Rottauutisia, osa 2

huhtikuu 30, 2019

Ennen kuin siirryn päivän varsinaiseen asiaan, on pakko jatkaa viimekertaisesta rottateemasta. Samaan aikaan kun oikeat eläinmaailmaan kuuluvat rotat leviävät ympäri Budapestin viemäreitä, kellareita ja roskiksia (koska pääkaupungin tuholaistorjunnan sai hoitaakseen pätevän sijasta sopiva firma), Unkarin politiikassa puhutaan vertauskuvallisista rotista. Tämän käynnisti muutama päivä sitten ATV-kanavan keskusteluohjelmassa vieraillut sosialistipuolue MSZP:n kansanedustaja Ildikó Bangóné Borbély (tai Borbély-Bangó, tai miten tämä unkarilainen nimityyppi nyt halutaan kirjoittaa: hänen oma sukunimensä on siis Borbély ja hän on ilmeisesti naimisissa Bangó-nimisen hemmon kanssa). Näin:

ATV: Jos viesti on niin selkeä ja yksiselitteinen, että EU:n rahoja varastetaan, ja hallitus, nykyinen hallitus varastaa EU:n rahoja, eikö niin, miten voi olla mahdollista, että Fidesz-puolueen kannatus jatkuvasti nousee?

Bangóné: Sanonpa vain yhden lauseen, kun kerran tuli sanotuksi: Unkarissa on paljon rottia. Kun kerran tämä rottateema on noussut esille täällä Budapestissa. Eikä vain Budapestissa.

ATV: Hyvä on, siis mitä tämä tarkoittaa?

Bangóné: Kukin ajatelkoon tästä niin kuin haluaa. Se pitäisi pysäyttää, myös tämä rottainvaasio, sillä ne pystyvät aiheuttamaan Unkarissa paljon vahinkoa, ja ovat jo aiheuttaneetkin viime aikoina.

Rottaongelman tai korruption sijasta on siis viime päivät julkisuudessa jauhettu siitä, keneen Bangóné Borbély oikein viittasi: tarkoittiko hän rotilla poliittisia päättäjiä, Fidesz-puoluetta vai peräti, varjelkoon, Fidesz-puoluetta äänestävää kansaa. Fidesz on tietenkin tarttunut tilaisuuteen ja päivitellyt julkisesti, miten sosialistit solvaavat ja halventavat miljoonia kunnon unkarilaisia. Muutaman päivän mietittyään MSZP on päättänyt tarttua savuavaan aseeseen ja julistaa, että todellakin voi puhua rottahallituksesta: rottia eivät ole harhaan johdetut äänestäjät vaan korruptoituneet, vihaa lietsovat, Unkarin aseman Euroopassa vaarantavat Fidesz-päättäjät. Muu unkarinkielinen media ja some sitten kiistelee siitä, kuka oikeasti on sanonut ketä rotaksi ja saako näin tehdä. Ilmeisesti tämä kielikuva – ihmisten vertaaminen rottiin – on niin väkevä, että se tappaa asiallisen poliittisen keskustelun kertalaakista.

***

Mutta tänään halusin varsinaisesti kirjoittaa Itävallan tapahtumista ja etenkin mediasta, erityisesti taas kerran suosikkitoimittajastani Armin Wolfista, jonka Itävallan yleisö tuntee yleisradioyhtiö ORFin tv-uutislähetysten (ZiB eli Zeit im Bild) ykkösankkurina. Nykyiselle hallitukselle ja etenkin koalition junioripuolueelle, oikeistopopulistien FPÖ:lle, parlamentaarisesti valvottu ORF on ollut piikki lihassa jo pitkään, ja tästä ärtymyksestä suuri osa henkilöityy Armin Wolfiin. Mokoma Rotfunk vasemmistolaisine ja kulttuurimarxistisine toimittajineen (polkupyöräilyä ja kiviterapiaa eivät ”perusitävaltalaiset” tietääkseni vielä ole tässä yhteydessä hoksanneet mainita) edustaa juuri sitä ”valehtelevaa ja mädättävää valtamediaa”, jonka sijasta FPÖ:ssä enemmän suositaan sen omia somekanavia tai hätätilassa myös skandaalinjanoista keltalehdistöä, kuten suosittua ja surullisenkuuluisaa Kronen Zeitungia. ORF:n suitsiminen myös sen itsenäistä rahoitusta rajoittamalla on FPÖ:n päätavoitteita; äskettäin puoluejohtaja Strache julisti taistelevansa kuin leijona lupamaksujen poistamisen puolesta.

ZiB-studiossa on viime viikkoina haastateltu kaikkien puolueiden eurovaalien kärkiehdokkaat, ja viime viikolla oli vuorossa FPÖ:n Harald Vilimsky. Tästä haastattelusta nousikin melkoinen äläkkä; pääkohdat kertoo Wolf blogissaan, ja saksantaitoiset löytävät koko haastattelun transkription täältä. Jo ennen tätä haastattelua oli hallituspuolueiden kesken koettu eräänlainen pieni koalitiokriisi, jonka virikkeenä olivat viime postauksessani kuvaillun Braunaun rottarunon lisäksi myös viime päivinä paljastuneet FPÖ:n johtoportaan suhteet äärioikeistolaisiin identitääreihin (”hipsterifasisteihin”, kuten heitä joskus kutsutaan).

Samaan aikaan kierteli itävaltalaisessa somessa Steiermarkin osavaltion FPÖ:n nuorisojärjestön levittämä kuva: ”Traditio lyö migraation!” Kuvassa etualalla kansainvälisiä käsimerkkejä näyttelee Steiermarkin vaakunaeläin, 1100-luvulta lähtien (kyllä!) tunnettu ”punasarvinen hopeapantteri” (kyllä!), ja sen takana poseeraa iloisena nuori, hm, arjalaisen näköinen pariskunta kansallispuvussa. Taustalla kohoaa uhkaavia islamin symboleja, ja nuorenparin ympärillä liikehtii harmaita häijynnäköisiä olentoja, jotka ilmeisesti edustavat maahanmuuton vaaroja.

Nämä kuvan hahmot Wolf studiossa näytti Vilimskylle, eikä tämä nähnyt kuvassa mitään rasistista tai moitittavaa. (“Vanha juttu, ei tuo Steiermarkissa ketään kiihdytä… Mitä pahaa tuossa on?”). Niinpä Wolf halusi kysyä, mitä mieltä Vilimsky on erityisesti etualalla näkyvän koukkunokkaisen tyypin yhtäläisyyksistä natsiajan juutalaiskarikatyyreihin. (Näistä ZiB:n graafikko oli valinnut esimerkiksi natsien propagandalehti Der Stürmerin kannessa aikoinaan kuvatun ahneen juutalaisroiston.) Tästäkös Vilimsky hermostui.

“Siis tämmöisen rinnakkaisuuden näkeminen, herra Wolf, tämä on törkeyden huippu. Kun te otatte tähän Stürmeristä kuvan, asetatte sen nuorisojulisteen rinnalle ja synnytätte vaikutelman, että me olisimme lähellä kansallissosialismia … tämä on jotakin, mikä ei voi jäädä ilman seurauksia. (…) Tämä on ylipäätään jotakin, mitä en ole vielä koskaan ORF:ssa kokenut. Tämä on pohjanoteeraus. Tämä, mitä te, herra Wolf, teette, on kaikkien rajojen tuolla puolen… Minusta tämä on kertakaikkinen skandaali.”

Haastattelu kuitenkin jatkui; Wolf ehti vielä kysyä muun muassa Vilimskyn maksetuista ilmoituksista äärioikeistolaisten lehdessä, FPÖ:n tunnetusti läheisistä Venäjä-suhteista ja sopimuksesta Putinin “Yhtenäisen Venäjän” kanssa – se ei kuulemma ole yhteistyösopimus vaan vain “Memorandum of Understanding” – sekä sitoutumattoman FPÖ-ulkoministerin Karin Kneisslin asemasta. Kneissl, Lähi-Idän asiantuntija ja arabisti, joka taannoin kohautti kutsumalla itsensä Vladimir Putinin vieraaksi häihinsä, ei ole suostunut kertomaan, äänestääkö eurovaaleissa itse FPÖ:tä, ja puolueen väitetään harkitsevan hänelle potkuja – tämän Vilimsky kuitenkin kiisti.

Haastattelu päättyi kohteliaisiin kiitoksiin ja hyvästelyihin, mutta asia ei todellakaan jäänyt tähän. Seuraavana päivänä Vilimsky kertoi lehdistölle, että jos hän olisi ORF:n pääjohtaja, hän antaisi Wolfille oitis kenkää. FPÖ:n johtaja ja varaliittokansleri HC Strache nimitti haastattelua ”vastenmieliseksi”, ja entinen tv-toimittaja ja tv-kasvo Ursula Stenzel, joka vaikutettuaan ensin pitkään konservatiivipuolue ÖVP:ssa eräänlaisena Itävallan Eva-Riitta Siitosena loikkasi FPÖ:n riveihin, vertasi Wolfin haastattelua natsien ”kansantuomioistuimeen”. Itse ORF:n hallintoneuvoston puheenjohtaja, FPÖ:n Norbert Steger, ehdotti Wolfille määräaikaista vapaaehtoista jäähyä ja piti hänen Vilimskylle esittämäänsä kysymystä ”perverssinä”. Wolf itse lähti haastattelun jälkeen muutaman päivän lomamatkalle. Sen aikana hänen virtuaaliset postilaatikkonsa täyttyivät viesteistä, joista ylivoimaisesti suurin osa oli kiittäviä ja kannustavia – näin hän kertoo blogissaan – mutta sekaan mahtui myös erään herrasmiehen koko nimellään lähettämä kannanotto: “Terve miksi te ette ole vielä saanut orfilta potkuja senkin. Rotta paska huoran penikka.”

Palasimme rottateemaan tai asiallisen poliittisen keskustelun puutteeseen. Olisi taas niin helppo jäädä ruotimaan sanojen ja ilmausten loukkaavuutta tai päivittelemään julkisen keskustelun raaistumista, pohtimaan, kuka saa sanoa kenelle miten pahasti ja miksi. Tämä ehkä liittyy siihenkin, että monien ihmisten käsitys kielestä on eräänlaisen magian leimaama: ikään kuin kuviteltaisiin kielen nousevan suoraan todellisuudesta, sanojen olevan jonkinlaisessa luonnollisessa suhteessa kuvaamiinsa ilmiöihin. Mutta oikeastihan kyse ei ole siitä, saako ihmistä verrata rottaan. Ei myöskään siitä, saako toimittaja jäädä jankkaamaan joistakin pilapiirroksista ja niissä esiintyvien hahmojen nenän käyryysasteesta (koukkunenäisiä hahmoja esittävistä pilapiirroksistahan on FPÖ:n johdon yhteydessä ollut puhetta ennenkin) vai pitääkö hänen keskustella haastateltavan poliitikon kanssa tämän keskeisistä vaaliteemoista (kuten Wolf haastattelun loppupuolella latasi Vilimskylle: ”Te yritätte pitää vaalipuhetta. Se ei nyt onnistu.”).

Armin Wolf käytti toimittajan vapautta tarttuakseen kipeään teemaan: demokraattisena puolueena esiintyvän FPÖ:n läheisiin vaikka pontevasti kiistettyihin suhteisiin uusnatsismin tai natsismin perinnön kanssa. Puolueen nuorisojärjestön RFJ:n kotisivulla komeilevassa piirroksessa (se löytyy Steiermarkin RFJ:n sivulta edelleen) olennaista ei ole se, minkämuotoisia neniä piirtäjä saa piirtää, vaan se, minkälaisilla keinoilla puolue pyrkii vetoamaan ja vaikuttamaan ja minkälaiseen yleisöön. Se älähdys, jonka vertaus natsiajan kuvakieleen FPÖ:n ja sen kannattajien riveissä nostatti, osoittaa, että kalikka on kalahtanut. Ja tästä viime kädessä on kysymys: yleisön oikeudesta riippumattomaan tiedonvälitykseen, ja toimittajan vapaudesta heiluttaa kalikkaa ja tehdä juuri niitä kysymyksiä, jotka saavat haastateltavan hermostumaan. Sanat ovat tekoja.


Menipäs viraaliksi

syyskuu 9, 2018

Pari viimeistä blogahdusta on tullut omistettua kielisukulaisuuden kysymyksille, jotka ovat monille kielentutkijoillekin yllättävän vaikeita ymmärtää mutta Unkarissa tämän lisäksi oudosti politisoituneita ja siksi käsittämättömän kipeitä. Ja pari päivää sitten, kun taas törmäsin uutiseen siitä, mitä pääministeri Orbán on kirgiisien luona kyläillessään lausunut unkarin kielen sukulaisuussuhteista, päässäni napsahti ja parissa minuutissa tekaisin tämmöisen väritetyn version Orbánin möläytyksestä:

“Me elämme Unkarissa, olemme unkarilaisia, puhumme unkaria, tämä on ainutlaatuinen ja erikoinen kieli, joka on sukua turkkilaiskielille.”

Näyttökuva 2018-09-05 kello 21.32.50

En siis tehnyt sen kummempaa kuin mitä kuka hyvänsä pari fennougristiikan peruskurssia opiskellut, lukutaitoinen ja joskus vähän etymologisia sanakirjoja katsellut ihminen voisi tehdä. Väritin Orbánin lausahduksesta vihreällä kaikki ne sanat ja päätteet, joiden alalla yleisesti katsotaan olevan suomalais-ugrilaista tai, no, ainakin ugrilaista perua, ja muihin lisäsin lonkalta pari värikoodia.

Turkkilaisten oma nimitys on luullakseni turkkilaisperäinen, ja sanan ország ‘maa, valtakunta’ alkuosa lienee alkuaan sama sana kuin úr ‘herra’; sen suhteen minusta Ulla-Maija Forsbergin yhdessä takavuosien esitelmässä kuulemani arvelu, että sana olisi iranilaista perua samoin kuin vaikkapa mordvan azoro ‘herra, isäntä’, on uskottavampi kuin vanhemmissa etymologisissa sanakirjoissa pyörivä suomalais-ugrilainen etymologia. (Näitä iranilaisperäisiä kulttuurisanoja unkarissa on muitakin, kuten asszony ‘rouva’, arany ‘kulta’ tai sör ‘olut’.) Sinisellä väritin slaavilaisen lainasanan beszél, ‘puhua’ – tosin virtuaalikynä lipsahti, sillä itse asiassa on vanha suomalais-ugrilainen johdin eikä kuulu slaavilaiseen kantasanaan. (Slaavilainen beseda merkitsee mm. keskustelua, juttelua, myös jonkinlaista hauskanpitotilaisuutta tai illanviettoa, kuten pohjoisvenäläisistä murteista karjalaan lainautunut be(s)soda.)

Mustiksi jäivät rokon ‘sukulainen’ sekä abstraktisubstantiivien johdin -ság/-szág. Ensinmainittua näkee vanhoissa etymologisissa sanakirjoissa yhdistettävän suomen rakas-sanaan, joka kuitenkin on pikemminkin germaaninen laina, samaa kantaa kuin saksan frech tai ruotsin fräck ‘röyhkeä’; se on meillä alkuaan tarkoittanut jotain sellaista kuin ‘ahne, himokas’. Unkarin rokon on siis jotain muuta perua. Johdin -ság/-szág (tai etuvokaalisena -ség/-szég) palautunee johonkin substantiiviin, mutta mihin, se on epäselvää, ja siksi epäselvää on myös sen suomalais-ugrilaisuus.

Kaikkein kyseenalaisin on inessiivipäätteessä -ban/-ben (rokonságban ‘sukulaisuudessa’) piileskelevä vanha ‘sisusta, sisäosaa’ merkinnyt substantiivi, nykyunkarissa bél ‘suoli’. Jossain hieman obskyyrissä lähteessä sille tarjotaan turkkilaista etymologiaa suomalais-ugrilaisen rinnalle, ja siksi halusin olla jalomielinen ja värittää edes tämän inessiivipäätteen alkuosan turkinpunaiseksi. Lopun -n on tietenkin ikivanha suomalais-ugrilainen lokatiivipääte, sama kuin vaikkapa suomen sanassa kotona.

Joka tapauksessa olennaista on, että suomalais-ugrilaista perua ovat unkarin monet tärkeät perussanat (él ‘elää’, vagy-/val- ‘olla’ sekä áll ‘seistä’, jolla ei satu olemaan suomessa vastinetta; mi ‘me’ tai nyelv ‘kieli’, jolla samoin ei ole varmaa vastinetta suomen yleiskielessä mutta kylläkin esimerkiksi saamessa: njálbmi ‘suu’). Unkarilaisten oma nimitys magyar on alkuosaltaan samaa kantaa heidän lähimpien kielisukulaistensa Siperian mansien eli vogulien oman nimityksen kanssa, loppuosaa näkee etymologisissa sanakirjoissa yhdistettävän suomen ylkä ~ yrkä -sanaan, jolla on ’poikaa, nuorukaista’ tms. merkitseviä vastineita muissakin sukukielissä. Suomalais-ugrilaisia ovat myös useimmat päätteet ja johtimet. Ja kun tuotetaan tällaista tahallisen naiivin yksinkertaista kieltä, missä sormella osoittaen väännetään perusasioita rautalangasta, niin noiden vanhojen perussanojen sekä niistä samoin enimmäkseen ikivanhoilla johtimilla muodostettujen johdosten osuus nousee korkeaksi. Jostakin toisesta tekstilajista tai aiheesta olisi helposti saanut aikaan tekstinpätkän, jossa esimerkiksi turkkilais- tai slaavilaisperäistä sanastoa olisi ollut paljon runsaammin.

Siispä tämä kaunis värikuvio onkin oikeasti vähän harhaanjohtava. Sukulaisuutta ei nimittäin osoita sukulaissanojen määrä sinänsä: suomalais-ugrilaista sanastoa ei lukumääräisesti unkarissa niin kamalasti ole, vaikka juoksevassa tekstissä määrää toki lisääkin näiden sanojen ja niiden johdannaisten keskeisyys. Sukulaisuus merkitsee sitä ja vain sitä, että nämä keskeiset sanat, johtimet ja taivutuspäätteet voidaan säännönmukaisesti palauttaa yhteisiin alkumuotoihin muiden sukukielten kanssa ja että näitä säännöllisiä vastaavuuksia löytyy perussanastosta riittävästi, että yhteisen kantakielen oletus olisi uskottava. Kuvioni ei siis ”todista” kielisukulaisuutta vaan vain havainnollistaa yhtä todistusketjun lenkeistä.

Menin onneton kuitenkin postaamaan tämän värikuvioni Facebook-seinälleni täysin julkisena, ja leviämäänhän se lähti. Tällä hetkellä jakoja ja kommentteja kilahtelee jatkuvasti lisää. Ja koska journalismi Unkarissakin entistä enemmän merkitsee juttujen tekemistä siitä, mikä somessa leviää, niin tähän mennessä ainakin 444.hu, HVGIndex ja 168 Óra (samoin kuin Itävallan puolella ORFin unkarinkielinen toimitus!) ovat uutisoineet siitä, miten “Wienissä asuva suomalainen kielentutkija kumosi Viktor Orbánin väitteen tämän omin sanoin”. Tai jopa, niin kuin yksi oppositioryhmä FB-jakonsa saatesanoissa kertoo, ”suomalainen kielentutkija pyyhki lattiaa Unkarin pääministerillä”. Lukuisat somekuplani asukit, joilla on jotakin hampaankolossa Orbánia ja hänen hallitustaan vastaan, näkevät tässä tietenkin ennen kaikkea tukea omille poliittisille mielipiteilleen. Muuan 444.hu:n kommentoija täydensi värikoodien listaa: ”ja oranssinkeltaisella [Fidesz-puolueen tunnusväri] on merkitty ne kohdat, joissa Orbán puhui totta”. Toiset sarkastiset kommentoijat hymähtelevät, että wieniläisen migrantin (ja varmaan myös Sorosin palkkasoturin) piipityksistä ei pääministeri paljoa tule perustamaan, varsinkaan, kun ei tunnetusti välitä naisjutuista.

Kommentteja on alkuperäiseen postaukseen sekä sen jakoihin ja uutisiin tullut myös aivan toisesta todellisuudesta, sieltä, missä suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus on pelkkä Habsburgien ja sittemmin kommunistien ilkeä salajuoni unkarilaisten päänmenoksi ja heidän todellisen, kunniakkaan esihistoriansa häivyttämiseksi. Näin tietää herra, jonka Facebook-profiilin julkisesta osasta ei selviä juuri muuta kuin että hän on jostain syystä valinnut kansikuvakseen bodattua ylävartaloa(an) esittävän kuvan:

okadek

”Tuo oksettava suomalais-ugrilaisteoria on kumottu jo aikaa päiviä… turhaan pinnistelette onnettomat…. hyvä olisi jos valheiden sijasta lopultakin toisitte totuuden julki surkeat roistot….”

Väkevästi oikeinkirjoitusrajoitteinen foliopipoveikko puolestaan todistaa:

foliopipo

Mitä tämä typerä suomalaisugrilainen sukulaisuus on Unkarin kieli on vaikuttava [???] kieli sillä ei ole mitään tekemistä Suomen kielen kanssa tämän Suomalaisugrilainen typeryys on Habsburgien keksintöä . Me olemme Skyyttejä aikoinaan Paavi UrbanusV puhutteli meitä näin Rakkaat Unkarilaiset veljeni Kuninkaalliset Skyytit . Geeni tutkimuskin todistaa sen. R1a geeniä on löydetty 2010 Koreastakin haudoista ,mutta myös Idän Hunneilta . Sanopas Johanna Lakso nimesikin on vaihdettu [???] millon oli Suomalaisilla Haukka ja Hirvi [viittaus unkarilaisten alkuperälegendojen petolintuun ja ihmehirveen, jotka ovat arojen paimentolaiskansojen tyypillisiä ”toteemieläimiä”] . Tämä Suomalaisugrilainen hölmöily vuotaa pahasti. (Toinen kommentoija: ”En ole tämän postauksen kirjoittaja, mutta herralta menevät nyt sekaisin geneettinen ja kielisukulaisuus.”) Sanoppas miten on mahdollista se että miten voi olla että missä kyseinen Kansa elää niin sen kieli ei muodostu siellä.

Myöhemmissä puheenvuoroissaan kyseinen elämänkoululainen pääsee myös hänelle hyvin tärkeään uskonasiaan eli unkarilaisissa esoteriapiireissä suosittuun ajatukseen siitä, että maapallon sydäntšakra, siis jonkinlainen yliluonnollinen energiakeskus, sijaitsee Unkarissa, tarkemmin sanoen Dobogókőssä Pilisin kukkuloilla, Tonavan mutkassa Budapestin ja Esztergomin välillä. Ehkä tämän takia hänelle on mahdoton ajatus, että unkarilaiset ja heidän kielensä olisivat ”kotoisin” jostakin muualta.

Monista muistakin kommenteista käy ilmi, että uskomus kielen ja kansan ykseyteen – etnolingvistinen oletus, niin kuin sitä alan tutkijat toisinaan nimittävät – istuu Unkarin kansan syvissä riveissä todella lujassa. Suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus siis merkitsee ”suomalais-ugrilaista alkuperää”. Tämä ”alkuperä” ei tietenkään sovi yhteen hunnilais-skyyttiläis-sumerilaisten ynnä muiden vaihtoehtoteorioiden kanssa, Egyptistä Etelä-Amerikkaan ja ulkoavaruuteen asti. (Niin juuri. Joissakin esoteriapiireissä uskotaan vakaasti, että unkarilaisten esi-isät ovat tulleet Siriuksesta, ja siksi heillä on DNA:ssaan ylimääräinen kierre.) Mutta kiperämpi juttu on, että toisten mielestä suomalais-ugrilainen alkuperä sulkee pois kaiken muunkin, mitä kansallisromantiikan ajoista saakka on opetettu kansallisena esi- ja varhaishistoriana, aina Tapani Pyhää myöten. Suomalais-ugrilaisuus on epäkansallismielistä, ja siksi sitä pitää vastustaa.

Surullisinta tietenkin näin kielentutkijan näkökulmasta on se, että kielisukulaisuuden olemusta ei edes haluta ymmärtää. Oikeastihan unkarilaisten esihistoriaan ja identiteettiin mahtuisivat hyvin rinnakkain sekä kaukainen kielisukulaisuus suomalaisten ja muiden suomalais-ugrilaisten kanssa että ne myöhemmät vaiheet, jotka ovat jättäneet syviä jälkiä myös unkarin kieleen mutta ennen kaikkea unkarilaisten kulttuuriin ja geeniperimään. Turkkilaiset tai slaavilaiset lainasanat eivät ole parempia tai huonompia kuin perityt suomalais-ugrilaiset, ne ovat vain eri asia. Eikä unkarin kielen katkeamaton suomalais-ugrilainen sukulinja ole parempi tai huonompi asia kuin unkarilaisten esihistoria arojen hevospaimentolaisina tai unkarilaisten myöhemmät vaiheet siinä itäisen Keski-Euroopan suuressa geenisekoittimessa, josta nykyisten unkarilaisten fyysinen perintömassa enimmäkseen on peräisin. Näistä olisi myös Viktor Orbán voinut poimia esiin soveltuvia näkökohtia milloin mitäkin ulkomaanvierailuaan varten – eikä hänen olisi välttämättä tarvinnut möläytellä älyttömyyksiä niin spesifistä ja väärinymmärryksille alttiista käsitteestä kuin kielisukulaisuus.


”Luke, meríts az Erőből!”

heinäkuu 13, 2018

Otsikko on sitaatti Tähtien sodan unkarinkielisestä versiosta. Tutustuin tähän maailmaan ensimmäistä kertaa kauan sitten Unkarissa opiskellessani, kun ensimmäinen tarina Luke Skywalkerin ja kumppanien seikkailuista tuli sikäläisestä teeveestä. Tietenkin unkariksi dubattuna, koska niin on maan tapa. Tulikirjaimin piirtyi muistiini muutama tuontapainen repliikki. On nimittäin niin, että englanniksi sitä on tottunut kuulemaan ja lukemaan kaikenlaisia hassuja viihde- ja fantasiakulttuurin tunteellisia naiiviuksia, mutta kun ne kuulee jonkun oikean ihmisen lausumana ei-englanninkielisenä versiona, niiden epäuskottavuus kerta kaikkiaan iskee kuin nyrkki palleaan. Asiaa ei paranna alkuperäistäkin ylätyylisempi käännös: meríts az Erőből, kirjaimellisesti ‘ammenna Voimasta’, ei ole yhtään sen vähemmän hassu kuin use the Force, päinvastoin. Ei-englanniksi käännetyt vuorosanat myös väkisinkin assosioituvat kohdekieliseen kulttuuritaustaan paljon lujemmin kuin vieraalla kielellä kuullut. Kun kyseisessä leffassa toivotettiin: Az Erő legyen veletek (‘Voima olkoon kanssanne’), teeveen ohi kulkeva kaverini äiti jatkoi pilkallisesti tuhahtaen: És a te lelkeddel! (‘Niin myös sinun henkesi kanssa!’)

Tuota Tähtien sota -kokemusta olen usein kuvaillut, kun tulee puheeksi keskieurooppalainen käytäntö, vieraskielisten tv-ohjelmien ja elokuvien dubbaaminen. Saksalaisella kielialueella matkailleet suomalaisethan sitä jaksavat huvittuneina hämmästellä: teeveessä Stallone puhuu saksaa, Depardieu puhuu saksaa, toisessa maailmansodassa Normandiaan maihinnousevat liittoutuneiden sotilaat puhuvat saksaa… Paitsi saksankielisellä alueella myös Unkarissa vieraskieliset elokuvat ja tv-ohjelmat on ilmeisesti dubattu jo maailman sivu, ja unkarilaisten kollegojen kanssa olen käynyt aiheesta monta kiivasta keskustelua. Ja kuullut moneen kertaan kaikki tavallisimmat puolustelut.

Ensinnäkin: elokuvathan on usein joka tapauksessa jälkiäänitetty studiossa, joten niissä kuuluva puhe ei siinä mielessä ole ”autenttista”. Toiseksi: dubbaus on oma taiteenlajinsa, ja jos dubattu versio on tehty hyvin, se voi olla ”parempi kuin alkuperäinen”. (Hm. Entä jos näyttelijät pantaisiin esiintymään naamarit kasvoilla ja selitettäisiin, että naamari on kauniimpi kuin näyttelijän oma naama… Ilmeisesti näyttelijän alkuperäisellä äänellä tai kulttuuriympäristöön kuuluvalla kielellä ei ole mitään merkitystä? Ei edes silloin, kun näyttelijä on kuuluisa kyvystään hallita eri kielimuotoja ja aksentteja, kuten vaikkapa Meryl Streep brittiläisittäin puhuvana Margaret Thatcherina?) Kolmanneksi: tekstit pilaavat visuaalisen elämyksen ja niiden lukeminen vie huomion elokuvan katsomiselta. (Niinpä niin, jos ihminen ei ole oppinut riittävän sujuvaa tekstienlukutaitoa, jollaisen hallitsee jo lähes jokainen alakouluikäinen suomalainen. Olen todellakin kuullut aikuisten keskieurooppalaisten uikuttavan, että ”eihän niitä tekstejä millään ehdi lukea”.)

Neljättä pääargumenttia ei näissä keskusteluissa usein kuule, mutta nyt sen on tuonut julki Unkarin dubbaajien liitto. Nimittäin: Unkarin Kansallisen kilpailukyvyn neuvosto (Nemzeti Versenyképességi Tanács), hallituksen lokakuussa 2016 perustama asiantuntijaelin, on puuttunut unkarilaisten tunnetusti heikon kielitaidon ongelmaan (josta kirjoitin jo aiemmin täällä) ehdottamalla, että vieraiden kielten oppimisen edistämiseksi elokuvien tekstitystä tulisi suosia aiempaa enemmän. Tutkimukset nimittäin osoittavat, että jostain syystä esimerkiksi Pohjoismaissa, missä elokuvat yleensä tekstitetään, ihmiset osaavat paremmin englantia ja muitakin vieraita kieliä. Tämän johdosta (asiasta uutisoi 444.hu-sivusto) dubbausalan järjestö SziDoSz – Szinkron Alapszervezet antoi kiukkuisen julkilausuman. Ja tämä liitto edustaa yhteensä tuhansia alan työtekijöitä, ei vain ääninäyttelijöitä vaan myös ohjaajia, tuottajia ja tekniikan ammattilaisia. Kysymys on heidän toimeentulostaan ja eduistaan, sillä dubbaus on melkoinen bisnes.

SziDoSz ensinnäkin muistuttaa, että kielitaito ei suoraan riipu tekstityksestä: myös dubbausmaissa Saksassa, Belgiassa ja Sveitsissä osataan hyvin vieraita kieliä. Kielitaitoisessa Skandinaviassa taas televisiosisällöistä suurin osa on kotimaista tuotantoa (!) eli dubbausta tai tekstitystä ei tarvita. Sitä paitsi maailman elokuvataide ei muodostu vain englannin-, ranskan- ja saksankielisistä filmeistä. (Eipä todellakaan. Mutta eikö kielenoppimisen ohella se ole arvo sinänsä, että elokuvissa ja televisiossa voi kuulla outojakin kieliä ja saada paremman kuvan maailman kielellisestä monimuotoisuudesta? Entäpä muuten monikielisistä ihmisistä ja ympäristöistä kertovat elokuvat ja tv-ohjelmat, joissa useiden kielten läsnäolo ja ihmisten monikielisyys kuuluu tarinaan? En halua edes ajatella, miten esimerkiksi Tarantinon Kunniattomat paskiaiset tai Iñárritun Babel on dubbausmaissa toteutettu…)

Edelleen: Unkarissa on dubattu niin kauan kuin tv-ohjelmia on tehty, yli 80 vuotta siis. Unkarissa kuten monissa muissakin maissa dubbaus on siis osa kansallista kulttuuriperintöä:

Joidenkin legendaaristen unkarilaisten näyttelijöiden ääni on sulautunut ja yhä sulautuu yhteen ulkomaisten huippunäyttelijöiden kasvojen kanssa, ja joitakin loistavasti onnistuneita käännösrepliikkejä jostain suositusta elokuvasta tai sarjasta siteeraavat päivittäin miljoonat. Tasokkaaseen tai vaikka ”kehnoonkin” unkarilaiseen dubbaukseen on meillä kaikilla tunnesuhde, sillä se on osa jokapäiväistä kulttuuriamme. Ei pidä myöskään unohtaa, että suurelle osalle väestöstä – myös rajojemme takana – dramatisoitu teksti, tyylitelty puhe on tuttua vain dubatuista elokuvista. Toisin sanoen: ilman dubattuja elokuvia maailmanlaajuinen repertoaari, ulkomailla luodut kulttuuriarvot muuttuisivat täysin saavuttamattomiksi suurelle osalle Unkarin yhteiskuntaa.

SziDoSz ei vastusta tekstitettyjen elokuvien runsaampaa tarjontaa mutta vaatii valinnanvapauden säilyttämistä. Unkarilainen dubbaus tulisi järjestön mielestä turvata lailla. Näin suojeltaisiin (ja nämä ovat sinänsä aivan aiheellisia näkökohtia) myös näkö- ja lukemisvaikeuksista kärsivien tai rajantakaisten unkarilaisvähemmistöjen etuja.

Hm. Siinä dubbaajat varmasti ovat oikeassa, että dubbaus on osa kulttuuria, ja siihen tottuneiden voi olla vaikeaa tai mahdotonta oppia sujuvasti katselemaan tekstitettyjä elokuvia. Ei myöskään alkukielisten elokuvien katselu sinänsä takaa vieraiden kielten, edes The Vieraan Kielen taidon kehittymistä. Unkarilaisten kielitaidottomuuden pääsyyt ovat muualla kuin teeveeruudussa tai valkokankaalla: koulujen kieltenopetuksessa on jotain tehty pahasti väärin jo kymmenien vuosien ajan, eikä tähän ole nykyisellä opetuspolitiikalla parannusta luvassa. Minusta tärkeimmät perusteet tekstitykselle ovat muualla: elokuvien tekstittäminen kehittää lukutaitoa, alkukielten ja kielten moninaisuuden kuuleminen on olennainen osa eurooppalaisen ihmisen kielellistä yleissivistystä, ja näyttelijän oma ääni ja sen käyttö kuuluu elimellisesti näyttelijäntyöhön ja elokuvaan. Paljon kyllä tulee vettä virtaamaan Tonavassa, ennen kuin sentrooppalainen tämän ymmärtää.

Ja palatakseni Tähtien sodan maailmaan: jos kerran sankarit pannaan puhumaan unkaria, miksi ei ideaa kehiteltäisi loppuun saakka? Näin teki muutama vuosi sitten graafikko Ádám Márton Marton, jonka unkarilaisen kansantaiteen inspiroimat kuvat Taivaankulkija-Luukkaan (Égbenjáró Lukács), Yksinäisen Juhanin (Magányos János), prinsessa Lillan, Kultamiehen ja kumppanien seikkailuista, unkarilaisten kansansatujen kieltä noudattelevine tekstityksineen, ovat siitä pitäen kiertäneet unkarinkielistä Internetiä.

atyad_kardja.jpg

Piankos Vanha Roope selvitti Pikkumyllyyn piilotetun salasanoman, ja pyysi sitten Luukasta auttamaan pulaan joutuneen prinsessa Lillan Lohikäärmeen kynsistä. Turvaksi hän antoi Luukkaan isän lumotun perintömiekan, josta olisi vastaisissa seikkailuissa niin suuri apu ettei paremmasta väliä. ”Kas tässä poikani, taattovainaasi miekka. Leikkaa sotilaita kuin Savolainen saippuaa!”

lilla_börtönben.jpg

“Kovin olet vähäinen varreltasi soturiksi!” – “Enhän minä mikään soturi ole! Tulin vain neitiä tästä pinteestä pelastamaan!”

(Lisää kuvia tekijän FB-sivulla.)

 


Tieto on valtaa?

huhtikuu 25, 2018

(Also in ”English”.)

Minulla ei oikeasti olisi yhtään aikaa blogata, kun on paljon muita kiireitä. Mutta Unkarin uuden hallituksen eli Orbánin nelosen ministerit alkavat ilmeisesti olla selvillä, ja tätä on nyt pakko kommentoida.

Luettelon uusista ministereistä vuoti julkisuuteen Figyelő-viikkolehti, jonka nykyään omistaa tässä blogissakin monesti esillä ollut Mária Schmidt, Orbánin hovihistorioitsija. Omassa mediakuplassani listaa siis pidetään varsin luotettavana, vaikka virallinen vahvistus vielä puuttuukin. Orbánin kilpailevina perintöprinsseinä pidettyjen kansliaministeri János ”Tutkanpaljastin” Lázárin ja ”propagandaministeri” Antal ”Helikopteri” Rogánin kilpailuasetelma näyttää toistaiseksi ratkenneen niin, että Lázár väistyy, Rogánille on luvassa lisää uusia tehtäviä. Ilmeisesti myös sisäministeri Sándor ”Siirtykää toiseen autoon” Pintér ja ulkoministeri Péter ”Kiukkuinen kakadu” Szíjjártó jäävät tehtäviinsä, eikä varapääministeri Zsolt ”Poronmetsästäjä” Semjénin mahdollisesta väistymisestä ainakaan vielä tiedetä mitään.

Lähtijöiden listalla taas ovat ainakin salkuton ministeri Lajos ”Äitini ei ole bulvaani” Kósa, puolustusministeri István Simicskó, maatalousministeri Sándor Fazekas sekä kansallisen kehityksen ministeri Miklós Seszták. Viimeksi mainitun seuraajaksi uumoillaan Andrea Bártfai-Mágeria, joka viimeksi on toiminut hallituksen virallisen tiedotuslehden Magyar Közlönyn palveluksessa ja sitä ennen Unkarin valtionpankissa. Jos tämä tosiaankin toteutuu, Unkarin hallitukseen saataisiin pitkästä aikaa naispuolinen ministeri. Ovatkohan pojat nyt harkinneet asiaa ihan loppuun asti?

Mutta kenties kaikkein mielenkiintoisin on ”inhimillisten voimavarojen ministeriön” (EMMI) johtajan paikka. Tähän superministeriöön on kasattu lähes kaikki mahdolliset koulutus-, kulttuuri-, sosiaali- ja terveysasiat, ja vuosikaudet sitä on johtanut tässäkin blogissa monesti esillä ollut Zoltán Balog, hopeahiuksinen ja maireahymyinen setä, siviiliammatiltaan reformoidun kirkon pappi. Balog on koko virka-aikansa ollut opposition hampaissa jonkinlaisena virallisen tekopyhyyden ja epäpätevyyden ruumiillistumana. HVG.hu:n sivuilla Judit Windisch tiivistää Balogin uran olennaisimmat saavutukset: sarjan noloja munauksia, häpeällisiä möläytyksiä ja yleistä kyvyttömyyttä. Opetusasioista ylimpänä vastaava ministeri paljasti lehdistötilaisuudessa, ettei ymmärrä, mitä tarkoittaa funktionaalinen lukutaidottomuus (“jos kerran osaa lukea, niin silloin ymmärtää”), ja kun mediassa päiviteltiin sairaaloiden kehnoja resursseja – lapsipotilas oli pitänyt kesken leikkauksen rintakehä avattuna kuljettaa sairaalasta toiseen, koska leikkausta suorittavassa sairaalassa ei ollut toimivaa tietokonetomografialaitetta – Balog möläytti, että ”ennen vanhaan ei edes siinä toisessa sairaalassa olisi ollut CT-laitetta, nyt ainakin on”. Paljolti lapsiperheisiin ja lapsiin iskevää köyhyyttä Balog puolestaan torjui merkillisellä tempauksella: viemällä 40 köyhää lasta Budapestin Hilton-hotelliin nauttimaan ylellistä illallista, johon kuului mm. kananrintaa calvadoskastikkeessa. Herkullisen ilkeät, napakat muistosanat Balogille, ”ensimmäiselle ministerille, jolle oli yhdentekevää, mitä tapahtuu”, lausuu HVG:n kolumnisti Árpád W. Tóta (minun oli pakko suomentaa juttu tänne).

Vaan vielä hurjempia ovat uutiset siitä, ketä kaavaillaan Balogin seuraajaksi. (Ja ilmeisesti koko tämän entisenlaisen suuren superministeriön johtoon, siitä huolimatta, että Balog – se sanottakoon hänen kunniakseen – oli ilmeisesti yrittänyt selittää Orbánille, että tämä salkku on järjettömän raskas ja sen tehtäviä kannattaisi jakaa.) Uudeksi superministeriksi nimittäin uumoillaan Miklós Kásleria, lääketieteen professoria, joka vuodesta 1992 on johtanut Unkarin valtakunnallista onkologian (syöpälääketieteen) instituuttia. Lääketieteen ohella Kásler tutkii harrastuksekseen historiaa, ja unkarilainen Wikipedia-artikkeli kertoo hänestä (hänen omaa kirjaansa siteeraten) seuraavasti:

Professori Kásler on onkologintyönsä ohella aina ollut hyvin kiinnostunut Unkarin kansakunnan historian ja historianfilosofian kohtalonkysymyksistä sekä käynyt näistä aiheista syvällisiä keskusteluja monien asiantuntijoiden kanssa. Hänelle on muodostunut se mielipide, että ”nykyihminen on eksynyt tieltään, menettänyt arvonsa. Voisi melkein sanoa, että on syntynyt moraalinen interregnum, jossa ihmiskunta on menettänyt osan vanhoista klassisista, vuosisatojen halki siivilöityneistä arvoistaan, ja etsii tietä ratkaisuun.”

Hm. Hieman pelottaa tämmöinen puhe ”arvoista”, jotka on ”menetetty” – tämmöisen arvopuhujan näkemys ”historianfilosofian kohtalonkysymyksistä” tarkoittaa usein selväkielellä, että ”ennen oli kunnollista, kun asiat olivat sillä tavalla, kuin minulle on lapsena opetettu”. Vielä pelottavamman koosteen on riippumattoman Mérce-portaalin toimitus laatinut keskustelusta, jonka Kásler ja aivokirurgi András Csókay äskettäin kävivät budapestilaisessa oppikoulussa järjestetyssä yleisötilaisuudessa. Kirurgi-radiologin ja historianharrastajan asiantuntemuksella Kásler nimittäin julisti, että

  • alkuräjähdys on spekulaatiota, hypoteesia, siitä ei ole mitään todisteita;
  • tästä ”Einsteinin yksinkertaisesta yhtälöstäkin” (E = mc2on jo todistettu, että se ei oikeastaan pidä paikkaansa;
  • kvanttimekaniikka on johtanut siihen, että Jumalaa ei enää voi jättää pois laskuista;
  • Torinon käärinliinan aitoutta vastaan ei ole esitetty yhtään tieteellistä perustelua;
  • kaiken sen, mitä filosofiasta voi sanoa, ovat jo antiikin kreikkalaiset kirjoittaneet;
  • kuolemaan johtavista taudeista 70–80% on vältettävissä noudattamalla Kymmentä käskyä.

Mutta ei tässä vielä kyllin. Kásler on nimittäin ollut esillä tässä blogissa aivan äskettäin. Sen jälkeen, kun unkarilainen geneetikkoryhmä oli tutkinut Székesfehérvárin kuningashaudoista löytynyttä Árpád-suvun DNA:ta ja julkaissut tutkimustuloksensa kansainvälisessä alan aikakauslehdessä, Kásler puolestaan lausunnoi hallituksen äänitorvelle, Magyar Idők -sanomalehdelle merkillisen johtopäätöksen näistä tuloksista: Árpád-suvun kuninkaat olivat aivan varmasti euraasialaista, eivät suomalais-ugrilaista alkuperää. Väite on tietenkin aivan tolkuton eikä vain siksi, että ”euraasialainen” ei tässä merkitse yhtään mitään. ”Suomalais-ugrilainen” on kielellinen käsite, ei geneettinen (kuten ainakin suomalaiset fennougristit ovat jo toistasataa vuotta korostaneet, ja aika pitkään jopa unkarilaisetkin…). Mikään DNA-analyysi ei voi suoranaisesti kertoa, mitä kieltä kuningas Béla III ja hänen esi-isänsä puhuivat, eikä mitään geneettistä piirrettä voi sitovasti yhdistää ”suomalais-ugrilaisuuteen”.

Oppineen ja monenlaisia tieteitä harrastavan ihmisen luulisi ymmärtävän, että kullakin tieteellä on omat käsitteensä, periaatteensa ja menetelmänsä, joita ei ulkopuolinen tuosta vain voi ymmärtää ilman huolellista ja nöyrää asiaan perehtymistä. (Tosin sitä, että myös historiallinen kielitiede on tällainen tiede, ei valitettavasti tajua moni oppinutkaan ihminen.) Mutta Káslerille ei historiallista kielitiedettä koskevien äkkipäätelmien teko ole näköjään yhtään sen vaikeampaa kuin alkuräjähdyksen tai kvanttimekaniikan kommentoiminen. Molemmissa häntä ohjaa usko – alkuräjähdyksen tai kvanttifysiikan alalla ilmeisesti jonkinlainen fundamentalistiselta haiskahtava kristinuskon tulkinta, ”suomalais-ugrilaisuuden” kysymyksissä taas monien Itä-Euroopan maiden todellinen valtionuskonto eli nationalismi, usko omaan kansakuntaan jonkinlaisena luonnon tai Luojan luomana ikuisena ja selvärajaisena kokonaisuutena.

Tämmöinen mies siis saa kirjoittaa nimensä yhdeksi tekijäksi tieteelliseen artikkeliin, jonka tuloksia hän ei näköjään ole ymmärtänyt. (Ilmeisesti siksi, että osa analyyseista tehtiin hänen johtamansa instituutin laboratoriossa.) Ja tämmöisestä miehestä ollaan tekemässä sekä unkarilaisten terveyden ja hyvinvoinnin että heidän koulutuksensa ja sivistyksensä korkeinta vartijaa.


Esihistoriaa ja vaalieuforiaa

helmikuu 27, 2018

Perin merkillinen ”antifennougrismin” purskahdus levisi viime viikolla Unkarin mediaan. Unkarilaistenhan oli jo 1800-luvulla vaikea luopua keskiaikaisiin kronikoihin palautuvista hunnitaruista, joista oli tullut osa kansallista kulttuurihistoriaa, ja 1900-luvun loppupuoliskolla kysymys suomalais-ugrilaisesta sukulaisuudesta politisoitiin tavalla, jota on puusta katsoen hyvin vaikea ymmärtää. Ensin ulkounkarilaisten parissa, sittemmin sosialismin ikeestä vapautuneessa Unkarissa alkoivat levitä merkilliset salaliittoteoriat: suomalais-ugrilainen sukulaisuus on ensin Habsburgien kätyrien, sittemmin Moskovan imperialismien masinoima huijaus, jonka tarkoituksena on nöyryyttää ylpeät unkarilaiset riistämällä heiltä heidän uljas ja sotaisa esihistoriansa ja tekemällä heistä joidenkin kalanrasvanhajuisten tundrantonkijoiden sukulaisia.

Unkarin kielen suomalais-ugrilaisuutta ei nykynäkymällä voi täysin ruveta kiistämään, koska se merkitsisi koko historiallis-vertailevan kielitieteen menetelmien ja tulosten heittämistä roskiin maailmanlaajuisesti. Kuitenkin Unkarin nykyisten vallanpitäjien klienteelissä on paljon äärikansallismielistä väkeä, joita ei haluta karkottaa kilpailijoiden karsinaan. Varsinkaan äärioikeistolaisen Jobbik-puolueen, jonka viralliseen ohjelmaan ”suomalais-ugrilaisen narratiivin uudelleenarviointi” on jo pitkään kuulunut. Tälle porukalle tarjoillaankin säännöllisin väliajoin esimerkiksi hallituksen äänitorven, Magyar Idők -lehden palstoilla ”toisinajattelijoiden” kuten huuhaa-kielisukulaisuusteorioita levittelevän László Maráczin haastatteluja. (Tämä ei estä samaa lehteä vähän myöhemmin julkaisemasta sympaattista henkilöjuttua ansioituneesta fennougristista Márta Csepregistä; tässä jutussa puolestaan ei sanallakaan vihjata, että suomalais-ugrilaisessa kielisukulaisuudessa olisi mitään epäilyttävää.)

Pari viikkoa sitten unkarilainen tutkijaryhmä julkaisi jännittäviä tutkimustuloksia Székesfehérvárin vanhoista kuningashaudoista löydetystä DNA:sta. Tutkijat olivat analysoineet Unkarin vanhinta kuningassukua, ns. Árpád-dynastiaa eli maahantulon aikaisten ruhtinaiden jälkeläisiä edustavan kuningas Béla III:n ja hänen puolisonsa jäännöksiä ja identifioineet hänen haploryhmäkseen itäisessä Keski-Euroopassa ja Keski-Venäjällä mutta laajalti muuallakin Euraasiassa esiintyvän R1a-tyypin. Vaan ei tämä vielä mitään: Magyar Idők -lehdelle antamassaan haastattelussa ryhmän puolesta lausui valtakunnallisen syöväntutkimuslaitoksen johtaja, professori Miklós Kásler: Árpád-suvun jäsenet ovat aivan varmasti euraasialaista, eivät suomalais-ugrilaista alkuperää.

Siis mitä ihmettä? Fennougristit ovat vähintään sadan vuoden ajan jankuttaneet, että kielisukulaisuus ei kulje geeneissä. Koska kieli ja geenit periytyvät eri tavoin, ”suomalais-ugrilaisuus” on kielellinen käsite eikä sitä voi todeta tai kumota geenien perusteella. Ja mitä oikein tarkoittaa ”euraasialaisuus”, tai tämä haploryhmä, jonka tyypillistä esiintymisseutua näyttäisivät olevan muiden muassa juuri Volgan mutkan tienoilla asustavien kielisukulaistemme kotimaat? Index-uutisportaali julkaisi samana päivänä Magyar Idők -lehden jutun kanssa pitkän pohdinnan, jossa näitä käsitteitä yritettiin vääntää rautalangasta. (Englanninkielinen selostus löytyy Éva S. Baloghin Hungarian Spectrum blogista.) Mutta pari päivää myöhemmin tähän asiaan palasi vielä nykyään hallituksen kontrolloimaan mediaimperiumiin kuuluva Origo-uutissivusto. Tamás Elterin artikkelissa julistetaan, että ”unkarilaisten suomalais-ugrilainen alkuperä saattaa olla tieteenhistoriallinen erehdys”.

Koko tämä juttu on tietenkin niin masentavaa väärinkäsitysten juhlaa, että sitä ei viitsisi oikein edes kommentoida. Olennaista on, että Unkarin vallanpitäjiä lähellä olevat tahot haluavat oikein tosissaan piiskata kuollutta hevosta ja vakuutella samaa asiaa, mitä fennougristit itse asiassa ovat korostaneet jo yli sadan vuoden ajan: suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvien kansojen kesken ei ole olemassa mitään erityistä antropologista tai geneettistä sukulaisuutta. Valitettavasti vain tämä ajatus ei Unkarissa ole koskaan oikein lyönyt itseään läpi, vaan varsinaisen fennougristiikkatieteen sijaan kansalle on ilmeisesti tarjottu vääristeltyjä, yksinkertaistettuja propagandaversioita unkarilaisten ”suomalais-ugrilaisesta alkuperästä”. Ja kaiken takana on nationalismin harha.

Asiahan olisi erittäin yksinkertainen. Kieli periytyy sukupolvelta toiselle kokonaisena systeeminä. Vaikka se tässä muuntuukin ja ottaa vastaan vieraita vaikutteita, eräänlainen neitseellinen polveutumislinja säilyy, ja tämän perusteella – vain tämän perusteella – voidaan sanoa, että unkarin kieli on suomalais-ugrilainen ja sukua esimerkiksi suomelle. Geenit taas sekoittuvat joka sukupolvessa fifty-fifty, ja toisin kuin kieli, ne eivät voi siirtyä sukuun kuulumattomalle esimerkiksi adoption tai avioliiton kautta. Geneettinen ”sukulaisuus” on siis eri tason ilmiö kuin kielisukulaisuus.

Tässä ei olisi mitään ongelmaa, ellei kansallisromantiikasta alkunsa saanut perinne haluaisi nähdä ”kansaa” jonkinlaisena ikuisena, elimellisenä kokonaisuutena: esimerkiksi ”unkarilaiset” ovat aina olleet olemassa, muista kansoista selvästi erottuvana yksikkönä, ja tehtävänä on vain löytää tämän yksikön alkuperä, mihin esimerkiksi kieli voi tarjota johtolankoja. Oikeasti tällainen yhden linjan alkuperä on vain kielellä: kieli kulkee omia latujaan, samalla kun sitä kannattelevat ihmiset vaihtuvat ja heidän joukkoonsa liittyy eri tavoin eri suunnilta tullutta väkeä. Kansa ei siis muodosta kieltä vaan kieli yhdistää puhujayhteisön, joka sitten jossain vaiheessa saattaa ruveta tulkitsemaan itsensä ”kansakunnaksi”. Nationalismi on kääntänyt tämän logiikan päälaelleen. Ja koska tämä nurinkurinen ajattelutapa Unkarissa yhä menee kansaan kuin häkä, sitä kannattaa jatkaa ja kannustaa. Mehän olemme etnisesti homogeeninen kansa, ja pahoihin, hirveisiin maahanmuuttajiin sekoittumiselta Boldogasszony (Neitsyt Marian nimitys, jonka tietyissä piireissä uskotaan alkuaan viitanneen esikristillisten unkarilaisten palvomaan äitijumalattareen) meitä varjelkoon!

***

Mutta tämän tappojärjettömän ikuisuusväännön sijasta minun piti kirjoittaa tuoreimmista poliittisista uutisista eli Hódmezővásárhelyn vaalituloksista. Hódmezővásárhely, suomeksi ”Majavapellonmarkkinapaikka”, on pieni, alle 45 000 asukkaan kaupunki Etelä-Unkarissa lähellä Szegediä. Poliittisesti mielenkiintoiseksi sen tekee se, että kaupunki on ollut harvinaisen lujasti Fidesz-puolueen otteessa, erityisesti ministeri János Lázárin, joka vuosina 2002–2012 toimi kaupungin pormestarina. Pormestari puolestaan on unkarilaisessa järjestelmässä melkoisen vallan haltija, suorastaan paikallinen pikkukuningas.

Äskettäisten pormestarinvaalien yhteydessä tapahtui se, mitä Unkarin politiikassa on tähän asti turhaan haikailtu. Oppositio sai kootuksi rivinsä ja kaikki puolueet, äärioikeiston Jobbikista sosialisteihin, asettuivat yhden ehdokkaan, Péter Márki-Zayn taakse. Márki-Zay on elämässään opiskellut useampia ammatteja, viimeksi väitellyt tohtoriksi taloushistoriasta, työskennellyt sekä Amerikassa että Unkarissa mm. markkinointialalla ja opettanut Szegedin yliopistossa. Hän on ilmeisesti paikkakunnalla tunnettu ja arvostettu henkilö myös siksi, että osallistuu aktiivisesti katolisen kirkon toimintaan ja on toiminut paikallisen seurakunnan kirkkovaltuuston puheenjohtajana. Politiikkaan hän sanoo lähteneensä, koska ei kristittynä ihmisenä kestänyt katsella korruptiota, sortoa ja ihmisten pelottelua. Kotisivullaan hän kertoo selittäneensä asian kahdeksanvuotiaalle pojalleen näin:

”Tiedätkös, tämä on niin kuin silloin, kun luokassa joku iso tuhma poika vuoron perään hakkaa pienempiään ja vie niiltä eväät. Jos vain joku silloin, toinen tällöin panee vastaan, iso poika vain antaa niille turpaan. Mutta nyt isi aikoo mennä sanomaan, että tämä ei käy. Ehkä siitä tulee turpaan. Mutta voi käydä niinkin, että pienemmät kaikki vihdoinkin nousevat yhdessä ja ajavat kiusaajan tiehensä.”

Márki-Zayn kannatus sai Fidesz-puolueen hermostumaan. Ei vain paikallinen kirkkoherra pantu messun jälkeen (jota kirkkoherra itse ei toimittanut) julistamaan kirkkokansalle, että kirkon asiat ovat nyt Orbánin hallituksen aikana paremmin kuin koskaan ennen ja siksi kunnon kristityn ei pidä äänestää Márki-Zayta. Jostain ilmestyi myös kilpaileva sitoutumaton (entinen sosialisti-) ehdokas jakamaan opposition ääniä, ja vielä vaalien alla kaupungissa jaettiin tämännäköistä lehtistä:

összefogtak.jpeg

”He liittyivät yhteen saadakseen Hódmezővásárhelyn valtaansa.” Péter Márki-Zayn tukijoiksi nimetään tietenkin ykköspahis, maailmanlaajuista Unkarin-vastaista salaliittoa pyörittävä György Soros, sosialistipuolueen László Botka ja sosialisteista lohjenneen DK:n johtaja, entinen pääministeri Ferenc Gyurcsány, vihreän LMP-puolueen Bernadett Szél, Jobbikin Gábor Vona sekä pääministeri Orbánin entinen ykkösoligarkki ja nykyinen verivihollinen Lajos Simicska – ja sosialistipuolueen entinen kampanjaguru Ron Werber. Márki-Zayn kuvan alla puolestaan kerrotaan, että hän on ”valehtelija ja susi lammasten vaatteissa”.

Ei kuitenkaan auttanut pelottelukampanja, ei edes se perinteinen pelote, että ei-fideszläisen pormestarin valitseminen johtaa valtionapujen leikkaamiseen kaikkialla, missä se suinkin on mahdollista. Hódmezővásárhelyn äänestäjät lähtivät uurnille ja valitsivat Márki-Zayn: Fidesz-puolueen ehdokas sai suunnilleen yhtä paljon ääniä kuin edellisissäkin vaaleissa, mutta äänestysprosentti kohosi merkittävästi, ja aktivoituneiden nukkuvien äänet ratkaisivat vaalin.

Nyt on Unkarin oppositiopiireissä tunnelma katossa ja suorastaan euforinen optimismi vallalla huhtikuun 8:nnen parlamenttivaalien lähestyessä. Fidesz-puolue on sittenkin voitettavissa, jos vain äänestysprosentti saadaan tarpeeksi korkealle ja ihmiset uskomaan, että äänestäminen kannattaa. Pelkästään vaalimatemaattisesti tämä on toki mahdollista, mutta aivan yksinkertaista se ei tule olemaan. Pienen kaupungin mittakaavassa rehellisen ”puolueiden yläpuolella olevan” ehdokkaan imagoon perustuva kampanja on aivan eri juttu kuin valtakunnallisessa politiikassa. Márki-Zayn valinta ei myöskään ollut aatteellinen tai ideologinen ratkaisu: hän on mielipiteiltään selvästikin oikeistokonservatiivi ja sai puolelleen perinteistä Fideszin kannattajakuntaa siksi, että edustaa niitä arvoja, joita nykyinen valtakin sanoo edustavansa – vain ilman korruptiota ja vallan väärinkäyttöä. Ja ennen kaikkea: vaalien jälkeen voittajien pitäisi pystyä hallitsemaan ideologisesti maksimaalisen laajalla koalitiolla, tullen toimeen sekä äärioikeiston että sosialistien kanssa. Sateenkaaret ja sikspäkit taas ovat osoittautuneet hankaliksi jopa suuriin koalitioihin tottuneessa Suomessa, saati sitten yhden tai korkeintaan kahden puolueen hallituksilla pyörineissä Sentroopan maissa. Erityinen ongelma on Jobbik, joka tosin on kovasti yrittänyt kehittää imagoaan kansanpuoluemaisemmaksi ja salonkikelpoisemmaksi mutta jonka historiasta ja laitamilta yhä löytyy avonatsismia ja väkivaltaista rasismia. Uskaltaako tässä lähteä liittoutumaan Belsebubin kanssa pirua vastaan?

Skeptikkojen tunnelmat tiivistää pieneen eläinsatuunsa historioitsija ja vapaa kirjoittaja Péter Konok:

– Hei Susi, kuule!
– No mitä, Jänöpupu?
– Eikös niin että sinäkin vihaat Kettua?
– Kyllä vihaan, Jänöpupu!
– Ai kun kiva, niin minäkin! Eikö pidettäisi yhtä?
– Mielihyvin, Jänöpupu!
– Sovitaanpa sitten yhteistyöstä. Miksi muuten sinä vihaat Kettua?
– Koska me molemmat tykätään sinusta, Jänöpupu.

 


Juu juu juuri niin.

marraskuu 20, 2016

(Epänatiivi englanninkielinen versio / Parallel version in non-native English)
Tämähän ei ole mikään kieliblogi. Mutta tämänkertainen juttu ei liity vain kielitieteeseen vaan mitä suurimmassa määrin Unkariin ja sen politiikkaankin.

En varsinaisesti seuraa Magyar Idők (‘Unkarilaiset ajat’) -lehteä, joka on Unkarin hallituksen uusin uskollinen äänitorvi. Sen perusti aiemman talouslehti Napi Gazdaságin pohjalle Gábor Liszkay, entinen Magyar Nemzet -lehden päätoimittaja vuonna 2015, kun Magyar Nemzetin omistaja, suurliikemies Lajos Simicska oli riitaantunut vanhan ystävänsä pääministeri Orbánin kanssa ja tämä ns. Gecigate vei joukon Simicskan omistamia konservatiivimedioita pois hallituksen otteesta. Mutta kielentutkijakollegan Facebook-seinän kautta uutisvirtaani tipahti, sanoisinko, melkoinen pökäle kyseisen lehden palstoilta. Taas kerran ollaan arvovaltaisella (?) taholla nimittäin sitä mieltä, että suomalais-ugrilaisessa kielisukulaisuudessa ei ole mitään perää.

Ns. antifennougrismilla on Unkarissa pitkät perinteet (olen niistä joskus laajemmin kirjoittanut täällä). Alun alkaenkaan kaiken maailman kalanrasvanhajuiset lappalaiset eivät tuumanneet kelvata ylvään keskieurooppalaisen soturikansan sukulaisiksi, ja 1900-luvun mittaan tästä muotoutui uusi salaliittoteoria, jota toisen maailmansodan jälkeen alettiin suosia etenkin länteen emigroituneiden unkarilaisten parissa. Sen mukaan suomalais-ugrilainen sukulaisuus olikin alkuaan Wienin keisarihovin juoni ylpeiden ja niskuroivien unkarilaisten nöyryyttämiseksi, sen olivat kehitelleet saksalaiset tai saksankieliset keisarin kätyrit, ja 1900-luvulla tähän samaan ideaan olivat puolestaan tarttuneet, samanlaisin päämäärin, Moskovan imperialistit sekä heidän tukemansa gulassikommunistit, joille suomalais-ugrilaisen normitieteen tutkiminen takasi mukavan leipäpuun valtion tutkimuslaitoksissa…

Väite on tietenkin täysin tolkuton. Ei Wien eikä Moskova ollut missään vaiheessa erityisen kiinnostunut fennougristiikan tukemisesta poliittisin päämäärin. (Itse asiassa Unkarin joutuessa Neuvostoliiton valtapiiriin neuvostokielitieteessä vallitsi vielä ns. marrismi, jonka mukaan kielisukulaisuutta perinteisessä mielessä, myöskään suomalais-ugrilaista, ei ollut olemassakaan. Horthyn Unkari puolestaan oli pontevasti tukenut heimotyötä ja suhteita Suomeen ja Viroon.) Sille löytyi kuitenkin poliittista tilausta, ja järjestelmänvaihdoksen jälkeen Unkarissa yhä useammat ovat näköjään ostaneet tämän ajatuksen. Unkarin fennougristit saavat – tai saisivat, sikäli kuin enää jaksaisivat – hiki hatussa olla kumoamassa väitteitä, joiden mukaan ”Suomessakaan ei enää uskota suomalais-ugrilaiseen kielisukulaisuuteen”, se on ”poistettu koulukirjoista”, tai ”Suomen Tiedeakatemia on lakkauttanut suomalais-ugrilaisen osastonsa”.

Aivan vihoviimeistä virallista siunausta nämä vaihtoehtoajatukset eivät vielä ole Unkarissa saaneet. Itse asiassa muutama vuosi sitten Suomessa vieraillessaan Viktor Orbán julkilausui, että kielisukulaisuus on tosiasia eikä mielipidekysymys. Poliittinen tilaus on kuitenkin yhä olemassa, ja olen jo pitkään arvellut, että myös kielitieteen alalla ollaan Unkarissa kypsyttelemässä jonkinlaista salonkikelpoista versiota kansallisesta kielihistoriahuuhaasta: olkoon vain se kielisukulaisuus jossain takavasemmalla yhä olemassa, ei kannata ruveta väittelemään koko kansainvälistä tiedemaailmaa vastaan, mutta olennaisempaa on korostaa unkarin kielen ainutlaatuisuutta ja erikoisuutta ja sen yhteyksiä ainutlaatuiseen unkarilaiseen ajattelutapaan.

Ja näin siis pullahtaa Magyar Idők -lehden haastateltavaksi Amsterdamin yliopiston apulaisprofessori László Marácz, Hollannissa unkarilaiseen vuoden 1956 pakolaisten perheeseen syntynyt kielentutkija, joka jo pitkään on tunnettu suorasukaisista hyökkäyksistään fennougristiikkaa vastaan. Marácz on tehnyt väitöskirjansa unkarin syntaksin generatiivisesta analyysista, se siis edustaa teoreettis-spekulatiivista lähestymistapaa, joka on mahdollisimman kaukana kielihistorian tutkimusotteista. Nykyiseltä akateemiselta profiililtaan hän on (vähemmistö)kielipolitiikan tutkija, ja hänen työpaikkansa Amsterdamissa on Eurooppa-tutkimuksen laitos. Mutta kielihistoriahan, ikävä kyllä, on tunnetusti se hiekkalaatikko, jonne naapuritieteiden ennakkoluulottomammat edustajat mielellään pomppaavat leikkimään…

Magyar Idők -lehden haastattelussa Marácz kertoo, miten päätyi tajuamaan, että maapallo onkin oikeasti litteä:

Suoritin Groningenin yliopistossa tutkinnon fennougristiikasta, joten tiedän oikein hyvin, mistä puhun. Jo yliopistovuosinani harrastin tätä aihetta, ja jo silloin huomioni kiintyi siihen, että tietyt ns. äännelait eivät toimi. Oli liikaa lisäselittelyä ja vaadittiin paljon lisäsääntöjä. Heikko on semmoisen selitysjärjestelmän voima, jossa yksittäistapausten selittämiseen aina tarvitaan yhä uusia lakeja.

Tämä kuulostaa samalta kuin Angela Marcantonion vuonna 2002 ilmestyneen kohukirjan The Uralic language family: Facts, myths, and statistics ydinsanoma: historiallisiksi äännevastaavuuksiksi esitettyä ainesta on niin niukasti, että sitä ei voi tilastollisesti erottaa satunnaisista samankaltaisuuksista (!). (Marcantonio ja Marácz ovat viime aikoina tehneet yhteistyötä ja järjestäneet yhteisiä konferensseja. Lika barn leka bäst.) Marcantonio päätyi omituiseen väitteeseensä mm. analysoimalla Juha Janhusen äärimmäisen tiukoilla kriteereillä laadittua kantauralin sanalistaa ja väärinkäsittämällä tiettyjen äänneyhdistelmien vastaavuudet yksittäisiä äänteitä koskeviksi äännelaeiksi. Maráczia puolestaan on ehkä ärsyttänyt, ja osaksi aivan oikeutetustikin, fennougristiikan tutkimusperinteessä täysin pätevien sanarinnastusten mukana raahautuvien epävarmojen ja heikkojen etymologioiden määrä. Mutta väittäisin, että tässä on taustalla myös se, miten vanha generativisti haluaa nähdä kielen puhtaana ja säihkyvän eksaktina koneistona eikä kykene ymmärtämään historiallisten prosessien monisyistä ja sotkuista todellisuutta.

Viime vuonna Unkarin Tiedeakatemia joutui antamaan julkilausuman, jonka mukaan suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus on kielitieteessä yleisesti hyväksytty eikä aiheesta käydä vakavasti otettavaa väittelyä. Miksi, kysyy haastattelija, Marácz on jälleen lähtenyt kirjoittamaan aiheesta?

Suomalais-ugrilainen teoria [!!!] ei ole newtonilainen fysiikan laki. Teorian heikko kohta on se, että sillä ei ole kirjallisia lähteitä. Indoeuropeistiikassa on gootin- ja sanskritinkielisiä tekstejä, toki niihinkin liittyy paljon spekulaatiota. Mutta fennougristiikan vanhin lähde on Halotti beszéd [muinaisunkarilainen ruumissaarna 1100-luvun lopulta], sitä edeltävältä ajalta ei ole kirjoitettuja lähteitä, lukuun ottamatta riimukirjoituksia, joita tiede ei ole juuri tutkinut.

Hetkinen. Ensinnäkään ei ole olemassa mitään ”suomalais-ugrilaista teoriaa” vaan yleisesti hyväksytyt historiallis-vertailevan kielitieteen menetelmät, joiden perusteella myös suomalais-ugrilaisten kielten oletetaan polveutuvan yhteisestä kantamuodosta. Olennaista tässä ei ole se, löytyykö vanhoja tekstejä; ei indoeurooppalaisesta kantakielestäkään ole jäänyt kirjallista dokumentaatiota, ja gootti ja sanskrit ovat jokseenkin yhtä kaukana toisistaan kuin suomi ja unkari. Marácz ei siis tunnu ymmärtävän, miten historiallinen kielentutkimus toimii ja mihin sen väitteet perustuvat. (Voisi myös huomauttaa, että székelyläisen (”muinaisunkarilaisen”) riimukirjoituksen useimmat muistomerkit eivät ole sen vanhempia kuin Halotti beszéd. Bodrog-Alsóbűn löytö tosin lienee 900-luvulta, mutta siinä on vain muutama merkki, joiden tulkinta on kiistanalainen.)

Unkarin kieli ei koostu suomalais-ugrilaiselta vogulilaiselta [??!!] pohjalta rekonstruoiduista juurista. Sillä on juurijärjestelmä, jonka kartoittivat laajassa sanakirjassaan Gergely Czuczor ja János Fogarasi 1800-luvulla.

No niinpä juuri. Benediktiinimunkki Gergely Czuczor ja säädynmukaisen juristinkoulutuksen saanut sivistynyt herrasmies János Fogarasi olivat Unkarin kansallisen uudistusliikkeen aktivisteja, joiden sädekehää kirkastaa myös osallistuminen vuosien 1848–49 vapaustaisteluun (sen jälkeen Czuczor istui jonkin aikaa jopa vankina Itävallassa, Tirolin Kufsteinin linnan kuuluisassa tyrmässä, työskennellen koko ajan sanakirjaprojektin kimpussa). Heillä oli aikansa eurooppalaisen yläluokan filologinen yleissivistys, mutta tuohon aikaan vauhdilla kehittyvän ja itsenäistyvän kielitieteen uusimpia tutkimusmenetelmiä he eivät tunteneet. Siksi heidän kunnianhimoinen unkarin kielen suursanakirjansakin on jäänyt tieteenhistorialliseksi kuriositeetiksi, jota nykyään harrastetaan lähinnä ”antifennougristien” vaihtoehtopiireissä.

1800-luvun alkupuolella toki kieliasioihin perehtynyt sivistyneistö oli jo kuullut ”juuren” käsitteestä. Se taitaa olla peräisin seemiläisestä kielitieteestä (mihin Euroopassa kuului esimerkiksi raamattuheprean tutkimus), ja varsinaisen voittokulkunsa se koki indoeuropeistiikassa, missä sanojen historiaa pystyttiin laajalti ja syvältä kuvaamaan yksitavuisten juurten ja niihin sisältyvien vokaalivaihtelujen avulla. Juuria oli etsiskelty unkarinkin kielestä jo aiemminkin, ja Czuczor ja Fogarasi tarttuivat tähän keinoon innokkaan spekulatiivisin ottein. Yrittämättä ihmeemmin selittää konsonanttien ja vokaalien vaihteluja tai niiden merkityksiä he etsivät merkitykseltään samantapaisista sanoista samantapaisia yksitavuisia aineksia, joiden konsonantit ja vokaalit saivat lopulta lähes mielivaltaisesti vaihdella. Näin sellaisissa sanoissa kuin rossz ‘huono, paha’, rohad ‘lahota, mädätä’ ja rozsda ‘ruoste’ on tietenkin juurielementti ro- (mitäpä väliä sillä, että rozsda on ilmeinen lainasana). Tai monissa pyöreää tai kaarevaa merkitsevissä sanoissa on k–r-, g–r-tyyppinen konsonantisto: kör ‘kehä, piiri’, kerek ‘pyöreä’, görbe ‘käyrä’, gurul ‘kieriä’…

Näinhän amatöörietymologia on toiminut maailman sivu: etsitään samannäköisiä sanoja ja aineksia ja vakuututaan mahatuntumalla siitä, että niiden samankaltaisuus ”ei voi olla sattumaa!” Maráczin ideoissa tähän tosiasioista riippumattoman spekulaation jaloon perinteeseen yhdistyy toinenkin huuhaalingvistiikan yleinen piirre: ”kansallismielisyys”. Juuriin perustuva rakenne on Maráczin mielestä nimenomaan unkarin kielen ainutlaatuinen erikoispiirre, joka tietenkin ilmentää unkarilaisten ainutlaatuista ajattelutapaa. Ja tämän ainutlaatuisuuden unohtuminen on, tottakai, häijyjen sortajien salajuoni.

Intiassakin on sama ongelma, englantilaiset siirtomaaherrat levittivät indoeurooppalaisen kieliperheen teoriaa [!!!], mutta oli niitäkin, jotka tekivät vastarintaa eivätkä hyväksyneet sanskritin indoeurooppalaisuutta. Suomalais-ugrilaisen teorian [!!!] kirjoittivat, muovasivat ja keksivät sellaiset ihmiset, joiden intresseissä ei ollut unkarin kielen alkuperäisen rakenteen ilmi tuleminen. Czuczoria ja kumppaneita esimerkiksi tarkkaili loppuun saakka Ferenc Toldy, hän ja Hunfalvy tovereineen olivat Habsburg-imperiumin täkäläisiä luottomiehiä, kaikki tämä voidaan todistaa agenttiasiakirjoilla. Heidän tehtävänään oli manipulaatio, ja heidän kielitieteellinen työnsäkin osoittaa tähän suuntaan. Myöhemmistä asiaintiloista voisi sanoa, että entiset imperialistit lähtivät mutta heidän henkinen perintönsä jäi. Jostain syystä yhteistyömiehiä ei haluta paljastaa, tämäkin osoittaa, että vuoden 1848 perintöä ei vieläkään ole työstetty, työ on kesken.

Sillä lailla. (Angela Marcantoniohan on muuten, ”kumottuaan” suomalais-ugrilaisen kielisukulaisuuden, myös todistanut, että indoeurooppalainen kielisukulaisuus on pelkkää harhaa, ja saanut tästä tunnustusta äärihinduilta, joille tuntuu olevan tärkeää, että heidän kielensä alkukoti olisi Intiassa eikä missään muualla.) Suomalais-ugrilaisen kielisukulaisuuden keksivät ilkeät saksalaiset, kuten runoilija Ferenc Toldy (Schedel) ja kielentutkija Pál Hunfalvy (Hunsdorfer), alun perin etnisiä Unkarin saksalaisia molemmat. (Oikeastaanhan ensimmäisenä Euroopan tiedeyhteisön vakuutti asiasta János Sajnovics jo vuosikymmeniä aiemmin, ja hänen jälkeensä Sámuel Gyarmathi, mutta nämä eivät ilmeisesti unkarilaisen syntyperänsä takia sovi tarinan pahiksiksi.) Ja tämä poliittinen propaganda ilmeisesti levisi jotenkin salakavalana pisaratartuntana ja juurtui niin tiukkaan, etteivät historialliset kielentutkijat kautta maailman – Suomessa, Venäjällä, Ruotsissa, Norjassa, Amerikassa… – ole silloin eivätkä sen koommin tajunneet epäillä unkarin suomalais-ugrilaisuutta, eivät edes ole huomanneet, miten ovelasti heitä on manipuloitu.

Ja aina paranee:

Itse en ole koskaan väittänyt, ettei unkarin ja suomalais-ugrilaisten kielten välillä olisi jonkinlainen yhteys, kysymys kuuluu vain, miten voimakas kielisukulaisuus on. Akateemikkojen mukaan tässä on geneettinen yhteys, siis unkari polveutuu suomesta ja vogulista [!!!]. Teknisesti en tiedä, miten tämän voisi johtaa. Tätä geneettistä yhteyttä he eivät pysty todistamaan, ja nämä yhteydet ovat varsin pinnallisia, meillähän on 20–30 varmaa suomalais-ugrilaista sanaetymologiaa. Budenz arveli niitä olevan tuhat, suomalainen kielentutkija Janhunen olettaa uralilaisille kielille yhteiseksi 100 varmaa etymonia. Nämä yhteiset ilmiöt voi selittää myös kielten kosketuksilla, miksi pitäisi heti epäillä geneettistä yhteyttä? Se oli 1800-luvun muoti, sen aloittivat saksalaiset kielentutkijat, Grimm-veljekset, jotka halusivat todistaa, että saksa liittyy sanskritiin.

Jälleen kerran on selvää, että Marácz ei ymmärrä tai ei halua ymmärtää, mistä puhuu. Termi ”geneettinen” on tahallisen harhaanjohtava, koska se saa maallikot ajattelemaan väestöryhmien geneettistä sukulaisuutta. Aivan käsittämättömältä tuntuu myös, että Marácz on ”suorittanut tutkinnon fennougristiikasta” mutta luulee fennougristien haluavan ”polveuttaa unkarin suomen kielestä”. Historiallis-vertailevan kielitieteen perusidea – jota toteuttivat ja kehittelivät Grimmin veljesten ohella monet muutkin ja muunkinmaalaiset 1800-luvun tutkijat – on nimenomaan se, että nykykieliä ei ”johdeta” toisistaan vaan yritetään rekonstruoida niiden aikaisempi, yhteinen kantamuoto, jota enää ei ole olemassa. (Aivan niin kuin ihminenkään ei ”polveudu apinasta” vaan ihmisillä ja apinoilla on ollut yhteinen esi-isä. Tämä ero saattaa vaikuttaa triviaalilta mutta on itse asiassa aivan olennainen.)

Väite 20–30 varmasta etymologiasta on todella outo: nykyisen valtavirtanäkemyksen mukaan kantauraliin tai suomalais-ugrilaiseen kantakieleen on kyllä rekonstruoitavissa ainakin parisataa sanaa (unkarilaisten fennougristien mukaan paljon enemmänkin, mutta tähän suomalaiset kollegat yleensä suhtautuvat vähän kriittisemmin). Ja näistä kantamuodoista nykykielten sanat kyllä pystytään teknisesti johtamaan. (Toistaiseksi kenties kattavin ja tiivein kokonaisesitys löytyy Pekka Sammallahden artikkelista muuten hyvin kirjavantasoisessa Denis Sinorin toimittamassa kokoomateoksessa The Uralic Languages vuodelta 1988. Ehkäpä Oulun yliopiston emeritusprofessori Sammallahtikin on postkommunistien kätyri tai unkarilaisvastaisen propagandan aivopesty uhri.) Ennen kaikkea: kielisukulaisuus joko on (siis kielet polveutuvat samasta kantamuodosta) tai ei ole, eikä ole aivan sama, selitetäänkö yhtäläisyydet polveutumisella vai lainautumisella. Lainasanat ja omaperäiset sanat pystytään usein erottamaan toisistaan systemaattisin kriteerein, eikä perussanaston (pienet lukusanat, joukko ruumiinosien nimityksiä, sellaisia luontotermejä kuin puu, kivi, kala, yö, talvi tai perusverbejä kuin antaa, elää, kuolla, mennä, syödä…) lainautumista ole ihan helppo selittää millä hyvänsä kosketuksilla.

Tämä kaikki on aivan aapistotuuksia jokaiselle, joka on vähänkin perehtynyt historialliseen kielitieteeseen. Kaikki vain eivät ole – ei valitettavasti ole mitenkään mahdottoman harvinaista, että koulutettu kielentutkimuksen ammattilainen ja yliopistoviran haltija innostuu ajattelemaan kielten historiaa laatikon ulkopuolelta ja tuottamaan täydellistä tuubaa. (Eikä ulkopuolinen välttämättä arvaa tätä huuhaaksi, niin kuin ei äkkinäinen välttämättä tule kysyneeksi, millä asiantuntemuksella ortopedi Antti Heikkilä on ryhtynyt ravitsemusguruksi.) Huuhaan itsensä enemmän analysoimisen sijasta pitäisi kysyä, miksi tätä kaikkea taas tarjotaan Unkarin kansalle hallituksen uskollisimman sanomalehden sivuilla.

Kansallistunteen nostattamisestahan tässä tietenkin on kysymys. Marácz kertoo haastattelussa uusista kielihistoriallisista ideoistaan: hänen mielestään unkari on muotoutunut Keski-Aasian arokansojen kulttuurikontakteissa. Eikä vain niin kuin valtavirtatutkimuksessakin on ajateltu, eli että unkarilaisten esi-isät elivät tiiviissä yhteyksissä turkkilaiskielisiin arovyöhykkeen kansoihin, vaan siten, että unkari esitti jotenkin keskeistä osaa. Esimerkiksi unkarin kielen ’vaunuja, kärryjä’ tarkoittava sana szekér on sanskritissa ”sakar” ja sikäläisten tutkijoiden mukaan peräisin Keski-Aasiasta (sanoo Marácz, tästä kuulisin mielelläni asiantuntijan mielipiteen), ja Maráczin mukaan ”ei unkarin kieli tätä sanaa lainannut ja muuttanut szekériksi vaan päinvastoin”. (Kielitieteellisen huuhaan tuntomerkkeihin muuten kuuluu myös kielikontaktien arvottaminen: ikään kuin olisi hienoa ja tärkeää olla lainasanan antajana ja alentavaa tai nöyryyttävää vastaanottaa lainoja.)

Ja näin päästään varsinaiseen poliittiseen agendaan. Marácz uskoo ja toivoo, että unkarista voisi tulla itäisessä Keski-Euroopassa kansainvälinen lingua franca, välittäjäkieli, onhan se historiallisesti juurtunut moneen valtioon.

Joka osaa unkaria, pääsee käsiksi ensi käden tietoihin 6-7 valtiosta. Unkarin kieli esittää keskeistä osaa tällä alueella, ja jos Unkari kehittyy poliittisessa ja taloudellisessa mielessä, tämä prosessi tulee voimistumaan. Nykyiset makroindeksit [??] osoittavat tähän suuntaan, maan poliittinen arvostuskin kasvaa, vaikka pääministeri Viktor Orbánin kimppuun yritetään hyökätä ja häntä arvostellaan, kritiikki on tulkittava myös tunnustukseksi, sillä jatkuva läsnäolo Euroopan julkisuudessa on tärkeää. Tällä alueella Unkari on jälleen tiennäyttäjämaa – meidän poliittiset toimenpiteemme omaksutaan vuoron perään kaikissa naapurimaissamme – ja hajaannuksemme voi nykyisessä virtuaalisessa maailmassa muuttua eduksemme. Trianonin jatkajavaltioissa monilla on passiivinen unkarintaito, ja jos maa jatkaa tätä poliittista ja taloudellista tahtia, yhä useammat saattavat herätä huomaamaan olevansa tai olleensa unkarilaisia. Meillä on paljon mahdollisia puhujia.

Tätähän valtion hallitsemista tiedotusvälineistä kuullaan koko ajan. Samalla kun oppositiomediat kertovat köyhyydestä, korruptiosta ja suoranaisen maastapaon mittoihin yltävästä jatkuvasta aivovuodosta tai välittävät saksan-, ranskan- tai englanninkielisen lehdistön kriittisiä artikkeleja Unkarin politiikasta, hallituksen viestimet vakuuttelevat, että oikeasti Unkaria vain kadehditaan, ihaillaan ja jäljitellään. En kyllä kuitenkaan menisi lyömään vetoa sen puolesta, että  joskus tulevaisuudessa itävaltalaiset, slovakit ja romanialaiset innolla opiskelevat unkaria käyttääkseen sitä yhteisenä kommunikaatiokielenään. Enkä yhtään tykkää siitä, että tämmöisen omituisen sumutuspropagandan välineeksi pitää valjastaa myös jonkinlainen historiallisen kielitieteen irvikuva.

(Unkarintaitoisille lisätiedon kaipaajille voi suositella Unkarin tiedeakatemian kielitieteen instituutin sivuilla julkaistua vastinetta Marácz-haastatteluun. Teksti on tietorikas ja asiantunteva. Se on myös yksityiskohtainen ja kuiva, eikä se luultavasti tule tavoittamaan tai vakuuttamaan niitä ihmisiä, jotka ovat halukkaita lukemaan tai auliita uskomaan Marácz-haastattelun kaltaisia tekstejä.)

 


Kansa äänesti, miehet kertovat

lokakuu 7, 2016

Unkarin kansanäänestystä on nyt ihmetelty viikon verran. Tai siis eihän siinä ole enää mitään ihmettelemistä, hajaantukaa! Kansa on puhunut ja pulinat pois. Näin ainakin unkarilaisille tehtiin selväksi heti maanantaina parlamenttikeskustelussa, josta 444.hu-sivusto laati viihdyttävän videokoosteen.

Hieman uupuneen ja ränsistyneen näköinen, ahkerasti vesilasia kallisteleva Viktor Orbán – jonka kommentoijat arvioivat juhlineen vaalitulosta perinteisen pitkän kaavan mukaan ja/tai olevan taas uuden hoitojakson tarpeessa siinä grazilaisessa yksityisklinikassa, jossa pääministerin horjahtelevaa mielenterveyttä huhujen mukaan pönkitetään – julisti puhujanpöntöstä, että vaikka kansanäänestys ei ollutkaan oikeudellisesti pätevä, kysymys kuuluu, ”aiommeko hankkia sille pätevyyden”. Ja tämä kysymys on tietenkin retorinen: Unkarin kansa on tehnyt päätöksensä, 98% kansasta on maahanmuuttajien pakkoasuttamista eli pakolaiskiintiöitä vastaan, joten seuraavaksi pannaan alulle tämän enemmistöpäätöksen mukainen perustuslain muutos. Suosionosoituksia kuin entiseen maailmanaikaan, ja Orbánin vieressä eturivissä istuvan varapääministerin, kristillisdemokraattien Zsolt Semjénin äitelän nöyristelevä hymy on sanoinkuvaamatonta nähtävää.

Tässähän ei tietenkään ole mitään yllättävää. Tosin yli puolet kansasta jäi kotiin tai jätti uurnaan jollakin enemmän tai vähemmän mielikuvituksekkaalla tavalla mitätöidyn äänestyslapun – somessa on nähty kuvia eri tavoin piirretyistä, leikellyistä tai tarraliimatuista lapuista, kuva-aiheina perinteisten genitaalikuvien lisäksi myös esimerkiksi söpöjä eläimiä, Eurooppaa kohti kaasuttelevia autoja tai Syyrian pommitusten uhreiksi joutuneita lapsia. Mutta nämä voidaan nerokkaan yksinkertaisella tavalla nonchaleerata ja ottaa huomioon vain EI-äänten osuus pätevistä äänistä, 98%. Murskaenemmistö, supervoitto! Tai kuten Fidesz-puolueen ryhmänjohtaja Lajos Kósa videolla julistaa, hieman lauserakenteisiinsa kompastellen: ”Unkarin pääministerin kutsuun eivät vielä koskaan ole näin monet, sitten järjestelmänvaihdoksen, olleet samaa mieltä hänen kanssaan!”

Hieman mielenkiintoisempaa oli seurata, mitä ns. oppositiopuolueet tekivät. Sosialistipuolue MSZP:n ryhmänjohtaja latasi tylysti, että pääministeri Orbán on katsellut aivan eri elokuvaa: enemmistö unkarilaisista jäi kotiin, koska ei halunnut osallistua tähän järjettömään, kalliiseen ja valheelliseen näytelmään. Vielä rajummin ja eittämättömän loogisesti tylytti äärioikeisto-opposition Jobbikin Gábor Vona: epäonnistuneella kansanäänestyksellään Orbán on pelannut vaarallista uhkapeliä ja antanut valttiässän Brysselin käteen. Suuri osa Unkarin kansasta, näin Vona, pelkää maahanmuuttajien tuomaa terrorismia ja rikollisuutta mutta jäi kotiin, koska pelkää vielä enemmän Orbánin diktatorista ylivaltaa. Näin äänestys jäi pätemättömäksi, ja tämähän on ainoa asia, joka Brysseliä kiinnostaa. Vonan ryhdikäs esiintyminen on kerännyt kiitosta jopa Jobbikin ideologisilta vastustajilta ja herättänyt spekulointeja siitä, mahtaako Orbán yrittää syleillä Jobbikin kuoliaaksi ja hankkia sen liittolaisekseen ns. hyvällä, jos ei uskaltaudu avoimeen vastakkainasetteluun. Aatteellisestihan Orbánin Fidesz ja Jobbik ovat vuosien mittaan liukuneet yhä lähemmäksi toisiaan, ja kohderyhmätkin menevät yhä enemmän päällekkäin.

Euroopasta ja Amerikasta kuuluu toki yhä kriittisempiä kommentteja Unkarin nykymenoon, ja Unkarissa paljastuu yhä uusia ikäviä juttuja. Pääministeri Orbán esimerkiksi jäi juuri kiinni valehtelusta: viime vuoden alussa hän väitti Frankfurter Allgemeine Zeitungin haastattelussa ensi kertaa kuulevansa siitä, että Norjan EU-yhteistoimintasäätiön tukiaisia vastaanottaneita unkarilaisia kansalaisjärjestöjä olisi ratsattu ja hätyytetty poliittisista syistä, nyt julki tulleiden asiakirjojen mukaan Orbán itse omin käsin allekirjoittamallaan kirjeellä oli määrännyt tarkastajat kansalaisjärjestöjen kimppuun. Orbánin lähipiiristä taas tulituksen kohteena on viime päivinä ollut pääministerin kabinettia johtava ”propagandaministeri”, Louis Vuitton -laukuistaan, luksusasunnostaan ja jatkuvasti juorulehtijulkisuudessa pyörivästä kauniista vaimostaan kuulu Antal Rogán. Nyt julkisuudessa puidaan Rogánin ja hänen Cecília-rouvansa viimeviikonloppuista huvimatkaa helikopterilla julkkishäihin kesken kuumimman kansanäänestystaiston: kuka maksoi helikopterikyydin, ja miksi Rogánin kertomus asiasta muuttuu koko ajan?

Unkarissa taitavat yhä harvemmat enää uskoa siihen, että meininki voisi olennaisesti muuttua mihinkään. Mutta kuten me reaalisosialismin aikoina eläneet sukupolvet muistamme: mitä ankeammat poliittiset olot, sen parempi poliittinen huumori. Kitkerää naurua, mutta naurua kuitenkin, tarjoaa tämä Richard Scarryn ”Touhulan” tulkinta, jonka 444.hu-sivusto löysi kuvablogisti prolideppin Tumblr-blogista:

touhula

Oikeassa yläkulmassa näkyy linna, jonne joku on muuttamassa (pääministeri Orbán tunnetusti on remontoimassa itselleen uusia tiloja Budan linnaan), ja sen luona Rogánit ovat helikopterilla matkalla häihin. Sinisessä talossa toimivan pankin yläkerrassa harrastetaan tähdistä ennustamista (viittaus Unkarin kansallispankin johtajan György Matolcsyn ”epäortodoksiseen” taloustieteeseen), ja kansallispankin säätiöihin katoava raha, jota vihreäpukuinen possuherra kuljettaa kottikärryillä, tunnetusti ”menettää julkisten varojen luonteensa” (elveszti a közpénz jellegét). Pankin edessä naispuolinen kissa-toimihenkilö komennetaan kotiin synnyttämään. Alhaalla vasemmalla toimii Sorosin palkkaamien vassarisuvakki-maanpetturien kansalaisjärjestö, jota salakuunnellaan valkoisesta autosta käsin. Sen edessä valtion tv-kanavan kameranallet kuvaavat toimittajakissaa, joka raportoi mielenosoituksesta tyhjällä kadulla. Oikealla alhaalla olevassa talossa pyöritetään samoin valtion mediaa: palkkatrolli-apinan lisäksi siellä työskentelee Zsolt Bayer -possu, joka yhdessä kiukkuisen koiraherran kanssa räyhää vitsipuolue ”Kaksihäntäisen koiran” protestitarroja liimaavalle pupulle, ja täplikäs kissarouva soittaa huolestuneen kansan nimissä toimitukseen. Kansalle jää kaksi roolia: ylhäällä linnan portin luona közmunkás eli nälkäpalkalla yleisiin töihin työllistetty työtön jynssää katua, vanha kunnon Mato Matala kadunlakaisijana taas edustaa esimerkiksi opettajille juhlallisesti tarjottua ”urakehitysmallia”, életpályamodell. Motto: ”TIESITTEKÖ? Unkari on Euroopan vapain maa!”

Ei. Huumori sikseen ja tiedettä peliin. Muutamien mainioiden kollegojeni ansiosta nimittäin sain uutisvirtaani toistaiseksi parhaan näkemäni kansanäänestyksen ja sen jälkimaininkien analyysin, jonka romanianunkarilaisella Maszol-sivustolla on julkaissut kielentutkija Sándor N. Szilágyi. Analyysin otsikko on ”Erään ylimitoitetun kokeen tulokset, jotka eivät yllätä hiukkaakaan”, ja sen ytimessä on pragmatiikka eli ”doing things with words”. Pragmatiikka on pelissä silloin, kun käytämme kielellisiä ilmauksia niiden varsinaisen merkityksen ulkopuolella tai ymmärrämme niiden tällaista käyttöä. Pragmatiikkaa on se, kun A sanoo B:lle ”Onpas täällä pimeä”, kun tarkoittaa, että B:n pitäisi sytyttää valo – ja se, että B ymmärtää, mitä ajetaan takaa. Tai se, että ”yritäpäs vain koskea tähän!” ja ”älä yritäkään koskea tähän!” ymmärretään samoin – niiden pragmaattinen implikaatio, ”jos kosket tähän, tapahtuu jotain ikävää”, on sama. Pragmatiikka paljastaa myös, mitä piilee ns. ironisten kysymysten takana. ”Tahdotko taittaa niskasi?” on tämmöinen tyypillinen ironinen kysymys, jollaisen esimerkiksi äiti voi esittää uhkarohkeasti korkealla paikalla keikkuvalle lapselleen, kun itse asiassa tarkoittaa: ”Älä tee noin tai taitat niskasi!”

Szilágyin mielestä siis Unkarissa on toteutettu laajamittainen pragmaattinen koe. Kansanäänestyksen kysymys ”Tahdotteko, että EU voisi myös ilman parlamentin suostumusta määrätä muiden maiden kansalaisia pakolla asutettaviksi Unkariin?” on (paitsi mieletön, sillä EU:n päätöksiin ei voi vaikuttaa Unkarin kansanäänestyksillä tai parlamentin päätöksillä) pohjimmiltaan juuri samanlainen ironiseksi kysymykseksi naamioitu kielto tai uhkaus kuin ”Tahdotko taittaa niskasi?” tai ”Tahdotko saada turpaasi?”. Siihen ei oikein voi vastata mitenkään muuten kuin ”ei”. Se ei ole kysymys, jolla pyritään hankkimaan tietoa, vaan uhkaus tai käsky. Ja kuten kansanäänestyksen yhteydessä käydyistä keskusteluista ja somekommenteista ilmenee, näin juuri se ymmärrettiinkin: ”Tahdotko, että kaiken maailman muslimiterroristit tulevat tänne suurin joukoin ja raiskaavat vaimosi ja tyttäresi? Jos et, niin tee, niin kuin me sanomme, ja tule äänestämään EI.” Pohjimmiltaan tämän kysymyksen taustalla piilee myös nolaava oletus: ”Eihän kukaan halua tätä, et kai sinäkään ole niin hölmö?” Tämä tekee entistäkin vaikeammaksi vastata ”kyllä”. ”Kyllä, olen hölmö!” Ei siis ole mikään yllätys, että vastaajista 98% vastasi, kuten odotettiin. He ymmärsivät pragmaattisen implikaation.

Todellisen poliittisen kysymyksen siihen asiaan, jota tässä itse asiassa ajettiin takaa, olisi voinut muotoilla vaikkapa näin: ”Pitäisikö teidän mielestänne parlamentin säätää laki siitä, että ilman parlamentin suostumusta kukaan ei voi velvoittaa Unkaria ottamaan maan pysyviksi asukkaiksi ulkomaan kansalaisia?” (Tällainen pykälä tosin kuuluisi perustuslakiin, mutta, huomauttaa Szilágyi viattoman pirullisesti, Unkarin perustuslaissa nimenomaan säädetään, että perustuslain muutokseen tähtäävistä kysymyksistä ei voi järjestää kansanäänestystä.) Tämä olisi todellinen kysymys myös pragmaattisessa mielessä: siihen on yhtä helppo vastata ”kyllä” (mikä tässä tapauksessa siis olisi päättäjien odottama vastaus) kuin ”ei”, ja vastauksen valinnalla on oikeasti väliä. Tämmöinen kysymys myös kertoisi selvästi, mitä tavoitellaan (tähtäimessä on selvä lainmuutos eikä epämääräinen muukalaisvastaisuuden ilmaiseminen), ja tällaisen kysymyksen tiimoilta olisi voinut käydä paljon asialinjaisemman vaalikampanjan, joka ei olisi pilannut Unkarin mainetta ulkomailla ja EU:ssa.

Viimeinen kappale on pakko kääntää kokonaisuudessaan, se on silkkaa rautaa:

Ei siis olisi ollut niin vaikeaa järjestää tätä asiallisesti, ja silloin emme nyt seisoisi tässä tämän tuloksekkaaksi selitellyn merkityksettömän ”kansanäänestyksen” kanssa, monet meistä täynnä pelkoa ja ahdistusta: miten nyt käy? Suurta pelkoahan olisi kampanjan logiikan mukaan tarvittu vain lokakuun toiseen asti, mutta moniin ihmisiin se jäi, ja nostatettu viha tulee vielä pitkään myrkyttämään mieliä. Kuitenkin ihmisillä olisi ollut tarpeeksi harmeja ilmankin, tätä ei todellakaan enää tarvittu. Jos poliitikoilla olisi tähän sydäntä eikä vain laskelmoivaa järkeä, he tulisivat nyt selittämään ihmisille: ”voitte jo rauhoittua, ei täällä ole mitään hätää, me vain pelottelimme teitä, että menisitte äänestämään niin kuin me haluamme, sillä meille se on tärkeää, vaikka teille ei olekaan, mutta emme mekään tätä tosissamme uskoneet.” Luulenpa, että tämä olisi ennennäkemätön merkkitapaus koko maailman historiassa – jos näin tosiaan tapahtuisi.

Näin juuri. Tähän päästään, kun annetaan tutkijoiden ja kaiken maailman dosenttien analysoida poliitikkojen puheita. Tätä tarvitaan. Tämän takia tarvitaan ”hyödyttömiä” kielen ja kulttuurin tutkijoita. Ja tämän takia minäkin onneton hyödytön humanisti kirjoitan tätä blogia.