Pimeyden porteille

Terve taas lajitoverit!

Lähdetäänpä liikkeelle 444.hu-sivuston uudesta videosta, jota kovasti suosittelen kaikille unkarintaitoisille:

Näitä kahta toimittajatyyppiä fanitin jo silloin vuosia sitten, kun ne tekivät huumorilla höystettyjä poliittisia ajankohtaiskatsauksia silloiselle Index-uutissivustolle. Nyt ne tekevät Magyar Jeti -otsikolla 444.hu-sivustolle samantapaisia videoita, ja tuorein on otsikoitu ”Vielä 5 + 1 oppituntia siitä, miten todellisuudesta tehdään selvää”. Kysymys on siis siitä, miten Unkarin hallituksen media- ja propagandakoneisto irtoaa omaan rinnakkaistodellisuuteensa, ja nämä 5 + 1 kohtaa ovat seuraavat:

1. Sota. Ukrainassa sotivat milloin ”kaksi slaavikansaa keskenään”, milloin taas USA ja Venäjä, tai peräti USA ja Kiina. Unkari ei käy sotaa eikä halua siihen mukaan, ”tämä ei ole meidän sotamme” – silti Orbán väitti Tusványosin puheessaan myös, että ”ukrainalaisten ohella me unkarilaiset olemme ainoa kansa, jota tässä sodassa kuolee”.
2. ”Rotujen sekoittuminen”, jonka Orbán samaisessa Tusványosin puheessaan otti esille ja nostatti kansainvälisen kohun. Pian sen jälkeen Wienin-vierailullaan Orbán joutuikin selittelemään, että oli ”muotoillut sanansa harhaanjohtavasti” ja ne pitäisi nähdä ”kulttuurisessa kontekstissaan”.
3. ”Rezsiharc”, eli kansainväliseksi ”taisteluksi” tupeerattu Orbánin poliittinen kestokampanja energiakulujen pitämisestä kohtuullisina. Nyt kaasun, bensan ja sähkön hinnat ovat nousseet pilviin, ja sehän on tietenkin EU:n sanktiopolitiikan syytä. Itse asiassahan yksikään EU:n päättämistä sanktiopaketeista ei liity kaasukauppaan.
4. Mielipidetutkimukset. Miten ihmeessä kevään vaalien tulos ja Orbánin murskavoitto saattoi tulla oppositiolle niin suurena yllätyksenä? Itse asiassa tutkijat varoittivat tästä jo ennakolta, mutta opposition johtajat eivät halunneet uskoa. Omassa kuplassaan elää myös osa Orbánin vastustajista, kuten nähtiin elokuun lopulla Tranzit-festivaaleilla. Pääministerin kanslian parlamenttivaltiosihteeri Csaba Dömötör ja oppositiopuolue Momentumin kansanedustaja Miklós Hajnal väittelivät – paljolti Orbánin kannattajista koostuvan – yleisön edessä, ja Hajnal pyysi niitä yleisön edustajia nostamaan kätensä, jotka tosissaan uskoivat, että ”jos me olisimme voittaneet vaalit, niin lastentarhoissa pyörisi nyt homo- tai trans- tai sukupuolenvaihdosleikkauspropaganda”. Suuri osa yleisöstä todellakin nosti kätensä.
5. Palkankorotukset. Opettajien surkeista palkoista on viime aikoina taas kohuttu ja osoitettu mieltä. Ennen kevään vaaleja palkankorotuksia luvattiin muun muassa opettajille, mutta vaalivoiton jälkeen korotukset jäivät tulematta. Kenen syytä tämä on? No tietenkin ”vasemmisto tekee työtä sen eteen, että terveydenhuollon ja opettajien palkankorotukset eivät toteutuisi”. Palkankorotukset piti nimittäin rahoittaa EU:n tuilla, jotka nyt jäävät tulematta, jos ilkeä Brysseli uskoo vasemmiston parjauksia. Onneksi EU-tukien puute ei osu kaikkien palkkoihin: Viktor Orbán nosti juuri oman palkkionsa kaksinkertaiseksi (3,5 miljoonaa forinttia eli nykykurssin mukaan n. 8700 €), myös ministerien ja valtiosihteerien palkkoja korotettiin reilusti. Unkarin valtiolla oli myös varaa ostaa osuus Vodafone-yhtiöstä, joka kaiken lisäksi on viime aikoina tuottanut tappiota.
6. Ja lopuksi: samalla kun maahan on julistettu kriisitilanne sodan takia ja entistä useammat unkarilaisperheet kamppailevat toimeentulostaan, Unkarin mediajulkisuutta loppukesällä hallitsivat pääministerin iloiset havaijipaitaiset, kesäpartaiset lomakuvat.

Näin on siis todellisuudesta tehty selvää (valóság felszámolva)! Mutta ei tässä vielä kaikki. Olen viime päivät Ukrainan sotatapahtumien ohella (niistäkin tulee vielä puhe) ihmetellyt erinäisiä muitakin leukojaloksauttavia Unkari-uutisia.

Ensinnäkin: koulujen kapina jatkuu yhä. Jos ja kun opettajat eivät uskalla työpaikan menetyksen uhalla lakkoilla tai lähteä kaduille, niin koululaiset järjestävät solidaarisuusmielenilmauksia, kuten äskettäin useamman budapestilaisen lukion luona. Esimerkiksi tästä jutusta löytyy video, jossa koululaiset laulavat ja pitelevät kylttejä ja banderolleja, joissa lukee ”OLEMME KANSSANNE” ja ”MAKSAKAA PALKKAA MEIDÄN OPETTAJILLEMME”. Tuntuu vaikealta uskoa, että nämä protestit johtaisivat mihinkään – mutta ainakin ne kertovat siitä, että koululaitoksessa alkaa kuppi mennä nurin kaikilta asianosaisilta.

Toinen viime päivinä puhuttanut teema on uusi, 15.9. voimaan astunut sisäministerin määräys koskien lakia ”sikiön elämän suojelemisesta”. Aborttia ei Unkarissa ole (vielä!) kielletty, mutta uuden säädöksen mukaan raskaudenkeskeytyksen hakemuslomakkeeseen on lisätty kohta, jossa lääkäri vakuuttaa, että ”raskaana olevalle naiselle on terveydenhoitopalvelujen tarjoaja yksiselitteisesti tunnistettavalla tavalla osoittanut sikiön elintoimintojen käynnissä olemista osoittavan seikan”. Tämä siis tarkoittaa, että aborttia hakevan naisen on todistettava, että hänet on pantu kuuntelemaan sikiön sydänääniä. Tai näin tätä määräystä on yleensä julkisuudessa tulkittu, vaikka itse asiassa muotoilu on niin epämääräinen, että sen perusteella lääkäri voi tehdä tai jättää tekemättä melkein mitä hyvänsä.

Sydänäänipykälä on nostattanut omassa some- ja mediakuplassani raivokkaita protesteja. Ensi keskiviikoksi on suunnitteilla mielenosoitus, ja tietenkin useammat lääkärit ovat tuominneet tämän määräyksen täysin järjettömänä naisten kiusaamisena. Sydämen (tai sen jonkinlaisen alkeismuodon) lyönnit alkavat olla havaittavissa vasta kuudennella raskausviikolla, mutta raskaus voidaan todeta ja keskeyttää jo ennen tätä. Ei myöskään ole osoitettavissa, että tällä tavalla päästäisiin lainmuutoksen tavoitteeseen eli vähentämään raskaudenkeskeytysten määrää. Kalifornian yliopistossa vuonna 2011 tehdyn tutkimuksen mukaan (kertoo Lakmusz-faktantarkistussivuston artikkeli) naisten aborttipäätökseen ei olennaisesti vaikuttanut se, että heille näytettiin sikiön ultraäänikuvaa. ”Sydänäänipykälä” on ollut voimassa Pohjois-Makedoniassa – kertoo asiasta kampanjoinut Mi Hazánk (‘Meidän isänmaamme’) -äärioikeistopuolueen Dóra Dúró (kyllä, se sama sateenkaarisatukirjan silppuaja) – mutta sielläkään se ei, toisin kuin Dúró väittää, vaikuttanut olennaisesti aborttien määrään, ja nyttemmin se on myös poistettu. Pohjois-Makedonian aborttilainsäädäntö on nykyään varsin vapaa, ja abortit vähenevät muista syistä. Mutta tässäkin asiassa Unkarissa ideologia puhuu ja tosiasiat vaikenevat.

Katsaus Unkarin vaihtoehtoisiin todellisuuksiin päättyy pimeyden porteille eli Ukrainan sotaan. Unkarin suhde Venäjään ja Putiniin on koko sodan ajan ollut ongelmallinen. Muodollisesti ollaan EU:n yhteisrintamassa, tuomitaan Venäjän hyökkäys ja tuetaan Ukrainaa humanitaarisen avun keinoin, etenkin ottamalla vastaan ukrainalaisia pakolaisia (ja tässä ei Unkarin apu ole ollut suinkaan mitätöntä). Toisaalta energiariippuvuus Venäjästä – kaasu, jolla Unkarin kodeista suurin osa lämpiää, ja Venäjältä tilattu ja luototettu Paksin ydinvoimalan laajennus – ja rezsicsökkentés eli poliittiseksi valttikortiksi kehitetty energiahintojen alentaminen ovat tehneet Orbánin Unkarista energiasodan panttivangin. Ristiriitaa on yritetty ratkoa ja viides kolonna -syytöksiä torjua pakenemalla tuohon jo alussa mainittuun rauharetoriikkaan: ”tämä sota ei ole meidän sotamme, Unkari haluaa vain pysyä erossa sodasta ja turvata kansalaistensa rauhallisen elämän.” Mutta panokset kovenevat ja tilanne kiristyy.

EU:n kovistellessa Unkaria demokratian ja oikeusvaltion rapauttamisesta ja uhkaillessa tukien jäädyttämisellä myös Orbán on puolestaan alkanut uhkailla torppaavansa Venäjään kohdistuvat energiapakotteet. (Kremlistä on jo kuulunut asianmukaisia kiitoksia Unkarin ”suvereenista” esiintymisestä.) Äskettäin päättyneessä Fidesz-KDNP-koalition parlamenttiryhmän kokouksessa Orbánin kerrotaan kehottaneen puoluetovereitaan tekemään kaikkensa, jotta Brysseli peruuttaisi pakotteet viimeistään vuoden loppuun mennessä. Kokous pidettiin suljetuin ovin, mutta sitä seuranneessa tiedotustilaisuudessa Fidekszen ryhmyri Máté Kocsis kertoi, että energiapakotteista halutaan järjestää ”kansallinen konsultaatio” eli taas yksi johdattelevista kysymyksistä koostuva propagandapaketti. Pakotteet nimittäin, näin kuuluu Unkarin virallinen selitys, eivät haittaa Venäjää vaan syöksevät Euroopan energiakriisiin, ja sitä paitsi ne ovat ”Brysselin eliitin” mielivaltaa, MIKSI KANSALTA EI OLE KYSYTTY?

Eikä tässä kyllin. Orbánin esiintyessä rauhanmies-valtiomiehenä, joka haluaa vain pitää Unkarin täysin erossa tuosta kamalasta Ukrainan sodasta, hänen apurinsa ja Fidesz-puoluetta lähellä olevat mediavaikuttajat ovat tuutanneet enemmän tai vähemmän selvää putinistista propagandaa. Venäjän liikekannallepanon yhteydessä tähän propagandakoneeseen on näköjään potkaistu lisää kierroksia. Tänään Magyar Nemzet, entisen konservatiivisen päivälehden nimen ja logon ominut hallituksen propagandatorvi, julkaisi todella hämmentävän ”mielipidekirjoituksen”. Sen jonkinlaisena motto-otsikkona on ”Kaksi Unkaria – meidän on hinnalla millä hyvänsä pysyttävä erossa Naton ja Venäjän yhteenotosta!”, ja varsinaisesti juttu on otsikoitu ”Sota alkaa nyt”. Kirjoittajan nimi tuntui tutulta, ja sitten muistin – Tamás Pilhál on aiemmin mainittu tässä blogissa, hän on se toimittaja, joka Fidesz-mielisen Pesti Srácok -sivuston jutussaan keväällä 2019 teki vähäkainut eli julkaisi törkein kommentein varustetun, salaa räpsäistyn kuvan nuoresta oppositioaktivistinaisesta, jonka lyhyehkö hame oli istuessa luiskahtanut vähän turhan paljastavaan asentoon.

Tällä kertaa Pilhál on päästetty hekumoimaan edessä olevan sodan kauhuilla. Sillä nyt se sota vasta alkaa:

Tähänastinen, Putinin sotilaalliseksi erikoisoperaatioksi nimittämä toiminta on ollut vain pientä lämmittelyharjoitusta, lastenleikkiä sen rinnalla, mitä nyt on odotettavissa. Muutaman päivän päästä ei vain kaksisataatuhantinen, vapaaehtoisista ja ammattisotilaista koostuva tutkimusretkikunta vähän silittele ja taputtele Ukrainan sotilaallisia kohteita vaan miljoonapäinen armeija hyökyy naapurin kimppuun pyyhkäisemään tieltään amerikkalaisten sotaan usuttamat, Bandera-kultin kyllästämät, syöttinä käytetyt ukrainalaiset. Näyttää siltä, että sievistelyn aika on nyt ohi. Pelkään pahoin, että tästä lähtien ei menehdy vain satoja vaan tuhansia päivässä, odotettavissa on hirvittävä tilinteko ja kosto. Tulee se, mikä olisi hinnalla millä hyvänsä pitänyt välttää.

Pilhálin näkemys sodan syistä on myös selkeä. Syypää on USA ja sen sotateollisuuden kyltymätön ahneus. Sen takia Putinia ei kuunneltu, kun hän nöyryytetyn, ahdistetun (aivan kuin Unkari Trianonin jälkeen, yhyy) kansakuntansa puolesta pyysi, ettei vihamielisiä sotilastukikohtia tuotaisi hänen naapuriinsa.

Suunnitelmana oli sota. Vuonna 1991 nöyryytetty, meidän Trianonimme tapaan (vaikka suhteessa paljon vähemmän) silvottu Venäjä piti ahdistaa nurkkaan, vuodattaa kuiviin sodalla ja pakotteilla ja vielä kerran, ehkä lopullisesti pilkkoa. Sen jälkeen voisi seurata tuollaisiin tilanteisiin kuuluva, aito amerikkalainen vapaa rosvous, jollainen pantiin toimeen vuoden 2014 jälkeen Ukrainassa tai vuoden 1990 jälkeen meillä Keski-Euroopassa. Kahmitaan haltuun kaikki tehtaat ja viljelysmaat ja raaka-aineet, pystytetään nukkehallitus ja samalla valehdellaan paikallisille päin naamaa: tässä teille vapaus ja demokratia!

Entisen Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan siirtyminen vapaan markkinatalouden piiriin oli kipeä prosessi, jossa moni asia meni pieleen ja jäi kaivelemaan. Mutta tämän myöntäminen on eri asia kuin Venäjän propagandavalheiden toistelu. Esimerkiksi sen sitkeähenkisen väitteen, että Länsi olisi ”luvannut”, että Nato ei laajene Venäjän naapuruuteen. (Tämmöistä lupausta ei annettu – eikä Nato ole ”laajentunut”, vaan Baltia ja entinen Itä-Eurooppa halusivat itse Natoon, erittäin painavista syistä, kuten nyt on nähty.) Pilhálille Ukrainan Maidanin kansannousu oli ”CIA:n vallankaappaus”, Ukrainan vähemmistöjä ”vainotaan systemaattisesti” ja Donbassin venäläistä väestöä kohtaan on käyty ”tuhoamissotaa”. Ja tästä kaikesta tulee unkarilaiselle mieleen jälleen kerran Trianon:

Samaan aikaan Macron nimitti venäläisten valtaamien (takaisinvalloittamien) alueiden kansanäänestyksiä parodiaksi. Hän sanoi, että ellei tämä olisi niin traagista, se olisi hänestä vitsikästä. Mikä Ranskan presidentille on parodiaa ja vitsiä, ei paikallisille asukkaille ole sitä. Miten tuttua! Eräs toinen ranskalainen, Clemenceau, ei hänkään halunnut kuulla itsemääräämisoikeudesta tai kansanäänestyksistä, kun kirjoituspöydällään paloitteli meidät…

Nyt siis on alkanut todellinen sota, ja siihen ei Unkari missään nimessä saisi joutua. Eikä vain siksi, että – näin Pilhál pauhaa suorastaan janusputkosmaisin äänenpainoin – siinä tulee tuho. Vaan…

Toisaalta siksi, että Venäjä ei vuosikymmeniin ole ollut meidän vihollisemme. Päinvastoin, se on meille rehellisempi kumppani kuin jotkin niin kutsutut ”liittolaisemme”, jotka satakaksi vuotta sitten tuuppasivat meidät kuolemanselliin ja sulkivat oven.

Näin on upottu syvälle kansallisromanttisiin vihahuuruihin ja ruikutuksiin häijyistä naapureista, jotka kaikki jostain käsittämättömästä syystä vihaavat Unkari parkaa. Ainakin osa Pilhálin kirjoituksen lukijoista kuulee koirapillin ja vaeltaa sen perässä salaliittoteorioiden upottavalle suolle. Muilla ei sitten olekaan väliä. Jos joku Brysselissä tai Amerikassa tästä hermostuukin, niin mitä sitten? Vaikka todellisuudessa Unkarin hallituksen mediaimperiumissa vallitsee tiukka ideologinen kontrolli, Orbán voi aina selittää Brysselin niuhottajille, että tämähän oli vain yksityinen mielipidekirjoitus, koska sananvapaus.

Ilta on jo myöhä, ja nukkuakin pitäisi. Jätän siis Tamás Pilhálin pimeyden porteille mehustelemaan ”kohta alkavalla” sodalla, jossa kohta ”jopa kaksi miljoonaa venäläistä sotilasta seisoo kiireestä kantapäähän aseissa” (öö, siis ei puhettakaan käsiin hajoavista varusteista ja Venäjän-Jaappanin sodan aikaisista Mosin-Nagant-kivääreistä?) valmiina ”pyyhkäisemään kartalta parin vuosikymmenen [!] ajan Ukrainaksi nimitetyn alueen”. Ja poimin viimeaikaisten Unkari-uutisten Pandoran-lippaan pohjalta pienen palasen toivoa, tai ainakin hykerryttävää vahingoniloa. USA, tuo roistovaltio, on nimittäin juur’ikään lähettänyt Unkariin uuden suurlähettilään. David Pressman on tässä some-selfiessään menossa tapaamaan presidentti Katalin Novákia, tuota perinteisten perhearvojen ylipapitarta ja kansainvälisten ”aito avioliitto” -järjestöjen yhteyshenkilöä, joka jo salkuttomana ”perheministerinä” ollessaan pyrki aktiivisesti estämään homosuhteessa eläviltä lasten adoptoinnin. Mukana Pressmanilla on lapset ja puoliso.

Advertisement

Koulujen kapina jatkuu

Olen tässä blogissa ennenkin kirjoitellut Unkarin koulujärjestelmän ongelmista ja niiden nostattamista mielenilmauksista. Orbánin Unkarissa oppikirjojen tuotanto on monopolisoitu valtion hallintaan ja opetussuunnitelmien sisältöjä väännetty yhä selvemmin kohti tunkkaista entisaikojen nationalismia (jopa täyttä ”villin historian” puolelle menevää huuhaata) sekä ”perinteisiä” käsityksiä yhteiskunnasta, perheestä ja sukupuolirooleista. Oppilaat, opettajat, vanhemmat ja asiantuntijat valittavat, että yksityiskohtia myöten säädelty, nippelitiedon pänttäämistä korostava yliperinteinen opetussuunnitelma vaatii mahdottomia eikä vastaa nykyisen maailmanajan koululaisten tarpeita tai elämäntilannetta. Samaan aikaan opetuksen toteutus on kriisiytymässä.

Koulujen keskitettyä ja autoritaarista hallinto- ja rahoitusjärjestelmää on arvosteltu jo vuosikaudet, mielenosoituksia ja ns. ruutupaitakapinaa myöten, resurssipula on huutava ja opettajien surkea palkkaus uhkaa rampauttaa koko koululaitoksen, kun vähänkin kynnelle kykenevät pakenevat opettajantyöstä muille aloille tai peräti muihin maihin. Lukuvuoden alkaessa on taas kuultu kouluista avunhuutoja, kun täyttämättä oli vielä elokuun viimeisinä päivinä vähintäänkin satoja opettajanpaikkoja. 24.hu-sivuston haastattelema opiskelija-aktivisti ”hyvästä” budapestilaisesta koulusta muistelee muutaman vuoden takaisia peruskouluvuosiaan:

[…] kaksi hänen opettajistaan oli jo eläkkeellä, kun yhä opettivat häntä, ja kun maantiedon ja biologian opettaja lähti koulusta, maantiedon tunnit piti matematiikan opettaja. Opetus koostui siitä, että hän ”luki kirjasta ääneen sen, mitä piti lukea”. Seuraavana vuonna ei enää ollut edes kemian opettajaa.

Opettajien perinteisesti kehnon palkkauksen ja huonon arvostuksen korjaamiseksi on jo vuonna 2013 otettu käyttöön ns. pedagogin elämänuramalli (pedagógusi életpályamodell), jonka mukaan opettaja voi kokemuksen ja muodollisen pätevyyden karttuessa edetä myös palkkataulukolla. Valitettavasti vain taulukon lähtökohtaisena laskentapohjana on edelleenkin vuoden 2014 minimipalkka. Tämä merkitsee, että aloittelevan opettajan kuukausipalkka on koulutuksesta riippuen 200 000 forintin kieppeillä eli tämänhetkisen kurssin mukaan hippasen alle 500 €. Pätevyystutkinnon suoritettuaan ja kymmeniä vuosia työkokemusta kerättyään voi ns. maisteripedagogin kategoriassa ansaita 385 000 forinttia kuussa eli melkein tuhat euroa. Brutto.

Toki Unkarissa palkat ovat muutenkin pienet (toukokuussa 2022 unkarilaisten keskimääräinen bruttopalkka oli 495 900 forinttia kuussa eli nykyisen kurssin mukaan 1236 €), mutta opettajien palkat ovat Euroopan kehnoimmalla tasolla, kun niitä verrataan muihin korkeakoulutettuihin aloihin. Tämän lisäksi opettajien työmotivaatiota syö raskas työtaakka sekä tiukka keskushallinto: koulujen johtajilla ja opettajilla ei ole paljonkaan mahdollisuuksia vaikuttaa opetuksen sisältöihin tai opetustyön toteutukseen. Siispä yli puolet opettajankoulutusohjelmista valmistuneista sijoittuu muihin ammatteihin, ja erityisesti luonnontieteiden, matematiikan ja vieraiden kielten opettajia etsitään kuulemma kissojen ja koirien kanssa jopa pääkaupunkiseudun ”hyvien” kaupunginosien hyvämaineisiin kouluihin.

Keväälläkin nähtiin useita julkisia mielenilmauksia, ja kouluvuoden alettua ne jatkuvat. Jo syyskuun toisena päivänä Budapestissa järjestettiin komean väenpaljouden kerännyt mielenosoitus, jonka toimeenpanijana oli Diákok a tanárokért (‘Oppilaat opettajien puolesta’) -niminen järjestö. Lehtikuvissa näkyy aikuista ja vanhempaakin joukkoa, ei pelkkiä lukiolaisia ja korkeakoululaisia, mutta myös ”oikeat” koululaiset näyttävät olleen mukavasti edustettuina.

Gergely Túryn kuva on HVG:n reportaasista. Budapestiläisen lukion oppilaiden banderolleissa kysytään ”Kuka opettaa meitä huomenna?”, julistetaan ”Ilman opettajia ei ole tulevaisuutta!” ja syytetään päättäjiä: ”Te ajoitte pois meidän luokanvalvojamme!” Ruutupaita, kockás ing, tai ruutukuosi ylipäätään on koulukapinan merkki edelleenkin, siitä lähtien, kun vuonna 2016 silloinen korkeakouluasiain valtiosihteeri nimitti opetusalan protesteja ”sänkileukaisen, ruutupaitaisen opettajajoukon riehunnaksi”.

Opettajia edustavat ammattijärjestöt sekä vapaamuotoisempi protestiliike Tanítanék (‘Opettaisin’) ovat julistaneet protestien jatkuvan ”liikkuvan kansalaistottelemattomuuden” merkeissä, mikä tarkoittaa viikoittain vaihtuvina päivinä muutaman tunnin korpilakkoa. Tähän päättäjät ovat vastanneet peittelemättömillä uhkauksilla. Kansalaistottelemattomiin työnseisauksiin ryhtyneet opettajat ovat saaneet kirjeitä, joiden kuvia kiertelee nyt unkarilaisessa somekuplassani (tämä kuva on julkaistu Tanítanék-liikkeen Facebook-sivulla):

Budapestilaisen oppikoulun opettajalle lähetetty koulupiirin johdon kirje: ”Valitettavasti tietooni on tullut, että 5.9.2022 ette saapunut työhön. Koska tälle ajankohdalle ei ole ilmoitettu laillista lakkoa, teillä ei olisi ollut oikeutta jäädä pois työstä. Koulua käyvä lapsi noudattaa oppivelvollisuuttaan ja tulee kouluun opiskelemaan. Oppituntien peruuntuminen ja ennalta ilmoittamaton työkatkos rajoittavat oppivelvollisuuden noudattamista. Kehotan teitä ottamaan huomioon, että mikäli toistamiseen kieltäydytte saapumasta töihin, se on katsottavissa julkisen sektorin työsuhteeseen sisältyvän olennaisen velvoitteen tahalliseksi ja määrältään merkittäväksi rikkomiseksi ja antaa työntekijälle aiheen poikkeukselliseen irtisanomiseen. Pyydän teitä vastaisuudessa välttämään tämänkaltaista käytöstä.”

Opettajia siis uhkaillaan erottamisilla, ja ainakin Miskolcissa yhden koulun vararehtori on jo todellakin sanottu irti kansalaistottelemattomuuteen osallistumisen takia.

Kouluasioista vastaava valtiosihteeri Zoltán Maruzsa reagoi opettajien protesteihin kirjoittamalla opettajien ammattijärjestöjen johtajille kirjeen, jonka ammattijärjestö PDSZ julkaisi Facebookissa. Siinä Maruzsa pyytää, että kansalaistottelemattomuuskampanjaa ei tuettaisi, sillä…

Opettajien tehtäviin kuuluu tukea oppilaita siinä, että he aikuisina pystyisivät sujuvasti sopeutumaan yhteiskuntaan. Yhteiskunnallisen toiminnan vapaus on taattu laeilla.

Kansalaistottelemattomuutta protestin keinona eivät voimassa olevat lait tunne. Sen käyttäminen herättää kysymyksen: millaisella moraalisella perustalla seisovat ja opettavat ne opettajat, jotka eivät itsekään noudata heitä koskevia lakeja ja säädöksiä?

Kirjoitettujen normien huomiotta jättäminen saattaa hyvinkin kannustaa niitä oppilaita, joiden arvomaailma ei vielä ole kehittynyt, vastaisuudessa asettamaan pohdinnan kohteeksi, mitä koulun määräyksiä heidän tarvitsee noudattaa ja mitä ei. Tämä ei ole vain moraalisesti vaarallista vaan nostaa esiin myös sen mahdollisuuden, että joitakuita heistä joutuu tulevaisuudessa tämmöisen asenteen takia oikeusistuin tai viranomainen rankaisemaan jonkinlaisella sanktiolla.

Toisin sanoen: jos opettaja rikkoo lakia, hänen oppilaansa menevät moraalisesti piloille. Tähän syytökseen Unkarin äidinkielenopettajien liitto vastaa avoimella kirjeellä, jossa puolestaan kyseenalaistetaan tämänhetkisen opetussuunnitelman moraalinen perusta. Hallitus on väkipakolla ajanut läpi opetussuunnitelman, jota alan asiantuntijat, sekä tutkijat että opettajat, yksimielisesti pitivät kelvottomana ja vahingollisena. Tämmöinen toiminta syö päättäjien ja viranomaisten arvovaltaa. Eikä opettajien ja koulun arvovaltaa puolestaan vahingoita kansalaistottelemattomuus vaan opettajien nöyryyttävän huono palkkaus ja siitä seuraava ”kontraselektio” (käänteinen valikoituminen, eli opettajiksi hakeutuvat tällä menolla vain ne, jotka eivät mihinkään muuhun kelpaa).

Mitä tästä nyt seuraa, paitsi uusia tyytymättömyyden ilmauksia? Ja kenties niiden tukahduttamista väkipakolla? Tässä yhteydessä kannattanee mainita, että viime kevään vaalien ja uuden hallituksenmuodostuksen jälkeenkin Unkari on ainoa EU-maa, jolla ei ole opetusministeriötä. Entinen, toimialaltaan järjettömän laaja inhimillisten voimavarojen ministeriö, johon olivat kuuluneet sekä opetus- ja kulttuuri- että terveys- ja sosiaaliasiat, hajotettiin vihdoinkin (korkeakouluasiat oli jo aiemmin siirretty sieltä teknologia- ja innovaatioministeriölle). Mutta ensimmäisen asteen koulutusasiat kuuluvat nyt, uskokaa tai älkää, sisäministeriön alaisuuteen.

Ja koska Unkarissa kaikki politisoituu ja polarisoituu, myös kouluväen protesteja on lähes mahdoton olla näkemättä osana hallitus vastaan oppositio -asetelmaa. Hallitusta lähellä olevan TV2-kanavan ajankohtaislähetys Tények (‘Faktoja’) kertoo, että opettajien puolesta järjestetyssä mielenosoituksessa marssi useita oppositiopoliitikkoja. Hallituksen äänenkannattaja Magyar Nemzet puolestaan on löytänyt haastateltavikseen ”konservatiivisia” lukiolaisia, joiden mielestä koululaisten agitoiminen poliittisiin mielenosoituksiin on mennyt liian pitkälle. ”Ei ole koululaisten tehtävä puolustaa opettajien oikeuksia.” Lisäksi jutussa käsitellään näyttelijä Áron Molnária, jonka perustama, puoluepolitiikasta irti sanoutuva noÁr-liike pyrkii keskustelun ja taiteen keinoin kehittämään aktiivisempaa kansalaisyhteiskuntaa. Myös Molnár oli osoittamassa mieltään opettajien puolesta – ja toisteli siellä ”vasemmiston narratiivia”, sen lisäksi, että syytteli opetusasiain valtiosihteeri Maruzsaa, puhui halveksivasti presidentti Katalin Novákista, ja on vieläpä ollut mukana Pride-kulkueessa!

Näitä uutisia lukiessa tulee epäuskoinen ja vähän epätoivoinenkin olo. Kevään vaalien ja Orbánin Fidesz-KDNP-koalition uuden murskavoiton jälkeen on entistä vaikeampi uskoa, että Unkarin yhteiskuntaa voitaisiin normaalein poliittisin keinoin muuttaa. ”Epäpoliittiset” kansanliikkeet taas politisoidaan vaikka väkisin ja painetaan osaksi tavanomaista vastakkainasettelua. Toisin sanoen: näistä liikkeistä tehdään vain osa sitä (vihaan tätä sanaa) narratiivia, jossa Viktor Orbánin johtamia ”kristillis-konservatiivisia”, ”kansallismielisiä” hyvän voimia vastassa ovat ylikansalliset pahat voimat, Brysseli ja Soros. Ukrainan sota ja energiakriisi ovat toki mutkistaneet tätä yksinkertaista vastakkainasettelua – mutta siitä ehkä joskus tuonnempana.

Mihinpä sitä tiedettä tarvittaisiin

Unkarin valtion tarkastusvirasto (Állami Számvevőszék, ÁSZ) on valtion taloudenpitoa ja julkisen omaisuuden hallinnointia valvova viranomaistaho, normaalisti yhtä näkymätön harmaa taustatoimija kuin vaikkapa suomalainen vastineensa VTV. Nyt se on pompannut otsikkoihin erikoisen ”selvityksen” ansiosta, joka itse asiassa julkistettiin jo heinäkuussa mutta osui lehdistön silmään vasta muutama päivä sitten. Mm. Telex-sivuston englanninkielisen uutisoinnin ansiosta se on ylittänyt uutiskynnyksen jo Suomessakin. Raportin päätoimittajana on ”projektijohtaja” Beatrix Füzi, hänen lisäkseen sitä kirjoittamassa on ollut kolme ÁSZ:n työntekijää, ja näistä neljästä muuten kolme on naisia. Füzi on kasvatustieteilijä, jolla on unkarilaisessa mtmt.hu-tiedejulkaisutietokannassa 40 julkaisua mm. korkeakoulupolitiikan ja mentoroinnin alalta, muita tekijöitä mtmt.hu ei tunne (oletan, että raporttia laatimassa ollut Eszter Váradi on eri henkilö kuin mtmt:stä löytyvä senniminen molekyylibiologi).

ANALYYSI: “Pink education” -ilmiö Unkarissa?! Korkeasti koulutettujen naisten yliedustuksen osatekijät ja sen taloudellis-yhteiskunnalliset vaikutukset

Katsotaanpas. On siis olemassa jonkinlainen kysymys- ja huutomerkkejä kirvoittava pink education -ilmiö eli ”vaaleanpunainen kasvatus”. Hakufraasilla pink education ei Google Scholar tosin löydä kuin kourallisen osumia, niistäkin monet erheellisiä eli johonkin muuhun asiaan viittaavia – ja relevanteimmat vain Unkarista. Szociológiai Szemle -aikakauskirjassa vuonna 2011 ilmestyneestä kirja-arviosta saan itse asiassa sen käsityksen, että koko pink education -ilmauksen olisi kehittänyt unkarilainen Hajnalka Fényes tutkimuksessaan, jossa käsiteltiin sukupuolieroja koulutusjärjestelmässä. Taustalla on joka tapauksessa vakiintuneempi käsite pink collar work eli tyypilliset ”naisten ammatit” tai tiettyjen alojen ”naisistumisen” problematiikka. (Muutenhan pink liitetään nykyään usein sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin. Ensi näkemältä pink education -ilmauksen, jos sitä todellakin kansainvälisesti käytettäisiin, voisi kuvitella viittaavan vaikkapa opetuksen HLBTQI+-sensitiivisyyteen. Tämmöinen kouluopetushan on Unkarissa kielletty.)

Unkarissa, kuten monissa muissakin Euroopan maissa, yliopistojen ja korkeakoulujen opiskelijoista enemmistö on naisia. ÁSZ:n raportin mukaan vuosina 2010–2021 Unkarissa naisten osuus uusista opiskelijoista on kaikkiaan ollut 55,3 %. Valmistuneista naisia on ollut viime vuosina kuutisenkymmentä prosenttia, eli koulutuspolku jää miehiltä kesken useammin kuin naisilta. Naisenemmistöisiä aloja ovat opettajakoulutus (81,4 % naisia), humanistiset tieteet (74,4%), lääke- ja terveystiede (67,5%), oikeus- ja yhteiskuntatieteet (molemmat n. 65 %) sekä taiteet (62,9%). Tyypillisiä miesaloja on vähemmän: tietojenkäsittely (miehiä opiskelijoista 84,6%), tekniikka (74,9%) ja liikuntatiede (62,2%). Korkeammilla akateemisilla portailla ”naisten ylivoima” sitten katoaa: tohtorikoulutuksessa naisia on enää 44,1 %.

Erityiseksi huolenaiheeksi raportissa nostetaan opettajakunnan naisistuminen (siis alemmilla asteilla, korkeakoulujen opettajista edelleenkin enemmistö on miehiä!). Opettajat nimittäin saattavat myös tiedostamattaan ja tahtomattaan välittää oppilailleen stereotyyppisiä käsityksiä. ELTE-yliopiston vuonna 2014 julkistetussa kyselytutkimuksessa, jossa vastaajina oli 344 opettajaa, kävi ilmi, että opettajien mielestä, kun eri sukupuolten positiivisia ominaisuuksia pitää luonnehtia, pojat ovat luovia, toimivia, loogisesti ajattelevia, huumorintajuisia, tytöt taas ystävällisiä, empaattisia ja ahkeria – ja tietenkin pojat ovat parempia reaali-, tytöt humanistisissa aineissa.

Mutta eipä tämä vielä mitään, sillä tämän jälkeen raportin kirjoittajat siirtyvät itse esittelemään juuri noita stereotyyppisiä sukupuolieroja ”kansainvälisen tutkimuksen” valossa. Siteerattua tutkimuskirjallisuutta on tosin varsin vähän, kun ottaa huomioon, miten kiistelty, ongelmallinen ja laajalti käsitelty tämä kysymys on: lähdeviitteitä on kaikkiaan kymmenkunta, niistä suurin osa unkarilaiseen kirjallisuuteen. Silti raportti julistaa takki auki, että ”kansainvälisten tutkimusten” perusteella sukupuolieroja on osoitettavissa neljällä alueella: (1) verbaalinen, (2) visuaalinen ja tilanhahmotus- sekä (3) matemaattinen lahjakkuus ynnä (4) aggressio. Pojat ovat riskihakuisia ja kilpailukeskeisiä, tytöt epäitsekkäitä ja riskinottoa välttäviä. Tytöillä on paremmat kielelliset ja kielenoppimiskyvyt sekä lyhytmuisti, pojilla parempi tilanhahmotus, looginen ja matemaattinen lahjakkuus. Okei, selvä. Toki raportin kirjoittajat muistuttavat, että pojilla on suurempi itseluottamus, tyttöihin taas vaikuttavat enemmän ympäristön paineet ja odotukset.

Raportin laatijat ovat tehneet myös omaa tutkimusta eli kaavakekyselyn. Opettajia ja vanhempia pyydettiin arvioimaan seitsenportaisella asteikolla tiettyjen ominaisuuksien poika- tai tyttömäisyyttä sekä samojen ominaisuuksien tärkeyttä tai merkityksellisyyttä koulunkäynnin ja koulutuksen kannalta. Merkittäviä eroja ei ilmennyt. Molempien ryhmien mielestä enemmän tytöille ominaisia ovat ahkeruus, hyvä kielellinen ilmaisukyky, hyvä muisti, itsekuri, itsenäisyys, sopeutuvuus, tottelevaisuus (!), emotionaalinen ja sosiaalinen kypsyys, tarkkuus, luovuus, yksitoikkoisuuden sietäminen (!) sekä kätevyys. Poikien vahvuuksia taas ovat logiikka, itseluottamus, joukkuehenki, käytännöllisyys, rakentavuus (?), innovatiivisuus, yritteliäisyys, vilkkaus, riskinotto sekä tekniikan taju. Molemmissa ryhmissä selvimmin tyttömäisenä ominaisuutena pidettiin emotionaalista ja sosiaalista kypsyyttä, selvimmin poikamaisena tekniikan tajua. Ja kuinka ollakaan, sekä opettajien että vanhempien tärkeysasteikolla tyttömäiset ominaisuudet ovat yläpäässä (ahkeruus, hyvä muisti, itsenäisyys, itsekuri, kielelliset kyvyt), poikamaiset taas alapäässä (vähiten tärkeiksi arvioitiin tekniikan taju ja riskinotto). Tosin suurin osa opettajista (79 %) ja vanhemmista (87 %) on sitä mieltä, että koulujärjestelmä ei mitenkään erityisesti suosi tyttömäisiä eikä poikamaisia ominaisuuksia. Opettajista kuitenkin 16 % katsoo koulun suosivan tyttöjen ominaisuuksia enemmän kuin poikien (päinvastaista mieltä on opettajista vain 4 %).

No juu. Tässähän voisi jäädä ihmettelemään esimerkiksi sitä, miten ”itsenäisyys” (önállóság) on ymmärretty, kun se näköjään kuuluu yhteen ”tottelevaisuuden” (szófogadás) kanssa eikä mitenkään liity itseluottamukseen tai innovatiivisuuteen, tai mitä eroa on tyttöjen ”sosiaalisella kypsyydellä” ja poikien ”joukkuehengellä”, tai tyttöjen ”luovuudella” ja poikien ”innovatiivisuudella”. Tai pohtia sitä, missä määrin näihin kysymyksiin annetut vastaukset oikeasti heijastavat koulun arkea ja opetuksen käytäntöjä, ja miten validi ylipäätään on tutkimus, jossa asetelma ja odotukset ovat kyselykaavakkeesta selvästi nähtävissä. Mutta jätän nämä kysymykset oikeiden asiantuntijoiden pohdittaviksi, sillä nyt seuraa ilmeisestikin tämän raportin pääasia: väitetyn pink education -ilmiön (siis ”koulu suosii tyttöjä ja syrjii poikia, yhyy”) yhteiskunnalliset seuraukset. Kas näin:

Sukupuolten tasa-arvo on yhteiskunnan yhteinen etu. On myös naisten edun mukaista, että miehetkin suoriutuvat hyvin, saavuttavat tuloksia ja menestystä. Jos miehekkäiden ja poikamaisten ominaisuuksien tai vahvuuksien kehittyminen jää heikommalle osalle, siitä on monia taloudellisia ja yhteiskunnallisia seurauksia.

Miehekkäiden ominaisuuksien ja vahvuuksien riittämätön kehittäminen aiheuttaa taloudellista haittaa ja on epäedullista maamme kilpailukyvyn kannalta. Luovuus, innovaatiot, yrittäjähenki, tekniikan taju sekä kilpailuhenkinen, suoritussuuntautunut asenne ovat tarpeellisia Unkarin talouden optimaalisen kehityksen, maamme yritysten tuottavuuden, kilpailukyvyn ja kestävän kehityksen kohentamiseksi. Näitä ominaisuuksia tarvitaan myös arkielämässä, sillä kasvavat nuoret joutuvat aikanaan kodeissaan kohtaamaan tilanteita, joissa tietokone hyytyy, vesihana vuotaa tai huonekalut toimitetaan osina paketissa, eikä paikalla ole asiantuntijaa näiden ongelmien ratkaisemiseen.

Eikä tässä kaikki. Korkeasti koulutettua, loogisesti ja luovasti ajattelevaa työvoimaa tarvitaan kipeästi etenkin tekniikan alalla, joten ”poikaominaisuuksiin” panostaminen olisi tärkeää. Mutta myös yhteiskunnan tasa-arvoisuus ja oikeudenmukaisuus kärsii naisten yliedustuksesta. Miesominaisuuksien syrjiminen koulussa voi aiheuttaa ”mentaalisia ja käytösongelmia”…

Mutta joka on tarkkaillut pikkupoikaa, joka harjoittelee pallon kanssa peippailemista tai purkaa ja kokoaa jotakin vehjettä, voi nähdä, että pojat (ja miehet) pystyvät harvinaisen keskittyneesti ja intensiivisesti suorittamaan tehtäviä, harjoittelemaan ja ratkaisemaan ongelmia.

Ja tämän yhden sivun mittaisen johtopäätöskoosteen lopuksi: ne demografiset seuraukset. Naisten yliedustus korkeasti koulutetussa väestössä johtaa parinvalintaongelmiin, koska tilastojenkin mukaan avioliittoja solmitaan useimmiten joko samalla koulutustasolla olevien kesken tai sitten niin, että mies on korkeammin koulutettu:

Jos tämä tendenssi jatkuu, sukupuolten eriarvoisuus korkeammassa koulutuksessa voi aiheuttaa sen riskin, että hedelmällisyys vähenee, koska naisten avioitumisen todennäköisyys ja siten myös lasten hankkimisen mahdollisuudet vähenevät.

ÁSZ:n analyysia on nyt muutaman päivän ajan ruodittu mediassa ja somessa ympäri maailmaa, ja etenkin sen johtopäätökset ovat saaneet melkoisen murskaavaa kritiikkiä. Telex-uutissivuston jutussa esimerkiksi historiantutkija Andrea Pető näkee analyysin taustalla poliittisen pyrkimyksen savustaa naiset ulos korkeakouluista. Tasa-arvoa edistävän Egyenlítő-säätiön johtaja Edina Heal muistuttaa, että kehittyneissä maissa nimenomaan korkeasti koulutetut naiset todennäköisemmin perustavat perheen ja hankkivat lapsia ja että työelämässä (Heal on entinen Googlen Unkarin maajohtaja) on monilla aloilla pulaa nimenomaan korkeasti koulutetuista naisista. Entinen ammattijalkapalloilija, urheilutoimittaja János Hrutka (sama mies, joka viime vuonna sai potkut silloiselta työnantajaltaan tuettuaan sateenkaariperheiden kampanjaa) taas on nähnyt myös taitavasti peippailevia tyttöjä ja naisia eikä ymmärrä, miten miesten tai naisten tyypillisiin ominaisuuksiin (sikäli kuin niitä tilastollisesti olisikin osoitettavissa) keskittyminen veisi yhteiskuntaa eteenpäin.

Ennen kaikkea on järjetöntä ja naurettavaa, että mutkikasta ja ympäri maailman laajalti tutkittua ongelmakimppua käsitellään yhden pienen kyselytutkimuksen sekä täysin anekdoottimaisten mutu-”todisteiden” ja esimerkkien (IKEA-huonekalun kokoaminen, tippuvan hanan korjaaminen ja pallolla peippailevat pikkupojat) varassa – ja että näistä vedetään jonkinlaisella Mikael Jungner -pokerilla taloudellista kilpailukykyä, väestönkehitystä ja koko yhteiskunnan tulevaisuutta koskevia johtopäätöksiä. Sukupuolentutkimustahan Unkarissa ei saa tehdä (näin kärjistetysti ilmaisten: yliopistojen sukupuolentutkimuksen oppiaineet tai ohjelmat kiellettiin vuonna 2018), mutta jos sukupuolisensitiivinen kasvatus ja sukupuolten tasa-arvo kouluissa todella koetaan ongelmaksi, tätä asiaa selvittämään olisi voitu rahoittaa jonkin oikean tiedelaitoksen, yliopiston tai tutkimusinstituutin, vetämä oikea, mieluusti monitieteinen tutkimusprojekti. Nyt on jostain käsittämättömästä syystä valtiontalouden tarkastusviraston (!) resursseja käytetty 20-sivuisen (sekä toinen mokoma liitteitä) brosyyrin julkaisemiseen, jonka relevanssi jää hämäräksi, ainakin jos valtiontaloudesta on kysymys.

Tästä päästäänkin laajempaan ongelmaan. Olen jo useampaan kertaan kirjoittanut siitä, miten Unkarissa menneisyyden ja etenkin kansallisen esihistorian tutkimus ja sen popularisointi on kansainvälisillä säännöillä pelaavien tieteellisten laitosten sijasta annettu valtiovallan tukemien tahojen, ”hovihistorioitsijoiden” tai asianharrastaja-poliitikkojen käsiin. Aivan helpolla ei pääse luonnontiedekään. Äskettäin levisi – englanninkielisten uutistuuttien välityksellä tietenkin – Suomeenkin uutinen Unkarin kansallispäivän aikoihin puhjenneesta sääennustusskandaalista.

Pyhän Tapanin päivänä 20. elokuuta järjestetään perinteisesti komeat ilotulitukset, joita Budapestissa taajat kansanjoukot kertyvät katselemaan Tonavan rantaan. Viime aikoina ympäristöaktivistit ovat entistä kiivaammin vaatineet loppua tälle perinteelle, ja etenkin nyt katastrofaalisen kuivuuden keskellä, inflaation ja energiakriisin painaessa päälle, tuntuu entistä järjettömämmältä käyttää julkisia varoja tämmöiseen. Ilotulituskiistan päätteeksi tuli tänä vuonna sääongelma. Unkarin ilmatieteen laitos (Országos Meteorológiai Szolgálat, OMSZ) ennusti kansallispäiväksi rankkasadetta ja myrskyä. (Tosin OMSZ muistutti, että ennuste ei ole lopullinen, ja pyysi järjestäjiä odottamaan hieman, että sääennuste selkiäisi. Pyyntöön ei suostuttu.) Ilotulitus peruttiin, mutta saderintama kulkikin toista tietä ja pääkaupunki säilyi poutaisena. Tämän jälkeen teknologia- ja teollisuusministeri László Palkovics, vanha teknokraatti, ”työperustaisen” yhteiskunnan rakentaja ja Unkarin Tiedeakatemian haudankaivaja, erotti OMSZ:n johtajan Kornélia Radicsin ja tämän kakkosmiehen Gyula Horváthin. Väliaikaiseksi johtajaksi nimitettiin talouspäällikkö László Hanyecz, ilmeisesti pomoportaan ainoa ei-meteorologi ja myös talon ainoa osastonjohtaja, joka ei liittynyt protestiin Radicsin erottamisen johdosta. Ministeri Palkovics sekä pääministerin kansliaministeri Gergely Gulyás vakuuttelevat nyt, että erottaminen ei mitenkään liittynyt kansallispäivän sääennusteeseen, mutta tätä ei vaikuta monikaan uskovan. Joukko meteorologeja 51 eri maasta on jo julkaissut somessa yhteisen protestin ja solidaarisuudenilmauksen.

Tarina meteorologien erottamisesta on tietenkin kuin jostain stalinismin aikaa kuvaavasta satiirista. Tai panee muistelemaan Herodotoksen kertomusta Persian Kserkses I:n Kreikan-sotaretkestä: kun myrsky hajotti Hellespontoksen salmen poikki rakennetun siltaviritelmän, soturikuningas suuttui ja komensi miehensä antamaan merelle kolmesataa raipaniskua. Tällaisilla tarinoillahan me ihmiset mielellämme jäsennämme ympäröivää maailmaa. Tarinoissa on vain se vaara, että ne voivat viedä huomion pois laajemmista kokonaisuuksista. Tässä tapauksessa siitä, että Unkarissa poliittinen päätöksenteko kokonaisuudessaan alkaa olla ei vain tieteestä piittaamatonta vaan suorastaan tiedevihamielistä. Ja semmoiseen ei tässä maailmantilanteessa totisesti olisi varaa missään.

Entistä rohkeampaa rasismipuhetta

Lauantai oli taas vilkas päivä Unkarin julkisuudessa. Budapestissa marssittiin Pride-kulkueessa lähes 40 asteen helteessä.

(Tamás Botosin kuva 444.hu:n reportaasista.)

Samaan aikaan valtakunnan johto ja Fidesz-puolueen kerma olivat kaukana itärajan takana, Transilvaniassa Tusnádfürdőn (Băile Tuşnad) kylpyläkaupungissa Tusványosin festivaaleilla, jotka ennen koronapandemiaa ehtivät nousta kuuluisuuteen sinä tilaisuutena, jossa Viktor Orbán vuosittain pitää suuren linjapuheensa. Kun festivaali koronatauon jälkeen taas järjestettiin, tunnelma oli korkealla karhuvaroituksista huolimatta (festivaalipaikan lähellä oli nähty emokarhu poikasineen, mikä ei niillä seuduilla ole mitenkään tavatonta), ja paikalle saapui myös Unkarista runsaasti mediaväkeä.

Telex-uutissivuston toimittajien välityksellä hallituspuolueiden korkeat edustajat lähettivät Pride-kansalle lempeitä mutta piilevän piikikkäitä terveisiä: ”toivotamme heille mukavaa päivää”, ”Unkari on vapaa maa, tokihan jokainen saa ilmaista mielipiteensä ja marssia vapaasti”. Telexin haastattelussa kristillisdemokraattisen sivuvaunupuolueen KDNP:n varapääministeri, Zsolt ”Poronmetsästäjä” Semjén, muisti kuitenkin korostaa, että hänestä koko Pride-kulkue on täysin surrealistinen ja järjetön: miksi pitää marssia joidenkin seksuaalisten mieltymysten takia, tämähän on ikään kuin blondeista tykkäävät järjestäisivät oman mielenosoituskulkueen… (Semmoisista ikävistä asioista kuin sorto ja syrjintä ei kannata puhua tämmöisenä kauniina juhlapäivänä.)

Jätetään siis Pride ja puhutaan Tusványosista. Vuoden 2014 puheessaan Orbán toi julkisuuteen ”illiberaalin demokratian” käsitteen ja nosti Unkarin esikuviksi idän nousevat talousmahdit kuten Singaporen, Kiinan, Turkin ja Venäjän – jotka eivät piipertele yksilön oikeuksista vaan ajattelevat kansakunnan yhteyttä ja etsivät omaa kansallista tietään. Sen jälkeen Tusványosissa on toistamiseen nostettu esiin Fidesz-puolueen keskeisiä kampanjateemoja eli etenkin viholliskuvia: Brysseli, Soros, maahanmuutto. Sitten tulivat koronapandemia ja Ukrainan sota, mutta Orbánin ohjelmapuheen olennainen sisältö ei ole muuttunut.

Mukana uhkakuvien joukossa on myös – eihän tuosta Pride-teemasta täysin päästy – se hirmuinen ”gender” eli rappeutuvan lännen muodikas ajattelutapa, jonka mukaan ihmiskunta ei jakaudukaan pelkästään miehiin ja naisiin, joiden roolit ja tehtävät määrittyvät selkeästi ja suoraan pöksyjen sisällön perusteella. Jälleen kerran Orbán korosti, että Unkari on suvaitsevainen maa, missä aikuiset ihmiset saavat elää elämäänsä vapaasti niin kuin haluavat. Mutta (näin siis Orbán Fidesz-puolueen kotisivulla julkaistun puhetiivistelmän mukaan):

”me emme halua sanella heille [niille eurooppalaisille tahoille, jotka yrittivät viedä Unkaria ”tuomiolle” sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen syrjinnän takia], miten heidän tulisi elää, pyydämme vain heitä hyväksymään, että meillä isä on mies ja äiti on nainen, meidän lapsemme taas pitää jättää rauhaan, ja tämä on tehtävä selväksi myös György Sorosille”.

Eniten unkarilaista media- ja somekuplaani on kohahduttanut Orbánin avorasistinen puhe maahanmuutosta. Brysseli ja Sorosin joukot yrittävät ”pakottaa meitä ottamaan vastaan maahanmuuttajia”, tämähän on kuultu lukemattomat kerrat ennenkin. Nyt tämä väite kärjistettiin aivan siekailemattomasti ns. väestönvaihtoteoriaan saakka, siis siihen läntisemmässä maailmassa lähinnä äärioikeistohörhöjen suosimaan ja Breivikin kaltaisia terroristeja innoittavaan ajatukseen, jonka mukaan jokin katala maailmanlaajuinen salaliitto pyrkii korvaamaan ja syrjäyttämään Euroopan ja Pohjois-Amerikan valkoisen valtaväestön tummanpuhuvilla muukalaisilla. Orbán todellakin sumeilematta puhui ”rodusta” [faj], tai kuten tuo ylempänä linkitetty Fidesz-puolueen julkaisema referaatti esittää:

[Orbánin] mielestä on hämäystä, tahallista käsitteiden sekoittamista, kun internationalistinen vasemmisto [!] väittää, että Euroopassa eläisi sekarotuisia [kevert fajú] kansoja. Eurooppaa ja Euroopan ulkopuolelta saapuvien kansojen sekarotuista maailmaa ei voi verrata siihen tilanteeseen, jossa Euroopan sisällä elävät kansat sekoittuvat toisiinsa, hän muistutti. ”Esimerkiksi Karpaattien altaassa [poliittisesti korrekti kiertoilmaus vanhalle Suur-Unkarille, suom. huom.] me emme ole sekarotuisia, vaan aivan yksinkertaisesti omassa eurooppalaisessa kodissaan elävien kansojen sekoitus”, [Orbán] luonnehti ja lisäsi: unkarilaiset eivät halua muuttua ”sekarotuisiksi”, mutta tulevia sukupolvia on jo valmisteltava siihen, että jatkuvasti Eurooppaa kohti liikkuvan islamilaisen sivilisaation levittäytyminen on pysäytettävä ei vain etelä- vaan länsirajallamme, niin että samalla hoidetaan myös Lännestä pakenevien kristittyjen vastaanottaminen.

Toisin sanoen: valkoihoiset kristityt, unkarilaiset ja muut eurooppalaiset, ovat eri rotua kuin ”islamilaisen sivilisaation” edustajat, eli ”rotu” ja ”sivilisaatio” aivan sumeilematta samastetaan. Tämän ei-valkoisen sivilisaation ”levittäytyminen” puolestaan on torjuttava, myös siinä Orbánin ja hänen äänitorviensa jo pitkään maalailemassa tulevaisuusskenaariossa, jossa islamisaatio ja väestönvaihto hukuttavat rappeutuneen Lännen niin, että sieltä joutuvat kristityt eurooppalaiset pakenemaan Unkariin turvapaikkaa etsimään. (Tällaisia yksittäistapauksiahan, kuten maahanmuuttajien riivaaman Ruotsin kauhuja paennut lievästi omituinen naishenkilö, on Unkarin hallituksen mediaimperiumi jo vuosien ajan mielellään esitellyt.) Itse asiassa Orbánin mielestä Länsi ei enää ole Länsi vaan menettänyt kulttuuriperintönsä ja identiteettinsä, jonka suojelijaksi Unkari nyt nimittää itsensä.

Sakeaa, järkyttävää, surullista, mutta ei millään tavalla uutta. Kiinnostavampaa on, miten Orbán puheessaan käsittelee Ukrainan sotaa ja Unkarin veljeilyä Putinin kanssa – aivan äskettäinhän ulkoministeri Szijjártó pistäytyi Moskovassa neuvottelemassa kollega Lavrovin kanssa kaasutoimituksista lämpimän toverillisessa hengessä.

It seems that this photo of Hungarian foreign minister Péter Szijjártó & Sergey Lavrov has become an instant classic – truly captures the nature of 🇭🇺🇷🇺relations. While other EU countries are busy implementing sanctions & embargoes, Szijjártó went to Moscow to plead for more gas. https://t.co/MuBLfyXpd6

— Szabolcs Panyi (@panyiszabolcs) July 22, 2022

Eipä tässäkään suhteessa yllätyksiä tullut. Orbán oli jälleen rauhanmies (”tämä ei ole meidän sotamme”) ja Venäjän legitiimien turvallisuus- sekä taloudellisten intressien suuri ymmärtäjä, joka ei myöskään uskonut Venäjän resurssien loppuvan niin nopeasti kuin lännessä toivotaan.

[Orbán] muistutti, että venäläiset olivat selvästi muotoilleet turvallisuusvaatimuksensa: Ukraina ei koskaan saisi liittyä Natoon, ja jos nyt Donald Trump olisi USA:n presidenttinä ja Angela Merkel Saksan liittokanslerina, silloin ei hänen mukaansa tätä sotaa olisi syttynyt. Orbán totesi: lännen strategia nojaa siihen, että Ukraina anglosaksien koulutuksen ja aseiden ansiosta voittaa sodan, että pakotteet destabilisoivat Moskovan johdon, että länsi pystyy käsittelemään pakotteiden taloudellisia vaikutuksia ja maailma asettuu niiden tueksi, mutta mitään näistä ei ole tapahtumassa, päinvastoin.

Mitään rauhaa ei siis Orbánin mukaan tule, ennen kuin USA (!) ja Venäjä istuvat neuvottelupöytään, ja Ukrainan aseistaminen vain pitkittää sotaa ja kärsimyksiä. Joista muuten Unkarilla on moraalinen oikeus puhua, sillä ”ukrainalaisten ohella Venäjän-Ukrainan sota on vaatinut kuolonuhreja vain [?!] unkarilaisilta: tähän mennessä 86 unkarilaista on saanut sodassa surmansa”. En ole varma, mihin tämä hieman hämmentävä väite viittaa, mutta en tähän hätään keksi muuta selitystä kuin että nämä ”86 unkarilaista” olivat Ukrainan Transkarpatian unkarilaisvähemmistöä, josta jo sodan alkuviikoista saakka on kaatunut miehiä Ukrainan armeijan riveissä. Jos näin on, niin Orbán käyttelee äkkinäiselle vähän outoa ylirajaisen kansakunnan logiikkaa: jos Ukrainan kansalaiset, Ukrainan armeijan sotilaat ovat etnisiä unkarilaisia, se antaa Unkarin valtiolle oikeuden ottaa kantaa sotaan ikään kuin heidän nimissään.

Orbánin puhe päättyi tietenkin jonkinlaiseen optimistiseen loppunousuun. Aiemmista kriiseistä on selvitty ja niin selvitään tästäkin, kunhan Unkari vain pysyy irti sodasta, maahanmuutosta, talouslamasta ja gender-hullutuksesta, omana irrallisena onnellisten saarenaan (”paikallinen ratkaisu globaaleihin ongelmiin”). 2030-luvulla Unkari voi olla jo EU:n nettomaksaja, ja silloin se voi ruveta vaatimaan velkojaan – sillä ”me olemme aina antaneet maailmalle enemmän kuin olemme siltä saaneet”, joten ”maailma on meille velkaa”.

HVG:n Iván László Nagyn mielestä kuitenkin tämä puhe oli Orbánin suurista linjapuheista vähiten innostavia, suorastaan epätoivoinen, ”linjaton linjapuhe”. Uhmakkaasta loppunoususta huolimatta siitä välittyy kuva Unkarista pienenä purtena yksin myrskytuulten armoilla: Orbán joutui suoraan myöntämään, että suurvaltojen sotatoimiin ja maailmantalouden kriisiin ei Unkari pysty paljoa vaikuttamaan, eikä enää myöskään uhottu Euroopan uudistamisesta sisältäpäin. Sodan ja talouskriisin keskelle tarjottiin lohduksi kansakunnan yhteyttä, perinteitä ja perusarvoja, ”kunnianhimoa” ja perin abstraktia toivoa.

Toki tämäkin puhe sisälsi taas Orbánin perinteistä ja kannattajakuntaan hyvin uppoavaa äijä-”huumoria”, esimerkiksi ”Fidesz-fröccsistä”. (Fröccs, unkarilaisten kansalliseen kulttuuriperintöön kuuluvaksi julistettu perinteinen kesäjuoma, on periaatteessa sama asia kuin itävaltalaisten G’spritzter tai saksalaisten Weinschorle, eli kuplavedellä lantrattua (valko)viiniä. Unkarissa tunnetaan lukuisia erilaisia fröccsin sekoitusasteita, ja Fidesz-versiossa se on tietenkin kahden kolmasosan parlamenttienemmistön mukainen.) Maahanmuuttajien, sateenkaariväen, ”vasemmiston” ja ”liberaalien” piikittelyn ohella Orbán muisti muutaman kerran aivan tahallaan astua poliittisen korrektiuden rajan yli. (Tällä ”kumiluu”-tekniikalla, HVG:n Nagy muistuttaa, hän on maailman sivu innostanut omaa kannattajakuntaansa ja vienyt arvostelijoidensa huomion laajemmista ongelmista yksittäisten ilmausten päivittelyyn.) Energiakysymysten käsittelyn yhteyteen sijoitettiin mauton letkaus saksalaisten perinteisestä osaamisesta kaasuasioissa, ja kun yleisön joukkoon ilmestyneet paikalliset ”kansallismieliset” nostivat näkyviin banderollin, jossa luki romaniaksi ”On jotain ikuista: Transilvania on Romaniaa”…

István Husztin kuva Telex-uutissivuston jutusta.

… ja järjestysmiehet lopulta saattelivat heidät ulos, Orbán kommentoi heidän toimintaansa: ”Kohteliaasti kuin Budapestin poliisit sillalla narkkareiden kanssa.” (Tämän on ymmärretty viitanneen viime aikoina jopa päivittäin Budapestin siltoja tukkineisiin ”kata”-mielenosoittajiin.)

Ei siis mitään yllättävää – mutta mielenkiintoista voi olla se, millaisiin sanoihin nämä tutut ajatukset tällä kertaa puettiin. Nyt kuultiin myös venäjänkielinen termi zapadnik, ”länsimielinen”; näin nimitettiin Venäjällä 1800-luvulla niitä, jotka halusivat kehittää Venäjää läntisen edistyksellisyyden suuntaan ja tehdä pesäeron itäiseen ja ortodoksiseen kulttuuriperintöön. Orbánin mukaan nyky-zapadnikit vähättelevät tämänhetkistä pelkoa ”länsimaiden perikadosta”, jota on pelätty jo sadan vuoden ajan – mutta itse asiassa Orbánin mielestä pelkoon on aihetta, sillä nyt ei enää ole kyse vain moraalisesta ja kulttuurisesta perikadosta, vaan länsimaat ovat häviämässä idälle myös taloudellis-teknisen ja poliittisen valtataistelun.

Venäjänkielinen poliittinen sanasto on jossain määrin tuttua vielä Orbánin sukupolvelle, joka kävi koulunsa reaalisosialismin aikaan ja joutui pänttäämään marxismi-leninismin historiaa ja pakkovenäjää. Nuorempien laita on toisin (kuvaavaa on, että Telex-uutissivuston toimittaja ei osaa edes kirjoittaa zapadnik-sanaa oikein). Olen täällä ennenkin todennut, että unkarilaiset (aivan toisin kuin esimerkiksi Puolan tai Baltian maiden kansat) eivät oikeasti tunne kovin hyvin Venäjää tai venäjää. Unkarin kontaktit Venäjään ja venäläiseen kulttuuriin ovat aina olleet hyvin ohuita ja epäsuoria, eikä muutama sodanjälkeinen vuosikymmen Neuvostoliiton satelliittina kovin olennaisesti asiaa muuttanut. Siitä huolimatta, miten innolla nyky-Unkarissakin mehustellaan sodan loppuvaiheiden ”vapautuksen” ja vuoden 1956 tapahtumien muistolla tai levitetään valheellista myyttiä siitä, miten nuori Orbán vuonna 1989 ensimmäisenä olisi uskaltautunut vaatimaan neuvostoarmeijan vetämistä pois Unkarista, Venäjä on unkarilaisille outo ja etäinen maa, josta tulee – Orbánin ansiosta – halpaa kaasua Unkarin kotien lämmittämiseen mutta josta ei muuten paljon tarvitse välittää. Tutkimusten mukaan unkarilaisten ylivoimainen enemmistö katsoo mieluummin kuuluvansa yhteen läntisen Euroopan ja EU-maiden kanssa eikä erityisemmin kaipaa lähentymistä Venäjään.

Länsivastaisuudesta ja Venäjä-mielisyydestä puhuessaan Orbánin pitäisi siis asettaa sanansa varovaisesti. Nyt hän kuitenkin heittäytyi boomeri-äijäksi ja veti jalkaansa kuvaannolliset kolhoosin puheenjohtajan (johon hänen habitustaan ja olemustaan on usein vertailtu) kumisaappaat. Oliko tämä vain tavanomaista opportunistista laskelmointia – kohdeyleisössä on paljon samaa sukupolvea, jonka muistoissa Kádárin aika on jo sopivasti kultautunut – ja tahallista tökeryyttä, samoin kuin avorasistiset möläytykset, joilla kalastellaan kannatusta sieltä sakeamman päädyn pohjamudista? Vai laiska lipsahdus, jonkinlainen periksi antamisen merkki? Orbánhan jopa vihjasi sukupolvenvaihdokseen ja Fidesz-puolueesta nousevaan uuteen ikäluokkaan. Aika näyttää.

Kata saa kansan kaduille

(Szabolcs Dullin kuva Telex-uutissivuston jutussa)

Suomessa ei uutiskynnystä vielä näytä ylittäneen suurmielenosoitus, joka toissapäivänä ja eilen kokosi näyttäviä, monituhatpäisiä joukkoja Budapestin keskustaan; sitkeimmät leiriytyivät silloille ja toreille pikkutunneille asti. Aiheena oli maanantaista tiistaihin, vuorokauden kuluessa siis, parlamentista läpi myllytetty lainmuutos, joka koski ”Kataa” (kisadózók tételes adója) eli ”pienveronmaksajien” verotusjärjestelyä. Vuonna 2013 luotu Kata-järjestelmä oli freelancereille ja keikkatyöläisille edullinen ja byrokratialtaan varsin vaivaton: pääammattinsa ohella korkeintaan 12 miljoonaa forinttia (nykykurssin mukaan vajaat 30 000 euroa) sivutuloja hankkiva saattoi selvitä näistä sivutuloistaan korkeintaan 300 000 forintin (734 €) veroilla. Harmaan talouden kurissa pitämiseksi luotu systeemi osoittautui suosituksi, eikä ihme – oman vaikutelmani mukaan Unkarissa on ikiajoista saakka jokseenkin jokaisella ollut jokin kakkostyö tai sivutulonlähde, sillä tavallisilla palkoilla ei leveästi eletä. Katan piirissä on arveltu olleen melkein puoli miljoonaa veronmaksajaa.

Nyt sitten Damokleen miekka tipahti. Uudistetun kata-lain mukaan kata-järjestelmään pääsisivät vain ne, jotka myyvät palvelujaan tai tuotteitaan yksityishenkilöille, ei yrityksille. Poikkeus haluttiin tehdä taksien suhteen, joiden on käytännössä mahdotonta tehdä eroa yksityisten ja firma-asiakkaiden välillä – mutta eikö sama koske monia muitakin pienyrittäjiä? Erityisen ankarasti uudistus iskee kulttuurialojen ja luovan työn freelancereihin, siis osaksi juuri siihen Budapestin ”rauniokapakoissa notkuvaan työttömään älymystöön” (Orbánin murjaisu, joka suunnilleen vastaa Timo Soinin ”Punavuoren punavihreitä punaviinin lipittäjiä”), jota nykyinen hallitus ei muutenkaan erityisemmin arvosta.

Käytännössä uusi kata-laki pakottaa monet perustamaan oman yrityksen, raskaine maksu-, vero- ja kirjanpitobyrokratioineen – tai sitten palkkautumaan jonkin isomman firman palvelukseen. (444.hu-sivuston artikkelissa, johon on koottu kata-uudistuksen uhrien valituksia, mainitaan myös uudet ”hyeenafirmat”, joita on ilmestynyt markkinoille saalistamaan tyhjän päälle joutuvia freelancereita.) Monet kertovat joutuvansa lopettamaan työnteon (esimerkiksi eläkeläiset tai kotoaan käsin freelancerhommia tehneet invalidit eivät jaksa siirtyä uuteen systeemiin) tai työskentelevänsä enää vain pimeästi, nuoret kata-yrittäjät siirtävät lasten hankintaa tai muuttavat maasta. Kaiken lisäksi siirtymäaika on minimaalisen lyhyt, sillä uuden kata-järjestelmän pitäisi toimia jo syyskuun alusta.

Uuden lainmuutoksen perusteluksi esitettiin, että yrittäjät olisivat kiertäneet veroja kirjaamalla työntekijöitään muka aliurakoitsijoikseen kata-järjestelmään. Pääministerin kansliaministeri Gergely Gulyás tempaisi esiin Sári Sairaanhoitajan: ei voi olla oikein, että sairaanhoitaja maksaa veroja 184 000 forinttia kun kata-työntekijä selviää 50 000:lla. Nämä perustelut eivät selvästikään uppoa yrittäjiin, joilta ollaan riistämässä saavutettua etua.

Leipomonsa laajentamiseen EU-tukea saanut yrittäjäperhe julisti vielä kuukausi sitten Facebook-sivullaan: Kiitos Viktor Orbán, äänestämme teitä vastakin! Uudemmassa postauksessaan leipuri Oláh käskee Orbánia tunkemaan uudet kata-lakinsa, hm, sinne, minne päivä ei paista.

Kaiken perimmäiseksi syyksi arvellaan vaalibudjettikrapulaa. Orbánin keväinen komea vaalivoitto ostettiin lupailemalla paitsi rauhaa, rajoja kiinni ja halpaa venäläistä kaasua myös monenlaisia etuisuuksia ja helpotuksia, polttoaineen ja tiettyjen peruselintarvikkeiden hintakattoja sekä tietenkin rezsicsökkentésin, Orbánin suosikkiprojektin jatkamista: energia- ja kunnallistekniikkakulut painetaan hallituksen mahtikäskyllä alas. (Sillä, kuten monesti olen tainnut todeta, maassa, jossa joka talvi tusinoittain köyhiä paleltuu kuoliaaksi omaan asuntoonsa, kaasulaskun summalla on todellakin väliä.) Mutta sodan keikuttaessa maailman taloutta ja forintin kurssin romahtaessa näitä lupauksia on yhä vaikeampi lunastaa.

Jopa rezsicsökkentésistä on pitänyt tinkiä, eli juuri tulleen ilmoituksen mukaan energiakuluja tuetaan enää vain keskimääräiseen sähkön- ja kaasunkulutukseen saakka (taloutta kohti 210 kWh sähköä, 144 m³ kaasua), tämän ylittävästä osasta on maksettava markkinahinta. Uudistuksesta kärsivät monet epätyypillisen energiakulutusprofiilin omaavat, esimerkiksi ne, jotka ovat ilmastonsuojelua ajatellen vaihtaneet lämmityksensä ja autonsa sähköllä toimiviksi, eikä tätä alun alkaenkin ”chavistiseksi” vaalikalasteluksi tarkoitettua energiahintapolitiikkaa ole helppo korjata oikeudenmukaisemmaksi.

”Sano minulle nyt ne kolme sanaa, joilla viettelet minut!” – ”Kulutan keskimääräistä vähemmän!”

Kaiken lisäksi Euroopan komission uusimmassa oikeusvaltioraportissa Unkari saa kylmää kyytiä, mikä saattaa merkitä, että Brysselin rahahanat pysyvät kiinni. Valtion on pakko käydä kansalaisten kukkarolla, ja kansalaiset puolestaan alkavat entistä hanakammin kysellä tähänastisten verorahojensa perään, jotka ovat kadonneet oligarkkien taskuihin. Voisiko käydä niin, että mikään sodalla, gender-hullutuksilla tai maahanmuutolla pelottelu ei enää auta, kun kansalle uhkaa oikeasti tulla nälkä ja kylmä?

444.hu-sivuston ilkeässä mielipidejutussaan toimittaja László Szily toteaa kohta selviävän, kuka tässä on oikea ”Mini-Feri”. ”Feri” on siis Ferenc Gyurcsányn, Orbánin edeltäjän ja pahimman kilpailijan lempinimi, ja kuten muistamme, vielä viime vaalienkin alla Gyurcsány, joka ei edes itse ollut opposition kärkiehdokkaana, vedettiin Orbánin vaalikampanjaan lievästi sanoen mauttoman julisteen ja videomuokkaelman muodossa: opposition kärkiehdokas Márki-Zay kuvattiin Gyurcsányn pikku käskyläisenä. Orbánin sammumaton Gyurcsány-viha on vuosien ajan ilmennyt jatkuvana vuoden 2006 tapahtumien loukuttamisena: tuolloinen pääministeri Gyurcsány tunnusti puoluejohdon sisäisessä keskustelussa, että kansalle on valehdeltu koko ajan ja valtakunnan talous ajettu katastrofaaliseen tilaan, tämä keskustelu vuodettiin julkisuuteen ja siitä seurasi mellakoiksi ja väkivaltaisuuksiksi roihahtaneita mielenosoituksia. Tästä alkoi Gyurcsányn hallituksen kuolinkamppailu ja tie Orbánin valtaannousuun.

No nyt, huomauttaa Szily, ollaan samanlaisessa tilanteessa. Unkarin talous on ajettu kuralle, eikä apua ole odotettavissa mistään. Tämä tilanne oli vaalien alla jo hyvin tiedossa, Ukrainan sota oli alkanut, talouspakotteet käynnistyneet, lama ja inflaatio näköpiirissä (ilmastokatastrofista ja sen seurauksista puhumattakaan). Hallitseva pääministeri ja hänen hallituksensa rakensivat kuitenkin vaalikampanjansa keskeisten taloudellisten lupausten varaan, joista heidän täytyi jo tuolloin tietää, että niitä ei mitenkään voisi pitää. Toisin sanoen: samaan tapaan kuin pääministeri Gyurcsány vuonna 2006, myös pääministeri Orbán vuonna 2022 on populistisella talouspolitiikallaan saattanut valtion talouden selvitystilan partaalle ja tieten tahtoen valehdellut tästä kansalle. Erona vain se, että Gyurcsány tiettävästi ainakin sisäpiirilleen tunnusti valehdelleensa.

Herrat ja ylhäisyydet

Mihály Fazekasin 1800-luvun alussa kirjoittama kuuluisa satu Ludas Matyi, “Hanhi-Matti”, kertoo reippaasta hanhipaimenpojasta, jonka ilkeä kartanonherra ruoskituttaa mutta joka ”maksaa selkäsaunan kolmin verroin takaisin”. Hanhi-Matin mukaan oli entisaikojen Unkarissa nimetty myös pilalehti, jollaiset kaikissa sosialistimaissa tarjosivat kansalaisille mahdollisuuden vaarattomasti naureskella systeemin epäkohdille (sekä katsella viattoman pehmoeroottisia pilapiirroksia, joissa esiintyi uhkeita vähäpukeisia naishahmoja). Maineikas Attila Dargay teki Hanhi-Matin tarinasta vuonna 1977 animaatioelokuvan, jonka hahmot ovat edelleenkin koko kansalle tuttuja. Myös tämä kaluunatakkinen miekkonen, tarinan pääpahis, häijy kartanonherra Döbrögi, jonka kuva on viime päivinä alkanut täyttää somesyötettäni.

Döbrögin nimi, yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden symboli, on muutenkin silloin tällöin esiintynyt unkarilaisessa kriittisessä mediassa, kun on puhuttu Orbánin kleptokratian rikastuttamista oligarkeista, näiden pröystäilevästä elämäntyylistä ja erityisesti siitä, miten maatalousmaata ja luontoa – unkarilaisten rakkaan lomajärven Balatonin rannoista alkaen – siirtyy uuden ajan döbrögien haltuun. Tuoreen Döbrögi-kuvien aallon on kuitenkin saanut aikaan sinänsä täysin symbolinen päätös: uudessa lakiehdotuksessa halutaan vaihtaa hallituksen komissaarien (kormánybiztos), siis valtion laitosten ministeritasoa alempien johtajien, nimikkeeksi főispán, yli-išpaani.

Išpaani-nimitys (latinaksi – latinahan oli Unkarissa 1800-luvulle saakka hallintokieli – comes eli ’kreivi’) lienee slaavilaista alkuperää, vaikka unkarilaisen Wikipedian siteeraamat lähteet eivät tätä etymologiaa hyväksykään vaan tarjoavat tilalle aika epäilyttävän oloisia selityksiä. Keskiajan Unkarissa megyés ispán (comes comitatus) oli kuninkaan läänin johtoon nimittämä korkea virkamies ja sotapäällikkö, joka kantoi veroja ja johti läänitason tuomioistuinta. Vähitellen išpaaneista tuli yli-išpaaneja, entistä mahtavampia herroja, joiden asema alkoi muuttua perinnölliseksi ja jotka nimittivät avustajikseen ali-išpaaneja. Uudella ajalla yli-išpaaneista tuli hallituksen korkeita edustajia, ja lisäksi yli-išpaanin arvon saattoi saada hallitsijalta perinnölliseksi kunnianimeksi, ali-išpaanista taas kehittyi lähinnä suomalaisen hallintoperinteen maaherraa vastaava, kansan (tai siis paikallisen aateliston) valitsema läänitason hallintovirkamies.

Sosialistisessa Unkarissa išpaani-titteleistä luovuttiin, samalla kun vuoden 1949 uusi sosialistinen perustuslaki teki vanhoista komitaateista eli “linnalääneistä” (vármegye) virallisesti pelkkiä ”läänejä” (megye). Mutta eipä huolta, nyt ovat vanhat hyvät ajat taas palaamassa. Eilen parlamentille jätetty uusi lakiehdotus, jota riippumaton media nimittää ”salaattilaiksi” (salátatörvény), siinä kun on erittäin sekalainen kokoelma monenlaisia asioita sääteleviä pykäliä, palauttaisi sekä yli-išpaanit että linnaläänit. Yli-išpaaneiksi on kuulemma Fidesz-puolueen piirissä hallituksen komissaareja nimitetty jo ennenkin (oho!), ja – näin selittää ministeri Mihály Varga –

“yli-išpaani-nimityksen palauttaminen Unkarin lainsäädäntöön sitoo Unkarin julkishallinnon yhä useammilla säikeillä kommunismia edeltäneen Unkarin valtionhallinnon käsitteistöön, ja tätä kautta myös Unkarin tuhatvuotisen valtion perustuslailliset perinteet voivat jatkaa elämäänsä tässäkin muodossa. Euroopan maista löytyy lukuisia esimerkkejä entisaikojen nimitysten nykyaikaisesta käytöstä. Englanninkielisissä maissa käytetään kunnallishallintojen valitusta johdosta usein nimitystä alderman…”

Fidesz-puolueen ryhmyri Máté Kocsis puolestaan esittää taaskin muutosta perustuslakiin. Sen mukaan Unkarissa kuntavaalit järjestettäisiin vastedes yhtaikaa europarlamenttivaalien kanssa, mikä tekee opposition vaalikampanjoinnista hyvin hankalaa (parlamenttivaalien tappion jälkeen oppositiopuolueet haluavat kampanjoida eurovaaleissa erikseen mutta harkitsevat kuntavaaleihin jälleen yhteisrintamaa). Lisäksi läänien nimitykseksi todellakin palautettaisiin historiallinen vármegye, ”linnalääni”.

Tämähän kuulostaa vähän siltä kuin Suomessa vaihdettaisiin hovioikeuden presidentin titteliksi ”drotsi”, kunnanvaltuustojen puheenjohtajia ruvettaisiin kutsumaan kuudennusmiehiksi ja Pohjanmaan maakuntien sijaan puhuttaisiin Korsholman linnaläänistä. Tai itse asiassa ei ihan niinkään. Unkarissa nämä nimikkeet eivät ole vain satojen vuosien takaista (kansallis)romanttista historiaa vaan tälle kansallisromanttiselle pohjalle rakennettua modernia perinnettä, josta teki lopun vasta sosialismin tulo. Vielä maailmansotien välisenä aikana Horthyn Unkari, myöhäisfeodaalinen ja takapajuinen järjestelmä, katseli taaksepäin kuviteltuun, ritariromanttiseen historiaan, sulkien silmänsä sen ikäviltä puolilta kuten vähemmistökansojen sorrolta (jonka seurausta ainakin jossakin mielessä myös Trianonin tragedia oli) ja, tosiaankin, huutavalta yhteiskunnalliselta epäoikeudenmukaisuudelta. Tätä menneisyyden iltaruskoa kohti ratsastaa liput liehuen nyt Orbánin Unkari, missä kukaan ei kiistä yksinvaltaisen hallitsijan oikeutta nimittää hallintojärjestelmään omat yli-išpaaninsa.

Seuraava looginen askel, kuten ympäri unkarilaista somekuplaani nyt vitsaillaan, on varmaankin oleva puhuttelutapojen uudistus. Sosialismin tuloon saakkahan Unkarissa ei riittänyt pelkkä herroittelu ja rouvittelu, vaan arvohenkilöitä ja mahtimiehiä (sekä soveltuvin osin näiden puolisoita) puhuteltiin käsittämättömän moniportaisen järjestelmän mukaan, josta kertovaa Regnum-portaalin artikkelia on tänään somessa siteerattu ahkerasti. Korkeinta kunnioituksen astetta edustivat ”hänen pyhyytensä” paavi, Szentséges Atya, sekä kuninkaallinen majesteetti (őfelsége, Felséges úr!). Kuninkaallisia korkeuksia (fenség) olivat muut kuningashuoneen jäsenet kruununperillistä lukuun ottamatta, kardinaaleja puhuteltiin ”eminensseiksi” tai ”pääkorkeuksiksi” (főmagasságú). Valtionhoitajalle sekä muutamille aristokraattisukujen jäsenille kuului titteli főméltóságú (’pääarvollinen’), ”suuriarvollisia” (nagyméltóságú) olivat arkkipiispa, todelliset salaneuvokset, ministerit, suurlähettiläät, kenraalit ja muutamien valtionlaitosten korkeimmat johtajat. Pelkkä ”arvollinen” (méltóságos) -nimike kuului piispoille, korkeammille tuomareille, eversteille ja kenraalimajureille, valtiosihteereille, Budapestin ylipormestarille, yli- ja ali-išpaaneille, kreiveille ja paroneille ynnä monille korkeammille virkamiehille. ”Suuruudellisia” (nagyságos) olivat kirkkoherrat, everstiluutnantit ja majurit, alemmat tuomarit ja monet virkamiehet. ”Kansakunnallisiksi” (nemzetes) nimitettiin Horthyn perustaman vitéz-uusaateliston jäseniä. Sitten oli vielä sarja kunnioittavia nimityksiä katolisille ((fő)tisztelendő ‘(pää)kunnioitettava’) ja protestanttisille (főtiszteletű, nagytiszteletű, tiszteletes) eri portaiden pappishenkilöille – ja niin, myös juutalainen rabbiini oli tisztelendő. Loput älymystön edustajat olivat yleisesti ”armollisia” (kegyelmes), yrittäjät ja käsityöläismestarit ”arvostettavia” (tekintetes).

Ja lisätäänpä tähän vielä arvonimien käyttösääntöjä ja puhuttelumuotoja. Herrasväen kesken keskusteltaessa hienot naiset eivät herroitelleet vieraita miehiä (paitsi pappeja) vaan puhuttelivat näitä sukunimellä. Miehet taas eivät neiditelleet naimattomia nuoria neitosia vaan puhuttelivat näitä etunimellä (toki teititellen), rouville sitä vastoin käytettiin miehen arvon mukaan määräytyvää puhuttelunimikettä tyyliin méltóságos báróné ’arvollinen paronitar’, kegyelmes asszonyom ‘armollinen rouvani’.

Maailma voi muuttua suuntaan jos toiseenkin, mutta (Georg Otsin äänellä) muuttuuko ihminen? Kerrotaanpa lopuksi tarina niiltä yli seitsemänkymmenen vuoden takaisilta ajoilta, kun Horthyn ajan autoritaarinen systeemi oli vasta äskettäin romahtanut ja vaihtanut etumerkkejä ja säätykierto kävi ennennäkemättömän vilkkaana. Ison budapestilaisen kaupunkikerrostalon tyypillisellä sisäpihalla seisoo joku apua tarvitseva asukas ja huutaa täyttä kurkkua: Viciné! Viciné! (‘Talkkarin muija hei!’) Talonmiehen kellariasunnosta vääntäytyy pihalle tuikea emäntäihminen ja puuskahtaa: ”Mikä hemmetin talkkarin muija! Minun mieheni on kuulkaas kaksi päivää sitten nimitetty ministeriksi. Ja jos ei vain olisi tätä saatanan uutta systeemiä, niin minä olisin nyt méltóságos asszony!”

Euroopassa, mutta…

Suomi ja Suomen Nato-päätös seurauksineen eli Putinin ja Erdoğanin pakolliset pullistelut ovat nyt olleet päivittäin esillä myös Itävallan ja Unkarin uutisissa. Samaan aikaan sota jatkaa kulkuaan, Unkarissa puolestaan on julkistettu Orbánin uuden hallituksen ministerilista ja asetettu virkaan uusi presidentti, Katalin ”Miten nainen voi menestyä” Novák, uskollinen puoluesoturi ja myös jonkinlainen perusarvotaistelija, jolla on vankat yhteydet kansainvälisiin ”konservatiivisia perhearvoja” (kuten aborttioikeuden ja seksuaalivähemmistöjen vastaisuus) puolustaviin mielipidevaikuttajiin ja järjestöihin.

Uudessa hallituksessa on paljon tuttuja nimiä. Varapääministerinä ja koalition sivuvaunupuolueen, kristillisdemokraattisen KDNP:n ainoana edustajana jatkaa Zsolt ”Poronmetsästäjä” Semjén, maatalousministerinä István Nagy, sisäministerinä Sándor Pintér, oikeusministerinä Judit Varga (uuden hallituksen ainoa nainen!), ulkoministerinä Péter Szijjártó, valtiovarainministerinä Mihály Varga (ei liene sukua Judit Vargalle). Pääministerin kanslia- ja ministeriöjohtajina jatkavat Gergely Gulyás ja ”propagandaministeri” Antal Rogán, joista jälkimmäinen näyttäisi saavan yhä lisää valtaa ja hoitoonsa myös korruptionvastaiset toimet, mikä somejulkisuudessa on jo saanut asianmukaista huomiota.

”Myös korruptiontorjunnasta vastaava ministeri.” Sanonta pukista ja kaalimaasta tunnetaan myös Unkarissa.

Edellisen hallituksen innovaatio- ja teknologiaministeri László Palkovics saa nyt johtoonsa ”teknologia- ja teollisuusministeriön”. Vanhoina kettuina palaavat kehään aluekehityksestä ja EU-varojen käytöstä vastaava ministeri Tibor Navracsics, entinen EU-komissaari, sekä jonkin aikaa korkeimmasta päätöksenteosta vähän syrjemmässä viettänyt János Lázár, josta tulee rakennus- ja sijoitusministeri (tai olisikohan jälkimmäinen idiomaattisemmin ”omistajaohjausministeri”?). Uusi nimi näyttäisi olevan kulttuuri- ja innovaatioministeri János Csák, useiden suuryritysten johdossa vaikuttanut liikemies ja entinen Unkarin Egyptin-lähettiläs. Samanlainen liikemies- ja diplomaattitausta on puolustusministeri Kristóf Szalay-Bobrovniczkylla (jos nimi tuntuu tutulta: hänen veljensä Vince on aiemmin ollut Unkarin lähettiläänä sekä Suomessa että Itävallassa). Uusi on myös talouden kehittämisen ministeri Márton Nagy (ei liene sukua maatalousministerille, Unkarissa nyt tietyt sukunimet vain ovat kovin kovin yleisiä…).

Mielenkiintoista on se, että uudessa hallituksessa on talousasioille monta jännittävästi nimettyä salkkua, sitä vastoin vanha inhimillisten voimavarojen suurministeriö (EMMI), johon kuuluivat sekä kulttuuri- että sosiaali- ja terveysasiat, lakkaa olemasta kokonaan. Terveys-, sosiaali- ja urheiluasioiden kohtalo jäi ainakin 444.hu:n ja telex.hu:n juttujen perusteella minulle epäselväksi, mutta kulttuuri ja ”innovaatiot” (ilmeisesti myös opetusasiat?) saavat nimikkoministeriön. Ottaakohan entinen EMMI-ministeri, historia- ja perusarvoharrastaja Miklós Kásler nyt todellakin Unkarilaisuuden tutkimusinstituutin omaksi syytinkituvakseen, niin kuin alun alkaen arveltiin? Eli pitääkö tässä varautua entistä pontevampaan huuhaatulvaan unkarilaisten loistokkaasta ja, öh, ei siis oikeastaan ollenkaan suomalais-ugrilaisesta menneisyydestä?

Ja nyt on Unkarilla myös ensimmäinen naispresidentti, parlamentin valitsema ja yllätyksittä virkaan asetettu hallituspuolueen edustaja ja seremoniallinen valtionpäämies. Virkaanastujaispuheessaan Katalin Novák heti alkuun kuvaili Ukrainan sodan kauhuja ja kehui Unkarin suoriutuneen kiitettävästi ”ihmisarvokokeesta” auttamalla Unkariin saapuvia pakolaisia kaikin tavoin. Unkari on tuominnut Putinin hyökkäyssodan ja sotarikokset (erityisesti ”kaikki yritykset Neuvostoliiton palauttamiseksi”, mikä voidaan nähdä viittauksena Putinin tunnettuun Neuvostoliitto-nostalgiaan), kantaa vastuunsa EU:n ja Naton jäsenenä ja huolehtii omasta puolustuskyvystään. Mutta: ”silloin, kun meillä on oikeus sanoa [EU:n tai Naton] päätöksille ei ja Unkarin etu sitä vaatii, silloin me myös sanomme ei”.

Toki puhe oli hyvin ”naisellisen” sopuisaksi laadittu: siinä luotiin kuvaa rauhantahtoisesta ja ystävällisestä kansakunnasta suurena perheenä, joka sulkee sisäänsä myös heikoimmat ja auttaa heitä. Mutta tietenkin oli pakko viitata myös kansalliseen sankaruuteen, jota jostain syystä muualla yhä vähemmän ymmärretään:

Me unkarilaiset olemme oikeutetusti ylpeitä verrattoman kielemme rikkaudesta [!], kansakuntamme myrskyjen raastamasta historiasta, unkarilaisen älyn saavutuksista, kulttuurimme aarteista. Uskomme, että vuoden 1848 vallankumous, vuoden 1956 vapaustaistelu ja rautaesiripun hajottaminen vuosina 1989–90 on moneen otteeseen todistanut sammumattoman intohimomme vapautta kohtaan ja sen, että tarvittaessa myös taistelemme vapauden puolesta. Koko maailma on saanut nähdä, että unkarilaiset ovat voimakas, urhoollinen kansakunta. Unkari on suvereeni, pitää puolensa, ei pelkää konflikteja, pystyy puolustamaan itseään ja kipeiden kokemusten hinnnalla lunastettuja näkökantojaan. Me emme muutu, me olemme yhä samoja unkarilaisia, jotka vuonna 1948, vuonna 1956 ja 33 vuotta sitten taistelivat vapautensa puolesta.

Ja tietenkin piti vähän heristellä nyrkkiä länteen päin:

Joskus on pidettävä kiinni vaatimuksistaan loppuun asti [alkutekstissä kielikuva: ”pitää mennä seinään asti”]. Siihen meitä ovat opettaneet vaikutuspiiriään jatkuvasti laajentava Brysselin komissio, nuo suurisuut, joita kukaan ei ole valinnut tehtäväänsä, kansainvälisen lehdistön vihamielinen osa, suurten valtioiden intressien ylivalta. Olemme oppineet, millainen riski on politiikanteko kansallisten etujen pohjalta. Olemme oppineet myös, että todellakin usein pitää mennä seinään asti. Joskus jopa murtautua seinän läpi. Nyt meillä on jo voimia siihenkin.

Yksi kohta jäi erityisesti särisemään korvaan.

Olemme valmiita tekemään uhrauksia rauhan puolesta, emmekä estä liittolaistemme uhrauksia. Emme kuitenkaan suostu sellaisiin päätöksiin, jotka vaativat unkarilaisilta suurempia uhrauksia kuin se tuska, jonka ne tuottavat venäläiselle hyökkääjälle.

”Teemme uhrauksia, kunhan meidän ei tarvitse tehdä todellisia uhrauksia.” Samanlaista vähän kömmähtävää poliittista retoriikkaa kuin aikoinaan Niilo Wällärin legendaarinen ”Olemme joustavia mutta emme tingi tuumaakaan.” Samalla myös populismia puhtaimmillaan, vetoamista lapsellisimpaan itsekkyyteen. Ensin meidän asiat kuntoon, ennen kuin kenellekään muulle yhtään mitään! Ettei vain nyt joku saisi jotakin (maahanmuuttajat parempia lastenvaunuja, palmurantojen laiskurit meidän verovaroja, ”etnisesti määräytyvä” vähemmistö jotain erikoisetuja…), mikä meiltä jää saamatta. Hei nyt meiltä vaaditaan jotakin, samalla kun JOKU TOINEN PÄÄSEE HELPOMMALLA! (Unkarilaisilla on tätä hedelmätöntä ja tuhoisaa kitkeryyttä kuvaava sanonta: dögöljön meg a szomszéd tehene is, naapuriltakin pitää kuolla lehmä!)

Kysymyshän lienee tässä energiapakotteista, joihin Venäjän kaasusta ja öljystä riippuvainen Unkari ei suostu. (Ja jotka eivät tietenkään tuota Venäjälle sellaista välitöntä ”tuskaa” kuin Unkarille: pakotteiden takia eivät Venäjällä heti paikalla kodit kylmene tai tehtaat seisahda, vaikka ajan mittaan sotakone alkaisikin yskiä – mikä on näiden pakotteiden pääasiallinen tavoite.) Eikä tässä yhteydessä lainkaan puhuta siitä, miten Unkari ei ole yrittänytkään irrota tuonti-fossiilienergiasta (85 % Unkarin kodeista lämpiää Venäjän kaasulla, usein energiasyöpöillä ja tehottomilla vanhoilla laitteilla). Orbánin hallituksen vastaus energiapoliittisiin ongelmiin (ympäristökysymyksistä ja yhä todellisemmasta ilmastokatastrofista puhumattakaan) on alusta alkaen ollut ”chavistinen”: painetaan energian hinnat alas vaikka väkisin ja vedotaan niihin äänestäjiin, joilla ei ole ymmärrystä tai varaa ajatella oman kaasulaskunsa loppusummaa pitemmälle. (Niin kuin olen monesti ennenkin todennut: maassa, jossa joka talvi kuolee useampia köyhiä ihmisiä paleltumalla omaan asuntoonsa, kaasulaskulla on merkitystä.) Tämä käytännössä estää energiahuollon uudistamisen, ja se oli ongelma jo ennen Putinin hyökkäyssotaa.

Niin, se Putinin hyökkäyssota. Katalin Novákille tai hänen puheenkirjoittajalleen pisteet siitä, että puheessa todellakin mainittiin nimeltä Putin (tätä nimeä ei Unkarin johdon suusta ole usein kuultu sodan alettua) ja selkeästi asetuttiin Venäjän hyökkäystä vastaan. Joskin näitä väitteitä heti ruvettiin laimentamaan viittaamalla pahaan Brysseliin ja ”suurvaltoihin”, Ukrainan unkarilaisvähemmistön asemaan (jonka puolesta Unkari tulee taistelemaan vastedeskin) sekä Unkarin kansalliseen etuun. Ja ennen kaikkea rauhaan. Unkari ei käy sotaa, ”ei halua voittaa sotaa vaan voittaa rauhan”, ”tämä ei ole meidän sotamme”.

Viktor Orbán on Venäjän hyökkäyksen alusta saakka toistellut, että hänen korkein päämääränsä on turvata unkarilaisille rauha ja pitää maansa erossa sodasta. Huhtikuun 3:nnen parlamenttivaaleja edeltäneessä propagandassa tämä käännettiin taitavasti piilopelotteluksi: jos ette äänestä meitä, unkarilaiset viedään mukaan sotatoimiin ja kenties sota tulee vielä tännekin.

Unkarin hallituksen virallisella verkkosivulla on heti tuoreiden uutisten (ylimääräinen eläkkeiden korotus heinäkuussa, hintakatto tärkeille kulutustavaroille, Ukrainan pakolaisten avustaminen jne.) alapuolella lyhyt ja ytimekäs Orbán-sitaatti: ”Unkarilaiset haluavat rauhaa.” Ylimmäksi nostetussa videopuheenvuorossa Orbán kiteyttää kauniit tavoitteet: ”Rauha, turvallisuus, perheiden suojeleminen.”

Orbánin ja Putinin lämpimiä suhteita arvosteli Unkarin oppositio kiivaasti jo kauan ennen Venäjän hyökkäyssodan alkua. Sota saattoi Orbánin hankalaan tilanteeseen, mutta ”rauha”-iskulauseiden avulla myös vaalitaistelu käännettiin voitoksi. Nyt virallisen Unkarin kannanotoissa tietenkin tuomitaan Venäjän hyökkäys ja seistään liittolaisten rinnalla tukemassa Ukrainaa – mutta samalla tekstit ovat täynnä outoja varauksia, sivuhuomautuksia, vihjauksia ja ”muttia”, joiden varovaisen muotoilun ”omat” kyllä osaavat tulkita.

Tämä näkyy myös Katalin Novákin virkaanastujaispuheesta. Teemme velvollisuutemme, MUTTA jos Unkarin etu toisin vaatii, sanomme ”ei”. (Ja Brysselin herrojen koppavat vaatimukset, se tehdään selväksi, ovat usein ristiriidassa Unkarin edun kanssa.) Tuemme Ukrainan lähentymistä Eurooppaan, MUTTA puolustamme Ukrainassa asuvien unkarilaisten oikeuksia. (Rivien välissä: ”Lännen” ihailema Zelenskyj sortaa unkarilaisia.) Ja kun Novák kehottaa unkarilaisia valvomaan, ettei heidän kansallinen ylpeytensä muuttuisi kansalliseksi kopeudeksi ”mutta ei myöskään globalistiseksi pelkuruudeksi”, tästä ne, joilla on korvat kuulla, erottavat ”globalisti”-sanaan kätketyn koirapillin vihellyksen. (”Globalismi”-termiä, joka ilmeisesti lähti leviämään Yhdysvalloista toisen maailmansodan jälkeen, on viime vuosina yhä enemmän käytetty jonkinlaisen enemmän tai vähemmän kuvitteellisen vihollisen, ”kansallismielisyyden” vastakohdan nimikkeenä politiikan äärioikealla laidalla, ilmikahjoja salaliittoteorioita myöten.)

Ne, joilla on korvat kuulla, ovat kuulleet ja ottaneet varteen. Tämä näkyy Népszava-lehden perjantaina julkaisemasta jutusta, jossa selostetaan Publicus-mielipidetutkimuslaitokselta tilatun tuoreen tutkimuksen tuloksia. Toimittajan mukaan ”propaganda tehoaa”: niiden määrä, joiden mielestä Venäjän hyökkäys Ukrainaan on enemmänkin hyökkäyssotaa (punainen) kuin puolustautumista (vihreä), on maaliskuun alun jälkeen vähentynyt. Ja neljäsosa unkarilaisista näyttäisi todellakin olevan sitä mieltä, että Ukrainassa käydyissä taisteluissa itse asiassa Venäjä on ollut hyökkäyksen kohteena ja puolustautuu.

Mielipiteiden yhteydet Unkarin puoluepolitiikkaan ja mitä ilmeisimmin myös eri puolueiden mielipidevaikuttamiseen olivat ilmeiset. Hallituspuolueita (Fidesz ja KDNP) kannattavista vastaajista vain 42 % piti Venäjän toimintaa hyökkäyssotana, kun taas opposition kannattajista tätä mieltä oli 85 %.

Varsin masentava on myös diagrammi, jossa kuvataan unkarilaisten valmiutta tukea Venäjään kohdistuvia energiapakotteita. Kysymykseen ”Kannattaisitteko sellaisia Venäjän vastaisia sanktioita, joiden takia joutuisitte maksamaan energiasta enemmän?” on annettu vastausvaihtoehdoiksi ”ei” (punainen), ”kyllä, jos hinta nousisi vain vähän” (sininen) tai ”kyllä, vaikka pitäisi maksaa olennaisesti enemmän” (vihreä). Kuten kahdesta ylimmästä palkista näkyy, koko vastaajakunnasta melkein kolme neljäsosaa ei hyväksyisi pientäkään energialaskun nousua, ja Fidesz-KDNP-koalition kannattajista tämä osuus on 93 %. Paljon valmiimpia uhrauksiin ovat oppositioblokin (Ellenzék együtt) sekä vitsipuolue Kaksihäntäisen koiran (Kétfarkú Kutya Párt) kannattajat. Miehet (férfi) ovat hivenen auliimpia kuin naiset (nő). Budapestissa ja läänien pääkaupungeissa (megyeszékhely) ollaan valmiimpia uhrauksiin kuin kaupungeissa yleensä (város) tai maaseutukunnissa (község), mutta siihen nähden, miten paljon vaalien jälkeen on puhuttu Budapestin ja muun maan välisestä kahtiajaosta, tämä ero on yllättävän pieni.

Mutta mihin Unkari sitten on menossa? Jännittävää, pelottavaa ja hämmentävää on se, että vaikka jonkinlaisia poliittisia Venäjä-sympatioita näyttäisi olevan ei ihan mitättömällä osalla väestöä, silti kiistaton enemmistö koko kansasta – ikäluokkien ja poliittisten näkemysten mukaan osuus vaihtelee 57 ja 87 %:n välillä – on ainakin jossain määrin samaa mieltä siitä, että ”Unkari kuuluu arvojensa kannalta perinteisesti länteen ja sen pitää tulevaisuudessakin pyrkiä lännen suuntaan”. Sitä vastoin vain 5–18% on sitä mieltä, että Unkarin etujen mukaista olisi lähentyä Venäjää ja etääntyä lännestä ja Yhdysvalloista.

Jotenkin lievästi skitsofreeninen kuvahan tästä tulee. Yhtaikaa halutaan tätä ja tuota ja vielä jotain muutakin, vaikka ne eivät loogisesti ottaen sopisi yhteen laisinkaan: tuetaan Ukrainaa ja ymmärretään Venäjää, ollaan vastedeskin valmiita pysymään EU:ssa, tuossa vihatussa Eurostoliitossa, samalla kun ehdottomasti tuomitaan ”kaikki yritykset Neuvostoliiton palauttamiseksi”… Eihän se ihme ole, kun ottaa huomioon Unkarin korkeimman johdon eli ennen muuta Viktor Orbánin vuosikausia kestäneet ”riikinkukkotanssit” Brysselissä. Tässä ehkä pitää tosikon suomalaisen taas kerran muistaa, että feodaali-Euroopassa joskus melkeinpä tärkeämpää kuin se, mitä sanotaan, on se, kuka sanoo.

Propagandakoneet putputtavat

Vapun kunniaksi pieni tilannepäivitys Budapestista, missä eilen nähtiin kaksi mielenosoitusta: Venäjän ja Ukrainan puolesta. Sosialisminaikaisen neuvostovapauttajien muistomerkin luokse kootun mielenosoituksen – jossa osanottajia oli 100–150 tai ehkä parisataa – virallinen otsikko oli ”Osoitamme solidaarisuutta Venäjälle”, ja iskulauseissa protestoitiin ”USA:n etuja palvelevaa sotaa vastaan” tai käskettiin ”jenkit kotiin”. Useampi riippumaton uutissivusto oli paikalla raportoimassa, tässä telex.hu:n video:

Heti alkumetreillä Venäjän lippuun kietoutunut hikiliinapäinen hemmo selittää, että Ukrainan Zelenskyj on pelle, marionetti, joka tekee vain, mitä ylhäältä käsketään. Megafoniin paperista puhuva herrasmies taas tietää kertoa, että jo ensimmäinen maailmansota oli vapaamuurarien juonia. ”Niin on!” kuuluu yleisöstä.

Unkarin lippua kantava mies puolestaan tukee venäläisiä, koska nämä taistelevat ”uutta maailmanjärjestystä” vastaan, joka tietäisi kaikille pelkkää pahaa. Tämän uuden maailmanjärjestyksen takana taas ovat salaperäiset rahamaailman voimat. Onko tämän takia siis oikein käydä sotaa Ukrainassa? Haastateltava haluaisi kääntää kysymyksen toisinpäin: jos Transilvanian Székelymaassa ruvettaisiin murhaamaan meidän unkarilaisten heimolaisia ja meilläkin olisi mahtava armeija, emmekö puuttuisi asiaan? Donbassissahan tapahtui näin, ja siitä kaikki alkoi. Toimittaja yrittää rauhallisesti selittää, että hänen parhaan tietonsa mukaan Donbassissa ei ole tapahtunut mitään tuhansien venäläisten kansanmurhaa. ”En minä siitä tiedä”, haastateltava keskeyttää, ”mutta tiedän, että ukrainalaisten johto haluaa ohjailla koko maailmaa, myös meitä unkarilaisia, ja me unkarilaiset haluamme pysyä riippumattomina.”

Samaa selittää jo aluksi kuultu huivipäinen mies: Biden, Boris Johnson ja muut lännen roistot haluavat tätä sotaa, koska se on heidän taloudellisissa intresseissään. ”Meillä ei ole mitään tekemistä tämän sodan kanssa”, julistaa puolestaan tiukea naisihminen, jonka mielestä Unkarin pitäisi irrottautua EU:n Venäjän-vastaisista pakotteista, ja joutuu sen jälkeen outoon sanaharkkaan myös lievästi omituisen tuntuisen nahkatakkimiehen kanssa. ”USA taistelee venäläisiä vastaan viimeiseen ukrainalaiseen saakka”, sanotaan nurmikon laitaan parkkeeratussa julisteessa. Kaikkein omituisimmalta kuitenkin vaikuttaa tämä plakaatti:

”Katin” on unkarilaisittain translitteroitu Katyn, siis se paikkakunta, missä vuonna 1940 venäläiset murhasivat parikymmentä tuhatta puolalaista upseeria ja siviiliä; tähän viittaa myös Puolan lippu. Ilmeisesti tässä on tarkoitus verrata Katynin joukkomurhaa äskettäin Kiovan liepeillä Butšan (unkarilaisessa translitteroinnissa Bucsa) kaupungissa paljastuneisiin venäläisten miehittäjien hirmutöihin. Mutta miten tämä liittyy ”lännen sotakoneeseen”, onko tässä tarkoitus väittää, että sekä Katynin että Butšan verilöylyt olivat jonkun muun syytä tai pelkkää lavastusta? Ja mitä ihmettä tässä yhteydessä tarkoittaa karma is a bitch eli ”paha saa palkkansa”?

Mielenosoittajien pienessä mutta päättäväisessä joukossa tuntuu joka tapauksessa vallitsevan yksimielisyys siitä, että kaikki on itse asiassa lännen ja erityisesti Amerikan syytä: aseistivat Ukrainaa ja laajensivat Natoa niin, että Putinin oli lopulta pakko toteuttaa uhkauksensa ja puuttua asiaan. Unkarin lippua kantavalta herralta kuulemme myös, että erityisesti Ukraina on syypää Transkarpatian unkarilaisvähemmistön sortoon: vähemmistöltä on ”viety kaikki oikeudet”. (Aivan näinhän asia ei ole, vaikka totta on, että Ukrainan kieli- ja koulupolitiikka on koetellut vähemmistöjä ja syystäkin hermostuttanut Transkarpatian unkarilaisia.)

Samaan aikaan sadan metrin päässä marssii selvästi suurempi joukko ukrainalaisia ja Ukrainan tukijoita sinikeltaisia värejä kantaen, Ukrainan kansallislaulun soidessa. Monet heistä eivät ole kuulleetkaan putinistien mielenosoituksesta. Toimittajalle päivitellään ja puistellaan päitä, joukossa olevat unkarilaiset tietenkin paheksuvat ja häpeävät putinisti-maanmiestensä toilailuja. Georgialainen opiskelija on tullut osoittamaan solidaarisuutta ukrainalaisille ja muistuttaa, että Venäjä on jo aiemmin hyökännyt hänen kotimaahansa; silloin länsi ei tehnyt mitään, mutta hyvä, että edes nyt on lännessäkin herätty huomaamaan tilanne.

Mutta mitä tämä kaikki nyt siis kertoo? Paitsi tietenkin sen, että Unkaristakin löytyy parisataa kahjoa, jotka ovat valmiita uskomaan Google-kääntäjän ja Venäjän trollitehtaiden avulla kansainväliseen levitykseen lähteneitä salaliittoteorioita. Onhan näitä Suomessakin: mieluiten ”omaa tutkimusta” tekeviä ja ”kriittisesti ajattelevia” ihmisparkoja, jotka eivät usko valtamedian valheisiin vaan mieluummin nielaisevat huru-ukkojen nettivideoissa levitettyjä tarinoita salaperäisen kansainvälisen rahaeliitin (so. juutalaisten, nämä tarinat ovat vanhaa perua…) ohjailemasta salaisesta maailmanhallituksesta ja sen ilkeistä juonista, joita vastaan taisteleviin ”hyviksiin” nyt ilmeisesti kuuluu myös Putin. On meilläkin nähty menneenä talvena vielä paljon vinkeämpi ”globalisminvastustajien” kahjosirkus ns. Convoy Finlandin nimellä (muistattehan ne uutiskuvat Mannerheimintietä tukkivasta saunavaunusta ja Tähtien sodan prinsessa Leiaksi pukeutuneesta naisihmisestä kaapuineen ja valomiekkoineen?), kohta pukkaa taas Suomessa vaikuttavien putinistien ”autosaattuetta” Voiton päivän kunniaksi, ja sekä suomalaisten että unkarilaisten aateveljien hankkeet kalpenevat sen neljänsadan auton mielenosoituksen rinnalla, jonka Saksan Putin-solidaristit keräsivät Berliiniin huhtikuun alussa vastustamaan ”propagandaa” (siis Venäjän hyökkäyssodasta kertovaa uutisointia ja kouluopetusta) ja ”venäjänkielisten syrjintää Saksassa”. Myös Unkarissa putinistien joukkoon näyttää imeytyneen ”kansallismielisten” syvemmän päädyn väkeä. Venäjänmielisten mielenosoituksen megafonimies näyttäisi (ainakin 444.hu:n uutista kommentoineiden lukijoiden mukaan) olleen Attila Ertsey, perinne-esoteriasta ja ”rajatiedosta”, myös rokotusvastaisista salaliittoteorioista kiinnostunut arkkitehti, joka tunnetaan yhtenä takavuosien omituisen (ja vielä omituisempia kohtaloita kokeneen) maailmannäyttelypaviljonki ”Šamaanirummun” suunnittelijoista.

Siis: salaliittoteoreetikkoja sun muita hurahtaneita löytyy kaikkialta, ja näyttää selvästi siltä, että ainakin osa entisistä kahjoimmista ”maahanmuuttokriitikoista” ja nyttemmin ”rokotuskriittisistä” on saatu värvättyä kannattamaan Putinin ”erikoisoperaatiota”. Mutta erityisesti Unkarin kannalta mielenkiintoista tässä on se, että osa tämänkertaisten mielenosoittajien sanomasta on kuin suoraan Unkarin hallituksen julkilausumista tai sen kontrolloimasta mediasta. Unkarilla ei ole eikä saa olla mitään tekemistä tämän sodan kanssa, jota ”ei käydä meidän puolestamme” (”kumpi hyvänsä voittaakin, me kärsimme”, kuten pääministeri Orbán sanoi kansallispäivän puheessaan 15.3., eikä Unkari saa ”joutua Ukrainan alasimen ja Venäjän moukarin väliin”). Virallinen Unkari auttaa ukrainalaisia pakolaisia mutta ei lähetä sotaan miehiä eikä tarvikkeita – ja välttelee myös suoraan mainitsemasta Venäjää ja varsinkin Vladimir Putinin nimeä.

(Alasimia ja moukareita voi olla muuallakin: naapurimaidensa ja liittolaistensa kanssa Unkari on joutumassa jonkinlaiseen hankalaan asemaan kaksilla rattailla ajelun takia. Slovakialaisen Denník N -lehden mukaan Orbánin Venäjä-mielisyys ja riippuvaisuus Venäjästä (ensimmäisenä EU-maana Unkari ilmoitti avaavansa Gazprombankiin ruplatilin ja ostavansa ruplilla Venäjältä kaasua, josta luopuminen ei tule kysymykseenkään) uhkaa hajottaa koko Visegrád-nelikon eli Puolan, Tšekin, Slovakian ja Unkarin tähänastisen yhteistyön. Puolan pääministeri Mateusz Morawiecki ilmoitti runsas viikko sitten Slovakian-vierailullaan, että Unkarin kannanotot Ukrainan tilanteeseen ovat ”tuottaneet pettymyksen”. Tšekin puolustusministeri Jana Černochová on jo aiemmin kuittaillut, että unkarilaisille on tärkeämpää halpa Venäjän öljy kuin Ukrainan veri. Slovakian ulkoministeri Ivan Korčok puolestaan kertoi Denník N:lle kieltäneensä unkarilaista kollegaansa vihjailemasta, että toiset kolme Visegrád-maata muka asetoimituksillaan vain pidentävät Ukrainan konfliktia.)

Siis: Putin-fanien kokoontumisajoissa ikään kuin sanotaan suoraan se, mikä Unkarin hallituksen propagandassa jää rivien väliin. Olen joku vuosi sitten kirjoittanut samasta ilmiöstä syntyvyyspropagandan ja siihen liittyvän, ”väestönvaihtoteorioilla” motivoidun ajatusmallin yhteydessä (”synnytetään paikat täyteen omia puhdasrotuisia lapsia, ettei maahanmuuttajia enää mahdu sekaan”): ”Saata maailmaan vielä yksi unkarilainen” -liikkeen propagandavideota katsottiin ja kommentoitiin ikään kuin se olisi hallituksen perhepolitiikan mainostusta (ja sitähän se melkein olikin), vaikka videon takana olevat tahot kuuluivat pikemminkin äärioikeisto-oppositioon. Samoin nyt putinistien piskuinen lauma vain jatkaa Orbánin esittämiä ajatuksia ja sanoo julki sen, mitä virallinen Unkari ei voi sanoa.

Maaliskuisessa juhlapuheessaan Orbán kuvasi rauhanpolitiikkansa päämääriä siirtämällä sodan syyt jonnekin kaukaisuuteen: ”Keski-Eurooppa on maailman suurvalloille vain šakkilauta, ja Unkari on sillä vain pieni pelinappula. Jos suurvaltojen edut niin vaativat, meidät voidaan uhrata.” Tästä ei ole montakaan askelta salaliittoteorioihin pahantahtoisista hämäristä voimista, jotka noita ”maailman suurvaltoja” liikuttelevat. Mutta huomionarvoista on myös se, että silloin, kun näitä pahoja voimia jonnekin konkreettisesti sijoitetaan, ne ovat nimenomaan ja erityisesti ”lännessä”. Tämän rinnalla Venäjä epäsuorasti nousee esiin ”hyvänä” vastavoimana.

Esimerkiksi tietyissä arvokysymyksissä Unkarin hallituksen kannanotot tulevat lähelle Venäjän linjaa: kuten hallituksen verkkosivustolta voi lukea, Viktor Orbánin näkemyksen mukaan “gender-hullutus ei ole mikään ohimenevä muoti” vaan sen takana ovat hyvin järjestäytyneet länsieurooppalaiset ryhmät ja kaikki Sorosin järjestöt. (Ja missäpä tuo Soros vaikuttaakaan.) Orbán ei ole tässä yhteydessä suinkaan maininnut Venäjää sukupuoliroolien ja perhearvojen mallimaana, jossa homot pidetään kaapissa ja muijat hellan ja nyrkin välissä, ei toki. Mutta hänen ei tarvitsekaan, sillä Unkarin putinistit osaavat itse tehdä tämän jatkopäätelmän ja pukea sen sanoiksi.

Samoin Venäjän kansallisuuspolitiikalla, russkij mirin rakentamisella ja rajojen takana elävien venäläisten ja venäjänkielisten ”suojelemisella” on selkeät yhteytensä siihen, miten Unkarin johto näkee tehtäväkseen rakentaa ylirajaista kansakuntaa, johon kuuluvat myös rajantakaiset unkarilaisvähemmistöt. Virallinen Unkari ei näitä Venäjä-analogioita suinkaan nosta esille, mutta kuten alussa kuvattiin, putinisti-mielenosoittajat puhuessaan Transilvanian Székelymaasta ovat ymmärtäneet yskän. HVG-sivuston mukaan mielenosoittajajoukosta huudeltiin esimerkiksi ”Olisi mukava nähdä Putinin rauhanturvaajia myös Székelymaassa”, ”Voisi lähettää myös tšetšeenejä, nekin ovat meidän veljiämme ja hunneja”, tai ”Transkarpatia ei ole Ukrainaa!”.

Kamalinta ei siis ole se, että EU-maan pääkaupungissa parisataa hörhöä Venäjän liput harteilla tai Z-teepaita yllä kokoontuu kannattamaan diktaattorin rikollista hyökkäyssotaa. Vaan oikeasti pelottavaa on se, että näiden hörhöjen puheet ovat vain loogista jatketta sille, mitä maan johto on virallisesti lausunnoinut. Tähän tapaanhan ovat ympäri Eurooppaa jo pitkään ääriryhmät toimineet. Niillä on jossain määrin salonkikelpoisena pysyttelevä, parlamentaarisen demokratian pelisääntöjä noudattava ”julkisivu”, ”oikea” puolue, josta silloin tällöin esiin pulpahtelevat ”ikävät yksittäistapaukset” velvollisuudentuntoisesti ”harjataan” tai nostetaan pihalle. Ja tämän julkisivun takana pulputtaa sitten se altaan sakeampi pääty, jossa asiat ”sanotaan niin kuin asia on”, ilman että julkisivun siistien herrojen ja rouvien tarvitsee kompromettoida itseään.

Eivät nämä putinistihörhöt Unkarissa ole sinänsä kummempia kuin muissakaan Euroopan maissa. Kummaa tässä on se, että nämä hörhöt eivät edes yritä rakentaa itselleen kunniallisen näköistä julkisivupuoluetta – vaan pitkäaikainen yksinvaltias valtionhoitajapuolue on käytännössä itse ryhtynyt tämän porukan julkisivuorganisaatioksi.

Jälkipelejä

Itävallan liittokansleri Nehammer se otti ja kävi Moskovassa käymässä ”suoran, avoimen ja kovan” keskustelun Putinin kanssa, ensimmäisenä EU-johtajana sitten Venäjän hyökkäyssodan alkamisen. Tätä on viime päivät Itävallassa puitu hyvinkin kriittisesti, ainakin oppositiopuolueiden taholla. On kiistelty siitä, missä määrin ja miten hyvin Nehammer oli valmistellut matkansa ja sopinut siitä EU-liittolaisten ynnä muiden asianosaisten kanssa (ennen muuta Ukrainan Zelenskyjn, jota Nehammer ennen Moskovan-retkeään myös piipahti tapaamassa). Jossain vaiheessa jopa huhuttiin, että matka olisi täysin yllättänyt sekä pienemmän hallituspuolueen Vihreät että liittopresidentti Van der Bellenin. Sosiaalidemokraatit (SPÖ) ja oikeistopopulistit (FPÖ) tuomitsevat Nehammerin matkan hyödyttömänä sooloiluna ellei peräti jonkinlaisena machoilunäytöksenä, jonka tarkoitus – näin FPÖ:n johtaja Herbert Kickl – tuntui olevan ohjata yleisön huomio pois Nehammerin oman puolueen, konservatiivisen ÖVP:n, sisäpoliittisista sekoiluista. Tähän samaan vihjaisi viikkokatsauksessaan myös viikkolehti Profilin toimitus.

Näitä sisäpoliittisia sekoiluja nimittäin Itävallassa riittää. Viikon parin poissaolo riittää tipauttamaan kärryiltä: enää ei muistakaan, mikä tuorein Affäre parhaillaan lööppijulkisuutta askarruttaa. Nehammerin tapauksessa Moskovan-matkaan yhdistettiin jopa tuore ”Cobragate”. Cobra on Itävallan sisäministeriön erikoisosasto, joka huolehtii myös valtakunnan johdon turvallisuudesta. Kaksi Cobra-miestä oli ollut vartioimassa liittokansleri Nehammerin asuntoa ja vaimoa. Sitten Katharina-rouva lähti ravintolaan tapaamaan miestään, ja koska tämän turvamiehet olisivat siellä paikalla, nämä kaksi Cobra-miestä päästettiin vapaalle. Ennen tätä kuitenkin ilmeni, että jollakulla oli syntymäpäivä, joten kanslerin asunnossa hieman kilisteltiin erilaisia maljoja. Asunnosta lähdettyään agentit ajoivat jonkinasteisen kolarin (jonka vakavuudesta lehdissä on ollut erilaisia tietoja), ja kuski puhalsi 1,2 promillea. Asiaa tutkitaan edelleen, koska siihen liittyy epäilyksiä virka-aseman väärinkäytöstä. Cobra-yksikön johtajan väitetään yrittäneen salailla alaistensa tohelointia.

Tiedä sitten, oliko Nehammerin Moskovan-matkassa mukana yritystä salailla Cobragaten tapaisia PR-kömmähdyksiä. Vakavampia kysymyksiä tämän matkan yhteydessä on noussut Putinin oligarkeista ja heidän yhteyksistään Itävallan liike-elämään. Entisinä aikoina Wienin keskustan kalliit ostoskadut olivat täynnä upporikkaita venäläisiä varustautumassa hiihto- ja afterski-lomalleen, jollaista varten saatettiin vuokrata kokonainen hiihtokeskus. Oligarkeilla on Itävallassa luksus-alppimajoja ja bisneksiä. Erityinen suhde Itävaltaan ja sen liike-elämään on miljardööri Oleg Deripaskalla, jonka isoisä kaatui sodassa Ala-Itävallan Laa an der Thayan lähellä (Deripaska laitatti sinne vuonna 2018 muistomerkin). Ainakin vielä maaliskuun lopulla maailmalla ihmeteltiin Deripaskan puuttumista EU:n pakotelistoilta ja epäiltiin Itävallan korkeiden tahojen vaikuttaneen asiaan. Kotimainen ongelmakimppu on liikemies Siegfried Wolf, josta ns. Pandora-paperien yhteydessä on paljastunut monenlaista mielenkiintoista, kuten läheisiä yhteyksiä Putinin lähipiiriin. (Fun fact: Wolfin Ala-Itävallan Oberwaltersdorfiin rakennuttamassa öky-omakotilähiössä aurinkokennot ja maalämpöpumput on nimenomaisesti kielletty: talot lämpiävät Venäjän kaasulla.)

Tätä taustaa varten ehkä ymmärtää, miksi Nehammerin oli tarpeen käydä Moskovassa lyömässä nyrkkiä Putinin pitkään pöytään. Sikäli kuin löi: ”suorasta, avoimesta ja kovasta” keskustelusta oli vähän jos lainkaan konkreettista hyötyä, ja niin kuin liittokansleri itsekin totesi, Putin osoitti taas olevansa ”oman sotalogiikkansa vanki”. Eihän sille mitään voi, että liittokansleri Nehammerin tavoittelema jämäkkyysdemonstraatio ei oikein sovi yhteen Itävallan vuosikymmenten ajan huolella rakentaman julkisuuskuvan kanssa, jossa ollaan ystävällisiä, kilttejä, puolueettomia ja pyöritellään neuvottelukumppaneita korkeintaan ”wieniläisellä charmilla”.

Varsin ikävästi Itävallan julkisuuskuvaa tahraa myös äskettäinen Göteborgin yliopiston V-Dem-instituutin (Variations of Democracy) julkaisema vuotuinen demokratiaraportti. Siinä nimittäin Itävalta, vaikka yhä kuuluukin maailman valtioiden demokraattisimman 20 %:n joukkoon, on selvästi heikentänyt noteeraustaan ja pudonnut korkeimmasta kategoriasta (liberaalit demokratiat) nipin napin seuraavaan eli ”vaalidemokratioiden” (electoral democracy) joukkoon, syynä erityisesti läpinäkyvän lainsäädännön ja ennakoitavan toimeenpanon heikentyminen. Toisin sanoen: kansalaiset voivat vapaasti äänestää ja ilmaista mielipiteensä, mutta vaaleilla valitut lainsäätöelimet eivät enää toimi ihan niin kuin pitäisi. Korruptio, muistuttaa Profil-lehden Edith Meinhart ja nostaa esille tuon yllä mainitun Siegfried Wolfin, jonka epäillään lahjomalla järjestäneen itselleen suotuisampaa verotuskohtelua. Toki Itävalta on yhä aivan eri tilanteessa kuin Unkari, joka puolestaan on V-Dem-raportissa maailman kymmenen pahimman ”autokratisoijan” joukossa ja toiseksi huonoimmassa ”vaaliautokratioiden” luokassa, suunnilleen samalla viivalla kuin Guinea-Bissau ja Intia…

***

Toisenlaista jälkipeliä on käyty Unkarissa vaalien jälkeen, jotka oppositio hävisi näyttävästi, kaikista yhteisrintamayrityksistä huolimatta. Selväähän on, että oppositio teki lukuisia virheitä. Loputonta vääntöä on käyty siitä, oliko konservatiivinen kärkiehdokas Péter Márki-Zay paras valinta, kun hänen ideologisesta paketistaan löytyivät itse asiassa samat ainekset kuin Orbániltakin, vain korruptio ja Putin puuttuivat. En kyllä usko, että pääkaupunkilainen rillipää, Budapestin ylipormestari Gergely Karácsony tai sosialisti ja Orbánin päävastustajakseen demonisoiman Ferenc Gyurcsányn vaimo Klára Dobrev, kaiken lisäksi nainen, olisi voinut pärjätä paremmin. Saati salonkikelpoistumista yrittävän äärioikeiston Jobbikin Péter Jakab. Mutta ehkä juuri nämä ennakkoluulot olisi pitänyt uskaltaa heittää romukoppaan.

Viktor Orbánin yksinvaltaisesti johtaman Fidesz-puolueen ylivalta on vain vahvistunut, ja entistä ilmeisemmäksi on käynyt myös koko maan kahtiajako. Budapestissa Fidesz voitti vaalit vain yhdessä ainoassa kaupunginosassa (17. kaupunginosa eli Rákosmente kaupungin itänurkassa, Budapestin ”maalaisin” osa), ja sielläkin vain niukasti ja valtiovallan avokätisen tuen turvin. Muuten Budapest on tiukasti opposition käsissä, ja yhtä tiukkaa on Orbánin ylivalta lähes kaikkialla muualla maassa (Szegedin ja Pécsin yliopistokaupunkeja lukuun ottamatta). Unkaria halkoo siis poliittinen juopa, jonka yli toisiaan tuijottavat pääkaupungin luomulattea kittaavat kosmopoliitit ja ”maaseudun” (vidék) vakaa ja naiivi väki. Mutta keitä nämä jälkimmäiset oikein ovat, ja miksi opposition intellektuellit eivät heitä tavoittaneet?

Oppositiota on paljon arvosteltu tietämättömyydestä ja ylenkatseesta ”kansaa” kohtaan. Budapestin älyköt, sano, näkevät maaseudulla vain typerää ja tietämätöntä vaalikarjaa, joka naiiviuttaan uskoo kaiken, mitä hallituksen kontrolloimassa teeveessä kerrotaan, tai nälkärajan alapuolella kituuttavaa ryysyköyhälistöä (etenkin Unkarin lukuisasta romaniväestöstä melkoinen osa kuuluu tähän ryhmään), joka riemumielin myy äänensä säkillisestä perunoita. Keskusteluun ovat osallistuneet viime aikoina myös ne lukuisat Orbán-kriittiset aktivistit, jotka olivat oppositiopuolueiden tai kansalaisjärjestöjen mobilisoimina vapaaehtoisina mukana tarkkailemassa tai vaalitoimitsijoina ja ääniä laskemassa. Heidän kertomuksistaan käy ilmi olennaisia asioita.

Ensinnäkin: mitään laajamittaista vaalivilppiä tuskin tapahtui, äänet on ilmeisesti yleensä laskettu rehellisesti. Sitä vastoin voi kysyä, ymmärsivätkö kaikki äänestäjät, mitä olivat tekemässä. Unkarin vaalijärjestelmä ei ole ihan yksinkertainen, äänestyslippuja oli nytkin jokaiselle kaksi (valtakunnallinen puolueiden lista ja vaalipiirin henkilöehdokkaiden lista) sekä lisäksi mm. lasten ”sukupuolenvaihdoksia” koskenut merkillinen kansanäänestys, jonka kysymyksiä monet eivät selittämälläkään tajunneet. Olen lukenut verkosta kuvauksia kotiäänestyksiin ”osallistuvista” täysin dementoituneista ihmisparoista tai äänestyspaikoille talutetuista iäkkäistä, puolisokeista tai täysin höperön tuntuisista äänestäjistä, joita kädestä pitäen autetaan vaalilipun täyttämisessä – mutta jotka kuitenkin osaavat selittää, että haluavat äänestää Viktoria pääministeriksi, tai toistelevat Fidesz-puolueen iskulauseita. Monet eivät tuntuneet edes tietävän toisten puolueiden tai vaihtoehtojen olemassaolosta.

Toki Fidesz-puolueen äänestäjissä oli jonkin verran syyntakeettomuuden rajoilla liikkuvia onnettomia ihmisiä, juuri niitä ”lukutaidottomia”, ”hampaattomia” ja ”pahanhajuisia”, joita on oppositiomediassa kauhisteltu ja tätä kauhistelua puolestaan paheksuttu. Ihmisiä, joilla ei ole mitään mahdollisuuttakaan ymmärtää, miten äänestys tai ylipäätään demokraattinen päätöksenteko monipuoluejärjestelmässä toimii. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, että sama äänestäjä saattoi antaa puolue- ja henkilöäänensä aivan eri puolille poliittista karttaa (mikä ei ole uusi ilmiö, samanlaiseen tietämättömyyteen törmättiin jo ensimmäisissä järjestelmänvaihdoksen jälkeisissä vaaleissa).

Laajemmin tietämättömyys demokratian toimintaperiaatteista näkyy siinä, että puolueiden ohjelmien, aatteiden ja lupausten sijasta ajatellaan vain identiteettipolitiikkaa, yhteenkuuluvuutta ja lojaaliutta. Tarkkailijoiden kokemuksen mukaan melkoinen osa äänestäjistä ei osaa ajatellakaan, että heidän äänestyspäätöksensä jotenkin liittyisivät yhteen niiden konkreettisten ongelmien kanssa, joita he itsekin valittivat, kuten terveydenhuoltojärjestelmän tilan (etenkin katastrofaalisiksi nousseiden koronakuolleisuuslukemien), asumisen tai julkisen liikenteen suunnittelun tai nuorten massiivisen maalta- ja maastamuuton. Äänestäminen tuntui olevan identiteetti- ja lojaalisuusvalinta: vaaleihin mennään ja ”Viktorille” vedetään rasti, koska niin täällä meillä kuuluu tehdä. Kahdentoista vuoden kuluessa Viktor Orbánin hallitus on rakentanut järjestelmän, jossa Fidesz-puolueen käsi ulottuu kaikkialle ja on mukana kaikessa, mitä pienemmillä paikkakunnilla tapahtuu. Tästä nouseekin entistä kiivaammin kysymys, voiko Orbánin järjestelmää ylipäätään kaataa sisältäpäin, sen itsensä puitteissa.

Viktor Orbánin vaalistrategia tähtäsi yksinkertaisiin ihmisiin ja tarjosi yksinkertaista lupausta, johon sisältyi suorempaa tai epäsuorempaa pelottelua: rauhaa (”Unkari ei saa joutua vedetyksi mukaan sotaan”), leipää, lämpöä (eli Putinin lupaamaa halpaa kaasua, jolla suurin osa Unkarin kodeista lämpiää). Niin kuin yksi 444.hu:n haastattelema vaalivapaaehtoinen kertoi tajunneensa: jos ihmiset ”myyvät äänensä säkillisestä perunoita”, se ei tarkoita, että äänestyksen arvoa väheksytään, vaan että perunasäkin antaja on ymmärtänyt säkin arvon, tajunnut, että näille ihmisille säkillisellä perunoita on todellakin merkitystä – samoin kuin sillä, että ylipäätään joku siellä ylhäällä on kiinnostunut heistä. Oppositiolla oli vain epämääräisiä lupauksia oudoista hienoista asioista kuten oikeusvaltio, sananvapaus tai ympäristönsuojelu, eivätkä edes nämä lupaukset kantautuneet kaikkien korviin: oppositiopuolueiden edustajia ei monissa kylissä ollut kuultu eikä nähty.

Kuten yksi tarkkailija kommentoi: ”Minun vaikutelmani mukaan äänestäjät eivät niinkään olleet (funktionaalisesti) lukutaidottomia vaan hyvää tarkoittavia ihmisiä, jotka ensisijaisesti saivat tietonsa propagandasta.” Fidesz-puolueen totaalinen median hallinta toteutuu etenkin siellä, missä ihmiset eivät seuraa riippumatonta tai kansainvälistä, enimmäkseen verkkopohjaista mediaa vaan kenties lukevat maakuntalehteä (jotka kuuluvat kaikki hallituksen mediaimperiumiin) tai seuraavat televisiota tai radiota (joissa lähes kaikki kanavat ovat samoin keskitetyssä kontrollissa). Tätä propagandamuuria voi olla vaikea murtaa, mutta mahdotonta se ei ole. Siksi lopuksi mieltäylentävä tositarina Facebookin ryhmästä ”Ääntenlaskijoiden kertomuksia”:

Pieni kylä Zalan maakunnassa, 125 asukasta, joista 80 äänestää Fidesztä, 16 oppositiota, 14 [äärioikeistolaista] Mi Hazánk -puoluetta. Kaikki siivoja, siistejä, lukutaitoisia ihmisiä. Juttelemme mukavia mummojen ja juristi-kunnankirjurin kanssa (joka pitää pöytäkirjaa). Kulttuuritalo, jossa on mukava keittiö, yläkerrassa sali, jossa äänestys tapahtuu ja jota muuten käytetään myös messujen toimittamiseen, seinillä neljä pyhäinkuvaa. Iltapäivällä paikalle tupsahtaa kansainvälinen vaalitarkkailijaryhmä, johtajanaan – oi ihmettä! – tummaihoinen rouva. Paikalla olijat järkyttyvät: kuka nyt puhuu näiden kanssa, ei me osata englantia, mitä tekemistä noilla täällä on, tämähän on törkeää! Sanon, että ei huolta, minä puhun vieraiden kanssa, miehenikin on paikalla ja seuraa heitä. Georgialainen herra ja ranskalainen rouva kyselevät, minä selitän, että kaikki on kunnossa, sitten he osoittavat yhtä pyhimyksenkuvaa: onpas kaunis, sanoo georgialainen herra, siinä on vähän ortodoksista tunnelmaa niin kuin meillä päin. Rouva taas ihailee toista kuvaa: siinähän on Lyonin Neitsyt Maria. Tästä keskustelusta läsnäolevat naiset eivät ymmärrä sanaakaan, joten he arvailevat, mistä voisi olla kyse, ja alkavat valitella toisilleen: ”tuommoinen migrantti tulee tänne ja haluaa pyhäinkuvat pois seiniltä, ihan totta, juuri tätähän Viktorkin on sanonut, että kristinusko on uhattuna.” Mieheni puuttuu puheeseen: ei se niin ole, he kehuivat kuvia ja ihailivat, miten kaunis Lyonin Madonna. Siihen vastaus: ”Oi, ihanko totta ne sanoivat niin? Tunnistivat kuvan? Tykkäsivät tästä? Tarjotkaa nyt heillekin meidän omenapiirakkaa!” Ei tässä tämän kummemmasta ole kyse. Jos me ymmärtäisimme toisiamme emmekä lähtisi vain siitä, kuka vihaa ketäkin, voitaisiin vaikka syödä piirakkaa yhdessä.

Sodan ja rauhan todellisuudet

Kirjoitan tätä työreissulla Virossa, Tartossa. Hotellin aamiaishuoneessa hiippailee tavanomaisen työmatkailija- ja turistiporukan sijasta vaisun oloisia, surusilmäisiä, verkkariasuisia naisia, joillakin hiljaisia lapsia mukanaan, ja aamiaishuoneen ovenvieruspöydälle levitetyistä infolehtisistä tajuan, että tänne on majoitettu Ukrainan pakolaisia. Olen eilisen päivän lukenut maailmalta satelevia kommentteja kauhu-uutisiin Butšan sotarikoksista.

Hotellin tv:stä katsoin nopeasti ERR:n aamu-uutiset: Serbiassa presidentti Vučić jatkaa komean vaalivoiton jälkeen toiselle kaudelle ja kertoo uutiskameroiden edessä, että nyt ei lakata lukemasta Dostojevskia eikä soittamasta Tšaikovskia (esimerkillinen olkiukko!) vaan ystävyytemme ja kumppanuutemme Venäjän kanssa säilyy. Unkarissa Viktor Orbán ja hänen Fidesz-puolueensa ovat saaneet vielä ennustettuakin komeamman vaalivoiton ja varmistaneet jatkossakin parlamenttiin superenemmistön, jolla uusien lakien ja lainmuutosten myllyttämistä kulloisenkin tarpeen mukaan voi jatkaa. Fidesz on vahvempi kuin koskaan, Orbánin mukaan ”tämä vaalivoitto näkyy kuuhun asti”. Yhdellä Putin-mielisellä Telegram-kanavalla Serbian ja Unkarin vaalitulokset tiivistetään tyylikkäästi: ”Team Putin voittaa Euroopan vaaleissa”.

Vaalitulos on järisyttävä pettymys monille hallitusta vastustaneille unkarilaisille, jotka viimeiseen saakka kannustivat kansaa uurnille (äänestysprosentti oli kohtalaisen korkea joskaan ei ennätyslukemissa). Ulkomailla asuvat unkarilaiset olivat jonottaneet lähetystöjen ja konsulaattien edessä paikoin jopa tuntikausia, ja tässä joukossa on paljon hallituksen vastustajia: Berliinin, Brysselin, Lontoon, Münchenin ja Wienin äänestyspaikoilla tehdyn ovensuukyselyn mukaan opposition kannatus oli 78 prosentin luokkaa. Siitä, että äänestäminen yleensä koettiin tärkeäksi, kertoo Unkarin mediassa kiertänyt tarina naisesta, jonka äänestysmatkalle Malawin Lilongwesta lähimpään Unkarin edustustoon eli 1500 kilometrin päähän Johannesburgiin tuli hintaa lentoineen ja hotelleineen varmaan tuhannen euron kieppeillä.

Nyt unkarilainen somekuplani pursuu hiljaista epätoivoa. Yksi unkarilainen kollega yrittää vielä mustaa huumoria:

Matolapsi ja isämato keskustelevat:
– Isä, mikä tuo kaunis sininen tuolla ylhäällä on?
– Se on taivas, lapsikulta.
– Ja mikä tuo kaunis, hyväntuoksuinen vihreä tuossa vieressä on?
– Se on kukkaniitty.
– Miksi me sitten möyritään tässä keskellä p***aa?
– Siksi kun tämä on katsos meidän koti.

On selittelyjen aika. Opposition kärkiehdokas Péter Márki-Zay, harvenneiden ja hiljaisten kannattajiensa keskellä, tiivisti asian uutiskameroille siten, että Orbán on luonut järjestelmän, jota on lähes mahdotonta kaataa sisältäpäin. Näinhän se näyttää olevan.

Näkyvintä tässä systeemissä on mediaylivoima: Orbán oli vaalitaistelunsa lopuksi väittänyt julkisesti, että ”kaikilla puolueilla on nyt ollut tilaisuus esittää sanomansa yleisölle”, mutta Fidesz-puolueella (yhdessä pienen sivuvaununsa, kristillisdemokraattisen KDNP:n kanssa) on ollut näitä tilaisuuksia verrattoman paljon enemmän. Oppositiopuolueet saivat valtion yleisradioyhtiön ykkös-televisiokanavalta viisi minuuttia kukin (!) vaaliohjelmansa esittelyyn, muuten uutis- ja ajankohtaislähetykset olivat yhtä Fidesz-propagandaa, niin kuin ne ovat olleet jo vuosikausia. Perinteinen mediahan on Unkarissa pitkään ollut hallituksen käsissä, näin esimerkiksi kaikki maakuntalehdet, ja julkisten tilojen mainoksissa jyrää sama ylivoima:

Unkarin Transparency International -osaston verkkosivuilla julkaistu diagrammi kuvaa mainosjulisteiden kustannuksia maaliskuussa 2022. Vasemmalla oranssin pylvään alaosa, joka sekin ylittää sinisellä katkoviivalla kuvatun lakisääteisen kampanjamenojen ylärajan, kuuluu varsinaiselle Fidesz-puolueelle. Sen yläpuolella vaaleampi oranssi raita on hallituksen ns. tiedotusta, ja pylvään ylin osa koostuu CÖF:n eli hallituksen tukeman ”kansalaisjärjestön” mainonnasta. Oppositiopuolueiden julkinen näkyvyys on tämän rinnalla ollut säälittävää piiperrystä.

Myös mahdollisista likaisista tempuista on ollut julkisuudessa paljon puhetta. Perinteinen ongelmakohta on naapurimaiden vanhojen unkarilaisvähemmistöjen äänioikeus: Orbánin hallitus on antanut rajantakaisille unkarilaisille Unkarin passien lisäksi oikeuden äänestää kirjeitse, eli jos tämmöinen esimerkiksi Transilvanian unkarilainen (joka ei välttämättä olisi ikinä eläessään edes käynyt Unkarissa) olisi muuttanut asumaan vaikkapa Malawin Lilongween, hän ei olisi joutunut lentämään Johannesburgiin vaan voisi äänestää kirjeitse kotoaan käsin. Olettaen siis, että Malawin postilaitos toimii luotettavasti. Naapurimaiden unkarilaisalueilla, ainakin Serbiassa ja Romaniassa, kirjeäänestyksessä ovat ”avustaneet” paikalliset unkarilaisjärjestöt, joita Orbánin hallitus näyttävästi tukee. Serbiassa ilmenneistä kummallisuuksista kirjoitin jo viimeksi, sen jälkeen löytyi Romanian Marosvásárhelyssä (Tîrgu Mureş) rakennustyömaan laittomalta kaatopaikalta muun romun seasta säkillinen osaksi palaneita kirjeäänestyslippuja. Niissä lipuissa, jotka toimittaja pääsi näkemään, oli kaikissa ääni oppositiolle.

Muitakin pienempiä suhmurointeja on raportoitu: äänten ostamista, kirjeäänestystä vainajien nimissä, ns. ketjuäänestystä. Tämä viimeksi mainittu tarkoittaa sitä, että äänestäjäporukan ensimmäinen ei suljekaan lippua vaalikuoreen vaan vie uurnaan tyhjän kuoren, sujauttaa lipun taskuunsa ja salakuljettaa sen esim. autossa odottelevalle porukan pomolle, joka voi myös maksaa tästä palkkion saman tien. Seuraava äänestäjä merkitsee lippuun halutun äänen, menee sitten äänestyspaikalle lippu taskussaan ja palauttaa vaalitoimitsijoilta saamansa tyhjän äänestyslipun sijasta uurnaan tuon aiemmin merkityn lipun. Tyhjän lipun hän vie taskussaan ulos ja antaa seuraavalle porukan jäsenelle, ja niin edelleen. Vielä helpommaksi homma muuttuu, jos palkkiota vastaan äänestävä yksinkertaisesti ottaa äänestyskopissa valokuvan lipustaan todisteeksi palkkion maksajalle. Ja kuinka ollakaan, jo toissa syksynä vaalilain muutokseen lisättiin kohta, jonka mukaan vaalisalaisuutta nimenomaisesti ei loukkaa se, että äänestäjä yksityisiin tarkoituksiinsa ottaa valokuvan omasta äänestyslipustaan.

Likaisista tempuista tullaan varmasti vielä puhumaan lisää, kunhan ETYJin vaalitarkkailijat julkistavat raporttinsa ja oppositio mahdollisesti toimittaa valituksia tai tutkintapyyntöjä kansallisten tai jopa kansainvälisten viranomaisten käsiteltäväksi. Samoin tullaan varmasti näkemään ankaraa keskustelua siitä, mikä opposition strategiassa meni pieleen ja mitä Márki-Zay teki väärin. Karkasivatko äänestäjät entisestä äärioikeistolaisesta, salonkikelpoistumista yrittävästä Jobbikista, joka oli mukana Márki-Zayn vetämässä oppositioblokissa, Fidekszen tai Jobbikista lohjenneen raivo-äärioikeistolaisen ”Meidän isänmaamme” (Mi Hazánk) taakse? Veikö vitsipuolue ”Kaksihäntäinen koira” ääniä ”vakavilta” oppositiopuolueilta? Oli miten oli, sitä ei voi kieltää, että huomattava osa Unkarin kansaa seisoo yhä Orbánin takana. Osa ehkä ihan konkreettisesti myi äänensä säkillisestä perunoita, vielä useammille oli tärkeää olla ”osa systeemiä”, hyvissä väleissä paikallisten vallanpitäjien kanssa, työnantajan tai pormestarin, joka päättää siitä, kenelle julkisia töitä tai tilauksia jaetaan. Kahdessatoista vuodessa Fidesz on ehtinyt imeytyä kaikkialle hallinnon rakenteisiin.

Ja sitten vielä Venäjä, Putin, kaasu ja sota. Unkarilaisille, joista useimpien koti lämpiää Venäjältä tulevalla kaasulla, energiapakotteet Venäjää kohtaan ovat mahdoton ajatus. Etenkin ne eläkeläismummot, joita Orbánin kannattajissa on suuri osa, ovat oikeasti hätää kärsimässä, jos kaasulasku kasvaa, ja rezsicsökkentés eli kunnallistekniikkakulujen alentaminen on jo iät ajat ollut Orbánin hallituksen tärkeä propagandavaltti. Lisäksi Unkarin energiansaantia turvaa Paksin ydinvoimalan laajentaminen venäläisellä tekniikalla ja Venäjän myöntämällä luotolla. Tämä voisi olla ongelmallista, jos unkarilaiset vanhastaan tuntisivat syvää epäluottamusta, pelkoa ja jonkinasteista vihaa Venäjää kohtaan, niin kuin vaikkapa Baltiassa tai Puolassa asiat koetaan. Mutta siitä huolimatta, mitä toisen maailmansodan loppuvaiheissa ja sen jälkeen nähtiin – tuhansien unkarilaisten raahaaminen vankeuteen ja pakkotyöhön Venäjälle (ns. malenkij robot), rosvoilevat ja systemaattisesti naisia raiskaavat miehittäjät, stalinismi ja vuoden 1956 tapahtumat – tuntuu siltä, että Venäjä on nykyunkarilaisille kaukainen juttu. Venäjä ei ole ollut unkarilaisille vanha rajanaapuri saati kulttuurivaikutteiden antaja tai välittäjä, sitä ei ihmeemmin tunneta, sen kieltä ei osata (sosialisminaikaista koulujen pakkovenäjää opetettiin ja varsinkin opittiin vielä paljon huonommin kuin meillä pakkoruotsia konsanaan), siitä ei ehkä ole niin hirveästi välitetty. Ja kun arvot ovat yhteiset – akat hiljaa, homot kaappiin, ”kristilliset” ja kansalliset perinteet kunniaan, juutal… tuota, kansainväliselle suurpääomalle ja rappiokulttuurille turpiin – on helppo ajatella, että Putinin Venäjä on ihan eri juttu kuin entisten aikojen Neuvostoliitto.

Sitten tuli sota, ja senkin Orbán onnistui kääntämään hyödykseen. Hän on näköjään uskomattoman hyvin kyennyt myymään itsensä rauhanmiehenä, joka takaa turvallisuuden ja estää Unkaria joutumasta sotaan. Ei olekaan kysymys siitä, pidetäänkö kaasu- ja öljyrahoilla tai ydinvoimalaluoton lyhennyksillä pystyssä ihmisoikeuksia polkevaa ja sotarikoksiin syyllistyvää diktatuuria, joka juuri hyökkäsi puolueettoman naapurinsa kimppuun. Ei puhuta mistään abstrakteista arvoista tai ihanteista vaan MEISTÄ ja vaarasta, joka MEITÄ uhkaa. Tässä 444.hu:n bongaamassa plakaatissa on perhe, lapset, perinteiset arvot (lettipäisten tyttöjen ja hattupäisten poikien kansallispuvut!) ja synkkien kasvonilmeiden kuvastama uhka saatu niputetuksi tiiviiseen pakettiin:

”Älkäämme lähettäkö lapsiamme semmoiseen sotaan, jonka kanssa meillä ei ole mitään tekemistä!”

Tämän logiikan mukaan Putinin hyökkäyssodan vastustaminen onkin itse asiassa sodan kannattamista. Niinpä Orbánin vaalipuheissa jatkuvasti viitattiin siihen, että Márki-Zay ja oppositiopuolueet voittaessaan eivät lähettäisi Ukrainaan vain aseita vaan unkarilaisia sotilaita (Márki-Zay oli kysyttäessä asettanut sanansa taitamattomasti, ja jälkikäteen oli myöhäistä rypistää). Unkarin yleisradioyhtiön ykkösteeveekanavan uutisissa jopa ukrainalaisten äitien mielenosoitus Budapestissa ja sitä seurannut sodanvastainen mielenilmaus otsikoitiin ”sodan kannattajien mielenosoitukseksi” (háborúpárti tüntetés).

Orbán siis onnistui saamaan ainakin osan äänestäjistä taakseen yksinkertaisella pelottelupropagandalla. Sen hintana oli tosin asettuminen Ukrainan urheaa puolustustaistelua ja koko Euroopan ja läntisen maailman sankarina suitsuttamaa presidentti Zelenskyä vastaan. Siinä määrin, että Orbán väittää ”Ukrainan intresseissä olevan vetää mahdollisimman monia maita mukaan sotaan” ja mainitsee Ukrainan presidentin viimeisenä vaan ei vähäisimpänä, kun voittopuheessaan luettelee niitä vihollisia, joita vastaan on käynyt rankan (sekä runsaalla julkisrahoitteisella propagandalla ja ”vaalibudjetilla” tuetun) vaalitaistelunsa. Nämä vastustajat ovat siis

vasemmisto kotimaassa, kansainvälinen vasemmisto joka puolella, Brysselin byrokraatit, Soros-imperiumin kaikki rahat ja järjestöt, kansainvälinen valtamedia, ja loppujen lopuksi myös Ukrainan presidentti.

Näin läntisemmästä Euroopasta katsoen tämä tuntuu älyttömältä, mutta unkarilaisten – ainakin Orbánin kannattajajoukon – näkökulma on erilainen. (Ja tässä suhteessa muuten on mielenkiintoista, miten Unkarin yhteiskunta on repeämässä kahtia, kuten vaalituloksestakin näkyy. Budapestissa ja parissa muussakin yliopistokaupungissa, Szegedissä ja Pécsissä, eletään eri todellisuudessa kuin suurimmassa osassa maata.)

Orbánilaisesta ”unkarilais-kansallisesta” näkökulmasta nimittäin Venäjä, samoin kuin Kiina, on sopivan matkan päässä. Toisin kuin Baltian maille tai Puolalle, Unkarille Venäjä ei ole vanha arkkivihollinen eikä välitön uhka, vaan sen kanssa voidaan tehdä diilejä ja niillä kiusaa noille Brysselin eurostoliittolaisille, joilla on kummallisia päähänpinttymiä ihmisoikeuksista ja korruption vastustamisesta. Ukraina sitä vastoin on ikävä naapuri, joka potkii päähän omaa pientä unkarilaisvähemmistöään Transkarpatiassa, osassa Trianonin, nyyh, hajalle raastamaa historiallista Unkaria.

Ja tässä suhteessa silmiä avaava (ja myös kyynellyttävä) kokemus oli slovakianunkarilaisessa Új Szó -lehdessä ilmestynyt Zsolt Trill -nimisen näyttelijän haastattelu. Nykyään Budapestissa työskentelevä Trill on syntynyt Transkarpatiassa ja opiskellut Kiovassa. Kotiseutunsa tulevaisuuden hän näkee synkkänä, mutta synkintä tässä haastattelussa on se, että Trill ei oikeastaan suostu ottamaan kantaa koko Ukrainan sotaan.

En ole varma siitä, pitääkö minun tässä äärettömän kiperässä tilanteessa, johon tämä katala maailma on ihmiskunnan saattanut, ylipäätään muodostaa mielipide. Kohtahan ollaan siinä pisteessä, että mielipidettä ei voi ilmaista. Jos ajattelet toisin, sinut leimataan heti. (…) Olen elänyt kolmekymmentä vuotta Transkarpatiassa, vapaassa Ukrainassa, silti en voi sanoa, mitä ajattelen. Riittäköön se, että nämä kolme vuosikymmentä eivät heijasta Ukrainan kansan vaan koko Ukrainan johdon tekemiä virheitä. Kolmenkymmenen vuoden ajan Ukrainan johto keskittyi vain täyttämään taskujaan. Vähemmistöjen kohtalo ei heitä liikuttanut. (…) Edes teatteriamme, kulttuuriamme he eivät tukeneet. Teatteriseurueemme bussinkin saimme Unkarin valtiolta. (…) Tähän [sotatilanteeseen] syypäitä ovat molemmat osapuolet, jopa Amerikka ja Eurooppakin. Kaikki ovat tahranneet itsensä. Säälin äärettömästi sekä Venäjän että Ukrainan kansaa. Ei minulla ole mitään ukrainalaisia ihmisiä vastaan, Nagymuzsalyssa elimme rauhassa rinnakkain. En väitä, että Ukrainassa olisi kaikki hyvin, niin kuin ei Venäjälläkään, mutta ei venäläisten ja ukrainalaisten pitäisi ampua toisiaan. Kenenkään ei pitäisi kuolla. Olen ehkä naiivi mutta minusta tuntuu silti, että tämä kamala tilanne pitäisi ratkaista Gandhin asenteella ja ajattelulla.

Oikeutta myöten on sanottava, että tämä juttu on yli viikon vanha. En tiedä, pystyisikö Zsolt Trill vielä nytkin, kun koko maailma suree Mariupolin pommitusten raunioihin tai venäläisten ryöstelijöiden ja raiskaajien uhreina kuolleita naisia ja lapsia, pokerinaamalla julistamaan, että syytä on molemmissa osapuolissa eikä hän halua ottaa kantaa. Tai jättäisikö hän edelleen mainitsematta Vladimir Putinin nimen, yhtä määrätietoisesti kuin tätä nimeä on viime aikoina Unkarin hallituksen kontrolloimassa mediassa vältetty lausumasta.

Tässä siis se ”kansallisen” ajattelun koukku, johon Orbánin vaalimenestys myös osaksi perustuu. ”Oman kansan” teatteriseurueen tukeminen voi tässä todellisuudessa eläville nousta tärkeämmäksi kuin se, ammutaanko jossain vähän kauempana kriittisiä journalisteja, vangitaanko mielenosoittajia, hyökätäänkö naapurimaan kimppuun härskin tekosyyn varjolla. Silloin ei verrata ulkopuolisia aatteita tai järjestelmiä keskenään millään objektiivisilla periaatteilla, ei aseteta vaikkapa Ukrainan monenlaisista ongelmista ja lastentaudeista kärsivää demokratiaa Venäjän totaalisen diktatuurin vastapainoksi. Silloin puhutaan vain meistä ja muista, hyvistä ja pahoista. ”Aseiden puhuessa lait vaikenevat”, nationalismin puhuessa taas vaikenevat järkisyyt ja objektiiviset kriteerit.