Mies ja torvi

31 toukokuun, 2014

Unkarin nykyisen poliittisen suuntauksen kuvallisista ilmentymistä on tässä blogissa näköjään ollut monesti puhetta viime aikoina. Vaan minkäs teet, kun kansallinen visualistiikka ja symbolipolitiikka jatkuvasti suorastaan tyrkyttävät uusia aiheita. Tänään palaamme arkkitehtuurista takaisin kuvanveistotaiteen saralle.

Unkarin tunnettu historia alkaa varsinaisesti vasta unkarilaisten maahantulosta. Perinteisen ajoituksen mukaan vuonna 896 jKr. ruhtinas Árpád johdatti hurjan arokansansa Karpaattien ylitse Pannonian tasangoille, Euraasian poikki kulkevan pitkän arovyöhykkeen äärimmäiseen länsipäähän. Mutta tästäkään ajasta ei ole olemassa kunnollista historiallista dokumentaatiota, sillä varsinaisia aikakirjoja ja kronikoita ryhdyttiin kirjoittamaan vasta sen jälkeen, kun Unkarista oli tullut kristitty kuningaskunta muiden Euroopan valtioiden joukkoon. Maahantulon ja Pyhän Tapanin kruunauksen väliin sijoittuu ns. päällikköjen aika, josta on säilynyt vain länsieurooppalaisten historioitsijoiden merkintöjä idän villien uusista hyökkäyksistä sekä Unkarin myöhempien kronikoitsijoiden muistiin merkitsemiä taruja ja legendoja. Näitä tarinoita kansallisromanttiset taiteilijat ja seikkailukirjailijat käyttivät hyväkseen, ja niistä rakennettiin kuvitus sille sankarilliselle muinaisuudelle, jollainen jokaisen itseään kunnioittavan 1800-1900-luvun kansallisvaltion oli jostakin kehitettävä. Moni Budapestissa käynyt turisti varmaan muistaa Sankarten aukion (Hősök tere) ja siellä kuvanveistäjä György Zalan 1920-luvulla viimeistelemän veistosryhmän, jossa ”Seitsemän päällikköä” (A hét vezér) johdattavat unkarilaiset luvattuun maahansa: Árpád, Előd, Ond, Kond, Tas, Huba ja [suomalaiset turistit, nyt hermostunutta hihitystä!] Töhötöm.

1800-luvun kansallisromantiikan ja maailmansotien välisen ajan nostalgisen, mennyttä suuruutta haikailevan revanssihengen aika näyttää taas palanneen. Sankarhahmojen ohella kuvitusaiheeksi sopii turul, kotkan tai haukan tapainen tarulintu, jonka Simon Kézai kronikassaan 1200-luvulla kertoi olleen Unkarin kuninkaiden vanha symboli Attilasta alkaen ja joka suositun legendan mukaan näytti unkarilaisille tietä maahantulon aikaan. Kansallisromantiikan aikaan turul-linnusta tuli suosittu kuva-aihe, pelkästään Budapestissa on turul-patsaita toistakymmentä, ja turul.info-verkkosivustolta löytyvästä interaktiivisesta Suur-Unkarin kartasta voi klikkailla näkyviin lukemattomia turul-veistoksia tai turul-aiheisia julkisten tilojen koristeluja. Jalkapallostadionien ja 1900-luvun veriläiskiä valkopesevien enkelimuistomerkkien lisäksi pääministeri Orbán vihki toissa syksynä kansallisromanttisia perinteitä kunnioittavan turul-patsaan ”Kansallisen yhteyden” seremoniassa, jossa myös 98 rajantakaisten unkarilaisvähemmistöjen edustajaa juhlallisesti otti vastaan Unkarin kansalaisuuden ja vannoi kansalaisvalan.

Kuva nol.hu-portaalin artikkelista syyskuulta 2012. Pääministeri Orbánin takana vielä paljastustaan odottava turul-lintu. Ukrainanunkarilaisen kuvanveistäjän Péter Matlin teoksen jalustaa koristaa kansantaiteen inspiroima kukkaköynnös, jossa kukkina on vanhan Suur-Unkarin historiallisten läänien vaakunat.

Mutta ei kitschahtava kansallisromanttinen julkis-näköistaide tähän lopu. Aivan äskettäin Jászberényin pikkukaupungissa, noin sata kilometriä Budapestista itään, paljastettiin uusi patsas, jonka paljastajaisissa puhuneen presidentti Áderin mukaan on tarkoitus kannustaa kaupunkilaisia ”omalla tavallaan, uskollaan, työllään, tiedollaan ja uskollisuudellaan taistelemaan isänmaan puolesta”. Patsaan aiheena on päällikkö Lehel (Lél), Lehel vezér, jonka muistoa Jászberényissä on erityisesti vaalittu; paikallisessa museossa säilytetään norsunluista ”Lehelin torvea”, joka tosin ilkeiden tutkijoiden mielestä on luultavasti myöhäisempää tekoa.

Tarun mukaan päällikkö Lehel joutui Augsburgin (Lechfeldin) taistelussa vuonna 955 saksalaisten vangiksi, ja hänet vietiin itsensä keisarin eteen, joka hermostuttuaan Lehelin kopeisiin puheisiin määräsi tämän surmattavaksi. Lehel pyysi ennen kuolemaansa saada puhaltaa kuuluisaan torveensa, mutta torven saatuaan löikin sillä keisaria otsaan niin että tämä kaatui kuolleena maahan ja näin ollen, ”skyyttien uskomuksen mukaan”, joutuisi tuonpuoleisessa palvelemaan Leheliä. Tarina ei tietenkään sovi yhteen sen kanssa, mitä Saksan historiasta oikeasti tiedetään: mitään ”keisari Konradia” ei tuohon aikaan edes ollut, ja tarinan keisarin todennäköinen tosielämän esikuva, Lothringenin herttua Konrad Punainen, sai surmansa Augsburgin taistelussa aivan tavanomaisesti, jonkun unkarilaisen jousiampujan nuolesta.

Mutta nythän ei ole kysymys mistään historiallisesta totuudesta vaan kansallisen mytologian kuvituksesta, josta jälleen kerran on postmodernistinen, tekotaiteellinen konstailu mahdollisimman kaukana. 444.hu-portaalin julkaisemassa uutistoimisto MTI:n kuvassa päällikkö Lehel istuu vauhkon näköisen hevosen selässä toisessa kädessään miekka ja toisessa kuuluisa torvi.

Koska laukkaavan hevosen esittäminen ratsastajapatsaissa tunnetusti aiheuttaa melkoisia tasapaino- ja lujuuslaskennallisia haasteita, taiteilija on pinonnut ratsukon alle sitä pönkittämään leivän näköisiä pökäleitä. Toisesta kulmasta otetussa kuvassa pino hahmottuu selkeämmin: ehkä kyseessä on muuri, jonka ylitse Lehel karkuuttaa vapauteen ja kohti vaihtoehtoisia historiantulkintoja, lyötyään ensin torvensa rikki saksalaisen kalloon? Ja kuten uutiskuvasta näkyy, patsaan paljastusta on juhlistettu myös tarjoamalla silmäniloksi kansallista miesuljautta kansantanssin keinoin.

Mutta ei tässä kaikki. Patsaan tekee ajankohtaiseksi ja etenkin oppositioviestimiä kiinnostavaksi kaksi seikkaa. Ensinnäkin sen tekijät: Péter Párkányi Raab on kohutun ja näihin päiviin saakka jatkuneita mielenosoituksia synnyttäneen saksalaismiehityksen muistomerkin tekijä, vanha mestari Miklós Melocco taas hänen jonkinlainen mentorinsa, jonka ylistävän lausunnon ansiosta kyseinen kohumuistomerkki ilmeisesti päätettiin rakentaa. Kysymys on siis selvästikin jonkinlaisista hovitaiteilijoista. Toisen mielenkiintoisen seikan huomasi jutussaan 444.hu-uutisportaali. Katsotaanpa nimittäin lähemmin sotapäällikkö Lehelin kasvoja:

lehel

Eikö muistutakin tätä herraa?

Jälkimmäinen, Wikipediasta löydetty kuva on vuodelta 2007 ja esittää Unkarin parlamentin puhemiestä László Kövériä, pääministeri Orbánin vanhaa ystävää opiskeluajoilta saakka. Kövér on nyttemmin hieman tukevoitunut ja leikkauttanut tukkansa lyhyeksi, mutta silti yhdennäköisyys oli 444.hu-portaalin toimittajan mielestä niin ilmeinen, että se kannatti nostaa jutun otsikkoon asti.

Ehkäpä László Kövér stereotyyppisine unkarilaisviiksineen ja nuoren kapinallisen hiuksineen aikoinaan rakensi itsestään jonkinlaista kansallisromanttista unkarilaista sankarpatsasta? Nykyään patsastelu näyttää kääntyneen toisinpäin, kun presidentti, hänkin pääministeri Orbánin opiskeluaikaista kaveripiiriä, juhlallisesti paljastaa näköispatsaan parlamentin puhemiehestä keskellä vaihtoehtoista mutta sitäkin uljaampaa kansallista historiaa. On tämä hurjaa simulacrumien leikkiä!


Symbolipolitiikkaa, osa n

21 tammikuun, 2014

… missä n on liian suuri luonnollinen luku. Ihan oikeasti mukava olisi välillä kirjoittaa muistakin kuin 1900-luvun keskieurooppalaisten kipupisteiden ympärillä pyörivistä asioista, mutta Unkarin hallituksen symbolipolitiikka ei anna muuta vaihtoehtoa.

Nythän on niin, että natsismin hirmuteot ovat suurimmalle osalle eurooppalaisia liian ilmeiset, että niitä kannattaisi yrittää kiistää. Lisäksi etenkin juutalaisiin kohdistuneita vainoja on lähes mahdoton kieltää tai vähätellä jo senkin takia, että uhriksi joutuneella kansanryhmällä on kerta kaikkiaan liian suuri ja näkyvä rooli länsimaiden historiassa, talous- ja kulttuurielämässä, Israelin valtiosta ja sen poliittisesta painoarvosta puhumattakaan. (Tällä en siis todellakaan tarkoita vähätellä uhrien kärsimyksiä tai puolustella murhaajia vaan pelkästään muistuttaa, että vainojen uhreiksi joutui myös väestöryhmiä, joilla on vähemmän näkyvyyttä ja vähemmän vaikutusvaltaisia puolestapuhujia.) Nykyäänkin Unkarin poliittisen elämän ongelmista antisemitismi – todellinen ja oikea ongelma, jota en missään nimessä halua kiistää – ylittää kansainvälisen uutiskynnyksen paljon helpommin kuin Unkarin romanien tilanne. Tai Unkarin demokratian tila, tiedonvälityksen sananvapauden ongelmat tai Unkarin valtiontalouden synkeät näkymät.

Mitä siis tässä tilanteessa tekee kansallinen imagonhuolto? Pyrkii tekemään selväksi, että ”me oltiin hyvisten puolella koko ajan”, niitä pahoja tekoja tekivät jotkut ihan muut. Unkarin valtio on julistanut tämän vuoden holokaustin muistovuodeksi, ja keskitysleireille kyyditettyjen muistoksi on entiselle Józsefvárosin rautatieasemalle nousemassa uusi museo, Sorsok Háza eli ‘Kohtaloiden talo’. (Museon nimi ja konsepti ovat nostattaneet kiivasta keskustelua, ja esimerkiksi eläkkeellä oleva Budapestin ylirabbiini Schweitzer on Népszava-lehden mukaan kieltäytynyt tukemasta hanketta ja ehdottanut, että rahat ennemmin käytettäisiin köyhyydessä elävien lasten tukemiseen.)

Mutta samalla kun vainojen uhreille tarjotaan symbolista hyvitystä, Unkarin valtio pesee symboliset kätensä vastuusta korostamalla, että kaikki tämä oli natsien syytä. Sodan loppuvaiheessa, kun valtionhoitaja Horthykin lopulta yritti ottaa järjen käteen ja sanoa irti taakaksi muuttuneen aseveljeyden, Saksa nimittäin otti ja miehitti Unkarin. Ja tämän miehityksen muistoksi on nyt nousemassa uusi muistomerkki. Kuvanveistäjä Péter Párkányin teoksessa, joka on nouseva Budapestin Vapauden aukiolle, lähelle vuonna 1945 pystytettyä neuvostovapauttajien muistopatsasta, Unkaria symboloi siivekäs mutta siipirikko hahmo, arkkienkeli Gabriel, jonka kimppuun syöksyy Saksan musta kotka.

(Kuva Pusztarangerin blogista.)

Patsaan taiteellisesta ja taidepoliittisesta taustasta käy tietenkin oppositiofoorumeilla kiivas keskustelu. (Vielä ei ole silmiini osunut teologista arviota, mutta ”arkkienkeli Gabriel, Jumalan mies” (!) sorretun Unkarin symbolina vaikuttaa todella oudolta, sanoisinko, postsosialistisen uskontosivistymättömyyden paraatiesimerkiltä…) Yleisten esteettisten näkökohtien lisäksi esille on tuotu sekin, että Saksan kotka ei ole natsijärjestelmän tunnus vaan Saksan valtion ja kansakunnan edelleenkin käytössä oleva symboli, joten muistomerkkiä voisi aivan oikeutetusti pitää myös ulkopoliittisesti loukkaavana ja asiattomana. Kenties painokkaimman puheenvuoron on kuitenkin juurikään käyttänyt tässäkin blogissa äskettäin esillä ollut historiantutkija Krisztián Ungváry, jonka tuore kirja sivusi tätäkin aihetta. Hvg.hu-sivuston mielipidekirjoituksessaan Ungváry ei jätä kiveä kiven päälle: muistomerkkihanke on historian vääristelyä.

”Pahan” ja ”hyvän” vastakkainasettelu, jossa Unkari edustaa ”hyvää”, ei nimittäin millään tavalla vastaa totuutta. Kuten Ungvárykin on tuoreessa kirjassaan selkeästi osoittanut, Unkarin juutalaisten joukkomurha ei olisi onnistunut ilman Unkarin valtion hallintokoneiston innokasta ja aulista avunantoa; joukkotuhon valmistelivat ja osaksi toteuttivatkin unkarilaiset. Ja jo paljon ennen saksalaismiehitystä ja keskitysleirikyydityksiä Unkarissa ja siihen liitetyillä alueilla oli pantu toimeen muutamia pienempiä vainoja, kyydityksiä ja joukkomurhia sekä toteutettu ns. työpalveluvelvollisuus, ja näiden uhrien määrä nousee yhteensä kymmeniin tuhansiin. (Suuri osa näistä menehtyi 1941 Unkarista turvaa etsineiden ”itäjuutalaisten” pakkokyydityksissä miehitetyn Ukrainan Kamenets-Podolskiin, missä suurin osa kyyditetyistä yhdessä paikallisten juutalaisten kanssa joutui SS-joukkojen murhaamaksi. Kyyditettyjen ”muukalaisten” joukkoon päätyi ”vahingossa” myös useita ikänsä Unkarissa eläneitä, Unkarin kansalaisuuden omaavia juutalaisia. Silti hallituksen perustaman uuden historiantutkimusinstituutin johtaja Sándor Szakály on äskettäin nimittänyt Kamenets-Podolskin kyydityksiä ”paremminkin muukalaispoliisitoimenpiteeksi”.)

Saksalaismiehitys ei mitenkään erityisesti suuntautunut Unkarin kansaa vastaan; unkarilaiset eivät kuuluneet natsi-ideologiassa ”ali-ihmisiin”, eikä heidän tuhoamistaan asetettu poliittiseksi päämääräksi. Uusi natsikomento ei myöskään kohdannut Unkarissa missään erityisempää vastarintaa, päinvastoin se auttoi osaa maan silloisesta eliitistä pääsemään käsiksi vainojen uhreilta ”arjalaistettuun” omaisuuteen. Ungváry muistuttaa myös, että toisin kuin väitetään, saksalaiset eivät heti nostaneet Unkarin natseja, nuoliristiläisiä, valtaan: miehityksen jälkeen muodostettiin kokoomushallitus, jossa merkittävässä osassa oli siihenastinen hallituspuolue. Nuoliristiläiset sitä vastoin jäivät hallituksen ulkopuolelle, ja heidän johtajansa Szálasi itse asiassa vastusti juutalaisten keskitysleirikyydityksiä, koska piti niitä ”kansallisen työvoiman tuhlauksena”.

Ungváry päättää kipakan kirjoituksensa ”vaatimattomaan ehdotukseen”:

Unkarista ei periaatteessa kyyditetty ainuttakaan naista ilman, että tämän emätin tutkittiin, ettei kansalliselle omaisuudelle koituisi tappiota. [Toisin sanoen: etteivät kyyditetyt pääsisi tällä tavalla salakuljettamaan arvoesineitä mukanaan.] Ruumiintarkastuksia tehneiden naisten työstä on tarkkoja selvityksiä, tiedetään sekin, että kansallisen omaisuuden säästämiseksi ja työn vauhdittamiseksi he eivät vaihtaneet kumihansikkaita vaan käyttivät kaiket päivät samoja, ilman desinfiointia. Tämän menettelyn symboliksi ei sovi arkkienkeli Gabriel. Jos halutaan pystyttää muistomerkki, tehtäköön se ruumiintarkastuksia tehneille naisille. Muistomerkin paikkakin on ihanteellinen, Kansallispankin edessä, siis kansakunnan varallisuuden suojeleminen saisi oivan symbolin. Parempi kuitenkin olisi, jos julkisia varoja ei tuhlattaisi – vaan jos ne, jotka haluavat pestä pois häpeän, sen sijaan ymmärtäisivät hävetä.