Piikiltä päästyä

18 maaliskuun, 2021

Sattuneesta syystä seuraa nyt taas vähän koronatarinaa.

Kävin nimittäin eilen hakemassa Astra Zeneca -piikin. Järjestelyt olivat vaikuttavat ja edelleenkin hyvin itävaltalaiset: kaikki toimi hyvin ja sujuvasti, mutta monivaiheista prosessia olisi voinut huomattavasti yksinkertaistaakin. Niiden taannoin kuvaamieni mutkien jälkeen olin onnistunut varaamaan rokotusajankohdan ystävälliseltä puhelinpalveluhenkilöltä. Tämän jälkeen sähköpostiini ja puhelimeeni kilahti vahvistus sekä linkki etukäteen täytettävään ilmoittautumislomakkeeseen. (Lisäksi ajankohdan saattoi tarkistaa Wienin kaupungin rokotuspalvelun verkkosivustolta.) Vähän ennen H-hetkeä sain vielä tekstiviestillä muistutuksen.

Siispä metrolla Kaisermühlenin metroaseman lähellä sijaitsevaan Austria Center -messukeskukseen. Siellä oli joka paikassa paitsi opasteita myös huomioliiveihin sonnustautuneita ystävällisiä henkilöitä viittelöimässä kävijöitä oikeaan kohteeseen. Lomakkeen kanssa (niitä oli myös paperisina tarjolla paikan päällä täytettäviksi, jos joku ei olisi muistanut käyttää saamaansa linkkiä ja tulostaa ja täyttää lomaketta etukäteen) konttirivistössä toimivaan ilmoittautumiskioskiin ja sieltä sisään messukeskusrakennukseen, siellä käytävää pitkin ja liukuportaita alas (ja joka mutkassa seisoi avustajia ohjailemassa siltä varalta, etteivät ihmiset ymmärtäisi opastetauluja ja lattiassa olevia nuolia). Siellä neljän-viiden palvelupisteen kautta – pöytien ääressä istuvat ystävälliset henkilöt tarkastivat ilmoittautumislomaketta, sairausvakuutuskorttia, rokotustodistusta sun muuta sekä informoivat mahdollisista sivuvaikutuksista – vihdoin avustajien viittelöintiä seuraten yhteen rokotuskopeista, nopea pisto ja kopin toiselta puolelta ulos isoon odotussaliin, missä seisoi tuoleja turvavälien päässä toisistaan. Siellä kehotettiin istuskelemaan varmuuden vuoksi vartin verran, ennen kuin sai lähteä kotiin.

Kaikki siis sujui nopeasti, ystävällisesti ja ennen kaikkea hyvin asiallisesti. Väkeä oli paljon mutta tungosta ei missään, turvavälit oli helppo pitää. Uutisista kuitenkin kävi ilmi, että ongelmilta ei ole vältytty Wienissäkään. Sunnuntaina 58-vuotias nainen sai rokotusjonossa sydäninfarktin ja kuoli. (Siis juuri ennen rokotteen saamista, aivan ikävän yhteensattuman johdosta. Entäpä jos infarkti olisi iskenyt muutamaa minuuttia myöhemmin? Siitä olisi saattanut ns. rokotekriittisissä piireissä nousta melkoinen riemu.) Samaan aikaan oli ilmeisesti myös tietokonejärjestelmässä ongelmia, mikä aiheutti melkoisen ruuhkan.

Im Austria Center kam es heute zu einem Todesfall.
Prosessin päätepiste eli jonotus rokotuskoppiin. Kuva vienna.at-sivuston uutisesta. (Itsehän en kuvaa ottanut, koska kuvaaminen oli tietosuojasyistä kielletty.)

Kaikki eivät selvästikään ole ”kokeneet” Wienin kaupungin koronarokotuspalvelua yhtä positiivisena kuin minä. Verkosta löytyy myös raivokkaita syytöksiä: Oikeistopopulistien FPÖ:n Wienin-johtaja Dominik Nepp kauhistelee lehdistötiedotteessaan uutista, jonka mukaan eläkkeellä olevalle Wienin yliopistollisen keskussairaalan professorille (ajatelkaa! professorille!) olisi lähetetty useita, eri henkilöille tarkoitettuja rokotuskutsuja, ja kertoo kuulleensa ”megajonoista”, raivostuneista väkijoukoista ja ”täydellisestä sekasorrosta”.

Hm. Oppositiopolitiikkaahan tässä tietenkin tehdään, eli ”punaisen” (ikiajoista saakka sosiaalidemokraattien hallitseman) Wienin hallinto- ja palveluongelmista on otettava kaikki mahdollinen irti. Varmasti kommelluksia on voinut sattua ja tiedotus- tai tietojärjestelmäongelmia tulla, kun miljoonakaupungin väestöä ohjaillaan ja liikutellaan. Mistään ”vertaansa hakevasta skandaalista” tai ”megakaaoksesta” ei minun kuplassani eikä tuttavapiirissäni kuitenkaan ole mitään tietoa, enkä itsekään nähnyt mitään siihen viittaavaa.

Ei tässä tietenkään hymistelyynkään ole aihetta. Wienin koronatilanne synkistyy, sairaalat uhkaavat taas täyttyä siihen malliin, että vähemmän kiireellisiä leikkauksia ja hoitoja joudutaan kohta taas lykkäämään. Sekä Wienin puna-pinkki (demarit ja ”nuoritävaltalainen”, porvarillis-liberaali NEOS-puolue) että koko liittovaltion turkoosi-vihreä (Kurzin oikeistokonservatiivit ja vihreät) hallinto ovat melkoisessa paineessa. Viikon alussa valtion ylimmäinen koronarokotuskoordinaattori joutui eroamaan, kun kävi ilmi, että Itävalta oli jättänyt käyttämättä mahdollisuuden hakea EU:n ylimäärävarastoista lisää Pfizerin rokotteita. Nyt rokotteen riittävyydestä on kova huoli, ja syyllisten etsintä jatkuu.

Mutta. Kun Itävallan tilanteesta on puhe, vertailen sitä aina Unkariin. Siellä tuoreiden koronatilastojen mukaan käyrät osoittavat yhä tiukasti ylöspäin. Päivittäisten koronakuolemien määrä nousi tänään ensi kertaa yli kahdensadan, sairaalahoidossa on toistakymmentätuhatta ja hengityskoneessa toistatuhatta unkarilaista koronapotilasta. Koronatesteistä, joiden päivittäiset määrät liikkuvat kolmenkymmenentuhannen alapuolella, positiivisia on viime päivinä ollut noin neljäsosa, ja näin korkea positiivisuusprosentti viittaa siihen, että testaamatta ja toteamatta jää luultavasti runsaasti vähempioireisia tapauksia. Silti tilastojenkin mukaan noin puoli miljoonaa eli yksi kahdestakymmenestä unkarilaisesta joko sairastaa koronaa tai on jo toipunut siitä.

Kilpaa tämän katastrofin kanssa Unkari yrittää rokottaa kansalaisiaan. Hallituksen media kehuu rokotuskampanjan nopeaa etenemistä: rokotettuja on jo melkein puolitoista miljoonaa, eli tahti on Euroopan kärkeä, ja tämä on tietenkin sen ansiota, että rokotteita on hankittu paitsi sähläävältä EU:lta myös ystävämaista Venäjältä ja Kiinasta. Oppositio taas muistuttelee, että Unkarissa on rokotteista huomattavan suuri osuus varastoissa käyttämättä, ja epäilee myös Sputnik- ja Sinopharm-rokotteiden luotettavuutta. Unkarissakin siis hallituksella ja oppositiolla on aivan päinvastaiset käsitykset siitä, ollaanko koronapandemiaa torjumassa pätevästi ja uskottavasti vai vallitseeko asiassa täysi kaaos.

Unkarissa koronarokotusjärjestelyjä hoitavat sekä ”Unkarin Kela” NEAK että perhelääkärit – jollainen jokaisella unkarilaisella periaatteessa on – ja näiden tahojen yhteistoiminta ilmeisesti yskii pahemman kerran. On siis keskusrekisteri, johon voi ilmoittautua rokotushalukkaaksi, ja näiden ilmoittautumisten pohjalta sitten NEAK lähettää perhelääkäreille viikoittain listat niistä potilaista, jotka milloinkin ovat rokotusvuorossa. Ilmoittautuessa pitää antaa TAJ-numero eli sosiaaliturvatunnus, ja tämän perusteella NEAKin järjestelmän pitäisi nähdä, kuka potilas kuuluu millekin perhelääkärille. Tämä ei kuitenkaan aina toimi. Rokotettavaksi ilmoittautuneet eivät saa kutsua, tai sitten rokotettavaksi kutsutaan ihminen, joka on jo saanut rokotuksen – ja kutsu voi tulla hyvinkin outoon kohteeseen, ikään kuin järjestelmä ei pystyisi pitämään selvillä, kuka missäkin asuu, vaikka ilmoittautumisen yhteydessä on muiden tietojen ohessa ilmoitettava myös osoitteensa.

444.hu-sivustolla muuan perhelääkäri kirjoittaa, että tämä rokotusjärjestelmä on yhtaikaa vitsi ja katastrofi. Potilas ei rekisteröidyttyään pysty tarkistamaan järjestelmässä olevia tietojaan ja varmistamaan, että ilmoittautuminen on mennyt perille. Lääkäri voi ilmoittaa potilaansa rokotusjonoon mutta ei myöskään pysty tarkistamaan, onko potilas todella tullut rekisteröidyksi. Jos ikänsä tai perussairautensa puolesta rokotettavaksi kuuluva potilas tulee lääkäriltä pyytämään rokotusta, lääkäri ei voi rokottaa, jos potilas (herra ties mistä syystä) ei ole NEAKin lähettämällä listalla – näin on kirjoittajan mukaan käynyt verenpainetautia tai astmaa poteville potilaille, jotka hän oli rekisteröinyt rokotettaviksi. Lääkäri ei myöskään edes tiedä, millä perusteella NEAK järjestää potilaat rokotusjonoon. Lääkärien NEAKilta saamassa listassa voi olla aivan muualla asuvia ja muualle kuuluvia henkilöitä. Lääkärit eivät tarpeeksi ajoissa saa tietää, milloin, paljonko ja mitä rokotetta heille toimitetaan, joten rokotusten suunnittelu ja potilaiden kutsuminen vastaanotolle tai lähettäminen rokotuspisteeseen jää viime tinkaan.

444.hu:n toimittajat jututtivat myös tietojärjestelmien asiantuntijoita, joiden mielestä virallisen rokotusilmoittautumissivuston ohjelmoiminen kunnolla ei olisi mahdoton homma, itse asiassa siihen pystyisi ensimmäisen vuoden tietojenkäsittelytieteen opiskelija. Yksi melkoinen ongelma sivustossa nykyään näyttäisi olevan se, että rekisteröityneitä ei identifioida TAJ-tunnuksen perusteella, vaikka se olisi hyvin mahdollista, vaan sähköpostiosoitteen. Yhdellä sähköpostiosoitteella ei siis voi rekisteröidä useampia ihmisiä, ei esimerkiksi perheen vanhuksia, jotka eivät itse sähköpostia käytä, ja toisaalta sama ihminen pystyy rekisteröitymään eri sähköpostiosoitteista useampia kertoja. Vielä isompi ongelma syntyy siitä, että järjestelmä ei lähetä rekisteröityneelle vahvistusta ilmoittautumisen perille menosta – vaikka tämmöinen olisi helposti ohjelmoitavissa – saati että potilas pääsisi itse tarkistamaan tai korjaamaan tietojaan.

Lisää sekoilua: unkarilaisille on ruvettu lähettämään postissa ”immuuniustodistuksia” (védettségi igazolvány / immunity certificate). Vihreässä muovikortissa on haltijan nimi ja henkilötunnus, rokotusten päivämäärä, todistuksen (tai rokotteen?) viimeinen voimassaolopäivä sekä QR-koodi, jolla pääsee hakemaan lisätietoa sähköisestä terveystietojärjestelmästä. Sikäli kuin pääsee. Telex.hu-sivuston lukijalle, joka oli jo saanut molemmat rokoteannokset, QR-koodin järjestelmälinkki väitti, että hänellä ei vielä ole immuuniustodistusta. Toisaalta taas kortteja on tiettävästi lähetetty ihmisille, jotka ovat saaneet vasta ensimmäisen rokoteannoksen ja joilla ei siis vielä pitäisi olla immuuniutta. Kortti ei myöskään kerro, mitä rokotetta sen haltijalle on annettu. Jos todellakin käy niin, että EU rokotuskampanjojen edetessä alkaa avata rajoja mutta ei hyväksy Sinopharm- tai Sputnik-rokotuksia, silloin immuuniustodistuksesta ei unkarilaisille ole paljon iloa.

Mistä tämä kaikki kertoo? Voisi ilkeästi väittää, että tämä ei ole mikään virhe vaan autoritaarisen järjestelmän olennainen ominaisuus. Näin ainakin arvelee Telex-uutissivuston pilapiirtäjä ”Grafitember” piirroksessaan, joka kommentoi immuuniustodistusten arvoituksellisia viimeisiä voimassaolopäiviä.

– Minkä perusteella te laitatte immuuniustodistuksiin sen voimassaoloajan?
– Tibor- ja Nikolett-nimiset saavat vain kolme kuukautta. Ensimmäinen mieheni ja se sen vosu olivat sennimisiä.

– Ja kuka saa kahdeksan kuukautta? Sitä seuraavat?
– Ehei. Ei tietenkään! Ne, joilla on mukava nimi, tai jotka ovat tuttuja.

– Kuulkaas, Dezső hyvä, logiikkaa ei tässä saa olla! Se on tärkeää! Siitä on aina pelkkää harmia!


Tästä on leikki kaukana

13 maaliskuun, 2021

Eiköhän mennä suoraan asiaan, eli Itävallan ja Unkarin koronatilanteeseen. Joka näyttää häijyltä varsinkin Unkarin osalta.

Tämä diagrammi on ruotsalaisten SVT:n koronauutissivulta, jota jostain syystä olen tottunut seurailemaan. Käyrät näyttävät koronakuolleisuuslukuja suhteessa miljoonaan asukkaaseen, ja aikajana lähtee liikkeelle siitä päivästä, kun koronakuolleita kussakin maassa oli yksi miljoonasta. Unkarin korostettu käyrä osoittaa todella pelottavalla tavalla jyrkästi yläviistoon, ohi Italian ja USA:n, ja tavoittelee kohta Britannian ja Belgian lukemia.

Ei mikään ole ohi ennen kuin se on ohi, eikä tämä kirottu korona varsinkaan. Rokotukset ovat käynnistyneet, ensi viikolla pitäisi meikäläisenkin saada annos Astra Zenecaa. (Ja totisesti aion sen ottaa. Itävallassahan oli tämä Zwettlin tapaus, missä Astra Zenecalla rokotettu nainen kuoli veritulppaan, mutta siitä ei ymmärtääkseni ole minkäänlaista näyttöä, että kuolemantapaus olisi nimenomaisesti johtunut rokotuksesta.) Itävalta rokottaa kohtuullisen mukavalla vauhdilla, yli seitsemänsataatuhatta ihmistä eli kahdeksan prosenttia väestöstä on saanut ensimmäisen rokoteannoksen, eikä sairaaloiden teho-osastoiden vuodepaikoista ole vielä täynnä kuin alle puolet. Kolmannen aallon nousu on toistaiseksi ollut varsin maltillista. R(eff)-lukemakin, eli tuo luku, joka ilmaisee, montako muuta ihmistä kukin potilas keskimäärin tartuttaa, on vain hieman yli yhden.

ORF:n koronauutissivuston diagrammissa kellertävät pylväät näyttävät uusia positiivisia testituloksia päivää kohti, turkoosi käyrä kertoo R(eff)-luvun kehityksestä. Punaiset pystyviivat kertovat sulkutilojen tai ulkonaliikkumisrajoitusten julkistamisesta.

Erityisen reippaita itävaltalaiset ovat olleet järjestämään testausta. Der Standardin mukaan ”Itävalta on koronatestauksen maailmanmestari”, mutta asiantuntijat eivät ole tästä pelkästään ihastuksissaan. Ensinnäkin tässäkin pätee se sama kuin monissa muissakin terveydenhuoltotoimissa, eli innokkaimmin testeissä käyvät ne kunnon kansalaiset, jotka vähiten ottavat riskejä ja vähiten testejä tarvitsisivat, joten testien antama kuva tilanteesta voi olla vähän vino. Toiseksi useimmilla testiasemilla käytetty antigeeni-pikatesti ei ole kovin herkkä, eli se reagoi vasta siinä vaiheessa, kun viruskuormitus on noussut varsin korkeaksi. Niinpä negatiivisen testituloksen saanut voi jo kantaa alkuvaiheessa olevaa infektiota ja tartuttaa muita, mikä voi koitua oikeasti vaaralliseksi, jos syvät rivit alkavat yleisesti kuvitella, että negatiivisen testin jälkeen ei tarvitse välittää turvaväleistä sun muista suojatoimista.

Helmikuun alkupuolelta lähtien käynnissä on ollut varovainen ”Öffnung”, eli ravintolat ja matkailu ovat vielä kiinni, mutta myymälöitä, palveluja, harrastuksia ja tapahtumia on alettu varovasti ”avata”. Tällä hetkellä väitellään ravintoloiden ulkoterassien avaamisesta, sillä 7 päivän ilmaantuvuusluku on pitkästä aikaa noussut taas yli 200:n. Kovin kiikun kaakun on vielä kaikki.

Mutta toisenlaiselta näyttää Unkarin tilanne. Tänään meni siellä taas päivittäisten uusien tartuntojen ennätys rikki: 9444 uutta koronatapausta. Koronakuolemia ilmoitetaan päivittäin pitkästi toistasataa. Unkarissa kolmas aalto on jo noussut korkealle, ja terveydenhuoltojärjestelmä natisee liitoksissaan, niin kuin on natissut jo pitkään ja itse asiassa jo ennen koko koronapandemiaakin.

444.hu-uutissivusto ylläpitää omaa koronatilastopalveluaan, koska valtion virallinen koronatiedotus ei kuulemma kerro tarpeeksi eikä anna vertailukelpoisia tietoja. Sininen käyrä näyttää sairaalahoidossa olevien koronapotilaiden määrää, punainen käyrä on päivittäisten uusien tartuntatapausten (musta pisteviiva) 7 päivän keskiarvo. Sairaalahoidossa olevista lähes yhdeksästätuhannesta potilaasta hengityskoneessa on 989, heidänkin lukumääräänsä osoittava käyrä on nyt noussut korkeammalle kuin koskaan ennen.

Riippumattomat uutissivustot kertovat, useampien unkarilaisten lääkärien suulla, että sairaalat alkavat tulla toimintakykynsä rajoille (niinpä, tästäkin on itse asiassa riippumattomassa mediassa kerrottu varmaan vuoden ajan…), potilaita joudutaan jo nyt priorisoimaan ja toivottomimmat jättämään tehohoidon ulkopuolelle (hallituksen koronakriisinyrkin mukaan tämä ei pidä paikkaansa). Erityisen pelottavaa on se, että huonossa kunnossa sairaalaan tuodaan jo perusterveitä kolme-nelikymppisiä, jopa pikkuvauvoja, ja lapsiakin on joutunut hengityskoneeseen.

Niin, ne hengityskoneet. Unkari hankki niitä jo aikoja sitten Kiinasta huomattavia määriä, oppositiopoliitikkojen ja riippumattoman median piipittäessä, että koneiden hinnoissa tuntui olevan valtavasti ilmaa, joten rahaa oli saattanut kadota jonnekin sopiviin taskuihin. Tuhansista hengityskoneista suurimman osan on väitetty olevan edelleenkin paketissa, sikäli kuin niitä oikeasti on edes toimitettu, ja todellinen ongelmahan on se, että hengityskonepotilaan hoitoon tarvitaan ammattitaitoista henkilökuntaa ja näistä ihmisistä on jo ennestään huutava pula. 444.hu:n haastattelussa tehohoidon erikoislääkäri Tamás Svéd selittää, että tehostetussa hoidossa ei ole mieltä, ellei sitä anneta kunnolla ja koko ohjelmaa:

Yritänpä antaa esimerkin: putoavassa lentokoneessa on sata ihmistä ja kaksikymmentä laskuvarjoa. Voin repiä varjot hajalle ja ommella niitä uusiksi, pienemmiksi. Voin ratkaista tämän niin, että laskuvarjoja riittää kolmellekymmenelle, näin monta selviää hengissä, mutta jotkut saavat pahoja vammoja. Voin järjestää varjot neljällekymmenelle ihmiselle, silloin 25 selviää putoamisesta hengissä, mutta olen sentään pelastanut viisi ihmishenkeä enemmän kuin alkuperäiset 20, silti vähemmän kuin 30. Mutta jos yritän pelastaa tällä tavalla 50 ihmisen hengen, silloin kaikki kuolevat. Tätä rajaa ei voi ylittää, kun teho-osastoja laajennetaan.

Hengityskoneita siis on hankittu oudon kalliilla ja enemmän kuin pystytään käyttämään, ja tästä ovat ilmeisesti hyötyneet jotkut olig…, siis, isänmaalliset liikemiehet. Uusimpien väitteiden mukaan tämä hengityskonekorruptio puolestaan kytkeytyisi toiseen skandaaliin, josta riippumattomat tutkivat journalistit ovat viime päivinä kirjoittaneet, eli Kiinan rokotekauppoihin. Unkarihan on hankkinut muualla Euroopassa käytössä olevien Pfizerin ja Astra Zenecan rokotteiden lisäksi ”ystävävaltioiden” rokotteita, sekä venäläistä Sputnikia että kiinalaisen Sinopharmin tuotetta, piittaamatta siitä, että EU ei ole näitä toistaiseksi hyväksynyt (eikä kenties päästä Sputnikilla tai Sinopharmilla rokotettuja matkustelemaan vapaasti sitten joskus, kun rokotetuille ruvetaan avaamaan rajoja). Itse pääministeri Orbán poseerasi taannoin FB-sivullaan antaen ymmärtää, että hänet on rokotettu nimenomaan Sinopharmilla.

Sinopharm-rokote ei välttämättä ole sen huonompi kuin muutkaan, mutta arvostelijoiden mukaan siitä ei ole vielä riittävästi luotettavaa testaustietoa, ja itse asiassa Wall Street Journalin mukaan Arabiemiraateissa on ruvettu antamaan Sinopharm-rokotteista vielä ylimääräistä, kolmattakin annosta, koska joissain tapauksissa se ei näytä toimivan eli kehittävän riittävästi vasta-aineita. Isompi ongelma kuitenkin on se, että Sinopharm-kauppoihin näyttää liittyvän mehevä korruptioskandaali. Kiinalaista rokotetta ei ostettu Unkariin suoraan Kiinasta vaan välittäjäfirmalta, joka keräsi kaupasta melkoiset voitot. Tämän firman taustat ovat epäselvät ja osaksi hämärän peitossa, mutta sen johdossa ja lähistöllä pyörii väittämän mukaan samoja hieman hämäriä henkilöitä kuin hengityskonebisneksenkin ympärillä.

Tämän kohinan keskellä Unkarin hallitus yrittää sekä vakuuttaa kansalaisia tilanteen vakavuudesta että pitää yllä luottamusta virallisiin pandemiantorjuntatoimiin. Unkarin yleisradioyhtiön uutissivuston mukaan Brysseli on sählännyt rokotteiden hankinnassa ja toimituksessa, eli ”Brysselin byrokraatit tilasivat rokotetta liian vähän ja liian myöhään” (hallitusta lähellä olevan Századvég-ajatuspajan tekemän tutkimuksen mukaan tätä mieltä on 52 % unkarilaisista), Unkari taas on tehnyt viisaasti hankkiessaan rokotteita myös Venäjältä ja Kiinasta. (Samainen uutissivusto kertoo myös, että Kremlin mukaan Yhdysvallat liittolaisineen suunnittelee provokaatiokampanjaa Sputnik-rokotteen mustamaalaamiseksi…) Niinpä Unkarissa väestön rokottaminen eteneekin eurooppalaisessa vertailussa erinomaista vauhtia. Ainakin yhden rokoteannoksen saaneita on jo pitkästi toista miljoonaa.

Hyvä näin, tätähän me kaikki toivomme, että pandemia kaikkialla saataisiin pysähtymään. Tulkoon rokote sitten vaikka Pohjois-Koreasta, kunhan se toimii. Valitettavasti vain Unkarin rokotuskampanjoissa ei edelleenkään kaikki mene ihan kuin Strömsössä. Viime blogahduksessani kirjoitin viime viikonlopun suuresta juupas-eipäs-sekaannuksesta rokotuspisteillä. Tiettyä kaoottisuutta on ilmassa edelleen, päätellen kuvista, jotka Blikk-keltalehti tänään julkaisi ja joissa budapestilaisen sairaalan rokotuspisteelle jonottavassa joukossa ei turvaväleistä ole tietoakaan.


Vexination

6 maaliskuun, 2021

Suomalaiseen kielikorvaani särähtää aina, kun saksankieliset eivät englantia ääntäessään pysty erottamaan äätä ja eetä (heppi böörsdei!). Tätä naputellessani kuuntelen puhelimestani Wienin kaupungin rokotuspalvelun jonotustiedotusta, ja jumputtavan hissimusiikin ohella korvaani repii tapa, jolla vaccination äännetään (sillä jonotuslöpinä on tietenkin purkitettu paitsi saksaksi myös englanniksi ja turkiksi). Tämä tarina on niin iki-itävaltalainen, että pakko siitä on nyt kirjoittaa.

Koronarokotteiden saatavuushan takkuilee vähän kaikkialla, ja päättäjät yrittävät eri tavoin priorisoida, kuka ensin päästettäisiin piikille. Wienissä ilmoitettiin muutama päivä sitten, että oppilaitosten työntekijät voisivat ruveta varaamaan rokotusaikoja. Myös yliopiston työntekijöiden edustuselin (Betriebsrat) lähetti kaikille sähköpostin, jossa kehotettiin tarttumaan tilaisuuteen. Minäkin säntäsin verkossa toimivaan rokotuspalveluun ja onnistuin varaamaan sieltä Astra Zeneca -piikkiajan. Mutta siinä samassa tuli rehtorinvirastosta ja Betriebsratilta peruutus: ei kuulkaa, tämä koskee vain oppivelvollisuuskoulujen ja lastentarhojen opettajia, yliopistolaiset odottakoot omaa vuoroaan, joka koittaa kesemmällä, ja vapauttakoot koronarokotusajat niitä enemmän tarvitseville. Yliopiston henkilökunta ei kuulu “oppilaitosten opettajiin”, vaan meille ilmestyi rokotuspalvelun ilmoittautumissivustolle oma uusi kategoria, “yliopistojen henkilökunta ja opiskelijat”.

Täytyyhän se myöntää, että kun Wienin yliopiston opetus on koko kesälukukauden ajan päätetty hoidettavaksi etänä, ei minulla muuten perusterveellä ihmisellä ole mitään erityistä aihetta rynniä rokotusjonoon juuri nyt. Tunnollisena suomalaisena riensin siis peruuttamaan aikani. Olisihan se pitänyt tietää, etteivät Sentroopassa asiat näin tapahdu. Yliopistolaisten koronarokotuslupauksen perumisesta nimittäin nousi hirmuinen mekkala. Ilmeisesti asiasta päättävä Wienin kaupungin terveydenhuoltobyrokraatti pantiin koville, ja Betriebsrat ilmoitti peruutuksen peruutuksesta: ne yliopistolaiset, jotka olivat jo ehtineet varata ajan ja sitten sen peruuttaneet, voivat nyt peruuttaa peruutuksen ja varata uuden ajan suunnilleen samasta aikahaarukasta. Kaupungin tiedotushenkilö pyyteli Twitterissä vuolaasti anteeksi tätä viestintämokaa. Kun nyt kerran oli menty ensin lupaamaan yliopistolaisille rokotuksia, niin tämä lupaus on sitten pidettävä, koska hei, eihän se nyt muutamasta tuhannesta rokoteannoksesta sinne tai tänne voi olla kiinni. (Vähän epäilen, että tähän syynä on myös Professor-Doktorien itävaltalaisessa yhteiskunnassa edelleen nauttima arvostus. En ole ihan varma, olisiko jonkin muun ammattiryhmän kanssa toimittu näin.)

Ja mitenkä tämä sitten hoidettiin? Kun kerran Wienin kaupungin rokotuspalveluilla on hyvin toimiva verkkosivusto, ja sieltä käsin sain jo tyylikkään sähköpostiviestinkin, jossa pahoiteltiin tätä peruutus- ja peruutuksenperuutusrumbaa, niin kuvittelisi, että sieltä olisi voinut saada saman tien vaikkapa jonkin erikoislinkin tai -koodin, jolla pääsisin uudelleen kirjautumaan ja varaamaan uuden ajan. Ehei, ei Sentroopassa näin tehdä. Piti soittaa tiettyyn puhelinnumeroon nyt lauantaina, kymmenestä alkaen, ja lausua taikasana FREISTUNDE. Seurasi pari tuntia yrityksiä soittaa tietenkin täysin tukkeutuneeseen numeroon, ja lopulta, juuri äsken, neljäkymmentä minuuttia kestänyt hissimusiikin ja vexinationin kuuntelu palkittiin. Ystävällinen naisääni otti tietoni ylös, antoi ajat sekä ykkös- että kakkospistokseen, ja hetken päästä kilahti sähköpostiini vahvistusviesti, jossa yksityiskohtaiset toimintaohjeet ja linkki verkosta ladattavaan ilmoittautumiskaavakkeeseen, joka pitää täytettynä ottaa mukaan.

Kyllä Itävallassa asiat osataan hoitaa, ja loppupelissä oikein hyvinkin. Mutta periaatteessa hyvin toimiviin järjestelmiin on näköjään melkein pakko tunkea jokin inhimillinen koukero mukaan. Liian yksinkertaista ei saa olla, vaikka loppujen lopuksi kaikki hoituu pelottavista byrokratiakiemuroista huolimatta ystävällisesti ja kohteliaasti kasvokkain.

Nyt vain toivotaan, että kolmannen korona-aallon nousu kohta katkeaisi. Edellinen nousuyritys onnistuttiin Itävallassa torppaamaan tapaninpäivänä voimaan astuneella sulkutilalla, nyt ollaan rajoituksia taas hallitusti löysäämässä. Kaupoissa ja julkisissa liikennevälineissä on kuljettava ne kahvisuodattimen näköiset FFP2-maskit naamalla, hotellit ja ravintolat ovat kiinni ja turismi käytännössä tukossa. (Voi vain kuvitella, mitä se laskettelumatkailusta eläville alppiseuduille merkitsee. Rinteet ovat periaatteessa auki ja lasketella saa, mutta käytännössä tästä pääsevät nauttimaan vain paikalliset tai muutaman tunnin säteellä asuvat.) Sairastuneiden määrät ovat taas lievässä nousussa, kuolonuhrien päivittäiset määrät liikkuvat kymmenen ja parinkymmenen välillä.

***

Toisin, jälleen kerran, on Unkarissa. Unkarinkielinen uutissyötteeni on täynnä sanaa “romahdus”, összeomlás. Koronan kolmas aalto on Unkarissa jo noussut korkealle. Kuolleisuuskäyrä suhteessa väkilukuun sojottaa jyrkästi yläviistoon, ohi USA:n ja Italian ja paljon Ruotsia korkeammalla. Tänään ilmoitettiin uusia tartuntoja enemmän kuin yhtenäkään aikaisempana päivänä, 7269. Kaikkiaan koronaan on kuollut 15 765 unkarilaista, päivittäisten kuolonuhrien määrä on reilusti yli sadan, sairaalahoidossa koronan takia on (444.hu-sivuston tämänpäiväisten tietojen mukaan) yli 7000 unkarilaista ja hengityskoneessa 761. Maanantaina 8.3. Unkariin on tarkoitus jysähtää uuden sulkutilan: kaupat menevät kiinni välttämättömiä päivittäistavara- ym. kauppoja lukuun ottamatta (kukkakaupat saavat olla auki vielä maanantaina, kansainvälisen naistenpäivän kunniaksi…), kasvomaskia on käytettävä kaikkialla julkisissa tiloissa, oppilaitokset siirtyvät etäopetukseen ja lastentarhat sulkevat ovensa, ja myös julkisen hallinnon työntekijät siirtyvät mahdollisuuksien mukaan työskentelemään kotoa käsin.

Tämän keskellä Unkarin hallitus on kehuskellut tehokkaalla rokotuskampanjallaan. Rokotteita on hankittu maahan idästä ja lännestä, siitä huolimatta, että kansan luottamus kiinalaisten ja venäläisten toverien rokotteisiin on heikko. Myöskään Euroopan lääkevirasto (EMA) ei ole vielä kiinalaista Sinopharm-rokotetta hyväksynyt, mutta sillähän ei ole väliä. Itse pääministeri Orbán on julkisuudessa poseerannut kuvissa, joissa häneen pistetään Sinopharmia. Eilen sitoutumaton oppositiokansanedustaja Ákos Hadházy – joka eläinlääkärinä ehkä ymmärtää hieman keskivertoa enemmän terveysbyrokratia-asioiden päälle – arvosteli ankarasti kiinalaisen rokotteen sallimismenettelyä. Rokote sinänsä saattaa olla ihan hyväkin, mutta oikeasti sitä ei tiedetä, Unkarin viranomaisten kiinalaisrokotteelle antamassa luvassa ei nimittäin lainkaan kerrota, onko rokotetta testattu ja millaisin tuloksin. Hadházyn mukaan rokotetta siis testataan nyt Unkarin väestöllä.

Tämän viikonlopun oli tarkoitus huipentaa Unkarin koronan-vastainen taistelu mahtavalla joukkorokotustempauksella. Toisin kävi, koitti tuo mainittu romahdus. Tähän asti koronarokotuksia oli Unkarissa hoidettu perhelääkärijärjestelmän kautta. Periaatteessa jokaisella unkarilaisella ilmeisesti pitäisi olla oma perhelääkäri, háziorvos, jonka yleispraktiikan puoleen ensisijaisesti käännytään kaikenlaisten kremppojen hoidossa. Perhelääkärijärjestelmä on, kuten muukin Unkarin terveydenhuolto, jo jonkin aikaa natissut liitoksissaan, lääkärikunta vanhenee ja paikkoja on täyttämättä. Nyt perhelääkärien olisi pitänyt koronarokotusten ensimmäisessä vaiheessa saada – tai, näin kerrottiin jossakin, itse käydä kylmälaukun kanssa hakemassa – omat rokote-eränsä joko Sputnikia, Astra Zenecaa tai Pfizeriä (kaikkia näitä kolmea ja nyttemmin myös Sinopharmia on siis Unkarissa ollut jaossa), selvittää, ketkä heidän potilaistaan ovat iän tai muun riskiryhmäläisyyden puolesta ensisijaisesti oikeutettuja saamaan rokotteen ja kutsua heidät piikille. Kuten arvata saattaa, syntyi kaaos: rokotteita saatiin miten sattui, potilaista ketä ei tavoitettu, kuka ei huolinut kiinalaista tai venäläistä rokotetta (ja sai palata rokotusjonon hännille odottamaan), sopivanlaisista rokotusneuloista oli pulaa…

Tämän hankalan tilanteen korjaamiseksi siis oli tarkoitus nyt viikonloppuna järjestää keskitetysti ohjattu suuri joukkorokotuskampanja. Ensisijaisesti rokotusta odottaville 74 000 kansalaiselle lähetettäisiin tekstiviestillä kutsu asianmukaiseen rokotuskeskukseen, jotka toimisivat suurimpien sairaaloiden yhteydessä. Ilmeisesti tämän tempauksen perustana toimiva väestötietojärjestelmä petti pahemman kerran. Unkarilaisessa some- ja uutiskuplassani pulpahteli lukuisia tositarinoita ihmisistä, jotka olivat saaneet kutsun rokotukseen siitä huolimatta, että olivat jo rokotteensa saaneet, ihmisistä, jotka kutsuttiin rokotettavaksi satojen kilometrien päähän kodistaan, vaikka sairaala ja rokotuskeskus olisi löytynyt paljon lähempää, tai terveistä nuorista ihmisistä, jotka jostain oudosta syystä olivat saaneet kutsun rokotukseen ilman mitään erityistä aihetta, samalla kun riskiryhmäläisiä jäi vaille kutsua.

Romahdus huipentui tiedotuskaaokseen. Perjantaiaamun radiohaastattelussaan pääministeri Orbán tunnusti ongelmat ja kertoi, että kampanja on nyt pakko pysäyttää, ongelmaa ratkaisemaan perustetaan erillinen operatiivinen työryhmä, ja lupasi kansalaisille vielä erillisen palvelunumeron, johon esimerkiksi virheellisiä tekstiviestikutsuja saaneet ihmiset voisivat raportoida ongelmista. Numeroa Orbán ei osannut heti ilmoittaa, mutta lupasi, että korkein lääkintäviranomainen Cecília Müller seuraavassa tiedotustilaisuudessa kertoisi sen. Ei kertonut. Tällä hetkellä tilanne on se, että valtion terveysviranomaiset pyytelevät anteeksi, lupaavat uusia tekstiviesti-ilmoituksia ja uutta rokotustempausta ja vakuuttelevat rokotuskampanjan noin yleisesti etenevän loistavasti. Epävirallisten mutta somessa runsaasti liikkuvien tietojen mukaan monet, jotka peruutusilmoituksesta huolimatta ovat tänään menneet rokotuskeskukseen piikkiään hakemaan, ovat iloiseksi yllätyksekseen saaneet rokotuksen – vaikka rokotustempaus virallisesti peruutettiin, henkilökunta ja rokotteet ovat olleet valmiina odottamassa rokotettavia.

***

Mitä opimme tästä? Sentroopassa osataan sählätä ja mutkistaa asioita, ylihierarkisoiva hallintoperinne johtaa kaikenlaisiin kommelluksiin, mutta rikkaassa, iloisessa Itävallassa meininki on siitä huolimatta aivan toinen kuin autoritaarisuuden suohon uppoavassa Unkarissa.

Tämän kaiken keskellä olen joutunut myös osalliseksi yhdensorttisesta rokotusvastaisuus-somehitti-ilmiöstä. Mutta siitä enemmän täällä.


Pökäleitä postilaatikossa

27 helmikuun, 2021

Perheistä ja perhearvoista Unkarissa on tullut kirjoitettua jo muutamaankin otteeseen, mutta asia pysyy pinnalla Unkarin julkisuudessa oudon sitkeästi. Vähän alkaa todellakin vaikuttaa siltä, että kun ”maahanmuuttokriittisyys” eli muukalaisvihan lietsonta ei vedä kansaa riittävän hyvin – ne valtion uutiskanavissa jatkuvasti kuvaillut ”migranttien” laumat, joiden pitäisi olla höökimässä Unkarin rajoille, ovat jääneet tulematta – niin ykkös-viholliskuvaksi on nostettu ns. perhearvoja vastustava kuviteltu ”gender-ideologia”. Vaara uhkaa jokaista tavallista unkarilaista, sillä vaihtoehtojahan on vain kaksi. Joko ihannoitu menneisyys ja perinteiset patriarkaaliset perheet, joissa vaimo tietää paikkansa eikä kilpaile miesten kanssa ja joissa päämääränä on synnyttää Karpaattien allas niin täyteen, ettei maahanmuuttajia mahdu sekaan. Tai lännen ”monikulttuurinen” rappio, jossa naisista tehdään itsekkäitä miesmäisiä ”itsensätoteuttajia” ja miehistä naismaisia homoja, lapsia ei synny tai jos syntyy, nekin vedetään mukaan kammottaviin perversioihin.

Kyllä, homoseksuaalisuus on tietenkin samaa kuin pedofilia. Tähän vihjaavia ”tehkööt mitä haluavat mutta jättäkööt lapset rauhaan” -puheenvuoroja on (taannoisen satukirjaskandaalin yhteydessä) kuultu jopa itsensä pääministeri Orbánin suusta. Asiaan kuuluu, että samaan aikaan katolisen kirkon piirissä tapahtunutta lasten hyväksikäyttöä on viime aikoihin saakka hyssytelty ja tuhansien lapsipornokuvien hallussapidosta kärähtäneen Unkarin Perun-lähettilään juttua yritetty painaa villaisella, alkaen siitä, että asiaa käsitelleen parlamentin ulkoasiainvaliokunnan pöytäkirjat määrättiin kymmeneksi vuodeksi salaisiksi.

Niin kuin tässäkin blogissa olen aiemmin kirjoittanut, ei vain Unkarin perustuslaissa avioliittoa ole määritelty miehen ja naisen väliseksi, vaan ”syntymäsukupuolen” muuttaminen on erikseen lailla kielletty (“transkieltopykälä”) ja adoptointi tehty käytännössä lähes mahdottomaksi muille kuin (hetero)aviopareille. Kaikesta huolimatta Unkarissakin on homopariskuntia, jotka yhdessä kasvattavat jommankumman puolison biologisia tai adoptiolapsia ja siis muodostavat lapsiperheen, jota vallanpitäjät eivät halua tunnustaa. Nyt sateenkaariperheiden yhteisö on lanseerannut kampanjan A család az család eli ‘Perhe on perhe’. Kampanjan kotisivulla korostetaan, asiantuntijoihin ja tutkimustietoon viitaten, että avioliiton ja perheen käsite on ihmiskunnan historian kuluessa monesti muuttunut, että samasukupuolisten vanhempien lapsena kasvaminen ei vahingoita lapsen kehitystä mutta sitä vastoin on lapsen etujen vastaista, että häntä yhdessä kasvattavista aikuisista toista ei virallisesti tunnusteta hänen vanhemmakseen.

Kampanjan tueksi on ilmoittautunut useita yrityksiä, julkisia toimijoita ja julkisuuden henkilöitä, myös Suomen Budapestin-suurlähetystö. Unkarin jalkapallomaajoukkueen maalivahti, Saksassa ammattilaisena pelaava Péter Gulácsi poseerasi Facebookissa vaimonsa kanssa kampanjan logo piirrettynä kämmeneensä ja kertoi: ”Mitä enemmän aikaa sitä viettää ulkomailla tai erilaisten ihmisten parissa, sen paremmin tajuaa, että se, että kaikki eivät ole samanlaisia, tekee maailmasta vain värikkäämmän, ja että tärkeintä on rakkaus, hyväksyntä ja suvaitsevaisuus toisia kohtaan.” Samoin teki toinen unkarilainen jalkapalloilija, samoin Saksassa pelaava Zsanett Jakabfi, Wolfsburgin joukkueessa kuusinkertainen naisten Bundesligan voittaja.

Mutta vastaääniäkin toki löytyy. Tässä blogissa on ennenkin mainittu Alapjogokért Központ (‘Perusoikeuksien puolesta -keskus’), joka on ihmisoikeusjärjestönä esiintyvä, hallitusta lähellä oleva ajatuspaja. Se puolestaan (kertoo uutissivusto Telex) kommentoi kampanjaa Facebookissa merkillisellä puheenvuorolla, jonka kohteena oli kampanjan tukijaksi ilmoittautunut lounasravintolaketju Fruccola.

Salaatti maistuu paremmalta kylmänä kuin lämpimänä. [Sanaleikki: unkarin meleg tarkoittaa sekä ’lämmin’ että ’homo’.] Yli neljänkymmenen muun tuotemerkin ohella myös Fruccola on päättänyt tukea sitä, että homoseksuaaliset parit saisivat adoptoida lapsia. Me taas päätimme, ettemme enää tilaa Fruccolalta…

Valistuneen suomalaisen nuorison edustaja, jolle näytin kuvaa, oli perin hämmentynyt. ”Siis noihan on drag queeneja. Miten se mitenkään liittyy sateenkaariperheisiin?” Kuva näyttää itse asiassa olevan peräisin jutusta, jossa kerrotaan dragia harrastavasta 8-vuotiaasta pojasta, mutta tätä teemaa ei ”Perusoikeuksien puolesta -keskus” lähde kehittelemään sen pitemmälle. Riittää yleisön shokeeraaminen tämmöisellä kuvalla, jossa on kaksi outoa naista muistuttavaa hahmoa, toinen kaiken lisäksi tummaihoinen. Vai riittääkö? Tämän Facebook-postauksen kommenttien kärjessä näkyy armotonta kritiikkiä: ”Fruccolasta olen ainakin tähän mennessä kuullut hyvää, Perusoikeuksien puolesta -keskuksesta en mitään.” ”Tämä postaus näyttää hyvin, millaisella henkisellä tasolla te olette. Onnittelut!”

***

Olen joskus ennenkin maininnut myös Krisztina Tóthin, joka on nyky-Unkarin nimekkäimpiä runoilijoita. Jo muutama vuosi sitten hän kirpeästi kommentoi julkisuudessa Unkarin julkisen keskustelun rappiota, kärjistymistä ja tyhmistymistä. Tähän haastatteluun liittyvästä tositarinasta, jossa Tóth kuvailee vierailuaan eräässä koulussa ja sen kirjallisuudenopetuksen tukahduttavaa ilmapiiriä, tuli jonkinlainen somehitti (suomensin sen julkisiin Facebook-muistiinpanoihini). Nyt Tóth on jälleen julkisuudessa, perin ikävällä tavalla. Ja viimeisimpänä syynä on Mór Jókai.

Mór Jókai (1825–1904) oli jonkinlainen Unkarin Dickens, romantiikan ja realismin rajamailla liikkuvia paksuja romaaneja suoltava kansallinen klassikko, jota pitäisi jostain syystä kovasti ihailla. (Sekä Dickens että Jókai ovat minulle aina olleet ongelma, kummankaan teosten päällekäyvään sentimentaalisuuteen en millään pysty tykästymään, en jaksanut niitä lukea edes alttiissa nuoruudessani, kun muuten söin paksuja historiallisia tiiliskiviä aamupalaksi.) Jókai oli jo elinaikanaan tavattoman suosittu, ja ”Mauri Jókain” romaanien suomennokset kuluivat jo yli sata vuotta sitten myös Suomen kansan käsissä. Tässä jutussa avainasemassa on romaani Az arany ember, aikoinaan suomennettu nimellä ‘Onnen kultapoika’. Se on monipolvinen fantasia-seikkailutarina miehestä, joka perustaa Tonavan saarelle jonkinlaisen onnellisten valtakunnan, missä voi – sopuisan mutta intohimottoman avioliittonsa vastapainoksi – elää yhdessä rakastettunsa kanssa.

Könyves Magazin -lehden haastattelusarjassa ”Mitä kirjailija lukee?” Krisztina Tóth jutusteli toimittajan kanssa, joka keksi kysyä, mitä kirjoja Tóth haluaisi lisätä koulujen kirjallisuudenopetuksen pakolliselle lukulistalle ja mitä poistaa. (Unkarin koulujen kirjallisuudenopetukseenhan sisältyy valtava määrä pakollista luettavaa, josta on yksityiskohtaisesti määrätty valtakunnallisessa opetussuunnitelmassa ja jota on paljon arvosteltu: nämä tavoitteet ovat täysin toivottomia ja todellisuudelle vieraita.) Poistettavista Tóth mainitsi ensimmäisenä Jókain ”Kultapojan”, ei vain siksi, että se on seitsemäsluokkalaisille liian raskasta ja vastahakoista luettavaa, joka saattaa tappaa kiinnostuksen kirjallisuuden klassikkoja kohtaan lopullisesti, vaan ennen kaikkea kirjan naiskuvien takia. Kuuliaisesti miestään palveleva vaimo ja yhtä kuuliaisesti ja kyselemättä sivuvaimoksi suostuva rakastettu antavat lapsille sukupuolirooleista perin oudon kuvan.

Tästä haastattelusta sitten HVG:n – siis riippumattoman ”laatulehden”! – toimittaja tekaisi klikinkalastelujutun, otsikolla “Krisztina Tóth poistaisi pakolliselta lukulistalta Arany emberin ja [Magda Szabón lastenkirjan] Bárány Boldizsárin sukupuoliroolien kuvauksen takia”. Ja siitäkös mekkala nousi, otsikkohan oli – kuten kirjailija ja kirjallisuudentutkija Gábor Schein osuvasti huomauttaa – hysterisoituneessa keskusteluilmapiirissä aivan ilmeinen haaste, täkysanaa ”sukupuolirooli” myöten. Tóth alkoi saada sekä sähköiseen että todelliseen postilaatikkoonsa sekä sähkömuotoista että aivan konkreettista sitä ihtiään. Hallituksen äänitorvi Magyar Nemzet otsikoi ironisesti: “Az arany ember pitää kieltää, kert’ se ei ole gender-yhteensopiva”. Siis “kieltää”. Samanhenkisillä uutis- ja keskustelualustoilla juttu on tosiaan jo ryöpsähtänyt siihen muotoon, että poliittisen korrektiuden ja liberaalin mielipideterrorin talibanit ovat kieltämässä Unkarin kirjallisuuden klassikkoja (hyvä kun eivät pistämässä silppuriin). Samaan syssyyn siteerataan kansainvälisillä altright-foorumeilla kiertäviä urbaanilegendoja siitä, miten länsimaiden yliopistoissa cancel-kulttuuri rehottaa siinä määrin, että pahaa patriarkaalista Shakespeareakaan ei enää saisi opettaa.

Eihän tässä tietenkään kirjallisuudesta ole enää kysymys, ei kirjallisuuden taiteellisista arvoista eikä kirjallisuudenopetuksestakaan. Koko jupakan käynnistymiseen ratkaisevasti vaikuttaneen HVG.hu:n kulttuurisivuilla Bálint Kovács päättelee:

Koiranpaskaa ei tungeta kirjailijoiden postilaatikkoihin [näin on ilmeisesti Krisztina Tóthille käynyt] silloin, kun jossain novellissa on käytetty sekavaa metaforaa tai runoon päätynyt todella raivostuttavan epäonnistunut kielikuva. Vaan silloin, kun kirjallisuus ei ole muuta kuin ryhmysauva, jolla poliittista vakaumusta voi hakata toiseen ihmiseen. Kun Jókaista tykätään tai ei tykätä ei siksi, että hänen romaaninsa ovat hyviä tai huonoja, vaan siksi, että kyseinen poliittinen vakaumus ei salli keskustelua kansallisista arvoista tai menneisyyden jonkin näkökohdan uudelleenarviointia, varsinkin jos tämä näkökohta saattaisi poiketa politiikan määräämistä suuntaviivoista. Kun Nobel-kirjailijan (muka) ammatillisessa arvioinnissa ei ole kyse kirjailijan teoksista vaan hänen kannanotoistaan tai kenties syntyperästään. Sillä niin kauan kuin Jókai ja kumppanit ovat politiikan leikkikaluja, niin kauan täällä ei tule olemaan kirjallisuuskeskustelua, vain koiranpaskaa postilaatikossa.

***

Ja kun nyt tuli puheeksi äidinkielen ja kirjallisuuden opetus Unkarin kouluissa, niin 15. helmikuuta julkistettiin vähin äänin ylioppilastutkinnon uusia vaatimuksia koskeva asetus. Unkarin äidinkielenopettajien liiton järkyttyneessä kannanotossa uudet tutkintovaatimukset – ja ennen kaikkea niiden autoritaarinen, alan ammattilaiset ja julkisuuden tykkänään ohittanut valmistelu –saavat lievästi sanoen ankaraa kritiikkiä. Käytännön tekstitaitojen kokeen tilalle on tuotu ”sivistystesti”, joka siis käytännössä edellyttää kirjailijoiden ja teosten nimien, yksityiskohtien ja vuosilukujen ulkoa pänttäämistä, ja näitä nimiä ja yksityiskohtia on koulun yksityiskohtaisesti säädellyssä pakollisessa lukulistassa kerrassaan kohtuuton määrä. Ylioppilaskokeen suullista kuulustelua varten on opiskeltava ei enää kuuden vaan kymmenen kirjailijan elämäntarinat ja tuotannot. (Suullinen kuulustelu. Niin juuri. Keski-Euroopassa ei jostain syystä voida toimia pelkkien kirjallisten tenttien varassa; ilkeästi arvelen pääsyyksi sitä, että lunttaaminen on maan tapa ja sitä on mahdoton torjua.)

Kaksi kappaletta on pakko siteerata sellaisenaan:

Koulun opetusohjelmasta tähän asti täysin puuttuneen Herczegin “löytämistä”, hänen kohottamistaan samalle tasolle Babitsin, Petőfin tai Attila Józsefin kanssa ei tue mikään vakavasti otettava kirjallisuustieteellinen tutkimus, ei ainutkaan merkittävä kirjallisuuden historia, se on siis pelkästään ideologinen ele.

Ideologinen luonteeltaan on myös se muutos, että uudessa suunnitelmassa ei kielihistoriaa koskevan tiedon osalta mainita unkarin kielen suomalais-ugrilaista alkuperää – jota tukee alan tutkimus – vaan sen asemesta nimetään “unkarin kielen sukulaisuutta koskevat hypoteesit”.


Korkeakoulu- ja perhepolitiikkaa

14 helmikuun, 2021

Jo jonkin aikaa on pitänyt kirjoittaa siitä, miten taistelu Unkarin yliopistojen “uudistuksesta” jatkuu. Ja erityisesti haastattelusta, jonka mm. tämän johdosta antoi noin viikko sitten Telex-uutissivustolle István Stumpf, entinen kansliaministeri ja perustuslakituomioistuimen tuomari, nyt helmikuun alusta yliopistojen hallintomallinvaihdoksesta vastaava virkamies (komissaari, kormánybiztos). Jutussa Stumpf vakuuttelee heti aluksi, että vaikka pääministeri Orbán Instagramissa toivotti hänet tervetulleeksi kuvaviittauksella Terminator-elokuviin (I’m back!), hän itse katsoo toimivansa pikemminkin rauhantekijänä ja rauhoittajana. Myöhemmin hän myös varovasti kritisoi “yliarvioinniksi” Unkarin kauppa- ja teollisuuskamarin puheenjohtajan László Parraghin kehaisua, miten uutta yliopistollista koulutusohjelmaa ei enää saisi käynnistää ilman kauppa- ja teollisuuskamarin hyväksyntää. Stumpf ei ole Fidesz-puolueen jäsen, mutta sanoo, että “tämän porvarillisen, konservatiivisen, kristillisdemokraattisen leirin arvomaailma” tuntuu hänelle läheisimmältä. (Siitähän toki voisi keskustella, edustaako Orbánin Unkarin hallinto oikeasti näitä arvoja vaiko vain radikaalia, populistista poliittista opportunismia.)

Stumpf uskoo ja toivoo yliopistojen säätiöpohjalle siirtämisen toimivan Unkarin tieteen ja yhteiskunnan parhaaksi, ja puhuu kauniisti myös siitä, miten tulevaisuudessakin pitäisi Unkarissa voida olla myös ensimmäisen sukupolven älymystöä. (Stumpf itse on koulujakäymättömien vanhempien lapsi “pienestä švaabikylästä”.) Tähänastisten yliopistojen säätiöimisten nostattamia protesteja ja konflikteja hän selittelee lempeän ymmärtäväisesti. Ministeriö on ehkä ajatellut vähän turhan teknokraattisesti, viestintä ei ole toiminut parhaalla mahdollisella tavalla, ja juridinen puolikin on vielä vähän keskeneräinen: yliopistojen uuden säätiöpohjan säätelemiseen tarvittaisiin uusi erillinen laki. Stumpf ei myöskään halua lainkaan ottaa kantaa siihen poliittiseen mutapainiin, josta haastattelija nostaa esimerkiksi kiukkuoikeistolaisen journalistin András Bencsikin taannoisen möläytyksen. HírTV-kanavan Sajtóklub (‘Pressiklubi’) –ohjelmassa Bencsik oli nimittänyt kapinoivaa teatteri- ja elokuvakorkeakoulua (SZFE) ‘nuhjuiseksi onkaloksi, jossa piileskeli haiseva, kapinen lahko’.

Ei Stumpf varmaan ole täysin väärässä kritisoidessaan Unkarin yliopistojen tämänhetkistä tilaa, “seisovan veden kulttuuria” ja vähimmän vaivannäön periaatetta. Erityisen uskottavalta tuntuu se huomio, että yliopistojen opettajien kehno palkkaus johtaa päällekkäisten virkojen kasaamiseen (Unkarissa tuntuu olevan ihan normaalia, että hoidetaan samaan aikaan useita professuureja), tehottomuuteen ja jatkuvaan rimojen laskemiseen. Totta on, että Unkarin yliopistot eivät ehkä ole kilpailukykyvertailujen kärjessä, ainakaan kansainvälisten yliopistorankingien perusteella (varsinkaan sen jälkeen, kun Keski-Euroopan yliopisto (CEU) käytännössä karkotettiin maasta). Kansainvälisistä yliopistorankingeista ja niiden kriteereistä voi toki olla monta mieltä, samoin “kilpailukyvystäkin”, jonka Stumpf ymmärtää aika lailla, hm, teknokraattisesti:

Nykyinen mallinvaihdos noudattaa osaksi länsieurooppalaisia – esimerkiksi Suomen tai Portugalin – malleja, mutta epäilemättä se myös noudattaa paljolti samaa logiikkaa, jota ministeri Palkovics on edustanut ja edustaa: miten liike-elämälle tilaajana voisi antaa suuremman roolin siinä, että yliopistokoulutuksen rakenne ja itse opetus olisi ketterä ja kilpailukykyinen.

Sehän tiedetään, että innovaatio- ja teknologiaministeri Palkovics on Viktor Orbánin “työperustaisen yhteiskunnan” takuumiehenä rakentamassa sellaista Unkaria, jossa olisi mahdollisimman vähän hyödyttömiä (ja ylikriittisiä) intellektuelleja ja mahdollisimman paljon sinikaulusväkeä saksalaisten autotehtaisiin. Mutta mitä ihmettä tarkoittaa Suomen malli tässä yhteydessä? Ja miten yliopistojen siirtäminen säätiöiden varaan, joita hallitsevat poliittisten vallanpitäjien nimeämät kuratoriot, parantaa tutkimuksen ja opetuksen resursointia ja nostaa niiden tasoa?

***

Komissaari Stumpf näyttäytyy tässä haastattelussa erittäin sympaattisena, järkevänä, rauhallisena ja tasapuolisena ihmisenä, joka ihailtavan uutterasti selittää parhain päin Unkarin hallituksen ja pääministeri Orbánin toimintaa. Ilmeisesti hänen roolinaan on toimia “hyvänä poliisina”, samalla kun hallituskoalitiota lähellä olevista media- ja somekanavista ja ajatuspajoista ammutaan kuraa kapinoivien korkeakoulujen (“suvakkihautomo”, libsikeltető, kuten Pesti Srácok -blogi SZFE:tä nimitti), protestoivien opiskelijoiden ja professorien niskaan. Toisentyyppinen charm cannon, kuten häntä on maailmalla nimitetty, on oikeusministeri Judit Varga, kunnianhimoinen, kaunis, tyylikäs ja lahjakas, urheilullinen ja musikaalinen nainen. (Tuossa yllä linkitetyssä jutussa on videoklippi, jossa hän soittaa viulua. Marraskuussa 2019 uuden jalkapallostadionin kunniaksi julkistetussa hauskassa videossa, jossa jalkapallo lentelee ympäri Budapestia ja singahtaa lopulta pääministeri Orbánin kuuluisalle edustusparvekkeelle, ministeri Varga taas pääsee näyttämään taitojaan pallon käsittelijänä.) Judit Varga ei pyri esiintymään lempeänä sovittelijana, pikemminkin terrierimäisen ärhäkkänä ja lojaalina taistelijana. (Yksi Twitter-kissatappelu oppositiomeppi Klára Dobrevin kanssa on ollut esillä tässäkin blogissa.)

Judit Vargan ja hänen miehensä Péter Magyarin kaunis ja menestyvä malliperhe (kolme poikaa!) on ollut osa ministerin julkista imagoa. Vielä joulun alla juorulehti Blikk julkaisi runsaasti kuvitetun jutun Vargan, Magyarin ja poikien tunnelmallisista ja lämminhenkisistä jouluvalmisteluista. Sittemmin on seurannut ikävämpää julkisuutta: uutisoitiin Vargan ja hänen miehensä sekä ostaneen huomiotaherättävän alhaiseen hintaan ison asunnon Budapestista että nostaneen valtion lapsiperheille myöntämää kodinperustamislainaa Balatonin rannalla sijaitsevan huvilan peruskorjaamiseen. (Virallisen selityksen mukaan he olivat tuolloin harkinneet asettuvansa sinne asumaan.) Perjantaina sitten samainen Blikk kertoi Vargan ja hänen miehensä olevan eroamassa. Ministeri hermostui ja vaati Facebook-sivullaan lehdistöä jättämään hänen perheensä ja yksityisasiansa rauhaan.

Toki. Mutta kun perheiden ja lasten suojelemisesta puhutaan, niin monelle tulee mieleen se, miten juuri ministeri Vargan jättämässä kohutussa lainmuutosesityksessä perheen suojelemisen nimissä tiettyjen ideologisten suuntaviivojen mukaisesti määritellään, millainen perheen pitää olla. Niinpä ministerin puheenvuoroon vastasi miehensä kanssa ottopoika Andrista kasvattava sateenkaariperheaktivisti Márton Pál ministerin omin sanoin:

Tammikuun lopussa perhettämme kohtaan käynnistetyn lehdistön yhteishyökkäyksen jälkeen emme halua reagoida mihinkään yksityiselämäämme koskettavaan kysymykseen, emme siis myöskään Blikk-lehden tänään ilmestyneeseen kirjoitukseen. Pyydämme lehdistön työntekijöitä: älkää vetäkö meidän yksityistä elämänpiiriämme mukaan poliittisiin peleihin, ja alaikäisten lastemme suojelemiseksi välttäkää yksityiselämäämme liittyvien juorujen levittämistä. Kunnioittaen: Judit Varga ja Péter Magyar.

Rouva ministeri, ymmärrän tunteenne, ja pyydän samaa Teiltä. Pyydän: pidättykää vetämästä meidän yksityistä elämänpiiriämme mukaan poliittisiin peleihin, ja alaikäisten lastemme suojelemiseksi välttäkää yksityiselämäämme liittyvien juorujen levittämistä. Kunnioittaen: Unkarissa elävät sateenkaariperheet.


Arvojen vartijat

5 helmikuun, 2021

Pari vuotta sitten kirjoitin täällä siitä, miten katolista kirkkoa kautta maailman viime vuosina ravistelleita lasten hyväksikäyttöskandaaleja on ilmennyt Unkarissakin, vaikka niitä aivan viime aikoihin saakka on pyritty hyssyttelemään ja painamaan villaisella. Unkarin katolisen kirkon korkeat edustajat ovat yleensä vakuutelleet, että tämmöistä ei Unkarissa tapahdu (koska unkarilaisessa kulttuurissa lapsia arvostetaan ja suojellaan…), ja jos onkin tapahtunut, niin harvoin ja kauan sitten, ja sitä paitsi kaikki on ”vuoden 1968” ja modernin seksuaalimoraalin höltymisen ja tapainturmeluksen syytä. 444.hu-sivuston pitkän journalismin palsta (tldr.444.hu) julkaisi tuolloin useampia kirjoituksia aiheesta, selvittäen muun muassa, että vaikka tilastoja ei julkisteta ja tietoja on vaikea löytää, Unkarissa on parin viime vuosikymmenen aikana käynnistetty tästä syystä prosesseja 20–30 pappia vastaan. Äskettäin sitten toimittaja Péter Urfi palasi aiheeseen kaksiosaisessa artikkelissaan.

Tarinan päähenkilö, josta käytetään vain nimikirjainta A, joutui joskus vuosituhannen alkuvuosina tuolloisen nuoren katolisen papin – jota lehdistössä on kutsuttu nimellä “Brunó” – seksuaalisten ahdistelujen uhriksi. Sittemmin on ilmennyt, että nuorisotyössä ja kesäleirien vetäjänä Brunó oli sopimattomasti lähennellyt ainakin pariakymmentä poikaa, ja luultavasti ilmoittamatta jääneitä tapauksia on paljon enemmän. A kertoi asiasta jo nuorena poikana kahdelle toiselle papille – György Snellille, joka nykyään on Budapestin apulaispiispa, ja nykyiselle Veszprémin arkkipiispalle György Udvardylle – mutta Brunó kiisti syytökset, häntä uskottiin, ja asia jäi tuolloin siihen.

Vuonna 2015 aikuiseksi varttunut A teki Brunósta uuden kantelun, ja nyt vihdoinkin pyörät lähtivät pyörimään. Brunón puuhia selvitettiin kirkon omissa elimissä Vatikaania myöten, ja pitkällinen prosessi päättyi lopulta Brunón erottamiseen pappisvirasta. Toisin kuin toisessa aiemmassa, “isä M:n” hyväksikäyttötapauksessa, jota Pannonhalman benediktiiniluostari oli käsitellyt mallikelpoisesti, julkisuuden, tiedotusvälineet ja uhrit huomioon ottaen, Brunoa suojelleet korkeat kirkonmiehet pyrkivät painamaan jutun villaisella, eivätkä edes uhrit saaneet tietää, mihin selvitys oli lopulta johtanut. Siitä puhumattakaan, että uhreilta olisi pyydetty anteeksi.

A ei tyytynyt tähän kohteluun vaan aloitti jonkinlaisen henkilökohtaisen julkisuustaistelun: kertoi kokemuksistaan lehdistölle, jakeli Budapestin Pyhän Tapanin basilikassa lentolehtisiä ja meni lopulta itse seuraamaan messua, jota toimittavalle arkkipiispa, kardinaali Péter Erdőlle hän oli vuosien mittaan kirjoittanut useita kirjeitä ja yhteydenottopyyntöjä. A ilmeisesti odotti lopulta saavansa Unkarin katolisen kirkon nimissä julkisen anteeksipyynnön. Sitä ei tullut, kardinaali Erdő vietiin kirkosta ulos huomaamattomasti sivuoven kautta ja toisella autolla, apulaispiispa Snell puolestaan teki A:sta rikosilmoituksen. Asia lähti etenemään kerrassaan oudolla tavalla. Poliisin jo kerran keskeytettyä rikostutkinnan aiheettomana syyttäjäviranomaiset ottivat asian uudelleen esiin. Väkisinkin vaikuttaa siltä, että joku vaikutusvaltainen henkilö oli jossakin vedellyt naruista…

Helmikuun alussa ollaan nyt siinä tilanteessa, että A on joutumassa oikeuteen syytettynä vainoamisesta ja uskonrauhan loukkaamisesta. Jälkimmäinen siis viittaa A:n esiintymisiin kirkossa ja messuissa, ensin mainittu taas siihen, miten A oli useita kertoja yrittänyt tavoittaa kahta Esztergomin hiippakunnan johtohenkilöä, lähettänyt useita tekstiviestejä ja sähköposteja, soitellut kirkonmiehille sekä toimistoon että kännykkään (puheluihin ei vastattu), ja kaksi kertaa käynyt apulaispiispa Snellin asunnon ulko-ovella, kerran jopa kiukuissaan potkaissut ovea. Ei puhettakaan esimerkiksi väkivallalla uhkailusta saati konkreettisesta väkivallasta, silti A yhdessä vaiheessa haettiin käsiraudoissa poliisiasemalle, missä häntä istutettiin putkassa ja kuulusteltiin tuntikausia.

Viranomaisten toiminta A:n tapauksessa on erityisen outoa, kun sitä verrataan toisenlaisten uhkailun ja vainoamisen uhrien kokemuksiin. Niistä kertoi 444.hu:lle juristi Júlia Spronz Patent-yhdistyksestä, joka puolustaa väkivallan kohteeksi joutuneita naisia. Spronzin mukaan A:n tapauksen käsittely on aivan toisesta maailmasta kuin ne, joita Patent-järjestön suojatit ovat saaneet kokea. Naiset, joita esimerkiksi väkivaltainen ex-mies on uhkaillut ja vainonnut paljon pahemmin ja konkreettisemmin kuin muutaman vastaamattoman puhelinsoiton verran, joutuvat usein odottamaan viikkokausia, ennen kuin viranomaiset ryhtyvät käsittelemään heidän rikosilmoitustaan, jos ylipäätään ryhtyvät, ja usein tutkinta lopetetaan niin, ettei edes ahdistelijaa itseään ole kunnolla kuulusteltu – A:n tapauksessa taas kuultiin joukoittain todistajia. Spronz ei myöskään tiedä ainuttakaan tapausta, jossa naista uhkaillut ja vainonnut mies olisi käyty hakemassa kotoaan ja pantu rautoihin.

Viime vuosikymmeninä näiden hyväksikäyttöskandaalien yhteydessä on monissa maissa nähty, miten katolisen kirkon mahtava organisaatio suojelee omiaan: lapsiin kajonneita pappeja on vähin äänin siirrelty toisiin seurakuntiin tai toisiin tehtäviin, uhreja yritetty vaientaa, ja pahimmassa tapauksessakin asia on usein haluttu käsitellä sisäisenä kurinpitokysymyksenä, sotkematta viranomaisia asiaan. A:n tapaus taas osoittaa, miten Unkarissa katolisen kirkon yhteydet poliisiin ja syyttäjäviranomaisiin ovat vahvat. Toisin sanoen: katolinen kirkko pystyy arvovallallaan vaikuttamaan viranomaisten toimintaan. Onko tämä toinen puoli siitä ilmiöstä, johon monet Unkarin nykyisen systeemin arvostelijat ovat kiinnittäneet huomiota: jos ja kun kirkko saa valtiolta erityisiä oikeuksia ja palveluksia, onko tämä korvausta siitä, että kirkolle on ”ulkoistettu” kansalaisten (asianmukainen konservatiivis-autoritaarinen) etiikka- ja arvokasvatus?

***

Äskettäin unkarilaiseen somekuplaani kelluskeli oppositiokansanedustaja Péter Ungárin kirjelmä, josta ensi kertaa tulin tietoiseksi semmoisesta kuin CSÉN, családi életre nevelés eli ’perhe-elämään kasvattaminen’. Tämä ei ole varsinainen koulujen oppiaine mutta kuitenkin sisältökokonaisuus, jolla on kansallisessa perusopetussuunnitelmassa oma puitesuunnitelmansa. Tämmöinen CSÉN sisältyi jo aiempaankin, vuoden 2013 kansalliseen opetussuunnitelmaan, mutta – kirjoittaa HVG:n blogipalstalla ”kkerenyi” – siitä on jo kauan, ja tuolloin liian konservatiiviseksi ja syrjiväksi arvosteltu CSÉN oli nykyisen rinnalla suoranaista suvakkikamaa. Uuden CSÉNin mukaan jo neljäsluokkalaiselle on asetettu tämmöisiä oppimistavoitteita:

– hänessä voimistuu geneettistä sukupuolta vastaava sukupuoli-identiteetti; hänessä muotoutuu hedelmällisyystietoinen [kyllä! termékenységtudatos on unkariksi tämä uuskielinen ilmaus] näkemys;

– hän tuntee perhesuunnittelumenetelmien vaikutusmekanismit ja sivuvaikutukset [!], hän on selvillä luonnollisen perhesuunnittelun modernin menetelmän [siis ”varmat päivät”, ainoa katolisen kirkon hyväksymä syntyvyydensäännöstelymenetelmä?] toiminnasta;

– hän tuntee vastuuta elämän suojelemisesta [tarkoittanee abortinvastaisuutta].

Lisäksi neljäsluokkalaisen kuuluu ymmärtää paitsi vastuunsa tulevana synnytystalkoolaisena myös paikkansa komentoketjussa:

– hänellä on käsitys alaisen ja ylemmän asemasta, hän noudattaa sopivaisuussääntöjä;

– hän pyrkii perheessä käyttäytymään terveiden stereotypioiden [!] mukaisesti.

Tämän johdosta siis oppositiopuolue LMP:n kansanedustaja Péter Ungár kirjoitti parlamentin puhemiehelle kyselyn, jota hän perustuslain sekä valtiopäivistä säädetyn lain perusteella vaatii toimitettavaksi perusopetuksesta vastaavalle ministeri Miklós Káslerille. Tämä ei ole Ungárin ensimmäinen tämmöinen tempaus. Jo aiemmin hän oli esittänyt vastaavantapaisen kysymyksen, joka koski tässäkin blogissa käsiteltyä äidinkielen oppikirjan outoa käsitystä miesten ja naisten kielestä. Siihen vastasi ministeriöstä valtiosihteeri Rétvári hämmentävän sekavalla vuodatuksella, jossa syytettiin Orbánia edeltänyttä Gyurcsányn sosialistihallitusta ja ”gender-muodilla ratsastajia” ja väitettiin, että ”liberaali vasemmisto” ”tekee politiikkaa jo lastentarhan lelukopastakin ja on heti lyömässä sormille matchbox-rataan tarttuvaa pikkupoikaa tai nuken kampaa kurottavaa pikkutyttöä”. Tähän viitataan myös Ungárin uudemmassa kysymyksessä:

”Arvoisa herra ministeri!

Perhe-elämään kasvattaminen (CSÉN) kuuluu Kansalliseen perusopetussuunnitelmaan omana puitesuunnitelmanaan. Tässä suunnitelmassa esitettyjen väitteiden osalta tiedustelisin herra ministeriltä:

Kun 9.–12. luokkien opetussuunnitelmassa mainitaan ”neitsyyden arvo, mitä merkitsee puhtaus, itsehillintä ja kieltäymys”, tai ”vakaumuksen muotoutuminen, se, että sanotaan KYLLÄ todellisille arvoille ja uskalletaan sanoa EI seksuaaliselle promiskuiteetille”, merkitseekö se, että myös suostumusikärajan ylittäneille oppilaille halutaan opetuksen välityksellä julistaa, millaista on oikea seksuaalimoraali?

Kun tämän ikäluokan opetusohjelmassa mainitaan ”raskauden keskeytyksen henkisten ja fyysisten vaarojen tunteminen (aborttien estäminen)” sekä ”elämän puolustaminen, sikiön puolustaminen – abortin ehkäiseminen”, merkitseekö se, että oppilaiden ei tarvitse tuntea voimassa olevia, myös Orbánin hallituksen voimaan jättämiä säännöksiä abortista ja sen oikeudellisista mahdollisuuksista, mutta sitä vastoin kylläkin hallituksen abortinvastaiset näkemykset?

Alaluokkalaisten osalta opetussuunnitelmassa mainitaan tavoitteena, että ”heillä on käsitys alaisen ja ylemmän asemasta, he noudattavat sopivaisuussääntöjä, pyrkivät perheessä käyttäytymään terveiden stereotypioiden mukaisesti, pyrkivät suorittamaan päivittäiset tehtävänsä säännöllisesti ja hoitamaan osansa kotiaskareista.” Tämä herättää kysymyksen: mitkä ovat CSÉNin puitesuunnitelman hyväksyneen ministeriön mielestä terveitä stereotypioita? Sukupuolistereotypiat?

Lopuksi kysyisin koko CSÉN-puitesuunnitelman osalta herra ministeriltä: ovatko tämän opetussuunnitelman laatijat ja hyväksyjät koskaan tavanneet oikeaa elävää unkarilaista teini-ikäistä?

Odotan vastaustanne kunnioittaen, nukenkampa kädessä.”


Säätiöt ja imperiumi, eli yliopistojen kova kohtalo

2 helmikuun, 2021

Tässä blogissakin oli viime syksynä esillä Unkarin teatteri- ja elokuvataiteen korkeakoulun (SZFE) valtausdraama, jonka laukaisi opettajien ja opiskelijoiden vastarinta hallinnonuudistusta kohtaan. Valtaus päättyi, kun koronapandemian johdosta määrättyjen rajoitusten takia ”kapinalliset” eivät enää voineet jatkaa opetusta ja työskentelyä vallatuissa tiloissa, mutta protesteja SZFE:n ”hallinnonuudistuksen” johdosta on kuultu sittemminkin. Ei vain johtoon nostettu Orbánin hallituksen oma teatteripaavi Attila Vidnyánszky nostattanut kulttuuriväkeä vastarintaan, vaan muutkin uudet SZFE:n opettajat – joita uudet vallanpitäjät ovat nimittäneet entisten, protestiksi eronneiden tilalle – ovat herättäneet kiukkua ja hämmennystä.

Tammikuun puolessavälissä julkisuuteen tihkui uusien opettajien lista, jota elokuvaohjaaja Kornél Mundruczón mukaan ”on lähes mahdoton kommentoida”. Listalta löytyy esimerkiksi Vilmos Velkovics, hörhöoikeistolaisten Echo TV- ja Hír TV -kanavien entinen toimittaja, joka kolme vuotta sitten herätti pahaa verta ”haastattelemalla” tuolloisten koululaismielenosoitusten yhtä vetäjää eli simputtamalla koulupoikaa kameroiden edessä jonkinlaisella lauseenjäsennystehtävällä. Uusien opettajien joukossa on myös Barbara Baska, jonka merkittävin työkokemus vaikuttaisi olevan toiminta pääministeri Orbánin Facebook-sivun videotoimittajana. Muuten, sanoo Mundruczó, ”kahta kolmasosaa uusista opettajista en tunne yhtään mistään, joten pidetään kiinni siitä, että tuntemattomista puhutaan vain hyvää tai ei mitään”.

SZFE:n päärakennuksen valtaus oli tähänastisista protesteista näyttävin mutta ei suinkaan ainoa. Unkarin korkeakoululaitosta ollaan nimittäin vauhdilla yksityistämässä säätiöpohjalle, ja tammikuussa on taas alkanut tapahtua. Loppiaisen jälkeen Magyar Narancs -lehti kertoi, että Debrecenin ja Szegedin yliopistot siirtyvät elokuussa säätiöpohjaisiksi, ja myöhemmin ilmeni, että sama koskisi myös Pécsin yliopistoa. Jo joulukuussa oli samaa uutisoitu Veszprémissä toimivasta Pannonian yliopistosta. Ainakaan Debrecenin ja Szegedin osalta konkreettisista yksityiskohdista ei tuolloin vielä tiedetty mitään, mutta yliopistojen korkein johto oli ilmeisesti saanut asiasta tietoja, jotka sitten vähitellen tihkuivat alemmille organisaatioportaille. Avoimuudesta tai yliopiston autonomisista päätäntäprosesseista ei ollut tietoakaan. Vaikka ensimmäisiä aavisteluja tämänsuuntaisista kehityksistä oli (lääketieteellisen yliopistokoulutuksen osalta) saatu jo edellisenä kesänä, tätä muutosta ollaan nyt ajamassa läpi äärimmäisen lyhyellä aikataululla ja pyörryttävää vauhtia. Tammi-helmikuun vaihteessa on jo edetty siihen, että asiasta äänestetään yliopistojen senaateissa.

Korkeakouluista vastaava Innovaatio- ja teknologiaministeriö perustelee uudistuksia toisaalta kansainvälisellä kilpailukyvyllä ja joustavuudella, toisaalta kansallisen kulttuurin edistämisellä. Vastapuolella taas uudistusten epäillään merkitsevän vain tieteen ja kulttuurin sitomista yhä tiukempaan ja lyhyempään liekaan. Uudessa järjestelmässä kunkin korkeakoulun rahoitus tulee toki edelleenkin valtiolta, mutta ylläpitäjänä on säätiö, jonka kuratorioihin poliittiset päättäjät nimittävät omia miehiään ja naisiaan (esimerkiksi äskettäin tässäkin blogissa esiintynyttä perheministeri Katalin Novákia on kaavailtu jäseneksi Szegedin yliopiston kuratorioon). Kuratorioiden jäsenet myös pysyvät tehtävissään kunnes kuolevat tai eroavat, eli vaikka jokin poliittinen ihme kaataisi Orbánin järjestelmän, hänen kaverinsa jäävät hallitsemaan korkeakoulusektorin päätöksentekoa. Yliopistolta viedään autonomia: Mérce-sivuston tiivistelmän mukaan valta esimerkiksi rehtorinnimityksen, toimintaohjesääntöjen ja kehityssuunnitelmien sekä budjetin suhteen siirtyy yliopiston senaatilta säätiön kuratoriolle. Myös yliopistojen omaisuuden siirtyminen säätiöille vie sen pois julkisesta valvonnasta ja avaa ovet kaikenlaiselle korruptiolle ja kähminnälle, jossa Unkarin nykyiset vallanpitäjät muutenkin ovat kunnostautuneet.

Innovaatio- ja teknologiaministeriön sivulla 18.1. julkaistussa tiedotteessa näitä syytöksiä yritetään torjua vakuuttamalla, että yliopistoille ei tehdä mitään ilman yliopiston senaatin omaa päätöstä:

Vasemmistomedia levittää jälleen valeuutisia. Toisin kuin HVG väittää, yliopistojen senaatit voivat päättää uusista mahdollisista hallintomallin muutoksista.
Strategisena päämääränä on, että maamme korkeakoulujen kilpailukykyä kasvattaisi joustavampi ja ennakoitavampi toimintaympäristö, Unkarin nuorten korkeatasoisen ja ajanmukaisen koulutuksen eduksi. Tätä alaa ohjaava ministeriö sopii strategisista ja kehityssuunnitelmista eri instituutioiden kanssa tänä vuonna alkavan EU:n budjettikauden mukaisesti. Hallitus neuvottelee hallintomallin vaihdoksesta ainoastaan yliopistojen senaattien aloitteesta.
Opposition valeuutistehdas ei tyydy vain vähättelemään koronaviruspandemian torjuntatoimia, vaan se myös levittää valheita yliopistojen uudesta ylläpitomallista. Kuitenkin ministeriön presentaatiosta leikatusta diasta näkyy hyvin, että hallituksen päätösprosessi voi käynnistyä vain senaatin aloitteesta, yliopiston tehtyä päätöksensä.

Mutta miten vapaasti yliopistojen senaatit näitä päätöksiä tekevät? Omassa kuplassani on eniten ollut esillä Szegedin yliopisto, tuoreimman kansainvälisen QS-rankingin mukaan Unkarin yliopistoista tasokkain. Virallisesti yliopiston siirtymisestä säätiömalliin piti äänestää yliopiston senaatissa viime perjantaina. (Päätöstä oli tosin jo kerran lykätty, ja vielä pari viikkoa sitten yliopiston rehtori vakuutteli, että minkäänlaista painostusta ei ole asiassa ollut eikä mikään ole vielä varmaa.) Jo viime keskiviikkona, valtion yleisradioyhtiön pääuutiskanavan lähetyksessä tästä kuitenkin kerrottiin jo ikään kuin asia olisi klappat och klart. Näin ainakin tv-kuvan alalaidan uutisnauhassa näkyy.

”Szegedin yliopisto muuttaa muotoaan. Yliopisto siirtyy säätiön ylläpitämäksi.”

Perjantaisesta senaatin äänestyksestä on nyt noussut melkoinen kohina. Yliopiston tohtorikoulutusohjelmaneuvoston edustaja, professori József Pál, joka sattumoisin on myös Fidesz-valtionhoitajapuolueen Szegedin osaston varapuheenjohtaja, äänesti vastoin edustamansa humanistisen tiedekunnan yksimielistä tahtoa eli säätiöitymisen puolesta, minkä jälkeen hän riipaisevin sanoin erosi senaatin jäsenyydestä. Saman omituisen äänestyspäätöksen, edustamiensa yliopistolaisten tahtoa tai omaa aiempaa lupaustaan vastaan, teki viisi muutakin senaatin jäsentä, muistuttaa yliopistolaisten protestiryhmä Veritas Virtus Libertas Facebook-sivullaan, ja äänestys ratkesi ”uudistuksen” hyväksi äänin 29 – 19 – 2 tyhjää. Jos nämä kuusi miestä (niin, vain länsieurooppalaisen herkistynyttä silmää voi hiertää se, miten vahva miesdominanssi Unkarin akateemisessa elämässä edelleenkin vallitsee) olisivat äänestäneet toisin, säätiöimishanke olisi tältä erää voinut kaatua, tai ainakaan sen ei olisi voinut väittää edustavan yliopiston oman korkeimman päätäntäelimen tahtoa.

Äänestys eteni muutenkin varsin merkillisesti. Verkkoviestimissä ja somessa kiertää videonauhoitus kokouksen loppuminuuteista, ja siitä käy selväksi, että tilanne oli erittäin kaoottinen. Rehtori László Rovó ilmoittaa ensin äänestettäväksi siitä, kumpaa aiemmin esitettyä ehdotusta lopullinen äänestys koskisi. Professori Pálin kirjallisuudentutkijakollega, professori Mihály Szajbély pyytää puheenvuoroa, vedoten siihen, että hänen puheenvuoronsa sisältö voisi olla olennainen edessä olevan äänestyksen kannalta, mutta ei saa. Rehtori ilmoittaa, että nyt seuraava äänestys ei vielä ole lopullinen, minkä jälkeen yliopiston lainopillinen edustaja puuttuu puheeseen ja ilmoittaa, että mikäli ensimmäinen esitys saa riittävän enemmistön, toisesta esityksestä ei enää tarvitse äänestää. Toisin sanoen: kenellekään ei tuntunut olevan selvää, mistä oikein äänestetään ja onko kyseessä lopullinen äänestys.

Professori Szajbély on nyt jättänyt virallisen valituksen ja vaatinut rehtori Rovólta, että senaatin perjantainen päätös mitätöidään ja asiasta järjestetään uusi kokous ja äänestys. Szegedin yliopiston osalta siis tilanteen voisi vielä toivoa olevan auki, tai ainakaan taistelusta ei vielä ole luovuttu. Pécsin yliopistossa puolestaan senaatti päätti selkeällä enemmistöllä “aloittaa neuvottelut” uuteen hallintomalliin siirtymisestä. Debrecenin yliopiston kerrottiin äänestäneen uuden säätiöpohjaisen mallin puolesta jo 21. tammikuuta csont nélkül, “ilman luita”, kuten unkariksi sanotaan, eli ehdotus oli mennyt ns. sukkana sisään. Tosin muutamaa päivää myöhemmin 22 yliopiston professoria julkisti vastalauseen, jonka mukaan “päinvastoin kuin julkisuudessa on ilmoitettu, tästä koko yliopiston historian kenties merkittävimmän muutoksen suunnitelmasta, päämäärästä, syistä, hyödyistä ja haitoista tai seurauksista ei ollut käyty laajaa ja intensiivistä keskustelua”.

Ehkäpä tämä kaikki liittyy siihenkin, että Szegedin kaupunki on opposition hallinnassa ja sosialistipormestari Botka oli avoimesti ottamassa kantaa ”hallintouudistusta” vastaan, Debrecen taas on uskollinen Fidesz-kaupunki, jota viime kunnallisvaalitappion jälkeen Fidesz-puolueen piireissä jopa puolivakavissaan ehdotettiin koko valtakunnan uudeksi pääkaupungiksi. Väkisinkin muistuu mieleen myös, miten Debrecenin yliopisto vuonna 2017 myönsi kunnia-civiksen arvonimen itselleen Vladimir Putinille.

Joka tapauksessa Unkarin yliopistot ovat nyt kulkemassa samaa tietä kuin jo aiemmin Unkarin Tiedeakatemia. HVG-lehdessä pari viikkoa sitten ilmestyneessä kirjoituksessaan József Pálinkás, atomifyysikko, entinen Unkarin Tiedeakatemian presidentti (2008–2014) ja sen jälkeen (2015–2018) NKFIH:n eli Suomen Akatemiaa vastaavan tutkimusrahoituselimen johtaja, lataa täyslaidallisen: vaikka suuri yleisö ei asiasta jaksakaan kiinnostua, meneillään on suuri muutostyö, jonka päämääränä ei suinkaan ole yliopistojen uudistaminen ja kehittäminen vaan Fidesz-puolueen verkostojen poliittisen ja taloudellisen vallan betonoiminen lopulliseksi. Tämä ”uudistus” tulee repimään yhteiskunnan hajalle, tuhoamaan myös koulutuksen tasa-arvon, ja sen lopussa häämöttää tilanne, jossa ”köyhien lapset kelpaavat vain palvelijoiksi kartanoihin tai tarjoilijoiksi kuratorioistuntojen juhlaillallisille”.


Murhaajien muistomerkki

29 tammikuun, 2021

Budapest (samoin kuin Wien) koostuu numeroiduista kaupunginosista, joilla on usein oma vahva alueellinen identiteettinsä. Kaupunginosat ovat myös hallinnollisia yksikköjä, joilla on omat valtuustonsa ja alipormestarinsa. Tämä tarina liittyy Budapestin XII kaupunginosaan, joka tunnetaan myös nimellä Hegyvidék, Vuoriseutu. Se ulottuu Budan puolen vanhan ydinkeskustan, I kaupunginosan rajoilta Budan kukkuloille ja koko kaupungin länsirajaan asti. Erityisesti kysymys on vuonna 2005 pystytetystä turul-muistomerkistä, joka seisoo kyseisessä kaupunginosassa lähellä Eteläistä rautatieasemaa (Déli pályaudvar).

Kuva Azonnali.hu-sivuston artikkelista.

Turul on kotkan tai haukan tapainen myyttinen lintu, joka ilmeisesti kuului unkarilaisten esi-isien – kuten muidenkin arokansojen – uskomusmaailmaan. Tämmöinen mytologinen kotka tai haukka legendan mukaan ilmestyi unessa Emeselle, myöhempien Unkarin kuninkaiden esiäidille, ja sittemmin johdatti unkarilaiset Karpaattien yli luvattuun kotimaahansa. Mahdollisesti turkkilaisperäinen turul-nimi mainitaan yhdessä ainoassa lähteessä, 1200-luvulla kirjoitetussa Kézain kronikassa, jossa myös ensi kertaa esitetään Attilan hunnit unkarilaisten esi-isinä. Kézain mukaan Attilan vaakunaan oli kuvattu kruunupäinen lintu, quae hungarice turul dicitur. 1800-luvulla kansallisromanttiset runoilijat nostivat turul-linnun Unkarin sankarillisen muinaisuuden symboliksi, ja viimeistään Unkarin tuhatvuotisjuhlista (1896) lähtien turul-patsaita on pystytetty ympäri entistä ja nykyistä Unkaria.

Vuonna 2005 Budapestin XII kaupunginosan hallinto päätti pystyttää tämmöisen turul-patsaan muistomerkiksi “toisen maailmansodan uhreille”. Päätös nostatti kuitenkin melkoisen tunnekuohun, joka on jatkunut viime aikoihin saakka, sillä aivan lähellä muistomerkin paikkaa tapahtui toisen maailmansodan loppuvaiheessa hirveitä – eikä ole ollenkaan selvää, mitä tähän paikkaan pystytetyn turul-patsaan on sen yhteydessä tarkoitus viestiä. Muutama päivä sitten, vainojen uhrien muistopäivän alla julkistetussa vähän yli tunnin mittaisessa dokumenttielokuvassa A gyilkosok emlékműve (‘Murhaajien muistomerkki’), jonka on tuottanut ja julkaissut uutissivusto 444.hu ja ohjannut Dániel Ács, tätä kammottavaa tarinaa puretaan, kertojina muun muassa aikalaistodistajia, journalisteja ja kansalaisaktivisteja, historiantutkijat Krisztián Ungváry ja Laura Csonka sekä aiheesta Orgia-nimisen romaanin kirjoittanut Gábor Zoltán. Elokuva löytyy myös YouTubesta, toivottavasti aikanaan myös tekstitettynä versiona. Suosittelen sitä jo nyt kaikille unkarintaitoisille, mutta varoitan: tarinaan sisältyy hirveitä järjettömän väkivallan kuvauksia.

Pitääkö kansallista yhteyttä luovista, perinteisistä kulttuurisymboleista muka luopua vain siksi, että niitä on 1900-luvun mittaan muutaman vuoden ajan käytetty väärin ja rikollisiin tarkoituksiin? Näin kysyy videolla XII kaupunginosan pormestari Zoltán Pokorni (nykyinen valtapuolue Fidesz) suuren kokousyleisön (eturivissä myös Viktor Orbán) edessä vuonna 2009. Tuolloin turul-patsaasta oli väännetty kättä kaupungin (tuolloinen pitkäaikainen sosialistinen ylipormestari Gábor Demszky) ja kaupunginosan oikeistokonservatiivisen hallinnon kesken jo neljä vuotta. ”Nyt kadun noita sanojani”, kommentoi Pokorni vuonna 2020.

Turul-patsasta pystytettäessä vuonna 2005 ei vielä yleisesti tiedetty, mitä kaikkea sen lähistöllä oli tapahtunut lokakuussa 1944. Tapahtumien puitteet olivat kyllä hyvin tiedossa. Sodan lopun alkaessa häämöttää valtionhoitaja Horthyn avuton yritys hypätä Saksan kelkasta oli epäonnistunut, Saksa miehittänyt maan, ja lopulta vallan Unkarissa otti nuoliristiläisten (nyilas(keresztes)) eli paikallisten natsien järjestö, jonka johtajasta Ferenc Szálasista tuli Unkarin oma Führer. Puna-armeijan vyöryessä kohti Budapestia nuoliristiläiset kävivät pääkaupungissa omaa piensotaansa ja ryhtyivät systemaattisesti likvidoimaan vastustajiaan: sekä poliittisia vihollisiaan että juutalaisia. (Unkarin maaseudun juutalaisyhteisöt oli tässä vaiheessa jo aikaa koottu ja kyyditetty Auschwitziin, mutta pääkaupungissa eli vielä tuhansittain juutalaisia.)

Unkarin antisemitismin pitkästä, rumasta historiasta on tässä blogissa ollut puhetta monesti ennenkin. 1920- ja 30-lukujen mittaan juutalaisvastaisuus ja ”juutalaiskysymyksen” puiminen oli jossain mielessä kuulunut viralliseen “kristillis-kansalliseen” ideologiaan ja politiikkaan: kansaa suorastaan rohkaistiin kantamaan kaunaa juutalaisille, joita oli eteenpäin pyrkivässä kaupunkikeskiluokassa “suhteettoman” paljon. Budapestissa juutalaiset asuivat enimmäkseen Pestin puolella eli Tonavan itärannalla, aristokraattisemmassa Budassa Tonavan länsipuolella heitä oli vähän – paitsi nimenomaan XII kaupunginosassa, jossa oli paljon uutta rakennuskantaa, ei vain herrashuviloita vaan myös uuden koulutetun kaupunkikeskiluokan asuntoja, yrityksiä ja teollisuutta.

Myös nuoliristiläisten paikallisjärjestö oli tässä kaupunginosassa poikkeuksellisen vahva. Se veti puoleensa sekä ”kansallismielistä” porvaristoa ja ei-juutalaisia pienyrittäjiä että sosiaalista kaunaa kantavia työläisiä Eteläisen rautatieaseman ympäristön proletaarikortteleista. Tutkija Laura Csonkan mukaan tässä joukossa oli vahvoja alaverkostoja ja tiivis yhteishenki. Kun lokakuussa 1944 nuoliristiläiset alkoivat jakaa aseita ja ryhtyä väkivaltaiseen toimintaan, joukon paine vei nopeasti mukanaan kidutusten ja joukkomurhien syöksykierteeseen nämä miehet, joista monet olisivat joissakin muissa oloissa kenties rauhassa jatkaneet rauhanomaista arkielämää, vaikkapa paistellen sämpylöitä paikallisessa leipomossa niin kuin yksi pahimmista joukkomurhaajista, leipurinkisälli Dénes Bokor.

Sitten päästetään kauheaa tarinaa kertomaan historiantutkijat ja aikalaistodistajat (kuten ilmeisesti parinkymmenen vuoden takaisella arkistofilmillä haastateltu Hanna Szegő, jonka pelasti kidutukselta ja verilöylyltä se taikauskoinen kunnioitus, jota tappajat tunsivat hänen pitkälle edennyttä raskaudentilaansa kohtaan). XII kaupunginosan nuoliristiläisten päämajaan ruvettiin kokoamaan juutalaisia, joita pahoinpideltiin, silvottiin, raiskattiin ja murhattiin joukoittain. Muutamien eloonjääneiden uhrien kertomuksista sekä sodanjälkeisten oikeudenkäyntien pöytäkirjoista rekonstruoituu tapahtumasarjoja, joita kuvaamaan on vaikea löytää adjektiiveja ja joita en halua tässä selostaa yhtään sen tarkemmin. Myös muutamia murhaajia esitellään. Mieleenpainuvin lienee isä Kun, katolinen pappi, joka ei vain kannustanut tappajia vaan oli itse mukana toimeenpanemassa verilöylyjä. (Unkarin perinteisten kirkkojen piirissä vaikutti monia ihmisiä, jotka suojelivat ja pelastivat joukoittain vainottuja juutalaisia, jopa oman henkensä uhalla. Tässä voisi mainita vaikkapa lasten pelastajan, pastori Gábor Sztehlon, tai sittemmin autuaaksi julistetun nunnan Sára Salkaházin, jonka nuoliristiläiset lopulta ampuivat Tonavaan yhdessä hänen suojelemiensa juutalaisten kanssa. Mutta oli tosiaankin myös sellaisia kuin isä Kun, joka saattoi aloittaa puheensa: ”Ylistetty olkoon Jeesus Kristus! Eläköön Szálasi!”)

Nuoliristiläisten ohella tähän tarinaan liittyy myös Turul. Se oli nimittäin nimeltään Horthyn Unkarin suurin ja merkittävin opiskelijajärjestö, jonka kansallismieliseen profiiliin kuului myös aktiivinen juutalaisvastaisuus. Turulin nuorukaiset ahdistelivat ja pahoinpitelivät juutalaisia, järjestivät juutalaisvastaisia kampanjoita, ja vuonna 1920 säädetyn numerus clausus -lain (jolla vähemmistökansallisuuksien, ennen kaikkea juutalaisten osuus yliopisto-opiskelijoista rajoitettiin vastaamaan kyseisen kansanryhmän osuutta koko väestöstä) sijasta he halusivat, että säädettäisiin numerus nullus.

Turul vaatii kouluihin ja yliopistoihin juutalaisille ”keltaista penkkiä” [so. segregaatiota: juutalaisten opiskelijoiden pitäisi istua ”häpeäpenkillä” erossa muista].

Itse asiassa turul-kotkasta tuli Unkarin nuoliristiläisten ja kansallissosialistien näkyvä ja paljon käytetty symboli.

Historiantutkija Krisztián Ungváry muistuttaa, että fasismiyhteyksistä riippumattakin turul-kotka on aina ymmärretty nimenomaan sotaisan isänmaallisuuden ja sotilaskunnian symboliksi. Muistomerkkinä se ehkä sopisi sodassa taistelleiden muistoa kunnioittamaan, mutta suorastaan loukkaavaa on pystyttää turul-patsas niiden viattomien siviili-ihmisten muistoksi, joita turul-kotkaa tunnuksenaan käyttäneet omat maanmiehet murhasivat. Aivan toista mieltä, niin, varmaan suunnilleen kaikesta ovat elokuvaan haastateltu äärioikeistolaisen Mi hazánk ‘Meidän isänmaamme’ -puolueen Előd Novák tai ne turul-patsaan luona kuvatut mielenosoittajat, joiden mielestä turul on unkarilaisuuden symbolina ainakin 35 000 vuotta vanha… ”Ja sillä on miekka, ei mikään Mooseksen sauva, heh heh.”

Hämmentäviä yksityiskohtia paljastui myös turul-patsaan jalustaan veistetyistä uhrien nimistä. Joukossa nimittäin on muuan József Pokorni, joka oli pormestari Pokornin isoisä – ja, kuten sittemmin on selvinnyt, ei uhri vaan yksi murhaajista. Itse asiassa patsaan jalustan nimilistasta löytyi tarkemmissa tutkimuksissa muitakin natsimurhaajia, satojen uhrien nimiä taas oli jäänyt pois. Kesäkuussa 2020 turul-patsaan kohtalosta ja sen mahdollisesta poistamisesta keskusteltiin jälleen. Elokuvan lopussa näemme, miten XII kaupunginosan valtuusto äänestää asiasta. Murtunut ja neuvoton pormestari Pokorni äänestää tyhjää, mutta enemmistö on patsaan säilyttämisen puolesta. Viimeisten tietojen mukaan nimet poistetaan patsaan jalustasta ja se nimetään uudelleen: ensimmäisen maailmansodan muistomerkiksi. Toisen maailmansodan uhreille on tarkoitus ruveta hankkimaan uutta muistomerkkiä.

Mitä tästä kaikesta pitäisi sitten oppia? Juuri äskettäin näin somekuplassani jonkun kommentoivan sitä, miten jatkuva 1900-luvun ihmisyydenvastaisten rikosten muisteleminen nostattaa ”holokaustiuupumuksen”, holocaust fatigue. Kauhutarinoita murhista ja kidutuksista ei kukaan kestä määräänsä enempää. Ei myöskään ole aivan mahdotonta ymmärtää, että jotkut kokevat nämä kauhutarinat syyttelynä ja vihjailuna kollektiiviseen syyllisyyteen, ikään kuin esimerkiksi pormestari Pokorni olisi jotenkin vastuussa siitä, mitä hänen isoisänsä on tehnyt joskus kauan ennen hänen syntymäänsä. Tai ikään kuin Unkarin nykyinen hallitus ja valtapuolue, joka virallisesti koko ajan julistaa nollatoleranssia antisemitismiä kohtaan ja tuomitsee jyrkästi sodanaikaiset hirmuteot, olisi jotenkin suojelemassa vanhoja ja uusia natseja. Eikö nyt lopultakin voisi antaa menneiden olla menneitä? Eikö nyt, kun kaikki syylliset ovat varmaankin jo lähteneet täältä isomman tuomarin eteen, vihdoinkin voisi lopettaa jälkiviisaat hurskastelut, kauhistelut ja pöyristelyt (“hyvesignaloinnin”, niin kuin sitä näköjään tietyissä piireissä nimitetään) ja siirtyä eteenpäin?

Valitettavasti menneisyys ei katoa mihinkään, ja ellei totuutta nosteta esiin ja pidetä esillä, sen tilalle nousevat tarinat. Hankala, kipeä, monisyinen ja ristiriitainen menneisyys korvautuu tunteisiin vetoavilla, yksinkertaisilla ja mustavalkoisilla kertomuksilla hyviksistä ja pahiksista. Näin on käynyt niille, jotka alun perin halusivat pystyttää typerän julmuuden muistomerkiksi kuvitellun kansallisen uljauden symbolin. Tai niille, jotka viime vuosinakin ovat kokoontuneet turul-patsaan luokse heiluttelemaan äärioikeiston punavalkoraitaisia ns. Árpád-lippuja ja huutelemaan samoja juutalaisvastaisia iskulauseita kuin kahdeksankymmentä vuotta sitten. Ja niin voi käydä myös niille, jotka mielellään unohtavat, että Budapestissa talvella 1944-45 propagandan ja porukan paine yhdessä lukemattomien henkilökohtaisten syiden kanssa teki murhaajia ja kiduttajia ihmisistä, jotka jossakin muussa tilanteessa olisivat voineet elää siivoa ja arvokasta elämää vahingoittamatta ketään. Niin voisi käydä myös meille.


Miten auto sanoo?

10 tammikuun, 2021

Niille, jotka eivät muista legendaarista sketsiviihdeohjelmaa “Velipuolikuu”: tämä otsikko on viittaus absurdiin sketsiin, jossa unohtumattoman Esko Hukkasen esittämää tutkijaa haastatellaan hänen “viestintää pienyhteisöissä” käsittelevän väitöskirjansa johdosta. Haastattelija päätyy lopulta kysymään, “miten auto sanoo”, mihin Hukkanen vakavin naamoin vastaa pärryttämällä huuliaan. Aloitetaanpa tämmöisellä yhtä absurdilla tekstiesimerkillä todellisesta väitöskirjasta:

“Ehkä, siksi se on outoa, että, kun jokin joku fraasi, joka taataan, jotta minut matkaan, se on, kun joku sanoo minulle: ‘Okei, hyvä on. Sinä olet pomo!’”, sanoo Branson. “Se minua suututtaa, että 90 prosentissa tapauksista, miten, tämä ihminen itse asiassa haluaa sanoa: ‘Okei, sitten, en usko teidän kanssanne samaa mieltä, mutta minä tulen rullaamaan ja tekemään sen koska te myönnätte minulle. Mutta jos se ei onnistu tulen olemaan ensimmäinen, joka muistuttavat, että se ei minun ideani.”

Tässä siis referoidaan saksaksi jonkun Bransonin ilmeisesti alun perin englannin kielellä kuvailemia kokemuksia esimiehen ja alaisen kommunikaatiosta. Teksti on osaksi oudosti muotoiltua, osaksi täysin käsittämätöntä, ja ilmeisimmältä selitykseltä vaikuttaa, että se on tuupattu virtuaalipaperille suoraan konekääntäjästä tarkistamatta, onko tulos kelvollista tai edes ymmärrettävää saksaa. Tämä kappale on ote Itävallan työ- ja perheasiain ministerin Christine Aschbacherin (konservatiivipuolue ÖVP) tuoreesta, Bratislavan teknisessä yliopistossa viime kesänä puolustetusta saksankielisestä väitöskirjasta Entwurf eines Führungsstils für innovative Unternehmen (‘Luonnostelma johtamistyyliksi innovatiivisille yrityksille’); laiskuuttani kopioin kuvan suoraan Der Standard -lehden jutusta. Aschbacherin kerrottiin eilen jättäneen eronpyyntönsä.

Kohu Aschbacherin opinnäytteiden ympärillä alkoi viime viikolla viestintätutkijan ja tunnetun plagiaatinpaljastajan Stefan Weberin blogista. Weber kertoo kiinnittäneensä ensiksi huomiota ministerin tv-esiintymisissä tämän taitamattomaan saksan kielen käyttöön ja hankkineensa siksi luettavakseen Aschbacherin gradun. Key account managerin pätevyysvaatimuksia käsittelevä opinnäytetyö on valmistunut Wiener Neustadtin ammattikorkeakoulussa vuonna 2006, ja Weberin mukaan se on yhtä tieteellistä katastrofia. Teksti on monin paikoin kieliopillisesti kömpelöä (välimerkki- ja kielioppivirheitä on vilisemällä) ja ajatuksellisesti sisällötöntä tai suorastaan järjettömän toisteista “haukionkalaa”. Ennen kaikkea “tutkielmaan” on suoraan kopioitu pitkiä pätkiä tekstiä sekä asiallisista lähdeteoksista että epämääräisiltä nettisivuilta, mutta lähdettä ei ole merkitty asianmukaisesti (pitkän sanatarkasti kopioidun kappaleen lopussa “vrt.”-viittaus) tai se on jätetty kokonaan merkitsemättä. Plagioitu sisältö vielä sikseen, mutta työssä on jo teknisestikin aivan huutavia puutteita, joita ei voisi katsoa läpi sormien edes seminaariesitelmässä. Siitä huolimatta se on saanut kiitettävän arvosanan (sehr gut)!

Tämän jälkeen heräsi tietenkin uteliaisuus ministerin väitöskirjaa kohtaan – alkaen siitä, olisiko hän edes saanut aloittaa tohtoriopintoja, jos maisterinpaperienkin pätevyys on kyseenalainen. Sekä Stefan Weberin blogissa että tutkivien journalistien käsittelyssä väitöskirja alkoi saada kylmää kyytiä. Weberin mukaan Aschbacherin saksan kieli lähestyy James Joycen tai William Burroughsin tajunnanräjäyttävän absurdeja kaunokirjallisia ulottuvuuksia: näin järjettömiä tekstipyörityksiä ei voi uskoa edes konekääntäjän tuottaneen, sillä Google Translate ja kumppanit ovat nykyään jo paljon fiksumpia. Turnitin-plagiaatinpaljastusohjelman mukaan väitöskirjasta 21 prosenttia on asiattomalla tavalla kopioitu muualta, ja todellinen plagiaattiprosentti lienee vielä paljon korkeampi, jos mukaan lasketaan kevyesti muokkailemalla ”referaateiksi” muutetut kopiopätkät.

Yhden erityisen kuvaavan ja raskauttavan esimerkkitapauksen nosti esille journalisti Corinna Milborn. Aschbacherin väitöskirjassa verrataan, hieman omituisella kielikuvalla, olettamuksia “merirokkoihin, jotka hidastavat veneen vauhtia”. Tämä kielikuva on peräisin Forbesissa ilmestyneestä Robert Tuckerin artikkelista (lähdeviite tietenkin puuttuu tästä kohtaa). Tucker kertoo kokeneensa tämän hidastavan vaikutuksen työssään yrityskonsulttina, “in my work with hundreds of teams”. Aschbacherin tekstiin tämä on päätynyt muodossa “tässä väitöskirjatyössä on tehty yhteistyötä satojen tiimien kanssa”, mikä tietenkään ei pidä paikkaansa. “Work”-sana, joka alun perin viittasi siteeratun Robert Tuckerin konsultintyöhön, on siis kiepsahtanut viittaamaan Aschbacherin väitöskirja-“tutkimukseen”. Onko tämä tahallista väärentämistä vai konekääntäjän tempaus? (Vai onko, niin kuin joku Weberin blogin kommentoijista uskoo, koko väitöskirja tilattu slovakialaiselta haamukirjoittajalta, joka ei osaa kunnolla englantia eikä saksaa?)

Sekä Wiener Neustadtin ammattikorkeakoulu että Bratislavan tekninen yliopisto ilmoittavat tutkivansa asiaa, ja mahdollista on, että Aschbacher menettää sekä maisterin- että tohtorinarvonsa. Ja niin kuin naispoliitikot näissä tapauksissa yleensä tekevät, myös Aschbacher on välittömästi ottanut vastuun teostaan ja eronnut tehtävistään. Tai siis: hän ei tunnusta plagiaattisyytteitä vaan vakuuttaa edelleen, että hänen opinnäytetyönsä ovat läpäisseet asianmukaiset tarkastukset. Koska media ja poliittiset kilpakumppanit eivät tähän tyydy, hän kuitenkin katsoo parhaaksi erota suojellakseen perhettään asiattomilta hyökkäyksiltä.

Näin päättyy poliittinen ura, jonka huipennus, ministerinvirka, alkoi lähes tasan vuosi sitten. Christine Aschbacher on – näin kertoo ORF:n uutissivu – vakaasta ÖVP-virkamiesperheestä (hänen isänsä oli Wundschuh-nimisen paikkakunnan pormestari) ja tuntenut liittokansleri Kurzin jo puolueen nuorisojärjestöstä saakka. Hän on aiemmin työskennellyt ÖVP-ministerien alaisuudessa talous- ja valtionvarainministeriöissä ja toiminut myös liike-elämän konsulttina. Koronapandemian laukaiseman talouskriisin takia Aschbacher on joutunut esiintymään julkisuudessa ikävissä merkeissä, kertomassa työttömyyden kasvusta, mutta ikäväksi taittui myös hänen toukokuinen julkisuustempauksensa: ministeri kuvautti itsensä maksamassa koronakriisin koettelemille perheille myönnettävää avustusta henkilökohtaisesti ja käteisenä suoraan perheen pienen lapsen käteen, mutta reaktiot eivät olleet pelkästään positiivisia.

Tällaisia plagiaattiskandaalejahan nähdään Sentroopassa tavan takaa. Saksassakin opinnäytetöiden kopioinnista ovat kärähtäneet useammat ministerit ja nimekkäät poliitikot, Itävallassa on muutama vuosi sitten puitu taannoisen ministerin ja nykyisen EU-komissaarin Johannes “Gio” Hahnin (ÖVP) väitöskirjaa, joka todettiin ei aivan hyvän tieteellisen käytännön vaatimuksia vastaavaksi – mutta koska väitöskirja oli tarkastettu jo 25 vuotta sitten, ei enää pystytty toteamaan, oliko se ollut tuolloisten standardien mukainen. Unkarissa väitöskirjan kopiointiin kaatui nykyisen presidentin edeltäjä vuonna 2012. Kaiken taustalla on tietenkin ikisentrooppalainen perinne, jonka mukaan “tohtorin” arvo ei liity tieteen tekemiseen vaan yhteiskunnalliseen asemaan. Se on säätymerkki, joka kuuluu parempien perheiden pojille, nyttemmin myös tyttärille, myös siinä tapauksessa, että nämä eivät itse kykene tuottamaan tieteellistä tekstiä.

Paikallisten perinteiden ohella Aschbacherin tapauksen voisi ajatella liittyvän yleisempiinkin kysymyksiin. Näin kielitieteellisesti suuntautuneena ns. humanistina sitä miettii, mitä nyt julkisuuteen tulleet opinnäytteet, täynnä järjetöntä sanojen pyörittelyä tai itsestäänselvää löysää lätinää, kertovat tämmöisen liikkeenjohto- ja konsulttitieteilyn tieteellisyydestä yleensä. Etenkin, kun jo vuosikymmenen-parin ajan opetus- ja tiedeinstituutioiden suoritusporras ja substanssiosaajat ovat saaneet tottua säännöllisin väliajoin kuuntelemaan ja tottelemaankin jostakin liike-elämän puolelta tuotua roolileikki-missio-visio-rajapinta-toiminnantahtotila-benchmarking-konsulttituubaa, pahimmillaan poliittisilta päättäjiltä ja hallintoammattilaisilta, joilla ei ole hajuakaan tämän kulloinkin “benchmarkattavan” tutkimus- tai opetusalan omista sisällöistä ja niiden merkityksestä.

Jotenkin lohdullista kuitenkin se, miten keisarin alastomuus jossain vaiheessa paljastuu. Koko tämä ministeri Aschbacherin eroon johtanut skandaali käynnistyi siitä, että plagiaatinpaljastajan huomio kiintyi ministerin kielellisen ilmaisun taitamattomuuteen – vähän samaan tapaan kuin sen sähköpostiin kilahtaneen lupaavan liiketarjouksen tai pankkitilin turvallisuusasetuksia koskevan viestin paljastaa huijaukseksi kömpelö kieliasu. Edes kielellä on sentään vielä jotakin väliä.


Nuorna vitsa väännettävä

6 tammikuun, 2021

Unkarissa on jo vuosikaudet käyty kiivasta keskustelua koulujen oppikirjoista. Useita esimerkkejä on ollut esillä tässäkin blogissa: opetussuunnitelmat ja oppikirjojen sisällöt näyttävät olevan yhä tiukemmin hallituksen käsiohjauksessa, ja tämä näkyy erityisesti aatteellisissa kysymyksissä, jotka liittyvät kansalliseen historiankirjoitukseen tai ns. perhearvoihin ja ns. perinteisiin sukupuolirooleihin.

Uusin kohu on noussut lukion äidinkielen verkko-oppikirjaan sisältyvästä tietokilpailukysymysten muotoon puetusta tehtäväsarjasta. Viestintää ja kommunikaatio-ongelmia käsittelevään osioon siis on sijoitettu tämmöinen kysely, jonka aiheena ovat miesten ja naisten erot eli sukupuolten välisen kommunikaation ongelmat.

”Naisten ja miesten verbaalisen kommunikaation ominaispiirteet eroavat toisistaan monessa kohdin. Siinä määrin, että se voi johtaa väärinymmärryksiin. Yritä selvittää, kumpi seuraavassa esitetyistä väitteistä tai sitaateista luonnehtii naisia ja kumpi miehiä!”

Tästä se lähtee:

Kuvan mahdollinen sisältö: tekstissä sanotaan 13. Kommunikaciós zavarok Nemek közti kommunikació 1/13 nők és a férfiak verbális kommunikációs sajátosságai számos ponton eltérnek. Olyannyira, hogy félre is érthetik egymást. Próbáld megállapítani, hogy következő állítások vagy idézetek melyike lehet jellemző nőkre, és melyik férfiakra! 1. állítás: Azonos nemű társaságban erről beszélgetnek: üzlet, politika, gazdaság, jogi kérdések, adók, sport, legfrissebb hírek, autók, másik nem, kütyük, praktikus dolgok. 2. állítás: Azonos nemű társaságban erről beszélgetnek: család, érzelmek, másik nem, társas élet, könyvek, ételek, italok, életproblémák, életstílus. 1. állítás: férfiak állítás: nők 1. állítás: nők 2. állítás: férfiak Újrakezdés Ellenőrzés

Väite 1: Samansukupuolisessa seurassa puhutaan liikeasioista, politiikasta, taloudesta, laki- ja oikeuskysymyksistä, veroista, urheilusta, uusimmista uutisista, autoista, vastakkaisesta sukupuolesta, laitteista ja vehkeistä, käytännön asioista. Väite 2: Samansukupuolisessa seurassa puhutaan perheestä, tunteista, vastakkaisesta sukupuolesta, seuraelämästä, kirjoista, ruoasta, juomasta, yksityiselämän ongelmista, elämäntyylistä.

[Vasemmanpuoleinen vastausnappula:] 1. väite: miehet – 2. väite: naiset
[Oikeanpuoleinen vastausnappula:] 1. väite: naiset – 2. väite: miehet

Ja näin se jatkuu. Niitä varten, jotka eivät viitsi kelailla läpi koko testiä (seuraavaan kysymykseen ei pääse, ennen kuin vastaus on tarkistettu oikeaksi tai vääräksi, ja oikeita vaihtoehtoja on tietenkin vain yksi), 444.hu-sivuston jutussa Kitti Fődi on laatinut tiivistelmän niistä stereotypioista, joita tällä ”testillä” on tarkoitus opettaa nousevalle nuorisolle. Tyypillisten puheenaiheiden lisäksi…

  • miehillä nyökkäys tai minimipalaute (”mm”, ”joo”) merkitsee myöntymystä (”olen samaa mieltä”), naisilla se merkitsee: ”kuuntelen ja tajusin, mitä sanoit, mutta en välttämättä ole samaa mieltä”;
  • naiset esittävät kysymyksiä keskustelun edistämiseksi tai ylläpitämiseksi, miehet vain saadakseen (lisä)tietoja;
  • miehet mielellään vaihtavat aihetta kesken keskustelun, naiset yhdistävät sanomansa aiemmin sanottuun;
  • naisille on tärkeää jakaa ongelmansa toisten kanssa, kertoa huolensa ja siten osoittaa molemminpuolista luottamusta, miehet taas tulkitsevat ongelmista kertomisen avunpyynnöksi ja vastaavat antamalla konkreettisia ratkaisuehdotuksia;
  • mies ei halua toistella rakastavansa naista, ”ettei se kyllästyisi”, nainen taas odottaa kuulevansa jatkuvia rakkaudentunnustuksia tai rupeaa muuten ajattelemaan, että ”se on kyllästynyt minuun”;
  • miehet tulkitsevat asioihinsa puuttumisen ”häiritsemiseksi” ja määräilynhaluksi, kun nainen taas haluaa huolehtimalla osoittaa välittävänsä toisesta;
  • kun mies raskaan työpäivän jälkeen istahtaa koneelle surfailemaan ilman sen kummempia taka-ajatuksia, nainen ajattelee, että mies ei halua kertoa hänelle raskaan työpäivänsä ongelmista eikä siis enää rakasta häntä;
  • kun naisella on ollut rankka työpäivä, mies haluaa antaa hänelle tilaa rauhoittua, nainen taas tulkitsee tämän tahalliseksi välinpitämättömyydeksi (”hän ei enää rakasta minua”);
  • kun mies saa ulkomailta hyvän työtarjouksen, hän odottaa ilman muuta naisen lähtevän mukaan, nainen taas vastaavassa tilanteessa päättää ensiksi kysyä miehensä mielipidettä;
  • kun nainen on kertonut ongelmansa ja saanut mieheltä siihen vastauksen, hän loukkaantuu (”se ei edes antanut minun kertoa koko juttua, sanoi vain mielipiteensä asiaan niin kuin se olisi sillä selvä”), mies taas uskoo auttaneensa, kun kertoi toisen ongelmaan selvän ratkaisun.

Nämähän ovat niitä tilanteita, joista amerikkalaisissa perhe-sitcomeissa on vuosikymmenten ajan lypsetty huumoria. Eikä vain Amerikassa. Tulee etsimättä mieleen takavuosien kotimainen huumorisarja Ou nou!, jossa karismaattiset miesnäyttelijät, Peteliukset ja Vierikot ja kumppanit, käyttäytyivät kuin stereotyyppiset naiset, kiljahtelivat, huokailivat, kävivät pitkiä ja monisanaisia pohdintoja tunne-elämästä ja ihmissuhteista tai lässyttivät aamiaispöydässä terveellisen aterian tärkeydestä töihin lähdössä olevalle vaimolle, joka vastaa yksitavuisilla mörähdyksillä. Hillittömän hauskaa. Meillä on nimittäin vankat käsitykset siitä, millaista on naisten ja millaista miesten kommunikaatiokäyttäytyminen, ja niistä me haluamme pitää kiinni. Tutkimuksilla, jotka vahvistavat uskoamme siihen, että miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta, että naisilla on tippaleipä- ja miehillä putkiaivot, on loppumaton kysyntä, kun taas päinvastaista todistavat tutkimustulokset eivät millään näytä pääsevän lehtien tiedepalstoille (tästä on jo vuonna 2004 ilmestynyt todella valaiseva artikkeli The Chronicle of Higher Educationissa).

Deborah Tannenin kuuluisan ja kiistellyn You Just Don’t Understand -teoksen vanavedessä kulkevat suositut keittiöpsykologiset parisuhdeoppaat kertovat meille, että miehet ja naiset puhuvat eri kieliä eivätkä siksi ymmärrä toisiaan. Usein näissä oppaissa asia myös esitetään siten, että miesparat ovat ikään kuin kömpelömpiä ja kyvyttömiä käyttelemään kielellisiä keinoja ja että kommunikaation sujumisesta on siksi vastuussa nainen, jonka pitäisi ymmärtää, ottaa huomioon ja sopeutua. Tätähän on Suomessa tutkinut jo ajat sitten Liisa Tainio, joka väitöskirjassaan 2001 analysoi paitsi parisuhdeoppaita myös pariskuntien haastatteluja – löytämättä haastatteluaineistosta mitään tukea sille, että naiset ja miehet puhuisivat eri kieltä ja että tästä aiheutuisi ymmärtämisvaikeuksia. Ja jo tätäkin ennen, suomalaisen genderlingvistiikan tienraivaajateoksessa, Lea Laitisen toimittamassa artikkelikokoelmassa Isosuinen nainen (1988) Auli Hakulinen analysoi miesporukoiden keskusteluaineistoa ja osoitti, että luottamuksellisissa tilanteissa miehet voivat yhtä hyvin kuin naiset keskenään myös juoruilla, puhua tunteista, perheestä ja ihmissuhteista, huokailla ja käyttää semmoisia naistyypillisiä kielellisiä keinoja kuin sanaa ihana.

Samantapaista ovat tietenkin kertoneet myös 444.hu:n haastattelemat unkarilaiset kielentutkijat. László Kálmán muistuttaa, että miesten ja naisten välillä voi toki kielenkäytössä olla eroja, jotka johtuvat miesten ja naisten erilaisesta yhteiskunnallisesta asemasta, erilaisista elämäntilanteista, erilaisista odotuksista, kasvatuksesta jne., mutta eri asia on, miten tätä pitäisi kouluopetuksessa käsitellä. On suorastaan järkyttävää, että koululaisia ei opeteta analysoimaan ja kyseenalaistamaan stereotyyppisiä käsityksiä ja kliseitä, päivittelee Kálmán:

Nämä [väitteet] on ilmeisesti kirjoitettu pelkästään mahatuntumalla, tarkistamatta asiaa yhtään mistään. Jos kemian tai fysiikan oppikirjassa esitettäisiin samanlaisia valetieteellisiä kysymyksiä kuin tämä 11. luokan oppikirja tarjoaa miesten ja naisten kommunikaatiosta, se olisi kansainvälinen skandaali. Jos reaaliaineissa odotetaan oppikirjojen perustuvan tieteelliseen tietoon, miksi näin ei ole kielenopetuksessa?

Tohtoriopiskelija Norbert Bencze puolestaan, joka parhaillaan tekee väitöskirjatutkimusta kielenkäytöstä pikatreffeillä, vahvistaa 444.hu:lle, että monet kyselytehtävässä esitetyistä stereotypioista eivät kerta kaikkiaan edes pidä paikkaansa. Esimerkiksi puheenaiheen vaihtaminen tai minimipalautteilla vastaaminen keskustelussa on, sukupuolesta riippumatta, paljon monimutkaisempi juttu.

Kieliasioissahan tunnetusti jokainen on omasta mielestään asiantuntija. Kammottavaa mutua ja urbaanilegendaa kielestä ja kielistä on helppo löytää, ja joskus sitä pääsee oppikirjoihinkin, muuallakin kuin Unkarissa. Olen joskus kymmenkunta vuotta sitten törmännyt suomalaisessa maantiedon oppikirjassa Pohjois-Euroopan kielistä kertovaan virheitä ja väärinkäsityksiä vilisevään mutu-pakettiin – mutta asia lienee sittemmin korjattu, ja joka tapauksessa kyseessä oli maantiedon oppikirja. Alan varsinaisten ammattilaisten luulisi tietävän asiat paremmin. Suomalaiseen äidinkielen oppikirjaan en tässä kuvatun kaltaista ”tietokilpailua” todellakaan pystyisi kuvittelemaan.

Unkarissa sitä vastoin asiaa pahentaa entisestään oppikirjatuotannon poliittinen kehikko. Myös äidinkielen oppikirja on valjastettu opettamaan virallisen ideologian mukaista käsitystä sukupuolirooleista, mutta vielä pahempaa on, että tälle ei ole vaihtoehtoa, sillä myös oppikirjojen kustantaminen on omittu valtion monopoliksi. Unkarin äidinkielenopettajien liiton johtokunnan edustaja Mariann Schiller toteaa lopuksi:

Ei suurin ongelma ole se, että tämmöistä voi ilmestyä [oppi]kirjassa, vaan se, että tämä on ainoa oppikirja, josta koulussa saa opettaa, opettajat eivät voi valita toista sen tilalle.