Vaikean vallankumousjuhlan jälkimaininkeja

lokakuu 24, 2016

Budapestissa on siis vietetty vuoden 1956 Unkarin kansannousun 60-vuotisjuhlaa. Unkarin poliittinen tilannehan on viime aikoina saanut paljon kansainvälistä huomiota, ja siksi kansannousun vuosipäivää muisteltiin ympäri kansainvälisiä medioita, myös Suomessa. Siitä huolimatta kansallisen merkkitapahtuman juhlamenot kohdistettiin kotimaiselle yleisölle. Ainoa merkittävä ulkomainen vieras oli Puolan presidentti, pääministeri Orbánin aateveli Andrzej Duda (verrattakoon vuoteen 2006, jolloin silloisen pääministeri Gyurcsányn 1956-juhlien kunniavieraina oli kolmattakymmenettä henkeä Euroopan valtioiden, EU:n ja NATO:n johtoa), ja Puolasta oli saapunut myös bussilasteittain väkeä tähän tilaisuuteen. (Puolalaisia Orbán-faneja on nähty tämäntapaisissa tilaisuuksissa jo vuosikaudet.) Jostakin uutiskuvasta, jota valitettavasti en muistanut ottaa talteen, silmiini osui myös väkijoukossa kannettu banderolli, jonka mukaan ”Puola ja Unkari puolustavat yhdessä Eurooppaa”.

Tilaisuuden tärkein numero oli tietenkin Viktor Orbánin puhe. Ja keskeinen jännityksen aihe oli, onnistuvatko Orbánin vastustajat sabotoimaan sitä viheltämällä. Orbán on viime aikoina saanut kokea noloja vihellyskonsertteja jalkapallostadionien avajaisissa, ja tässä hengessä oppositioaktivistit olivat nytkin varustautuneet vihellyspilleillä. Tämän protestijoukon miehittämässä osassa Kossuth-aukiota viheltely oli niin kovaa, että Orbánin puhetta ei edes kuulunut, ja ilmeisesti muutenkin vihellys häiritsi puheen nauhoitusta. Puhe nimittäin ilmestyi valtion tiedotusvälineisiin pienellä viipeellä, minkä väitetään johtuneen tekniikan yrityksistä häivyttää vihellykset (asiasta kiinnostuneet voivat kokeilla verrata valtion tv-uutisten videota Ádám Csillagin kuvaamaan versioon). Sitä vastoin Kossuth térille johtavalla Alkotmány- eli Perustuslainkadulla Orbánin puhe kaikui komeasti tyhjille seinille – tilaisuuden järjestäjät olivat odottaneet suurempaa väentungosta ja arvellen, että kaikki tulijat eivät mahtuisi aukiolle asti, ripustaneet kaiuttimia koko kadun varteen 20 metrin välein.

Joka tapauksessa Orbánin puheesta kuulee, että hän yrittää ääni käheänä huutaa metelin yli. Joku ilkimys oli myös ladannut verkkoon videoklipin, jossa näkyy, miten kiivaasti Orbán taas lipoo kieltään ja nuolee huuliaan. (Pakonomaiset kielenlipomiset ja suunvääntelyt ovat väittämän mukaan tiettyjen psyykenlääkkeiden sivuvaikutuksia, Orbánin mielenterveysongelmista on huhuttu vuosikaudet.) Varsinainen puhe ei sisällöllään yllättänyt ketään. Hallituksen äänitorven, Magyar Idők -lehden yksityiskohtaisen referaatin mukaan Orbán ylisti tätä päivää kunnian päivänä, jona ”voimme seistä täällä pää pystyssä, voimamme täyteydessä, voimakkaan Unkarin itseensä luottavina poikina”. ”Vapaus” oli puheen keskeisiä avainsanoja: se on Orbánin tai hänen puheenkirjoittajansa mielestä unkarilaisten erityislahjakkuus – mutta se ei ole saavutettu tila vaan elämänmuoto, ”kuin uiminen: jos sen lopettaa, uppoaa”.

Vuoden 1956 tapahtumissa oli siis kysymys kansallisesta riippumattomuudesta, kansallisuusaatteesta taistelussa kaikennielevää ylikansallista imperiumia vastaan. Sen nimi oli tuolloin Neuvostoliitto, mutta nyt Orbánin mukaan vastustajana on Brysseli. Tai tarkemmin sanoen: Euroopan vapautta rakastavien kansojen tehtävä on pelastaa Brysseli ”neuvostolaistumiselta”. ”Vuoden 1956 perillisinä emme voi sallia Euroopan katkaisevan niitä juuriaan, jotka aikoinaan tekivät siitä suuren ja auttoivat meitäkin selviämään hengissä kommunistisesta sorrosta.” Vapaata, voimakasta ja arvokasta Eurooppaa taas ei voi olla olemassa ilman ”kansakuntien elähdyttävää voimaa ja kristinuskon kaksituhatvuotista viisautta”. Ylikansallistumisen ohella konkreettisena uhkana on tietenkin maahanmuutto: Unkari on ollut noin kolmenkymmenen vuoden välein Euroopan historiallisten tapahtumien ytimessä, vuonna 1956 yrittäen siirtää rautaesiripun itärajansa taakse, vuonna 1989 avaten saman rautaesiripun – kun taas vuosina 2015-16 ”meidän täytyi sulkea raja pysäyttääksemme etelästä tulvivan kansainvaelluksen”. Hieman orwellilainen aasinsilta. Rajat auki, rajat kiinni, orjuus on vapautta ja sota on rauhaa…

Orbánin puheen kaikuessa vihellyskonsertin yli aukiolla myös tapella nujakoitiin. Pahemmilta loukkaantumisilta ilmeisesti vältyttiin, mutta lukuisat uutiskuvat ja videot kertovat töykkimisistä ja nyrkiniskuista. Ilmeisesti aggressiivisesti käyttäytyvien Orbán-fanien joukossa oli paljon hänen vakiokannattajiaan eli eläkeläisiä – muuan unkarilainen tuttavani väitti joidenkin näkemiensä kohtausten tuoneen mieleen Monty Python -sketsin kaupunkia terrorisoivat mummojengit. Index-sivuston piirtäjä ”Grafitember” irrottelee näin (mukana myös viittaus ”Suolahapposetään”):

taktikai

”Ja silloinkos minä näen, että se on ottamassa vihellyspilliä taskustaan, mokoma pieni kiharaposki juutalainen…
… jukoliste, minä ajattelin, ja annoin vauhtia taktiselle käsilaukulleni…

… Solki viiltää haavan ja laukun kulma ruhjoo sen, että se paranee hitaammin.
– Suolahappoa pitäisi vielä olla!”

Historiantutkija Krisztián Ungváry, myös tästä blogista tuttu, sai kasvoihinsa nyrkiniskun mutta jatkoi pilliin puhaltamista (kuva Index-portaalin jutusta).

ungvary_veres_fejjel

Facebook-postauksessaan hän kiittää saamastaan tuesta, muistuttaa, että monia muita lyötiin paljon pahemmin, ja vakuuttaa jatkavansa toimintaansa hallituksen ”skandaalimaista” (botrányos) historiapolitiikkaa vastaan.

Ja tässä koko asian ydin: historiapolitiikka. Mitä juhlitaan, kun muistellaan vuoden 1956 vapaustaistelua? Orbánin hallitus puhuu kommunisminvastaisesta taistelusta, mutta ei nosta tästä päävihollisesta esiin muita aatteellisia sisältöjä kuin ylikansalliset valtapyrkimykset. Neuvostoliittoa ei paljon mainita, Venäjää ei laisinkaan. Tätä epämääräistä ja kasvotonta, nykyään paremminkin Brysseliin sijoittuvaa yleispahaa vastassa ovat yksittäiset ihmiset, etenkin nuoret, kuten vuoden 1956 tavalliset budapestiläiset, pesti srácok, joita elähdyttävät kristilliset ja kansallis-konservatiiviset arvot. Näinköhän oli tosiaan myös vuonna 1956?

Orbánin hallituksen historiapolitiikkaa vastustaa Eleven Emlékmű (‘Elävä muistomerkki’) -ryhmä, joka protestina virallisia vuoden 1956 muistomenoja vastaan järjesti oman näyttelynsä Orbánin hovihistorioitsijan Mária Schmidtin johtaman ”Terrorin talon” eteen.  Vaihtoehtonäyttelyn yhteydessä pidettiin esitelmä- ja keskustelutilaisuuksia. Äänessä on ollut myös Vuoden 1956 tutkimusinstituutti, joka nykyään toimii yksityisellä säätiöpohjalla valtion vedettyä siltä tukensa vuonna 2010.

Instituutin tutkijan László Eörsin mukaan vuoden 1956 tapahtumista ei edelleenkään vallitse mikään olennainen yksimielisyys. Sosialisteille on ollut vaikeaa sovittaa yhteen kansannousun positiivisia sisältöjä ja sitä seurannutta Kádárin kautta: Kádárin pehmodiktatuuri voidaan nähdä vilpittömänä yrityksenä rakentaa ihmiskasvoista sosialismia, Kádárin Unkarissa asiat olivat lopulta varsin mukavasti, mutta tämän kauden alussa oli ollut järkyttävä, verinen vääryys. Kádár petti Imre Nagyn ja suostui Neuvostoliiton ohjaaman ”työläisten ja talonpoikien hallituksen” sekä sen toimeenpanemien kostotoimien johtoon. Kansannousussa mukana olleet tavalliset työläiset eivät poliittisten armahdusten jälkeenkään saaneet Kádárilta eivätkä tämän aatteellisilta perillisiltäkään asianmukaista tunnustusta ja hyvitystä. Vasta järjestelmänvaihdoksen jälkeen heidän puolestaan alkoivat puhua etupäässä oikeistopuolueet.

Kun tehoton liberaali oppositiokaan ei ole päässyt selkeästi muotoilemaan omaa kantaansa, vuoden 1956 vallankumousta ovat oikeistotahot ryhtyneet omimaan itselleen. Virallisen ”antikommunistisen” version mukaan, johon nykyään tuntuu uskovan yhä suurempi osa väestöstä, vuoden 1956 kansannousua olisivat olleet rakentamassa etenkin nykyisten Fideszin ja Jobbikin aatteelliset edeltäjät. Tämä ei pidä paikkaansa, väittää Eörsi. Tavalliset työläiset eivät tosin tykänneet stalinistisesta diktatuurista ja neuvostokomennosta, mutta eivät he myöskään kaivanneet takaisin Horthyn aikojen myöhäisfeodaaliyhteiskuntaan. Vuoden 1956 vallankumousta johti lähinnä reformivasemmistolaisesti asennoituva älymystö, ja kansan syvät rivit olivat innoissaan rakentamassa jonkinlaista työläisneuvostoihin pohjautuvaa uutta järjestelmää, haavetta uudesta, oikeudenmukaisesta sosialismista. (Eri asia sitten, olisiko semmoinen oikeasti voinut toimia sen kummemmin Unkarissa kuin muuallakaan.)

Luultavasti totuus on tässä, kuten yleensä, hyvin monimutkainen. Vuoden 1956 ”kapinahallituksen” johtaja Imre Nagy oli vakaumuksellinen kommunisti, työläisperheen poika ja pitkän linjan työväenliikkeen mies. Sodan jälkeen hän pääsi kansan suosioon ”maanjakoministerinä”, Stalinin kuoleman jälkeisen ns. uuden vaiheen (új szakasz) pääministerinä 1953-55 hän purki pakotteita ja säännöstelyjä, lakkautti internointileirit ja vihjaili välillä jopa monipuoluejärjestelmän sallimisesta tietyissä rajoissa. Kaikista uudistustoiveista huolimatta, joiden varassa tuolloin jo iäkäs, sydänvikainen ja politiikasta vetäytynyt Nagy nostettiin syksyllä 1956 taas pääministeriksi, Nagy itse pysyi aatteen miehenä. Hänelle oli varmaan huikea pettymys, kun hän lokakuun 23:ntena 1956 puhutteli parlamenttitalon parvekkeelta mielenosoittajajoukkoa ”tovereiksi” ja joukosta kaikui vastaan: Nem vagyunk mi elvtársak! (‘Ei me olla tovereita!’)

Nagy ja hänen hallituksensa eivät halunneet kaataa kommunismia. He halusivat rakentaa ja kehittää kommunistista tai sosialistista järjestelmää vapaammaksi ja inhimillisemmäksi, viime kädessä jopa Neuvostoliiton määräysvallasta ja Varsovan liitosta irrottautuen. Mutta mitä halusi ”kansa”? Ainakin vapautta Neuvostoliiton käskyvallasta ja vieraan vallan sotajoukot pois maastaan, siitä olivat yhtä mieltä jokseenkin kaikki. Mitä sitten seuraisi?

Osa kaduilla taistelevasta väestä oli varmaankin, kuten Eörsi arvelee, nuoria, jotka jo kymmenen vuoden ajan olivat kasvaneet sosialistiseen järjestelmään, tai sitä vähän vanhempaa työväenluokkaa, jolla ei ollut mitään syytä itkeä Horthyn ajan luokkayhteiskuntaa takaisin. Varmasti mukana oli jonkin verran revanssiväkeä ja entisten aikojen kaipailijoita, vakaumuksellisia antikommunisteja ja niitä, jotka tosissaan odottivat Yhdysvaltain armeijaa apuun – niin kuin jotkut olivat Radio Vapaan Euroopan lupauksia tulkinneet. Kovin suuri tämä tiedostavien kommunisminvastustajien joukko ei kuitenkaan voinut olla: stalinistinen diktatuuri oli jo nujertanut vanhan yläluokan tai ajanut sen maanpakoon, keskiluokka puolestaan oli itäisessä Sentroopassa jäänyt heikosti kehittyneeksi ja sattuneesta syystä suuri osa siitä oli tuhoutunut natsien juutalaisvainoissa. Luultavasti monilla katujen taistelijoista ei ollut kovin selvää käsitystä siitä, mitä neuvostovallan kaatumisesta voisi seurata. Unkari vapaaksi, ja sitten katsotaan!

Ennen kaikkea kuitenkin: vuoden 1956 vapaustaistelijat eivät luultavasti niinkään olleet taistelemassa jonkin abstraktin, romanttisen kansallisuusaatteen, lippuja hulmuttavan ja sankarillista menneisyyttään kyynelehtien muistelevan Unkarin puolesta, vaan hyvin konkreettista ja ilkeää sortoa vastaan. Vuosikausien ajan oli eletty pelossa, aineellisessa köyhyydessä ja valheessa: keskellä jatkuvaa sosialismin ihanuuden ylistyslaulua samalla kun jokainen, jolla oli silmät päässään, näki, miten kurjasti ihmisten asiat todella olivat. Niitä miljoonia unkarilaisia, jotka saivat tästä tarpeekseen, ei välttämättä niinkään kiusannut mikään abstrakti ylikansallisuuspropaganda, kristillisten arvojen halveksunta tai unkarilaisuuden ”elähdyttävän voiman” kieltäminen. He vain halusivat elää maassa, jossa kaupoissa on riittävästi monenlaisia elintarvikkeita, jossa lehdissä kerrotaan, mitä oikeasti tapahtuu, ja jossa mielipiteensä voi sanoa julki pelkäämättä, että yöllä ilmestyy oven eteen musta auto, josta nousevat nahkatakkiset noutajat.

Orbánin viholliskuvaksi maalailema ylikansallinen, perinteisiä perusarvoja epäilevä ja muukalaisvyöryllä uhkaava EU kalpenee sen todellisen vihollisen rinnalla, jota kommunistinen diktatuuri vuoden 1956 unkarilaisille vapaustaistelijoille merkitsi. Sitä vastoin Orbánin omassa Unkarissa, vaikka kauppojen hyllyllä onkin tavaraa, lähes neljäsosa väestöstä kärsii jatkuvasti nälästä. Vaikka lehdistö ja etenkin nettimediat eivät virallisesti kärsi sensuurista, valtio ahdistelee kriittisiä medioita ainakin taloudellisin keinoin, kuten Népszabadság-lehden äskettäinen lakkauttaminen osoitti. (444.hu-sivuston mukaan tässä muuten on käymässä juuri niin kuin arveltiin: Népszabadságin ostanut ja lakkauttanut Mediaworks siirtyisi Orbánin luottomiehen ja arvellun ykkösbulvaanin, äkkirikkaan liikemiehen Lőrinc Mészárosin omistukseen.) Ja vaikka toisinajattelijoita ei Orbánin Unkarissa kiduteta tai vangita, työpaikan menetys on monille nykyään uhka, joka panee varomaan sanojaan, ja yhä useammin kuulee puhuttavan ahdistavasta ilmapiiristä, jota nuoret ja koulutetut pakenevat ulkomaille.

Kuvittelenko vain, vai onko vuoden 1956 hurraaisänmaallisen muistojuhlan menoissa  jo jonkinlaisen paniikin sivumakua?


Menneisyyden käsittelyä

tammikuu 28, 2015

Eilen on muisteltu Auschwitzin vapauttamisen 70-vuosipäivää ja sen johdosta haastateltu sitä viimeistä eloonjääneiden sukupolvea, joka vielä pystyy tuosta kaikesta kertomaan. Unkarilainen origo.hu-uutisportaali julkaisi pysäyttävän haastattelun, jota lämpimästi suosittelen kaikkien unkarintaitoisten luettavaksi. Éva Fahidi, noin yhdeksänkymmentävuotias mutta vielä ihailtavan virkeä ja reipas vanha rouva, vietti mukavan ja turvatun lapsuuden varsin tavallisessa unkarilaisessa keskiluokkaisessa perheessä. Perhe oli juutalainen mutta juutalaiseen uskontoon ja perinteeseen sillä ei ollut kovin vahvaa sidosta, itse asiassa koko perhe otti katolisen kasteen vuonna 1936 Évan ollessa 11-vuotias. (Kuten asia unkariksi tyylikkäästi ilmaistaan: kikeresztelkedtünk, sananmukaisesti ”ristiydyimme ulos”.) Tarina on tyypillinen: myös tässä perheessä uskottiin, että Unkarin juutalaisille ei tapahtuisi mitään pahaa, vaikka ”olisimme voineet tietää, jos olisimme halunneet” – osa suvusta asui Slovakian puolella rajaa, ja siellä juutalaisten kyyditykset alkoivat jo pari vuotta ennen kuin Unkarissa.

Myös Éva Fahidin perhe pakattiin karjavaunuun ja vietiin Auschwitziin, missä kammottavan junamatkan jälkeen ensin miehet ja naiset erotettiin toisistaan, sitten lapset ja vanhukset työkykyisestä joukosta. Ystävällinen ja komea upseeri – vasta myöhemmin selvisi, että hän oli itse kuolemanenkeli, tohtori Mengele – tuli kysymään, ovatko Éva ja hänen nuorempi sisarensa kaksoset, ja kun Éva vastasi kieltävästi, jono katkaistiin juuri sisarusten välistä. Leiriin marssitetuille vangeille kerrottiin, että vanhukset ja lapset matkasta väsyneinä kuljetettaisiin erikseen kuorma-autoilla perille, ja vasta muutamia päiviä myöhemmin Éva tovereineen sai tietää totuuden ”kapolta” eli luottovangilta, joka tylysti osoitti sormellaan krematorion piipusta tupruavaa savua: siellä ne teidän perheenjäsenenne ovat. ”Järjellään sen tiesi, että se on totta, mutta silti emme kyenneet uskomaan.”

Éva Fahidin perheestä palasi kotiin hänen lisäkseen vain yksi täti. Tämä oli lääkäri ja selvisi leiriltä hengissä ammattinsa ansiosta mutta sai ilmeisesti niin syvät henkiset vammat, että muutamia vuosia sodan jälkeen teki itsemurhan. Éva itse pelastui luultavasti siksi, ettei joutunut viettämään Auschwitzissa kuin muutaman viikon; sen jälkeen hänet muiden nuorten ja vahvojen vankien kanssa vietiin Buchenwaldin leirin yhteydessä toimivaan työleiriin sotatarvikkeita valmistamaan. Leirin komentaja oli selväjärkinen vanha herra, joka ymmärsi, mitä tuleman piti (ja selvisikin sodan jälkeen muutaman vuoden vankeustuomiolla). Puna-armeijan lähestyessä hän tyhjensi leirin ja lähetti vangit marssimaan kohti lähestyvää rintamaa, ja kapeaa puusiltaa (”nomen est omen”, Éva toteaa, Fahidi tarkoittaa ”puusiltalainen”) ylitettäessä syntyneessä sekasorrossa 40-kiloiseksi laihtunut Éva, joka ei enää jaksanut kulkea, onnistui jättäytymään joukosta.

Nuori ja vahva kun oli, Éva aloitti toivuttuaan ja kotiin palattuaan uuden elämän, meni naimisiin ja sulki leirimuistot pois mielestään. Vuosikymmeniin hän ei unissaankaan muistanut koko Auschwitzia. Sitten vuonna 1989 entisen työleirin eloonjääneet vangit kutsuttiin muistotilaisuuteen, saksalaisen pikkukaupungin viranomaiset kestitsivät vieraita kuin piispaa pappilassa ja paikallisen museon johtajan pyynnöstä Éva Fahidi kirjoitti kokemuksistaan lyhyen muisteluksen. Lopullinen ”läpimurto” tapahtui vuonna 2003, kun Éva 59 vuoden jälkeen uudelleen vieraili Auschwitzissa ja tajusi, että hänen tehtävänsä on kertoa kokemuksistaan nuoremmille polville. Hän on kirjoittanut perheensä kohtaloista romaanin Anima rerum – A dolgok lelke ‘Asioiden (tai: esineiden) sielu’ ja kiertää nykyään kouluissa kertomassa nuorisolle holokaustin todellisuudesta. Saksalaiseen koulunuorisoon verrattuna, jolle nämä asiat nykyään systemaattisesti opetetaan, ”unkarilaisilla koululaisilla ei yleensä ole minkäänlaisia tietoja tästä, vain perhetausta ratkaisee, onko heillä ennakkoluuloja vai ei. Mutta samalla he ovat tämän asian suhteen hyvin avoimia ja kiinnostuneita.”

Niinpä. Unkarissa ei vahva paikallisen antisemitismin perinne ilmeisesti missään vaiheessa täysin katkennut. Éva Fahidi muistelee, miten hän sodan jälkeen kotikaupunkiinsa Debreceniin palattuaan meni ensi kertaa torille ostoksille ja kuuli siellä selkänsä takana jonkun möläyttävän: ”Niitä on tullut takaisin enemmän kuin täältä lähtikään.” Usko ”juutalaiskysymykseen”, siis se ajatus, että juutalaisia on ”liikaa” ja niillä on ”liikaa vaikutusvaltaa”, on elänyt Unkarissa vahvana vähintään toistasataa vuotta eikä järkiperusteista piittaa. Ei myöskään siitä, että Unkarin juutalaiset ovat 1800-luvulta lähtien voimakkaasti assimiloituneet ja ottaneet unkarin kielen, unkarilaisen kulttuurin ja  kansallismielisyyden omaksi asiakseen.

Oikeastaan rupesin kirjoittamaan tätä koko postausta vain voidakseni julkaista tämän kuuluisan valokuvan, johon koko tämä tilanne tiivistyy. Asemalaiturilla karjavaunun vieressä seisoo kaksi surullista poikaa, yllään ns. Bocskai-takit. Kansallisromanttis-operettisotilaallinen tyyli, jota Unkarissa jostakin syystä ruvettiin 1500-1600-luvun taitteessa vaikuttaneen István Bocskain, Transilvanian ruhtinaan ja vapaustaistelijan mukaan nimittämään Bocskai-puvuksi, oli maailmansotien välisenä aikana kansallismielisen porvariston suosiossa. Myös näiden poikien perheessä oltiin isänmaallisia unkarilaisia – mutta kauniiseen kaluunatakkiin piti silti ommella keltainen tähti, ja poikien tie ilmeisesti päättyi sinne, minne yli neljänsadantuhannen muunkin Unkarin juutalaisen. Auschwitzin juutalaisista uhreista suhteessa suurin osa oli unkarilaisia.

bocskais

***

Unkarilaissyntyinen journalisti Paul Lendvai siteerasi Der Standard -lehden kolumnissaan Saksan liittopresidentin Joachim Gauckin sanoja: ”Me emme ole vastuussa menneisyydestämme, vain siitä, miten sitä käsitellään.” Nyt kun viimeisetkään todelliset syylliset eivät kohta enää ole maallisen oikeuden tavoitettavissa, luulisi, että menneisyyden kauhuja lopultakin pystyttäisiin käsittelemään asiallisesti. Ilmeisesti ne kuitenkin yhä kietoutuvat päivänpoliittisiin intohimoihin. Näin ainakin Unkarissa, missä holokaustiin johtaneiden tapahtumien käsittelystä on taas puhjennut uusi Historikerstreit.

Kiistan keskipisteessä on historiantutkija Krisztián Ungváry ja hänen tässäkin blogissa esitelty laaja tutkimuksensa A Horthy-rendszer mérlege (‘Horthy-järjestelmän tilinpäätös’). Kirja sai Unkarin tiedeakatemian palkinnon ja ilmeisesti Ungváry on sen perusteella hakemassa ns. akatemiatohtorin arvoa. (Koska tavallinen tohtorintutkinto Unkarissa on tuommoinen, hm, keskieurooppalainen juttu, järjestelmään on vanhan ”pikkutohtorin” lisäksi jo iät ajat kuulunut ”akatemia-” eli ”iso tohtorinarvo”, jonka yleensä saavuttavat vasta varttuneet tieteenharjoittajat merkittävän elämäntyön jälkeen.) Nyt nuori jatko-opiskelija Dániel Bolgár hyökkää Ungváryn kimppuun syyttäen häntä ensin metodivirheistä, sitten peräti plagioinnista. Index-uutisportaalin  mukaan asiasta tekee hieman merkillisen se, että plagioinnin ”uhrit”, tutkijakollegat Mária M. Kovács ja Péter Bihari, itse kiistävät syytteet ja kehuvat Ungváryn tutkimusta. Tietenkään kaikki teoksen saama kritiikki ei ole ollut pelkästään myönteistä, ja Ungvárya on moitittu käsitteistön epäselvyydestä ja jopa poliittisen journalismin sekoittamisesta historiantutkimukseen. Mutta tosiasioiden vääristelystä tai vakavista rikkomuksista hyvää tieteellistä käytäntöä vastaan häntä ei vielä ole kukaan muu syyttänyt.

Indexin toimittaja on myös seurannut jälkiä, jotka johtavat sylttytehtaalle. Ungvárya poikkeuksellisen häijysti ja henkilökohtaisesti syyttävä Bolgár on nimittäin toisen nimekkään historiantutkijan András Gerőn assistentti, ja Gerő puolestaan nostatti pari vuotta sitten kiivaan kiistan historioitsijapiireissä syyttämällä arvostettua kollegaansa Ignác Romcsicsia antisemitismistä ja juutalaisvainojen vähättelystä – samantapainen henkilökohtainen maineentahraus siis kyseessä kuin plagiaattisyytöksen tapauksessa. Indexin mukaan alan piireissä huhutaan, että Ungváryn ja hänen vanhan opettajansa  Romsicsin ”rintamaa” vastassa olisi Gerőn ohella kiistelty historiantutkija, nykyisen hallituksen suosikki ja neuvonantaja, poliittisia intohimoja nostattaneen ”terrorimuseon” johtaja Mária Schmidt.

Mistä siis on kysymys? Ungváryn tutkimuksen keskeinen sanoma on, että antisemitismi oli sisäänrakennettu Horthyn järjestelmän ideologiaan ja toimintaan ja siitä johti suora tie Unkarin holokaustiin. Vaikka suurimman osan murhista saattoi loppuun natsi-Saksan keskitysleirikoneisto, niin joukkotuhon oli vuosien mittaan valmistellut ja siihen antoi olennaista apua Unkarin valtio, sen virkamiehistö ja melkoinen osa kansasta. Unkarin nykyinen hallitus taas on päättänyt panostaa kansallis-konservatiiviseen perinteeseen, mihin kuuluu tunteellinen oikeistoisänmaallisuus ja jonkinasteinen Horthyn järjestelmän maineenpalautus. Ja jotta myös äänestäjäkunnan äärilaita pysyisi omassa karsinassa eikä valuisi avorasistisen Jobbikin linjoille, myöskään perinteiseen oikeistoisänmaallisuuteen sisältyvää antisemitismiä ei saa ruveta perkaamaan esille – helpompi on salonkikelpoisesti ja sivistyneesti kunnioittaa vainojen uhrien muistoa siten, että mahdollisimman suuri osa syyllisyydestä lykätään vuoden 1944 natsimiehittäjien niskoille.

Tätä strategiaa Ungváryn tutkimus nyt tulee pilaamaan ikävillä tosiasioilla. Yrittääkö joku – kuka, ja miten korkealla portaalla? – tahallaan katkaista Ungváryn uran ja viedä häneltä uskottavuuden, vai onko nuori tutkijanalku aivan oma-aloitteisesti haistanut, mistä voisi kulkea tie menestykseen ja vaikutusvaltaan?


Symbolipolitiikkaa, osa n

tammikuu 21, 2014

… missä n on liian suuri luonnollinen luku. Ihan oikeasti mukava olisi välillä kirjoittaa muistakin kuin 1900-luvun keskieurooppalaisten kipupisteiden ympärillä pyörivistä asioista, mutta Unkarin hallituksen symbolipolitiikka ei anna muuta vaihtoehtoa.

Nythän on niin, että natsismin hirmuteot ovat suurimmalle osalle eurooppalaisia liian ilmeiset, että niitä kannattaisi yrittää kiistää. Lisäksi etenkin juutalaisiin kohdistuneita vainoja on lähes mahdoton kieltää tai vähätellä jo senkin takia, että uhriksi joutuneella kansanryhmällä on kerta kaikkiaan liian suuri ja näkyvä rooli länsimaiden historiassa, talous- ja kulttuurielämässä, Israelin valtiosta ja sen poliittisesta painoarvosta puhumattakaan. (Tällä en siis todellakaan tarkoita vähätellä uhrien kärsimyksiä tai puolustella murhaajia vaan pelkästään muistuttaa, että vainojen uhreiksi joutui myös väestöryhmiä, joilla on vähemmän näkyvyyttä ja vähemmän vaikutusvaltaisia puolestapuhujia.) Nykyäänkin Unkarin poliittisen elämän ongelmista antisemitismi – todellinen ja oikea ongelma, jota en missään nimessä halua kiistää – ylittää kansainvälisen uutiskynnyksen paljon helpommin kuin Unkarin romanien tilanne. Tai Unkarin demokratian tila, tiedonvälityksen sananvapauden ongelmat tai Unkarin valtiontalouden synkeät näkymät.

Mitä siis tässä tilanteessa tekee kansallinen imagonhuolto? Pyrkii tekemään selväksi, että ”me oltiin hyvisten puolella koko ajan”, niitä pahoja tekoja tekivät jotkut ihan muut. Unkarin valtio on julistanut tämän vuoden holokaustin muistovuodeksi, ja keskitysleireille kyyditettyjen muistoksi on entiselle Józsefvárosin rautatieasemalle nousemassa uusi museo, Sorsok Háza eli ‘Kohtaloiden talo’. (Museon nimi ja konsepti ovat nostattaneet kiivasta keskustelua, ja esimerkiksi eläkkeellä oleva Budapestin ylirabbiini Schweitzer on Népszava-lehden mukaan kieltäytynyt tukemasta hanketta ja ehdottanut, että rahat ennemmin käytettäisiin köyhyydessä elävien lasten tukemiseen.)

Mutta samalla kun vainojen uhreille tarjotaan symbolista hyvitystä, Unkarin valtio pesee symboliset kätensä vastuusta korostamalla, että kaikki tämä oli natsien syytä. Sodan loppuvaiheessa, kun valtionhoitaja Horthykin lopulta yritti ottaa järjen käteen ja sanoa irti taakaksi muuttuneen aseveljeyden, Saksa nimittäin otti ja miehitti Unkarin. Ja tämän miehityksen muistoksi on nyt nousemassa uusi muistomerkki. Kuvanveistäjä Péter Párkányin teoksessa, joka on nouseva Budapestin Vapauden aukiolle, lähelle vuonna 1945 pystytettyä neuvostovapauttajien muistopatsasta, Unkaria symboloi siivekäs mutta siipirikko hahmo, arkkienkeli Gabriel, jonka kimppuun syöksyy Saksan musta kotka.

(Kuva Pusztarangerin blogista.)

Patsaan taiteellisesta ja taidepoliittisesta taustasta käy tietenkin oppositiofoorumeilla kiivas keskustelu. (Vielä ei ole silmiini osunut teologista arviota, mutta ”arkkienkeli Gabriel, Jumalan mies” (!) sorretun Unkarin symbolina vaikuttaa todella oudolta, sanoisinko, postsosialistisen uskontosivistymättömyyden paraatiesimerkiltä…) Yleisten esteettisten näkökohtien lisäksi esille on tuotu sekin, että Saksan kotka ei ole natsijärjestelmän tunnus vaan Saksan valtion ja kansakunnan edelleenkin käytössä oleva symboli, joten muistomerkkiä voisi aivan oikeutetusti pitää myös ulkopoliittisesti loukkaavana ja asiattomana. Kenties painokkaimman puheenvuoron on kuitenkin juurikään käyttänyt tässäkin blogissa äskettäin esillä ollut historiantutkija Krisztián Ungváry, jonka tuore kirja sivusi tätäkin aihetta. Hvg.hu-sivuston mielipidekirjoituksessaan Ungváry ei jätä kiveä kiven päälle: muistomerkkihanke on historian vääristelyä.

”Pahan” ja ”hyvän” vastakkainasettelu, jossa Unkari edustaa ”hyvää”, ei nimittäin millään tavalla vastaa totuutta. Kuten Ungvárykin on tuoreessa kirjassaan selkeästi osoittanut, Unkarin juutalaisten joukkomurha ei olisi onnistunut ilman Unkarin valtion hallintokoneiston innokasta ja aulista avunantoa; joukkotuhon valmistelivat ja osaksi toteuttivatkin unkarilaiset. Ja jo paljon ennen saksalaismiehitystä ja keskitysleirikyydityksiä Unkarissa ja siihen liitetyillä alueilla oli pantu toimeen muutamia pienempiä vainoja, kyydityksiä ja joukkomurhia sekä toteutettu ns. työpalveluvelvollisuus, ja näiden uhrien määrä nousee yhteensä kymmeniin tuhansiin. (Suuri osa näistä menehtyi 1941 Unkarista turvaa etsineiden ”itäjuutalaisten” pakkokyydityksissä miehitetyn Ukrainan Kamenets-Podolskiin, missä suurin osa kyyditetyistä yhdessä paikallisten juutalaisten kanssa joutui SS-joukkojen murhaamaksi. Kyyditettyjen ”muukalaisten” joukkoon päätyi ”vahingossa” myös useita ikänsä Unkarissa eläneitä, Unkarin kansalaisuuden omaavia juutalaisia. Silti hallituksen perustaman uuden historiantutkimusinstituutin johtaja Sándor Szakály on äskettäin nimittänyt Kamenets-Podolskin kyydityksiä ”paremminkin muukalaispoliisitoimenpiteeksi”.)

Saksalaismiehitys ei mitenkään erityisesti suuntautunut Unkarin kansaa vastaan; unkarilaiset eivät kuuluneet natsi-ideologiassa ”ali-ihmisiin”, eikä heidän tuhoamistaan asetettu poliittiseksi päämääräksi. Uusi natsikomento ei myöskään kohdannut Unkarissa missään erityisempää vastarintaa, päinvastoin se auttoi osaa maan silloisesta eliitistä pääsemään käsiksi vainojen uhreilta ”arjalaistettuun” omaisuuteen. Ungváry muistuttaa myös, että toisin kuin väitetään, saksalaiset eivät heti nostaneet Unkarin natseja, nuoliristiläisiä, valtaan: miehityksen jälkeen muodostettiin kokoomushallitus, jossa merkittävässä osassa oli siihenastinen hallituspuolue. Nuoliristiläiset sitä vastoin jäivät hallituksen ulkopuolelle, ja heidän johtajansa Szálasi itse asiassa vastusti juutalaisten keskitysleirikyydityksiä, koska piti niitä ”kansallisen työvoiman tuhlauksena”.

Ungváry päättää kipakan kirjoituksensa ”vaatimattomaan ehdotukseen”:

Unkarista ei periaatteessa kyyditetty ainuttakaan naista ilman, että tämän emätin tutkittiin, ettei kansalliselle omaisuudelle koituisi tappiota. [Toisin sanoen: etteivät kyyditetyt pääsisi tällä tavalla salakuljettamaan arvoesineitä mukanaan.] Ruumiintarkastuksia tehneiden naisten työstä on tarkkoja selvityksiä, tiedetään sekin, että kansallisen omaisuuden säästämiseksi ja työn vauhdittamiseksi he eivät vaihtaneet kumihansikkaita vaan käyttivät kaiket päivät samoja, ilman desinfiointia. Tämän menettelyn symboliksi ei sovi arkkienkeli Gabriel. Jos halutaan pystyttää muistomerkki, tehtäköön se ruumiintarkastuksia tehneille naisille. Muistomerkin paikkakin on ihanteellinen, Kansallispankin edessä, siis kansakunnan varallisuuden suojeleminen saisi oivan symbolin. Parempi kuitenkin olisi, jos julkisia varoja ei tuhlattaisi – vaan jos ne, jotka haluavat pestä pois häpeän, sen sijaan ymmärtäisivät hävetä.

 


Pahalla on syynsä

joulukuu 29, 2013

Saksassa syntyi muutama kuukausi sitten hieman julkista keskustelua unkarilaisen historiantutkijan Krisztián Ungváryn haastattelun johdosta. Haastattelu koski Ungváryn tuolloin ilmestymässä ollutta kirjaa A Horthy-rendszer mérlege; nimen voisi suomentaa vaikkapa ”Horthy-järjestelmän tilinpäätökseksi”, ja kirja on yksityiskohtainen tutkimus syrjinnästä ja antisemitismistä maailmansotien välisessä Unkarissa, eli niistä kehityksistä, jotka sodan loppuvaiheessa huipentuivat satojentuhansien Unkarin juutalaisten kyydityksiin tuhoamisleireille.

Saksalaiselle Die Welt -lehdelle antamassaan haastattelussa Ungváry lausui (tai oli pantu lausumaan), että unkarilaisten antisemitismiä ”täytyy ymmärtää” ja että sillä oli ”rationaaliset syynsä”: köyhyys ja kehittymättömyys sai Unkarissa laajat kansankerrokset kadehtimaan ja siksi myös vihaamaan suhteellisen vauraita ja hyvin koulutettuja juutalaisia. Vaikka jo tässä haastattelujutussakin tehtiin selväksi, että Ungváry ei suinkaan hyväksy, puolustele tai vähättele juutalaisten syrjintää saati joukkomurhia, juttuun vastinehtiva Thomas Schmid kuitenkin hermostui näistä sananvalinnoista ja väittää Ungváryn osaltaan syyllistyvän perinteiseen uhrien syyllistämiseen. Schmid lukee rivien väleistä Ungváryn ajattelevan, että juutalaisten olisi pitänyt tyytyä vaatimattomampaan rooliin Unkarin yhteiskunnassa ja ”pysytellä taka-alalla”, silloin heille ei olisi tapahtunut mitään. Koko sillä pontevalla Gutmensch-närkästyksellä, jota jokainen kunniallinen saksalainen tuntee velvollisuudekseen osoittaa, kun on puhe natsismin hirmuteoista, Schmid kohottaa saarnaavan etusormensa: mikään sosiaalinen epäkohta ei oikeuta arvostelemaan mitään ihmisryhmää kokonaisuutena, ei myöskään uhreja.

Olen kinkun ja perinteisten hakaristitorttujen sulattelun lomassa lukenut Ungváryn kirjan ja pääsen nyt puolestani etusormi pystyssä saarnaamaan: Schmid on ymmärtänyt Ungváryn väärin. Ehkä haastattelujutun toimittajalle oli sattunut jokin väärinkäsitys, ehkä haastateltava ei osannut kunnolla ilmaista itseään. (En tiedä Ungváryn kielitaidosta; kirjassaan hän mainitsee tehneensä tutkimusvierailuja Saksaan, mutta hänen käyttämänsä lähteet ovat lähes poikkeuksetta unkarilaisia tai ulkomaisten tutkijoiden teosten unkarinnoksia.) Aika todennäköistä on, että Ungváry ei kerta kaikkiaan ole tajunnut sitä poliittisen korrektiuden kulttuuria, joka läntisemmässä Euroopassa vallitsee. Unkarilaisena hän ei ehkä ole ymmärtänyt, miten tärkeää Saksassa edelleenkin on kynsin hampain koko ajan tehdä eroa ja ottaa etäisyyttä natsismiin ja sen kirottuun perintöön, kouristuksenomaisesti varmistaa, ettei mitään vain käsitetä väärin.

Ungváryn kirja on nimittäin kaikkea muuta kuin rikollisten puolustelua tai uhrien syyllistämistä. Ennen kaikkea se on tietenkin paikoin suorastaan puuduttavan yksityiskohtainen selonteko niistä valtiovallan ja byrokratian toimenpiteistä, jotka Unkarissa vuosina 1920-1944 johtivat asteittain pahenevaan institutionaaliseen syrjintään ja lopulta joukkomurhaan. Mutta myös johtopäätös tehdään aivan selväksi: Syrjinnän ja lopulta keskitysleirikyyditysten takana olivat koko ajan ”järkisyyt”, kylmä rationaalinen ja taloudellinen laskelmointi, mutta tämä ei suinkaan vähennä vaan lisää syrjinnästä päättäneiden ja sitä toimeenpanneiden syyllisyyttä. Unkarin kansan syvien rivien parissa eli suuri kauna, kateus ja katkeruus ”suhteettoman” hyväosaisia juutalaisia kohtaan – mutta tämä sosiaalinen epäsuhta, näin Ungváry nimenomaisesti muistuttaa, ei ollut juutalaisten ”syytä” vaan johtui Unkarin yhteiskunnan takapajuisuudesta ja köyhälistön kurjuudesta. Antisemitistien innolla levittämä kuva katalista juutalaisista, jotka tahallaan muodostavat keskiluokkatulpan estämään köyhien unkarilaisten sosiaalista nousua, oli valheellinen ja vääristelty.

Sosiaalinen epäsuhta oli toki olemassa. Myöhäisfeodaalisessa Unkarissa ei ollut päässyt kehittymään kansallista keskiluokkaa, vaan modernisaation, teollistumisen ja kehittyvän koulutusjärjestelmän vetureina toimivat kaupunkien assimiloituvat juutalaiset ja saksalaiset porvarit. Etniset, ”aidot kristityt unkarilaiset” elelivät maaseudulla joko suurmaanomistaja-aristokraatteina tai maaseutuköyhälistön laumoina, pieni unkarilainen keskiluokka ja köyhempi pikkuaatelisto taas sijoittuivat valtiokoneiston palvelukseen, jonne nousevaa juutalaista sivistyneistöä ei mielellään päästetty. Vuonna 1920 Unkarissa yksityispraktiikkojen lääkäreistä oli juutalaisia lähes 60%, kun taas julkisen sektorin lääkärinviroissa oli juutalaisia ”vain” 35,9%. Asianajajista juutalaisia oli hieman yli puolet, oikeusistuimien tuomareista vain 4,3%. Kaupan alan suuryrityksistä oli vuonna 1930 kokonaista 78,9% juutalaisten omistuksessa, kun taas maataloudessa työskentelevistä juutalaisia oli 0,3%. 60–85% unkarilaisista eli toimeentulominimissä tai sen alapuolella, ja tämän paksun köyhimmän kerroksen, ”kolmen miljoonan kerjäläisen” eli entisten maaorjatalonpoikien jälkeläisten joukossa taas ei Unkarissa, historiallisista syistä, juurikaan ollut juutalaisia.

Näin syntyi epäkohta, jota antisemitistit innolla käyttivät hyväkseen. 1920- ja 30-luvuilla Unkarissa kirjoitettiin jatkuvasti ”juutalaiskysymyksestä”, jonka polttavuutta todisteltiin juuri edellä mainittujen kaltaisilla tilastolukemilla – mutta johtopäätöksenä ei suinkaan ollut, että siihenastinen sosiaalipolitiikka olisi ollut pielessä, vaan ”juutalaiskysymys” liitettiin propagandassa yhteen sen ”kansallisen eloonjäämistaistelun” kanssa, jota Unkarin kansakunta Trianonin häpeärauhan jälkeen oli käymässä. Juutalaiset nähtiin ikään kuin ”vieraana kappaleena kansakunnan ruumiissa”, vaarana, joka uhkasi kansallisromantiikan ja tuonaikaisten rotuoppien yhtenäiseksi ”perheeksi” kuvittelemaa Unkarin kansaa. Ja näin siitä huolimatta, että Unkarin juutalaiset olivat mieleltään ja kieleltään assimiloituneet ja itse yleensä pitivät itseään unkarilaisina siinä missä kaikki muutkin. (”Itäjuutalaisia”, eksoottisista perinteistään kiinni pitävää ”Viulunsoittaja katolla” -väkeä, oli entisen monarkian itäisistä maakunnista muuttanut Unkariin jonkin verran, mutta tämä vähäinen muuttovirta oli tyrehtynyt 1900-luvulla tykkänään – juutalaisvastaisessa propagandassa se silti paisuteltiin mahtaviin mittasuhteisiin.)

Nämä historialliset syyt ohjasivat lopulta Unkarin juutalaisten kohtaloa aivan erikoisella tavalla. Antisemitismi oli toki avointa ja julmaa monissa muissakin Itä-Euroopan maissa. Esimerkiksi maailmansotien välisen ajan Puolassa juutalaisia yliopisto-opiskelijoita saatettiin istuttaa erillisillä ”häpeäpenkeillä”, ja Romaniassa, missä juutalaiset olivat saaneet täydet kansalaisoikeudet puoli vuosisataa myöhemmin kuin Unkarissa eli vasta 1918, asianajajien ammattikunta lakkasi jo 1930-luvulla tyystin hyväksymästä juutalaisia jäsenikseen. Unkarissa meno oli joidenkin naapurimaiden suoranaisiin pogromeihin ja mellakkoihin verrattuna hyvin sivistyneen oloista, ja sodan alkuvuosina sinne pakeni tai yritti turvaan tuhansia naapurimaiden juutalaisia – silti holokaustin uhreiksi joutui Unkarin juutalaisista lopulta paljon suurempi osa kuin ns. vanhan Romanian juutalaisista.

Ungváryn kirjassa selvitellään melkein kuudensadan sivun mitalta niitä hallinnon ja byrokratian toimia, joilla Unkarin juutalaisten asemaa ja oikeuksia vähitellen heikennettiin. Lainsäädännössä syrjintä alkaa jo vuoden 1920 numerus clausus -laista, jolla juutalaisten osuus yliopistojen opiskelijoista rajattiin vastaamaan heidän osuuttaan väestöstä, ja jatkuu vuosina 1938–1941 säädettyinä juutalaislakeina, jotka itse asiassa olivat ankarampia kuin natsi-Saksan rotulait. (Unkarissa ei, toisin kuin Saksassa, ollut mahdollista edes itsensä valtionpäämiehen ”arjalaistaa” sellaisia henkilöitä, joiden työpanosta valtakunta tarvitsi, ja ”juutalaisuuden” määritelmät olivat tiukempia. Näin esimerkiksi armeijassa voitiin johtotehtävistä sulkea pois jopa upseeri, jonka puolison isovanhemmista yksi, vaikka sittemmin kastettukin, oli syntynyt juutalaiseen perheeseen – natsi-Saksassa taas joitakin puoli- tai neljäsosajuutalaisia yleni jopa Wehrmachtin kenraalin arvoon.)

Varsinaisten lainsäädännöllisten toimien rinnalla juutalaisten asemaa vaikeutti koko ajan ns. byrokraattinen antisemitismi eli viranomaisten enemmän tai vähemmän systemaattinen omavaltainen kiusanteko. Esimerkiksi Ceglédin kaupungissa kiellettiin vuonna 1921 juutalaisilta yleisten kylpylöiden käyttö lukuun ottamatta yhtä päivää viikossa, jonka päätteeksi – näin paikallislehti suuren yleisön rauhoittamiseksi kertoi – altaat aina tyhjennettäisiin ja desinfioitaisiin. Hallintovirkamiehet saattoivat kiusata juutalaisia liikkeenharjoittajia milloin milläkin tekosyyllä (esimerkiksi: jos kaupan ikkuna oli likainen tai siitä löytyi kärpäsiä, kauppiasta sakotettiin ja myymälä suljettiin) tai vaatia kaikkia alueen juutalaisia todistamaan kansalaisuutensa ja oleskeluoikeutensa toimittamalla lyhyen määräajan kuluessa todistukset vanhempiensa ja isovanhempiensa Unkarin kansalaisuudesta ja Unkarissa asumisesta – ja alkuperäisinä, todistetut kopiot eivät kelpaisi. Virkoja jaettaessa ja julkisia hankintoja kilpailutettaessa juutalaisia syrjittiin johdonmukaisesti, ja alun perin yksityisten (pien)tuottajien osuusliikkeeksi perustettu Hangya (’Muurahainen’) kasvatettiin valtion tuella maanlaajuiseksi ja kattavaksi vähittäiskauppaketjuksi nimenomaan syrjäyttämään juutalaisten kauppiaiden liikkeet.

Kaikki tämä syrjintä, Ungváry muistuttaa, nautti laajojen kansankerrosten hyväksyntää, ja sitä vastaan protestoi yleensä vain pieni joukko älymystöä tai pieni vähemmistö opposition kansanedustajia Horthyn ajan hampaattomassa parlamentissa. Ungváry osoittaa myös, että syrjintään ja juutalaislakeihin ei Unkaria painostettu ulkopuolelta. Jotkut unkarilaiset historioitsijat, esimerkiksi Mária Schmidt (Terror Háza -museon johtaja; tätä museota on arvosteltu natsi- ja kommunistidiktatuurien kyselemättömästä rinnastamisesta ja unkarilaisten syyllisyyden vähättelystä), ovat esittäneet juutalaislakien syntyneen Saksan painostuksesta, mutta Ungváry on toista mieltä: liittolainen Saksa ei ennen vuotta 1942 vaatinut Unkarilta mitään konkreettisia juutalaiskysymyksen ratkaisutoimia, vaikka esimerkiksi Unkarin natsimielinen Berliinin-lähettiläs yritti kotimaahan tällaista vihjailla. Unkarin hallintokoneisto ja poliisilaitos toteuttivat kaikki syrjintätoimet, aina keskitysleirikyydityksiin saakka, lähes poikkeuksetta auliisti ja innokkaasti, ja vaikka lopullinen vastuu tuhoamisleireille vietyjen kohtalosta jääkin natsi-Saksan tappokoneistolle, joukkomurha ei olisi onnistunut, ellei Unkarin valtion hallinto olisi jo valmistellut ”lopullista ratkaisua”.

Ungváryn kirjasta syntyy synkkä kuva sotien välisen Unkarin yhteiskunnasta, jossa lähes kaikki ”kristityt” olivat yhtä mieltä ”juutalaiskysymyksen” todellisuudesta – juutalaisia on liian paljon ja heillä on liikaa vaikutusvaltaa – ja erimielisyyksiä oli korkeintaan siitä, miten tämä kysymys ratkaistaisiin, minkäasteiset pakkotoimet olisivat oikeutettuja, ja riittäisikö ratkaisuksi juutalaisten pakkosiirtäminen jonnekin muualle, kuten Madagaskariin tai Amerikkaan. Häikäilemättömien ja murhanhimoisten ilminatsien lisäksi oli laaja joukko niitä tavallisia unkarilaisia, jotka tavalla tai toisella hyväksyivät juutalaisten syrjinnän, kansakunnan ja ”rodun” suojelemisen nimissä. Tai kristinuskon – vuoden 1938 ensimmäisestä juutalaislaista keskusteltaessa taloustieteilijä Mátyás Matolcsy huomautti, että yksityisomaisuuden koskemattomuuden ajatus on roomalaisesta oikeudesta peräisin ja siis pakanallinen, ja nyt olisi kehitettävä uusi, kristillisen sivilisaation mukainen omistuksen käsite. Antisemitistisiä, roturomanttisia ajatuksia esittivät julkisesti monet sittemminkin arvostetut kulttuurihenkilöt, esimerkiksi ns. populistiset (népi) kirjailijat, jotka kantoivat huolta Unkarin köyhän maaseuturahvaan kohtalosta kansainvälisen kapitalismin puristuksessa. Näihin kuului myös hartaana Suomen-ystävänä tunnettu János Kodolányi.

Monet sotien välisen ajan antisemitisteistä löysivät toisen maailmansodan jälkeen paikkansa sosialistisesta järjestelmästä. Aatteelliset yhtymäkohdat nimittäin olivat ilmeiset, muutenkin kuin köyhän maaseuturahvaan puolustamisen ja kansainvälisen suurkapitalismin vastustamisen osalta: Ungváry muistuttaa, että usko maanpäällisen ”ihannevaltakunnan” mahdollisuuteen johtaa suvaitsemattomuuteen ja väkivaltaan, kun ihannevaltakunta halutaan rakentaa piittaamatta yksilön vapaudesta ja ihmisoikeuksista. Unkarissa 1930-luvun lopun juutalaislaeista keskusteltaessa vain harvat ”legalistit” jaksoivat muistuttaa, että tietyn ryhmän ihmisoikeuksien ja omistusoikeuden typistäminen on ”sukua bolševismin logiikalle”.

Joulunpyhien lukukokemukseni jälkeen olen siis yhä eri mieltä Thomas Schmidin kanssa syrjinnän ja epäinhimillisten tekojen ”ymmärtämisestä”.  Pahuudella on syynsä ja perustelunsa, olkootkin tekosyitä ja valheellisia perusteluja. Niin me ihmiset toimimme, selittäen pahoja tekojamme erilaisilla hyvillä ja hienoilla päämäärillä. Ungváryn kirjan tapaista kunnon perustutkimusta tarvitaan. Ja seuraavaksi haluaisin lukea kunnon analyysin noiden aikojen ideologia- ja propagandamaisemasta: miten muuten, paitsi taloudellisiin laskelmiin ja tilastoihin nojaten, nämä hallinnon ja byrokratian syrjintätoimet ”myytiin” kansalle?