Meissä jokaisessa asuu pieni Petőfi

Maaliskuun 15:ntena vietetään Unkarin kolmesta kansallispäivästä periaatteessa kirkkainta ja ongelmattominta. Varsinainen pää-kansallispäivähän on elokuun 20:ntenä, Unkarin kristillisen kuningaskunnan perustajan Pyhän Tapanin muistoksi. Tämä on siis ensisijaisesti katolisen kirkon juhla, jota toki on 1900-luvun mittaan eri tavoin yritetty nostaa koko kansakunnan juhlapäiväksi; sosialismin aikaan sitä vietettiin sadonkorjuun, ”uuden leivän” ja sitä tuottavien talonpoikien, sittemmin myös uuden perustuslain kunniaksi. Lisäksi 23. lokakuuta vietetään vuoden 1956 kansannousun muistopäivää, joka sekään ei ole ongelmaton tai ristiriidaton: kaikesta sankarillisuudesta huolimatta kansannousun tapahtumiin liittyi myös pimeä puolensa, ja ennen kaikkea tämän vallankumousyrityksen, kun se lopulta lähti käyntiin, jyräsivät Neuvostoliiton panssarit ennen kuin se ehti kasvaa koko maata ja kansaa todella yhdistäväksi liikkeeksi.

Mutta maaliskuun 15. on hieno ja reipas juhla. Tuona päivänä, Euroopan hulluna vuonna 1848, kun monissa muissakin maissa kuohui (Wienissä alkoi vallankumouksen tapainen jo pari päivää aikaisemmin), kansallisrunoilija Sándor Petőfi ja muutamat muut tulisielut (kuten sittemminkin suosittu romaanikirjailija, ”Unkarin Dickens” Mór Jókai) kokosivat kansanjoukot Budapestin kaduille kuuntelemaan Petőfin uutta isänmaallista runoa Nemzeti dal (‘Kansallislaulu’) sekä pari päivää aiemmin koottua kahdentoista vaatimuksen luetteloa.

”Mitä toivoo Unkarin kansakunta?
Tulkoon rauha, vapaus ja yksimielisyys.

1. Toivomme lehdistön vapautta ja sensuurin poistamista.
2. Vastuullista ministeriötä Budapestiin. [Unkarilla ei ollut omaa hallitusta eikä ministeriötä.]
3. Vuosittaisia valtiopäiviä Pestiin. [Valtiopäivät kokoontuivat Pozsonyssa (Bratislava) silloin, kun keisari ne suvaitsi kutsua koolle.]
4. Yhdenvertaisuutta lain edessä kansalaisuuden ja uskonnon kannalta. [Tällä tarkoitettiin ennen kaikkea aateliston ja katolilaisten etuoikeuksien lakkauttamista.]
5. Kansallista puolustuskaartia. [Unkarilla ei ollut omaa armeijaa.]
6. Yhteistä rasitusten kantoa [= aateliston verovapauden poistamista].
7. Feodaalijärjestelmän lakkauttamista [= kartanon maita viljelevät talonpojat suorittivat maanomistajalle taksvärkkiä, luontais- tai rahakorvauksia tai lahjoja].
8. Valamiestuomioistuinta, tasa-arvoon perustuvaa edustusta. [Kartanonherrat käyttelivät alueillaan myös tuomarin oikeuksia, puolueettomia paikallisia oikeusistuimia ei ollut.]
9. Kansallista pankkia.
10. Sotilaiden on vannottava uskollisuutta perustuslaille, Unkarin sotilaita ei pidä viedä ulkomaille, ulkomaiset sotilaat on vietävä meiltä pois.
11. Poliittiset vangit on vapautettava.
12. Unionia [= erillisenä yksikkönä hallittu Transilvania pitää yhdistää Unkariin].”

Tästä alkoi tapahtumasarja, joka johti Unkarin vapaussotaan Habsburg-imperiumia vastaan ja tämän(kin) vapaustaistelun kukistumiseen seuraavana vuonna. Elokuussa 1849 Unkarin joukot antautuivat Világosissa (nykyinen Şiria Romaniassa) vastustajilleen, venäläisille joukoille, joita johti baltiansaksalainen kenraali von Rüdiger – Venäjän tsaari oli rientänyt itävaltalaisen kollegansa apuun kapinan tukahduttamiseksi. Tappiota seurasi joukko kostotoimia, osa kapinallisista lähti maanpakoon. Sándor Petőfi oli luultavasti saanut surmansa Segesvárin taistelussa heinäkuussa 1849, vaikka mitään varmaa hänen kohtalostaan ei tiedetä.

Tänä vuonna maaliskuun 15. päivän juhlana Unkarin valtion korkein johto eli pääministeri Orbán jatkoi jo lokakuun kansannousujuhlan yhteydessä aloittamaansa linjaa eikä puhunut kansanjoukoille pääkaupungissa, siellä, missä Petőfi ja kumppanit aikoinaan, vaan Kiskőrösissä, Petőfin syntymäkaupungissa, runoilijan syntymäkodin edessä. Puheen tiivistelmä löytyy Orbánin viralliselta kotisivulta myös englanniksi. Vapaudesta siinä puhutaan, siitä, miten Petőfi oli hankala, omapäinen ja uppiniskainen maalaispoika (vähän niin kuin Orbán itse). Ja miten jokaisessa unkarilaisessa elää pieni Petőfi, miten näemme Petőfin nytkin, kun ulkopuoliset haluavat sanella unkarilaisille, miten näiden pitää elää, ja sulauttaa Unkarin osaksi eurooppalaista supervaltiota. ”Näemme Petőfin, kun hän raapustaa 12 vaatimuksen listan alkuun: tulkoon rauha.”

(Tähän on riippumattomassa mediassa ja kriittisessä somessa uutterasti muistuteltu, miten Petőfi ei suinkaan ollut vaatimassa ensimmäiseksi rauhaa vaan valmiina lähtemään sotaan tasa-arvon ja liberaalien ihmisoikeuksien puolesta. Ja miten Petőfin ja hänen taistelutoverinsa lopulta voittivat Venäjän taantumuksellisen yksinvaltiaan ”perinteisiä perusarvoja” puolustavat joukot.)

***

Samaan aikaan Budapestissa József Budenzin (tuon Unkarin fennougristiikan merkkimiehen, josta ”vaihtoehtoiset” piirit ovat tehneet suurpahiksen) mukaan nimetyssä koulussa nousi metakka opettajien ja oppilaiden yhdessä valmisteleman Petőfi-aiheisen juhlaesityksen johdosta. Ohjelma, johon kuului kerrontaa, lausuntaa ja musiikkinumeroita, esitettiin koulun salissa, jonne koko koulun väki ei mahdu kerralla, joten esityksiä piti järjestää kaksi. Ensimmäisen jälkeen sitten tuli ilmoitus, että toista esitystä ei enää tule, koska ohjelmassa on liikaa ”viittauksia ajankohtaiseen politiikkaan”. Oppilaat hermostuivat siinä määrin, että osa heistä käynnisti spontaanin mielenosoituksen koulun käytävällä ja ryhtyi keräämään allekirjoituksia joukkovetoomukseen.

444.hu-sivuston toimittaja tavoitti koulun rehtorin, joka kertoi itse tehneensä päätöksen ohjelman kieltämisestä, koska siinä oli ”suoria ja yksiselitteisiä viittauksia päivänpolitiikkaan” ja koska julkisen sivistyslaitoksen hänen mielestään on pysyttävä politiikan kysymyksissä puolueettomana. Arvailtavaksi siis jää, mikä oli ohjelman tekstissä liikaa. Ehkä viittaus Petőfin tekstiin, jossa ”Eurooppa on hiljaa, jälleen hiljaa”. Tai Petőfin runo ”Hirttäkää kuninkaat!”, jossa säkeen loppu erään kuulijan mukaan oli ”nielaistu” niin, että kuulijat oitis ajattelivat Viktor Orbánia.

Tähän on tosiaankin tultu. Unkarissa on vallalla niin yksiselitteisesti itsevaltainen systeemi, että lapsikin osaa rinnastaa pääministerin johonkin 1800-luvun monarkkiin?

***

Petőfin nimeä kantaa myös kirjallisuusmuseo, josta Orbánin järjestelmässä on tullut yksi kirjallisuus- ja taidepolitiikan valtakeskittymä. Sen johtoon on nostettu transilvanialaistaustainen runoilija ja rokkikukko Szilárd Demeter, erikoinen hahmo, josta olen tässä blogissa kirjoitellut ennenkin. Petőfi-museolla ja Demeterillä on hallinnassaan erinäisiä kulttuurin rahahanoja, muun muassa kirjallisuuden kääntämistä tukeva säätiö. Ja tämän johdosta hyppäsi Facebookissa silmiini muutama päivä sitten virolaisen kääntäjän Leelo Jõulun postaus.

Aiheena on, kuinka ollakaan, Suomessakin jonkin verran julkisuutta saanut (ja meillä Saarni Laitisen suomennoksena ilmestynyt) lastenkirja Satumaa kuuluu kaikille, kokoelma suvaitsevaisuuteen kasvattavia tarinoita, joissa nähdään mm. vähemmistöihin kuuluvia ja ”poikkeavia” sankareita sekä epätavallisia ja ei-heteronormatiivisia perheitä ja parisuhteita. Unkarissa kirja nostatti aikoinaan huikean kohun, äärioikeistopoliitikko työnsi sen julkisesti silppuriin ja kirjakaupat joutuivat sulkemaan sen erilliseen ”myrkkykaappiin” tai paketoimaan näkymättömiin. Nyt Leelo Jõulu kirjoittaa (ja tämä uutinen löytyy toki myös useilta unkarilaisilta uutissivustoilta, lähtökohtana konservatiiviselle Mandiner-sivustolle annettu kommentti):

Petőfi-kulttuuriagentuurin kirjallisuustukia myöntävä kuratorio hajotetaan. Nimittäin Bolognan kirjamessuilla oli säätiön kirjapöydällä näytteillä vironkielinen ”Satumaa kuuluu kaikille” (”Imedeilm on kõigile”) ja Petőfi-instituutin johtaja Szilárd Demeter, Fidesz-puolueen nimittämä, sai tätä kautta tietää, että hän johtamansa säätiö on rahoittanut käännöstä. Hän kommentoi: ”Minun henkilökohtainen mielipiteeni on ollut tiedossa jo vuosikausia, olen lukemattomat kerrat sanonut ja kirjoittanut, että puolustan ajatuksen-, mielipiteen- ja sananvapautta, siis taiteen vapautta. Mutta siinä, mihin valtion rahaa käytetään, on rajansa, ja tätäkin olen toistamiseen korostanut: rajana ovat perustuslailliset arvot. Tukea voi sitä, mikä näihin rajoihin mahtuu. Rajan ulkopuolelle jäävälle ei kuulu tuki.”

Demeter oli yllätyksekseen saanut tietää, että säätiö on tukenut kirjan julkaisemista vuonna 2021, ja nyt hän on vakaasti sitä mieltä, että kuratorion jäsenet ovat tehneet virheen. Kuratorioon ovat jäseniä nimittäneet Unkarin taideakatemia, Unkarin kirjailijaliitto, Unkarin kirjailijoiden yhdistys, Unkarin kaunokirjallisuuden kääntäjien yhdistys, Unkarin PEN sekä Petőfi-säätiö itse. Siksi Demeter pysäyttää nyt kuratorion toiminnan, ja jatkossa on suunnitteilla, että kirjallisuusviennin kysymyksiin otetaan kantaa uudelleen. Samoin Unkarin kustantajilta tullaan tästä lähin vaatimaan messuilla esiteltävien teosten luettelot, niiden sopivuus perustuslain kannalta arvioidaan ja lupa kirjojen esittelemiseen annetaan sen mukaan. Lopuksi Demeter lisäsi: ”Henkilökohtaisesti en haluaisi enempää sensuuria, mutta isänä pidän lasten suojelemista kaikkein tärkeimpänä.”

Tämmöisiä Petőfi-juttuja siis tänään. Vapaus, lempi – kumpi kultaisempi?

Advertisement

Kansallisrunoilijan luurangon vastaisku, osa 2

Noin vuosi sitten kirjoitin Sándor Petőfistä ja hänen arvoitukselliseen kuolemaansa kietoutuvista urbaanilegendoista. Tuosta linkitetystä postauksesta voi faktoja kerrata se, jolle Unkarin kansallisrunoilijan elämäntarina ei ole niin tuttu. Olennaisinta tässä tarustossa on, että Petőfin ei uskota kaatuneen ja kadonneen yhdessä Unkarin vapaustaistelun viimeisistä suurista yhteenotoista vuonna 1849. Jo lähes puolentoista vuosisadan ajan on eri lähteissä kummitellut väite, jonka mukaan Petőfi olisikin jäänyt henkiin ja päätynyt sotavankina Siperiaan – viis siitä, että tsaarin armeija, joka kapinan kukistamisessa antoi veljellistä apua Habsburg-keisarikunnan sotaväelle, ei tiettävästi vienyt mukanaan ainuttakaan unkarilaista sotavankia. Petőfin väitetään eläneen vielä vuosikausia milloin missäkin päin Siperiaa, erään ilmeisesti 1900-luvulla syntyneen tarinaversion mukaan Burjatian Barguzinissa, ja vieläpä saaneen jälkikasvua erään paikallisen Anna Kuznetsovan kanssa.

1980-luvulla legendaa Petőfin toisesta elämästä ryhtyivät elvyttämään kiistelty amatööriarkeologi István Kiszely ja hänen mesenaattinsa, lämpökattilatehtailija Ferenc Morvai. He järjestivät vuonna 1989 Barguziniin tutkimusmatkan ja kaivoivat paikalliselta hautausmaalta esiin luurangon, jonka Kiszely tunnisti Petőfiksi. Luita on sen jälkeen tutkittu eri puolilla ja salakuljetettu maasta ja laboratoriosta toiseen, samalla kun Unkarin viranomaiset ja tiedeakatemia tekevät kiusaa totuudenetsijöille eivätkä salli Petőfin äidin haudan avaamista, että DNA-näytteitä voitaisiin uudelleen vertailla. Sekä Venäjän ja Unkarin tiedeakatemian asiantuntijoiden aikoinaan antamien lausuntojen että Amerikassa teetetyn DNA-analyysin mukaan Barguzinista kaivetut luut ovat naisen, mutta tämä tieto ei ole vaihtoehtotutkijoitamme lannistanut. Kiszelyn kuoltua Morvai on jatkanut vaihtoehto-Petőfin jäännösten tutkimista, ja tänä keväänä järjestämässään lehdistötilaisuudessa hän ilmoitti teettäneensä uuden tutkimuksen Kiinan oikeusministeriön alaisessa oikeuslääketieteen tutkimuskeskuksessa Shanghaissa. Kiinalaisten asiantuntijoiden tekemän mitokondrio-DNA-analyysin mukaan Barguzinin vainajan näyte osoittaa 99,2-99,9-prosenttista yhtenevyyttä Petőfin sukulaisilta otettujen DNA-näytteiden kanssa. (Epäselvää on, keitä nämä sukulaiset ovat ja miten läheistä sukua. Joissakin lähteissä puhutaan myös Petőfin jälkeläisistä, mutta tiettävästi kansallisrunoilijan ainoalla pojalla, näyttelijänuraa yritelleellä mutta jo nuorena keuhkotautiin kuolleella Zoltánilla ei ollut lapsia.)

Myytti Barguzinissa kuolleesta Petőfistä on ilmeisesti niin monille niin tärkeä, että jopa Unkarin tiedeakatemia on katsonut joutuvansa puuttumaan asiaan ja julkistanut tänä keväänä yksityiskohtaisen tiedotteen, jossa kohta kohdalta yritetään kumota Morvain ja kumppanien väitteet. Esimerkiksi: julkistettujen tietojen perusteella Shanghain tutkimus ei täytä mitään normaaleja laatuvaatimuksia, luotettavaan tutkimukseen tarvittaisiin kahden, toisistaan riippumattoman näytteen analyysit sekä myös vertailu luita käsitelleiden tutkijoiden omaan DNA:han, sen varmistamiseksi, ettei näytteisiin ole sekaantunut muuta ainesta. Lisäksi Shanghaissa tutkittu mitokondrio-DNA ei paljasta vainajan sukupuolta (tämänkin tutkimuksen perusteella siis Barguzinin vainaja voi todellakin olla nainen), eikä ylipäätäänkään tämänlaatuinen ja -laajuinen analyysi pysty todistamaan sukulaisuutta; sitä voidaan käyttää korkeintaan sukulaisuuden poissulkemiseen.

Vaan mitäpä tosiasioista. Morvai katsoo tutkimustensa edenneen niin pitkälle, että Petőfi-vainaja on tunnistettu ja hänet voidaan lopultakin haudata isänmaansa multiin. Tämä tilaisuus koitti perjantaina. Papp László Sportarena -urheiluhallissa järjestetyn tilaisuuden jälkeen, jossa Morvai kertoi tutkimuksistaan ja Unkarin tiedeakatemian ilkeistä epäilyksistä (444.hu-portaalin mukaan tämä nostatti yleisössä spontaaneja buuauksia ja vihellyksiä), Barguzinin vainajan jäännökset haudattiin Fiumei útin hautausmaalle, uuden hautamuistomerkin alle.

”Sándor Petőfi, runoilija, vallankumouksellinen. Syntyi Unkarissa 1823, kuoli Siperiassa 1856.” Kuva 444.hu-sivuston jutusta.

Morvain mukaan muistokiven alla on runoilijan viimeistä lepoa suojelemassa neljän ja puolen tonnin painoinen rautabetonisarkofagi. Sarkofagiin on sijoitettu myös lähetinlaite, joka toimii ainakin seuraavien 21 vuoden ajan ja lähettää hälytysmerkin Morvaille sekä ulkomailla sijaitsevalle tukiasemalle, jos joku yrittää murtaa arkkua auki. Tämä oli kuulemma tarpeen, koska ”muutamat Tiedeakatemiassa toimivat kunnon unkarilaiset” olivat paljastaneet Morvaille tutkijoiden katalan suunnitelman: arkku avataan salaa, vaihdetaan siellä olevat luut toisiin, ja puolen vuoden päästä sitten viranomaiset avaavat haudan ja Tiedeakatemia pääsee riemuiten todistamaan, että luut eivät olleet Petőfin.

Niin tolkuttomalta kuin koko juttu äkkinäisestä vaikuttaakin, tämä makaaberi tilaisuus keräsi runsaasti harrasta yleisöä, Népszabadság-lehden mukaan monilla mukana lippu tai rinnassa kansallisvärinen kokardi, myös äärioikeiston suosimia punavalkoraitaisia ns. Árpád-raitalippuja näkyi väkijoukossa.

kuva: Viktor Veres, Népszabadság

Tälle kuvalle (samasta Népszabadságin jutusta, saman kuvaajan) naureskellaan ympäri Unkarin sosiaalista mediaa. Etnohenkisiin väljiin housuihin, puukkoon ja vyötaskuun sonnustautuneen herran sukka-sandaaliyhdistelmä on erityisen piruilun kohteena: näin siis pukeutuivat ylväät arojen soturit aikoinaan?

Näin sivullisena tuntuu vaikealta ymmärtää, miten ihmeessä salanimellä ja tuntemattomana kaukomailla piileskellyt, kiihkeästi rakastetun Júlia-puolisonsa unohtaen paikalliselle leipäsudelleen lapsia tehnyt Petőfi voisi ylentää unkarilaisten kansallista itsetuntoa paremmin kuin sankarina vapaustaistelussa kaatunut kansallisrunoilija. Ehkä ajatusta siitä, että Unkarin kuuluisin runoilija olisi saanut saman kohtalon kuin lukemattomat tavalliset tuntemattomat sotilaat, noin vain nujertunut taistelukentän liejuun ja päätynyt nimettömänä joukkohautaan, on vaikea hyväksyä. Pahoin pelkään kuitenkin, että Barguzin-teorian suosio liittyy ennen kaikkea unkarilaisessa kansansielussa kytevään sammumattomaan salaliittoteorioiden janoon.

On selvästikin paljon unkarilaisia, jotka ovat aina valmiita uskomaan, että JOTKUT jossakin vihaavat ja vainoavat Unkarin kansaa ja sen isänmaallisia tunteita. Ja ennen kaikkea: nämä JOTKUT ovat soluttaneet tai vallanneet sekä valtion hallinnon että viralliset tiedeinstituutiot. Siispä mihinkään, mitä yliopistojen ja tiedeakatemian tutkijat kertovat, ei voi luottaa, ja kaikki sen kanssa riitelevä otetaan riemurinnoin vastaan. Kaiken lisäksi Unkarin suuri yleisö tietää myös jo ennestään oikein hyvin, keitä nämä JOTKUT ovat. Myös Petőfi-tilaisuudesta kertoneiden uutisten kommenttiketjuissa muistetaan mainita kaksi vakiosyyllistä: kommunistit (”Tiedeakatemiassa ei ollut mitään järjestelmänvaihdosta, samat bolševisminaikaiset tyypit ovat siellä vallassa”) ja tietenkin juutalaiset.

444.hu-sivuston mukaan Ferenc Morvai kertoi hautajaistilaisuuden yleisölle, että viranomaiset ovat pyrkineet pysäyttämään hänen ”Petőfi-tutkimuksensa”, koska ”hallitus pelkää Petőfin henkeä”. Runoilija vastusti diktaattorien valtaa, ja siksi myös nuoruutensa ihanteet hukannut, vallan turmelema pääministeri Orbán haluaa vaientaa Petőfin muiston. Mutta vaara ei uhkaa vain Unkarin vallanpitäjien taholta vaan myös Unkarin ulkopuolelta, ja siksi tarvittaisiin kansallista yhteishenkeä. Nimittäin: lännestä käsin käyvät homot (!) perinteisen perheinstituution kimppuun, etelästä taas hyökkäävät maahanmuuttajat, jotka eivät tietenkään ole tunkemassa Unkariin omasta tahdostaan – JOTKUT ovat antaneet heille rahaa, jotta he levittäytyisivät Unkariin ”laimentamaan” unkarilaisten kansallista ja kulttuuriperimää.

Sándor Petőfin runoilijanmaineen ja hänen runojensa kansallisen merkityksen kannalta on tietenkin aika yhdentekevää, kuoliko hän vuonna 1849 Transilvanian Segesvárissa vai vasta joitakin vuosia myöhemmin Burjatian Barguzinissa. Hänen teoksensa säilyvät Unkarin kirjallisuushistorian kaanonissa, eikä nykyinen hallituskaan ole tiettävästi millään tavalla yrittänyt pudottaa Petőfiä kansakunnan kaapin päältä. Sillä makaaberilla sirkuksella, jota tuntemattoman burjatialaisen vainajan luiden ympärillä on viime vuodet pyöritetty, ei olekaan juuri mitään tekemistä runoilija Sándor Petőfin kanssa. Petőfi on vain kansallinen symboli, merkinantolippu, jota liehuttamalla saadaan tietty osa kansasta marssimaan sinne, minne se muutenkin mielellään on marssimassa.

Kysymys kuuluukin lähinnä, miten suuri tämä kansanosa on. Ja miten ihmeessä on päästy siihen, että typerä ja aggressiivinen ennakkoluuloisuus automaattisesti ohjautuu tiettyyn suuntaan ja ryhmittyy tiettyjen tunnusten ympärille? Tai edelleen: miten pääsevät syntymään sellaiset kansalliset ja poliittiset voimakentät, jotka vetävät puoleensa juuri tyhmintä, epäkriittisintä, ennakkoluuloisinta ja aggressiivisinta kansanosaa?

Unkarilaisia altistaa salaliittoajattelulle kolme tärkeää historiallista taustatekijää. Ensimmäinen on 1500-luvulta ja turkkilaisvalloituksesta lähtien unkarilaiseen isänmaallisuuteen kuulunut itsesääli: voi meitä raukkoja, kaikki meitä vihaavat ja vainoavat… Toinen oli sentrooppalaisen sääty-yhteiskunnan sisäänrakennettu sivistyksenvastaisuus: koulunkäynti, akateeminen sivistys ja tieteellinen ajattelutapa eivät kuulu rahvaalle, mutta ei ole myöskään herrasväen, ei varsinkaan aristokratian (tai sitä jäljittelevän pikkuaateliston ja suurporvariston) arvon mukaista istua nenä pölyisessä kirjassa tai kunnioittaa oppineisuutta enemmän kuin sotilaskunniaa tai suvun perinteitä. Kolmas oli reaalisosialismi, joka lopullisesti tuhosi kansan luottamuksen hallitukseen, virkamiehistöön ja valtion instituutioihin, jopa valtiollisiin tiedelaitoksiin. Meille valehdellaan, kaikki valehtelevat koko ajan, en voi luottaa muuhun kuin omaan oikeudentajuuni, ja mitä enemmän virallisilta tahoilta jotain vakuutellaan, sen varmemmin se on valhetta. Kyllä kansa tietää!

Meiltä Suomesta tämä historiallinen tausta on toistaiseksi onneksi puuttunut. Siksi meillä kansallinen kahjoperinne on paljon hajanaisempaa, eivätkä esoteeriset eetteripyörreryhmät ole saaneet selvää poliittista roolia. Saapas nähdä, miten kauan kestää, ennen kuin Internetin ansiosta entistä helpommin syntyvät kahjo-viharyhmät, jenkkimallinen tuontifundamentalismi ja Magneettimedia-tyyppiset kansainväliset salaliittoteoriat sekä globalisaatioahdistuksen ja laman vauhdittama kahjopopulismi vievät meiltä tämänkin edun.

Kansallisrunoilijan vaihtoehtoiset elämät

Vapaus, lempi –
kumpi kultaisempi?
Lemmelle henkeni
uhriksi kannan,
vapaus jos vaativi,
lempenikin annan!

Kaunis ja liikuttava runo, johon ensi kertaa tutustuin Aapelin Pikku Pietarin piha -romaanin kautta. Siinä Vetterantin Klory, suloinen ja muutamia vuosia varhemmin sattuneesta pikku vahingosta huolimatta (äidin ja mummon hoivissa varttuva Vetterantin Kloryn Henry, jota pihan poikien pitää opettaa pissimään seisaaltaan)  elämässä eteen- ja ylöspäin yrittävä nuori nainen ottaa opettaja Helmeläiseltä lausuntotunteja. Lausunto-, ei lausunta-, koska sanotaanhan myös ahtaat asunto-olot eikä asunta-. Ehkä tämä ihana kielioppinatsiuden parodia osaltaan vaikutti siihen, että Kloryn lausuntoharrastuksen myötä myös runo jäi muistiini.

Vasta paljon myöhemmin minulle selvisi, että runo on Otto Mannisen suomennos Sándor Petőfin runosta Szabadság, szerelem, jonka sittemmin joku minua hieman vanhempi fennougristi – en muista nimeä, tarinasta kierteli assistenttiaikoinani Helsingissä useita versioita – suomensi Loman ja rakkauden / kummankin tarvitsen. (Aivan pätevä suomennos, szabadság tarkoittaa suomeksi sekä vapautta että lomaa.) Ja vielä pitempään kesti, ennen kuin tajusin, että yksi suomalaisen yksinlaulukirjallisuuden klassikko, Oskar Merikannon Kas, oksa värähtää, perustuu sekin Petőfin rakkausrunoon (Reszket a bokor, mert madárka szállott rá).

Sándor Petőfi oli aikoinaan, sekä kansalliseen heräämiseen liittyvän heimoharrastuksen että Otto Mannisen kaltaisten mestarisuomentajien ansiosta, Suomessa varsin tunnettu ja luettu runoilija. Minun sukupolveni, myöhemmistä puhumattakaan, ei enää juuri muuta tiedä kuin korkeintaan, että olipahan siellä Unkarissa tuommoinen romanttinen kansallisrunoilija. Kerrataanpa siis vähän faktoja, tietäväiset voivat hypätä parin seuraavan kappaleen yli.

Sándor Petőfi syntyi vuonna 1822 Kiskőrösissä, keskisessä Unkarissa, teurastaja István Petrovicsin ja ennen naimisiinmenoaan paikallisen luterilaisen papin palvelijattarena työskennelleen Mária Hrúzin poikana. Molemmat vanhemmat olivat slovakialaista syntyperää (Unkarin Alföldissä on tai paremminkin on ollut melkoisia slovakkivähemmistöjä, jotka osaltaan ovat syntyneet Slovakian protestanttien paetessa vastauskonpuhdistusta), äiti-Mária oppi unkarin kieltä vasta aikuisiällään. Isä yritti kouluttaa lahjakkaasta pojastaan herraa, mutta varat loppuivat kesken, ja nuori Petrovics joutui elättämään itseään muun muassa opettajana ja näyttelijänä. 1840-luvun mittaan hän alkoi saada toisaalta eurooppalaisesta kansallisromantiikasta, toisaalta Unkarin omasta kansanlauluperinteestä ammentavia runojaan julki ja kerätä mainetta kansallismielisissä kulttuuripiireissä, ja tässä yhteydessä myös slaavilainen sukunimi vaihtui unkarilaisemmaksi Petőfiksi.

Kuuluisa daguerrotypia nuoresta Petőfistä vuodelta 1844.

Vuosien 1848-49 vallankumouksessa, unkarilaisten itsenäisyystaistelussa Habsburgeja vastaan, Petőfi oli keskeisiä hahmoja ja alullepanijoita. Hänen runoaan Nemzeti dal ‘Kansallislaulu’ pidetään vallankumouksen lähtölaukauksena, ja hän oli mukana laatimassa kuuluisaa 12 kohdan vaatimusluetteloa, jonka kapinalliset esittivät Wienin hoville. Tapahtumien edetessä Petőfi kuitenkin syrjäytyi johtotehtävistä. Vuonna 1849 hän taisteli kapinallisarmeijan riveissä Transilvaniassa. Viimeisen kerran hänet nähtiin elossa 31. heinäkuuta 1849 Segesvárin (rom. Sighişoara) taistelussa, jossa kapinalliset kukistettiin Itävallan ja Venäjän keisarillisten armeijojen voimin. Petőfin ruumista ei koskaan löydetty, eikä koskaan varmuudella selvinnyt, mitä hänelle oli tapahtunut.

Jo nuorena kansakunnan kaapin päälle päätyneen kansallisrunoilijan ja kansallissankarin kohtalo on tietenkin puolentoista vuosisadan mittaan houkutellut monenlaisiin fantasioihin ja spekulaatioihin (muutamia vale-Petőfien tarinoita on koottu nyest.hu-portaalin artikkeliin). 1980-luvulla julkisuuteen ilmestyi uusi tarina: Petőfi ei kaatunutkaan taistelussa vaan joutui venäläisten vangiksi ja päätyi kauas Etelä-Siperiaan Baikaljärven taakse, Barguzin-nimiseen kylään. Siellä hän eli yhdessä Anna Kuznetsova -nimisen naisen kanssa ja siitti tälle lapsenkin, kunnes kuoli keuhkotautiin, erään tiedon mukaan vuonna 1868.

Tätä johtolankaa lähti seuraamaan kiistelty tutkija István Kiszely, alun perin koulutukseltaan maantieteilijä ja maaperähydrologian asiantuntija, sittemmin innokas arkeologian ja antropologian harrastaja, joka kävi aikoinaan Suomessakin kuuluisaa Leväluhdan luulöytöä ”tutkimassa”. Hänellä oli myös painokkaita mielipiteitä suomalais-ugrilaisuudesta unkarilaisvastaisena salaliittoteoriana. (Kiszely muun muassa väitti löytäneensä jostakin Wienin arkistosta historioitsijoille annetun keisarillisen määräyksen kirjoittaa Unkarin kansalle uusi, vaihtoehtoinen ja vähemmän kunniakas menneisyys. Kopiota, kuvaa, tarkkaa sitaattia tai edes diaarinumeroa ja sijaintitietoa tästä määräyksestä ei tiettävästi ole kukaan nähnyt.)

Kuten nyest.hu-portaalin artikkelissa kerrotaan, Kiszelyn johtama ja unkarilaisen liikemiehen Ferenc Morvain mesenoima retkikunta lähti Barguziniin vuonna 1989 ja kaivoi sikäläiseltä hautausmaalta esiin luurangon, jossa Kiszelyn mielestä kaikki tuntomerkit sopivat Petőfiin. Kun unkarilaiset ja venäläiset asiantuntijat eivät ottaneet tätä uskoakseen ja Kiszely ja Morvai pelkäsivät, että ”luuranko tuhottaisiin ja kätkettäisiin merkitsemättömään hautaan”, kallisarvoiset jäännökset pakattiin salaa Morvain vaimon luovuttamaan Malév-lentoyhtiön olkalaukkuun ja salakuljetettiin Amerikkaan. Siellä niille tehtiin laboratoriotutkimuksia, jotka Kiszelyn mukaan tukivat hänen väitteitään; henkilöllisyyden varmistamiseksi olisi kuitenkin vaadittu vertailevaa DNA-tutkimusta Petőfin äidin ja veljen jäännöksistä, mutta heidän hautansa avaamiseen ei annettu lupaa. Syykin on ilmeinen: toisin kuin Kiszely väittää, amerikkalainen DNA-tutkimus osoitti, että Barguzinista esiin kaivetut luut olivat naisen.

Vaihtoehtoiset teoriat Petőfin elämästä eivät kuitenkaan jääneet tähän. István Kiszelyn vaiherikas elämä on päättynyt pari vuotta sitten, mutta hänen ajatuksilleen riittää innokkaita kannattajia myös nyky-Unkarissa, missä kaikenlaisille salaliittoteorioille altista, suorastaan mielenterveyden rajamailla liikkuvaa väkeä näyttää olevan aina vain enemmän. Maaliskuussa 2014 – näin kertoo László Lőrinc tieteenpopularisointisivustolla Tényleg! – innokas salaliittoteorioiden levittäjä János Drábik kertoi nettikanavalla Viva Natura uusia hätkähdyttäviä totuuksia Petőfistä. Barguzinin tuntematon vainaja oli tietenkin Petőfi itse, mutta vapaamuurarien ja kansainvälisen suurpääoman (jälkimmäisellä tietenkin, kuten kaikki ymmärtävät, tarkoitetaan juutalaisia) salaliitto, joka kukisti Unkarin vapaustaistelun ja on koko ajan pitänyt vallassaan Unkarin Tiedeakatemiaa, pyrkii kaikin keinoin tukahduttamaan tämän totuuden. Vaan eipä tässä kyllin: Petőfi, kertoi Drábik, ei tietenkään ollut slovakki (hyi olkoon) ainakaan molempien vanhempiensa puolelta, vaan hänen avioton isänsä oli itse kreivi István Széchényi, legendaarinen valtiomies ja reformipoliitikko. Tämän totuuden vain Tiedättehänketkä haluavat salata, sillä jos Petőfin todellinen syntyperä tulisi kaikkien tietoon…

… silloin Unkarin kansa saisi monessakin suhteessa sellaista uutta voimaa – sillä tiedämmehän, että menneisyys on meidän voimanlähteemme – että tämä fantastinen nouseva kehitys, josta Luojan kiitos olemme osallisia, tapahtuisi vieläkin nopeammin.

Ja nyt, kun pari päivää sitten tuli kuluneeksi 165 vuotta Petőfin oletetusta kuolinpäivästä, hysteria nousee jälleen (kuten hvg.hu-portaalin artikkelissa kerrotaan), ja Magyarok Világszövetsége (Unkarilaisten maailmanliitto) -niminen järjestö antoi asian johdosta julkilausuman. Tämä kyseinen järjestö on ilmeisesti entisinä maailmanaikoina ollut aivan vakavasti otettava länsimaiden diasporaunkarilaisten yhteistyö- ja edustuselin, mutta viime vuosina se on luisunut täysin eetteripyörrelinjoille. Vuonna 2012 se valitsi ”Vuoden unkarilaiseksi kirjaksi” János Borbolan teoksen Az egyiptomi ősmagyar nyelv (‘Egyptin muinaisunkarilainen kieli’, nimi kertonee kaiken olennaisen) ja julisti nyt tieteellisesti todistetun, että unkarilaiset ovat perustaneet kaikki maapallon suuret muinaissivilisaatiot kaikilla mantereilla, Antarktista nyt ehkä lukuun ottamatta. Nyt, Segesvárin taistelun vuosipäivän yhteydessä, oli Petőfin vuoro:

Hvg.hu-portaalin pirullisessa uutisvideopätkässä jälleen ystävämme Drábik, joka näköjään johtaa Unkarilaisten maailmanliiton Petőfi-kysymyksen johdosta nimittämää ”strategista komiteaa”, julistaa lavalta, että Barguzinin vainajan henkilöllisyys samoin kuin Petőfin ja Széchenyin sukulaisuus selviäisi ”yksinkertaisella DNA-tutkimuksella”, jota vain ilkeä Tiedeakatemia ei halua sallia. Ääneen pääsevät myös yleisön joukosta haastatellut kuulijat, jotka tietävät ”sataprosenttisen varmasti”, että Petőfi ei kuollut Segesvárissa vaan Siperiassa ja että tämän kaiken salaaminen on ilkeän ”taustamahdin” syytä, jonka nimeä ei kannata mainita, koska kaikkihan me tiedämme, mistä on kyse…

Hulluja tietenkin kasvaa kylvämättä kaikkialla. Mutta se, miten johdonmukaisesti nämä kahjot Unkarissa kokoontuvat nimenomaan äärinationalististen lippujen alle (uutisvideossa muuten näkyy runsaasti punavalkoraitaisia ns. Árpád-raidallisia lippuja, joita perinteisesti käyttää Unkarin äärioikeisto) ja pyrkivät omimaan itselleen kansallisia kulttuurisymboleja, ei enää ole pelkästään naurun asia.