais-kansallisesta” näkökulmasta nimittäin Venäjä, samoin kuin Kiina, on sopivan matkan päässä. Toisin kuin Baltian maille tai Puolalle, Unkarille Venäjä ei ole vanha arkkivihollinen eikä välitön uhka, vaan sen kanssa voidaan tehdä diilejä ja niillä kiusaa noille Brysselin eurostoliittolaisille, joilla on kummallisia päähänpinttymiä ihmisoikeuksista ja korruption vastustamisesta. Ukraina sitä vastoin on ikävä naapuri, joka potkii päähän omaa pientä unkarilaisvähemmistöään Transkarpatiassa, osassa Trianonin, nyyh, hajalle raastamaa historiallista Unkaria.

Ja tässä suhteessa silmiä avaava (ja myös kyynellyttävä) kokemus oli slovakianunkarilaisessa Új Szó -lehdessä ilmestynyt Zsolt Trill -nimisen näyttelijän haastattelu. Nykyään Budapestissa työskentelevä Trill on syntynyt Transkarpatiassa ja opiskellut Kiovassa. Kotiseutunsa tulevaisuuden hän näkee synkkänä, mutta synkintä tässä haastattelussa on se, että Trill ei oikeastaan suostu ottamaan kantaa koko Ukrainan sotaan.

En ole varma siitä, pitääkö minun tässä äärettömän kiperässä tilanteessa, johon tämä katala maailma on ihmiskunnan saattanut, ylipäätään muodostaa mielipide. Kohtahan ollaan siinä pisteessä, että mielipidettä ei voi ilmaista. Jos ajattelet toisin, sinut leimataan heti. (…) Olen elänyt kolmekymmentä vuotta Transkarpatiassa, vapaassa Ukrainassa, silti en voi sanoa, mitä ajattelen. Riittäköön se, että nämä kolme vuosikymmentä eivät heijasta Ukrainan kansan vaan koko Ukrainan johdon tekemiä virheitä. Kolmenkymmenen vuoden ajan Ukrainan johto keskittyi vain täyttämään taskujaan. Vähemmistöjen kohtalo ei heitä liikuttanut. (…) Edes teatteriamme, kulttuuriamme he eivät tukeneet. Teatteriseurueemme bussinkin saimme Unkarin valtiolta. (…) Tähän [sotatilanteeseen] syypäitä ovat molemmat osapuolet, jopa Amerikka ja Eurooppakin. Kaikki ovat tahranneet itsensä. Säälin äärettömästi sekä Venäjän että Ukrainan kansaa. Ei minulla ole mitään ukrainalaisia ihmisiä vastaan, Nagymuzsalyssa elimme rauhassa rinnakkain. En väitä, että Ukrainassa olisi kaikki hyvin, niin kuin ei Venäjälläkään, mutta ei venäläisten ja ukrainalaisten pitäisi ampua toisiaan. Kenenkään ei pitäisi kuolla. Olen ehkä naiivi mutta minusta tuntuu silti, että tämä kamala tilanne pitäisi ratkaista Gandhin asenteella ja ajattelulla.

Oikeutta myöten on sanottava, että tämä juttu on yli viikon vanha. En tiedä, pystyisikö Zsolt Trill vielä nytkin, kun koko maailma suree Mariupolin pommitusten raunioihin tai venäläisten ryöstelijöiden ja raiskaajien uhreina kuolleita naisia ja lapsia, pokerinaamalla julistamaan, että syytä on molemmissa osapuolissa eikä hän halua ottaa kantaa. Tai jättäisikö hän edelleen mainitsematta Vladimir Putinin nimen, yhtä määrätietoisesti kuin tätä nimeä on viime aikoina Unkarin hallituksen kontrolloimassa mediassa vältetty lausumasta.

Tässä siis se ”kansallisen” ajattelun koukku, johon Orbánin vaalimenestys myös osaksi perustuu. ”Oman kansan” teatteriseurueen tukeminen voi tässä todellisuudessa eläville nousta tärkeämmäksi kuin se, ammutaanko jossain vähän kauempana kriittisiä journalisteja, vangitaanko mielenosoittajia, hyökätäänkö naapurimaan kimppuun härskin tekosyyn varjolla. Silloin ei verrata ulkopuolisia aatteita tai järjestelmiä keskenään millään objektiivisilla periaatteilla, ei aseteta vaikkapa Ukrainan monenlaisista ongelmista ja lastentaudeista kärsivää demokratiaa Venäjän totaalisen diktatuurin vastapainoksi. Silloin puhutaan vain meistä ja muista, hyvistä ja pahoista. ”Aseiden puhuessa lait vaikenevat”, nationalismin puhuessa taas vaikenevat järkisyyt ja objektiiviset kriteerit.


Ukraina ja Unkarin U-käännös

7 maaliskuun, 2022

Ukrainassa soditaan, ja mikä sitten lopputulos tuleekin olemaan, moraalisesti Putinin Venäjä on jo hävinnyt ja – kirjoittaa Árpád W. Tóta, hyytävää verbalistiikkaa voitte lukea meikäläisen pikasuomennoksena täältä – matkalla sinne, minne urheat ukrainalaiset käskivät venäläisen sotalaivan painua. Unkari on täten joutunut hieman outoon asemaan.

Vielä tuntikausia sodan puhkeamisen jälkeen, kun muiden Nato- ja EU-maiden hallitukset ja johtajat jo aikaa sitten olivat ilmestyneet lehdistön mikrofonien ja uutiskameroiden eteen antamaan järkyttyneitä ja tuomitsevia kannanottoja, Unkarin hallituksen virallisen verkkosivuston etusivulla näkyi koronapassi- ja rokotustiedotteiden alapuolella ensin kuva, jossa Viktor Orbán yrmeänä seisoo sen kuuluisan raja-aidan edessä (maahanmuutto! muistakaa, maahanmuutto!) vakuuttaen, että ”me olemme läntisen maailman etuvartiostona toimiva kansakunta, puolustamme koko Euroopan rajaa”. Sen alapuolella komeili videoita Orbánin äskeiseltä Moskovan-vierailulta: lehdistötilaisuus Putinin kanssa ja julistus, että rezsicsökkentésiä eli kunnallistekniikka- ja energiakulujen alentamisprojektia ei voi toteuttaa ilman edullista venäläistä kaasua, jonka Orbán nyt oli siis ystävältään Putinilta saanut hommatuksi. Tämä kuva on ruutukaappauksesta, jonka otin kormany.hu-sivustolta 24. helmikuuta kolmen maissa iltapäivällä.

Pian tämän jälkeen sivu lopultakin päivitettiin, ja sinne ilmestyi kuva vakavailmeisestä Orbánista pöydän ääressä kriisiryhmän kokousta johtamassa. Pääsanomaksi, joka nytkin löytyy kormany.hu-sivuston etusivulta, tuli: Unkarin on pysyttävä konfliktin ulkopuolella, hallituksen ykkösprioriteetti on unkarilaisten suojeleminen. (No tuota, eiköhän tämä oman kansan suojeleminen ole noin oletusarvoisesti ykkösprioriteettina kaikilla hallituksilla kautta maailman?)

Orbánin Unkari oli viimeiseen saakka yrittänyt ajaa kaksilla rattailla. EU:n rahat ja Naton selustatuki kelpasivat, mutta samaan aikaan pilkattiin lännen moraalista rappiota ja voimattomuutta, ylisteltiin idän ”illiberaalien” valtioiden mahtia, niiden tulevaisuusperspektiivejä ja sitoutuneisuutta ns. perinteisiin arvoihin. Ukrainan sota teki vihdoin äkkinäisen lopun tästä riikinkukkotanssista kuilun partaalla. Orbánin hallitus on joutunut tekemään hätäisen U-käännöksen. Unkari on vakuutellut, olkoonkin että usein myöhässä ja innottoman tuntuisesti, pysyvänsä EU- ja Nato-liittolaistensa rinnalla ja osallistuvansa pakotteisiin. Samalla toki omalle kansalle korostetaan, että – näin lausui valtion yleisradioyhtiön uutissivuilla ulkoministeri Szijjártó – unkarilaiset eivät saa joutua maksamaan sodan hintaa, eli energiapakotteisiin ei mennä mukaan vaan kaasu, jolla suurin osa Unkarin kodeista lämpiää, tulee edelleenkin virtaamaan Venäjältä voimassa olevien sopimusten mukaisesti. Ja kun vaalikampanja on käynnissä koko hallituksen mediaimperiumin leveydeltä, opposition kärkiehdokasta Péter Márki-Zayta syytetään erityisesti siitä, että hän olisi valmis lähettämään Ukrainaan unkarilaisia aseita ja sotilaita. (Itse asiassa Márki-Zay on sanonut vain, että auttaisi Ukrainaa sen mukaan kuin Naton järjestelmän puitteissa on mahdollista.)

Aivan sodan syttymiseen saakka ääni kellossa oli siis toinen, jopa julkisen palvelun mediassa ja aivan erityisesti sen liepeillä, hallituksen, Fidesz-puolueen ja Orbánin kaveripiirin äänitorvena toimivissa mediakanavissa. Venäjän jo ryhmittäessä joukkojaan Ukrainan rajoille HírTV-kanavan keskusteluohjelmassa Sajtóklub (‘Pressiklubi’) hyväntuuliset setämiehet vielä vakuuttelivat, että mitään hyökkäystä ei tulisi, sitä haluaa vain rappeutuva Amerikan imperiumi, joka kuollakseen pelkää Euroopan ja Venäjän uutta yhteistyötä (ja sitä paitsi Amerikkaa johtaa höperö ukko, joka eksyy omassa puutarhassaankin ja joka on hysteerinen kansansuosionsa hupenemisen takia). Tälle yhteistyöllehän Viktor Orbán on avannut oven, ja kohta Euroopan johtajat toisensa perään saapuvat tapaamisiin Putinin kanssa. Ja vielä ensimmäisen sotapäivän jälkeenkin valtion yleisradioyhtiön tv-uutisiin kutsutut asiantuntijat möläyttelivät, että venäläiset etenevät rauhallisesti, vastarintaa kohtaamatta, että ”Ukraina aloitti sodan” tai että Zelenskyj toimii kuin Hitler, aseistaen naiset ja lapsetkin viimeiseen epätoivoiseen taisteluun pääkaupungista.

Toisin sanoen: Unkarissa jopa valtion yleisradioyhtiö on aivan loppuun saakka tuupannut kansaan siivilöimätöntä Putinin Venäjän propagandaa. Vielä hurjempaa on meno epävirallisissa hallitusta tukevissa (ja ilmeisestikin hallituksen epävirallisesti tukemissa) somekanavissa. Sivusto szamokadatok.hu, joka mainostaa itseään ”vastalääkkeenä vasemmiston valeuutisille”, on viime päiviin saakka laulanut vuorotellen Orbánin ja Putinin ylistystä, ja tätä kirjoittaessani edelleenkin sieltä ihan etusivulta löytyy linkki 26.2. julkaistuun propagandavideoon, jossa hyvä Putin kohtelee ukrainalaisia sotavankeja inhimillisesti.

Eilen illalla nähtiin Budapestissa yleisradioyhtiö MTVA:n pääkonttorin edessä torillinen väkeä osoittamassa mieltä venäläisten propagandan levittämistä vastaan. Puhujanpönttöön nousi useita oppositiopoliitikkoja, ja syytösten listalla oli Putinin propagandatuuttina toimimisen ohella tietenkin myös se häikäilemätön linja, jolla virallinen media on jo iät ja ajat levittänyt pelkästään hallituspuolueen propagandaa ja hiljentänyt opposition äänen. Kärkiehdokas Márki-Zay vaati jälleen kerran Orbánia julkiseen väittelyyn kanssaan, mutta niitähän Orbán ei ole enää aikoihin harrastanut eikä luultavasti suostu tälläkään kertaa.

Energiariippuvuuden ja propagandan ohella Ukrainan sota koskettaa Unkaria hyvin konkreettisesti pakolaisvirran muodossa, jota on viime päivien ajan saapunut Ukrainan rajan takaa ja osaksi myös Romanian kautta. Eilisen tiedon mukaan Unkariin oli tullut 163 000 pakolaista Ukrainasta. Muiden EU-maiden lailla Unkari on nyt suostunut myöntämään Ukrainan pakolaisille automaattisesti turvapaikan eli käytännössä jopa kolmen vuoden oleskeluluvan. Hätämajoitusta ja muita välittömiä avustustoimia on organisoitu, ja tässä aktiivisimpia ovat olleet kunnat sekä – kuinka ollakaan – kansalaisjärjestöt, nuo epäilyttävät Sorosin ja Tiedättekylläkeiden kätyrit. Unkarin hallituksen on, samaan tapaan kuin esimerkiksi suomalaisten persujen, täytynyt tehdä täyskäännös myös entisen ”rajat kiinni, kaikki maahanmuutto on pahasta” -politiikan suhteen, eikä sekään ole sujunut ihan helposti ja tyylikkäästi. Tähän mennessä toki asianmukaiset ”Unkari auttaa Ukrainan pakolaisia” -sisällöt ovat ehtineet myös hallituksen verkkosivuille.

Ukrainan ja Unkarin suhteessa on kuitenkin vielä erityinen hankaluustekijä, josta on julkisuudessa kirjoitettu itse asiassa yllättävän vähän: Ukrainan unkarilaisvähemmistö Taka-Karpatiassa (Kárpátalja) Ukrainan lounaisnurkassa, enimmäkseen Unkarin rajaa reunustavalla kaistaleella. Tämä historialliseen Unkariin kuulunut alue on kuuluisa 1900-luvun mittaan tapahtuneista valtionvaihdoksistaan: esimerkiksi Munkácsin (Mukatševe) kaupunkiin sijoitetaan usein tarina vanhuksesta, joka syntyi Itävalta-Unkariin kuuluneessa Unkarin kuningaskunnassa, eli lapsuutensa ja nuoruutensa Unkarin tasavallassa ja Tšekkoslovakiassa, sitten Unkarissa, sen jälkeen Neuvostoliitossa ja lopulta Ukrainassa poistumatta koskaan kotikaupungistaan.

Etnisten unkarilaisten lukumääräksi Ukrainan vuoden 2001 väestönlaskennassa ilmoitettiin 151 533. Tämän väestön asema on ollut hankala vielä viime vuosinakin. Ukrainan kielivähemmistöjä kurittava ukrainalaistamispolitiikka on tietysti tähdätty ensisijaisesti maan venäläisvähemmistöön, mutta siitä ovat kärsineet myös unkarilaiset. Vuoden 2017 koululaki määräsi myös kielivähemmistöjen kouluissa useimpien oppiaineiden opetuskieleksi ukrainan viidenneltä luokalta lähtien, ja tämä tulehdutti Ukrainan ja Unkarin suhteet pahasti. Vuonna 2019, juuri ennen Volodymyr Zelenskyjn virkaan astumista voimaan tullut kielilaki pahensi asiaa entisestään. Tämäkin laki pyrkii selvästi lähinnä kaventamaan venäjän kielen käyttöä pakottamalla ukrainankieliseksi lähes kaiken julkisen ja virallisen viestinnän, uskonnollisia tilaisuuksia lukuun ottamatta. Unkarin hallitus reagoi tähän jumiinnuttamalla Naton ja Ukrainan väliset neuvottelut, mitä Nato-liittolaiset puolestaan eivät katsoneet hyvällä silmällä.

Nokittelu jatkui, kun vuosi sitten presidentti Zelenskyjn antamalla asetuksella Unkarin kaksoiskansalaisilta kiellettiin valtion viroissa toimiminen. (Unkarin passien jakaminen naapurimaiden vanhoille unkarilaisvähemmistöille on ollut tärkeä osa Orbánin etnopolitiikkaa, ja EU-kansalaisuudesta on tietenkin monenlaisia etuja Ukrainan kuten Serbiankin unkarilaisille – tai ”unkarilaisille”. Passien tai nimellisten asuinpaikkojen ympärille on sekä Serbiassa että Ukrainassa syntynyt myös epäilyttävää bisnestä.) Joulukuussa 2020 Ukrainan tiedustelupalvelu teki Taka-Karpatian unkarilaisten keskusjärjestön KMKSZ:n johtajan László Brenzovicsin luona kotietsinnän, ja ukrainalaisilta poliitikoilta on kuultu perin epäluuloisia äänenpainoja unkarilaisten suhteen, jopa separatismisyytöksiä. Ukrainalaiset äärinationalistit ovat tämän tästä innostuneet hätyyttämään ja uhkailemaan unkarilaisia. Vuonna 2018 KMKSZ:n toimiston luona räjähti pommi.

Ukraina, jonka harvinaisen kiistattoman oikeutettua taistelua Putinin halpamaista hyökkäyssotaa vastaan koko maailma nyt seuraa liikutuksen kyynelet silmissä, ei tietenkään ole ollut täydellisen moitteeton demokratiaonnela, ja presidentti Zelenskyj, joka yllättäen sai harteilleen sankarin viitan ja on salamannopeasti kasvanut kantamaan sitä ihailtavan vakuuttavasti, on myös raadollinen ihminen, jonka poliittisessa toiminnassa voisi olla monenlaista ruotimisen aihetta. Jos vain tämmöiseen ruotimiseen olisi sopiva tilaisuus – nyt ei ole. Ukrainalaisilla, myös hyökkääjää vastaan taistelevilla ukrainanunkarilaisilla, on nyt tärkeämpää tekemistä. (Tämän myöntää jopa Unkarin hallitus.)

Vähemmistöjen oikeuksien tukahduttamista ei tietenkään voi hyväksyä, ja toivottavasti joskus, kun tämä sota on ohitse, myös Ukrainan vähemmistöjen asemaa voidaan rauhassa ja järkevästi selvitellä. Siihen mennessä kannattaa muistaa, että nykyinen virallinen Unkari ei sekään ole aivan syytön naapurusten välien kireyteen. Kiehnäämällä Putinin Venäjän kyljessä Orbán ei ole varsinaisesti ainakaan hälventänyt Ukrainan hallituksen tuntemia epäluuloja. Jos Ukrainassa onkin unkarilaisvihaisia raivonationalisteja, niin Unkarista löytyy esimerkiksi pieni kahjoporukka, joka on jo kirjoittanut ihailemalleen Putinille ja pyytänyt tämän apua Taka-Karpatian palauttamiseksi. Ja Ukrainan pelot Taka-Karpatian unkarilaisten epäluotettavuudesta tai jopa separatismista liittyvät myös siihen, miten Orbánin hallitus passeja ja äänioikeuksia sekä monenlaisia tukiaisia jakelemalla on lihottanut naapurimaiden vähemmistöjä omaksi vaalikarjakseen ja syöttänyt sille samaa toksista nationalismia, joka kaikkialla Keski- ja Itä-Euroopassa edelleenkin versoo… Tämmöisiä nämä kipeät naapuruusasetelmat monin puolin Eurooppaa tuppaavat olemaan, kun kaunoja on kasattu puolin ja toisin jopa vuosisatojen ajan ja kun tätä soppaa sitten hämmentävät populistiset poliitikot.

Kaikesta huolimatta siis: Слава Украïні!


Uusi Moskova?

29 marraskuun, 2020

Pakko vielä jatkaa eilisen juttuni johdosta.

Kirjallisuus- ja kulttuuriviskaali Szilárd Demeterin käsittämätön kirjoitelma, jossa Eurooppaa verrattiin kansojen kaasukammioon, György Sorosia Hitleriin, jota ”liber-arjalaiset” palvovat führerinään, ja ”meitä” (siis ”kansallismielisiä” puolalaisia ja unkarilaisia) nimitettiin ”uusiksi juutalaisiksi”, nostatti semmoisen pahennuksen kansainvälistä mediaa ja Israelin lähettilästä myöten, että Demeter poisti kirjoituksensa verkosta ja sulki koko Facebook-tilinsä. Magyar Nemzet -lehdessä hän myöntää, että kaasukammiovertauksella tuli tahtomattaan loukanneeksi uhrien muistoa, ja lupasi vastedes välttää moista. Muuten hän ei varsinaisesti pyytänyt anteeksi eikä varsinkaan perunut sanomaansa.

Jupakan ikävänä sivutuotteena on myös noussut perin ikävänsävyistä keskustelua ”romanialaisista” eli niistä lukuisista ulkounkarilaisista, joita Orbánin hallinto on nostanut näkyvään asemaan kulttuuripolitiikassa. Ukrainan Taka-Karpatiassa (sieltä on kotoisin teatteripaaviksi ylennetty Attila Vidnyánszky) tai erityisesti Romaniassa kasvaneilla unkarilaisilla on historiallisessa lähimuistissa diktatuuri, joka oli kovempi kuin Kádárin Unkarin varsin lepsut meiningit ja joka ennen kaikkea nimenomaisesti sorti ja syrji etnisiä unkarilaisia ja näiden kansallistunnetta. Varmaan siksi näiltä alueilta löytyy kulttuuriväkeä, joka on innoissaan päästessään tekemään Orbánin Unkarin avoimesti etnonationalistista kulttuuripolitiikkaa. Emä-Unkarissa tämä nostattaa melkoista kitkeryyttä, myös niissä, joita harmittavat Orbánin hallituksen ulkounkarilaisille avokätisesti syytämät tuet. Ja siksi nytkin on älymystönkin foorumeilla jouduttu muistuttelemaan, että Orbánin transilvanianunkarilaisten renkien haukkuminen ”romanialaisiksi” – samalla kun lukemattomat Transilvaniassa syntyneet unkarilaiset tieteen- ja taiteentekijät kyselemättä omitaan osaksi Unkarin kulttuuria – ei ole oikein eikä kaunista.

Mutta palataan asiaan. Varsinainen sanomahan tuossa Demeterin jutussa oli, että paha Brysseli, jossa ilkeä György Soros määräilee, ei muuta kuin sortaa Euroopan kansoja, haluaa hävittää niiden kulttuurit, perinteet ja identiteetit ja asuttaa Euroopan täyteen vihamielisillä muukalaisilla. Ja ne, jotka vastustavat tätä, eli ennen muuta uljaat ja vapautta rakastavat unkarilaiset ja puolalaiset, halutaan heittää ulos Euroopasta, samasta Euroopasta, jonka arvoja ja oikeuksia he ovat viimeiseen veripisaraan puolustaneet milloin Turkin sulttaanin armeijaa, milloin neuvostopanssareita vastaan.

Tänään näin sitten somekuplassani parikin kommenttia, joissa todellakin kajahti järjen ääni. Nimittäin: miksi ihmeessä (a) EU, (b) Unkarin oppositio ei yritä tosissaan vastustaa ja kumota näitä ilmeisiä valheita? Miksi kukaan ei väännä rautalangasta, niin että tuppukylienkin kansa ymmärtää, että mikään näistä ei pidä paikkaansa? Että ”Brysseli” ei ole pakottamassa EU-maita ottamaan vastaan valtavia maahanmuuttajajoukkoja? Että Unkaria ja Puolaa ei olla heittämässä ulos unionista? Että oikeusvaltio ei tarkoita sitä, että poikia ei enää saa sanoa pojiksi ja tyttöjä tytöiksi, koska sukupuolia pitää virallisesti olla 72, vaan sitä, että hallitus ja pääministerin kaverit eivät saa kääriä maan ja EU:n veronmaksajien rahoja liiveihinsä, että lakeja pitää noudattaa ja että oikeusistuimien pitää olla puolueettomia? Tietenkin hallituksen ylivalta perinteisestä mediasta, yhdessä feodalismin ja sosialismin myrkyllisen perinnön kanssa, vaikeuttaa näiden viestien välittämistä pustan peräkorpeen ihmisille, jotka eivät osaa kieliä tai lue lehtiä. Mutta eikö sen pitäisi olla hidaste, ei este?

Hilpein somelöytöni tänään oli kuitenkin Árpád W. Tótan Facebookiin postaama sarkastinen murjaisu, jossa tehdään selvää siitä tietyissä piireissä suositusta älyttömästä vertailusta, että Brysseli on uusi Moskova ja EU yhtä paha kuin Neuvostoliitto aikoinaan. Kas näin:

En ole enää lapsi, mutta olen ollut lapsi aikoinani, vieläpä sosialistisen maailmanjärjestyksen varjossa. Siksi ymmärrän täsmälleen, mitä Viktor Orbán tarkoittaa verratessaan Euroopan unionia Neuvostoliittoon.

Muistan, miten nelivuotiaana jo tavailin tekstejä jättiläismäisistä julisteista: Pysäytetään Moskova! Lähetetään viesti Moskovaan! Ei anneta Brežnevin nauraa viimeisenä! Ulkovalta yritti silloinkin pakottaa meitä tahtoonsa, ja vain unkarilaisten urheuden ansiota on, että se ei onnistunut.

Kun olin jo peruskoulussa, neuvostoliittolaiset rupesivat vaatimaan oikeusvaltioperiaatteen noudattamista. Syyttivät meitä vähemmistöjen syrjinnästä, lobbasivat Soros-järjestöjen puolesta, jankuttivat lehdistön vapaudesta ja vapaista vaaleista ja vielä jostakin ”korruptiostakin”. Unkarin kommunistipuolue alkoi silloin postittaa konsultaatiokaavakkeita, ja isä antoi minun piirtää siihen rasteja siihen kohtaan, missä luki että alas Varsovan liitto. Sitten tuli lisää julisteita, kadut olivat täynnä kännipäisen Brežnevin kuvia, ja kaikkia nauratti, kun venäläiset nyrpistelivät nenäänsä.

Sitten Gorbatšov vielä yritti kovistella, vaatia monipuoluejärjestelmää ja riippumattomia oikeusistuimia, soperteli kaikenlaista sananvapaudesta sun muusta, uhkasi lopuksi vielä pistää kaasuhanat kiinni, jos ei Unkarin kommunistipuolue luovu yksinvallastaan. Kádár ei ollut moksiskaan, sanoi vain, että tuommoinen kiristys ei käy päinsä tai muuten me kumotaan veto-oikeudellamme koko SEVin budjetti, ja kuinkas sitten suu pannaan. Siitäkös Neuvostoliitto säikähti ja pötki pakoon, ja jos ei ole pysähtynyt niin pötkii vieläkin!


Valmistautukaa!

5 syyskuun, 2020

Löysinpähän mediasyötteestäni kerrassaan ihmeellisen sivuston, osoitteesta keszuljetek.hu (készüljetek, ‘valmistautukaa’). Alkusivun täyttää mahtava kuva historiallisesta kohtauksesta (kuten kohta ilmenee, kyseessä on Vajkin eli sittemmin Tapani Pyhänä tunnetun Unkarin kuningaskunnan perustajan kaste), ja sen päällä lukee kolme sanaa. Igazság (sen voisi kääntää ’totuudeksi’ tai ’oikeudeksi’, myös ’oikeudenmukaisuus’ tai ’vanhurskaus’ käy), erő (’voima’, myös fyysinen voima – abstraktimmassa mielessä tulee ensiksi mieleen Tähtien sota), felemelkedés (’nousu, kohoaminen’). Tämän alla: ”Tehkäämme yhdessä Karpaattien altaasta suuri!” (”Karpaattien allas”, kuten tiedämme, on Unkarissa nykyään jonkinlainen poliittisesti korrekti synonyymi historialliselle Suur-Unkarille.) Mutta tämä on vasta alkua, pannaanpa filmi pyörimään. Valmistautukaa!

Elokuvan alussa kamera kuvaa ilmasta vehreää vuori- ja metsämaisemaa. Vanhan miehen ääni alkaa selittää, miten ”jokaisella perheellä on oma tarinansa”, ja sitten näemmekin miehen: isoisä on nuoren perheen seurassa luontoretkellä.

”Meidän tarinaamme on kirjoitettu jo tuhatsata vuotta.” Kuvaan ilmestyvät yllättäen muinaisten unkarilaisten tarunomaiset päälliköt vannomassa veriveljeyttä.

”… Karpaattien altaassa.” Kuva veitsen viiltämästä kämmenestä morfautuu ilmakuvaksi koskemattoman luonnontilaisesta Suur-Unkarista. Sitten seuraa sarja historiallisia kuvaelmia. ”Pyhän Tapanin valtakunnassa, vahvassa, itsenäisessä kristityssä isänmaassa” (tämän taustalla näemme tuon Tapanin kasteen, ja sen jälkeen käännyttäjä-papin ristiä kantamassa keskellä taistelua, jota ilmeisesti käydään pakanoita vastaan – Tapani Pyhän valtaannousuhan ei ollut mikään kaunis ja veretön juttu). ”Meillä oli kutsumus” (tämän taustalla taas näytellään Nándorfehérvárin eli nykyisen Belgradin taistelu 1456, yksi suurista torjuntavoitoista kaakosta leviävää turkkilaisvaltaa vastaan).

”Vieraiden imperiumien keskellä me vartioimme Karpaattien allasta.” Mahtipontisen musiikin pauhatessa nähdään ruhtinas Ferenc Rákóczi II johtamassa yhtä lukuisista epäonnisista vapaustaisteluista 1700-luvun alussa Habsburgeja vastaan. ”Samaa verta olevana kansakuntana.” Siirrytään vuoteen 1848, dramatisoitu Sándor Petőfi lausuu kuuluisan isänmaallisen runonsa Nemzeti dal Unkarin kansallismuseon portailla, ja sieltä hypätään suoraan oikeaan mustavalkoiseen filmidokumenttiin: jalkapallo-ottelu on käynnissä, kuvassa lukee ”6 : 3”, ja jokainen oikea unkarilainen tietää oitis, että siellä Ferenc Puskás ja kumppanit rökittävät Englantia Wembleyn stadionilla 1953. Tämä kuva vaihtuu värilliseksi, ilmeisesti on siirrytty nykyaikaan, vaikka katsoja ei näe ottelua, vain hidastettuna maaliverkkoon työntyvän pallon. (Yhtä sankarillisia saavutuksia ei Unkarin jalkapallon nykytilasta löytyisikään, kaikesta siitä hehkutuksesta ja tuesta huolimatta, jota valtakunnan korkein johto on tälle urheilulajille vuosikausia syytänyt.)

”On ollut sankarillisia aikoja”, jatkaa isoisän ääni. Kuvassa on vuosi 1956, ja epätoivoisesti irvistävät nuorukaiset heittelevät polttopulloilla puna-armeijan panssarivaunua. ”Ja on ollut kohtalon iskuja.” Taas kuvassa heiluvat miekat, viuhuvat nuolet ja kopisevat kaviot: tatárjárás eli tataarien hävitysretket 1200-luvulla. ”Valloittajaimperiumit ahdistivat meitä idästä…” (Mohácsin taistelu on hävitty 1526, taustalla kuuluu muezzinin rukouskutsuhuuto, kun turkkilainen soturi pystyttää vihreän lipun keskelle taistelukentällä makaavia ruumiita.) ”… Ja lännestä.” (Világosin taistelu Habsburg-imperiumin joukkoja vastaan on hävitty 1849, uupuneet sankarit laskevat miekkansa.) Ja samassa ollaankin keskellä ensimmäistä maailmansotaa.

Tästähän seuraa Trianon. Haa, tästä on ollut kyse koko ajan! Kamera kulkee kartan yllä Pariisin ja Versaillesin kohdalle, ja seuraavassa dramatisoidussa kohtauksessa ollaan sinetöimässä Unkarin kohtaloa.

”Sata vuotta sitten meidät haluttiin pyyhkäistä pois maan pinnalta.” Kerronta palaa nykyaikaan, onnellisen perheen patikkaretken on keskeyttänyt ukkoskuuro, ja perhe kiipeää kallioluolaan pitämään sadetta. ”Ja me odotimme turhaan pelastavaa sotajoukkoa.”

Totisten perheenjäsenten tähyillessä taivaalle se lopulta kirkastuu. ”Kunnes tajusimme, että me itse olemme ne, joita odotimme.” (Perhe kiipeää luolasta auringonvaloon.) ”Meidän vastuumme ulottuu omaa kohtaloamme pitemmälle.” Musiikki jytyyttää taas uljaana, ja sarja droonikuvia esittelee nyky-Unkarin upeita kohteita: Egerin kaupungin historiallinen keskustori, Füzérin historiallinen linna vuoren huipulla… ”Kutsumuksemme on sama kuin tuhat vuotta sitten.” Kassan moottoritietyömaa (Kassahan on nykyistä Slovakiaa, kuvasta ei aivan käy ilmi, onko kyseessä Slovakian puolelle mahtavilla EU-tuilla rakennettava tie vaiko sen jatke Unkarin puolella rajaa), Komáromin silta (Tonavan yli Unkarin ja Slovakian välillä). ”Yhdessä kanssamme elävien kansojen kanssa meidän on tehtävä Karpaattien altaasta suuri.” Nyt näkyvät ilmakuvassa Máréfalvan székely-portit eli romanianunkarilaisen perinteisen kansantaiteen ulkoilmanäyttely nykyisen Romanian puolella. Ja sitten onkin lennetty takaisin Budapestiin, missä parlamenttitalo kylpee ilta-auringossa.

Tällä välin onnellinen perhe on päässyt vuoren huipulle, missä Unkarin lippu hulmuaa tuulessa. ”Tämä on meidän tarinamme. Eikä se päättynyt Mohácsiin, ei Világosiin, eikä Trianoniin.” Nyt puhuu perheen poika: ”Ja miten se jatkuu?” ”Sen kirjoitatte te.” (Tämän näyttäisi sanovan perheen isä, mutta ääni on sama kuin tähän asti isoisällä…) ”Ja jos kirjoitatte sen hyvin, Pyhän Tapanin kruunun kaikki jalokivet alkavat taas loistaa.” Ei riittänyt vuoren huipulla seisova perhe, vaan on todellakin zoomattava Pyhään Kruunuun ja sen huipulla vinossa seisovaan ristiin, ennen kuin lopuksi ilmestyvät kuvaan mustalla taustalla nuo kolme sanaa. Igazság, erő, felemelkedés.

Hurraaisänmaallista tunteennostatusta siis, ja jo tutuksi tullutta kansallisromanttis-mytologisen historianäkemyksen iskostamista kansaan. Unkarilaisilla on ylimaallinen historiallinen tehtävä, he ovat puolustaneet koko Eurooppaa ja kärsineet enemmän kuin ketkään muut, olleet koko ajan häijyjen vihollisten hyökkäysten kohteena, joiden huipentumana oli Trianonin tragedia. Unkarin historia on sankarikuninkaiden ja sotapäällikköjen historiaa, jossa ei ole mitään ämmällistä eikä naurettavaa; pienistä ihmisistä ja ”arjen historiasta”, jota voisi toki romanttisesti sanoa myös arkipäivän sankaruudeksi, ei hiiskahdetakaan. Koko Karpaattien allas kuuluu unkarilaisille, vaikka tätä ei suoraan sanotakaan ja vaikka viimeisiin, nyky-Unkarin ulkopuolisia alueita esitteleviin kuviin on liitetty myönnytys ”yhdessä kanssamme elävien kansojen kanssa”. Make the Carpathian Basin great again.

Ei siis puhuta siitä, miten Pyhän Tapanin kuningaskunta alusta alkaen oli vahvassa liitto- ja riippuvuussuhteessa Saksan keisarikuntaan ja osa oman aikansa kansainvälisiä valtapoliittisia verkostoja. Ei kyseenalaisteta myyttiä Rákóczin vapaustaistelusta koko Unkarin kansaa yhdistävänä isänmaallisena hankkeena (todellisuudessa sekin oli herrojen valtapolitiikkaa, josta tavallinen kansa ei useinkaan paljoa ymmärtänyt). Eikä hiiskahdetakaan siitä, että 1800-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan saakka tämän saman kansallisromanttisen mytologian harhoissa elävä Unkari pyrki väen vängällä tekemään lukuisista vähemmistöistään etnisiä unkarilaisia, sorti slaavien ja romanialaisten kansallisromanttisia emansipaatiopyrkimyksiä ja synnytti katkeruutta, joka suurelta osaltaan johti Trianonin tragediaan. Ei, vaan annetaan perin valheellinen kuva yhtenäisestä kansakunnasta, joka koko ajan on ollut ”samaa verta”, symbolinen perhe.

Tähän elämyspakettiin, joka välillä siirtyy romanttisen seikkailufilmin kuvastosta piinallisen lähelle vanhan amerikkalaisen aamiaismuromainoksen estetiikkaa onnellisena hymyilevine patriarkaalisine perheineen, on – ilmakuvineen, stuntteineen, hevosineen, pukuineen ja digitaaliefekteineen – täytynyt upota melkoisesti rahaa. Eikä pelkästään elokuvaan.

Isoja, hintavia mainoksia on nyt ilmestynyt unkarilaisiin lehtiin, ehkä myös julkisiin tiloihin?

Sivuston ja kuvaston julkaisijana näkyy olevan Alapjogokért Központ, ‘Perusoikeuksien puolesta -keskus’, joka on Unkarin hallitusta lähellä oleva ajatuspaja. Sitä johtaa Miklós Szánthó, koulutukseltaan juristi, sama mies, jonka käsissä on myös hallitukselle uskollinen mediakeskittymä KESMA (Keski-Euroopan lehdistö- ja mediasäätiö). Alkuvuodesta tämä ”keskus” lupasi puolen vuoden tutkimusprojektissaan järjestää konferensseja ja työpajoja sekä kustantaa julkaisuja, joiden teemana on ”tehdä Unkarista jälleen suuri”, ohjenuorana taas ”vilpittömyys, rohkeus ja ylpeys”.

Iskulauseet ovat Trianon-juhlavuoden mittaan hieman muuntuneet ja tehostuneet. On siis tehty koko rahalla romanttista viihdettä koko kansalle. (Koko rahalla? Vai olisiko perinteiseen tyyliin hinnoissa ollut reilusti ilmaa ja tämä osa summasta päätynyt joidenkin sopivien tahojen yksityisiin kukkaroihin?) Syvällisempää kulttuuripoliittista analyysia odotellessa voi todeta ainakin, että poliittinen kitsch elää Unkarissa uutta kukoistuskautta. Ja että ideologinen tähtäin on tukevasti menneisyydessä, ei todellisessa historiassa vaan 1800-luvulla rakennetussa kansallisromanttisessa mytologiassa. Nykyaikaan viittaavista moottoritie- ja siltatyömaista loikataan nopeasti kansatieteelliseen ulkomuseoon ja 1800-luvun lopun tuhatvuotisjuhlien rakennusprojektien leimaamaan Budapestin ydinkeskustaan. Tulevaisuus jää, pikaisesti tokaisten, lastenlasten ”kirjoitettavaksi”. Paljon helpompaa ja hauskempaa on paeta ilmastokriisin, demokratiakriisin ja pandemian uhkien alta kauniiseen satuun pyhästä Tapani-kuninkaasta ja hänen pyhästä kruunustaan.

Ihan oikeasti: Voisitteko kuvitella, että missään Länsi-Euroopan maassa tuotettaisiin julkisella rahalla tai merkittävien poliittisten toimijoiden laskuun (sillä valtapuolue Fidesz tätä ajatuspajaa ilmeisesti rahoittaa, mahdollisesti osaksi myös kansalaisten verovaroin) näin kitschistä propagandapakettia? Edes meidän Perussuomalaisemme eivät kehtaa tosissaan käyttää tämmöistä tyyliä, vaan pahamaineinen ”Ketutushirviö”-vaalimainosvideo piti laatia avoimen sarkastisella otteella ja ”saduksi” etäännyttäen.

Lähiaikoina tullaan varmasti näkemään Unkarin riippumattomassa mediassa ja unkarilaisessa somessa toinen toistaan viiltävämpää kritiikkiä ja parodiaa. Ainakaan Péter Konok ei petä odotuksia. Hänellekin ”voimasta” on ensimmäisenä tullut mieleen Tähtien sodan maailma. Tehkäämme yhdessä galaksista suuri!

Kuvan mahdollinen sisältö: ainakin yksi henkilö, tekstissä sanotaan ALAPJOGOKÉRT KOZPONT igazság, erő, felemelkedés EGYUTT TESSZÜK NAGGYÁ GALAXIST keszuljetek.palp

Muiston mahdottomuudesta

1 kesäkuun, 2020

Nimi Trianon on tässä blogissa joskus ennenkin ollut esillä. Versailles’n palatsin puiston laidalla entisen Trianonin kylän mailla sijaitseva kuuluisa palatsi, jossa asustivat useat Ranskan hallitsijat, oli myös se paikka, jossa allekirjoitettiin rauhansopimus Unkarin ja ensimmäisen maailmansodan voittajavaltioiden välillä. Unkarilaisille nimi Trianon merkitsee yhä kansallista katastrofia: kun rajat määrättiin vastaamaan suurin piirtein marras-joulukuussa 1918 tulitauon aikaan vallinneita rintamalinjoja, niiden ulkopuolelle jäi kaksi kolmasosaa historiallisen Unkarin kuningaskunnan alueista ja yksi kolmasosa etnisistä unkarilaisista. Näin syntyivät naapurimaiden suuret unkarilaisvähemmistöt, jotka sen jälkeen ovat uusissa kotimaissaan joutuneet kokemaan monenlaisia sortotoimia. Ja ensi torstaina 4.6.2020 tämän häpeärauhan allekirjoittamisesta tulee kuluneeksi sata vuotta.

Trianonin rauhansopimuksen allekirjoittaminen oli sodan päätyttyä viivästynyt Unkarin sekavien olojen takia. Viimeinen Habsburg-hallitsija, kuningas-keisari Kaarle oli syrjäytetty mutta kieltäytynyt virallisesti luopumasta kruunusta, Unkarissa ns. asterivallankumouksen valtaan nostama Károlyin porvarillis-edistysmielinen hallitus ei saanut oloja järjestykseen ja joutui väistymään lyhytikäisen ”Neuvostotasavallan(Tanácsköztársaság) tieltä. Keväällä 1919 syttyi, yhtenä ensimmäisen maailmansodan aseellisista jälkiselvittelyistä, Unkarin ja Romanian välille sota, jossa Neuvostotasavalta lopulta kukistui; Romanian joukot valtasivat suuren osan Unkaria, pääkaupunkia myöten, ja väistyivät vasta kun voittajavaltojen siunauksella amiraali Horthy ratsasti pääkaupunkiin ja nousi tosiasialliseksi valtionpäämieheksi.

Faktat olivat kuitenkin selvillä jo paljon ennen kuin Unkarin edustajat joulukuussa 1919 kutsuttiin virallisesti rauhanneuvotteluihin. Syyskuussa 1919 oli sodanjälkeisen uuden Itävallan asema lyöty lukkoon Saint-Germainin rauhansopimuksessa. Tämä sopimus määräsi ns. Deutsch-Westungarnin eli vanhan Unkarin kuningaskunnan läntisimmän, enimmäkseen saksankielisen reuna-alueen Itävallalle (missä uusi maakunta sai nimekseen Burgenland). Se myös määritti Itävallan rajanaapuriksi upouuden valtion nimeltä Tšekkoslovakia, jota sodan aikana maanpaossa elävät tšekkiaktivistit kuten Tomáš Masaryk olivat ajaneet; tähän valtioon siis kuuluisivat sekä Itävallan entiset Böömi ja Määri että Unkarin kuningaskuntaan kuulunut Slovakia.

”Ei! Ei! Ei koskaan!” (samoin kuin Mindent vissza! ‘Kaikki takaisin!’) oli unkarilaisten Trianonin vastustajien tärkeimpiä iskulauseita.

Unkarissa Trianonin rauhaan jouduttiin alistumaan, mutta sitä ei hyväksytty. Horthyn Unkari harrasti toiseen maailmansotaan saakka vertauskuvallista sapelinkalistelua ja revisionistista muistopolitiikkaa, jossa ”uskottiin yhden Unkarin ylösnousemukseen”, ja jotakin samantapaista yrittää myös Orbánin hallitus: ylirajaisen kansakunnan aatetta (ja pinnan alla kaunaa roistomaisia naapureita kohtaan) vaalitaan, vaikka ajatus oikeista rajansiirroista EU- ja Nato-kumppanusten kesken on kaikkea muuta kuin realistinen. Tälle on myös kansan laaja tuki. Viime kesänä Nato-maissa järjestetyssä mielipidekyselyssä kaksi kolmasosaa unkarilaisista (suhteessa Nato-maiden suurin osuus, Kreikan ja Bulgarian edellä) oli sitä mieltä, että ”jotkin naapurimaidemme osat kuuluvat oikeasti meille”.

Virallista suruun, kansalliseen tragediaan ja kaunaan keskittyvää muistopolitiikkaa kuitenkin arvostellaan ainakin kriittisen älymystön kuplissa. Budapestin ydinkeskustaan nousevasta tai paremminkin laskeutuvasta muistomerkistä, kaivannosta, jonka seinämiin on kaiverrettu entisen Suur-Unkarin paikannimet, olen jo aiemmin kirjoittanut. Slovakianunkarilaisessa Új Szó -lehdessä aiheeseen palaa historiantutkija László Szarka, jonka mielestä muistomerkki ikuistaa ”yksikielistä unelmaa monikielisestä valtakunnasta”.

A Nemzeti Összetartozás Emlékhelye (Fotók: Steindl Imre Program, Facebook)
Kaivantoon laskeutuvan luiskan päässä on Unkarin jakoa symboloiva seitsemäksi osaksi lohkottu möhkäle, jonka keskellä palaa ikuinen tuli. Kuva Imre Steindl -ohjelman (Budapestin hallinto-ydinkeskustan uusi kaavoitus) Facebook-sivulta.

Entinen Unkarin kuningaskunta oli muuttoliikkeiden sekoittelema kansojen ja kielten mosaiikki, jossa vielä 1800-luvun puolessavälissä etnisiä unkarilaisia oli alle puolet väestöstä. Vuoden 1867 jälkeisessä kaksoismonarkian Unkari-puoliskossa tätä moninaisuutta yritettiin muokata länsimaisen kansallisvaltioihanteen mukaiseksi. Apua vähemmistöjen unkarilaistamiseen odotettiin modernisaatiolta ja unkarinkieliseksi muovattavalta kaupunkikulttuurilta sekä ennen kaikkea koulujärjestelmältä. Kouluissa vähemmistökielten asemaa heikennettiin koko 1800-luvun loppupuolen ajan, ja tämän kehityksen huipensi vuoden 1907 lex Apponyi, silloisen opetusministerin mukaan nimetty laki, jonka mukaan kaikkien kansakoululaisten oli ensimmäisen neljän kouluvuoden kuluessa opittava kirjoittamaan, lukemaan ja laskemaan unkariksi. Trianonin myötä tilanne muuttui täysin. Tynkä-Unkarissa kielivähemmistöjen osuus on kutistunut mitättömäksi, vuonna 2011 tunnustettuihin etnisiin vähemmistöihin kuuluvista vain neljäsosa, alle 150 000, ilmoitti äidinkielekseen jonkin muun kuin unkarin. Tämä uusi yksikielinen Unkari, näin Szarka väittää, ei selvästikään osaa käsitellä monikielistä perintöään.

Uuden muistokaivannon seinämiin on kaiverrettu ne 12 537 paikannimeä, jotka vuonna 1913 kirjattiin silloisen Unkarin kuningaskunnan viralliseen paikannimiluetteloon – virallisessa unkarinkielisessä muodossa. Tämä virallinen paikannimiluettelo kuvasti karkean assimiloivaa kansallisuuspolitiikkaa, ja sitä vastustivat jo jotkut tuonaikaiset unkarilaiset tutkijat ja poliitikot. Unkarilaisen historiantutkijan Pál Engelin mukaan noin 2500 paikannimeä tässä listassa oli unkarilaistettu täysin harhaanjohtavasti ja väärin: näillä uusilla unkarilaisnimillä ei ollut mitään paikallista historiaa, niitä ei ollut koskaan käytetty, myös koska näillä seuduilla ei koskaan ollut asunut mainittavampaa unkarinkielistä väestöä. Nimien pakkounkarilaistaminen oli alkanut jo aiemmin. Niinpä – kirjoittaa Szarka – esimerkiksi 400 vuoden ajan Kutti (Kúty) -nimellä tunnetusta Länsi-Slovakian pitäjästä tuli vuonna 1898 kansanetymologisesti Jókút ‘Hyväkaivo’, ja tämä hihasta ravistettu nimi on käytössä Unkarissa ilmestyvissä unkarinkielisissä julkaisuissa vielä nykyäänkin. Nämä aiheettomasti unkarilaistetut nimet saattavat vielä nykyäänkin harhateille unkarinkielisen GPS:n varassa eksyileviä unkarilaisia turisteja – ja nyt ne on hakattu kiveen Trianonin muistoksi.

Kun nyt Trianonia muistellaan, sietäisi muistaa, että Unkarin jaon ja sitä seuranneiden kansallisten kaunojen, sorto- ja kostotoimien syynä oli myös entisen Unkarin kuningaskunnan pakkounkarilaistamispolitiikka. Tästä samasta aiheesta kirjoittaa filosofi ja tunnettu esseisti Gáspár Miklós Tamás, unkarilaisille vain TGM (alun perin Élet és Irodalom -lehdessä ilmestynyt juttu löytyy myös Civilhetes-sivustolta). TGM, itse taustaltaan Transilvanian unkarilaisia, on työlästynyt siihen historiasivistymättömyyteen, jonka vallassa unkarilaiset nyt tuntuvat haikailevan takaisin jotain koskaan-olematonta kansallisesti yhtenäistä Suur-Unkaria. Hänen kirjoituksensa on otsikoitu ”Miksi meidän ei pidä kirjoittaa Trianonista”.

Trianonin rauha kosketti unkarilaisten lisäksi ainakin kahdeksaa muuta kansakuntaa, muistuttaa TGM. Silti Unkarissa jopa älymystökin, syvistä riveistä puhumattakaan, katselee Trianonia pelkästään Unkaria ja unkarilaisia kohdanneena katastrofina. Esimerkiksi entisen Unkarin romanialaisvähemmistöjen ja niiden poliittisen liikehdinnän historiasta on kirjoitettu hyviä, perusteellisia teoksia, jotka ovat saatavilla myös unkariksi, mutta niitä ei lue kukaan. Unkarin älymystö ei kysy, miksi romanialaiset halusivat eroon ensin unkarilaisten hallitsemasta Transilvaniasta, sitten Transilvanian kanssa yhdistetystä Suur-Unkarista. Ei tunneta Transilvanian romanialaisten Horean ja Cloşcan talonpoikaiskapinan (1784) taustoja eikä Baanaatin romanialaisen Aurel C. Popovicin vuonna 1906 julkaisemaa manifestia Die Vereinigten Staaten von Groß-Österreich, jossa hahmotellaan yhtenäistä, keskitetysti hallittua monikansallista Itävaltaa. Ei kysytä, miksi nykyisessä Itävallassa Unkarin ja slaavilaisalueiden ”menetystä” ei nähdä suurena kansallisena tragediana. Unkarin älymystö keskustelee Trianonista lukematta Tomáš Masarykia, Tšekkoslovakian ”isää”, tai Romanian kenties suurinta historiantutkijaa Nicolae Iorgaa, aikoinaan merkittäviä eurooppalaisia ajattelijoita, joiden teoksia on saatavissa myös useilla maailmankielillä. Trianon nähdään pelkästään Unkariin kohdistuneen kansainvälisen ”valtapelin” lopputuloksena, suurvaltojen ja kenties ylikansallisten salaliittojen (niin, ne koukkunokkaiset Siionin viisaat…) tuotteena, unohtaen, että tässä ”valtapelissä” olivat innolla mukana myös kaikki Unkarin naapurikansakunnat.

Ylipäätään, jyrisee TGM, entisiä aikoja haikaileva Unkari on unohtanut todellisen Kaksoismonarkian perinnön. Nykyaikaisia kansallisvaltioita moderneine yksikielisine identiteetteineen heijastetaan anakronistisesti entisaikaan, ja samalla unohtuu tämän entisajan todellinen monikielisyys sekä se paljolti saksankielinen yhtenäiskulttuuri, jonka piirissä eurooppalainen älymystö Hampurista Belgradiin ja Zürichistä Czernowitziin (nyk. Ukrainan Tšernivtsi) eli ja työskenteli. Yksi olennainen osatekijä tässä on sekin, että saksan kieltä ei enää osata; TGM kuittailee myrkyllisesti nuoremmista kollegoistaan, jotka siteeraavat Karl Krausia ”englanninkielisestä alkutekstistä” ja puhuvat ”Uolter Bendžäministä” (saksalaisfilosofi Walter Benjamin).

Näillä eväillä Trianonista ei edes kannata keskustella, tiivistää TGM:

Trianon on meille kipeä asia, sillä menetimme jotakin, mitä emme tunne, mitä emme rakasta emmekä osaa kaivata. Kun kerran tämä tuntemisen ja rakastamisen työ, jonkin sellaisen parissa, mikä on aivan erilaista kuin meidän nykyinen elämämme ja siitä nousevat ennakkoluulomme tai uskottelemamme taustatiedot, ei vielä ole edes alkanut, on parempi, kun emme sano Trianonista yhtään mitään, vain tunnustamme, että emme ole arvollisia emmekä kelvollisia siitä lörpöttelemään.

Oli miten oli, ensi torstaina myös Budapest pysähtyy muistelemaan Trianonin tragediaa. Aikoinaan, sata vuotta sitten, Unkarissa kirkkojen kellot soivat, mustat suruliput vedettiin salkoon, kaupat ja koulut suljettiin, ja liikenne pysäytettiin kymmeneksi minuutiksi. Nyt ylipormestari Gergely Karácsony on ilmoittanut, että Budapestin julkinen liikenne pysähtyy torstaina kello 16:30 minuutin ajaksi ja myös yksityisautoilijoita, jalankulkijoita ja pyöräilijöitä kehotetaan pysähtymään kansallisen muistohetken viettoon.

Oppositiopoliitikko Karácsonyn muistopoliittinen tempaus ei välttämättä ihastuta politiikan kumpaakaan laitaa. Orbánin hallitukseen kriittisesti suhtautuvat näkevät tässä hieman ylipinnistellyn yrityksen vakuutella omaa isänmaallisuutta. Hallituksen äänitorvet taas eivät usko Karácsonyn tarkoitusperien vilpittömyyteen vaan nälvivät ”pelkästä markkinointitempusta”. Fidesz-puolueen tiedottajan István Hollikin mukaan ”pormestari ja hänen poliittiset liittolaisensa ovat jo lukemattomat kerrat osoittaneet, että rajantakaisten unkarilaisten kohtalo ei heitä liikuta”. Vastoin kaikkia kauniita toiveita tästäkään Trianonin muistelutapahtumasta ei taida tulla tilaisuutta, joka toisi unkarilaiset yhteen ja lähemmäksi toisiaan, vaan taas yksi tilaisuus syventää koko Unkarin poliittista kahtiajakoa.


Vanhan vuoden viimeiset kujeet

1 tammikuun, 2020

Hyvää uutta vuotta kaikille! Työkiireiden ja kirjoitusväsymyksen merkeissä vietettyjen pyhien jälkeen yritän palata verkkoon ihmettelemään unkarilaisen mediakuplani antia. Itävallan uutisiin ehkä palailen tuonnempana, kunhan uusi turkoosi-vihreä hallitus pääsee virallisesti aloittamaan nuoruus-, naispuolisuus- ja vihreyskilpailun suomalaisten kollegojensa kanssa.

Unkarin osalta ei päättävien elimien nuoruudesta, naispuolisuudesta ja vihreydestä paljoa pysty puhumaan. En siis puhu minäkään vaan palaan ensiksi viime viikkoina koettuihin ns. kulttuuritaistelun uusiin vaiheisiin. Kiistelty lainmuutos olisi saattanut teatterit ministeri(ö)n mielivallan alaisiksi, ja sen ensimmäisen version saattoi tulkita kuolemantuomioksi riippumattomille teattereille: jos teatteri ei halua päästää ministeriötä päättämään johtajanimityksistään, sen on luovuttava valtion tuesta. Protestien ja mielenosoitusten jälkeen lakia lievennettiin monelta osin, mutta joulunvälipäivien hiljaisuudessa riippumattomaan mediaan levisi uusi väite: hallitus haluaa kuitenkin tehdä selvää riippumattomista teattereista!

Yksityiskohdat ovat melkoista pilkun, hm, viilausta. Asian ydin lienee siinä, että virallisen lehden (Magyar Közlöny) julkaisemat asetukset 221 ja 222 ovat ristiriidassa keskenään. Jälkimmäisestä, toimeenpanoa koskevasta asetustekstistä on, vahingossa tai tarkoituksella, jätetty pois sanat és működés [‘ja toiminta’], jolloin teksti on mahdollista tulkita siten, että riippumattomille teattereille ei voida myöntää valtion tukea niiden säännölliseen toimintaan vaan ainoastaan tilapäisiin projekteihin. Ministeriön mukaan mitään ongelmaa ei ole vaan valtion tuki jatkuu entiseen tapaan. Kulttuuriväen epäluulot eivät kuitenkaan tällä hälvene, niin mutkikasta, salamyhkäistä ja pahantahtoistakin on kulttuurilaitoksia koskeva päätöksenteko ja politiikka viime aioina ollut. Epäluottamus on jokseenkin totaalista, ja kiistely, puolustelu ja selittely tullee jatkumaan puolin ja toisin.

Kulttuuriväen epäluottamusta selittänevät osaltaan myös valtiovallan tuoreimmat rahoituspäätökset, joista prioriteetit käyvät selvästi ilmi. Vanhan vuoden viimeisimmissä Magyar Közlönyn numeroissa julkaistiin myös tämmöinen rahoituspäätös joulukuun 27:nnelta, koskien ”rajantakaisten kohteiden” tukemista:

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.

Mukavia tukiaisia saa ensinnäkin Transilvanian Tusnádfürdőssä – siis kylpyläkaupungissa, jossa järjestettävien romanianunkarilaisten kulttuurifestivaalien ohjelmaan on jo vuosikausia kuulunut myös Viktor Orbánin poliittinen linjapuhe – toimiva unkarilainen roomalais-katolinen seurakunta: yli sata miljoonaa forinttia eli yli 320 000 euroa. ”Ensimmäinen unkarilainen reformoitu kirkko” (en ole aivan varma, mistä instituutiosta on kyse, mutta tätä nimeä käyttävät useammat amerikanunkarilaisten kalvinistien uskonyhteisöt) saa vielä mukavamman tukipaketin, päivän kurssin mukaan yli puoli miljoonaa euroa ”instituution investointien tukemiseen”. Vaatimattomammalla kuudenkymmenen miljoonan forintin (yli 181 000 €) summalla tuetaan ”Karpaattien altaan unkarilaisten evankelioinnin puolesta -säätiötä”, jota pyörittää ”Kristillinen älymystöliitto” -niminen järjestö; säätiö tukee kristillisten unkarilaisten kulttuuritilaisuuksien järjestämistä ja ”kristillistä kuvaamataidetta”. (Ilkeämielinen lukija saattaisi epäillä, että osa näistä rahoista kenties luiskahtaa paitsi amatöörimäisen kitschin tuotantoon myös suoraan esimerkiksi jonkin sopivissa suhteissa olevan ohjelmapalveluyrittäjän taskuun sopivan ylihinnoittelun avustuksella.) Neljäkymmentäviisi miljoonaa (136 000 €) saa Házsongárd-säätiö, joka ylläpitää Romanian Kolozsvárin (Cluj) historiallista hautausmaata.

Mutta kaikki nämä summat kalpenevat listan loppujen kahdeksan kohteen rinnalla. Kaikki sijaitsevat Unkarin ulkopuolisilla historiallisilla unkarilaisalueilla, Romaniassa (Sepsiszentgyörgy/Sfîntu Gheorghe, Csíkszereda/Miercurea Ciuc), Kroatiassa (Eszék/Osijek), Serbiassa (Topolya/Bačka Topola), Sloveniassa (Lendva/Lendava) ja Slovakiassa (Dunaszerdahely/Dunajská Streda, Komárom/Komárno), lisäksi Ukrainan rajan pinnassa sijaitsevan Kisvárdan urheiluseura saa tukea toimintaansa Ukrainan Munkácsissa (Mukačeve). Kaikki ovat jalkapalloseuroja. Vuoden päättyessä on tärkeää jakaa vielä myöhästyneet joululahjat ylirajaisen kansakunnan rakentamiseen nimenomaan ja erityisesti unkarilaisen jalkapallon kautta. Tätä uutista Facebookin ”Vanhempien ääni” -ryhmässä kommentoiva kansanääni toteaa:

Sepsiszentgyörgyissä juuri eilen minulle kertoi muuan paikallinen, että ne kyllä saavat monta miljoonaa, mutta samalla on määrätty, kuka saa urakat ja miten paljon niistä maksetaan, ja hinnoissa on runsaasti ilmaa. Näin rahat lähtevät Unkarista eikä mikään virallinen elin pysty valvomaan, miten ne kulutetaan.

En tarkoita, että jonkun tuntemattoman Facebook-kommentoijan kertomaa juorua pitäisi kritiikittömästi uskoa. Mutta kun verkko pursuu samansuuntaisia puheenvuoroja eikä korruption väkevää läsnäoloa Unkarissa edes hallitus jaksa ihmeemmin kiistää (vastaväitteet ovat tyyliä ”mutkun korruptiota on kaikkialla, ihan varmasti teilläkin”), olen kyllä taipuvainen ”kokemaan asian” samoin. Olennaisinta joka tapauksessa on se, miten kriittinen kulttuuriväki tulkitsee valtiovallan asettamia arvojärjestyksiä: teatterille kuonokoppa, rahat jalkapalloseuroille ja kirkoille.

Taiteesta tieteeseen. Unkarin Tiedeakatemialtahan riistettiin kuluneena vuonna sen olennaisin osa, akatemian alaisuudessa toimineet tutkimusinstituutit. Kuten aiemmin olen täällä selitellyt, Unkarin Tiedeakatemia ei ollut (vain) ns. läntisen mallin mukainen tutkijoiden keskustelukerho, tieteen edustuselin ja painostusryhmä, vaan (myös) ns. itäeurooppalaisen mallin mukainen perustutkimusta tekevä laitos tai laitosryväs: Tiedeakatemian instituutteihin on sijoittunut se tutkimustyö, joka Suomessa tehdään yliopistoissa tai niiden ulkopuolisissa valtion tutkimuslaitoksissa. Nyt nämä instituutit siirrettiin osaksi upouutta rakennetta nimeltä Eötvös Loránd Kutatási Hálózat, Loránd Eötvös -tutkimusverkosto. (Loránd [Roland] Eötvös (1848–1919), jonka mukaan myös Budapestin ELTE-yliopisto on nimetty, oli aikoinaan kansainvälisesti tunnustettu tiedemies, fyysikko, muun muassa gravitaation ja kapillaari-ilmiön tutkija. Nykyisen kansallis-konservatiivisen ideologian mukaiseksi symboliseksi keulahahmoksi hän sopii varmaan siksi, että toimi myös opetusministerinä, ei edustanut mitään poliittista edistyshaihattelua eikä – toisin kuin suuri osa Unkarin maineikkaimmista luonnontieteen tutkijoista – ollut juutalaista syntyperää vaan vanhan unkarilaisen aatelissuvun vesa.)

Tutkimusverkoston toiminnasta ei vielä paljoa tiedetä, mutta se on käynyt selväksi, että sen johtoon nimetty tutkija on vakaasti Orbánin hallituksen linjoilla. Orientalisti Miklós Maróth, vuosimallia 1943, on tehnyt pitkän uran arabistiikan ja klassisen filologian rajamaastossa tutkien muun muassa antiikin filosofian vastaanottoa keskiajan islamilaisessa maailmassa. Hän johtaa vuonna 2002 perustettua, Lähi-idän tutkimukseen keskittyvää Avicenna-instituuttia, joka äskettäin on saanut komeat toimitilat Piliscsabasta. Rakennuksen, samoin kuin Piliscsaban katolisen yliopistocampuksen muutkin merkilliset pytingit (joista virallisen Unkarin aatemaailmaan perehtymättömille viattomille sivullisille ilmeisesti tulee mieleen Harry Potter -kirjojen velhokoulumaailma), on suunnitellut ”orgaanisen arkkitehtuurin” ja konservatiivis-uuskansallisromanttisen taiteen suuri nimi, vuonna 2011 edesmennyt Imre Makovecz.

Orbán Viktor beszédet mond az Avicenna Közel-Kelet Kutatások Intézete épületének avatásán Piliscsabán. Balról Maróth Miklós akadémikus, az intézet igazgatója.

Viktor Orbán puhuu Avicenna-instituutin uuden rakennuksen avajaisissa. (Kuva Szilárd Koszticsák / MTI.)

Viime vuosina Maróth on tuottanut kriittistä pohdiskelua islamista ja sen suhteesta läntiseen maailmaan, ja muun muassa näitä ajatuksia hän kehittelee myös hallitusta lähellä olevalle Pesti Srácok -sivustolle antamassaan haastattelussa, jota hieman järkyttyneeseen sävyyn on referoitu useammalla riippumattomalla sivustolla. Esimerkiksi näin:

Jos uskonnolla on ihan erilainen mentaliteetti, jos uskonnon perusta on erilainen, niin erilaiset ovat myös sen käännytyskeinot. Kristinusko aikoinaan suoritti käännytystä kertomalla ihmeteoista, islam taas miekalla, siis väkivalloin. Se ei ole reilua kilpailua, jos päästämme hampaisiin saakka aseistautuneen ihmisen häkkiin taistelemaan aseetonta vastaan.

– Tätäkö me nykyään koemme?

– Kyllä. Toinen osapuoli on aseistautunut, toinen taas ei saa edes nostaa kättään, sillä se olisi poliittisesti epäkorrektia ja loukkaisi vastapuolen herkkyyttä. (…) Heillä [= muslimeilla] uskonnon käskyt merkitsevät jotain muuta kuin meillä omantunnon velvoite. (…) Velvollisuus tarkoittaa sitä, että jos olen opettaja, minun on pidettävä tunnit, sillä se on minun tehtäväni. Tai esimerkiksi jos olen oppilas, teen läksyni, tai pesen käteni ennen ruokailua, sillä velvollisuuteni on huolehtia terveydestäni, ja niin edespäin – semmoista ei muissa kulttuureissa tunneta. Jos nyt heijastamme tämän Euroopan kulttuuriin, niin ajatellaanpa, miten tehtaissakin tarkka työntekeminen muuttuu epävarmaksi. Eurooppa on keksinyt kaikenlaista, nostanut maailman tietylle tasolle, koko maailma nauttii sen siunauksista mutta ei itse pysty tekemään samoin. Erään muslimišeikin mukaan he pystyvät ostamaan vaikka miten kalliin Mercedeksen mutta eivät itse pystyisi valmistamaan siihen ainuttakaan ruuvia. Hänen mielestään muslimityöntekijä tekee päivässä hyvä jos 20 minuuttia työtä, muuten juo teetä ja kahvia ja juttelee. Euroopassa ei näin ole, täällä on pakko tehdä työtä, kaikki tekevät oman tehtävänsä. Eurooppalaisen kulttuurin hävitessä ensimmäisenä katoaa eurooppalainen tehokkuus.

Täytyy sanoa, että Maróthin näkemys sekä kristinuskon että islamin leviämisestä (johon vuosisatojen mittaan on molemmilla uskonnoilla kuulunut sekä väkivaltaa ja valloitussotia että monenlaisia pehmeämpiä konsteja) on henkeäsalpaavan yksinkertainen, yhtä yksinkertainen kuin tuttu valitusvirsi poliittisen korrektiuden tyranniasta, jonka ikeen alla läntisen maailman sorretut valkoiset kristityt heteromiehet huokaavat. Vähän myös mietin, että eiköhän Mercedeksen tehtailla Saksassakin ole jo vuosikymmenten ajan työskennellyt turkkilaisia vierastyöläisiä, ja eiköhän monissa niissä hikipajoissa, joista halpatuotteet meille Eurooppaan virtaavat, ole töissä lukemattomia muslimeja, joiden työpäivä on kaikkea muuta kuin loputonta kahvitaukoa ja pulinaa. Mutta kun oikein haluaa uskoa kuvittelemansa islamilaisen maailmankatsomuksen voimaan, niin kaipa tämänkin asian voi yhden muslimisedän kanssa käydyn keskustelun pohjalta näinkin kokea.

”Kokemuksen” pontimena on tietenkin Unkarin nykyisen hallituksen maahanmuuttopoliittista linjaa tukeva ”islamisaation” pelko. ”Väestönvaihto” on tälle yleisölle todellinen uhkakuva; voiko, kysyy Pesti Srácok -sivuston haastattelija, sen yhteydessä myös poliittinen ideologia vaihtua?

Varmaa on, että se tulee muuttumaan. Kysymys kuuluu vain, miten. Tämänhetkisissä oloissa islamin seuraajien intresseissä on tukea vasemmistopuolueita, sillä niiden avulla he pääsevät asettumaan Eurooppaan. Mutta kun se on tapahtunut, islamista tulee vasemmistoideologialle pahempi vihollinen kuin perinteiselle konservatiiviselle ideologialle koskaan. Konservatiivisella ja vasemmistoideologialla on kuitenkin yhteiset eurooppalaiset juuret, mutta islamin kanssa tätä yhteisymmärrystä ei tule olemaan. Tämä kammottava suvaitsevaisuus tiettyjä asioita kohtaan – kuten esimerkiksi LGBT-ideologiaa – lentää varmasti ensimmäisenä ulos. Mutta tämähän ei tule haittaamaan siksikään, että suvaitsevaisuuden nykyiset esitaistelijat muuttuvat kilpaa niin koviksi muslimeiksi, ettei paremmasta väliä.

… tai “että sitä on ilo katsella”, kuten Maróth ironisesti toteaa. Juupajuu, nykyiset suvakit ja kukkahattutädit (tai LGBT-ideologian kannattajat, sillä eihän sen myöntäminen, että jotkut meistä ovat homo-, bi- tai transseksuaaleja, ole muuta kuin ideologiaa…) tulevat Euroopan islamisaation edetessä käden käänteessä muuttumaan allahuakbaria huutaviksi jihadisteiksi, eihän tässä ole mitään ristiriitaa.

Miten tämän vaaran voi torjua? Kasvatuksella. Nuoriso on herkkäuskoista ja tietämätöntä. Se ei ole kokenut pettymyksiä ja petkutusta, se ei tiedä mitään sosialismin ajoista eikä edes vuoden 2006 tapahtumista. [Vuoden 2006 tapahtumista? Siis mielenosoituksista silloista sosialistihallitusta vastaan ja tästä kasvaneista mellakoista, joissa nahkatukkaiset uusnatsit polttivat paikkoja ja heittelivät kiviä ja joista nykyinen hallitus yrittää rakentaa jonkinlaista kansallismielistä marttyyrikertomusta?] Kouluihin tarvitaan kunnon isänmaallisuuskasvatusta:

Isänmaallisuuteen ei voi kasvattaa, jos nuori ei tiedä mitään Unkarin kulttuurista. Me luimme lapsina “seitsemääkymmentäseitsemää unkarilaista kansansatua”, joista välittyy moraalinen asenne. Mutta mitä lapsi oppii Harry Potterista? Tai meidän lapsuudessamme, kun meidän isoisämme lauloivat sotilaslauluja, koska olivat taistelleet ensimmäisessä maailmansodassa, silloin se imeytyi meihin, ajatus maanpuolustuksesta; ei meidän edes tarvinnut saada koulussa ”isänmaallisuuskasvatusta”. (…) Meillä oli vain semmoista luettavaa, johon sisältyy Unkarin historiaa. Tulee tietää, että Gárdonyin romaanien kieli on kaikkein yksinkertaisinta, ja samalla lapsi imee itseensä Egerin tähdet -romaanista esikuvan siitä, miten isänmaata puolustetaan turkkilaisia vastaan ja kristinuskoa puolustetaan islamia vastaan. Hämähäkkimiehestä hän ei tätä opi. Jos lapsi lukee Egerin tähtiä, silloin ei tarvitse selittää, miksi Viktor Orbán puhuu siitä, että meidän on säilytettävä kristitty identiteettimme ja valtiomme.

Egerin tähdet, Géza Gárdonyin vuonna 1901 ilmestynyt klassikkoromaani (Yrjö Liipolan suomennos ilmestyi jo 1920-luvulla) kertoo urhean Gergő Bornemisszan ja suloisen Éva Ceceyn romanttisen rakkaustarinan, kehyksenä Unkarin turkkilaismiehitys. Tarina alkaa leikkitoverusten Gergőn ja Évan lapsuudesta, kun ilkeä janitšaari yrittää ryöstää heidät orjiksi, ja huipentuu Egerin kaupungin sankarilliseen puolustukseen vuonna 1552. Egerin tähdet on toki ollut Unkarin tunnetuimpia ja rakastetuimpia historiallisia romaaneja, mutta näinköhän se tuosta vain sopii nykyaikaisen kansalaiskasvatuksen välineeksi?

Niin kuin useampi koiranleuka on jo ehtinyt kysymään: jos lasten on tarkoitus oppia Egerin tähdistä, että turkkilaiset ovat pahoja vihollisia, miten siihen sopii Viktor Orbánin suuri ystävyys Erdoğanin Turkin kanssa? Tai Unkarin ulkojäsenyys Turkkilaiskielisten valtioiden liitossa (jolle Unkarin valtio haluaa kustantaa toimitilat myös Budapestissa)? Monet ovat myös jo muistuttaneet, että Harry Potter sopii oivallisesti kasvattamaan nuorisoa ymmärtämään itsenäisyyden, moraalisen lujuuden ja ystävyyden merkitystä pimeinä aikoina ja terrorin uhatessa.

Ennen kaikkea Maróthin haastattelusta jää hämmentyneen epäuskoinen olo. Miten voi aikuinen ihminen, tunnustettu tiedemies ja vastuullisen, tärkeän tehtävän haltija tuottaa näin naiivia tekstiä? Onko vanha mies jo hieman höpsähtänyt ja ns. delirium emeriti -harhan vallassa alkanut uskoa filosofianhistoristen tutkimustensa pätevöittävän syvälliseen islamilaisten yhteiskuntien ja politiikan analyysiin? Vai puhuuko Maróth vain pohjattoman kyynisesti semmoista, minkä uskoo uppoavan kohdeyleisön tyhmimpään segmenttiin ja miellyttävän hänen korkeaa suosijaansa, jonka nimikin (huom!) on pitänyt muistaa erikseen mainita?


”Puhutaanpa suoraan Suomesta”

17 elokuun, 2019

Ei oikeasti olisi aikaa blogata, mutta kirjaanpa pikaisesti kaksi esimerkkiä siitä, miten Unkarin hallituksen ohjailemassa mediassa Suomea edelleenkin nostetaan esille ikävässä valossa.

***

Ensinnäkin: entisen Unkarin-suurlähettilään Petri Tuomi-Nikulan taannoinen mielipidekirjoitus sai valtiosihteeri Zoltán Kovácsin reagoimaan. Hallituksen ”About Hungary” -blogin englanninkielisessä kirjoituksessa – josta Suomessa uutisoi ainakin verkko- Uusi Suomi – Kovács kehottaa nostamaan kissan pöydälle ja puhumaan suoraan myös Suomen ongelmista.

Jos Suomi arvostelee demokratian ja oikeusvaltion tilaa Unkarissa, niin kerrottakoon myös, muistuttaa Kovács, että Suomessa perheväkivaltaa – josta kärsii 5,4 % väestöstä – ei ole kriminalisoitu, mistä Amnesty International ja YK ovat Suomelle erikseen huomauttaneet. Tuota noin. Perheväkivalta on ongelma sekä Suomessa että Unkarissa, mutta sen erikseen kriminalisoiminen on vain pieni osakysymys. Suomen rikoslaissa myös lievästä pahoinpitelystä, joka muuten on asianomistajarikos, on mahdollisuus syyttäjän nostaa syyte, jos se kohdistuu perheenjäseneen, eli perheväkivalta on tavallaan jo nostettu erillisen huomion kohteeksi. Lainsäädännön ohella – joka sekä Unkarissa että Suomessa joka tapauksessa kriminalisoi selkeät pahoinpitelytapaukset – merkitystä on myös sillä, miten viranomaiset käytännössä tukevat perheväkivallan uhreja ja miten koko yhteiskunta ja erityisesti sen korkein päätöksentekijäporras vaimonhakkaamiseen suhtautuu. Suomessa olisi mahdotonta kuvitella, että perheväkivallasta käydyssä parlamenttikeskustelussa syyteltäisiin hakattuja vaimoja itseään (”pysyisivät kotona ja synnyttäisivät lapsia, niin ei tulisi mitään ongelmaa”). Tai että Istanbulin sopimus jätettäisiin ratifioimatta sen takia, että siinä mainitaan ”sosiaalinen sukupuoli” ja ”maahanmuuttajat”. Unkarin viranomaisten ja lainsäädännön kyvyttömyys torjua perheväkivaltaa on saanut tiukkaa kansainvälistä kritiikkiä esimerkiksi Human Rights Watchilta sekä Euroopan parlamentin tasa-arvovaliokunnan edustajana Unkarissa vierailleelta Maria Noichlilta. Melkoinen teflonpokeri tällä Kovácsilla.

Ja aina paranee. Jos korruptiosta puhutaan, jankkaa Kovács, niin mitenkäs Jari Aarnion tapaus? (Tähän voisi muistuttaa, että Suomessa Aarnio joutui lopulta oikeuteen ja sai rankat tuomiot, samalla kun koko maan vapaat tiedotusvälineet kertoivat yksityiskohtaisesti jutun eri vaiheista. Unkarissa korruptioon syyllistyneitä viranomaisia suojelee tehokkaasti valtion ylin syyttämättäjättäjä.) Kovács muistuttaa myös, että Suomessa kymmenentuhatta naista kärsii sukupuolielinten silvonnan seurauksista, mistä huomautti myös raportissaan EU:n perusoikeusvirasto FRA. (Kovácsin jutussaan antama linkki raporttiin ei valitettavasti toimi.) Naisten ns. ympärileikkauksia ei todellakaan ole Suomessa erikseen kriminalisoitu, mitä epäkohtaa ihmisoikeusjärjestöt ovat pyrkineet korjaamaan, mutta Suomen rikoslain mukaan tämmöinen silvonta on joka tapauksessa rikos, mistä maahanmuuttajiakin erikseen informoidaan. Silvonnan ehkäisemiseksi on äskettäin laadittu toimintaohjelma. Tarkkoja tietoja silvottujen lukumäärästä ei ole, mutta luultavasti Suomessa elävistä silvotuista naisista ainakin suurin osa on silvottu ennen Suomeen-tuloaan. (En tunne käytäntöjä, mutta minun on vaikea kuvitella, miten pienen tytön silpominen Suomessa suomalaisen neuvola- ja koululääkärijärjestelmän valvonnassa mitenkään edes onnistuisi.)

Lisäksi Kovács muistuttaa vähemmistöjen syrjinnästä: Suomen romaneista tuoreen tutkimuksen mukaan 68 prosenttia kertoo kokeneensa syrjintää. Tämä varmasti pitää paikkansa. Rasismin olemassaolon Suomessa näkee lukemalla mitä hyvänsä kommenttiketjua, ja Suomen romanien asemassa on varmasti edelleen paljon korjattavaa. Suomen romanit eivät kuitenkaan muodosta suuria syrjäytyneiden yhteisöjä, kokonaisia kyliä tai kaupunginosia, joissa lapset näkevät nälkää ja käyvät käytännössä segregoituja kouluja. Tai joiden avustamiseen myönnetyt varat menevät korruptoituneiden ”kiintiöromanien” omaan taskuun.

Kovács siis uutterasti heittelee kiviä Unkarin perin hauraasta lasitalosta käsin. Parhaan esimerkin säästin kuitenkin viimeiseksi. Kovács päivittelee kirjoituksessaan, miten ”venäläiset oligarkit ostavat kokonaisia saaria Suomen saariston strategisimmista kohteista”. Jos nyt tässä viitataan ns. Airiston Helmi -Melnikoviin, niin hänellä on ymmärtääkseni (kuten jo aiemmin kirjoitin) paitsi Maltan passi, siis EU-kansalaisuus, myös Unkarin myöntämällä maahanmuutto-obligaatiolla hankittu oleskelulupa. Kovács kauhistelee suomalaisia, jotka eivät ”tunnu välittävän”, vaikka NATO varoittaa venäläisten soluttautujien luomasta turvallisuusuhkasta – eikä hiiskahdakaan siitä kritiikistä, mitä Unkarin hallitusta lähellä olevien veroparatiisifirmojen pyörittämä korruptionkäryinen maahanmuutto-obligaatiobisnes on saanut osakseen.

Voisikohan siis valtiosihteeri Kovács, kuten saksaksi sanotaan, ”ensiksi lakaista oman ovensa edustan”?

***

Hallitusta lähellä oleva uutissivusto Origo, se ”yksityinen blogi” (Unkarin Suomen-suurlähettilään vaivautunutta selitystä siteeratakseni), puolestaan jatkaa Suomen kritisointia. Nyt on esiin kaivettu ”Migraatiotutkimuksen instituutin” (Migrációkutató Intézetlaatima selvitys, ja juttu on otsikoitu räväkästi: ”Migranttien kotoutuminen Suomessa on epäonnistunut”. Varsinaista faktaa ei Origo-sivuston juttuun juurikaan mahdu, siinä vain todetaan, että ”vaikka poliittinen valtavirtaeliitti tunnustaa liberaalia maahanmuuttopolitiikkaa” ja pitää maahanmuuttajien kotoutumista vain järjestelykysymyksenä, muuttajien kotoutuminen ja työllistyminen jää edelleenkin selvästi toivotun tason alapuolelle. Tämä pitäneekin paikkansa, kuten Suomessakin on viime vuosina uutisoitu. Ei kukaan ole väittänyt, ei kukkahattuisinkaan ”suvakki”, että vieraasta kulttuurista vaikeissa oloissa maahan tulleiden kaikenlaisten ihmisten kotoutuminen olisi aina kivaa, helppoa ja hauskaa.

Mutta olennaista tässä jutussa ei olekaan varsinainen faktapohja vaan maahanmuuttajien kotoutumisesta tehdyt poliittiset päätelmät:

Massiivista maahanmuuttoa ainoana vastustava Perussuomalaisten puolue ei – hyvistä vaalituloksista huolimatta – ole päässyt hallitukseen, sitä vastoin se voi maahanmuuton negatiivisten seurausten johdosta (vaikea ja pitkäksi venyvä kotoutuminen, yleisen turvallisuuden heikkeneminen, jne.) lyhyellä tähtäimellä vakiinnuttaa kannatuksensa ja luoda perustan sen tulevalle kasvulle, siinäkin tapauksessa, että maahanmuuttajien lukumäärä jää varsin alhaiseksi vuoteen 2015 verraten.

Tärkeää ei siis ole maahanmuuttajien kotouttaminen vaan Orbánin aateveljien ja ihailijoiden poliittinen menestyminen maahanmuuttovastaisuuden siivellä. Tähän voi kätevästi upottaa myös ikään kuin itsestäänselvänä tosiseikkana todetun ”yleisen turvallisuuden heikkenemisen”. Nämä oikeistopopulistien suosimat väitteet siitä, että maahanmuutto tuo mukanaan murha- ja raiskaustsunameja, eivät pidä paikkaansa; rikoksia tekevät edelleen kaikenlaiset ja kaikentaustaiset ihmiset erilaisista syistä, eikä väkivaltarikollisuuden määrä Euroopassa ole viime vuosina olennaisesti noussut vaan pikemminkin laskenut. Mutta näin nämä asiat koetaan…

Mielenkiintoisempaa olisi selvitellä, mikä on tämä Migraatiotutkimuksen instituutti ja millä asiantuntemuksella se toimii. Tästä näkisin mielelläni jonkun oikean alan tutkijan mielipiteen. Itse en ehdi nyt asiaa selvittämään, mutta muistutan vain, että kyseisen instituutin ovat vuonna 2015 perustaneet Unkarin hallitusta lähellä oleva ajatuspaja Századvég sekä nuorten lahjakkuuksien koulutusta varten perustettu Mathias Corvinus Collegium. ”Puolueettomaksi” tai ”riippumattomaksi” tutkimuslaitokseksi sitä siis tuskin voi nimittää.

***

Suomen parjaaminen virallisen Unkarin taholta siis jatkuu yhä. Kannattaa silti pitää pää kylmänä: ei tässä ole kysymys Suomesta tai Suomen ja Unkarin suhteista. Oikeasti tässä vain virallinen Unkari yrittää epätoivoisesti ja perin lapsellisella tavalla suhteellistaa ja mitätöidä ulkopuolelta ja erityisesti EU:sta käsin tulevaa kritiikkiä. Toivottavasti EU ja virallinen Suomi jatkossakin pitävät päänsä kylmänä ja antavat unkarilaisten rauhassa kaivaa omaa kuoppaansa aina vain syvemmäksi.


Erään toisen vuosipäivän johdosta

15 marraskuun, 2018

Työviikon lähestyessä loppuaan on taas Sentroopassa tapahtunut kaikenlaista, mistä voisi kirjoittaa. Esimerkiksi täällä Itävallassa, missä hallituskoalition pienemmältä ja populistisemmalta osapuolelta on taas ”laadunvalvonta pettänyt”, niin kuin varaliittokansleri Strache valittelee. FPÖ:n Facebook-sivulla julkaistiin nimittäin videopätkä, jossa sosiaaliministeri Beate Hartinger-Klein esittelee tekeillä olevaa uudistusta: täkäläiset ”kelakortit”, aitosaksalaiselta nimeltään e-card, varustetaan haltijansa valokuvalla, etteivät sairausvakuutusjärjestelmästä pääsisi hyötymään ne, jotka eivät ole siihen mitään maksaneet. Tätä kuvitetaan tönköllä, hieman South Park -tyylisellä animaatiolla, jossa häijysti nauraa kätkättävä fetsipäinen (!) ”Ali” haluaa laittaa purukalustonsa kuntoon ja – koska ei itse omista e-cardia – saapuu hammaslääkärille mukanaan serkkunsa Mustafan kortti. Korttiuudistus tulee estämään tämmöiset väärinkäytökset: ”Kävipäs ikävästi, Ali! Nyt loppui sosiaalipummaus!” Tämä ”satiiri”, jonka tietenkin oli tarkoitus olla vain vitsikäs eikä lainkaan rasistinen, eihän toki, onnistui suututtamaan melkoisen osan itävaltalaista yleisöä, video poistettiin pikaisesti Facebookista, ja nyt FPÖ:n johto kilvan pesee käsiään ja syyttelee tapahtuneesta kahta nimetöntä puolueen toimihenkilöä, joille on kuulemma annettu ankara varoitus. Omassa somekuplassani kiertää myös lukuisia ilkeitä analyyseja siitä, miten e-cardien väärinkäyttö ei ole ollut taloudellisesti erityisen merkittävä ongelma (saati että se kytkeytyisi erityisesti muslimeihin): koko jutun tarkoitushan oli vain maalittaa maahanmuuttajat, jotta syvillä riveillä olisi muuta mietittävää kuin hallituksen tekemät sosiaaliturvan heikennykset.

Tai sitten voisi kirjoittaa Unkarin tämänhetkisistä kansainvälisistä uutisista. Makedonian entinen pääministeri Nikola Gruevski, värikäs hahmo, joka vallassa ollessaan täytti Skopjen Aleksanteri Suuren patsailla ynnä muilla kuvitellun kunniakkaan menneisyyden muistoilla ja hyvässä yhteisymmärryksessä Unkarin Viktor Orbánin kanssa pyöritti mahtavia kampanjoja George/György Sorosin pirullisia maailmanvalloitussuunnitelmia vastaan, on väittämän mukaan pyytämässä Unkarista poliittista turvapaikkaa. Gruevskia uhkaa kotimaassaan parin vuoden vankeustuomio korruptiosta ja opposition vaientamisesta. Nyt hän on ilmeisesti jotenkin saapunut Unkariin (erään jo pilapiirtäjiä ja meeminikkareita kovasti inspiroineen huhun mukaan naiseksi pukeutuneena); tosin arvellaan hänen aikovan vielä jatkaa matkaa vahvempien suosijoiden hoiviin, joko Erdoğanin tai Putinin. Hupaisaa tietenkin myös se, että tämmöistä tuomittua rikollista maahanmuuttajaa ei Unkarin etelärajan kuuluisa piikkilanka-aita mitenkään estänyt.

Mutta ei näistä nyt sen enempää, vaan otan lopultakin esille aiheen, josta olen halunnut kirjoittaa jo muutaman päivän, siitä lähtien, kun 444.hu-sivustolla ilmestyi aihetta käsittelevä Zoltán Haszánin artikkeli, jonka perustana puolestaan on Attila Simonin neljä vuotta sitten ilmestynyt teos Magyar idők a Felvidéken 1938-1945 (‘Unkarilaiset ajat Ylä-Unkarissa 1938–1945’; Felvidék eli “Ylämaa” on Slovakian vanha suurunkarilainen nimitys). Viime päivinähän on kaikkialla juhlistettu ensimmäisen maailmansodan päättymisen satavuotispäivää, mutta pyöreitä vuosia tuli juuri kuluneeksi myös eräästä toisesta Unkarin kannalta merkittävästä tapahtumasta. 11.11.1938, tasan kahdeksankymmentä vuotta sitten, kello 11 kaikkialla Unkarissa soivat kirkonkellot, liikenne ja työpaikat seisahtuivat pariksi minuutiksi, kaupunkien varuskunnissa ammuttiin 21 tykinlaukausta sen kunniaksi, että valtionhoitaja Horthy samaan aikaan ratsasti valkoisella hevosella Slovakian Košicen eli vaihteeksi taas Unkarin Kassan kaupunkiin.

Hitler oli jo jonkin aikaa havitellut Tšekkoslovakian hajottamista ja yrittänyt saada tähän projektiin mukaan myös Unkarin, jolle olisi annettu mahdollisuus valloittaa takaisin koko entiseen Unkarin kuningaskuntaan kuulunut Slovakia sekä Taka-Karpatia, Slovakian itäinen hännänpää, joka nykyään kuuluu Ukrainaan. Kun Unkarin valtiojohto ei kuitenkaan ollut innostunut sotilaallisesta ratkaisusta – mm. maineikkaan Škodan asetehtaan tuotteilla varustettu Tšekkoslovakian armeija olisi ollut Unkarin armeijalle kova vastus – eikä hyökkääjä-pahiksen roolin esittämisestä kiristyvässä kansainvälisessä kriisissä, päädyttiin ”rauhanomaisesti” ns. ensimmäiseen Wienin päätökseen eli saneluratkaisuun, jolla käytännössä Hitler ja Mussolini antoivat Unkarille Slovakian eteläreunan. Tätä perusteltiin sillä, että Münchenin sopimus – muistattehan: ”rauha meidän elinajaksemme” – ei vain antanut Tšekkoslovakian saksalaisväestöisiä sudeettialueita Saksalle vaan myös velvoitti sen sopimaan rajakiistansa Puolan ja Unkarin kanssa.

Ensimmäinen Wienin päätös oli laastaria Trianonin rauhansopimuksen haavoihin. Vuonna 1920 ensimmäisen maailmansodan voittajavallat olivat irrottaneet Unkarin alueesta uusille naapurivaltioille kaksi kolmasosaa, ja näihin maihin oli jäänyt melkoiset unkarilaisvähemmistöt, jotka 1920- ja 30-luvuilla monin paikoin saivat kokea etnopoliittista sortoa ikään kuin kostona sotaa edeltäneiden aikojen unkarilaistamispolitiikasta. ”Tynkä-Unkarissa” puolestaan oli harjoitettu sydämen kyllyydestä revanssipolitiikkaa: hehkutettu Unkarin kansakunnan nöyryytyksiä ja messiaanisia kärsimyksiä ja lietsottu uskoa “Unkarin ylösnousemukseen”.

Eteläisen Slovakian paluu vanhan emämaan yhteyteen ei tietenkään täyttänyt kuin pienen osan näistä tavoitteista. Slovakian puolelle jäi yhä kymmeniätuhansia etnisiä unkarilaisia (ja lisäksi kymmeniätuhansia juutalaisia, joista melkoinen osa puhui unkaria äidinkielenään ja oli varmaankin ennen Trianonia katsonut kuuluvansa Unkarin kansakuntaan). Rajan taakse jäivät edelleen sellaiset “historiallisesti unkarilaiset” kaupungit kuin Nyitra/Nitra ja etenkin Bratislava, unkariksi Pozsony, missä aikoinaan oli istuttu monia historiallisia Unkarin valtiopäiviä ja turkkilaisvallan ajoista saakka kruunattu Unkarin kuninkaat. (Bratislavasta tuli pääkaupunki Hitlerin tukemalle Slovakian nukkevaltiolle – unkarilaisten pettymykseksi Saksa muutti mieltään eikä halunnutkaan antaa koko Slovakiaa ”takaisin” Unkarille.)

füleki_vár_mindent_vissza

Fülekissä (slov. Fil’akovo) nykyisen Slovakian etelärajalla kansanjoukko liputtaa eläköötä valtionhoitaja Horthylle. Linnan muureilla Suur-Unkarin kartan molemmin puolin lukee: “Kaikki takaisin!”

Vaikka rajaa ehkä pidettiinkin väliaikaisena, joka tapauksessa riemu eteläisen Slovakian ”kotiinpaluusta” oli suuri emä-Unkarissa ja ehkä, ainakin jonkin aikaa, myös palautetun alueen unkarilaisväestön parissa. Ensimmäinen pettymys lienee ollut se, että palautetun alueen ja emämaan välinen raja ei suinkaan heti lakannut olemasta. Päinvastoin, Unkarin armeija sulki sen tiukasti. Rajan yli pääsivät ensimmäisen kuukauden aikana vain sotilashenkilöt, tulli- ja valvontavirkamiehet, sotilashallintoa avustavat siviilivirkailijat – sekä, kuinka ollakaan, korkeiden upseerien ja virkamiesten puolisot, jotka ensimmäisinä päivinä riemuissaan ostivat kaupat tyhjiksi laadukkaista ja edullisista tšekkoslovakialaisista tuotteista, kengistä keittiötarvikkeisiin. Uutta tavaraa ei saatu tilalle enää Tšekkoslovakiasta eikä vielä Unkarista, ja paikallisväestöä harmitti.

Ylipäätään palautetun alueen talous- ja työelämässä alkoivat ilmetä ne erot, joita jo 1800-luvulla oli alkanut kehittyä teollistuvan ja modernisoituvan Tšekinmaan ja itäeurooppalaiseen suurmaanomistaja-maatalouteen nojaavan Unkarin välille. Tosin Tšekkoslovakiassa Slovakia-puolisko, entisen Unkarin osa, oli ollut maatalousvaltaisempi ja takapajuisempi, ja nyt Unkariin palautettu raja-alue oli 1920- ja 30-luvuilla jäänyt alikehittyneeksi umpiperäksi. Tätä uusi ja ”etnisempi” raja ei korjannut, päinvastoin: Bratislava/Pozsony taloudellisine mahdollisuuksineen ja työpaikkoineen oli nyt rajan takana, Unkarin takaisin saamat Kassan (Košice) ja Lévan (Levice) kaupungit jäivät riutuviksi rajakyliksi. Kaiken lisäksi hinnat enimmäkseen nousivat, palkat laskivat, ja Tšekkoslovakian kruunun tilalle oli vaihdettu Unkarin pengő epäedulliseen kurssiin. Palautetun alueen unkarilaisten keskuudessa mielialat synkistyivät aikalaisraporttienkin mukaan, ja vielä tyytymättömämpiä lienevät olleet slovakit, joita palautetun alueen väestöstä oli huolellisesta etnisestä rajanvedosta huolimatta 20–25 %.

Myös hallinnon uudelleenjärjestelyt nostattivat pahaa verta. Vallan vaihtuessa moni tärkeä tuoli oli jäänyt tyhjäksi; johtotehtävissä oli Tšekkoslovakian aikaan ollut suhteettoman vähän unkarilaisia, joille syntyperästä oli selvää haittaa, mutta varsinkin korkeammissa viroissa oli Slovakiassakin ollut huomattavan paljon tšekkejä. Näiden tilalle ei välttämättä nostettukaan paikallisia unkarilaisia vaan junantuomia pyrkyreitä emämaasta; nämä saivat pian pilkkanimityksen anyás. (Sana on johdettu ‘äitiä’ merkitsevästä sanasta anya ja voi tarkoittaa esimerkiksi erityisesti äitiinsä kiintynyttä lasta. Tässä se viittaa ‘emämaahan’, anyaország, mutta unkarissa ‘äiti’-sana on myös suosittujen loukkaus- tai voimasanojen olennainen osa, ja näitäkin mielleyhtymiä tähän ilmaukseen varmaan liittyi.)

Luottamuspulaa palautetun alueen kansan ja uuden unkarilaishallinnon kesken ei varmaankaan ollut omiaan korjaamaan se, että ”kotiin palanneet” unkarilaiset eivät juuri päässeet osallistumaan demokraattiseen päätöksentekoon, siinä määrin kuin sellaisesta voi Horthyn autoritaarisessa ellei peräti puolidiktatorisessa järjestelmässä puhua. Tšekkoslovakian viranomaiset olivat toki suhtautuneet unkarilaisvähemmistöön torjuvasti ja syrjivästi, unkarilaisen kansallistunteen ilmaukset kuten kansallisvärien kantaminen tai Unkarin kansallislaulun laulaminen oli kriminalisoitu, ja unkarilaisuudesta saattoi julkisessa ja työelämässä olla suoranaista haittaa. Siitä huolimatta Tšekkoslovakia oli ollut länsimainen demokratia, jossa kaikilla kansalaisilla oli yleinen äänioikeus. Unkarissa ei näin ollut: vuonna 1938 oli tosin lopultakin otettu käyttöön salainen äänestys, siis vaalisalaisuus, mutta äänioikeus oli erinäisin mutkikkain systeemein sidottu koulunkäyntiin ja omaisuuteen (naisilla jopa miehen äänioikeuteen), jotta köyhin ja sivistymättömin väestönosa saataisiin suljettua pois uurnilta. Tasapuolisuuden nimissä olisi nyt pitänyt joko ottaa koko Unkarissa käyttöön yleinen äänioikeus tai riistää se siihen jo tottuneelta palautetun alueen kansalta. Tätä ongelmaa ei pystytty ratkaisemaan, ennen kuin sota siirsi sen pois päiväjärjestyksestä.

Slovakian unkarilaisten ongelmallinen asema oli myös johtanut jonkinlaiseen sisäiseen demokraattistumiseen: vähemmistön sisällä ylhäisten ja alhaisten oli pakko pitää yhtä. Tämä kehittyvä demokratiaperinne törmäsi nyt myöhäisfeodaaliseen sääty-yhteiskuntaan. Kirjailija Sándor Márai, aikoinaan Kassan kaupungissa syntynyt vauraan porvarisperheen poika, palasi Wienin päätöksen jälkeen kotiseudulleen ja kommentoi tapahtumia näin:

Kaupunkiin, joka tšekkien aikaan oli tullut tuntemaan vähemmistön aina katkeran kohtalon – siksi, yhteisen kielen ja syntyperän sitein, se innoissaan odotti meitä unkarilaisia takaisin – mutta joka oli tullut tuntemaan myös demokratian, jonka sisällä oli kansallisuuksien välisiä raja-aitoja mutta ei voittamattomia rajamuureja luokkien välillä: tähän kaupunkiin me toimme takaisin nämä rajamuurit. Tänä päivänä ei vain irrotettu osa Unkaria palannut kotiin, vaan Ylämaahan palasi “arvoisa herra”, palasivat haamut, unkarilaisen puolimenneisyyden hämmentävät, eläviksi jääneet varjot, sivistymätön ja honottaen puhuva tuomari sinettisormus sormessaan, verovirkailija tai kaupunginkirjuri, joka korvaukseksi palkkansa kehnoudesta tiuskii ristikon läpi ”asiakkailleen” ison herran alentuvin tai torjuvin äänenpainoin. Nyt palasi tiukasti herrojen tai palvelijoiden yhteiskuntiin jaetun Unkarin vastenmielinen ääni, kumarrellen ja pokkaillen tervehtiminen, kérlek alássan [kirjaimellisesti: ‘pyydän sinua nöyrimmin’] ja alázatos tisztelettel [‘nöyrästi kunnioittaen’] -tyyppisten kohteliaisuuksien unkarilainen yhteiskuntamuoti, samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvien mielenosoituksellinen toistensa sinuttelu – sinuteltiin, vaikka olisi oltu ventovieraita – ja tämä sinuttelu oli aina myös loukkaavaa niitä kohtaan, joita ei sinuteltu, sillä se osoitti, että se, jota teititellään, ei kuulu herrojen hyvävelikerhoihin, ei siis ole “herrasmies”. Nyt palasi uusbarokkisen luokkakulttuurin “ylemmyys”, mielistelevä kaavamaisuus, mahtaileva ja pinnallinen “kulttuuristen” etuoikeuksien tyyli.

Kaiken tämän rinnalla varmaan oli myös iloa ja tyytyväisyyttä. Oli varmaan myös niitä  kansallismielisiä unkarilaisia, joille emämaan yhteyteen palaaminen oli tärkeämpää kuin aineelliset tai kulttuuripoliittiset mieliharmit. Mutta sitähän ei enää voi tietää, olisiko tämä tyytyväisyys ajan mittaan saanut yliotteen, olisiko palautettu alue kasvanut takaisin osaksi Unkaria. Tuli sota kaikkine kauhuineen, ja sitten tulivat uudessa sodanjälkeisessä Tšekkoslovakiassa kostotoimet ja pahamaineiset Benešin dekreetit: kansantuomioistuimet ja sotarikostuomiot, väestönsiirrot ja karkotukset. Unkarilaiset kansanryhmänä saivat niskaansa kollektiivisen syyllisyyden ja koston, joka ei ollut missään suhteessa siihen, mitä palautetun alueen slovakit olivat vuonna 1938 saaneet kokea. Se on taas toinen tarina, joka yhä kaihertaa unkarilaisten ja slovakkien välejä.

Niinpä. Olen näitä miettiessäni muistellut kauan sitten tapaamaani transilvanianunkarilaista, jonka mielestä kaikilla kansoilla piti olla oma kansallisvaltio eikä kenenkään pitäisi joutua olemaan vähemmistössä. (”Minä siis todella arvostan suomalaisia. Mutta jos saamelaiset haluavat itsenäistyä omaksi valtiokseen, olen valmis taistelemaan heidän puolestaan.”) Vastaväitteeni, että esimerkiksi Sentroopan tilkkutäkin jakaminen etnisesti puhtaiksi paloiksi on käytännössä mahdotonta, kaikui kuuroille korville. Kansallismielisen kasvatuksen ja Ceauşescun diktatuurin jäljiltä keskustelukumppanini eli, hm, aika lailla erilaisessa todellisuudessa kuin minä. Jos vielä tapaisimme, yrittäisin ehkä tarjota esimerkiksi eteläisen Slovakian tapahtumia toisen maailmansodan aattona. Jos eivät slovakkien ja unkarilaisten suhteet olleet parhaalla mahdollisella tolalla 1800-luvun kansallisten heräämisten ja “magyarisoivan” kansallisvaltiopolitiikan aikaan, niin ei asiaa korjannut Trianonin kostoraja eikä myöskään Wienin päätöksen raja – joka oli oikeudenmukaisempi etnisesti mutta ei välttämättä taloudellisesti tai demokratiapoliittisesti.

Tai no. Ehkä en sittenkään edes yrittäisi.


(Yli)kansallisuuspolitiikan outoja kukkia

3 joulukuun, 2017

Kuten tiedämme, Unkari menetti ensimmäisen maailmansodan jälkeen Trianonin rauhansopimuksessa 1920 valtavan osan (noin kaksi kolmasosaa) alueestaan uusille naapurivaltioille, ja niiden mukana melkoinen osa (noin kolmasosa) etnisistä unkarilaisista muuttui vähemmistöiksi uusissa kotimaissaan ja sai eri aikoina kokea erinäisiä sortotoimia. Siitä pitäen rajantakaisten unkarilaisvähemmistöjen asema on ollut sekä Unkarissa että sen naapurimaissa nationalistisen revanssipolitiikan ja kaunankasvatuksen ehtymätön käyttövoima.

Kun ei nykyään oikein voi kuvitella, että EU- ja NATO-jäsenmaa Unkari kävisi naapuri-liittolaistensa kimppuun hankkiakseen historiallisen Unkarin muinaiset alueet takaisin, niin ylirajaista virtuaalikansakuntaa rakennetaan lukuisin symbolisin elein. Orbánin hallitus tukee rajantakaisia unkarilaisvähemmistöjä monin tavoin, vaikka joskus herääkin kysymys, onko tarkoitus enemmänkin kiillottaa omaa kilpeä tai tukea nimenomaisesti omia aatetovereita pikemmin kuin koko kansanryhmää. Yksi tällainen tapaus oli oppositioviestimissä esillä pari viikkoa sitten. Kävi ilmi, että Unkarin veronmaksajien rahoilla perustetaan Transilvaniaan uusia unkarinkielisiä lastentarhoja. Hieno juttu periaatteessa – mutta itse asiassa Transilvanian monilla unkarilaisalueilla toimii ennestään jo varsin kelvollinen unkarinkielinen päivähoitojärjestelmä, ja uudet emämaan rahoittamat lastentarhat käytännössä kilpailisivat olemassa olevien kanssa ja saattaisivat joillakin paikkakunnilla johtaa siihen, että entinen unkarinkielinen lastentarha suljetaan. Oudointa on, että Unkarin hallitus ei välitä teettää tutkimusta tukiaisten vaikutuksista ennen kuin rahat heitetään menemään.

Tästä lastentarhakysymyksestä muuten uutisoi ensimmäisenä HírTV, entinen oikeistolainen hallitusta lähellä oleva yksityinen tv-kanava, joka – samoin kuin sanomalehti Magyar Nemzet – on ns. Gecigaten eli mediaoligarkki Lajos Simicskan ja hänen vanhan ystävänsä Viktor Orbánin välirikon jälkeen muuttunut yhdeksi keskeiseksi oppositioviestimeksi. Samoin HírTV:n ja Magyar Nemzetin uutisiin perustuu se tarina, josta nyt piti kirjoittamani ja joka sekin liittyy ylirajaisen Unkarin kansakunnan – világnemzet, ’maailmankansakunta’, on tästä toisinaan käytetty termi – rakentamiseen, tai näiden rakennustoimien outoihin sivutuotteisiin.

Rajantakaiset unkarilaiset saavat nykyään Unkarin kansalaisuuden hyvin helpolla. Vuonna 2010 säädetty uusi laki myöntää Unkarin passin kaikille rajantakaisten vähemmistöjen jäsenille, jotka todistettavasti tai todennäköisesti ovat entisen Unkarin kuningaskunnan kansalaisten jälkeläisiä. Unkarin kieltä pitää osata ja uskollisuudenvala vannoa. Näin kaksoiskansalaisuuden saaneet rajantakaiset unkarilaiset saavat myös äänestää kirjeitse vaaleissa ja ovat siten (kuten täälläkin jo kirjoitettiin) edullisemmassa asemassa kuin viime vuosina Unkarista ulkomaille lähteneet lukuisat kansalaiset.

Jo pitkään on tiedetty, että uutta kansalaisuuslakia käytetään väärin. Esimerkiksi Serbiassa Unkarin passien myynnistä on tullut oikea bisnes: suhteilla tai rahalla EU-passi järjestyy ilman kielitaitoa tai syntyperätodistuksia. Samoin Ukrainan rajalla, jonka takana (Transkarpatiassa, Kárpátalja) elää pitkästi toistasataatuhatta unkarilaista, tämä kansalaisuuslaki yhdessä Neuvostoliiton ajoilta peräisin olevan, viidenkymmenen vuoden takaisen sopimuksen kanssa on tuottanut merkillisen ilmiön. Siitä kertoivat eilen Magyar Nemzet -lehti sekä Hír TV:n Célpont-ajankohtaisohjelma; näiden pohjalta aiheesta kirjoittaa myös uusi riippumaton uutisportaali Mérce.

Toimittajat ovat vierailleet köyhässä ja yleensä enemmänkin sosiaalisten ongelmien ansiosta uutisiin nousevassa Itä-Unkarissa, aivan rajan pinnassa Kispalád-nimisellä paikkakunnalla. Taajamassa on kolme katua – Pääkatu, Uusikatu ja Uudempikatu – ja asukkaita muutama sata, paikallisten kertoman mukaan ”nelisensataa”. Virallisesti kuitenkin Kispaládin väestö on uuden kansallisuuslain säätämisen jälkeen kasvanut huimaa vauhtia: vuonna 2010 asukkaita oli 536, nyt Kispaládissa on kirjoilla 1347.

Uusia asukkaita ei kuitenkaan paikkakunnalla juuri näy. Moni heistä ei väittämän mukaan edes puhu unkaria, ei ole koskaan asunut eikä työskennellyt Unkarissa eikä maksanut fillériäkään veroja Unkariin. He ovat vain käyneet rekisteröitymässä asukkaiksi eli lunastamassa ”asuinpaikkakortin” (lakcímkártya), mahdollisesti myös äänestämässä, mikä Unkarin kansalaisuuden hankkineelle on hyvin yksinkertaista. Niinpä toimittajien haastatteleman József Sankón 100-neliöisessä talossa on kirjoilla 93 ukrainalaista, joita ei koskaan ole talossa nähty. (Sankó oli suostunut tähän järjestelyyn, koska pormestari oli luvannut hänelle tästä hyvästä valtuustopaikan. Sitä ei kuitenkaan tullut, koska ilmeisesti uusia asukkaita ei ohjattu äänestämään asianmukaisesti.)

Kun asuinpaikka Unkarissa on hankittu, voidaan puolestaan soveltaa Unkarin ja Neuvostoliiton välillä alun perin 1963 solmittua sopimusta. Sen mukaan (entisen) Neuvostoliiton kansalaiset ovat oikeutettuja Unkarin sosiaali- ja eläketurvaan, jos vain virallisesti muuttavat Unkariin ja luopuvat rajan takana maksetusta eläkkeestään. Koska Ukrainan eläkkeet ovat olemattoman niukat – Magyar Nemzetin mukaan keskimäärin noin 25 000 forinttia eli noin 80 euroa kuussa! – tämä on helppo tehdä, kun vastineeksi saa unkarilaisen eläkkeen. Unkarin puolella keskimääräinen eläke on noin 75 000 forinttia kuussa eli kolminkertainen Ukrainan keskitasoon nähden; Itä-Unkarissa eläkkeet tosin ovat yleensä alemmalla tasolla, mutta ukrainalaisista virtuaalimaahanmuuttajista monet saavat jopa toistasadantuhannen forintin kuukausieläkettä, mihin ilmeisesti päästään myös antamalla paikkaansapitämättömiä tietoja aiemmasta työhistoriasta. Voitto käytännössä moninkertaistuu, kun rahoja ei kuluteta Unkarissa vaan kotona Ukrainan puolella, missä hintataso on alhaisempi. Eläkebisnes siis kuppaa Unkarin valtion kassaa (ja raivostuttaa paikallisia, usein työttöminä tai niukalla eläkkeellä kituuttavia asukkaita) mutta ei tuo juuri mitään hyötyä Itä-Unkarin köyhien kylien elinkeinoelämälle.

Näin epäonninen byrokratia (tai suomeksi: huono hallinto?), propagandamyllyn pyöritykseen ja ääntenkalasteluun tähtäävä kansalaisuuspolitiikka sekä hallintoon syöpynyt korruptio luovat yhdessä järjestelmän, josta Unkarin puolella hyötyy pieni joukko päättäjiä – ilmeisesti ne paikallistason kihot, joille Unkarin kansalaisuuden saaneet uudet virtuaaliasukkaat antavat äänensä. Kenties paikalliskihojen taskuun myös siirtyy jokin osuus eläkebisneksen voitoista; Magyar Nemzetin mukaan useampien itäisen rajaseudun tuppukylien pormestarien luona on viime aikoina käynyt viranomaisia ihmettelemässä, miten voi olla mahdollista, että jopa 70 ukrainalaista päivässä saa heidän toimistoistaan Unkarin kansalaisuuden. Rajan takana puolestaan – kertoo Magyar Nemzetin siteeraama takakarpatianunkarilainen blogisti – Berehoven/Beregszászin kaupungissa taannoin ukrainalaisten uusnatsien ”kansallismieliseen” mielenilmaukseen unkarilaisia vastaan osallistui myös sellaisia ukrainalaisia, joiden omat vanhemmat nostavat eläkettä Unkarista.


Transilvaniasta kajahtaa

28 heinäkuun, 2014

Pari päivää sitten tömähti Facebook-uutisvirtaani EUROLANG-toimiston, Brysselissä Euroopan vähemmistökielten tilannetta tarkkailevan järjestön, välittämä ilmoitus jokakesäisistä Tusványosin festivaaleista, joissa Romanian unkarilaisvähemmistö kohtaa musiikin ja tanssin, etnokulttuurimeininkien, keskustelutilaisuuksien ja workshoppien merkeissä. Ja mikäs siinä, hienoahan se on, että elinvoimaiset vähemmistöt jaksavat ylläpitää kieltään, kulttuuriaan ja identiteettiään. Tusványosin tilaisuudella on kuitenkin myös poliittinen tausta, ja viime päivät tämä tapahtuma on taas ollut väkevästi poliittisessa julkisuudessa. Mutta koko jutun ymmärtämiseksi on ehkä vähän kerrattava asioiden taustoja. Hei, älkää menkö pois vaan pysykää vielä langalla, lupaan, että tämä historiallinen katsaus ei kestä kauan!

***

Niin kuin tässäkin blogissa on ennenkin ollut esillä, Unkarin poliittisen historian sataa viime vuotta on leimannut Trianonin vuoden 1920 rauhansopimuksen trauma. Entisestä Unkarin kuningaskunnasta leikeltiin kaksi kolmasosaa uusiin naapurivaltioihin, niin että nykyisen Unkarin kaikissa naapurimaissa elää vieläkin etnisiä unkarilaisia, etenkin Romaniassa ja Slovakiassa mutta myös Ukrainassa sekä Serbian Vojvodinassa. Myös nykyisten Kroatian, Slovenian ja Itävallan puolelle Trianonin rauhan rajaa jäi pienemmät unkarilaisvähemmistöt. Trianonin rauhassa oli tietenkin voittajavaltioiden kostotoimen makua, ja pitkin 1900-lukua nämä vähemmistöiksi muuttuneet unkarilaisryhmät saivat kokea milloin minkäkinlaisia sortotoimia uusien vallanpitäjien taholta. Nämä nimittäin eivät olleet unohtaneet, millaisella herrakansamentaliteetilla entisen Unkarin kuningaskunnan hallitus oli pyrkinyt unkarilaistamaan maan slaavilais- ja romanialaisvähemmistöt.

Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä sosialistinen veljeys esti nostamasta unkarilaisvähemmistöjen asiaa tapetille. 1970- ja 80-lukujen Unkarissa asiaan kuului hurskaasti huokaisten todeta, että ”me pyrimme kohtelemaan omia vähemmistöjämme mahdollisimman hyvin, koska, nyyh, muuta emme voi naapurimaiden unkarilaisvähemmistöjen hyväksi tehdä”. Järjestelmänvaihdoksen jälkeen etenkin politiikan oikea laita on tehnyt paluuta Horthyn ajan revanssimeininkiin, entisen suuren Unkarin ylösnousemuksen haikailuun. Koska valtionrajojen siirtelystä eivät vakavasti otettavat valtavirtapoliitikot sentään ainakaan ääneen voi puhua, tavoitteena on ilmeisesti eräänlaisen valtionrajat ylittävän virtuaalisen superkansan luominen, világnemzet ‘maailmankansakunta’ on pääministeri Orbánin käyttämä termi. Tämän takia Orbánin hallitus jakelee naapurimaiden unkarilaisvähemmistöille runsaasti huomionosoituksia ja Unkarin passeja. Ja tämänkin takia Unkarin hallitusta ja Fidesz-puoluetta lähellä olevat tahot yhteistyökumppaneineen (esimerkiksi Fidesz-puolueen nuorisojärjestö Fidelitas ja ajatushautomo Századvég) ovat mukana myös Tusványosin festivaalin järjestelyissä.

Tusványosin juuret ovat ”kesäyliopistoissa” tai keskustelutilaisuuksissa, joita 1990-luvun taitteessa, sosialismin pakkovallan ryskyen murtuessa ja vapauden tuulten henkäillessä, Unkarin silloiset nuordemokraatti-fideszläiset ryhtyivät järjestämään yhdessä transilvanialaisten kollegojensa kanssa, tavoitteena vapaa poliittinen vuoropuhelu Unkarin ja Romanian valtioiden ja etnosten kesken. Alun perin näitä kesäyliopistoja pidettiin Bálványosfürdő-nimisellä pienellä kylpyläpaikkakunnalla itäisessä Transilvaniassa, suunnilleen keskellä nykyistä Romaniaa, mutta kun tapahtuma 1990-luvun mittaan laajeni monitaiteiseksi festivaaliksi, se siirrettiin läheiseen Tusnádfürdőn (Băile Tușnad) kaupunkiin – tästä lempinimi ”Tusványos”.

***

Viime vuosina Tusványosin kohokohtiin on kuulunut Viktor Orbánin puhe, jossa tyypillisesti vedetään linjoja ja kohahdutetaan poliittista julkisuutta. Tänäkin vuonna, tarkemmin sanoen perjantaina 25.7., pääministeri Orbán lausui jotakin, mistä muutaman päivän ajan on kiivaasti uutisoitu paitsi Unkarissa myös Amerikassa ja saksankielisellä alueellakin. Kehitellen jo aiemminkin esittämiään väitteitä hän ilmoitti, että länsimaisen liberalismin aika alkaa olla ohi, ja globaalistuvassa taloudessa uusiksi esikuviksi nousevat sellaiset maat kuin Singapore, Intia, Kiina, Turkki ja Venäjä. Vanhanmallinen individualistinen vapaamielisyys, jossa yksilölle ”kaikki on sallittua niin kauan kuin se ei loukkaa toista”, on aikansa elänyt, sen sijaan moraaliseksi ohjeeksi on nostettava Kultainen sääntö: tee toisille niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän. (Tämä hurskas toive ilmeisesti ei sido päättäjiä ja eliittiä itseään Unkarissa sen kummemmin kuin esimerkiksi Venäjälläkään, mutta se voidaan tulkita välttämättömäksi muodolliseksi kunnianosoitukseksi ”kristillistä arvoperustaa” kohtaan.)

Unkarin tuleva poliittinen suunta ei siis ole liberalismi vaan ”illiberaali demokratia”:

”Se, mitä Unkarissa nyt tapahtuu, on tulkittavissa siten, että kulloinenkin poliittinen johto yrittää toimia niin, että ihmisten henkilökohtainen työ ja edut, jotka tulee tunnustaa, olisivat tiiviisti yhteydessä yhteisön, kansakunnan elämään, että tämä suhde säilyisi ja voimistuisi. Toisin sanoen Unkarin kansakunta ei ole pelkkä yksilöiden joukko vaan yhteisö, jota on järjestettävä, vahvistettava ja rakennettava. Tässä mielessä siis uusi valtio, jota me Unkarissa rakennamme, on illiberaali valtio, ei liberaali valtio. Se ei kiistä liberalismin perusarvoja kuten vapautta mutta ei myöskään aseta tätä ideologiaa valtiojärjestyksen keskeiseksi ainekseksi vaan soveltaa siitä poikkeavaa, erityistä kansallista lähestymistapaa.” (Orbán-sitaatti unkarinkielisen Wikipedian artikkelista ”Illiberaali demokratia”.  Wikipedian sen vastineeksi tarjoama suomenkielinen artikkeli on otsikoitu Puolidemokratia, ja siinä mainitaan esimerkkinä puolidemokratioista mm. Alberto Fujimorin Peru ja Vladimir Putinin Venäjä.)

Olemme siis päätyneet systeemiin, jossa ihanteena on jonkinlainen kansallisromanttinen, myyttisen veriheimolaisuuden ja kohtalonyhteyden yhdistämä kansa-yhteisö. (Kun tämä yhdistetään ”työhön perustuva valtio” (munkaalapú állam) -iskulauseeseen, ollaan erittäin lähellä klassisen fasismin retoriikkaa ja tyyliä. Saksassa tai Itävallassa tällainen olisi saanut kaikki hälytyskellot soimaan jo vuosia sitten.) Eettiset arvot kuten yksilön vapauden ja koskemattomuuden kunnioitus ovat olemassa ihanteiden ja abstraktien normien tasolla, valistuneen itsevaltiuden kaltaisena ilmassa leijuvana moraalivelvoitteena, eivät järjestelmän kantavina toimintaperiaatteina, jotka oikeasti sitoisivat toimijoiden käsiä.

Ajattelutapa on myös anti-kansainvälinen ja ekseptionalistinen: tarvitaan ”erityistä kansallista lähestymistapaa”, koska meidän tilanteemme on niin poikkeuksellinen, koska meidän lähtökohtamme ovat kansalliset eikä niitä voi kukaan vieras ymmärtää. Tämähän tietenkin mahdollistaa aatteellisen Gleichschaltungin: joka ajattelee toisin kuin me, on ”sydämeltään vieras” (idegenszívű) eikä siksi ansaitse kuulua Unkarin kansaan tai tulla Unkarissa kuulluksi. Toisaalta tällainen ”omat asiat ensin kuntoon” -ajattelutapa toistelee myös Euroopan oikeistopopulistien tuttua ”maahanmuuttokriittistä” tematiikkaa: Orbánin siteeraamien analyytikkojen mukaan Länsi-Eurooppa on siinä määrin kiinni maahanmuuttajaongelmien ratkaisemisessa, että ”valkoisen työväenluokan” asian ajaminen on unohtunut. (Koko puheen yksityiskohtainen referaatti on muuten luettavissa Fidesz-puolueen sivuilta.)

Puheessaan Orbán tietenkin myös arvosteli ulkopuolisten tahojen puuttumista Unkarin asioihin. Unkarin kansalaisyhteiskunta on hänen mielestään sikäli omituisessa tilassa, että kansalaisjärjestöjen asioissa valtio ei ole tekemisissä kansalaisten kanssa vaan ”ulkomaisten intressipiirien palkkaamien poliittisten aktivistien”. Tämä viittaa suoraan viime aikoina norjalaisten kanssa käytyyn kiistaan: Norjan antamat kehitysavustukset ovat Unkarin hallituksen mielestä menneet väärään osoitteeseen, koska niillä on tuettu oppositiota ja hallituksenvastaisia tahoja (toisin sanoen: avustusta on annettu esimerkiksi seksuaalivähemmistöjä tukeville ja suvaitsevaisuutta edistäville hankkeille, eivätkä norjalaiset halua antaa avustusten jakelua hallituksen valvontaan). Ja, kuten esimerkiksi mainio Örülünk, Vincent? -blogi on huomannut, pikantin vivahduksen tälle kaikelle antaa se, että tällaisia puheita ulkovaltojen asioihin puuttumisesta pidetään naapurivaltion puolella, naapurivaltion kansalaisten ”oman” kulttuuritapahtuman yhteydessä.

Ja tietenkin esille nostettiin myös nykyisen hallituksen lempiajatus ”avauksesta itään”, joka toistaiseksi on tuottanut perin vähän konkreettisia tuloksia – lukuun ottamatta Venäjältä tilattua Paksin ydinvoimalan laajennusta, joka tekee Unkarista vuosikymmeniksi Putinin Venäjän velallisen. Orbán vakuutteli, että Unkari ei ole juoksemassa Venäjän karhun syliin, mutta toivoi kuitenkin, että idänkaupan osuus Unkarin taloudessa kasvaisi nykyistä suuremmaksi. (Tämän yhteydessä nousee mieleen myös viime aikoina kohistu diplomaattinen tempaus: Unkari sulkee, säästötoimiin vedoten, suurlähetystönsä kahdessa EU-maassa, Virossa ja Kyproksella, ja avaa uudet lähetystöt Mongoliaan ja Ecuadoriin. Viro on jo vastavetona ilmoittanut sulkevansa oman Unkarin-lähetystönsä. Kunniakonsulit ja kulttuuri-instituutit toki jatkavat toimintaansa.)

Kovimman kohahduksen on kuitenkin nostattanut Orbánin uskomattoman suorasukainen möläytys omasta asemastaan. Mainittuaan Yhdysvallat, missä edustajainhuoneen republikaanit ovat parhaillaan vetämässä presidentti Obamaa virallisesti edesvastuuseen valtuuksiensa ylittämisestä, Orbán räväytti:

”Mitä luulette, miten kauan minä pysyisin vallassa, jos tällaista voisi tehdä Unkarissa, jos valtuuksien ylittämisestä meidät voisi haastaa oikeuteen?”

Kuten László Szily cink.hu-portaalin artikkelissa toteaa, tämä on putinistisempaa kuin Putin itse. Edes Venäjän kaikkivaltias diktaattori ei menisi julkisesti hihkumaan kameroiden edessä, että ”hähhää, minäpäs voin tehdä MITÄ VAIN!”

Éva S. Balogh toteaa tämänkertaisen bloginsa lopuksi, että myös ulkomaisten toimittajien olisi aika lopettaa pehmoilu Orbánin hallinnon suhteen ja ruveta puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä. Vaikka Unkarissa onkin suhteellisen vapaat (tosin ei rehelliset) vaalit, tämä meininki on selvästi diktatuuria.

***

Tämä kaikki siis pyörii mielessä, kun lukee EUROLANG-palstan Tusványos-uutista, jossa koko tapahtuma viattomasti esitetään Romanian unkarilaisvähemmistön ikiomana rock- ja kulttuurifestivaalina. Tässä on tietenkin kyse myös siitä, että katalaanien ja kelttiläisten vähemmistöjen ohella unkarilaisvähemmistöt ovat Euroopan vanhoista vähemmistökansoista vahvimpia ja aktiivisimpia myös EU-ympyröissä, ja Unkarin tuella niiden asiat ovat hyvin päässeet esille Euroopan vähemmistökansojen kysymyksiä tutkivissa elimissä. Siitä huolimatta en voi olla miettimättä, mitä tapahtuisi, jos vaikkapa Ruotsissa käytännön yksinvaltaan nousisi jokin rajat ylittävän ruotsalaiskansakunnan asiaa ajava puolue, jos Ruotsi jakaisi kaikille halukkaille suomenruotsalaisille Ruotsin passit ja Ruotsin pääministeri tulisi suomenruotsalaisten nimissä järjestetyille kulttuurifestareille pitämään poliittisia linjapuheita Ruotsin ja ruotsalaisuuden tulevaisuudesta… No, vertaukset ontuvat aina ja tämä vertaus ontuu erityisen pahasti. Taitaa Unkari tosiaan olla ainutlaatuinen ja ainutlaatuisessa tilanteessa.