Vuoroin vieraissa

Piti kirjoittamani jostakin ihan muusta, mutta Unkarin tapahtumat eivät taaskaan jätä rauhaan. Poliittinen plagiaattifarssi on nimittäin pyörähtänyt toiselle kierrokselle. Vain muutama viikko ehti kulua presidentti Pál Schmittin vähemmän kunniakkaasta väistymisestä, kun väitöskirjan plagiaattiepäilyjen kiistäminen oli käynyt mahdottomaksi – ja seuraava plagiaattiskandaali on ilmestynyt julkisuuteen.

Schmittin puolustajien vahvimmaksi ja loppupelissä ainoaksi argumentiksi oli jäänyt, että ”kaikkihan niin tekivät”. Jos Schmitt oli kasannut väitöskirjansa kyseenalaisin keinoin, niin varmasti oli moni muukin, varsinkin entisinä synkeinä sosialismin aikoina, joten varsinkin entiset ja myöhempien aikojen sosialistiset puoluejyrät katsokoot peiliin. Erityisen innokkaat epäilyt sai niskaansa entinen sosialistipuolue MSzP:n ja nyttemmin siitä lohjenneen ”Demokraattisen koalition” johtaja, entinen pääministeri Ferenc Gyurcsány. Gyurcsányn sosialistihallitus ei ollut aikoinaan onnistunut saamaan maan taloutta järkevälle tolalle eikä korruptiota kuriin, vuonna 2006 julkisuuteen vuotaneessa niin kutsutussa Őszödin puheessa hän oli melkoisen alatyylistä ilmausta käyttäen antanut ymmärtää valehdelleensa tästä koko kansalle,  kansa oli vastannut estottomilla vihanilmauksilla ja lopulta Gyurcsányn oli lähdettävä. Jos nyt Schmitt, entinen olympiavoittaja ja urheilusankari, on valehdellut kansalle opillisesta pätevyydestään, niin eikö muka Gyurcsány, ei-sosialistien sylkykuppi numero yksi, olisi voinut tehdä samoin?

Schmitt-skandaalin jälkeen alettiin siis vaatia myös vastakkaisen leirin johtajien ja etenkin vihatun Gyurcsányn korkeakoulututkintoa tarkempaan syyniin. Vasemmistoa sympatiseeraava tai muuten vain Fidesz-vastainen älymystö saattoi aluksi ivallisesti myhähdellä näille yrityksille. Gyurcsánylla ei ollut väitöskirjaa eikä tohtorinarvoa, vain opettajakorkeakoulussa (1984) ja sittemmin kansantaloustieteestä suoritetut loppututkinnot, ja gradut, joita nyt kovaäänisesti vaadittiin uudelleen tarkastettavaksi, olivat muutossa luultavasti kadonneet tai joutuneet ties minne vintille tai kellariin, kuka mokomia muistaa. Gyurcsány itse lupaili leppoisasti etsiä työnsä esiin kunhan kerkiäisi. Ylipäätäänkään Gyurcsány ei tuntunut painivan samassa spedesarjassa kuin Schmitt, jonka olemuksen epä-älykkömäisyys ja ongelmat unkarin kielen oikeinkirjoituksen hallinnassa olivat saaneet monet epäilemään presidentin ”tieteellisiä” ansioita jo ennen plagiaattipaljastustakin. Gyurcsány, mitä mieltä hänen sympatiakertoimistaan ja rehellisyydestään sitten oltiinkin, vaikutti ainakin teräväpäiseltä mieheltä, jonka tiedetään nousseen poliitikoksi ja menestyväksi liikemieheksi erittäin niukoista oloista vain oman lahjakkuutensa turvin. Joku hänen entinen opettajansakin ilmestyi julkisuuteen vakuuttamaan, ettei kerta kaikkiaan voinut uskoa fiksun ja motivoituneen oloisen opiskelijansa huijanneen.

Nyt on kuitenkin ilmennyt ikäviä uusia asianhaaroja. Gyurcsányn maisterintutkielmia ei tosin ole vieläkään löytynyt; Origo-uutissivuston mukaan Pécsin yliopisto aikoo tehdä Gyurcsányn gradun katoamisesta rikosilmoituksen. Mutta esille on tullut viitteitä Gyurcsányn tutkielmaan, ja niiden mukaan sen sivuilla 11 ja 12 käsitellään täsmälleen samoja asioita kuin erään toisen opinnäytetyön sivuilla 11 ja 12. Kuinka ollakaan, tämän toisen tutkielman aihe on täsmälleen sama kuin Gyurcsányn työn, eli Balatonin seudun viininviljely ja viinintuotanto. Ja kuinka ollakaan, tämän toisen työn tekijä on Gyurcsányn tuolloisen, ensimmäisen vaimon veli.

Myös Gyurcsányn oma käytös, kuten Péter Magyari Index-uutissivuston mielipidekirjoituksessa toteaa, alkaa oudosti muistuttaa Schmittin tempoiluja ensimmäisten plagiaattiepäilyjen jälkeen. Kun syytöksille alkoi ilmestyä pohjaa, Schmitt yritti selitellä, että totta kai hänen työssään on yhtenevyyksiä bulgarialaisen Georgievin tutkielman kanssa, kun kirjoittajat ovat tunteneet toisensa ja käyttäneet samaa ”kanta-aineistoa” (törzsanyag). Gyurcsány puolestaan on – ensin yritettyään kiistää koko juttua, kuten Schmittkin aikoinaan – huomauttanut letkeästi, että ”hulluhan hän olisi ollut, jos ei olisi käyttänyt” työssään lankomiehensä tutkimusta, kun kerran semmoinen oli olemassa.

Monille unkarilaisille johtopäätös on ilmiselvä. Kaikki poliitikot, kaikissa puolueissa, koko poliittisen kirjon laidasta laitaan, ovat roistoja ja huijareita. Niille, jotka vielä yrittävät tarkastella tilannetta vähän analyyttisemmin, jää ruodittavaksi politiikan kaksinaismoralismi koko komeudessaan. Kun hvg.hu-uutisportaalin paljastuksesta alkanut plagiaattiskandaali lopulta johti presidentti Schmittin eroon, parlamentin puhemies László Kövér vieritti syyn lehdistön niskoille: jokaisen, joka vastedes harkitsee presidentin virkaan ryhtymistä, on mietittävä, asettaako itsensä alttiiksi sille, että jokunen ”surkea tyhjäntoimittaja, vihoviimeinen kynänpyörittäjä-terroristi uskoo, että hänen kauttaan pääsee pahimmin vahingoittamaan poliittisia vastustajiaan”. Nyt kun paljastusten uhrina on Gyurcsány, ei puhettakaan, että lankomiehen opinnäytetyön esiin kaivanutta, yleisesti oikeistomielisenä pidettyä HírTV-televisiokanavaa syytettäisiin terrorismista.  Toisaalta taas ainakin jotkut niistä, jotka äsken äänekkäästi vaativat Schmittin eroa, ovat nyt olleet vaivaantuneen vaiteliaita tai jupisseet, että koko Gyurcsányn plagiaattijuttu on kuin kumiluu, joka heitetään julkisuuden kaluttavaksi, että sen hampaat saataisiin irti tärkeämmistä asioista.

Oli plagiaattisyytteiden laita miten oli, tuossa kumiluuargumentissa on tietty perä, ja Unkarin poliittisessa todellisuudessa olisi tätä nykyä paljon pahempiakin ongelmia käsiteltäväksi kuin se, mistä aineksista joku liikemies ja poliitikko on aikoinaan jonkin vaatimattoman julkaisemattoman tutkielman kyhännyt. Maan talous on edelleenkin pahasti kuralla, eivätkä Orbánin hallituksen yritykset paikata budjettivajetta aina vain uusilla veroilla tunnu vakuuttavan ketään. Sitä vastoin yhä äänekkäämmin on alettu puhua siitä, miten etuja, tukiaisia ja erilaisia lihavia bonuksia virtaa Orbánin lähipiiriin kuuluville oligarkeille. Tai no… Internetin oppositiofoorumeja ja kriittisiä blogeja seuraamalla saa varmaan aivan toisenlaisen kuvan kuin valtion uutiskanavilta. Äskettäin kansainvälinen, riippumaton Freedom House -järjestö pudotti lehdistön vapauden luokituksessaan Unkarin ”vapaista” ”osittain vapaiden” ryhmään, Serbian taakse. Raportti toteaa (suomennos Santran):

Unkarin vertailuluku putosi jyrkästi vuonna 2010 ja sen luokitus laski ”osittain vapaaksi”, mikä johtuu pääministeri Viktor Orbánin konservatiivihallituksen keskitetyistä yrityksistä ottaa median ohjailu ja lainsäädäntö haltuunsa. Tämä 13 pisteen pudotus vain kahdessa vuodessa, maassa, joka pitkään on kuulunut ”vapaisiin”, on erittäin epätavallista koko tämän indeksin historiassa, mutta se osoittaa, että viestimien vapautta ei voi pitää itsestäänselvänä edes näköjään vankoissa demokratioissa.

Advertisement

Loppu meemitulvalle

No nyt se on ohi. Tänä aamuna sitä tiedettiin jo odottaa: Fidesz-puolueen parlamenttiryhmän ylimääräisestä kokouksesta pääministeri Orbán ryntäsi presidentinlinnaan, jotain ratkaisevaa oli tulossa.

Unkarin presidentti Pál Schmitt lopetti viikonlopun kestäneen piinansa astumalla parlamentin eteen, pitämään paperista paljolti saman puheen jonka ns. ”haastattelun” muodossa oli esittänyt televisiossa perjantaina. (Kyseinen haastattelu – englanninkielinen käännös löytyy The Contrarian Hungarianin oivasta blogista – ja ns. kysymyksiä esittäneen eli kaikkia kiusallisia kysymyksiä orjamaisesti välttäneen toimittajan Péter Obersovszkyn menettely saivat monet epäilemään, että koko juttu oli haamukirjoittajan etukäteen huolellisesti käsikirjoittama.) Nyt presidentti lisäksi syytteli retoristen kysymysten taakse kätkettyjä (”keitähän lienevät”) vihollisiaan ajojahdista ja Unkarin kansainvälisen maineen vaarantamisesta. Kuten perjantainakin, hän vakuutteli puhdasta omaatuntoaan ja kertoi suunnitelmistaan laatia uusi, nykyisten standardien mukainen PhD-väitöskirja, aiheena ympäristönsuojelun ja urheilun suhde. Ja tietenkin entinen olympiasankari luetteli kaikki tähänastiset ansionsa ja mainitsi jälleen kerran vanhan äitinsä, jonka mieliksi aikoinaan oli päättänyt tohtorinarvon hankkia.

Schmitt myös luki vielä kerran ääneen plagiaattikysymystä selvittäneen komitean ensimmäisen, sen pelkurimaisen lausunnon (ilman juristi Ákos Fluckin eriävää mielipidettä), jonka mukaan väitöskirjassa tosin oli epätavallisen paljon toisten työhön perustuvaa ainesta mutta silti työ oli senaikaisten määräysten mukainen ja sikäli kun ei, esitarkastajien olisi pitänyt toimia. Tähän vedoten Schmitt jälleen kerran lykkäsi syyn yliopiston niskoille: ”konsulenttien” (innovatiivinen nimitys väitöskirjan ohjaajille tai esitarkastajille?) olisi pitänyt ajoissa huomauttaa, hän olisi kyllä ”korjannut” ”virheensä” ja merkinnyt lähdeviitteet siten kuin pitää. Mutta eivät mokomat sanoneet mitään, ja nyt yks kaks riistävät häneltä tohtorinarvon häneltä kysymättä. (Tämäkään ei pidä paikkaansa: viikonlopun aikana Semmelweis-yliopisto julkisti kirjeen, jolla presidentille oli maaliskuun alussa tarjottu mahdollisuutta tulla selvityskomitean kuultavaksi, ja ilmeisesti presidentti oli tavannutkin komitean puheenjohtajan ja ilmoittanut mielipiteensä.) Tähän ei yliopistolla ole oikeutta, ja Schmitt vihjaili jo oikeusprosessistakin. Ja tämän uhopuheen lopuksi sitten väsyneen ja vanhentuneen oloinen Schmitt ilmoittaa eroavansa.

Internetin Schmitt-vitsitulvalle on siis vähitellen luvassa loppu. Mutta muuttuuko muuten mikään? Schmitt ei edelleenkään tajua, mistä koko jutussa on kysymys. (Väitöskirja, josta yli 90% on toisten töistä sanasanaisesti käännettyä tai hyvin lievästi muunnellen referoitua tekstiä, ei millään olisi voinut muuttua tieteellisen tutkimuksen kriteerit täyttäväksi teokseksi sillä, että lähdeviitteet lisätään tai ”korjataan”. Ja miten ihmeessä seitsemänkymppinen mies, joka ei selvästikään tiedä mitään tieteellisen työn tekemisestä, kuvittelee tuosta vain, oman elämänkokemuksensa, organisatoristen ansioidensa ja ajatustensa perusteella, kirjoittavansa ei siis muhevia muistelmia tai pontevaa poliittista pamflettia vaan väitöskirjan?) Ja Orbán löytää uuden allekirjoituskoneen, joka jatkaa presidentti-instituution moraalisen arvovallan rapauttamista. (Oikeustieteilijä István Szikinger huomautti jo yli puoli vuotta sitten, että toisin kuin aiemmat presidentit Göncz tai Mádl – jotka nämäkin nauttivat tuolloisen hallituspuolueen tukea ja sympatiaa – Schmitt ei edes yrittänyt pysytellä puolueettomana eikä kertaakaan käyttänyt veto-oikeuttaan tai puuttunut Fidesz-puolueen yksinvaltaisesta hallinnosta ja lukemattomien uusien lakien pikarunnomisesta syntyviin ongelmiin.)

Väitöskirjajutulle on tietenkin yksinkertainen selitys: kaikki palautuu siihen jo aiemmin kuvaamaani sentrooppalaiseen perinteeseen, että tohtoruudella ei ole mitään tekemistä tieteellisten ansioiden tai tutkijankutsumuksen kanssa. Doktor on (perinteisesti ollut) kuka hyvänsä lääkäri tai ”varatuomari” eli lainopillisen loppututkinnon suorittanut. Ja koska juristin koulutus oli Sentroopassa aikoinaan – upseerin, sittemmin myös lääkärin tai diplomi-insinöörin ammatin ohella – melkeinpä ainoa herrasmiehelle sopiva ja säädynmukaisen valtion viran takaava valinta,Dr. nimen edessä on pelkästään merkki siitä, että tämä ihminen on parempaa väkeä. Siksi vanha rouva Schmitt aikoinaan oli huokaissut pojalleen, että ”sinulla on asiat muuten niin hyvin, tätä yhtä vain puuttuu”. Ja siksi edesmenneen rouva Schmittin poika ei vieläkään ymmärrä, miksi nuo ikävät yliopistoihmiset yrittävät riistää häneltä sen, mikä näin pitkän ja komean kansainvälisen uran tehneelle miehelle ilman muuta kuuluisi.

Mielenkiintoisempaa on, että viikonlopun aikana nähtiin melkoinen repeämä oikeiston riveissä. Monet uskolliset Fidesz-puolueen kannattajat, vakaumukselliset oikeistokonservatiivit, Magyar Nemzet -lehti ja konservatiivisten professorien Batthyány-piiri kehottivat Schmittiä eroamaan. Presidentin tueksi näyttivät jäävän vain typerimmät nettikeskustelujen kommarinvihaajat ja omituiset kahjokonservatiivit perinneporukat kuten Történelmi Vitézi Rend, amiraali Horthyn 20-luvulla (uudelleen)perustama ”historiallinen ritaristo”, jonka tahattoman koomisesta julkilausumasta löytyy myös perinteinen vihjaus ”vihamielisen, kansallemme vieraan vähemmistön” ilkeään myyräntyöhön.

Semmelweis-yliopiston rehtori Tivadar Tulassay puolestaan keräsi runsaasti sympatiapisteitä yli poliittisten rajojen eroamalla itse, puolustaakseen yliopistonsa mainetta. (Kyseessä on valokuvista ja muutamista yhteisten tuttavien lausunnoista päätellen aito vanhan koulun herrasmies, jonka olemukseen sopii myös fiinin oloinen sukunimi – Suomessa vastaavantyyppisen henkilön nimi päättyisi ”-heimo” tai ”-waara”. Tulassay kuuluu myös Batthyány-piiriin eikä mielipiteiltään todellakaan liene mikään vasemmistoliberaali.) Tiedotusvälineille Tulassay korosti pitävänsä yliopiston tohtorintutkintolautakunnan ja senaatin päätöksiä täysin oikeina ja teki selväksi, että ministeriö oli menetellyt raukkamaisesti jättäessään yliopiston ypöyksin päättämään Schmittin tohtorinarvon kohtalosta: yliopiston lausunto oli lähetetty ministeriöstä avaamattomana takaisin yliopistolle.

Miten siis tästä eteenpäin? Poliittiset näkymät eivät Schmittin eron nostattaman hetkellisen riemun jälkeen näytä paljoakaan kirkkaammilta. Oppositio ei ole löytänyt selkeämpää säveltä eikä vakuuttavampaa linjaa. Ja lähes-yksinvaltias Orbán on päässyt eroon yhdestä hallintonsa uskottavuuden syöjästä. Onnistuisiko Batman seuraavaksi löytämään itselleen yhtä lojaalin mutta vähemmän nolon Robinin? Sellaisen, jonka takana pysyvät myös täysjärkiset Fidesz-puolueen kannattajat?

Schmitt happens: eipä nuolaista vielä

Tapahtumat etenevät sellaista vauhtia, että Unkarin ”resitentillisiä” (álamfői) uutisia on pakko taas päivittää.

Niin kuin kansainvälisissäkin tiedotusvälineissä on kerrottu, presidentti Schmitt pitää kiinni virastaan. Eilisiltainen tv-haastattelu on saanut verkon täyteen järkyttyneitä kommentteja, joista käännän tähän Klára Sándorin Galamus-sivustolla julkaisemat tajunnanvirta-muistiinpanot haastattelun kulusta:

ihminen, urheilija, olympiavoittaja, ei pelata samoilla säännöillä, kaksikymmentä vuotta sitten kirjoitin sen, äitini pyynnöstä, niin rehellisesti kuin voi, parhaan tietoni mukaan, rehellinen miehen työ, georgiev oli henkilökohtainen hyvä tuttavani, bibliografia riittää, viittasin, hänen tietonsa on sekin yhteistä tietoa, en väitä esittäneeni uusia arvoja, esitarkastajat eivät huomauttaneet, kannustivat, tuntui pahalta, kun se riistettiin, minulta ei edes kysytty, olisin odottanut, että yliopiston senaatti ottaa ensin yhteyttä, en rupea kiistelemään heidän kanssaan, olisin itsekin vetäytynyt, jos tarpeen olisi, seitsemänkymmentävuotiaana vielä todistan, että kykenen nyt hyvin hankalissa oloissa kirjoittamaan piieitsdii-työn, nyt yritän lähteä puhtaalta pöydältä, päässäni on jo paljon, olen johtanut konferensseja, julkaissut hyvin paljon, te olette monien rakastama henkilö, jota nyt on loukattu, tasavallan presidenttiä ei voi haastaa oikeuteen, en minäkään käy oikeutta, tämä on reilua, kunniani on tallella, täytyy puolustaa korkeakoulua, täytyy puolustaa ohjaajianikin, väittelin senaikaisten sääntöjen mukaan summa cum laude, tämä on kunnia-asia, puolustan itseäni ja totuutta

omatuntoni on puhdas

Olennaisinta kuitenkin on, että käytännössä yksinvaltias pääministeri Viktor Orbán toistaiseksi tukee presidenttiä, joka on hänen ikioma luomuksensa: presidentin persoona on ”loukkaamaton”, ja on Schmittin oma asia, katsooko hän tohtorinarvon hylkäämisen johdosta joutuvansa eroamaan. Vaikka Fidesz-puolueesta ja sen liepeiltä, etenkin älymystöstä, kuuluu soraääniä, ja vaikka jotkut fideszläiset ovat alusta alkaen pitäneet Schmittiä tyhjäpäisenä pyrkyrinä, liian heppoisena hahmona valtionpäämiehen, olkoonkin lähinnä seremonialliseen, tehtävään, Orbán ei ole niitä, jotka helposti myöntävät olleensa väärässä. Pysyykö pääministeri kiusallakin ”Kansakunnan Kuulakärkikynän” (eli ahkeran ja kyselemättömän allekirjoittajansa) tukena, ja miten kauan, ja saako hän oman joukkonsa pidetyksi ruodussa?

Poliittiset huomioitsijat miettivät myös, miten kauan Schmitt tulee kestämään jatkuvaa julkisuuden painetta. Pääministeri Gyurcsány aikoinaan – sen jälkeen kun hänen alatyylinen sisäpiirimöläytyksensä siitä, miten hänen hallituksensa oli, hm, menetellyt maata ja kansaa kohtaan, oli vuotanut julkisuuteen – sai työskennellä virkakautensa lopun jatkuvien syvien rivien vihanilmausten keskellä. Kestääkö Schmitt sitä kuratulvaa ja ivanaurua, joka hänellä vastedes on odotettavissaan jokaisen julkisen esiintymisen yhteydessä? (Jotkut opposition edustajat ovat jo pystyttäneet presidentinlinnan edustalle telttaleirin ja uhkaavat pysyä siellä, kunnes ”kansakunnan kopiokone” lähtee.) Vai ihanko tosissaan miehen teflonpokka pitää ja ”omatunto on puhdas”, vaikka jotkin seikat viittaavat siihen, että Schmitt ei vain käännättänyt ja kirjoituttanut tekstiään jollakulla toisella vaan jätti sen jopa kunnolla läpi lukematta. (Erään kommentaattorin mukaan unkarinkielisessä tekstissä on urheiluterminologiaa käännetty niin omituisesti, että teksti ei voi sellaisenaan olla ammattiurheilijan ja urheilumaailman tuntijan jäljiltä.)

Ei siis vielä auta riemuita kansalaisyhteiskunnan ja vapaan verkkotiedonvälityksen voitosta. Orbánin hallituksen moraalinen vararikko on ilmiselvä, mutta jos se tässä yksinkertaisessa asiassa pystyy sitkeästi inttämään mustaa valkoiseksi, miten sitten vielä paljon mutkikkaammissa talouden tai juridiikan kiemuroissa?

(Muistutukseksi esimerkiksi tämä Schmitt-kohun alle hautautunut juttu: Oikeuslaitoksen yksinvaltaiseksi johtajaksi, joka mm. valitsee ja nimittää kaikki tuomarit, on nimitetty Tünde Handó, Orbánien perheystävä ja – nyttemmin kotimaan politiikasta vetäytyneen – József Szájerin puoliso; Szájer on Fidesz-puolueen perustajajäseniä ja kehuu ”kirjoittaneensa uuden perustuslain iPadillaan”. )

Schmitt happens

Nyt on sitten virallisesti tiedossa se, mitä useimmat tiesivät odottaa. Unkarin (ent. Unkarin tasavalta) presidentin Pál Schmittin liikuntatieteen väitöskirja vuodelta 1992, aiheena uuden ajan olympiakisojen ohjelma kautta aikojen, on todettu plagiaatiksi, mutta siitä huolimatta tohtorinarvoa ei välttämättä pidä peruuttaa, koska virheeseen on syyllistynyt – ta-daa! yliopisto itse…

Asiaa tutkimaan nimetty komitea työskenteli pari kuukautta nimettömänä, piilossa julkisuudelta, eikä kelpuuttanut apua – urheilun historiaa tutkinut ja erinomaisesti ranskaa, yhden olennaisen lähdeteoksen kieltä, osaava sosiologi Miklós Hadas tarjoutui osallistumaan työn arviointiin, mutta yliopiston johto ei välittänyt edes vastata hänen viesteihinsä. Pari päivää sitten julkistettiin komitean työn tulos eli 1157-sivuisen lausunnon kolmesivuinen tiivistelmä. Sen loppupäätelmä kuuluu näin:

Tohtorinarvon myöntömenettely – edellä kuvatuista puutteista huolimatta – vastaa muodollisesti tuolloin vielä itsenäisenä toimineen Liikuntakasvatusyliopiston käytäntöä. Teos perustuu epätavallisen suureen määrään sanatarkkaa käännöstekstiä, mikä ei käynyt ilmi ajoissa, vaikka tämän selvittämisen olisi pitänyt kuulua osana tuonaikaiseen väittelyprosessiin. Liikuntakasvatusyliopisto syyllistyi ammattivirheeseen, kun ei ajoissa selvittänyt tätä tekstien vastaavuutta, joten työn kirjoittaja saattoi uskoa, että hänen tutkielmansa vastaa odotuksia.

Vain yksi komitean jäsenistä – ja kuinka ollakaan, ainoa, joka ei ole virassa ammoisen Liikuntakasvatusyliopiston (Testnevelési Egyetem) työtä jatkavassa Semmelweis-yliopistossa – juristi Ákos Fluck liitti lausuntoon eriävän mielipiteen, joka on nyttemmin myös tuotu julkisuuteen. Fluck toteaa selvin sanoin, että väitöskirja

”… ei vastannut tieteellisin työskentelymenetelmin laaditun, itsenäiseen tutkimukseen perustuvan, uusia tutkimustuloksia sisältävän tutkielman tai yhteiskunnallisesti hyödyllisen uuden ja käytäntöön sovellettavan luomuksen kriteerejä.”

Lisäksi Fluck huomauttaa, että työn hyväksymismenettelyssä oli eräitä omituisuuksia, kuten että tohtoroitumisprosessin käynnistymisestä väitöstilaisuuteen kului vain yksi kuukausi [toisin sanoen Schmitt ilmestyi valmis väitöskirja kainalossa tahtomaan tohtoriksi, näköjään ilman että kukaan olisi hänen työnsä valmistumista virallisesti ohjannut] ja että väitösprosessin asiakirjoista puuttuvat valmisteleva kuvaus tai ”teemaluonnos” (témavázlat), tohtorintutkinnon sekä väitöskirjan arviointitoimikunnan istunnon pöytäkirjat. Toisin sanoen: sokeakin näkee, että homma hoidettiin äijien kesken ilman turhia muodollisuuksia.

Netti ja sosiaalinen media ovat taas tulvahtaneet täyteen toinen toistaan henkevämpiä Schmitt-aiheisia luomuksia. On vitsikkäitä kuvia presidentillisistä copy-paste- tai copy-schmitt-näppäimistöistä, ja sovellus, jonka avulla voi postata Facebookiin omalla nimellään varustetun ”Sota ja rauha” -romaanin kansikuvan sekä ilmoituksen: ”Vihdoinkin sain kirjani valmiiksi. Siinä tosin paikoittain – viittauksenomaisesti – esiintyy maailmankirjallisuuden klassikoista peräisin olevia aineksia.” Kuva pyyhekumista (CTRL-Z), saksista (CTRL-C) ja teippirullasta (CTRL-V) mukamasmainostaa Semmelweis-yliopistoa: ”Tule meille väittelemään, meillä pääset käyttämään kaikkein moderneimpia tutkimuksen apuvälineitä!” Ja tietenkin on myös Facebook-ryhmä ”Jokainen osaa jäljentää – tulkoon meistä kymmenen miljoonan tohtorin maa!”.

Eikä vain Internetissä, vaan myös todellisuuden puolella on tapahtunut kaikenlaista. Flashmobia koottiin osoittamaan mieltä (lisähoukuttimena yleisökilpailu: sylimikrot mukaan ja katsotaan, kuka nopeimmin copypeistaa oman väitöskirjan), Semmelweis-yliopistoon kokoontui opiskelijoita spontaaniin istumaprotestiin, ja kaikista yliopistoista ainakin Szeged lopultakin osoitti selkärankaa: sen opettajien ammattiyhdistys esitti julkisen protestin ja vaati Schmittin tohtorinarvon peruuttamista.

Onko tämä somen voimaa vai jonkinlainen patoutuman purkautumisefekti? Kaikki näyttää nyt tapahtuvan uskomattoman nopeasti. Tämän päivän aikana on julkisuuteen tullut Semmelweis-yliopiston tohtorintutkintoneuvoston tämänaamuinen päätös: pikaistunnossa se päätti äänin 16-2 suositella Schmittin tohtorinarvoa peruutettavaksi. Ja kuinka ollakaan, vaikka Schmitt itse vielä eilen vakuutti että ei tuumaakaan erota ja vaikka Fidesz-puolueen edustaja on vakuutellut hallituksen tukea omalle ”resitentilleen”, tänään on Fidesztä lähellä oleva konservatiivinen professorien Batthyány-piiri kehottanut Schmittiä vetämään tilanteesta asianmukaiset johtopäätökset – samoin jopa konservatiivinen Magyar Nemzet -lehti pääkirjoituksessaan ”Herra presidentti, harkitkaa vielä!”. Kannunvalanta seuraavasta presidentistä on jo käynnistynyt täydellä teholla.

Schmittin väitöskirjaplagiaatti on selvästikin jonkinlainen Arkhimedeen piste. Löytyy yksi asia, jossa tosiseikat ajan mittaan käyvät kiistämättömästi ilmi ja josta ei nykyisissä tiedonvälitysoloissa voi loputtomiin valehdella kaikille. Ja sen nojalla voi kammeta vallasta jopa kaikkivaltiaan pääministerin  ikioman allekirjoituskoneen. Vai olisiko niin kuin jotkut salaliittoteorioitsijat jo olettavat, että tosiaankin Viktor Orbán itse syystä tai toisesta haluaa Schmittin pois tieltä, ja kansa on jälleen kerran ollut vain hyväuskoisena välikappaleena?

Ironia – enemmän kuin uutinen?

Minä tykkään kääntämisestä. Ja nyt törmäsin verkossa juttuun, joka ironian keinoin kertoo jotain sekä Unkarin tämänhetkisestä poliittisesta tilanteesta että siitä, miten Unkarin ja Euroopan tapahtumia katselee teräväkynäinen kirjoittaja. Niin kauan on toivoa, kuin Unkarissa ilmestyy tällaisia juttuja kuin Tamás Gomperzin mielipidekirjoitus ”Hölmöt saksalaiset, saksalaishölmöt”, joka eilen julkaistiin Hírszerző-uutissivustolla. Ihan pakko lyhennellen suomentaa. Ja samalla miettiä myös viimeaikaista suomalaista korruptio- ja etiikkakeskustelua.

Ne valitut, jotka tarkkaan tietävät, että on olemassa korkeammalla tasolla olevia kansoja, voivat enää vain suunnattoman harmin vallassa puhua siitä peruuttamattomasta mitättömyyden ja naurettavuuden alennustilasta, johon Saksa, tuo kansakunta, jonka kutsumus aikoinaan oli hallita muita, nyt on joutunut. Missä on entinen suuruus, järkkymätön tahto, itsepäinen ylpeys? Ei missään. Wagnerin pojat ovat joutuneet länsimaisen rappiomaailman vangeiksi, maailman, jossa voimakkaat eivät kehtaa käyttää voimiaan.

Koko juttu alkoi tuosta ”menneisyyden haamujen kohtaamisesta”, joka hämmensi ja heikensi isänmaalliset tunteet. Korkeampien kansojen historiassa ei ole rikoksia, korkeintaan erehdyksiä, joissa niissäkin näkyy suuruus, ja siksi nämä kansat eivät halvaannuta itseään itsetutkiskelulla, menneisyyden kohtaamisella tai julkisuuteen tuoduilla ilmiantajien nimilistoilla. Ne tuntevat ulkoiset ja sisäiset vihollisensa ja taistelevat niitä vastaan. Mutta semmoista maata, jossa menneisyyttä sopii arvioida sinne ja tänne, sen sijaan että kiistämätön historiallinen totuus kirjattaisiin suoraan perustuslakiin, semmoista maata ei mikään voi pelastaa tuholta.

Samaan aikaan tämän perverssin itsesyyttelyn kanssa saksalaiset rupesivat myös leikkimään demokratiaa,  amerikkalaisten painostuksesta tietenkin. Tulos: jatkuvaa väittelyä ja eripuraa. Ei ihme, että ihmiset muuttuivat epävarmoiksi ja menettivät todelliset arvot näkyvistään. On vain kaksi mahdollisuutta. Ne, jotka hallitsevat, joko ovat kykenemättömiä ruumiillistamaan kansan tahtoa – ja minkä perustalla he sitten harjoittavat valtaansa? – tai sitten he ovat yhtä kansan kanssa, ja mihin silloin vaaleja tarvitaan?

Demokratia on ainoa valtiomuoto, jossa valtaan voidaan valita sydämeltään muukalaisia ja vallasta syöstä oikeat kansallismieliset ihmiset. Vain kääpiökansat voivat mielistyä tämmöiseen sairaaseen järjestelmään, jossa isänmaa voi joutua oppositioon. Isomman kaliiperin johtajat ovatkin jo linjanneet uusia perspektiivejä: ”politiikan seuraavaa viittätoista-kahtakymmentä vuotta ei ratkaise kaksinapainen voimakenttä, joka synnyttää jatkuvia arvoväittelyjä, yhteiskuntaa jakavia, pikkumaisia ja tarpeettomia yhteiskunnallisia seurauksia. Sen sijaan syntyy suuri hallitseva puolue, keskeinen poliittinen voimakenttä, joka pystyy pukemaan sanoiksi kansakunnan asiat – eikä tee tätä jatkuvassa väittelyssä vaan edustaa sitä omassa luonnollisuudessaan.” [Sitaatti on Viktor Orbánin puheesta syyskuulta 2009. – Suom.]

Näin juuri, näin puhuu se, joka ei ole vielä menettänyt historiaa luovaa tahtoaan ja joka ei samasta kansakunnan hyvinvointia tyhjään parlamenttipölötykseen. Saksalaiset ovat tämän unohtaneet, heidän johtajansa ovat osoittautuneet heikommiksi kuin muutama vaivainen moralisoiva älykkö.

Esimerkiksi se niiden entinen puolustusministeri. Joka kopioi väitöskirjaansa muutaman sivun lähdettä mainitsematta. No entä sitten! Ei semmoinen johda akatemian filologista tutkijaryhmää vaan armeijaa. Kuka piittaa Scheißeakaan siitä, käyttikö Aleksanteri Suuri lähdeviitteitä. Mutta ministeri kuitenkin erosi. Vain siksi, että muutama epäilyttävä toimittaja ja oppositiopoliitikko hyökkäsi hänen kimppuunsa. Mitäs jos vieraan maan armeija olisi hyökännyt panssarivaunuilla ja pommikoneilla? Miten semmoinen olisi puolustanut maata, joka noin helposti lähtee karkuun? Tuommoisilta pelkuripehmoilta voi vielä odottaa sitäkin, että ne menevät tunnustamaan parlamentille joitain kiellettyjä asekuljetuksia tai hämäriä lentokonekauppoja. Häpeällistä.

Jos tuo mies ei olisi ollut aivan kelvoton tehtäväänsä, ja jos Saksassa olisi vielä ollut jotain puhtia jäljellä, silloin ministeriö olisi antanut lausunnon, että koko syytös on roskalehtien uutisankka, ei ministeri ole kopioinut vaan, sanotaan vaikka, käyttänyt lähdeaineistoa. Mutta ei ollut sen vertaa miehuutta, kun yli kaksikymmentätuhatta saksalaista yliopistoihmistä kirjoitti kanslerille (joka vielä kaiken lisäksi on nainen) ja tiukkasi, että miksi ministeri vieläkin istuu pallillaan. Näin se päättyy. Semmoisissa maissa, missä arvovalta ja kunnia vielä merkitsevät jotain, ei yksikään tiedemies hairahtuisi tuommoiseen kataluuteen vaan rohkeasti ja oikopäätä siirtäisi kysymyksen asiaa tutkivalle toimikunnalle. Sitten ministeri ei enää kommentoisi, ja siinä se, asia on loppuun käsitelty, guten Tag vain kaikille.

Mutta tätä prosessia ei enää voi pysäyttää. Nyt erosi presidentti. Siis Saksan. Koska oli lainannut jotain kaveriltaan, jonka kanssa oli ennenkin ollut liikesuhteissa. No entä sitten? Pidettiinkö asiasta kokous vai ei? Ei. Ei voi ymmärtää, mitä nuo oikein valittavat. Onko se jokin ongelma, että johtajalla on ystäviä? Että hän haluaa ansaita elantonsa? Ja kuka haluaa semmoisen johtajan, joka ei pysty huolehtimaan omasta toimeentulostaan? Vain selkärangattomat kansat, vailla tulevaisuutta. Nostavat skandaalin siitä, jos pääministerin julkiset tulot eivät riitä kattamaan pääkaupungin kalleimmassa osassa sijaitsevaa taloa, viinitarhaa ja kartanoa maaseudulla. Skandaalin, vaikka lahjuksista ei ole mitään valokuvatodisteita, vain siksi, että laskelmat eivät täsmää.

Elinvoimaisilla kansoilla asiat ovat aivan toisin. Siellä pidetään oikeana ja oikeudenmukaisena, että johtajaksi nousee nokkelin ja estottomin rosvo. Siksi ei yllättävästä omaisuuden karttumisesta synny skandaalia, ja jos joku kuitenkin rupeaa kyselemään, niin hänelle vastataan, että kirjoitin keittokirjan, ja sen tuotoilla rahoitin tämän kaiken. […]

Säälittävä Saksan presidentti, joka ei ole niin karismaattinen, soitti hänen liiketoimistaan kirjoittaneeseen toimitukseen ja jätti vastaajaan (!) uhkailuviestin. Käsittämätöntä. Ei vakavasti otettavan valtion johtaja tee semmoista. Vaan joko ammuttaa mokoman raapustelijan tai perustaa viestintäviraston, joka epäortodoksisilla [Orbánin hallinnon omista menettelytavoistaan käyttämä adjektiivi. – Suom.] valtuuksillaan ja sopivalla taajuuksien jakelulla tukahduttaa koko lehdistön vapaudeksi kutsutun liberaalivasemmistolaisen kansainvälisen salaliiton. Näin tehdään fiksummissa maissa, siellä johtajat ovat niin jaloja ja uhrautuvia, etteivät eroamisillaan aiheuta kansassa tarpeetonta levottomuutta.

Surullista nähdä saksalaiset tässä tilassa, mutta meidän on pidettävä pintamme. Toiset kansat vajoavat, toiset kohoavat, tätä on historian dialektiikka. Saksan selkä on katkennut, se on mennyttä. Nyt on aika meidän saattaa kuninkaamme Attilan suuri työ päätökseen ja ottaa Eurooppa haltuumme.

Näin siis Tamás Gomperz, ja Saksan kautta kerrotaan tietenkin Unkarin tilanteesta. Selkeimmin tunnistettava kohde on presidentti Pál Schmittin väitöskirjaplagiaattiskandaali, jossa tällä hetkellä eletään hiljaista vaihetta: sen jälkeen, kun koko juttu ensin yritettiin kiistää ja leimata roskalehtien uutisankaksi (bulvárkacsa), on nimitetty asiantuntijakomissio, jonka nimiä ei ole julkistettu ja joka on luvannut lausunnon maaliskuun loppuun mennessä. Unkarin tiedeakatemia, yliopisto tai ylipäätään tiedeyhteisö ei sitä vastoin ole ryhtynyt mihinkään kollektiivisiin mielenilmauksiin. Ilmeisesti myös unkarilaisten enemmistö, tammikuisen mielipidemittauksen mukaan Fidesztä äänestäneistä jopa 90%, on sitä mieltä että Schmittin ei mokoman takia todellakaan tarvitse erota.

Pitkään voisi puida myös tuota menneisyyden haamujen kohtaamista ja likapyykkien pesua. Palailen näihin teemoihin toivottavasti tuonnempana, sillä sosialismin ajan tekotodellisuuden ja mielipidediktatuurin sekä järjestelmänvaihdoksen jälkeisen isänmaallisuushuuman alle tuntuu Unkarissa(kin) jääneen todella vaikeita ja kipeitä asioita.

Kolmas pointti on korruptio ja valtaapitävien hämärät rikastumiset ja hyötymiset, asunto- ja autoedut ynnä muut. Jo hyvän aikaa sitten kirjoiteltiin Unkarissa hienosta autosta, jonka eräs pormestari-kansanedustaja oli julkisilla varoilla saanut käyttöönsä, jotta voisi ajella sillä kahden työpaikkansa väliä. (Itse luin asiasta Svédségek-blogista, jossa Ruotsissa asuva unkarilainen selittää maanmiehilleen, miksi tuommoinen ei pohjoismaisessa demokratiassa ikinä olisi mahdollista.) Siinä, missä Suomessa ollaan pragmaattisia ja asiat hoidetaan äijien kesken asiallisella äijämeiningillä, Sentroopassa olennaista on hierarkia: korkeammassa asemassa olevien kuuluu saada enemmän, siksi että, no, siksi että se kuuluu asiaan. Nykyinen Unkarin hallitus ei tässä suhteessa välttämättä hirmuisesti poikkea edeltäjistään…

Raha ratkaisee, mutta siitä kirjoittaakseni minun pitäisi tuntea asioita paremmin. Kun en ole talousasioiden ekspertti, yritän tässä kuitenkin pysyä oman lestini ääressä eli kielen ja viestinnän kysymyksissä. Siinä minua lohduttaa erään unkarilaisen kollegan taannoin Facebookiin postaama muistelus. Aiheena oli Árpád Göncz, Unkarin entinen presidentti 1990-luvun alusta, järjestelmänvaihdoksen jälkeisiltä myrskyisiltä ajoilta.

Göncz täytti äskettäin 90 vuotta, ja lukuisat onnittelupuheenvuorot pyrkivät selvästikin nostamaan häntä vertailukohdaksi nykyiselle presidentille: Göncz on ihan oikea intellektuelli,  julkaissut useita ihan itse kirjoittamiaan kaunokirjallisia teoksia (etenkin näytelmiä) sekä käännöksiä; useimmat unkarilaiset tuntevat hänet Sormusten herran kääntäjänä. Kollegani, Gönczin entinen oppilas, kirjoitti näin: ”Erityisesti mieleeni on jäänyt 30 vuoden takaa tämä Árpi-sedän ajatus, jonka hän lausui yhdellä kääntämistä käsittelevällä luennollaan: kääntäjältä ei mikään jää salaan, kääntäjä tietää ja vaistoaa aina, milloin kirjoittaja valehtelee. Sittemmin olen monesti itse kokenut, että asia on juuri niin.”

Kovasti toivon, että Göncz on oikeassa. Siinä tapauksessa kannattaa tekstien kääntämistä ja pohtimista jatkaa. Jospa vaikka paremmin ymmärtäisi, mitä ihmettä Unkarissa oikein on tapahtumassa.

Pullansyöjät

Kohta pari viikkoa on mielessäni pyörinyt unkarilaisen Vasárnapi Hírek -viikkolehden julkaisema mielipidekirjoitus, kirjailija-toimittaja Krisztián Grecsón teksti otsikkonaan juuri tuo ”Pullansyöjät” eli Buktaevők. Otsikko viittaa kaveriin, joka aikoinaan opiskeli yhtaikaa kirjoittajan kanssa opettajankoulutuslaitoksessa. Iso, roteva ja järjenlahjoiltaan huomiotaherättävän heikko opiskelijapoika Alföldin lakeuksilta, näin kertoo Grecsó, piti tapanaan opetusharjoittelun lomassa syödä koululaisten eväspullat, ja kun joutui siitä tilille ja selittämään tekosiaan, ei osannut sanoa muuta kuin että ”oli nälkä”. Normaali oikeustaju kai sanoisi, että jos joku ei kykene tajuamaan tämmöistä moraalista perusvääryyttä, jos joku ei ymmärrä että opettajan ei kerta kaikkiaan sovi syödä lasten eväitä, niin tämän ihmisen paikka ei ole opettajankoulutuslaitoksessa, hänet pitäisi pistää pihalle heti. Vaan eipäs käynyt näin. Pustan pullarosvo varmaankin vetosi opettajien säälintunteisiin. Hänet ilmeisesti pakotettiin lupaamaan, että hän tästä lähin opiskelisi ahkerasti ja suoriutuisi tenteistä hyvin – ja niin hän suoriutuikin. Selvitettyään, miten vahtimestareita voitelemalla pääsee opettajien kaapille kurkkimaan tenttikysymyksiä etukäteen, pullansyöjäpoika ahkeralla ulkoaopettelulla läpäisi tentit, ja hänelle ojennettiin opettajandiplomi, kuulemma sitä juhlallista lupausta vastaan, ettei hän kuuna kullan valkeana yrittäisikään harjoittaa opettajan ammattia. Ja kuten asioita tunteva arvata saattaa, pullamies opettaa nykyään nousevaa polvea erään Alföldin pikkukaupungin alakoulussa.

Grecsón jutun loppupointti liittyy tietenkin presidentti Schmittin väitöskirjaplagiaattia koskevaan kohuun. (Tämä kohu on entisestään laajentunut: bulgarialaisen Georgievin tutkimuksen lisäksi on löytynyt toinenkin kunnolla mainitsematon käännösoriginaali, saksalaisen urheilututkijan julkaisu. Schmitt ei ole kyennyt antamaan kunnon selitystä – kohta kohun puhjettua annetussa radiohaastattelussa hän selitteli, että yhtäläisyydet Georgievin kanssa johtuvat saman ”lähdeaineiston” käytöstä, mutta sen lisäksihän työssä on hänen omia päätelmiään. Tämän jälkeen toinen tutkiva journalisti löysi ns. itsenäisen päätelmäosuuden takana olevan saksalaisen lähdeteoksen… Asiaa tutkimaan on nimetty komitea, joka antaa lausuntonsa maaliskuun loppuun mennessä. Ja jonkun englannintaitoisen Unkarin-tuntijan ansiosta piece of ScHmITt on päässyt jopa Urban Dictionaryyn.) Tämä pointti siis: joskus on tehtävä raskaita moraalisia päätöksiä. Jos joku ei tajua, että väitöskirjaksi ei riitä se, että lähdettä kunnolla mainitsematta kääntää (tai luultavammin: käännättää) 80% tekstistä yhden ja 10% toisen ulkomaankielisen tutkijan teoksista, niin hänelle ei kuulu myöntää tohtorinarvoa, ei edes ”pientä”. Ei vaikka miten olisi hieno mies ja sankari, tuonut isänmaalle olympiakultaa. Ei vaikka miten olisi vaikutusvaltainen mies, jonka mielen pahoittamisesta voi tulla ikäviä seurauksia. Ei vaikka miten olisi herttainen vanha äiti toivonut pojastaan tohtoria. Ei vaikka miten olisi kyseessä pelkkä muodollinen ele, josta ei ole mitään vahinkoa kenellekään, eihän Schmitt tule koskaan yrittämäänkään tieteelliselle uralle…

Mutta Schmitt sikseen, ilman tätä ajankohtaispointtiakin Grecsón tarinassa tiivistyy eräitä sentrooppalaisen kulttuurin ajattomia ja ikäviä puolia, eli ajattelutapa ja toimintakulttuuri, jota mielessäni ja mielelläni nimitän ”feodalismiksi”. Kärjistäen kuvatakseni: feodalismin maailma ei ole vaaka- vaan pystysuora, emme ole samalla tasolla ja samassa veneessä kaikki. Joukkuetta ei johdeta edestä, vaan kaikille on selvää, että säännöt eivät ole samat kaikille. Valta ei tule siitä hallinnollisesta rakenteesta, jonka osia me kaikki olemme, vaan ylhäältäpäin, kullakin portaalla lääninherra jakaa sitä seuraavaksi alemmalla portaalla sijaitseville vasalleilleen, ja nämä puolestaan eteenpäin. Tästä seuraa myös, että missä asemassa oletkin, et ole vastuussa työstäsi alempana oleville etkä myöskään koko systeemille, vaan vastuu ja kiitollisuudenvelka kohdistuvat aina ylöspäin, pahimmassa tapauksessa siihen kaveriisi, jolta olet valtasi tiettyjä ystävänpalveluksia vastaan saanut. Eikä systeemi ole ystävämme, joka palvelee meitä kaikkia ja kuuluu meille kaikille, vaan vihamielinen viidakko, jossa opitaan jäämään eloon löytämällä ne tarpeelliset porsaanreiät. (Tästä yksi konkreettinen esimerkki on opinto- ja tutkintovilppi. Suomessa on totuttu ajattelemaan, että oppilaitoksessa aikuiset ihmiset ovat oppimassa asioita oman etunsa tähden, ja se, joka huijaa, tuottaa vain haittaa itselleen ja sitä paitsi loukkaa rehellisiä tovereitaan. Monissa muissa maissa taas lunttaustekniikka opitaan viimeistään lukiossa, ja se on hiljaisesti mutta yleisesti hyväksytty itsenäistymisen ja aikuistumisen muoto, osa systeemissä selviytymisen oppimista.)

Vielä ikävämpi seuraus on, että tunteakseen asemansa turvatuksi moni lääninherra voi joutua kiusaukseen ympäröidä itsensä sellaisilla ihmisillä, jotka taatusti ovat häntä itseään tyhmempiä ja asiantuntemattomampia ja siksi vaarattomia. (Tämä on yksi tällä hetkellä Unkarin hallitukseen kohdistuvan kritiikin kärjistä: maan talous on kuralla siksi, että vastuuasemissa ei istu parhaita asiantuntijoita vaan niitä, joilla on pääministeri Orbániin ja hänen lähipiiriinsä parhaat välit.) Ja ehkä kaikkein ikävintä henkilötasolla on, että valta-asemaan päässeiltä joskus puuttuu kaikki empatia entisiä kohtalotovereita kohtaan. Minun ylenemiseni ei johdu objektiivisista asioista kuten organisaation tarpeista tai minun objektiivisesta pätevyydestäni, vaan se on taitavan suhdetoiminnan ja onnenkantamoisten ansiota. Siksi minun ei tarvitse tuntea mitään solidaarisuutta niitä kohtaan, jotka vielä rehkivät minun entisessä asemassani, eikä nolostella omaan asemaani liittyviä etuoikeuksia – kysymyshän ei ole systeemistä yleensä vaan tietyistä henkilöistä ja ennen kaikkea minusta. ”Ei minuakaan kukaan koskaan tukenut”, töksäytti Saksassa työskentelevän ystäväni saksalainen työkaveri, kun oli puhe nuorten auttamisesta uralla eteenpäin.

Tämä on nyt aika rankkaa tekstiä ja myönnän, erittäin kärjistettyä. Ja hyvänen aika, kyllähän Keski-Euroopan sivistyneet olot ovat vielä kaukana siitä primitiivisestä feodalismista, joka joissain köyhemmissä maissa kukoistaa. Tarkoitan niitä maita, joissa poliittiset päättäjät jostain ihmeen syystä aina valikoituvat tietyistä suvuista, joissa pahoinpitelyn uhriksi joutunut ei soita poliisille vaan lankomiehensä kehonrakentajakavereille, joissa kunnollista terveydenhoitoa ja opetusta saa vain isolla rahalla yksityisistä sairaaloista ja kouluista, ja joissa iltaisin (kuten sivumennen sanoen unkarilaiselta kuulostavaa sukunimeä kantava Nicholas D. Kristof kertoo Pakistanista) hienommissa kaupunginosissa pörähtävät käyntiin sadat generaattorit, koska rikkaat eivät välitä syöttää verorahoillaan korruptoitunutta valtiokoneistoa, joka ei kuitenkaan koskaan saa rakennetuksi toimivaa julkista sähköverkkoa… Jos feodalismilla tarkoitetaan tätä, niin Keski-Euroopassa toki ollaan aivan eri planeetalla.

Meillä Sentroopassa feodalismi ei toimi demokraattisen yhteiskunnan tukirakenteiden ja turvaverkkojen korvikkeena vaan niiden sisällä. Olematta historian tai valtio-opin asiantuntija heitän hatusta arvelun, että taustalla on valistuneen itsevaltiuden ihanne. Toisin sanoen valistus, siihen perustuvat sivistysihanteet, joihin kuuluu itsehillintä, kohtuullisuus ja alempien kansankerrosten humaani kohtelu, sekä tietty määrä pääomaa ja rikkautta, joka ei ole pelkästään ohuen oligarkkikerroksen vaan myös laajan sivistysporvariston ulottuvissa – jolle hallitsijaan ja hallitsijan virkakoneistoon tukeutuminen on ollut turva vanhanaikaisen aristokratian mielivaltaa vastaan. Ja tukeutuessaan ja soluttautuessaan tähän Keski-Euroopan monarkioiden hierarkkiseen virkakoneistoon myös porvarillinen viranhaltijakunta muuttui vähitellen feodaaliaristokratian moderniksi, valistuneeksi pehmoversioksi. Sitä vastoin känsäkouraisen kansan, talonpoikien, palkollisten ja proletaarien kanssa se ei koskaan tosissaan solminut yhteiskuntasopimusta tai istunut samaan veneeseen. Valistuneen hallitsijan kuuluu kohdella kansaa ystävällisesti ja suopeasti, mutta kaikki tietävät, että säännöt eivät edelleenkään ole kaikille aivan samat.

Vanhoja feodalismin, sääty- ja luokkayhteiskunnan, kahden kerroksen ihmisten ja kaksinaismoraalin perinteitä ei siis ole koskaan virallisesti lyöty hajalle eikä heitetty menemään – paitsi välillä ja mukamas entisissä sosialistimaissa. (Reaalisosialismin aikana puolestaan vallitsi peilikuvafeodalismi, johon yhtä lailla kuului hallitsijoiden mielivalta ja etuoikeutettujen luokkien luominen, ja jossa myös kukoistivat valehtelu ja kaksinaismoralismi.) Ja niiden pohjalta on rakentunut jonkinlainen keskieurooppalainen demokratiaymmärrys, joka on päältä katsoen samannäköinen mutta sisältä kuitenkin erilainen kuin meillä Pohjoismaissa. Sen runkona on vanha hieno, monenlaista kaunista turhuutta sisältävä tapa- ja elämäntapakulttuuri, jonka kääntöpuoli on juuri siinä, että säännöt eivät ole kaikille samat. Niinpä demokraattiset lait ja laitokset, niin kuin entisaikaan kuninkaiden ja paikallisruhtinaiden käskytkin, on tehty kierrettäviksi eli luovasti sovellettaviksi. Ja jokainen tietää, että se, mitä on juhlallisesti vakuutettu ja kenties vielä valalla tai sinetillä vahvistettu, ei ole koko totuus.

Ja millähän lihaksilla minä moukka nyt latelen tämmöisiä tuomioita Keski-Euroopan demokraattisille sivistysvaltioille? Eikö muka Suomessa ole hyväveliverkostoja, vaalirahoituskähmintöjä ja kassakaappisopimuksia? Eikö muka Suomessa kukaan työpaikkakiusaa tai käytä väärin esimiesasemaansa? Eivätkö viime aikoina nähdyt valelääkärit ja valehoitajat, jotka oikeasti ovat voineet vaarantaa jonkun hengen tai terveyden, ole vielä paljon pahempi juttu kuin se, että joku poliitikko yrittää vahvistaa uskottavuuttaan plagioidulla väitöskirjalla? Onko joustavuus byrokratian typeryyksien äärellä, kaiken lisäksi hienoon ja kohteliaaseen tapakulttuuriin verhottu joustavuus, todella aina huonompi vaihtoehto kuin ynseä ”meillonsellaset säännöt”?

Kun en ole politiikan enkä hallintojärjestelmien asiantuntija, en osaa tässä kertoa kuin omasta ruohonjuuritason mahatuntumastani ja omista yliopistomaailman kokemuksistani. Kohta kahdentoista Keski-Euroopan yliopistovuoteni aikana olen kuullut useita alussa referoimani Pullapojan tarinan tapaisia tositapauksia: N.N. päästetään armosta läpi tenteistä, hänen kaikkien mahdollisten rimojen alle jäävä kurssityönsä/gradunsa/väitöskirjansa hyväksytään, vain jotta hänestä päästäisiin eroon, tai vain koska hän on niin mukava ihminen ja ”eihän siitä ole harmia kenellekään, kun ei hän kuitenkaan koskaan tule tekemään uraansa alalla X”, vain koska hän on sen ja sen kaveri… Suomesta tiedän yhden (1) tällaisen tarinan, ja senkin vain useamman ns. luotettavan tahon kautta ja vuosien takaa: N.N:n, hienon ihmisen mutta jossain suhteessa alalle X täysin soveltumattoman henkilön, lopputyö oli täydellinen katastrofi, mutta hänet päästettiin läpi ja annettiin todistus käteen, sillä ehdolla että hän – aivan kuin Pullapoika – lupasi pyhästi koskaan olla toimimatta alalla X.

Toisin kuin pustan pullamies, suomalainen piti sanansa.

Herr Doktor! Doktor úr!

Taannoin keskusteltiin työkaverien kanssa keskieurooppalaisuuden kriteereistä. Minä ehdotin sitä silmäänpistävää seikkaa, että juristit kuten lääkäritkin valmistuvat suoraan perustutkinnon suorittaessaan tohtoreiksi, eli tyypillinen Herr Doktor ei ole lääkäri eikä tiedemies vaan usein semmoinen, joka Suomessa voisi tituleerata itseään varatuomariksi ja toimii esimerkiksi asianajajana (tai jossain firmassa, tai vaikka vähän korkeampana poliisivirkamiehenä). Sain hieman ärtyneen vastauksen, että Bolognan myötä näin ei enää ole. Mutta tittelihullujahan täällä ollaan, ja sen täkäläiset sentään myöntävät joskus itsekin.

Vaikka tohtorinarvo ei (ainakaan Saksassa eikä Itävallassa) virallisesti aivan tarkkaan ottaen kuulu henkilönnimeen, se voidaan merkitä virallisiin henkilödokumentteihin, ja käytännössä sitä kuuluu käyttää. Kun lapseni aloittivat koulun Wienissä, keskimmäisen opettaja saatuaan kyselemällä selville, mitä työtä teen, suorastaan vähän hermostuneena huomautti, että jos kerran olen yliopiston professori niin varmaan olen tohtorikin, ja siinä tapauksessa se Dr. kuuluu kirjoittaa näkyviin, muuten vaikuttaa kuin yrittäisin esiintyä väärällä nimellä. No nyt Dr. seisoo paikallisessa sairausvakuutuskortissani, ja jokainen milloin mitäkin paikkaani sorkkiva hoitohenkilö muistaa puhutella minua asianmukaisesti. Hupaisinta on ollut hammaslääkärillä. Hoidatan purukalustoani yliopiston klinikalla, missä suuni kimpussa häärii ainakin pari kandia kerrallaan, ja vahvistukseksi haetaan vähän väliä joku johtava tai  yli- tai mikä lieneekään lääkäri. Silloin kun kaikki nämä henkilöt sattuvat olemaan naispuolisia, syntyy kohtauksia, joista tulee mieleen Calamari Union kaikkine Frankeineen: Frau Doktor, avaisitteko suutanne vähän enemmän? Ja Frau Doktor, näyttäkääpäs peilillä tästä. Te, Frau Doktor, voitte sillä välin hakea lisää amalgaamia. Frau Doktorilla on tässä bukkaalipinnalla kariesta, voitte hoitaa sen saman tien, Frau Doktor…

Eikä tässä kaikki. Minulta meni vuosi sen tajuamiseen, että olen Univ.-Prof. Dr. koska Itävallassa pelkäksi professoriksi ilman universiteettietuliitettä nimitetään jokaista oppikoulun tai muun vähänkin korkeamman oppilaitoksen opettajaa. Ja sen jälkeen meni vielä useampi vuosi ennen kuin ymmärsin, miksi jotkut kollegat käyttävät pitkää rimpsua Univ.-Prof. (tai, apulaisprofessoreilla, Ao. Univ.-Prof.) Mag. Dr. Se ei johdu siitä, että heillä olisi maisterinpaperit jostain ihan toiselta alalta kuin tohtorinarvo (vähän niin kuin useamman tohtorintutkinnon suorittaneet ihmiset käyttävät Saksassa titteliä Dr. Dr., Itävallassa DDr.), vaan siitä, että kaikki tohtorit eivät ole maistereita. Pelkät tohtorit ovat niitä, jotka ovat valmistuneet muutama vuosikymmen sitten, vanhassa systeemissä, jossa humanistitkin valmistuivat suoraan tohtoreiksi tekemättä siinä välissä mitään maisterintutkintoa.

(Epätieteellinen eli riittämättömästi perusteltu mutta vankka vakaumukseni on, että nämä perinteiset keskieurooppalaiset tohtoruudet (ainakin humanistisilla aloilla) vastaavatkin korkeintaan suomalaista maisteria. Ja suoraan sanoen olen ihan viime aikoinakin nähnyt omilta lähialoiltani pari paikallista väitöskirjaa, jotka minusta kelpaisivat Suomessa tasoltaan korkeintaan graduiksi, ja ollut läsnä tohtorinväitöksessä, joka muistutti meikäläistä lisensiaattiseminaaria – väitöskirja oli julkaisematon, sen tarkastajat omasta talosta, eikä muitakaan ulkopuolisia tilaisuudessa ihmeemmin näkynyt. Tämän takiahan keskieurooppalaisessa järjestelmässä tarvitaan habilitaatio, eli meikäläistä dosentuuria vastaava prosessi: ulkopuolisten tarkastajien ja julkaistun työn perusteella varmistetaan, että tästä tyypistä todellakin on yliopiston opettajaksi ja tutkijaksi.)

Vaan nyt kun Bolognan prosessi jyllää Euroopan yliopistomaailmassa, kaiken pitäisi olla transparenttia ja kompatiibelia, ja tohtorisysteemitkin menevät uusiksi. Erityisen meheviä hedelmiä tämä uudistus kantaa Unkarissa, jossa systeemi oli ennestäänkin mutkikas: ns. pikkutohtorin arvon (kisdoktori) lisäksi, joka siis oli tämmöinen meikäläisen vanhan systeemin kahden ällän maisteria vastaava keskieurooppalainen tohtoruus, on iso tohtorinarvo (nagydoktori), jonka yleensä saavuttavat vasta kypsään ikään ehtineet tiedemiehet (aniharvoin -naiset…) vuosikymmenten aktiivisen tieteenteon jälkeen. Tähän päälle on sittemmin rakennettu yleiseurooppalaisen mallin mukainen (?) PhD-koulutus, mutta miten se toimii ja suhteutuu aikaisempiin systeemeihin, sitä älkää kysykö. Olen tarpeeksi monta kertaa turhaan yrittänyt selityttää sitä itselleni.

Joka tapauksessa olennaista on, että tohtoruus ei Keski-Euroopassa merkitse valkotakkia tai tieteellistä kutsumusta vaan on jo iät ja ajat ollut sivistysporvariston säätyläisyysmerkki. Niinpä jokainen vähänkin itsekunnioitusta omaava virkamies ja isompi poliitikko tarvitsee tohtorin arvon, ja ellei aika, istumalihaksisto ja kirjallinen ilmaisutaito riitä väitöskirjan vääntämiseen itse, saatetaan turvautua ulkopuoliseen apuun tai sitten kootaan tekstit itse copypeistaamalla. Kuuluisin viime aikojen esimerkkihän on Saksan puolustusministeri Karl-Theodor zu Guttenberg, jonka väitöskirjan tekstistä melkoinen osa oli lähdettä mainitsematta muualta kopioitua. Vähän aikaa vastaan änkytettyään Guttenberg erosi ja lopetti poliittisen uransa, Bayreuthin yliopisto puolestaan peruutti hänen tohtorinarvonsa.

Kuten jo viimeksi kirjoitin, saksalaiset ovat tosikkoja ja pökkelömäisiä, itävaltalaiset ottavat asiat rennommin. Itävallan ”kokoomusta” ÖVP:ta edustava entinen opetusministeri (!), nykyinen EU-komissaari Johannes ”Gio” Hahn on  väitellyt filosofian tohtoriksi vuonna 1987 (väitöskirja käsitteli kaupunkia ilmiönä filosofian näkökulmasta) teelmällä, jonka omaperäisyydestä nousseet epäilyt ovat pyörineet otsikoissa jo pitkään. Lopulta asia tutkitutettiin ihan virallisesti, ja vuonna 2009 työn todettiin olevan ei ehkä varsinainen plagiaatti mutta kenties harmaalla vyöhykkeellä ja joka tapauksessa tieteellisenä tutkimuksena luokaton. Lähteisiin on kyllä viitattu eikä lainausmerkkejä ole unohdettu ihan joka paikasta, mutta muuten tohtori Hahnin teoksessa ”soppa on liian laihaa”, kuten täälläpäin sanotaan, eli siellä omaperäinen tieteellinen ajatus kaveriaan ehtii mutta turha on työse. Mm. vihreiden poliitikkojen vaatimuksista huolimatta Wienin yliopisto ei kuitenkaan ole lähtenyt riistämään Hahnilta tohtorinarvoa. Mitä turhia.

Mutta unkarilaiset ne vasta osaavat. Eilen tömähti nettiin, HVG-viikkolehden verkkosivuille, uutinen, jonka mukaan Unkarin presidentti Pál Schmitt, tuo oikeinkirjoitusvaikeuksistaan tunnettu valtionpäämies, entinen huippu-urheilija ja urheilubyrokraatti, on kopioinut (tai antanut kopioida) liikuntatieteen väitöskirjastaan suurimman osan, jopa 180 sivua kaikkiaan 215-sivuisesta hengentuotteesta. Vuonna 1992 korkeimman arvosanan summa cum laude saanut väitöskirja, joka käsittelee nykyajan olympialaisten ohjelmaa, on siis enimmäkseen sanatarkkaa, toisinaan hieman lyhenneltyä käännöstä bulgarialaisen Nikolai Georgievin vuonna 1987 valmistuneesta ranskankielisestä tutkielmasta. Presidentin kanslia on toistaiseksi kiivaasti torjunut koko syytöksen. Schmitt on toki tuntenut Georgievin ja työskennellytkin hänen kanssaan kansainvälisessä olympiakomiteassa, joten Georgievin työhön viitataan teoksen tekstissä. Ei kuitenkaan varsinaisissa lähdeviitteissä tai bibliografiassa, koska näitä ei koko väitöskirjassa kuulemma ole laisinkaan. Schmitt on muistelmissaan kertonut väitelleensä ”filosofian historiasta” (!), koska hänen vanha äitinsä toivoi pojastaan tohtoria, ja jossain varhemmassa haastattelussa hän toteaa lupsakasti, että onhan hänellä ”pikkutohtori” liikuntatieteestä mutta tohtorin titteliä hän ei käytä. Viime aikoina hän on kuitenkin esimerkiksi allekirjoittanut koko nykyisen Fidesz-parlamentin runnoman ennätysrunsaan lakitulvan nimellä dr. Schmitt Pál.

Kuten odottaa saattaa, unkarinkielinen verkko lainehtii nyt toinen toistaan henkevämpiä kommentteja tähän skandaaliin. (”Plagiaatti? Enhän minä osaa edes kirjoittaa koko sanaa.”) Muuan kotimaansa poliittisesta tilanteesta muuten perin juurin masentunut kollega juuri huomautti, että tämä kommenttitulva on sentään pelastanut hänen uskonsa kansansa lahjakkuuteen. Kenties kaikkein olennaisimman huomion teki se kirjoittaja, joka muistutti, että Unkarin tasavallan presidentiksi on aikoinaan virallisesti valittu dr. Schmitt Pál. Koska tohtoruus on osa nimeä, presidentiksi on siis valittu joku, jota ei ole olemassakaan. Ollapa se näin helppoa.

Siis mikä Unkaria riivaa?

Juuri kun Santra pääsi taas kerran päivittelemästä lähipiirilleen, ettei Unkarin nykyisen hallituksen meininki millään tunnu pääsevän Suomessa uutiskynnysten yli, niin valtakunnan ykkös-erkkomedian paperiversio (verkkosivuilta en ainakaan vielä ole onnistunut löytämään mitään) vihdoinkin  julkaisi koko sivun artikkelin otsikolla ”Oikeistohallitus runnoo Unkaria uuteen uskoon”. Toimittaja oli käynyt tapaamassa mielenosoittajia, joita sai edustaa virallisen asemansa ja lehmiensä puolesta pelkäävä Hare Krishna -liike (uusi uskontolaki tunnustaa vain runsaan tusinan perinteisiä kirkkokuntia ja vie pieniltä, uus- ja sirpaleuskonnoilta virallisen statuksen). (Ei sanaakaan esimerkiksi ”joulukuusivallankumouksesta” eli lähinnä vihreäksi luokiteltavan LMP-puolueen mielenosoituksesta parlamentin edustalla juuri joulun alla. En ole LMP:n varaukseton ihailija, mutta pitäisin sitä kuitenkin Hare Krishnaa merkittävämpänä poliittisena voimana.) Jutun tietolaatikkoon oli listattu olennaisimmat ongelmat: medialaki, uskontolaki, keskuspankkilaki, uusi perustuslaki ynnä muut pikavauhtia läpi runnotut uudet lait, vallansiirrot uusille, vallanpitäjiä lähellä oleville laitoksille ja viranhaltijoille,  ja kaiken takana entisen liberaali-, nykyisen oikeistokonservatiivisen Fidesz-puolueen pyrkimys sementoida nykyiseen kahden kolmasosan parlamenttienemmistöön perustuva käytännössä yksinvaltainen asemansa hamaan tulevaisuuteen.

Mitäs tässä enää jää Santran kerrottavaksi? No tietenkin voisi nipottaa muutamista Hesarin toimittajan sananvalinnoista. Fidesz-puolueen ”valtaisa äänivyöry” viime vaaleissa merkitsi todellisuudessa vähän yli puolta annetuista äänistä – sinänsä tietysti ilman muuta merkittävä tulos, jonka puolestaan selittää se, että suuri osa kansaa oli todella kyllästynyt Gyurcsányin sosialistihallituksen tehottomuuteen ja korruptioon. Mutta melkoinen osa tästä tuloksesta selittyy myös sillä, että madjaarit marssivat joukolla nukkuvien puolueeseen, ja osan selittää vaalilaki. Toisin sanoen: kaikista äänioikeutetuista muistaakseni, öö, runsas kolmasosa äänesti Fidesztä, alhaisen äänestysprosentin ansiosta tästä kertyi yli puolet annetuista äänistä, jotka vaalilain ansiosta muuntuivat kahdeksi kolmasosaksi parlamenttipaikkoja. Tämän kaiken osaavat paljon fiksummin selittää kansainväliset kriittiset kommentaattorit, kuten Éva S. Baloghin englanninkielinen Hungarian Spectrum -blogi (josta myös löytyy aika naseva vastaveto sille Hesarin toimittajan oudolle väitteelle, että nykyinen hallitus edelleen nauttisi gallupien mukaan ihan kivaa kannatusta) tai mainio saksankielinen Pusztaranger. Olisihan näitä voinut Hesarin toimittajakin silmäillä, vaan ilmeisesti Hesari jälleen kerran on päättänyt mieluummin ”tehdä asiasta omaa journalismia”.

Mutta koska en ole valtio-opin, lakiasioiden tai kansantalouden asiantuntija, en rupea miettimään, täyttääkö nykyinen meininki fasismin kriteerit vai onko sitä nimitettävä pelkästään bonapartismiksi. En yritäkään jatkaa keskustelua siitä, oliko se viesti, jonka Yhdysvaltain lähettiläs monien mutkien jälkeen onnistui toimittamaan pääministeri Orbánille, oikeasti démarche eli eräänlainen virallinen nuhtelu tai huolestumisenilmaus vai ei ja miten siitä Unkarin viestimissä kerrottiin. Enkä ryhdy yksityiskohtaisemmin revittelemään esimerkiksi forintin alamäestä tai ylipäätään siitä uhmakkaasta ja tosiasioista piittaamattomasta talouspolitiikasta, joka mm. joulun alla kariutti vakuusneuvottelut EU:n ja IMF:n kanssa, kun Olli Rehn ilmeisesti totesi järkipuheen toivottomaksi ja komensi valtuuskunnan Budapestista kotiin – ”odottamaan Jeesus-lasta omissa kodeissaan”, kuten joku Fidesz-poliitikko vähemmän taitavasti koetti tapahtunutta selitellä. Yritän keskittyä kommentoimaan sitä, mitä ammattini puolesta parhaiten ymmärrän, eli Unkarin nykyisten vallanpitäjien kieltä ja tyyliä. Ja voi tytöt ja pojat, siinä sitä riittääkin kommentoitavaa.

Unkarilaisia kielentutkija-kollegoitani on jo toista vuotta hihityttänyt presidentti Pál Schmittin mahtipontinen juhlapuhekiinnostus äidinkieltä ja oikeakielisyyttä kohtaan. Eikä pelkästään siitä kaikkein ilmeisimmästä syystä, että presidentti Schmitt, entinen huippu-urheilija ja pitkän linjan ammattipoliitikko mutta (liikuntatieteen) tohtorinarvostaan huolimatta hieman epä-älykkömäinen ilmestys, on vähän niin kuin sotajalalla unkarin oikeinkirjoituksen kanssa. Tuskin oli miesparka ehtinyt maakuntamatkallaan kirjoittaa vieraskirjaan tervehdyksensä ”ensivierailullaan valtionpäämiehenä”, kun jo teksti levisi ympäri Internetiä: Schmitt oli kirjoittanut sanan államfő ’valtionpäämies’ yhdellä ällällä. Tuotapikaa oli netissä saatavilla ”schmittifikaattori”, joka ”korjaa” unkarinkielisten verkkosivujen oikeinkirjoituksen sopivan ”resitentilliseen” muotoon. Ja tälle Kuninkaan puhe -elokuvan julisteesta muokatulle ”Kuninkaan kirjoitus” -antimainokselle (alun perin vitsi-uutissivustolla hircsarda.hu) muistan itsekin hirnuneeni pitkään:

(Juju on selostettu edellisessä lumimiestarinassa: sanassa király ’kuningas’ j-äänne kirjoitetaan ly:llä. Ja joo, itse asiassa sanassa írás ’kirjoitus’ pitäisi olla pitkä eli aksentillinen i.)
Mutta tällainen oikeinkirjoituksen nokkiminen on yhtä typerää ja kohtuutonta kuin ne tankerovitsit, joita minun lapsuudessani väännettiin Ahti Karjalais -paran englannintaidosta (itse asiassa Karjalainenhan puhui sen sukupolven mieheksi ihan kelpo englantia). Paljon isompi ongelma on kielikysymysten puristaminen kansallis-tunteellis-yksiarvoiseen muottiin, joka ulkopuoliselle tuo väkisinkin mieleen 1930-luvun. Siinä, missä Suomessa Kielitoimisto – siis se oikeasti olemassa oleva kielenhuoltoelin, ei se vitseissä esiintyvä roll-on-deodorantin sijaan ”raikastekieppoa” vaativa kielipoliisi – on jo kymmenien vuosien ajan korostanut kielen monikerroksisuutta ja moniulotteisuutta ja antanut hyvin monenlaisten kukkien kukkia, Unkarissa elää vielä väkevänä usko siihen, että jossain on olemassa jokin syvimmältä olemukseltaan ainoa oikea ja oikeanlainen unkarin kieli, jota kaikkien on opittava viljelemään ja varjelemaan. Oikeastihan, kuten sosiolingvistit ovat tässä yrittäneet muistuttaa, kielenhuoltokysymysten pohjalla on aina kysymys kenen kieli? – ja oikeasti, kuten myös muuan maineikas unkarilainen sosiolingvisti tässä debatissa muistutti, kun poliitikot puhuvat kielestä, kysymys on aina  jostain muusta. Presidentti Schmittin oikeakielisyyspuheiden lisäksi esimerkeiksi voisi siteerata opetusasiain valtiosihteeri Rózsa Hoffmannin kieltä ja kielenopetusta koskevia hehkutuksia, jotka samoin saavat kielentutkimuksesta ja -opetuksesta jotain ymmärtävät ihmiset vinkuen pitelemään vatsojaan. Ehkäpä vielä tuonnempana ehdin tarjoilemaan valittuja näytteitä.

Mutta vielä hurjempaa kuin virallinen suhtautuminen ”ainutlaatuiseen kieleemme” (josta uuden perustuslain mukaan unkarilaisten kuuluu olla ylpeitä) on se, mitä tällä kielellä tehdään. Viktor Orbán ja hänen Fidesz-puolueensa ovat vallassaolonsa aikana laskeneet liikenteeseen joukon sanahirviöitä, jotka ulkopuoliselle väkisinkin tuovat mieleen joukon todellisia tai fiktiivisiä diktatuureja ja niiden ”uuskieliä”. Miltäpä kuulostaa Kansallisen yhteistoiminnan järjestelmä (Nemzeti együttműködés rendszere)?  Se on pääministeri Orbánin nykyiselle järjestelmälle antama nimitys. Huhtikuussa 2010 annetun julistuksen, ns. ”Orbán-bullan” mukaan vanha kommunistivalta ja sitä seurannut henkisen ja taloudellisen kriisin aikakausi päättyivät lopullisesti vasta Fidesz-puolueen vaalivoittoon eli ”äänestyskoppivallankumoukseen” (fülkeforradalom), ja tästä alkoi uuden yhteiskuntasopimuksen, kansallisen yhteistoiminnan aikakausi. (Tämä julistus oli painatettava ja ripustettava näkyville kaikkiin julkisiin rakennuksiin. Netissä on näkynyt myös sopivasti muokattuja, esimerkiksi sosialisminaikaisella vaakunalla somistettuja versioita, joita suositellaan yksityishenkilöille esimerkiksi vessan seinälle.)

Entä mitä pidätte nimikkeestä Kansallisen voimanlähteen ministeriö (Nemzeti Erőforrás Minisztérium)? Eikö se kenestäkään muusta tunnu kerrassaan orwellilaiselta? (Kyseessä on superministeriö, johon sulautettiin aiemmat opetus- ja kulttuuri-, sosiaali- ja terveysministeriö ynnä aluehallintoministeriön urheiluasioista vastaavat elimet.) Miksi Unkarin uudessa perustuslaissa piti maan viralliseksi nimeksi vahvistaa Unkari (Magyarország), nimenomaisesti ei Unkarin tasavalta (Magyar Köztársaság)? Ja ilmeisesti on jostain syystä hyvin tärkeää, että uusi, vuoden 2012 alusta voimaan astuva perustuslaki ei ole unkariksi alkotmány (sanaa constitutio mukaileva johdannainen) vaan aivan kirjaimellisesti perus-laki eli alaptörvény. Tällä uudella perustuslailla on kuntien ja kaupunginosien hallintorakennuksissa oltava oma ihanan alkusointuinen ”perustuslain pöytänsä” (az alaptörvény asztala): virallisen käskykirjeen mukaan pöydällä on oltava lasilevy suojana, kansallisvärinen koristelu, tarjolla kyniä sekä tilauslomakkeita, joilla kansalainen voi tilata kotiinsa oman, parlamentin puhemiehen signeeraaman kappaleensa uutta perustuslakia. (Kuten ”The Contrarian Hungarian” blogissaan kirjoittaa: Ei, tämä ei ole Monty Pythonin sketsi.)

Eikä tässä vielä kaikki. Pysykää langoilla, niin kuulette myös, millaisten kuvien säestyksellä uuden perustuslain sanoma on tarkoitus kansalaisille välittää. Ja ajan mittaan vielä muutakin, ellei grafomaniani tästä olennaisesti hellitä.