Kohti Gileadia?

syyskuu 7, 2019

Suomenkin mediaan ylsi tänään uutinen Budapestissa järjestetystä ”kolmannesta kansainvälisestä väestöhuippukokouksesta” (Family first – Első a család, eli ‘perhe ensimmäiseksi’). Pienellä verkkohaulla ei oikein selvinnyt, onko tapahtumalla muuta järjestäjää. Toisin kuin Unkarin pari vuotta sitten isännöimä ”Perheiden maailmankongressi”, jonka taustalla on amerikkalaisvetoinen kansainvälinen mm. homoliittoja ja aborttia vastustavan ”perusarvoväen” järjestöryväs, tämä huippukokous oli ilmeisesti Unkarin hallituksen oma-aloitteisesti järjestämä, ja todellakin jo kolmatta kertaa. Orbánin Unkari selvästi tavoittelee kansainvälistä näkyvyyttä ja johtoasemaa aidon avioliiton puolustajien ja ”pro life” -väen keskuudessa. Puheessaan Orbán itse erityisesti mainitsi, että väestön hupenemisen yleiseurooppalaista ongelmaa ei voiteta ”ilman kumppaneita”. Tällaisia taistelutovereita ovat Unkarille ainakin Tšekki ja Serbia, ”pidämme peukkua itävaltalaisille” (viittaus tulossa oleviin vaaleihin) ”ja toivomme, että Italiankin myllerrykset järjestyvät meidän kannaltamme suotuisalla tavalla.”

Paikalla oli runsaasti kansainvälisiä vieraita, etenkin pääministeri Orbánin aateveljiä ja sielunkumppaneita; uutisissa on mainittu ainakin Tšekin pääministeri Andrej Babiš ja Serbian presidentti Aleksandar Vučić sekä Australian entinen pääministeri Tony ”Climate change is crap” Abbott. Mediaan (myös yllä linkitettyyn Hesarin juttuun) ja someen levisi, muun muassa Financial Timesin toimittajan Valerie Hopkinsin twiitin ansiosta, alun perin Orbánin Facebook-sivulla julkaistu valokuva, jossa katsomon eturivillä istuu pelkästään keski-ikäisiä ja iäkkäämpiä ukkeleita. Meemimaakarit ovat sittemmin yhdistelleet tätä kuvaa esimerkiksi kuuluisaan uutiskuvaan, jossa Saudi-Arabian naisten asemaa pohtii joukko arvovaltaisia miehiä valkeissa kaavuissaan.

Kuten Hesarin jutussakin kerrotaan, tässä kongressissa siis vanhenevat miehet kannustivat nuorempia naisia synnytystalkoisiin. Sillä muuten Unkari lakkaa olemasta ja unkarilaiset kuolevat sukupuuttoon. Tällä, sanoisinko, suhteettomalla sukupuuton pelolla on Unkarissa elämöity viimeistään siitä saakka, kun Johann Gottfried Herder, kansallisromantiikan isä, yli kaksisataa vuotta sitten meni jossain sivulauseessa huomauttamaan, että unkarilaiset kenties saattaisivat jossain vaiheessa kadota ja sulautua ympäröivien kansojen mereen. Tähän unkarilais-kansalliseen perinteeseen vetosi nytkin puheessaan parlamentin puhemies László Kövér.

Kövérin mukaan Unkarissa vuosina 1956–2017 tehtyjen laillisten aborttien määrä, yli kuusi miljoonaa, on paljon enemmän kuin se väkimäärä, jonka Unkari yhteensä menetti molemmissa maailmansodissa, Trianonin rauhan (nyyh!) aluemenetyksissä sekä vuoden 1956 kansannousun yhteydessä. Lasten hankkiminen on siis kansalaisvelvollisuus. ”Meidän kaikkien on päätettävä, asetummeko elämän vai kuoleman kulttuurin puolelle, rakennammeko vai tuhoammeko yhteisöjämme.” Luonnollisia yhteisöjä ovat perheet, uskonnolliset yhteisöt ja kansakunta, ja tätä ”luonnollisuutta” nykyinen ”kuoleman kulttuuri” pyrkii hajottamaan.

Niinpä. Nykyisen ylikansallisen kansallispopulismin ytimessä on ajatus siitä, että entisajan elämänmeno oli puhtaampaa, turvallisempaa ja parempaa. Ei ollut ydinsodan eikä ilmasto- tai saastekatastrofin uhkaa, mutta eipä ollut myöskään työttömyyttä, ei kylien tyhjenemistä nuorison valuessa suurkaupunkeihin tai ulkomaille, ei pelottavien muukalaisten maahanmuuttoa, ihmiset asuivat kotikylissään ja tekivät sitä samaa mitä isätkin olivat tehneet, kaikki kynnelle kykenevät kävivät sunnuntaisin kirkossa, menivät naimisiin ja saivat niin paljon lapsia kuin naiset jaksoivat synnyttää. Tähän jälkimmäiseen puoleen, turvallisen menneisyyden kaipuuseen, populismi iskee, samalla kun se tukahduttaa tai vähättelee ensin mainittuja, ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta olennaisia vaaroja.

Tähän liittyy myös unkarilaisessa somessa jyllännyt keskustelu uudesta kotiseutuopin (hon- és népismeret) oppikirjasta, jonka tekijä Ferenc Bánhegyi on ennenkin herättänyt keskustelua. (HVG:n artikkelissa viitataan Népszabadság-lehden tietoon, jonka mukaan Bánhegyin aiempi historian oppikirja vedettiin pois käytöstä, koska siinä Adolf Hitler esitettiin sympaattisessa valossa ja Unkarin kevään 1919 ”neuvostotasavallan” johtajien harjoittama punainen terrori yhdistettiin heidän juutalaiseen syntyperäänsä.) Nyt siis tämän Bánhegyin oppikirjassa kuvataan entisaikojen maaseudun elämänmenoa näin:

regifalusivilag.jpg

Elämä entisaikojen kylissä
Entisajan talonpoikaiset ihmiset tekivät ankarasti työtä, mutta heidän elämänsä oli silti köyhää. Tästä elämäntavasta kerrotaan tarkemmin seuraavissa luvuissa. Se on kuitenkin muistettava, että tästä köyhyydestä huolimatta entisajan maaseudulla pahimpia rikoksia oli varkaus. Entisajan kyläyhteisössä pienimmästä, jo työhön kykenevästä lapsesta vanhimpiin perheenjäseniin jokaisella oli tehtävänsä. Ei tullut kuuloonkaan, ettei joku olisi tehnyt työtään, se olisi ollut suuri häpeä. Työtä kunnioitettiin, samoin vanhempia ihmisiä ja ruokaa. Lapset eivät nirsoilleet vaan olivat tyytyväisiä, kun oli, mitä syödä. Vanhemmille ihmisille, varsinkaan omille vanhemmille, ei saanut sanoa vastaan eikä aikuisille huutaa. Näin kasvavat lapset tiesivät tarkalleen oman osansa ja tehtävänsä kyläyhteisössä. Perhe piti yhtä myötä- ja vastoinkäymisissä. Tyypillisiä eivät olleet avioerot tai perheen sisäinen väkivaltarikollisuutta ei ollut siinä määrin kuin nykyään. Ihmiset, vaikka olivatkin köyhiä, oppivat elämään siivosti ja tekemään kunnolla työtä ja kestivät kaikki elämän vaikeudet.”

Kuten HVG:n jutussa muistutetaan, pelkkä tutustuminen Unkarin kirjallisuuden klassikkoihin, esimerkiksi Zsigmond Móricziin, voisi hieman suhteellistaa oppikirjan sangen idyllistä kuvaa entisajan talonpoikaisväestön väkivallattomasta ja kunnollisesta elämästä. Todellisuudessa ei perhe-elämä entiseen aikaan Unkarissakaan ollut aina onnellista eivätkä ihmiset tyytyneet nurkumatta osaansa tai edes perinteisiin sukupuolirooleihin, kuten taannoinen ”Piippu-Pistan” tarinakin osoittaa.

Mutta palataanpa Budapestin äskettäiseen väestökongressiin ja László Kövérin puheenvuoroon ”kuoleman kulttuurista”. Toisin olivat asiat silloin, kun puhemies Kövér oli nuori, pitkätukkainen poliitikko silloisessa nuorten radikaalien järjestelmänkaatajien Fidesz-puolueessa. Index-uutissivuston lukija oli bongannut vuonna 1990 Reform-lehdessä ilmestyneen haastattelun, jossa 30-vuotias sutjakka Kövér puuttuu tuolloin ajankohtaiseen aborttikysymykseen. Tuolloin aborttien määrä oli kovasti lisääntynyt, ja tuolloinen hallituspuolue MDF oli alkanut pohtia aborttilain tiukentamista. Fidekszellä ei haastattelua tehtäessä vielä ollut virallista kantaa asiaan, mutta tuolloin vielä liberaalin Viktor Orbánin mielestä ”ne, jotka haluavat [lakitoimin] rajoittaa aborttien määrän vuotuisesta 90 000:sta kahteen-kolmeentuhanteen, eivät ole ihmisiä vaan hirviöitä”, ja asiasta pitäisi järjestää kansanäänestys. Haastateltu Kövér jatkoi tätä ajatusta muistuttamalla, että naiset eivät teetä abortteja huvin vuoksi, ja ”aborttikiistan ratkaiseminen hallinnollisin keinoin olisi vakaumuksemme mukaan samanlainen virhe kuin uskonnonopetuksen tuominen kouluihin hallituksen päätöksellä. Ei vain siksi, että se sosiaalisista syistä pahentaisi yhteiskunnan vastakkainasetteluja entisestään, vaan siksikin, että se nostattaisi voimakkaita tunteita.”

No nyt on uskonnon tai elämänkatsomustiedon opetus taas ”kristillis-demokraattisen” Unkarin kouluissa pakollisena oppiaineena, eikä kansan jakautumisesta näköjään kanna kukaan huolta – perheitä ja vanhoja ystävyyssuhteita hajottava poliittinen kahtiajako ja vastakkainasettelu on Unkarissa jo vuosia sitten toteutunut tosiasia, jonka kuka hyvänsä näkee hiemankin unkarilaisia somekeskusteluja vilkaisemalla. Abortti on toistaiseksi suhteellisen vapaa, mutta lain tiukentamista Puolan malliin on pelätty jo pitkään; Unkarin uuden perustuslain esipuheessa nimenomaisesti todetaan, että sikiön elämää on suojeltava hedelmöitymisestä lähtien. Eikä voimakkaiden tunteiden herättämistä pelkää kukaan, päinvastoin – kuten tässä perhekongressissakin taas nähtiin.

László Kövérin ”kuolemankulttuuri”-puheen ohella melkoista kuohunaa omassa somekuplassani on nostattanut inhimillisten voimavarojen superministerin Miklós Káslerin möläytys:

kasler_demogr.jpg

”Naiset synnyttävät silloin kun tahtovat, kun heidät on motivoitu/kannustettu/saatettu siihen (unkarin késztet-verbin, kirjaimellisesti ’saattaa valmiiksi’, voi kääntää monin tavoin). Kun heidät kasvatetaan siihen, että perhe on arvo, että lapsi on arvo, että heidän elämänsä on silloin täydellinen, saa täyttymyksensä silloin, kun se toteuttaa luomisen päämäärää.” (Kuva ATV-kanavan Facebook-sivulta.)

Toisin sanoen: jos syntyvyys Unkarissa on huolestuttavasti laskenut ja väestö harmaantuu käsiin, niin asian voi korjata ”kasvattamalla” naiset parempaan ymmärrykseen oikeista perusarvoista. Ja nimenomaan naiset? Pääongelma on siis, että miehet kyllä haluaisivat saada lapsia ja perustaa perheen, mutta naiset mokomat eivät viihdy nyrkin ja hellan välissä vaan mieluummin liehuvat maailmalla toteuttamassa itseään?

Ongelma ei siis ole se, että nuoret, työ- ja lisääntymisikäiset ihmiset ovat viime vuosina muuttaneet joukoittain ulkomaille (usein siteeratun laskelman mukaan joka kuudes unkarilainen lapsi syntyy Unkarin ulkopuolella), ei vain parempaa palkkaa ja elintasoa vaan myös tasokkaampaa terveydenhuoltoa ja koulutusta etsimään? Unkarilaisten haluttomuus synnytystalkoisiin ei siis suinkaan johdu siitä, että henkilökunta- ja resurssipulan koettelema terveydenhuoltojärjestelmä on romahduksen partaalla? Tai siitä, että nytkin lukukauden alkaessa kouluista puuttuu tuhansia opettajia ja edes jollain tavoin pätevää opettajakuntaa etsitään kissojen ja koirien kanssa? (Eduline-sivuston haastatteleman opettajien keskusjärjestön varapuheenjohtajan mukaan aikapommi tikittää jo: Unkarin opettajakunta vanhenee käsiin ja pakenee eläkkeelle, nuoria on yhä vaikeampi houkutella alalle, jossa työolot ovat yhä haastavammat ja palkkaus surkea.)

Ennen kaikkea ihmetyttää se, miten Unkarin hallitus mahtailee ”perheystävällisellä” politiikallaan – viime vuosihan oli peräti julistettu ”perheiden vuodeksi” – samaan aikaan, kun köyhimpien perheiden ja lasten hätä on huutava. ”Perheiden vuonna” 2018 häädettiin asunnoistaan tuhansia maksukyvyttömiä, joukossa myös lapsiperheitä (joiden tarkka lukumäärä ei ole tiedossa). Tästä huolimatta parlamentti viittasi kintaalla kansalaisjärjestöjen aloitteelle säädöksestä, jolla kaupunkeja kiellettäisiin häätämästä lapsiperheitä tyhjän päälle. Parin vuoden takaisen tilaston mukaan Unkarin lapsista 24,9 %, siis neljäsosa, kärsii vaikeasta köyhyydestä (Suomessa vastaava osuus oli 2,0 %, Ruotsissa 0,8 %). Jatkuvasti nälkää näkevien lasten lukumäärästä liikkuvat arviot ovat viisinumeroisia lukuja. Hallitus ei kuitenkaan halua tukea köyhimmän väestönosan – josta melkoinen osa on romaneja – lisääntymistä, päinvastoin. Perhepoliittiset tuet on laadittu niin, että niistä hyötyy ylempi keskiluokka: monilapsisille perheille myönnetään asunto- ja autoluottoja sekä verotusetuja. Ne perheet, joilla ei missään tapauksessa ole varaa autoon tai mahdollisuuksia asuntolainaan, tai ne köyhimmät naiset, joilla ei ole tuloja eikä siis verojakaan, eivät näistä eduista kostu lainkaan. Ylemmän keskiluokan ihmiset taas pystyvät hankkimaan sen tilafarmarin tai isomman asunnon myös ilman valtion tukiaisia, eikä heidän lastenhankintansa ole siitä kiinni.

On siis vaikea uskoa, että kukaan täysjärkinen poliitikko tai virkamiespäättäjä vakavissaan kuvittelisi kääntävänsä syntyvyyskäyrät nousuun pelkällä perhearvoretoriikalla. Tekee mieli väittää, että tästä ei oikeasti olekaan kysymys. Puhe lapsiperheiden tukemisesta ja positiivisista perhearvoista on tämän asiantuntijoiden ja päättäjien huippukokoukseksi naamioidun poliittisen propagandatilaisuuden julkisivun niin sanoakseni valopuoli. Kääntöpuolella on se, millä kannattajajoukkojen syvät rivit todellisuudessa saadaan mobilisoiduksi, eli pelko ja viha: ei vain pelko seksuaalivähemmistöjä kohtaan (jotka esitetään ennen kaikkea demografiseksi uhkaksi perheille ja väestön lisääntymiselle) vaan etenkin muukalaisviha ja maahanmuuttovastaisuus.

Väestönkehitys kuvataan tässä ajatusmallissa alkeellisena joko-tai-nollasummapelinä: jos omia lapsia ei synny, niin tyhjiö täyttyy maahanmuuttajilla – tai jos maahanmuuttajia tulee maahan, se tarkoittaa rasistien suosikkitermillä ”väestönvaihtoa”, natsisaksaksi Umvolkung, unkariksi népességcsere (tämä oli keväällä eurovaalien alla yksi Fidekszen vaalikampanjan avainkohtia). Me emme päästä Unkariin yhtään maahanmuuttajaa (tämähän ei pidä paikkaansa, mutta mitä siitä), ”maahanmuuttomieliset” vastustajamme taas haluaisivat ”hukuttaa Euroopan maahanmuuttajien tulvaan”, ja mitään muuta kuin nämä kaksi vaihtoehtoa ei ole olemassakaan.

Unohtakaa siis köyhyys, nälkää näkevät lapset ja talvella lämmittämättömiin asuntoihinsa paleltuvat vanhukset, unohtakaa korruptio ja vallanpitäjien käsittämätön rikastuminen, unohtakaa uusien upeiden jalkapallostadionien tyhjät katsomot ja syöpäpoliklinikan käytävällä aamuviidestä alkaen jonotusnumeroa jonottavat potilaat, unohtakaa kaikki tulevaisuudessa väijyvät katastrofit ja konfliktit. Uskokaa puhtaaseen, kansalliseen, aitoon menneisyyteen, aikaan, jolloin kaikki oli hyvin, koska miehet olivat miehiä, joita naiset ja lapset tottelivat. Kaikki voi taas olla hyvin, kunhan Unkarista rakennetaan piikkilanka-aidan suojaama uusi Gilead.

Mainokset

Koskaan ei ole myöhäistä saada loistava menneisyys

tammikuu 13, 2019

Magyarság, ‘unkarilaisuus’. Substantiivijohdos, jolla on monta merkitystä. Hupaisimman löysin aikoinaan Sándor Weöresin viehättävästä Unkarin vanhan kirjallisuuden kuriositeettien antologiasta Három veréb hat szemmel, Péter Ilosvai Selymesin 1500-luvulla tuttavansa tyttären ristiäisiin kirjoittamasta tilapäisrunosta, jossa selitetään naisten nimien etymologioita. Zsófia-nimen (Sophia, ‘viisaus’) selitykseksi on annettu ‘magyarság’. Tässä on taustalla sama sinänsä yleisinhimillinen ajatus kuin verbijohdannaisessa magyaráz ‘selittää’: meidän kieli on se oikeiden merkitysten ja oikean ymmärtämisen kieli. Nykyään magyarság, samaan tapaan kuin muutkin kansojen ja kielten nimityksistä johdetut abstraktisubstantiivit, voi tarkoittaa unkarin kieltä ja sen hallinnan tasoa: hyvin unkariksi ilmaistu asia voi olla kirjoitettu szép magyarsággal, ‘kauniilla unkarilaisuudella’. Toinen yleinen käyttötapa on kollektiivinen: magyarság tarkoittaa unkarilaisia ryhmänä, Unkarin kansakuntaa.

1920- ja 1930-luvulla, kun historiallinen Unkarin kuningaskunta oli Trianonin rauhassa menettänyt kaksi kolmasosaa alueistaan eikä tämän menneen suuruuden palauttamiseen ollut välittömiä poliittisia keinoja näkyvissä, Unkarissa ei pelkästään harrastettu revansistista symbolipolitiikkaa ja kollektiivista surutyötä (“uskon Unkarin ylösnousemukseen…”). Suru ja huoli, myös absurdi mutta perinteinen sukupuuton pelko, ilmeni myös ‘unkarilaisuustieteen’ (magyarságtudomány) eli ‘hungarologian’ tukemisena kautta maailman. Moniin maihin syntyi Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskuksia (Collegium Hungaricum), ja Horthyn Unkari tuki avokätisesti unkarin kielen ja unkarilaisen kulttuurin opetusta ja tutkimusta ulkomailla. Tämä tutkimusperinne ja akateeminen laitosten verkosto säilyi myös sosialismin ajan yli – osaksi ulkounkarilaisten, toisen maailmansodan ja vuoden 1956 jälkeen länteen siirtyneiden tai jääneiden tieteen- ja kulttuurintekijöiden voimin – ja nykyään sitä hallinnoi 1500-luvun merkittävimmän unkarilaisen runoilijan Bálint Balassin mukaan nimetty Balassi-instituutti. Kansainvälisiä Unkari-tutkijoita yhdistää kansainvälinen hungarologian seura, Nemzetközi Magyarságtudományi Társaság.

Monilla muillakin mailla ja kansakunnilla on toki vastaavaa. On ”kansallisia” filologioita eli jonkin tietyn kielen ja kirjallisuuden tutkimusta yliopistollisena oppiaineena ja tutkimusalana kansainvälisine verkostoineen, on ulkomaisia kulttuurikeskuksia ja niiden katto-organisaatioita British Councilista ja Goethe-instituutista alkaen, on julkaisusarjoja, sekä kyseisessä maassa että ulkomailla ilmestyviä (kuten vaikkapa Amerikassa ilmestyvä Journal of Finnish Studies). Ja niin edelleen. Unkarissa mielenkiintoista on kuitenkin kompaktin termin hungarológia tai magyarságtudomány käyttö: ei ole kysymys vain ”unkarilaisesta filologiasta” tai epämääräisestä nipusta tutkimusaloja monikossa (Finnish Studies), vaan tiiviillä yksisanaisella termillä annetaan ymmärtää, että kyseessä on yhtenäinen ja vakiintunut, holistinen tutkimusala. Toisin kuin perinteisesti kielen- ja monesti myös kirjallisuudentutkimukseksi ymmärretyt fennistiikka, germanistiikka, turkologia, polonistiikka, iberoromanistiikka ynnä muut, hungarologia käsittää hyvin monenlaista Unkariin liittyvää tutkimusta filologisen perinteen ulkopuolelta. Hungarologia-käsitteen luojan, kirjallisuushistorioitsija Róbert Graggerin (1887–1926) kerrotaan joskus kivahtaneen, että ”myös Unkarin rautateiden historia kuuluu hungarologiaan”.

Tämän ”unkarilaisuustieteen” rinnalle on viime aikoina julkiseen keskusteluun ilmestynyt ”unkarilaisuudentutkimus”, magyarságkutatás. Sekään ei ole uusi nimike, kuten esimerkiksi Index-uutisportaalin viimelokakuisesta perusteellisesta artikkelista ilmenee. Kansainvälisen ”hungarologisen” maabrändäyksen ja ulkomaisten unkarilaisvähemmistöjen suojelun ohella maailmansotien välisenä aikana Horthyn Unkarissa ”unkarilaisuudentutkimusta” motivoi kulttuurielämän suuntaus, jonka nimitystä népi (‘kansallinen’) on vaikea kääntää. Hieman samaan tapaan kuin Venäjän narodnikit vähän aiemmin nämä kulttuuri-ihmiset, kirjailijat, kansa- ja yhteiskuntatieteilijät, halusivat nostaa Unkarin maaseudun köyhän kansan ja sen arjen esiin myös kulttuurielämässä ja tieteessä. ”Oikeita” unkarilaisia eivät olisi vain historian suuret aristokraatti-sankarit eikä varsinkaan kaupunkien kulttuuriporvaristo, joka oli suurelta osin saksalaista, juutalaista tai muuten muukalaista alkuperää. Oikeaa unkarilaisuutta etsittiin talonpoikaisesta kulttuurista (aiemman kansallisromanttisen kitschin, mustalaismusiikin ja ”viihdekansanlaulujen” (magyarnóták) tai historiallisten sankaritarujen sijaan), ja sen kantajat haluttiin paremmin osallistaa poliittiseen päätöksentekoon. Myös tämä perinne katkesi reaalisosialismin myötä, jolla oli oma ainoa ja oikea lähestymistapansa siihen, mitä on kansan oikea kulttuuri.

Unkarilaisuuden tutkimukseen tai unkarilaisuustieteeseen on siis aikojen saatossa mahtunut vaikka mitä, vankasta kulttuurin- ja kielentutkimuksesta tai kriittisestä sosiografiasta aina selviin tai hämäriin poliittisiin puuhiin, amatööri- ja huuhaatieteeseen asti eli (ylempänä linkitettyä Indexin juttua siteeratakseni) ”foliohattuiseen aivopiereskelyyn”. Tähän viimeksi mainittuun kuuluu myös suomalais-ugrilaisen kielisukulaisuuden vastustamisen pitkä ja merkillinen, oudosti politisoitunut perinne siihen liittyvine salaliittoteorioineen häijyistä Habsburgeista ja heidän perinnettään jatkavista häijyistä kommunisteista, jotka haluavat vaientaa ja salata unkarilaisten todellisen, uljaan esihistorian.

Vaihtoehtoisen esihistoriankirjoituksen perinne juontaa juurensa keskiaikaisiin hunnitaruihin ja niiden hyväksikäyttöön kansallisromanttisessa identiteetinrakennustyössä, mutta todella keulimaan sen mopo lähti toisen maailmansodan jälkeen ulkounkarilaisten piireissä ja järjestelmänvaihdoksen jälkeen taas myös koti-Unkarissa. Unkarilaisten ja unkarin kielen sukujuurten johtaminen sumerilaisiin, muinaisegyptiläisiin tai muihin muinaisuuden kulttuurikansoihin ulkoavaruutta myöten (kenties niihin kaikkiin) pysyi pitkään amatööriaktivistien harrastuksena, mutta viime aikoina nämä puuhat ovat saaneet uuden korkean tason tukijan.

Inhimillisten voimavarojen (siis terveys-, sosiaali-, opetus- ja kulttuuriasioiden) uusi superministeri Miklós Kásler, siviiliammatiltaan lääkäri, on myös kansallismielinen historianharrastaja, jonka kristillis-konservatiiviset mutta villit ajatukset ovat viime aikoina nostattaneet melkoista kauhistelua kriittisessä mediassa. Káslerin mielestä suurin osa sairauksista voitaisiin välttää noudattamalla Kymmentä käskyä, hän ei usko alkuräjähdykseen eikä suhteellisuusteoriaan ja näkee valistuksen tasa-arvoaatteineen vain porttina reaalisosialismin kauhuihin. Suomalais-ugrilaisuus on hänen mielestään geeneissä – joita taas, kuten hän väittää viitaten tutkimusartikkeliin, jonka kirjoittajien listaan hänenkin nimensä pantiin (luultavasti siksi, että geneetikkoryhmä teki testejään hänen johtamansa instituutin laboratoriossa), Unkarin muinaisilla kuninkailla ei ollut: nämä olivat ”euraasialaisia mutta eivät suomalais-ugrilaisia”.

Vuoden alusta Káslerin yksi harrastehaave toteutui: toimintansa aloitti virallisesti uusi tutkimuslaitos, Magyarságkutató Intézet (MKI) eli Unkarilaisuustutkimuksen instituutti. Instituutin on ilmoitettu työllistävän sata henkeä (!), ja sen toiminta-ala tulee kattamaan monenlaista kulttuuripuuhaa, arkeologiasta ja kulttuuriturismin edistämisestä kirkkohistoriaan. Erityistä huomiota on herättänyt se Káslerin monesti mainitsema tavoite, että uuden instituutin tulisi lopultakin ratkaista ikivanha kiista unkarilaisten alkuperästä: suomalais-ugrilaisia vai turkkilaisia? Itse asiassahan tämä ”kiista” on ratkaistu jo vähintäänkin pitkästi toistasataa vuotta sitten. Unkarin kielen alkuperä on suomalais-ugrilainen, vaikka siihen ovat sittemmin voimakkaasti vaikuttaneet muun muassa arokansojen turkkilaiskielet. Unkarin kansan juuret taas, kuten kansojen aina, haarovat moneen suuntaan. Näitä suuntia voi toki genetiikan keinoin selvitellä, ja siinä uusin tutkimus avaa monenlaisia jännittäviä mahdollisuuksia. Mutta yhtä ainoaa ”kansan alkuperää” ei tietenkään voi löytää genetiikan eikä minkään muunkaan tieteen avulla, ihan vain siksi, että ”kansa” ei ole mikään ikuinen orgaaninen kokonaisuus eikä etnisyys kulje geeneissä – paitsi ehkä Perussuomalaisten nuorisojärjestön mielestä.

Uusi MKI ei hallinnollisesti ole missään tekemisissä Unkarin Tiedeakatemian tai muiden tiedeinstituutioiden kanssa, vaan se on suoraan inhimillisten voimavarojen ministeriön alainen. Perustaminen noudattaa siis samaa kaavaa kuin muutamien muidenkin vastaavantapaisten laitosten, joita Unkarin hallitus on viime vuosina luonut: on useampia historian tutkimusinstituutteja tai ajatuspajoja, joista osa toimii hovihistorioitsija Mária Schmidtin johtaman terrorimuseon ympärillä, on Unkarin kaksoismonarkian ajan sekä 1900-luvun historiaa tutkiva Veritas-instituutti, on ”Kansallisstrategian tutkimusinstituutti”, ja on ollut arvoituksellinen Kielistrategiainstituutti (MANYSI), josta jo aiemmin kirjoitin ja joka nyt ilmeisesti sulautuu uuden MKI:n osaksi. Nämä ”tutkimusinstituutit” eivät tähän asti ole tosissaan pyrkineet kilpailemaan ”oikeiden” tiedelaitosten kanssa; ne ovat järjestäneet pienimuotoisia konferensseja, julkaisseet julkaisuja ja taanneet muutamille oikeilla aatteellisilla linjoilla oleville luotettaville henkilöille mukavia työpaikkoja. Mutta voisiko MKI:n perustaminen olla merkkinä linjan muuttumisesta, kun samaan aikaan Unkarin Tiedeakatemiaa ja sen ”oikeita” tutkimusinstituutteja kuristavat ankarat säästötoimet?

HVG-sivustolla, artikkelissa otsikolla “Uusi unkarilaisten alkuperätaru tekeillä sadoilla miljoonilla”, Péter Hamvay pohtii, mitä vaihtoehtoisen kansallisen esihistorian etsintä oikein merkitsee ja mihin se johtaa. Hän siteeraa historioitsija ja kustantaja János Gyurgyákia, jonka mukaan Orbánin poliittisena päämääränä ei näköjään niinkään ole minkään konkreettisen vaihtoehtoisen tieteellisen rakennelman luominen – jos tämmöinen tavoite olisi selvänä olemassa, se olisi jo toteutettu – vaan paremminkin ”läntisen” tai ”liberaalin” aatemaailman vastainen taistelu tieteen ja kulttuurin alalla ylipäätään. Käytännössä viime vuosina on nähty erilaisia omituisia yrittäjiä, joiden yksittäisiä merkillisiä möläytyksiä on saatu mediassa hämmästellä, mutta mitään ratkaisevia muutoksia tiedemaailmaan ne eivät ole tuoneet.

Vuonna 2010 kulttuuriasiain valtiosihteeri Géza Szőcs jo kaipaili geneettisiä tutkimuksia unkarilaisten alkuperää koskevan kiistan selvittämiseksi. Tämä idea haudattiin nopeasti ja vähin äänin. Mária Schmidtin möläytykset ovat olleet useampaan otteeseen esillä tässäkin blogissa; viime aikoina hän on kunnostautunut vaatimalla koulujen historianopetukseen lisää kansallisylpeyden nostatusta ja kansallista historiaa ja vähemmän Ranskan tai Britannian historiaa tai ”marxilaista lineaarista historianäkemystä”. Veritas-instituutin johtaja Sándor Szakály puolestaan herätti muutama vuosi sitten pahennusta nimittämällä Unkarin holokaustin tärkeintä esinäytöstä vuonna 1941, kymmenientuhansien juutalaisten kyyditystä lähes varmaan kuolemaan Ukrainan Kamenets-Podolskiin, ”tavalliseksi muukalaispoliisitoimeksi”.  Aivan äskettäin samainen Szakály puolestaan, haastattelussa, jossa kommentoi vuoden 1956 kansannousun pääministerin ja marttyyrin Imre Nagyn muistomerkin äskettäistä siirtämistä, innostui myös puolustelemaan vuoden 1920 ns. numerus clausus -lakia, jolla vähemmistöjen, myös (ja erityisesti) juutalaisten osuudet korkeakoulujen opiskelijoista rajoitettiin vastaamaan näiden kansanryhmien osuutta koko väestöstä. Szakályn mukaan laissa oli kysymys vain juutalaista uskoa tunnustavasta vähemmistöstä, ei Unkarin juutalaisista laajemmassa mielessä ja myös kristinuskoon kääntyneet mukaan lukien. Tämähän ei pidä paikkaansa; itse asiassa numerus clausus -lakia ajaneet poliitikot halusivat nimenomaan määritellä juutalaiset ”roduksi”, uskonnosta ja äidinkielestä riippumatta, ja rajoittaa heidän osuuttaan Unkarin sivistyksen ja yhteiskunnan korkeammilla portailla.

Tällaisia möläytyksiä siis on kuultu poliittisin perustein luoduista ”tutkimusinstituuteista”. Mutta olisiko siis uuden MKI:n myötä tulossa jotain uudenlaista? Ehkä ei. Hamvayn mielestä on hyvinkin mahdollista, että MKI:stä tulee entisten kaltainen ”rahaa nielevä, uinuva instituutti, jossa akateemisten piirien ulkopuolelle jääneet saavat lämmitellä ja josta voi kasvaa uusi tieteentekijäjoukko, jolle uskollisuus hallitusta kohtaan on aina ammattietiikkaa tärkeämpi”. Paljon on vielä tietymättömissä. Keillä täytetään uuden instituutin sata työpaikkaa, niiden kymmenkunnan lisäksi, jotka siirtynevät MKI:n leipiin entisestä Kielistrategiainstituutista? Mielenkiintoista on myös se, että uuden instituutin johtajaksi on nimitetty juristi Gábor Horváth-Lugossy, jolla ei ole mitään tieteellisiä meriittejä. Hän on Fidesz-puolueelle uskollinen hallintomies, jolla on ollut läheisiä bisnesyhteyksiä viime aikojen ”kulttuuritaistelussa” kunnostautuneeseen Árpád Szakácsiin, ”Suur-Unkari”-nimisen historiallisen aikakauslehden toimittajaan. Hamvayn haastattelemat lähteet arvelevatkin, että Horváth-Lugossy on vain paikantäyttäjä ja varsinaisesti MKI on tarkoitettu jonkinlaiseksi syytinkituvaksi ministeri Káslerille, joka ministerinhommat jätettyään saisi siirtyä uuden instituutin johtajaksi puuhastelemaan historiaharrastuksensa parissa.

Unkarin hallitus siis, samalla kun se kurjistaa normitieteen toimintaedellytyksiä, jakaa rahaa poliittisesti motivoidulle ja vallanpitäjien suosikkijärjestelmässä hyvin sijoittuneelle, huuhaan rajamailla liikkuvalle toiminnalle. Tässä voi Hamvayn mukaan nähdä selvän tavoitteen heikentää Unkarin Tiedeakatemiaa. Jos esihistorian tutkimukseen ohjatut määrärahat todellakin siirtyvät uuden MKI:n haltuun, syntyykö siitä ”tutkimusta”, jonka tulokset politiikka sanelee ennalta, viime kädessä ”kansallismielistä” historian väärentämistä? Hamvayn haastattelemien tutkijoiden mielestä tieteen immuunijärjestelmä on vielä tarpeeksi vahva torjumaan uuden MKI:n taholta mahdollisesti nousevat vaarat. Toivokaamme parasta.

 


Kulttuuritaisteluun!

lokakuu 20, 2018

”Kulttuuritaistelusta” tai ”kulttuurisodasta” puhutaan nykyään ympäri läntistä maailmaa. Ja erityisesti Unkarissa, missä kultúrharc, kulttuuritaistelu, on jo jokin aika sitten innoittanut myös tässä blogissa ennenkin esiintynyttä ”Musisoivaa isää” (Apa Zenél). Unkarintaitoisten lukijoiden iloksi tässä linkki ”Isän” uudehkoon biisiin Kul2rharc. 

(Tuo :n kirjoittaminen englantilaisittain kakkosella lienee muuten myös ironinen viittaus valtakunnan ykkösoligarkin, kaasuasentajana aloittaneen super-monialayrittäjän Lőrinc Mészárosin omistamaan uuteen urheiluvaatemerkkiin 2Rule. Urheiluvermeiden mainosiskulauseena on urald a pályát, ‘hallitse kenttää/rataa’ (to rule, ymmärsiväthän tämän varmasti kaikki?), mutta logon kotkansiivet ja ääntämys viittaavat myös vanhaan ystäväämme turul-kotkaan, unkarilaisen nationalismin keskeiseen symboliin. Ironia kohdistuu siis etenkin siihen, miten kansalliset symbolit ja arvot väännetään häikäilemättömän oligarkkikapitalismin mainosjipoiksi.)

Mistä tässä kulttuuritaistelussa siis on kysymys? Arvoista ilmeisesti, ”perinteisistä”, ”konservatiivisista”, ”kristillisistä”, ”porvarillisista”, ”kansallisista” arvoista, joita jokin väitetty kansainvälinen, kosmopoliittinen ”kulttuurimarxismi”, juurettomien urbaanien punaviherälykköjen todellisuudesta irtautunut haihattelu, ihanteensa ja arvonsa hukannut hedonistinen elämänasenne ja kansallisen yhteyden halveksunta uhkaa. Kulttuuritaistelussa kommunisminpelkoa ja reaalisosialismin jättämiä (sinänsä toki todellisia ja aiheellisia) traumoja käytetään viholliskuvan rakennusaineena. Mutta ei vain niitä, vaan myös sosialismin aikana kaappiin kätkettyä ja nyt taas riemuiten esiin kaivettua aatteellista perintöä, johon kuuluvat 1930-luvun tasolle jämähtäneet käsitykset ”ihmisroduista” tai sukupuolirooleista. Sekä, ensin mainittuun liittyen, Itä- ja Keski-Euroopan perinteikäs antisemitismi.

Unkarissa ”kulttuuritaistelun” uusimman vaiheen jonkinlaisena lähtölaukauksena oli Viktor Orbánin tämänkesäinen puhe Tusványosin festivaaleilla, siis samassa tilaisuudessa, missä hän aikoinaan lanseerasi ”illiberaalin valtion” käsitteen. Orbán julisti, että kolmannen vaalivoiton jälkeen tarvitaan uutta lähestymistapaa myös henkisellä ja kulttuurielämän alueella, ja ”kieltämättä meillä on syyskuusta lähtien edessämme suuria muutoksia”. Konkreettisia muutoksia ei vielä ole paljon nähty, mutta sitäkin enemmän on kuulunut pahaenteistä puhetta, etenkin kulttuuriasioiden ylimmän ohjailijan, uuden inhimillisten voimavarojen superministerin, lääkärin ja kansallismielisen historianharrastajan Miklós Káslerin suusta. Tämän uuden ajattelutavan ytimessä näyttää olevan se, että vastakkainasettelun aika ei totisesti ole ohi, päinvastoin. Uusi kulttuuripolitiikka panostaa entistä enemmän vastakkainasetteluihin: on olemassa jokin oikea, aito, kansallinen, perinteisistä arvoista lähtevä kulttuuri, jota jokin kansainvälinen vasemmistolaismafia on tähän asti sortanut, mutta tähän on vihdoinkin tulossa muutos!

Tässä blogissa on jo monesti ollut esillä “gender-ideologian” vastainen taistelu. Länsimaisessa tiedemaailmassa jo asemansa vakiinnuttanut sukupuolentutkimus, näin väittävät nykyään esimerkiksi Unkarin ja Puolan vallanpitäjät ja heidän hengenheimolaisensa muuallakin Euroopassa, merkitsee perversioiden legitimoimista, perinteisten sukupuoliroolien ja niihin liittyvien perhearvojen tuhoamista ja sen myötä koko yhteiskunnan perikatoa. Tästä nähtiin tuore esimerkki äsken, kun Unkarin hallitus toteutti aiemmat uhkailunsa ja lakkautti sukupuolentutkimuksen opetusohjelmat. Kansainvälisen, yksityisen Keski-Euroopan yliopiston lisäksi – missä sukupuolentutkimus voi periaatteessa jatkua ilman unkarilaista akkreditaatiota – tämmöinen ohjelma ehdittiin juuri äskettäin perustaa ELTE-yliopistoon. Muun maailman tiedotusvälineet kauhistelevat voimattomina, ja solidaarisuudenilmauksiakin ropisee, mutta mahtaneeko tuo auttaa mitään.

Toinen kulttuurisodan paikalliskahakka on käyty perinteikkäässä Petőfi-kirjallisuusmuseossa. Sen johtaja Gergely Prőhle tunnettiin uskollisena Fidesz-puolueen miehenä. Prőhle on sivistynyt mies, germanisti koulutukseltaan, häntä on myös käytetty kansainvälisten ja EU-asioiden valtiosihteerinä (“Orbánin rottweiler”, muistelen häntä jossakin kutsutun) puolustelemaan Orbánin hallituksen toimia esimerkiksi taannoisen pakolaiskriisin aikaan. Kristillisten arvojen vastustajaakaan hänestä ei helpolla saa; Prőhle on oman toimensa ohella toiminut Unkarin evankelis-luterilaisen kirkon korkeissa maallikkojohtotehtävissä.

Viime vuonna Prőhle vetäytyi politiikan kuumimmasta helteestä rauhallisen kulttuuri-instituution, Petőfi-kirjallisuusmuseon johtajaksi. Mutta sinnekin, ja siis myös Fidesz-puolueen omien rivien sisäpuolelle levisivät kulttuurisodan liekit. Hallituksen äänitorvena toimivassa Magyar Idők -lehdessä Prőhleä ja kirjallisuusmuseota syytettiin siitä, että museon järjestämissä tilaisuuksissa pääsevät liiaksi ääneen Orbánia ja Unkarin hallitusta vastustavat kirjailijat. Tästä syntyneessä kirjoitussarjassa (jota referoi esimerkiksi 444.hu) tuotiin eri tavoin julki sitä ilmeisesti nyttemmin virallista näkemystä, että kulttuurin ja tieteen instituutioissa on näihin aikoihin saakka vallinnut vasemmistoliberaali mielipidediktatuuri, jonka tuhoisia seurauksia pitäisi nyt tosissaan ruveta korjaamaan. Tai että, kuten äskettäin 888.hu-sivustolta suuresti hämmästyen luin (en halua linkittää juttua tähän, kyseinen sivusto on lähes MV-tasoista kamaa, vain muodoltaan vähän taitavammin tehty, koska resurssit ovat paremmat…), väitteet Unkarin hallituksen mediamonopolista ovat silkkaa potaskaa, sillä tähän saakka tiedotusvälineissä on jyrännyt marxistinen aatemaailma, ja viimeaikaiset uudelleenjärjestelyt ovat merkinneet pelkästään tasapainon, mielipiteenvapauden ja moniäänisyyden palauttamista.

Prőhle siis nostettiin hyllylle myös kirjallisuusmuseon johdosta. Ja kukapa tulee hänen tilalleen? Virallista tietoa ei ilmeisesti vielä ole; Index-uutisportaalin mukaan paikka on pantu hakuun, tai näin väittää ministeri Kásler, mutta hakuilmoitusta eivät Indexin toimittajat löytäneet mistään. Lehdistössäkin kiertäneiden sitkeiden huhujen mukaan uudeksi johtajaksi olisi tulossa Mihály Takaró, kirjallisuudentutkija ja kirjailija, joka Orbánin järjestelmässäkin sijoittuu aatteellisesti oikeaan laitaan. (Päivitys: ilmeisesti Takaró olisi ollut ministeri Káslerin suosikki mutta kieltäytyi kunniasta.) Kotisivullaan Takaró kehuu itse tehneensä aloitteen, jonka johdosta koulujen kirjallisuuden opetussuunnitelmaan palasivat 1900-luvun alkupuolen ”kansalliset” nimet: oikeistokansallinen viihdekirjailija Ferenc Herczeg, antisemitistinä tunnettu Cecile Tormay ja Goebbelsin ihailija József Nyirő.  Erityisesti Takarón sydäntä lähellä on Albert Wass, transilvanianunkarilainen kreivi, kansallismielinen kirjailija, jonka kenties pahamaineisin teos, allegorinen kertomus ”Rottien maanvaltaus” (A patkányok honfoglalása; termi honfoglalás viittaa yleensä unkarilaisten maahantuloon, mikä antaa otsikolle vahvan ironisen sävyn) väkisinkin hahmottuu juutalaisvastaiseksi pamfletiksi. Takarón tiedetään myös harrastaneen perinteisiä antisemitistisiä ilmauksia ja nimittäneen muun muassa Nyugat-lehteä, jossa julkaisivat lähes kaikki 1900-luvun alun Unkarin kirjallisuuden merkittävät nimet, ”pieneksi juutalaislehdeksi”.

Nyt lähestytään ongelman ydintä. Itäisen Keski-Euroopan korkeakulttuurin historia on sattuneista historiallisista syistä vahvasti myös semmoisen väen rakentamaa, jonka syntyperä tai aatteet (tai kumpikaan näistä) eivät sovi oikeistokansallismielisiin ihanteisiin. Unkarin 1900-luvun kirjallisuuden kiistämättömiin huippuihin kuuluu sekä juutalaisia että vasemmistolaisia tai muuten esimerkiksi Horthyn järjestelmään kriittisesti suhtautuneita kirjailijoita. ”Kulttuuritaistelun” myötä näitä on ruvettu hivuttamaan syrjemmälle, jotta saataisiin tilaa Cecile Tormaylle ja Albert Wassille.

Äskettäin esimerkiksi HVG-lehti hieman järkyttyneeseen sävyyn referoi Magyar Idők -lehden, siis tämän hallituksen äänitorven artikkelia, jossa kirjallisuudentutkija Andrea Vastag peräänkuuluttaa ”aitoja, sielultaan kristittyjä ihmisiä” rakentamaan uutta Unkaria. Vastagin kritiikin kohteena ovat ne ”suhdannekristityt”, jotka ”ovat toimittaneet rahasummia sekä esiintymistilaisuuksia oikeiston ja kristinuskon häivyttämiseen pyrkiville vasemmistolaisille”. (Piikki suuntautuu selvästi Prőhleen.) Mutta mikä pahinta, ensimmäisen maailmansodan muistovuoden yhteydessä nämä mukamas maltilliset oikeistolaiset eivät nostaneet esiin kunnon sotasankari-kirjailijoita vaan sellaisen ”vasemmistoa tukevan, vasemmiston käteisellä rahalla ostaman kristityn unkarilaisen” kuin Endre Ady.

Siis Endre Ady (1877–1919). Adya verrataan Suomessa joskus Eino Leinoon, ja kansainvälisestikin häntä mainitaan Unkarin 1900-luvun kenties suurimpana runoilijana. Klassinen runoilijakohtalo: köyhä nuoruus ja opinnot riipin raapin, epäsäännölliset elämäntavat, sekavat naisasiat, varhainen kuolema mm. syfiliksen jälkiseurauksiin. ”Vasemmiston tukija?” Ady liikkui liberaaleissa ”edistysmielisissä” taiteilijapiireissä ja arvosteli kansallismielistä konservatiivioikeistoa, mutta ei hän myöskään ollut mikään työväenliikkeen puoluesoturi tai tunnustava marxisti. ”Kristitty unkarilainen”? Ady suhtautui kriittisesti kirkko- ja uskontoinstituutioihin, mutta hänellä oli syviä omakohtaisia uskonnollisia elämyksiä, joista hän kirjoitti ns. Jumala-runoja. Nimike ”kristitty unkarilainen” tässä jutussa ei ilmeisesti kuitenkaan tarkoitakaan viitata mihinkään henkilökohtaiseen vakaumukseen vaan se merkitsee, vanhaan hyvään sentrooppalaiseen tapaan, ”ei-juutalaista”. Ja tuomittavinta ”kansallismielisen” kirjallisuudentutkijan mielestä oli siis, että Ady, joka toki on suuri runoilija, on otettu ensimmäisen maailmansodan aikaisen kirjallisuuden symboliseksi edustajaksi, vaikka hän ei taistellut rintamalla vaan istui ”kahviloissa lämmittelemässä vapaamuurari-ystäviensä kanssa”.

Samaan aikaan tieteessä tapahtuu. Unkarin Tiedeakatemia on ilmeisesti yhä näännyttämisuhan alla, mutta ministeri Kásler puhuu uuden tiedelaitoksen perustamisesta. ”Unkarilaisuuden tutkimusinstituuttia” tarvitaan, koska nykyään ”historiantutkijat, arkeologit, kielitieteilijät, folkloristit, antropologit ja muiden tieteenalojen edustajat vain puhuvat toistensa ohi”; uusi unkarilaisten alkuperää tutkiva instituutti voisi myös ratkaista ”ikivanhan kiistan unkarilaisten alkuperän tai unkarin kielen alkuperän oletetusta turkkilaisuudesta tai suomalais-ugrilaisuudesta”. Ööh, hieman hämmentävä möläytys tämäkin. Sekä unkarilaisten että unkarin kielen varhaisimpia vaiheita tutkitaan koko ajan – tätä varten on ennestään olemassa Unkarin Tiedeakatemiassa erityinen Unkarin esihistorian tutkijaryhmä, juuri siksi, että tämä poliittisesti houkutteleva alue ei jäisi Káslerin kaltaisten amatöörien temmellyskentäksi – eikä unkarin kielen suomalais-ugrilaisuuden ja unkarilaisten monitahoisten geneettisten ja kulttuuristen juurten välillä ole vakavasti otettavien tutkijoiden mielestä mitään ristiriitaa.

Mutta näinhän tämä kulttuuritaistelu toimii. Jos meille aatteellisesti mieluisammat taiteilijat ja tutkijat eivät ole taiteen ja tieteen omilla kriteereillä tähän asti päässeet tarpeeksi korkealle, tai jos taide ja tiede eivät tähän asti ole tuottaneet semmoista, mikä sopii meidän makuumme, vaan sieltä tulee jotain kansan terveen järjen vastaista postmodernia näennäiskonstailua tai omituista inkutusta siitä, että nämä ilmiöt ovat monimutkaisia eivätkä välttämättä tyhjene maallikkojen suosimiin peruskäsitteisiin… silloin jotain on pielessä. Ja silloin taiteen kaanoneita ja tieteen instituutioita pitää ravistella, että syntyy jotakin sellaista, mistä me tykkäämme. Tuloksena voi tietenkin olla ns. unkarilainen appelsiini – vähän keltaisempi, vähän happamampi, mutta meidän oma. Stalinismin aikaa kuvaavat herjat ovat jälleen ajankohtaisia.

***

Mutta ettei tähän tulisi pelkkää kulttuurijaaritusta, lisään loppuun yhden viihdelinkin. Hollantilainen ajankohtaisviihdejuontaja nimittäin laati ohjelmassaan Zondag met Lubach katsauksen ns. Sargentinin raporttiin ja siihen, miten Unkarissa nykyään suhtaudutaan raportin laatineeseen unkarilaiseen vihreään eurokansanedustajaan. Katsaus löytyy YouTubesta nyttemmin paitsi hollannin- myös unkarin- ja englanninkielisin tekstein varustettuna (tekstityksiä voi valita ja vaihtaa alareunan hammaspyörää klikkaamalla), hollantilaisiin julkkiksiin viittaava huumori nyt menee vähän ohi mutta enimmäkseen video on erittäin hauskaa ja opettavaista katsottavaa. Kuten juontaja kehottaa, ”jakakaa tätä ystävillenne ja vihollisillenne”!


Täällä kukkaan puhkeaapi tiede, taidekin

syyskuu 1, 2018

Aloitetaanpa taiteesta. Tässä blogissa on joskus ennenkin ollut esillä Unkarin Taideakatemia, Magyar Művészeti Akadémia (MMA), joka sai alkunsa kansallis-konservatiivisesti ajattelevien taiteilijoiden seurana – tunnetuimpana edustajanaan arkkitehti Imre Makovecz – ja josta Orbánin hallitus teki korkean valtiollisen taide-elimen ja rahahanojen vartijan. Alkuviikosta osui silmiini 444.hu-sivustolta László Szilyn myrkyllinen ja herkullisesti kuvitettu kuvaus MMA:n uuden klubirakennuksen vihkiäisistä:

80-päisen henkilökunnan varassa pyörivällä, 295-jäsenisellä MMA:lla on tähän asti ollut käytössään vain 7,5 miljardilla forintilla [n. 23 miljoonaa euroa] entistetty Vigadó-konserttisali, miljardilla forintilla [n. kolme miljoonaa euroa] remontoitu Hild-huvila Budakeszi útilla, koko Műcsarnok-taidehalli, pääkaupungin hienoimmasta toimistotalosta Vörösmarty tériltä vuokrattuja toimistoja sekä Rakennustaiteen museon rakennus. Ja näistä nöyryyttävän pienistä pytingeistä, kuten ilmeni, ei löytynyt ainuttakaan sopivaa tilaa, huonetta tai edes pientä surkeaa nurkkausta, jonne taideakateemikot voisivat rauhassa kokoontua vähän juttelemaan, syömään suolakeksejä ja viettämään klubielämää.

Tämä epäkohta siis korjattiin, ja MMA sai käyttöönsä Andrássy útilta upeasti kunnostetun vanhan hienostohuvilan uusine lasiseinäisine siipirakennuksineen. (Rakennus on aiemmin toiminut Unkarin valtakunnallisen lehtimiesliiton toimitalona ja ollut sittemmin tyhjillään ja laiminlyötynä.) Yllä linkitetyn artikkelin kuvat kannattaa katsella, alkaen tästä alkukuvasta. Hajamielisenä lattiannurkkaan tuijottava toimittaja tajusi hätkähtäen, millaista ”pinnoitepornoa” tämä rakennus tarjoaa: nurkassa kohtaavat parketti, marmori, käsinpakotettu kuparipinnoitus ja etsattu lasi. Kelpaa sitä auton hintaisissa nahkanojatuoleissa istuvien akateemikkojen (joista viisi kuudesosaa on päälle kuusikymppisiä herrasmiehiä) keskenään ihastella. Yleisöähän ei näihin tiloihin päästetä, lehdistöllekin näytettiin avajaisten yhteydessä vain pieni osa veronmaksajien kustantamasta klubitalosta.

Mutta kiihdyttävintä oli uuden inhimillisten voimavarojen ministerin Miklós Káslerin avajaispuhe, jota viime päivät on unkarilaisessa mediassa ja somessa puitu. Tunteisiin vetoava puhe syöksähteli Szilyn mukaan villisti edestakaisin uskonnollis-raamatullisten viittausten (”Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, ja tämän ulkopuolella ei ole totuutta”, kuuluivat avaussanat) ja ihmiskunnan historian eri vaiheiden välillä, alkuihmisestä (jonka uskonto erotti eläimestä) nykyajan kulttuurielämää hallitsevien ”ismien” ”totaaliseen hegemoniaan”, ”Jumalan Pojan ihmiseksi tulemisesta” siihen, miten ”joustajännittävien kansojen liitto” aikoinaan muodosti ”eheän arovaltion”.

Niinpä. Monien aateveljiensä tapaan historianharrastaja-ministeri (oikealta ammatiltaan kirurgi ja syöpätutkimusinstituutin johtaja) Kásler onnistuu yhdistämään ”kristillisillä arvoilla” mehustelun 1800-lukulaiseen kansallisromantiikkaan, johon Unkarissa kuuluu arokansojen kuviteltu soturiperintö. Tosin unkarilaisten villit esi-isät, jotka sodankäyntitaidollaan – kuten kaikki unkarilaiset varmaan koulussakin oppivat, heidän spesialiteetteihinsa kuului taito ampua ratsailta jousella myös taaksepäin – kauhistivat koko Keski-Eurooppaa, olivat pakanoita. Vasta Tapani Pyhän perustama kuningaskunta onnistui – saksalaisten ynnä muiden liittolaisten avulla – rauhoittamaan ja kristitsemään heidät. Villimmissä kansallisen historian kuvitelmissa tämä ristiriita ylitetään tekemällä jo unkarilaisten aropaimentolais-esi-isistä jonkinlaisen puhtaamman ja alkuperäisemmän (huom: ei-juutalaisen) kristinuskon edustajia. Näin pitkälle huuhaan puolelle ei ministeri Káslerin tarvinnut edetä, mutta varmaan hänen sanansa uppoavat hyvin myös niihin epäortodoksisemman historian harrastajiin, jotka uskovat esimerkiksi ”Jeesus-uskoiseen Attilaan” unkarilaisten esi-isänä.

Viime viikkoina on muutenkin päivitelty tätä symbolisen kristinuskon ja kuvitteellisen pakanuuden ongelmatonta yhdistelyä, jota Unkarin valtiojohto harrastaa. Kun äskettäin taas vietettiin Unkarin kansallispäivää, parlamenttitalo oli koristettu ristilipuilla, kuulemma perustuslakiin kirjattujen kristillisten arvojen kunniaksi.

(MTI:n kuva Index-uutissivustolta.)

Tämmöinen risti ei kuitenkaan kuulu kansalliseen ikonografiaan (toisin kuin väitetään, Tapani Pyhän punaisessa sotalipussa ei ilmeisesti ollut ristiä), ja viimeksi vastaavaa ristimeininkiä harrastettiin Horthyn aikaan.

Puolitoista viikkoa tätä ennen puolestaan – toteaa András Hont myrkyllisessä mielipidekirjoituksessaan HVG.hu-sivustolla – parlamenttitalossa avattiin juhlallisesti tämän vuoden Kurultáj-tapahtuma. Kyseessä on siis ”hunnilais-turkkilaisten kansojen” perinnefestivaali. (Kotisivulla mainitaan näiden kansojen joukossa myös mongolikielten puhujia kuten burjaatit, sekä ”avaarit”, millä ilmeisesti tarkoitetaan tämännimistä, kieleltään koilliskaukasialaiseen ryhmään kuuluvaa Dagestanin kansaa.) Kurultájn kentillä eteläisen Unkarin Bugacissa yleisö pääsee katselemaan ratsastus- ja jousiammuntanäytöksiä, kokeilemaan huovutusta, ihastelemaan ”muinaisunkarilaista” riimukirjoitusta tai aistimaan yhteyttä esi-isien henkiin ja muinaisuskoon esimerkiksi ”Attilan jurtassa”. (Kotisivulta löytyy tietenkin väistämätön viittaus häijyyn kommunistien salaliittoon, joka on turhaan yrittänyt propagoida valheellista ja tieteellisesti jo kumottua ajatusta suomalais-ugrilaisesta sukulaisuudesta…)

Parlamentin puhemies László Kövér vieraili myös festivaalin tapahtumapaikalla puhumassa siitä, miten nykyään jotkin vihamieliset voimat valloittaakseen maan ensin ”hämärtävät sen asukkaiden identiteetin”. Jousi käteen ja foliopipo päähän siis! Kövériä ei, kuten Hont huomauttaa, lainkaan häirinnyt se, että Kurultáj-festivaalin osanottajakansoista, joita kristillis-kansallisten arvojen puolustajat juhlivat veljinään ja heimolaisinaan, ylivoimainen enemmistö on muslimeja. Saman uskonnon edustajia siis, jota maahanmuutosta puhuttaessa pidetään suurimpana vaarana Euroopalle.

Mutta palataanpa ministeri Káslerin puheeseen MMA:n uuden klubitalon avajaisissa. Ihmiskunnan ja kulttuurin historiasta ministerillä on nimittäin aika mielenkiintoisia käsityksiä. Renessanssi – näin Kásler yllä linkitetyn László Szilyn artikkelin mukaan lausui – levitti semmoista kummallista, valheellista käsitystä, että ”maailmankaikkeuden toiminta voitaisiin palauttaa luonnonlakeihin”. Ja sitten tuo ”niin kutsuttu valistus”, joka ainoastaan ”loi henkisen perustan Euroopan historian brutaaleimmalle diktatuurille”.

Siis. Valistus, josta nousivat Ranskan vallankumous ja kaikki se, mitä olemme oppineet ajattelemaan demokratiasta, hyvinvointivaltiosta, yksilön vapaudesta ja kaikkien ihmisten ihmisoikeuksista ja tasa-arvosta, sukupuoleen, ihonväriin tai uskontoon katsomatta, on Unkarin tiedettä ja koulutusjärjestelmää ohjaavalle ministerille merkittävä vain siinä suhteessa, että se loi pohjan hirveälle reaalisosialismille. Valistus ei vain heittänyt ihmistä kylmään tieteellis-tekniseen maailmaan, ulos heimon (tai feodaalijärjestelmän henkilölojaaliusverkostojen) ja heimouskonnon lämpimästä pesästä, vaan se myös päästi valloilleen kamalat Marxin aatteet. Ja sehän oli hirveintä, mitä voi olla. Hei, katsokaa, kommareita, tuolla noin, vasemmiston kulttuurimarxilainen hegemonia jyrää meitin!

En missään nimessä millään tavalla halua puolustaa stalinismia tai entisen Neuvostoliiton ja sen alusmaiden puoluediktatuureja. Enkä halua myöskään heittäytyä mihinkään vertailevaan ruumiidenlaskentaan 1900-luvun diktatuurien kesken: Auschwitz ei oikeuta Gulagia, eikä toisinpäin. Kristittynä minua suuresti surettaa ja suututtaa se, miten sosialistiset järjestelmät aikoinaan vainosivat uskontoja ja toisaalta myös primitiivisellä ateismipropagandallaan ajoivat ihmisiä erilaisten vaihtoehto-huuhaaoppien kynsiin. (Tämän uskonnollisen sivistyksen tuhoutumisen jäljet näkyvät yhä entisissä sosialistimaissa, maallistunut ja samalla monenlaisten hörhöaatteiden riivaama Viro on siitä meille lähimpänä esimerkkinä.)

Valistuksella oli toki pimeät puolensa. (Jo Topelius-setä aikoinaan muistutti, miten ”järkeä” ylistävä valistuksen aika itse asiassa palvoi Cagliostroa ja muita huijareita.) Mutta aikamoista historian vääristelyä on sosialismin (ja muiden valistuksesta nousevien aatteiden) myönteisten saavutusten unohtaminen, eurooppalaisesta hyvinvointivaltiosta lähtien, jossa myös tytöt pääsevät kouluun ja köyhät lääkäriin. Ilman universaaleja, ehdottomia ihmisoikeuksia ja niihin kuuluvaa ajatuksen, vakaumuksen ja sanan vapautta sekä uskonnot että muut aatteelliset järjestelmät rappeutuvat häikäilemättömän ”etujoukon” mielivallan oikeuttimiksi. Näin kävi ns. reaalisosialismissa, ja näin on käymässä myös Unkarissa – samaan aikaan, kun maan johto puhuu ”kristillisdemokratiasta” ja ”kristillisten arvojen puolustamisesta”. Ja nimittää tieteestä vastaavaksi ministeriksi ihmisen, jonka käsitys historiasta on huuhaan rajamailla.

Yksi positiivinen tiedeuutinen sentään. Kansainvälisen painostuksen takia Unkarin hallitus on toistaiseksi jäädyttänyt suunnitelmat sukupuolentutkimuksen koulutusohjelmien kieltämiseksi (näin kertoi historiantutkija Andrea Pető Facebook-sivullaan, lehtiuutista asiasta en ole vielä löytänyt). Taistelu tietenkin jatkuu.


Tieto on valtaa?

huhtikuu 25, 2018

(Also in ”English”.)

Minulla ei oikeasti olisi yhtään aikaa blogata, kun on paljon muita kiireitä. Mutta Unkarin uuden hallituksen eli Orbánin nelosen ministerit alkavat ilmeisesti olla selvillä, ja tätä on nyt pakko kommentoida.

Luettelon uusista ministereistä vuoti julkisuuteen Figyelő-viikkolehti, jonka nykyään omistaa tässä blogissakin monesti esillä ollut Mária Schmidt, Orbánin hovihistorioitsija. Omassa mediakuplassani listaa siis pidetään varsin luotettavana, vaikka virallinen vahvistus vielä puuttuukin. Orbánin kilpailevina perintöprinsseinä pidettyjen kansliaministeri János ”Tutkanpaljastin” Lázárin ja ”propagandaministeri” Antal ”Helikopteri” Rogánin kilpailuasetelma näyttää toistaiseksi ratkenneen niin, että Lázár väistyy, Rogánille on luvassa lisää uusia tehtäviä. Ilmeisesti myös sisäministeri Sándor ”Siirtykää toiseen autoon” Pintér ja ulkoministeri Péter ”Kiukkuinen kakadu” Szíjjártó jäävät tehtäviinsä, eikä varapääministeri Zsolt ”Poronmetsästäjä” Semjénin mahdollisesta väistymisestä ainakaan vielä tiedetä mitään.

Lähtijöiden listalla taas ovat ainakin salkuton ministeri Lajos ”Äitini ei ole bulvaani” Kósa, puolustusministeri István Simicskó, maatalousministeri Sándor Fazekas sekä kansallisen kehityksen ministeri Miklós Seszták. Viimeksi mainitun seuraajaksi uumoillaan Andrea Bártfai-Mágeria, joka viimeksi on toiminut hallituksen virallisen tiedotuslehden Magyar Közlönyn palveluksessa ja sitä ennen Unkarin valtionpankissa. Jos tämä tosiaankin toteutuu, Unkarin hallitukseen saataisiin pitkästä aikaa naispuolinen ministeri. Ovatkohan pojat nyt harkinneet asiaa ihan loppuun asti?

Mutta kenties kaikkein mielenkiintoisin on ”inhimillisten voimavarojen ministeriön” (EMMI) johtajan paikka. Tähän superministeriöön on kasattu lähes kaikki mahdolliset koulutus-, kulttuuri-, sosiaali- ja terveysasiat, ja vuosikaudet sitä on johtanut tässäkin blogissa monesti esillä ollut Zoltán Balog, hopeahiuksinen ja maireahymyinen setä, siviiliammatiltaan reformoidun kirkon pappi. Balog on koko virka-aikansa ollut opposition hampaissa jonkinlaisena virallisen tekopyhyyden ja epäpätevyyden ruumiillistumana. HVG.hu:n sivuilla Judit Windisch tiivistää Balogin uran olennaisimmat saavutukset: sarjan noloja munauksia, häpeällisiä möläytyksiä ja yleistä kyvyttömyyttä. Opetusasioista ylimpänä vastaava ministeri paljasti lehdistötilaisuudessa, ettei ymmärrä, mitä tarkoittaa funktionaalinen lukutaidottomuus (“jos kerran osaa lukea, niin silloin ymmärtää”), ja kun mediassa päiviteltiin sairaaloiden kehnoja resursseja – lapsipotilas oli pitänyt kesken leikkauksen rintakehä avattuna kuljettaa sairaalasta toiseen, koska leikkausta suorittavassa sairaalassa ei ollut toimivaa tietokonetomografialaitetta – Balog möläytti, että ”ennen vanhaan ei edes siinä toisessa sairaalassa olisi ollut CT-laitetta, nyt ainakin on”. Paljolti lapsiperheisiin ja lapsiin iskevää köyhyyttä Balog puolestaan torjui merkillisellä tempauksella: viemällä 40 köyhää lasta Budapestin Hilton-hotelliin nauttimaan ylellistä illallista, johon kuului mm. kananrintaa calvadoskastikkeessa. Herkullisen ilkeät, napakat muistosanat Balogille, ”ensimmäiselle ministerille, jolle oli yhdentekevää, mitä tapahtuu”, lausuu HVG:n kolumnisti Árpád W. Tóta (minun oli pakko suomentaa juttu tänne).

Vaan vielä hurjempia ovat uutiset siitä, ketä kaavaillaan Balogin seuraajaksi. (Ja ilmeisesti koko tämän entisenlaisen suuren superministeriön johtoon, siitä huolimatta, että Balog – se sanottakoon hänen kunniakseen – oli ilmeisesti yrittänyt selittää Orbánille, että tämä salkku on järjettömän raskas ja sen tehtäviä kannattaisi jakaa.) Uudeksi superministeriksi nimittäin uumoillaan Miklós Kásleria, lääketieteen professoria, joka vuodesta 1992 on johtanut Unkarin valtakunnallista onkologian (syöpälääketieteen) instituuttia. Lääketieteen ohella Kásler tutkii harrastuksekseen historiaa, ja unkarilainen Wikipedia-artikkeli kertoo hänestä (hänen omaa kirjaansa siteeraten) seuraavasti:

Professori Kásler on onkologintyönsä ohella aina ollut hyvin kiinnostunut Unkarin kansakunnan historian ja historianfilosofian kohtalonkysymyksistä sekä käynyt näistä aiheista syvällisiä keskusteluja monien asiantuntijoiden kanssa. Hänelle on muodostunut se mielipide, että ”nykyihminen on eksynyt tieltään, menettänyt arvonsa. Voisi melkein sanoa, että on syntynyt moraalinen interregnum, jossa ihmiskunta on menettänyt osan vanhoista klassisista, vuosisatojen halki siivilöityneistä arvoistaan, ja etsii tietä ratkaisuun.”

Hm. Hieman pelottaa tämmöinen puhe ”arvoista”, jotka on ”menetetty” – tämmöisen arvopuhujan näkemys ”historianfilosofian kohtalonkysymyksistä” tarkoittaa usein selväkielellä, että ”ennen oli kunnollista, kun asiat olivat sillä tavalla, kuin minulle on lapsena opetettu”. Vielä pelottavamman koosteen on riippumattoman Mérce-portaalin toimitus laatinut keskustelusta, jonka Kásler ja aivokirurgi András Csókay äskettäin kävivät budapestilaisessa oppikoulussa järjestetyssä yleisötilaisuudessa. Kirurgi-radiologin ja historianharrastajan asiantuntemuksella Kásler nimittäin julisti, että

  • alkuräjähdys on spekulaatiota, hypoteesia, siitä ei ole mitään todisteita;
  • tästä ”Einsteinin yksinkertaisesta yhtälöstäkin” (E = mc2on jo todistettu, että se ei oikeastaan pidä paikkaansa;
  • kvanttimekaniikka on johtanut siihen, että Jumalaa ei enää voi jättää pois laskuista;
  • Torinon käärinliinan aitoutta vastaan ei ole esitetty yhtään tieteellistä perustelua;
  • kaiken sen, mitä filosofiasta voi sanoa, ovat jo antiikin kreikkalaiset kirjoittaneet;
  • kuolemaan johtavista taudeista 70–80% on vältettävissä noudattamalla Kymmentä käskyä.

Mutta ei tässä vielä kyllin. Kásler on nimittäin ollut esillä tässä blogissa aivan äskettäin. Sen jälkeen, kun unkarilainen geneetikkoryhmä oli tutkinut Székesfehérvárin kuningashaudoista löytynyttä Árpád-suvun DNA:ta ja julkaissut tutkimustuloksensa kansainvälisessä alan aikakauslehdessä, Kásler puolestaan lausunnoi hallituksen äänitorvelle, Magyar Idők -sanomalehdelle merkillisen johtopäätöksen näistä tuloksista: Árpád-suvun kuninkaat olivat aivan varmasti euraasialaista, eivät suomalais-ugrilaista alkuperää. Väite on tietenkin aivan tolkuton eikä vain siksi, että ”euraasialainen” ei tässä merkitse yhtään mitään. ”Suomalais-ugrilainen” on kielellinen käsite, ei geneettinen (kuten ainakin suomalaiset fennougristit ovat jo toistasataa vuotta korostaneet, ja aika pitkään jopa unkarilaisetkin…). Mikään DNA-analyysi ei voi suoranaisesti kertoa, mitä kieltä kuningas Béla III ja hänen esi-isänsä puhuivat, eikä mitään geneettistä piirrettä voi sitovasti yhdistää ”suomalais-ugrilaisuuteen”.

Oppineen ja monenlaisia tieteitä harrastavan ihmisen luulisi ymmärtävän, että kullakin tieteellä on omat käsitteensä, periaatteensa ja menetelmänsä, joita ei ulkopuolinen tuosta vain voi ymmärtää ilman huolellista ja nöyrää asiaan perehtymistä. (Tosin sitä, että myös historiallinen kielitiede on tällainen tiede, ei valitettavasti tajua moni oppinutkaan ihminen.) Mutta Káslerille ei historiallista kielitiedettä koskevien äkkipäätelmien teko ole näköjään yhtään sen vaikeampaa kuin alkuräjähdyksen tai kvanttimekaniikan kommentoiminen. Molemmissa häntä ohjaa usko – alkuräjähdyksen tai kvanttifysiikan alalla ilmeisesti jonkinlainen fundamentalistiselta haiskahtava kristinuskon tulkinta, ”suomalais-ugrilaisuuden” kysymyksissä taas monien Itä-Euroopan maiden todellinen valtionuskonto eli nationalismi, usko omaan kansakuntaan jonkinlaisena luonnon tai Luojan luomana ikuisena ja selvärajaisena kokonaisuutena.

Tämmöinen mies siis saa kirjoittaa nimensä yhdeksi tekijäksi tieteelliseen artikkeliin, jonka tuloksia hän ei näköjään ole ymmärtänyt. (Ilmeisesti siksi, että osa analyyseista tehtiin hänen johtamansa instituutin laboratoriossa.) Ja tämmöisestä miehestä ollaan tekemässä sekä unkarilaisten terveyden ja hyvinvoinnin että heidän koulutuksensa ja sivistyksensä korkeinta vartijaa.