Kuninkaan päivä

Näihin aikoihin lahdentakainen veljeskansamme muistelee liikuttuneena itsenäisyytensä palautumista muutamina kuumeisina loppukesän päivinä 1991, kesken Moskovan vallankaappausyrityksen, joka merkitsi Neuvostoliiton lopun alkua. Elokuun 20:ntenä viettää kansallista juhlapäiväänsä myös kaukaisempi veljesvaltiomme Unkari. Ja kuten arvata saattaa, tähänkin juhlaan liittyy väkeviä kansallis-uskonnollis-poliittisia intohimoja ja kipeitä konflikteja.

Kun järjestelmänvaihdoksen jälkeen vanhat kommunistiset voitonpäivät ja lokakuun vallankumouksen juhlat riemuiten pyyhittiin Unkarin virallisten juhlapyhien joukosta, oli selvää, että valtiollisesti juhlittaviksi jäisi kolme tärkeää päivää, lokakuussa, maaliskuussa ja elokuussa. Tarkemmin: 23. lokakuuta 1956 ryvettymätön ja uudistusmielinen kommunisti Imre Nagy nimitettiin pääministeriksi, mistä alkanut tapahtumasarja johti verisesti kukistettuun kansannousuun. 15. maaliskuuta Euroopan hulluna vuonna 1848 alkoi Lajos Kossuthin johtama vapaustaistelu Itävallan Habsburgeja vastaan – tuhoon tuomittu yritys sekin, vaikka tavallaan loi pohjaa parikymmentä vuotta myöhemmin toteutuneelle valtiokompromissille ja kaksoismonarkian synnylle. Elokuun 20. päivä puolestaan on katolisen kirkon kalenterissa Tapani (István) Pyhän (n. 970–1038), Unkarin valtion perustajakuninkaan muistopäivä, jota vuosina 1949–1989 vietettiin ”Perustuslain juhlapäivän” nimellä. Mutta mikä näistä valittaisiin siksi yhdeksi varsinaiseksi kansallispäiväksi?

Hvg.hu-sivustolla András Domány selostaa keskustelua, jota Unkarin parlamentissa vuonna 1991 käytiin kansallispäivän nimeämisestä, nykypäivän vinkkelistä katsoen suorastaan käsittämättömän hillitysti ja sivistyneesti. Mielipiteet hajosivat jopa puolueryhmien sisällä. Pyhän Tapanin juhlapäivä sai kuitenkin taakseen enemmistön, vaikka se ei kaikkien mielestä ollut paras vaihtoehto, eikä pelkästään siksi, että ajankohta keskellä Keski-Euroopan kuuminta lomasesonkia sopisi huonosti valtion korkeiden virkamiesten tai ulkovaltojen Unkarissa toimivien edustajien kalentereihin. Protestanttien, joita on perinteisesti ollut noin neljäsosa unkarilaisista, tai maallistuneiden ja kirkosta vieraantuneiden katolilaistaustaisten unkarilaisten ei välttämättä olisi helppo kokea omakseen kaikkia Pyhän Tapanin päivään kuuluvia katolisia seremonioita. Tällainen on esimerkiksi ns. Pyhän oikean käden (Szent Jobb) palvonta, jossa muumioitunutta kättä kannetaan kulkueessa.

Käden ohella Tapani-kuninkaaseen yhdistetään myös ns. pyhä kruunu (Szent Korona), jonka nykyinen hallitus on siirrättänyt kunniapaikalle parlamenttitaloon. Kruunun ympärillä rehottaa erilaisia kultteja – jotkut pitävät sitä ei vain pyhänä esineenä ja Unkarin tuhatvuotisen valtion tärkeimpänä kansallisena symbolina (tästä on säädetty erillinen lakikin) vaan suorastaan yli-inhimillistä merkkikieltä sisältävänä ja yliluonnollisia voimia säteilevänä taikakaluna, jonka jokaisella riipukkeella ja vinossa sojottavalla ristikoristeella on oma syvällinen tehtävänsä. Näin siitä huolimatta, että tutkija-ilonpilaajien mielestä kruunu ei ole Pyhän Tapanin ajoilta peräisin vaan selvästi nuorempi, ja suurin osa sitä kantaneista hallitsijoista on ollut muukalaisia, vieraiden dynastioiden edustajia.

Mutta kuka oli Pyhä Tapani? Népszabadság-lehdessä kansallispäivän kunniaksi ilmestyneessä laajassa artikkelissa historiantutkija István Romsics yrittää selvitellä, mikä sankarikuninkaan tarinassa on totta ja mikä tarua. Varmana pidetään ainakin sitä, että Tapani polveutui suoraan alenevassa polvessa ruhtinas Árpádista, joka 800-luvun loppuvuosina oli johdattanut unkarilaiset idän aroilta Karpaattien altaaseen. Tapanin isä, ruhtinas Géza, oli reaalipoliitikko, joka ymmärsi, että aroilla ratsastelleiden esi-isien elämäntapa oli nyt tullut tiensä päähän, sekä maantieteellisesti – Unkarin pusta on Euraasian suuren arovyöhykkeen äärimmäinen länsipää – että poliittisesti. Saksan keisari Otto I Suuren poika, tuleva keisari Otto II, oli 972 solminut avioliiton Bysantin prinsessan Theofanon kanssa, ja unkarilaisten uudet kotitasangot olivat jäämässä kahden toisiaan lähentyvän imperiumin puristukseen. Siispä Géza otti kasteen, vaikka ilmeisesti koko loppuikänsä palvoi myös entisiä pakanajumaliaan – Merseburgin piispan muistiinpaneman kertomuksen mukaan hän oli hovipapilleen tästä kivahtanut, että ”on minulla siihen varaa”.

Tapani syntyi unkarilaisten kronikoitsijoiden mukaan Gézan avioliitosta Sarolt-nimisen rouvan kanssa – nimi on turkkilaisperäinen ja tarkoittaa ‘valkoista lumikkoa’ (sirot ja julmat näätäeläimet ovat kautta Itä- ja Pohjois-Euroopan toimineet kansanperinteessä naisten vertauskuvina ja esikristillisen nimistön lähteenä).  Tämä oli kaunis mutta turski ja kiivasluontoinen nainen: ratsasti ja ryyppäsi kuin soturi ja kerran suuttuessaan erääseen alamaiseensa löi miestä niin että henki lähti saman tien. (Puolalaiset kronikoitsijat taas ovat perinteisesti naittaneet Gézan puolalaisen prinsessan kanssa, joka joidenkin tietojen mukaan olisi ollut myös Tapanin äiti.) Ruhtinatar Sarolt oli legendojen mukaan harras kristitty, mitä tosin on hieman hankala sovittaa yhteen sen kanssa, että Tapani otti kasteen ja sai kristityn Stefanus-István-nimen vasta aikuisena. Lapsena ja nuorena hänet oli tunnettu pakananimellä Vajk.

Monet muutkaan tapahtumat ja yksityiskohdat Tapani Pyhän legendassa eivät oikein kestä kriittistä tutkimusta. Tapanista tuli Unkarin kuningaskunnan ensimmäinen kristitty kuningas, mutta siitä, kruunattiinko hänet paavin nimenomaisesti häntä varten lähettämällä kruunulla, ei ole varmuutta – jos, niin ainakaan kruunu ei ollut nykyään tunnettu ns. Pyhä kruunu. Ei ole varmaa, ovatko Tapanin ainoalle (lähes) aikuiseksi eläneelle lapselleen, prinssi Imrelle kirjoittamat ”ohjeet” (Szent István intelmei) todella hänen kirjoittamansa tai paremminkin sanelemansa poliittinen testamentti, tai ovatko ne edes hänen aikanaan syntyneet. Ja vaikka Tapani (kuten monet jälkeläisensä sittemmin) otettiin katolisen kirkon pyhien joukkoon, hänen maallinen vaelluksensa ei välttämättä ollut paljon ”pyhempää” kuin muidenkaan Euroopan valtioiden ”pyhillä” perustajakuninkailla. Viimeisinä vuosinaan Tapani joutui taistelemaan vallantavoittelija-serkkuaan Vazulia vastaan, jonka korviin hän tarun mukaan kaadatti sulaa lyijyä, ja serkkujen, setien ja veljenpoikien veriset valtataistelut jatkuivat Árpád-hallitsijasuvussa Tapanin jälkeenkin – samassa suvussa, jossa lähes joka sukupolvesta nousi ainakin yksi katolisen kirkon kunnioittama pyhimys.

Varmaa on vain, että Tapani onnistui rakentamaan Unkarista kristityn (ainakin poliittisessa mielessä) kuningaskunnan Euroopan kristittyjen valtioiden joukkoon, ja näin unkarilaiset jäivät Euroopan kartalle, toisin kuin avaarit, hunnit ja muut aiemmin aroilta Itä-Eurooppaan ratsastaneet hurjat kansat. Hän myös osasi etsiä oikeat liittolaiset. Tapanin puoliso Gisela (Gizella) oli Baijerin herttuan tytär, jonka veljestä sittemmin tuli Saksan keisari, ja kuninkaan valtaa pönkittivät maahan asutetut saksalaiset ritarit. Vielä toistasataa vuotta myöhemmin Unkarissa vieraillut Freisingin piispa Otto kronikassaan raportoi järkyttyneenä tuon muuten kauniin maan asukkaista, jotka olivat ”ulkomuodoltaan vastenmielisiä”, ”tavoiltaan ja kieleltään barbaarisia ja villejä”, ja vain uudisasukas-siirtolaiset sekä kuninkaan uskolliset ulkomaalaiset palkkasoturit saavat armon piispan silmissä.

Nekin nykyajan unkarilaiset, jotka eivät osaa tai halua arvostaa Tapani Pyhää katolisen kirkon pyhimyksenä ja kristinuskon juurruttajana, voivat ihailla kuninkaan poliittista perintöä. Ja tulkita sitä uudelleen – näistä uudelleentulkinnoista kuuluisin on ainakin viime vuosikymmeninä ollut Levente Szörényin ja János Bródyn rock-ooppera István, a király (Kuningas Tapani), jonka kantaesitys vuonna 1983 oli kansallinen merkkitapahtuma. 1980-luvun alussa tarinan poliittinen viesti oli helppo ymmärtää reaalipolitiikan ylistykseksi: Tapani on älykäs johtaja, joka tietää, mistä tuuli puhaltaa, mitä aatteellis-poliittista rakennelmaa hänen on kannatettava ja kenen kanssa liittouduttava, että hänen kansansa voisi elää ja säilyä. Koska Unkari on Unkari, rock-ooppera kansallissankarista ja pyhimyksestä oli alkuaan melkoisen radikaali ajatus. (Muistan, miten 80-luvulla unkarilainen tuttavani oli närkästynyt, kun István, a királyssa kuningatar Gizella oli pantu laulamaan: ”Olen kyllästynyt politiikkaan, mennään ennemmin tekemään lapsia!” Alle kolmikymppinen nuori mies puhisi: ”Siis minähän olen ateisti – mutta tässä maassa on ihmisiä, joille se nainen oli pyhimys!”) Nyttemmin István, a király on kuitenkin noussut kansakunnan kaapin päälle jonkinlaiseksi kanonisoiduksi tulkinnaksi sekin.

Tänä vuonna klassikkoteoksen uusi ohjaus Szegedissä on nostattanut melkoisesti pahaa verta. Kypärien, miekkojen ja kruunujen sijasta näyttämöllä ilmeisesti nähtiin muun muassa Trabant-auto, Tapani-kuningas solmio kaulassa ja salkku kourassa, ja kuninkaan saksalaiset taustavoimat tietenkin natsiunivormuissa (hohhoijaa), lopuksi koko ensemble on näyttämöllä Pyhän Kruunun muotoisessa häkissä. Kommenttiketjujen kansa on raivoissaan, ja suuri osa raivosta kohdistuu ohjaajaan, Róbert Alföldiin, joka viime vuosina on ollut jonkinlainen kulttuurivastarinnan symboli. Alföldi toimi Kansallisteatterin (Nemzeti Színház) johtajana tähän kesään saakka, kunnes konservatiivisten ja (ääri)oikeistolaisten piirien vastustus johti henkilövaihdokseen. Kansallisteatteria Romanian (grr!) kansallispäivän juhlintaan tarjonnut, kansallisia klassikkoja ja sopivaisuuskäsityksiä herjannut (rakastetun János-sankarin naispäähenkilöstä Iluskasta oli ”tehty prostituoitu”) julkihomo Alföldi on viime vaaleista saakka ollut etenkin Jobbik-puolueen mutta myös kristillisdemokraattisen KDNP:n jatkuvien hyökkäysten kohteena. Lopulta hänet saatiin vaihdettua nykyiselle hallitukselle mieluisempaan, Ukrainan unkarilaisalueilta kotoisin olevaan teatterimieheen – joka on luvannut kunnon kansallista ohjelmistolinjaa ja kuulemma aikoo kutsua papit siunaamaan Kansallisteatterin uudelleen käyttöön.

Hallitus ja pääkaupunki ovat sentään juhlineet kansallispäivää asianmukaisesti. On ollut ilotulituksia, konsertteja, messuja ja Pyhän oikean käden kulkue. Kansallispäivän aattona hallitus vaelsi kokoustamaan Székesfehérváriin, ruhtinas Gézan perustamaan kaupunkiin, jossa Unkarin kuninkaat 1500-luvulle saakka kruunattiin ja jonne monet heistä on haudattu. Täällä nähtiin myös asianmukainen kulttuuripoliittinen kohahdus: kulttuuriohjelmana ennen pääministerin puhetta oli tarjolla paikallisen jousiorkesterin voimin Bartókin Romanialaisia kansantansseja, ja tilaisuuden juontaja, jonka siviilirohkeus petti, jätti teoksen nimestä sanan ”romanialainen” lausumatta, ettei korkea puhuja hermostuisi. Ilmeisesti tästä tilaisuudesta on näpätty myös kuva, jonka Fideszfigyelő-sivusto eilen julkaisi: pääministeri Orbán on onnistunut istuutumaan tekstin eteen, jossa lukee ”Meidän kuningaskuntamme”.

kiraly

Kuninkaan päivä, sano.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: