Herrat ja ylhäisyydet

22 kesäkuun, 2022

Mihály Fazekasin 1800-luvun alussa kirjoittama kuuluisa satu Ludas Matyi, “Hanhi-Matti”, kertoo reippaasta hanhipaimenpojasta, jonka ilkeä kartanonherra ruoskituttaa mutta joka ”maksaa selkäsaunan kolmin verroin takaisin”. Hanhi-Matin mukaan oli entisaikojen Unkarissa nimetty myös pilalehti, jollaiset kaikissa sosialistimaissa tarjosivat kansalaisille mahdollisuuden vaarattomasti naureskella systeemin epäkohdille (sekä katsella viattoman pehmoeroottisia pilapiirroksia, joissa esiintyi uhkeita vähäpukeisia naishahmoja). Maineikas Attila Dargay teki Hanhi-Matin tarinasta vuonna 1977 animaatioelokuvan, jonka hahmot ovat edelleenkin koko kansalle tuttuja. Myös tämä kaluunatakkinen miekkonen, tarinan pääpahis, häijy kartanonherra Döbrögi, jonka kuva on viime päivinä alkanut täyttää somesyötettäni.

Döbrögin nimi, yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden symboli, on muutenkin silloin tällöin esiintynyt unkarilaisessa kriittisessä mediassa, kun on puhuttu Orbánin kleptokratian rikastuttamista oligarkeista, näiden pröystäilevästä elämäntyylistä ja erityisesti siitä, miten maatalousmaata ja luontoa – unkarilaisten rakkaan lomajärven Balatonin rannoista alkaen – siirtyy uuden ajan döbrögien haltuun. Tuoreen Döbrögi-kuvien aallon on kuitenkin saanut aikaan sinänsä täysin symbolinen päätös: uudessa lakiehdotuksessa halutaan vaihtaa hallituksen komissaarien (kormánybiztos), siis valtion laitosten ministeritasoa alempien johtajien, nimikkeeksi főispán, yli-išpaani.

Išpaani-nimitys (latinaksi – latinahan oli Unkarissa 1800-luvulle saakka hallintokieli – comes eli ’kreivi’) lienee slaavilaista alkuperää, vaikka unkarilaisen Wikipedian siteeraamat lähteet eivät tätä etymologiaa hyväksykään vaan tarjoavat tilalle aika epäilyttävän oloisia selityksiä. Keskiajan Unkarissa megyés ispán (comes comitatus) oli kuninkaan läänin johtoon nimittämä korkea virkamies ja sotapäällikkö, joka kantoi veroja ja johti läänitason tuomioistuinta. Vähitellen išpaaneista tuli yli-išpaaneja, entistä mahtavampia herroja, joiden asema alkoi muuttua perinnölliseksi ja jotka nimittivät avustajikseen ali-išpaaneja. Uudella ajalla yli-išpaaneista tuli hallituksen korkeita edustajia, ja lisäksi yli-išpaanin arvon saattoi saada hallitsijalta perinnölliseksi kunnianimeksi, ali-išpaanista taas kehittyi lähinnä suomalaisen hallintoperinteen maaherraa vastaava, kansan (tai siis paikallisen aateliston) valitsema läänitason hallintovirkamies.

Sosialistisessa Unkarissa išpaani-titteleistä luovuttiin, samalla kun vuoden 1949 uusi sosialistinen perustuslaki teki vanhoista komitaateista eli “linnalääneistä” (vármegye) virallisesti pelkkiä ”läänejä” (megye). Mutta eipä huolta, nyt ovat vanhat hyvät ajat taas palaamassa. Eilen parlamentille jätetty uusi lakiehdotus, jota riippumaton media nimittää ”salaattilaiksi” (salátatörvény), siinä kun on erittäin sekalainen kokoelma monenlaisia asioita sääteleviä pykäliä, palauttaisi sekä yli-išpaanit että linnaläänit. Yli-išpaaneiksi on kuulemma Fidesz-puolueen piirissä hallituksen komissaareja nimitetty jo ennenkin (oho!), ja – näin selittää ministeri Mihály Varga –

“yli-išpaani-nimityksen palauttaminen Unkarin lainsäädäntöön sitoo Unkarin julkishallinnon yhä useammilla säikeillä kommunismia edeltäneen Unkarin valtionhallinnon käsitteistöön, ja tätä kautta myös Unkarin tuhatvuotisen valtion perustuslailliset perinteet voivat jatkaa elämäänsä tässäkin muodossa. Euroopan maista löytyy lukuisia esimerkkejä entisaikojen nimitysten nykyaikaisesta käytöstä. Englanninkielisissä maissa käytetään kunnallishallintojen valitusta johdosta usein nimitystä alderman…

Fidesz-puolueen ryhmyri Máté Kocsis puolestaan esittää taaskin muutosta perustuslakiin. Sen mukaan Unkarissa kuntavaalit järjestettäisiin vastedes yhtaikaa europarlamenttivaalien kanssa, mikä tekee opposition vaalikampanjoinnista hyvin hankalaa (parlamenttivaalien tappion jälkeen oppositiopuolueet haluavat kampanjoida eurovaaleissa erikseen mutta harkitsevat kuntavaaleihin jälleen yhteisrintamaa). Lisäksi läänien nimitykseksi todellakin palautettaisiin historiallinen vármegye, ”linnalääni”.

Tämähän kuulostaa vähän siltä kuin Suomessa vaihdettaisiin hovioikeuden presidentin titteliksi ”drotsi”, kunnanvaltuustojen puheenjohtajia ruvettaisiin kutsumaan kuudennusmiehiksi ja Pohjanmaan maakuntien sijaan puhuttaisiin Korsholman linnaläänistä. Tai itse asiassa ei ihan niinkään. Unkarissa nämä nimikkeet eivät ole vain satojen vuosien takaista (kansallis)romanttista historiaa vaan tälle kansallisromanttiselle pohjalle rakennettua modernia perinnettä, josta teki lopun vasta sosialismin tulo. Vielä maailmansotien välisenä aikana Horthyn Unkari, myöhäisfeodaalinen ja takapajuinen järjestelmä, katseli taaksepäin kuviteltuun, ritariromanttiseen historiaan, sulkien silmänsä sen ikäviltä puolilta kuten vähemmistökansojen sorrolta (jonka seurausta ainakin jossakin mielessä myös Trianonin tragedia oli) ja, tosiaankin, huutavalta yhteiskunnalliselta epäoikeudenmukaisuudelta. Tätä menneisyyden iltaruskoa kohti ratsastaa liput liehuen nyt Orbánin Unkari, missä kukaan ei kiistä yksinvaltaisen hallitsijan oikeutta nimittää hallintojärjestelmään omat yli-išpaaninsa.

Seuraava looginen askel, kuten ympäri unkarilaista somekuplaani nyt vitsaillaan, on varmaankin oleva puhuttelutapojen uudistus. Sosialismin tuloon saakkahan Unkarissa ei riittänyt pelkkä herroittelu ja rouvittelu, vaan arvohenkilöitä ja mahtimiehiä (sekä soveltuvin osin näiden puolisoita) puhuteltiin käsittämättömän moniportaisen järjestelmän mukaan, josta kertovaa Regnum-portaalin artikkelia on tänään somessa siteerattu ahkerasti. Korkeinta kunnioituksen astetta edustivat ”hänen pyhyytensä” paavi, Szentséges Atya, sekä kuninkaallinen majesteetti (őfelsége, Felséges úr!). Kuninkaallisia korkeuksia (fenség) olivat muut kuningashuoneen jäsenet kruununperillistä lukuun ottamatta, kardinaaleja puhuteltiin ”eminensseiksi” tai ”pääkorkeuksiksi” (főmagasságú). Valtionhoitajalle sekä muutamille aristokraattisukujen jäsenille kuului titteli főméltóságú (’pääarvollinen’), ”suuriarvollisia” (nagyméltóságú) olivat arkkipiispa, todelliset salaneuvokset, ministerit, suurlähettiläät, kenraalit ja muutamien valtionlaitosten korkeimmat johtajat. Pelkkä ”arvollinen” (méltóságos) -nimike kuului piispoille, korkeammille tuomareille, eversteille ja kenraalimajureille, valtiosihteereille, Budapestin ylipormestarille, yli- ja ali-išpaaneille, kreiveille ja paroneille ynnä monille korkeammille virkamiehille. ”Suuruudellisia” (nagyságos) olivat kirkkoherrat, everstiluutnantit ja majurit, alemmat tuomarit ja monet virkamiehet. ”Kansakunnallisiksi” (nemzetes) nimitettiin Horthyn perustaman vitéz-uusaateliston jäseniä. Sitten oli vielä sarja kunnioittavia nimityksiä katolisille ((fő)tisztelendő ‘(pää)kunnioitettava’) ja protestanttisille (főtiszteletű, nagytiszteletű, tiszteletes) eri portaiden pappishenkilöille – ja niin, myös juutalainen rabbiini oli tisztelendő. Loput älymystön edustajat olivat yleisesti ”armollisia” (kegyelmes), yrittäjät ja käsityöläismestarit ”arvostettavia” (tekintetes).

Ja lisätäänpä tähän vielä arvonimien käyttösääntöjä ja puhuttelumuotoja. Herrasväen kesken keskusteltaessa hienot naiset eivät herroitelleet vieraita miehiä (paitsi pappeja) vaan puhuttelivat näitä sukunimellä. Miehet taas eivät neiditelleet naimattomia nuoria neitosia vaan puhuttelivat näitä etunimellä (toki teititellen), rouville sitä vastoin käytettiin miehen arvon mukaan määräytyvää puhuttelunimikettä tyyliin méltóságos báróné ’arvollinen paronitar’, kegyelmes asszonyom ‘armollinen rouvani’.

Maailma voi muuttua suuntaan jos toiseenkin, mutta (Georg Otsin äänellä) muuttuuko ihminen? Kerrotaanpa lopuksi tarina niiltä yli seitsemänkymmenen vuoden takaisilta ajoilta, kun Horthyn ajan autoritaarinen systeemi oli vasta äskettäin romahtanut ja vaihtanut etumerkkejä ja säätykierto kävi ennennäkemättömän vilkkaana. Ison budapestilaisen kaupunkikerrostalon tyypillisellä sisäpihalla seisoo joku apua tarvitseva asukas ja huutaa täyttä kurkkua: Viciné! Viciné! (‘Talkkarin muija hei!’) Talonmiehen kellariasunnosta vääntäytyy pihalle tuikea emäntäihminen ja puuskahtaa: ”Mikä hemmetin talkkarin muija! Minun mieheni on kuulkaas kaksi päivää sitten nimitetty ministeriksi. Ja jos ei vain olisi tätä saatanan uutta systeemiä, niin minä olisin nyt méltóságos asszony!


Pistä pirua!

18 syyskuun, 2021

Tämä tässä, suopeat lukijani, on muinainen neularasia, joka löydettiin Jánoshida-nimisestä keskisen Unkarin kylästä 1930-luvulla.

Löytöä on siis tutkittu jo melkein sata vuotta, ja se on ilmeisen kiistattomasti ajoitettu 600- tai 700-luvulle, aikaan, joka Unkarin esihistorian tutkimuksessa tunnetaan nimellä avar kor, avaariaika. ”Avaareiksi” nimitetty, ilmeisesti idän aroilta saapunut kansa hallitsi etenkin 500–600-luvuilla suunnilleen nykyisen Unkarin ja Romanian alueita silloisen Bysantin imperiumin rajan pohjoispuolella, ja lähes kaikki, mitä heistä tiedetään, on peräisin bysanttilaisesta historiankirjoituksesta.

Avaareista on aiheen johtava asiantuntija, itävaltalainen historiantutkija Walter Pohl kirjoittanut paksun kirjan, joka on iät ja ajat loikonut yöpöydälläni odottamassa, että sen sisältö ilmojen teitä imeytyisi aivoihini. Tai olenhan sitä kyllä lueskellutkin, mutta äkkinäinen uupuu hyvin nopeasti bysanttilaisten kronikoitsijoiden kertomuksiin oudonnimisistä hallitsijoista ja kummallisista kansoista. Tässä onkin yksi jutun ydinkohdista: avaarit, kuten monet muutkin kansainvaellusten ajan vaeltavat kansat, olivat luultavasti pikemminkin poliittinen kuin etninen tai kielellinen ryhmä. Tämmöisiä kansoja ei yhdistänyt kieli eikä etnisyys (eikä tietenkään varsinkaan mikään alue tai kotiseutu) vaan johtajan arvovalta ja siihen liittyvä, veriveljeysliitoilla ja heimojen tai sukujen dynastisilla naimakaupoilla vahvistettu symbolinen ”sukulaisuus”. Ne syntyivät usein valtataistelujen kautta, lohkeamalla jostakin aiemmasta mahtavasta heimoryhmittymästä, ja tässä yhteydessä ne ottivat itselleen uuden nimen, joka saattoi olla perintöä joltakin aivan toiselta ”kansalta”. Siispä noiden aikojen historialähteissä ”kansojen” nimet vaihtuvat villisti, nousevat esiin ja katoavat.

Myös avaarit haihtuvat historian hämäriin jo ennen unkarilaisten maahantuloa, kun heidän valtakuntansa 700-luvun lopulla valloitetaan lopullisesti: lännestä vyöryvät Kaarle Suuri ja hänen seuraajansa, idästä bulgaarien nouseva mahti. Sitten saapuvat idästä unkarilaiset, ja alueen poliittiset kuviot menevät jälleen kerran uusiksi. Avaareista jää jäljelle noita yllä mainittuja sekavia kertomuksia oudonnimisistä hallitsijoista, joiden kanssa Bysantin valtiaat sotivat tai neuvottelivat, sekä hautalöytöjä, joiden perusteella avaarien on ajateltu todellakin olleen alkuaan Aasian aroilta peräisin. Ei kuitenkaan tiedetä, olivatko he etnisesti mitenkään yhtenäinen ryhmä – erittäin luultavasti eivät – eikä varsinkaan, mitä kieltä tai kieliä he puhuivat. (Mahdollista on, että ennen lopullista katoamistaan Pannonian tasankojen avaarit olisivat jo menettäneet alkuperäiset kielensä, mitä ne sitten olivatkin, ja kielellisesti sulautuneet alueen slaaveihin.) Heidän nimensä on samanlainen kuin Kaukasian avaareilla, nah-dagestanilaiseen kieliryhmään kuuluvaa kieltä puhuvalla kansalla, mutta tämä on erittäin luultavasti silkkaa sattumaa.

Avaarien kielestä tai kielistä, niin kuin useimmista muistakaan tuon ajan lukemattomien ”pakanakansojen” kielimuodoista, ei siis ole säilynyt kirjallisia muistomerkkejä. On kuitenkin mahdollista, että he (tai jokin pieni asiantuntijaryhmä heidän keskuudessaan) hallitsivat jonkinlaisen ns. riimukirjoituksen, jollaisia tuohon aikaan oli sekä turkkilais- että germaanikansoilla ja mahdollisesti myös unkarilaisten esi-isillä. Näille kirjoitusjärjestelmille tyypillistä on, että niillä ei laadittu ”kirjallisuutta” (näiden kansojen runot, tarut, kertomukset ja muu kielellinen perinne välittyivät suullisessa muodossa) vaan lyhyitä usein seremoniallisia tai maagisia tekstejä: nimikointeja, merkintöjä (”Kilroy oli täällä”), muistokirjoituksia, uskonnollisia tai maagisia ”omistuksia”. Ja koska kovaan pintaan raaputettavat merkit pyrkivät koostumaan suorista pysty- ja vinoviivoista, eri riimuaakkostot muistuttavat kovasti toisiaan.

Myös Jánoshidan neularasian kyljessä on tämmöisiä vinoviivoja, joita vuosikymmenten ajan on yritetty tulkita kirjoitusmerkeiksi – vaikka näin puusta katsoen niitä voisi ajatella myös koristekuvioksi. Tulkintaa kuitenkin vaikeuttaa se, että rasia on kovasti kulunut ja mahdollisista kirjaimista osa on muuttunut lukukelvottomiksi tai kenties kulunut kokonaan pois. Ei tiedetä, mitä kirjoitusjärjestelmää nämä merkit edustavat, mihin suuntaan teksti on kulkenut, eikä ennen kaikkea, mitä kieltä se on ollut: jotain avaarien alkuaan puhumista kenties turkkilaissukuisista kielistä, jotain alueen slaavilaista kielimuotoa (jota kenties puhuivat nimenomaan neulojen käyttäjät eli naiset, avaarisoturien alkuasukaspuolisot), vaiko jotain muuta? (Entäpä jos rasiaan olisi yksinkertaisesti raaputettu ihan vain sen omistajan nimi?) Neularasian riipustuksissa onkin vuosikymmenten mittaan nähty hyvin erilaisia siunauksia, toivotuksia tai manauksia.

Nyt sitten unkarilainen tutkija, uutta kansallista historiantutkimusta voimalla (ja huuhaan rajoilla) ajavan Unkarilaisuudentutkimuksen instituutin ”Klassis-filologisen tutkimuskeskuksen” johtaja Bence Fehér julistaa, että on tehty tieteellinen läpimurto: teksti on unkarin kielen vanhin tunnettu muistomerkki. Aiheesta uutisoi yksityiskohtaisesti ja kriittisesti Telex-uutissivusto, lisäksi toiselta (ja vähemmän kriittiseltä) sivustolta löytyy Fehérin haastattelu. Uuden selityksen mukaan neularasiassa lukisi baszjad izüt. Ensimmäinen sana on turkkilaisperäinen verbi, joka nykyunkarissa tarkoittaa, hm, panemista, mutta alkuperäinen merkitys on voinut olla jotain sellaista kuin ”painaa”, ”lyödä” tai ”kukistaa, voittaa”. Izü taas olisi nimitys jonkinlaiselle pahalle henkiolennolle. Ajatuksena tässä tulkinnassa lienee siis, että neularasia tai sen sisältö tämän manauksen avulla jotenkin maagisesti torjuisi pahantahtoisia uskomusolentoja, eli tekstin voisi kai vapaasti suomentaa ”pistä pirua!”. Valitettavasti vain tämä tulkinta, kuten kaikki muutkin tähän mennessä esitetyt, leijailee ilmassa spekulaation ohuella yläpilvellä.

Telexin jutusta ei löytynyt suoraa linkkiä alkuperäiseen tutkimukseen, jossa merkkejä ja niiden äännearvoja olisi tarkemmin selitetty. (Tämä olisi sikälikin mielenkiintoista, että Bence Fehérillä ei näyttäisi koulutustaustansa puolesta olevan erityistä asiantuntemusta unkarin kielihistorian, turkkilais- tai slaavilaiskielten alalta: hänen alkuperäinen koulutuksensa ja tieteellinen pätevyytensä on klassisen filologian ja latinankielisen epigrafiikan alalta, vaikka hän viime vuosina näyttääkin siirtyneen harrastamaan riimukirjoitusten historiaa.) Sitä vastoin jutussa pohditaan ansiokkaasti sitä poliittista kehikkoa, jossa tämä tulkinta on syntynyt, ja tämä lienee asiassa olennaisinta.

Ajatus siitä, että Unkarin alueella olisi puhuttu unkarin kieltä jo ennen perinteisen käsityksen, kronikkojen ja perimätiedon mukaista unkarilaisten maahantuloa vuonna 896, ei ole uusi. 1960-luvulla arkeologi Gyula László kehitteli ns. kaksinkertaisen maanvaltauksen (kettős honfoglalás) teoriaa, jonka mukaan osa unkarilaisista olisi saapunut alueelle jo parisataa vuotta varhemmin, ns. myöhäisavaarilaiseksi nimitetyn kulttuurin kantajina. Tässä ideassa on se mielenkiintoinen puoli, että se auttaisi ymmärtämään, miten unkarin kieli, jonka puhujat luultavasti edustivat pientä soturieliittiä, onnistui niin tehokkaasti syrjäyttämään alueen muut kielet. Muuten Lászlón teoria ei kuitenkaan ole saanut tieteen valtavirran hyväksyntää.

Rajumpi ajatusmalli on elänyt tieteellisten instituutioiden ulkopuolella jo pitkään ja yrittää nyt ilmeisesti saada jonkinlaista virallista asemaa, kuten taannoisen kaamean ”Pozsonyn taistelu” -animaatioelokuvan yhteydessä nähtiin. Sen mukaan – ja näinhän unkarilaiset ovat keskiajan kronikoitsijoista lähtien uskoneet – unkarilaiset ovat hunnien jälkeläisiä, siis vielä yhden, avaareja edeltäneen, idän arojen soturikansan, jonka pelätty päällikkö Attila piti hoviaan nykyisessä Unkarissa 400-luvulla, ja vuoden 896 maahantulo olisi ollut ”paluuta” unkarilaisten vanhoille perintömaille (missä kenties osa unkarilaisista olisi tällä välin koko ajan elellyt). Näin voitaisiin sekä unkarin kielen historiaa että Unkarin unkarilaisen asutuksen jatkuvuutta pidentää edes muutaman sadan vuoden verran. Ja näin jopa jotkut unkarilaiset tieteentekijät voisivat lähteä mukaan – niin kuin arkeologi Csanád Bálint jo vuonna 2003 (!) viiltävästi totesi – ”todellisuudessa lähinnä huvittavaan ’kuka oli täällä ensin?’ -peliin”, jota itäisessä Keski-Euroopassa(kin) on kansallisvaltioita ja kansallisidentiteettejä rakennettaessa pelattu jo pitkään.

Erityisen opettavainen tältä kannalta on Gondola-sivuston haastattelun kohta, jossa myötämielinen haastattelija lähtee tutuille syntipukki-salaliittolinjoille. Nyt päästään myös innolla viittaamaan ns. dakoromaaniseen jatkuvuusteoriaan eli romanialaisten nationalistien hellimään (ja todellakin tieteellisesti hieman kyseenalaiseen) ajatukseen, jonka mukaan romanialaiset, heidän kielensä ja identiteettinsä polveutuvat suoraan muinaisista roomalaisista, joihin entisen Daakian provinssin muinaiset asukkaat kielellisesti sulautuivat (eikä romanian kieli siis kuulu Balkanin vaeltelevien lammaspaimenheimojen aikoinaan puhumiin romaanisiin kielimuotoihin, ehei). Ja tämmöiseenhän me emme todellakaan alennu…

– On siis avaariaikaisia esineitä, joiden tekstit ovat epäilemättä [sic] unkarinkielisiä. Kenen intresseissä ja miksi on pilkata tai vähätellä tätä havaintoa?

– Jos toimisimme vain terveen järjen varassa, niin ei kenenkään. Luonnollisesti tiedämme, että jotkin naapurimme näkevät irrationaalisen tärkeänä sen ajatuksen, että he olisivat eläneet tällä alueella pitempään kuin me. Joskus he eivät tätä asiaa ajaakseen kaihda edes törkeää tieteellisten tutkimustulosten väärentämistä. (…)

Tuota noin. Väkisinkin tulee mieleen vanha kunnon ”itse on, joka toista sanoo”, eli ”projektio on heissä väkevä”.


Miten auto sanoo?

10 tammikuun, 2021

Niille, jotka eivät muista legendaarista sketsiviihdeohjelmaa “Velipuolikuu”: tämä otsikko on viittaus absurdiin sketsiin, jossa unohtumattoman Esko Hukkasen esittämää tutkijaa haastatellaan hänen “viestintää pienyhteisöissä” käsittelevän väitöskirjansa johdosta. Haastattelija päätyy lopulta kysymään, “miten auto sanoo”, mihin Hukkanen vakavin naamoin vastaa pärryttämällä huuliaan. Aloitetaanpa tämmöisellä yhtä absurdilla tekstiesimerkillä todellisesta väitöskirjasta:

“Ehkä, siksi se on outoa, että, kun jokin joku fraasi, joka taataan, jotta minut matkaan, se on, kun joku sanoo minulle: ‘Okei, hyvä on. Sinä olet pomo!’”, sanoo Branson. “Se minua suututtaa, että 90 prosentissa tapauksista, miten, tämä ihminen itse asiassa haluaa sanoa: ‘Okei, sitten, en usko teidän kanssanne samaa mieltä, mutta minä tulen rullaamaan ja tekemään sen koska te myönnätte minulle. Mutta jos se ei onnistu tulen olemaan ensimmäinen, joka muistuttavat, että se ei minun ideani.”

Tässä siis referoidaan saksaksi jonkun Bransonin ilmeisesti alun perin englannin kielellä kuvailemia kokemuksia esimiehen ja alaisen kommunikaatiosta. Teksti on osaksi oudosti muotoiltua, osaksi täysin käsittämätöntä, ja ilmeisimmältä selitykseltä vaikuttaa, että se on tuupattu virtuaalipaperille suoraan konekääntäjästä tarkistamatta, onko tulos kelvollista tai edes ymmärrettävää saksaa. Tämä kappale on ote Itävallan työ- ja perheasiain ministerin Christine Aschbacherin (konservatiivipuolue ÖVP) tuoreesta, Bratislavan teknisessä yliopistossa viime kesänä puolustetusta saksankielisestä väitöskirjasta Entwurf eines Führungsstils für innovative Unternehmen (‘Luonnostelma johtamistyyliksi innovatiivisille yrityksille’); laiskuuttani kopioin kuvan suoraan Der Standard -lehden jutusta. Aschbacherin kerrottiin eilen jättäneen eronpyyntönsä.

Kohu Aschbacherin opinnäytteiden ympärillä alkoi viime viikolla viestintätutkijan ja tunnetun plagiaatinpaljastajan Stefan Weberin blogista. Weber kertoo kiinnittäneensä ensiksi huomiota ministerin tv-esiintymisissä tämän taitamattomaan saksan kielen käyttöön ja hankkineensa siksi luettavakseen Aschbacherin gradun. Key account managerin pätevyysvaatimuksia käsittelevä opinnäytetyö on valmistunut Wiener Neustadtin ammattikorkeakoulussa vuonna 2006, ja Weberin mukaan se on yhtä tieteellistä katastrofia. Teksti on monin paikoin kieliopillisesti kömpelöä (välimerkki- ja kielioppivirheitä on vilisemällä) ja ajatuksellisesti sisällötöntä tai suorastaan järjettömän toisteista “haukionkalaa”. Ennen kaikkea “tutkielmaan” on suoraan kopioitu pitkiä pätkiä tekstiä sekä asiallisista lähdeteoksista että epämääräisiltä nettisivuilta, mutta lähdettä ei ole merkitty asianmukaisesti (pitkän sanatarkasti kopioidun kappaleen lopussa “vrt.”-viittaus) tai se on jätetty kokonaan merkitsemättä. Plagioitu sisältö vielä sikseen, mutta työssä on jo teknisestikin aivan huutavia puutteita, joita ei voisi katsoa läpi sormien edes seminaariesitelmässä. Siitä huolimatta se on saanut kiitettävän arvosanan (sehr gut)!

Tämän jälkeen heräsi tietenkin uteliaisuus ministerin väitöskirjaa kohtaan – alkaen siitä, olisiko hän edes saanut aloittaa tohtoriopintoja, jos maisterinpaperienkin pätevyys on kyseenalainen. Sekä Stefan Weberin blogissa että tutkivien journalistien käsittelyssä väitöskirja alkoi saada kylmää kyytiä. Weberin mukaan Aschbacherin saksan kieli lähestyy James Joycen tai William Burroughsin tajunnanräjäyttävän absurdeja kaunokirjallisia ulottuvuuksia: näin järjettömiä tekstipyörityksiä ei voi uskoa edes konekääntäjän tuottaneen, sillä Google Translate ja kumppanit ovat nykyään jo paljon fiksumpia. Turnitin-plagiaatinpaljastusohjelman mukaan väitöskirjasta 21 prosenttia on asiattomalla tavalla kopioitu muualta, ja todellinen plagiaattiprosentti lienee vielä paljon korkeampi, jos mukaan lasketaan kevyesti muokkailemalla ”referaateiksi” muutetut kopiopätkät.

Yhden erityisen kuvaavan ja raskauttavan esimerkkitapauksen nosti esille journalisti Corinna Milborn. Aschbacherin väitöskirjassa verrataan, hieman omituisella kielikuvalla, olettamuksia “merirokkoihin, jotka hidastavat veneen vauhtia”. Tämä kielikuva on peräisin Forbesissa ilmestyneestä Robert Tuckerin artikkelista (lähdeviite tietenkin puuttuu tästä kohtaa). Tucker kertoo kokeneensa tämän hidastavan vaikutuksen työssään yrityskonsulttina, “in my work with hundreds of teams”. Aschbacherin tekstiin tämä on päätynyt muodossa “tässä väitöskirjatyössä on tehty yhteistyötä satojen tiimien kanssa”, mikä tietenkään ei pidä paikkaansa. “Work”-sana, joka alun perin viittasi siteeratun Robert Tuckerin konsultintyöhön, on siis kiepsahtanut viittaamaan Aschbacherin väitöskirja-“tutkimukseen”. Onko tämä tahallista väärentämistä vai konekääntäjän tempaus? (Vai onko, niin kuin joku Weberin blogin kommentoijista uskoo, koko väitöskirja tilattu slovakialaiselta haamukirjoittajalta, joka ei osaa kunnolla englantia eikä saksaa?)

Sekä Wiener Neustadtin ammattikorkeakoulu että Bratislavan tekninen yliopisto ilmoittavat tutkivansa asiaa, ja mahdollista on, että Aschbacher menettää sekä maisterin- että tohtorinarvonsa. Ja niin kuin naispoliitikot näissä tapauksissa yleensä tekevät, myös Aschbacher on välittömästi ottanut vastuun teostaan ja eronnut tehtävistään. Tai siis: hän ei tunnusta plagiaattisyytteitä vaan vakuuttaa edelleen, että hänen opinnäytetyönsä ovat läpäisseet asianmukaiset tarkastukset. Koska media ja poliittiset kilpakumppanit eivät tähän tyydy, hän kuitenkin katsoo parhaaksi erota suojellakseen perhettään asiattomilta hyökkäyksiltä.

Näin päättyy poliittinen ura, jonka huipennus, ministerinvirka, alkoi lähes tasan vuosi sitten. Christine Aschbacher on – näin kertoo ORF:n uutissivu – vakaasta ÖVP-virkamiesperheestä (hänen isänsä oli Wundschuh-nimisen paikkakunnan pormestari) ja tuntenut liittokansleri Kurzin jo puolueen nuorisojärjestöstä saakka. Hän on aiemmin työskennellyt ÖVP-ministerien alaisuudessa talous- ja valtionvarainministeriöissä ja toiminut myös liike-elämän konsulttina. Koronapandemian laukaiseman talouskriisin takia Aschbacher on joutunut esiintymään julkisuudessa ikävissä merkeissä, kertomassa työttömyyden kasvusta, mutta ikäväksi taittui myös hänen toukokuinen julkisuustempauksensa: ministeri kuvautti itsensä maksamassa koronakriisin koettelemille perheille myönnettävää avustusta henkilökohtaisesti ja käteisenä suoraan perheen pienen lapsen käteen, mutta reaktiot eivät olleet pelkästään positiivisia.

Tällaisia plagiaattiskandaalejahan nähdään Sentroopassa tavan takaa. Saksassakin opinnäytetöiden kopioinnista ovat kärähtäneet useammat ministerit ja nimekkäät poliitikot, Itävallassa on muutama vuosi sitten puitu taannoisen ministerin ja nykyisen EU-komissaarin Johannes “Gio” Hahnin (ÖVP) väitöskirjaa, joka todettiin ei aivan hyvän tieteellisen käytännön vaatimuksia vastaavaksi – mutta koska väitöskirja oli tarkastettu jo 25 vuotta sitten, ei enää pystytty toteamaan, oliko se ollut tuolloisten standardien mukainen. Unkarissa väitöskirjan kopiointiin kaatui nykyisen presidentin edeltäjä vuonna 2012. Kaiken taustalla on tietenkin ikisentrooppalainen perinne, jonka mukaan “tohtorin” arvo ei liity tieteen tekemiseen vaan yhteiskunnalliseen asemaan. Se on säätymerkki, joka kuuluu parempien perheiden pojille, nyttemmin myös tyttärille, myös siinä tapauksessa, että nämä eivät itse kykene tuottamaan tieteellistä tekstiä.

Paikallisten perinteiden ohella Aschbacherin tapauksen voisi ajatella liittyvän yleisempiinkin kysymyksiin. Näin kielitieteellisesti suuntautuneena ns. humanistina sitä miettii, mitä nyt julkisuuteen tulleet opinnäytteet, täynnä järjetöntä sanojen pyörittelyä tai itsestäänselvää löysää lätinää, kertovat tämmöisen liikkeenjohto- ja konsulttitieteilyn tieteellisyydestä yleensä. Etenkin, kun jo vuosikymmenen-parin ajan opetus- ja tiedeinstituutioiden suoritusporras ja substanssiosaajat ovat saaneet tottua säännöllisin väliajoin kuuntelemaan ja tottelemaankin jostakin liike-elämän puolelta tuotua roolileikki-missio-visio-rajapinta-toiminnantahtotila-benchmarking-konsulttituubaa, pahimmillaan poliittisilta päättäjiltä ja hallintoammattilaisilta, joilla ei ole hajuakaan tämän kulloinkin “benchmarkattavan” tutkimus- tai opetusalan omista sisällöistä ja niiden merkityksestä.

Jotenkin lohdullista kuitenkin se, miten keisarin alastomuus jossain vaiheessa paljastuu. Koko tämä ministeri Aschbacherin eroon johtanut skandaali käynnistyi siitä, että plagiaatinpaljastajan huomio kiintyi ministerin kielellisen ilmaisun taitamattomuuteen – vähän samaan tapaan kuin sen sähköpostiin kilahtaneen lupaavan liiketarjouksen tai pankkitilin turvallisuusasetuksia koskevan viestin paljastaa huijaukseksi kömpelö kieliasu. Edes kielellä on sentään vielä jotakin väliä.


Nuorna vitsa väännettävä

6 tammikuun, 2021

Unkarissa on jo vuosikaudet käyty kiivasta keskustelua koulujen oppikirjoista. Useita esimerkkejä on ollut esillä tässäkin blogissa: opetussuunnitelmat ja oppikirjojen sisällöt näyttävät olevan yhä tiukemmin hallituksen käsiohjauksessa, ja tämä näkyy erityisesti aatteellisissa kysymyksissä, jotka liittyvät kansalliseen historiankirjoitukseen tai ns. perhearvoihin ja ns. perinteisiin sukupuolirooleihin.

Uusin kohu on noussut lukion äidinkielen verkko-oppikirjaan sisältyvästä tietokilpailukysymysten muotoon puetusta tehtäväsarjasta. Viestintää ja kommunikaatio-ongelmia käsittelevään osioon siis on sijoitettu tämmöinen kysely, jonka aiheena ovat miesten ja naisten erot eli sukupuolten välisen kommunikaation ongelmat.

”Naisten ja miesten verbaalisen kommunikaation ominaispiirteet eroavat toisistaan monessa kohdin. Siinä määrin, että se voi johtaa väärinymmärryksiin. Yritä selvittää, kumpi seuraavassa esitetyistä väitteistä tai sitaateista luonnehtii naisia ja kumpi miehiä!”

Tästä se lähtee:

Kuvan mahdollinen sisältö: tekstissä sanotaan 13. Kommunikaciós zavarok Nemek közti kommunikació 1/13 nők és a férfiak verbális kommunikációs sajátosságai számos ponton eltérnek. Olyannyira, hogy félre is érthetik egymást. Próbáld megállapítani, hogy következő állítások vagy idézetek melyike lehet jellemző nőkre, és melyik férfiakra! 1. állítás: Azonos nemű társaságban erről beszélgetnek: üzlet, politika, gazdaság, jogi kérdések, adók, sport, legfrissebb hírek, autók, másik nem, kütyük, praktikus dolgok. 2. állítás: Azonos nemű társaságban erről beszélgetnek: család, érzelmek, másik nem, társas élet, könyvek, ételek, italok, életproblémák, életstílus. 1. állítás: férfiak állítás: nők 1. állítás: nők 2. állítás: férfiak Újrakezdés Ellenőrzés

Väite 1: Samansukupuolisessa seurassa puhutaan liikeasioista, politiikasta, taloudesta, laki- ja oikeuskysymyksistä, veroista, urheilusta, uusimmista uutisista, autoista, vastakkaisesta sukupuolesta, laitteista ja vehkeistä, käytännön asioista. Väite 2: Samansukupuolisessa seurassa puhutaan perheestä, tunteista, vastakkaisesta sukupuolesta, seuraelämästä, kirjoista, ruoasta, juomasta, yksityiselämän ongelmista, elämäntyylistä.

[Vasemmanpuoleinen vastausnappula:] 1. väite: miehet – 2. väite: naiset
[Oikeanpuoleinen vastausnappula:] 1. väite: naiset – 2. väite: miehet

Ja näin se jatkuu. Niitä varten, jotka eivät viitsi kelailla läpi koko testiä (seuraavaan kysymykseen ei pääse, ennen kuin vastaus on tarkistettu oikeaksi tai vääräksi, ja oikeita vaihtoehtoja on tietenkin vain yksi), 444.hu-sivuston jutussa Kitti Fődi on laatinut tiivistelmän niistä stereotypioista, joita tällä ”testillä” on tarkoitus opettaa nousevalle nuorisolle. Tyypillisten puheenaiheiden lisäksi…

  • miehillä nyökkäys tai minimipalaute (”mm”, ”joo”) merkitsee myöntymystä (”olen samaa mieltä”), naisilla se merkitsee: ”kuuntelen ja tajusin, mitä sanoit, mutta en välttämättä ole samaa mieltä”;
  • naiset esittävät kysymyksiä keskustelun edistämiseksi tai ylläpitämiseksi, miehet vain saadakseen (lisä)tietoja;
  • miehet mielellään vaihtavat aihetta kesken keskustelun, naiset yhdistävät sanomansa aiemmin sanottuun;
  • naisille on tärkeää jakaa ongelmansa toisten kanssa, kertoa huolensa ja siten osoittaa molemminpuolista luottamusta, miehet taas tulkitsevat ongelmista kertomisen avunpyynnöksi ja vastaavat antamalla konkreettisia ratkaisuehdotuksia;
  • mies ei halua toistella rakastavansa naista, ”ettei se kyllästyisi”, nainen taas odottaa kuulevansa jatkuvia rakkaudentunnustuksia tai rupeaa muuten ajattelemaan, että ”se on kyllästynyt minuun”;
  • miehet tulkitsevat asioihinsa puuttumisen ”häiritsemiseksi” ja määräilynhaluksi, kun nainen taas haluaa huolehtimalla osoittaa välittävänsä toisesta;
  • kun mies raskaan työpäivän jälkeen istahtaa koneelle surfailemaan ilman sen kummempia taka-ajatuksia, nainen ajattelee, että mies ei halua kertoa hänelle raskaan työpäivänsä ongelmista eikä siis enää rakasta häntä;
  • kun naisella on ollut rankka työpäivä, mies haluaa antaa hänelle tilaa rauhoittua, nainen taas tulkitsee tämän tahalliseksi välinpitämättömyydeksi (”hän ei enää rakasta minua”);
  • kun mies saa ulkomailta hyvän työtarjouksen, hän odottaa ilman muuta naisen lähtevän mukaan, nainen taas vastaavassa tilanteessa päättää ensiksi kysyä miehensä mielipidettä;
  • kun nainen on kertonut ongelmansa ja saanut mieheltä siihen vastauksen, hän loukkaantuu (”se ei edes antanut minun kertoa koko juttua, sanoi vain mielipiteensä asiaan niin kuin se olisi sillä selvä”), mies taas uskoo auttaneensa, kun kertoi toisen ongelmaan selvän ratkaisun.

Nämähän ovat niitä tilanteita, joista amerikkalaisissa perhe-sitcomeissa on vuosikymmenten ajan lypsetty huumoria. Eikä vain Amerikassa. Tulee etsimättä mieleen takavuosien kotimainen huumorisarja Ou nou!, jossa karismaattiset miesnäyttelijät, Peteliukset ja Vierikot ja kumppanit, käyttäytyivät kuin stereotyyppiset naiset, kiljahtelivat, huokailivat, kävivät pitkiä ja monisanaisia pohdintoja tunne-elämästä ja ihmissuhteista tai lässyttivät aamiaispöydässä terveellisen aterian tärkeydestä töihin lähdössä olevalle vaimolle, joka vastaa yksitavuisilla mörähdyksillä. Hillittömän hauskaa. Meillä on nimittäin vankat käsitykset siitä, millaista on naisten ja millaista miesten kommunikaatiokäyttäytyminen, ja niistä me haluamme pitää kiinni. Tutkimuksilla, jotka vahvistavat uskoamme siihen, että miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta, että naisilla on tippaleipä- ja miehillä putkiaivot, on loppumaton kysyntä, kun taas päinvastaista todistavat tutkimustulokset eivät millään näytä pääsevän lehtien tiedepalstoille (tästä on jo vuonna 2004 ilmestynyt todella valaiseva artikkeli The Chronicle of Higher Educationissa).

Deborah Tannenin kuuluisan ja kiistellyn You Just Don’t Understand -teoksen vanavedessä kulkevat suositut keittiöpsykologiset parisuhdeoppaat kertovat meille, että miehet ja naiset puhuvat eri kieliä eivätkä siksi ymmärrä toisiaan. Usein näissä oppaissa asia myös esitetään siten, että miesparat ovat ikään kuin kömpelömpiä ja kyvyttömiä käyttelemään kielellisiä keinoja ja että kommunikaation sujumisesta on siksi vastuussa nainen, jonka pitäisi ymmärtää, ottaa huomioon ja sopeutua. Tätähän on Suomessa tutkinut jo ajat sitten Liisa Tainio, joka väitöskirjassaan 2001 analysoi paitsi parisuhdeoppaita myös pariskuntien haastatteluja – löytämättä haastatteluaineistosta mitään tukea sille, että naiset ja miehet puhuisivat eri kieltä ja että tästä aiheutuisi ymmärtämisvaikeuksia. Ja jo tätäkin ennen, suomalaisen genderlingvistiikan tienraivaajateoksessa, Lea Laitisen toimittamassa artikkelikokoelmassa Isosuinen nainen (1988) Auli Hakulinen analysoi miesporukoiden keskusteluaineistoa ja osoitti, että luottamuksellisissa tilanteissa miehet voivat yhtä hyvin kuin naiset keskenään myös juoruilla, puhua tunteista, perheestä ja ihmissuhteista, huokailla ja käyttää semmoisia naistyypillisiä kielellisiä keinoja kuin sanaa ihana.

Samantapaista ovat tietenkin kertoneet myös 444.hu:n haastattelemat unkarilaiset kielentutkijat. László Kálmán muistuttaa, että miesten ja naisten välillä voi toki kielenkäytössä olla eroja, jotka johtuvat miesten ja naisten erilaisesta yhteiskunnallisesta asemasta, erilaisista elämäntilanteista, erilaisista odotuksista, kasvatuksesta jne., mutta eri asia on, miten tätä pitäisi kouluopetuksessa käsitellä. On suorastaan järkyttävää, että koululaisia ei opeteta analysoimaan ja kyseenalaistamaan stereotyyppisiä käsityksiä ja kliseitä, päivittelee Kálmán:

Nämä [väitteet] on ilmeisesti kirjoitettu pelkästään mahatuntumalla, tarkistamatta asiaa yhtään mistään. Jos kemian tai fysiikan oppikirjassa esitettäisiin samanlaisia valetieteellisiä kysymyksiä kuin tämä 11. luokan oppikirja tarjoaa miesten ja naisten kommunikaatiosta, se olisi kansainvälinen skandaali. Jos reaaliaineissa odotetaan oppikirjojen perustuvan tieteelliseen tietoon, miksi näin ei ole kielenopetuksessa?

Tohtoriopiskelija Norbert Bencze puolestaan, joka parhaillaan tekee väitöskirjatutkimusta kielenkäytöstä pikatreffeillä, vahvistaa 444.hu:lle, että monet kyselytehtävässä esitetyistä stereotypioista eivät kerta kaikkiaan edes pidä paikkaansa. Esimerkiksi puheenaiheen vaihtaminen tai minimipalautteilla vastaaminen keskustelussa on, sukupuolesta riippumatta, paljon monimutkaisempi juttu.

Kieliasioissahan tunnetusti jokainen on omasta mielestään asiantuntija. Kammottavaa mutua ja urbaanilegendaa kielestä ja kielistä on helppo löytää, ja joskus sitä pääsee oppikirjoihinkin, muuallakin kuin Unkarissa. Olen joskus kymmenkunta vuotta sitten törmännyt suomalaisessa maantiedon oppikirjassa Pohjois-Euroopan kielistä kertovaan virheitä ja väärinkäsityksiä vilisevään mutu-pakettiin – mutta asia lienee sittemmin korjattu, ja joka tapauksessa kyseessä oli maantiedon oppikirja. Alan varsinaisten ammattilaisten luulisi tietävän asiat paremmin. Suomalaiseen äidinkielen oppikirjaan en tässä kuvatun kaltaista ”tietokilpailua” todellakaan pystyisi kuvittelemaan.

Unkarissa sitä vastoin asiaa pahentaa entisestään oppikirjatuotannon poliittinen kehikko. Myös äidinkielen oppikirja on valjastettu opettamaan virallisen ideologian mukaista käsitystä sukupuolirooleista, mutta vielä pahempaa on, että tälle ei ole vaihtoehtoa, sillä myös oppikirjojen kustantaminen on omittu valtion monopoliksi. Unkarin äidinkielenopettajien liiton johtokunnan edustaja Mariann Schiller toteaa lopuksi:

Ei suurin ongelma ole se, että tämmöistä voi ilmestyä [oppi]kirjassa, vaan se, että tämä on ainoa oppikirja, josta koulussa saa opettaa, opettajat eivät voi valita toista sen tilalle.


Vapaata ilmaisua

28 heinäkuun, 2020

Suomenkin uutisiin pääsi viime viikon lopulla tieto Unkarin lehdistönvapauden kokemasta uusimmasta iskusta. Riippumaton uutisportaali Index.hu myytiin hallitusta lähellä olevalle liikemiehelle, ja sen päätoimittaja Szabolcs Dull erotettiin. Indexin ”uhanalaisuudesta” oli puhuttu Unkarissa jo pitkään, oli arveltu sen itsesensuroivan sisältöjään ja riippumattomuudestaan huolimatta varovan vallanpitäjien suututtamista. Tiedettiin, että milloin hyvänsä voi tapahtua se, mikä nyt tapahtui. Myös Indexin toimittajat ymmärsivät, että tässä ei ollut kysymys vain tavallisesta yrityskaupasta: uusi omistaja Miklós Vaszily oli aiemmin ollut mukana tuhoamassa uutisportaali Origoa, joka vuonna 2014 muutettiin hallituksen propagandatorveksi. Kun Dullin erottamisen jälkeen toimituksen protestiin ei vastattu, lähes koko Indexin toimitus – yli kahdeksankymmentä toimittajaa – sanoutui irti saman tien, ja perjantai-iltana useita tuhansia mielenosoittajia ilmestyi Budapestin kaduille osoittamaan mieltään Indexin puolesta.

Index.hu oli Unkarin laatujournalismin viimeisiä linnakkeita. Maassa, jossa uutismediaa ilmeisesti muutenkin seurataan vähemmän kuin Suomessa, Index oli tälle lehtiä lukevalle ja maailman tapahtumia seuraavalle yleisölle ensisijainen uutislähde. Se kattoi koko uutismedian kirjon maailmanpolitiikasta ja tiedeuutisista urheiluun ja viihdejulkkisten romansseihin. Index oli myös aikoinaan Unkarin mediamaisemassa poikkeuksellinen tulokas sikäli, että se ei ollut yhteydessä mihinkään poliittiseen puolueeseen tai suuntaukseen vaan kritisoi tarvittaessa kaikkia poliittisia toimijoita. Haastateltujen mielenosoittajien järkytys tiivistyi sanoihin nincs másik, ‘ei ole toista’.

Samoin kuin Népszabadság-lehden lakkauttamisen yhteydessä neljä vuotta sitten, nytkin Orbánin hallituksen puolustajat muualla maailmassa voivat yrittää väittää, että omistajanvaihdokset ja uudelleenjärjestelyt ovat vain vapaan markkinatalouden normaalia toimintaa. Näihin väitteisiin on vain vaikea uskoa, kun ajattelee asiaa niiden toimittajien kannalta, joiden ammattina ja uravalintana on ollut tehdä tasokasta journalismia yhdellä pienehköllä kielialueella ja jotka nyt olivat valmiita lähtemään pystypäin kilometritehtaalle, kohti epävarmaa tulevaisuutta. Heidän tuntemuksiaan ymmärtää toimittaja, entinen Unkarin yleisradioyhtiön MTV:n uutisankkuri ja talkshow-emäntä Kriszta D. Tóth, joka kirjoittaa johtamallaan WMN-sivustolla:

Kun nouset portaita pomon luokse irtisanoutumiskirje kädessä, koputat hänen oveensa, kerrot, miksi tulit, ja ojennat paperin, se on elämäsi tapahtumista ankarimpia, silloinkin, kun jo kovasti haluaisit lähteä. (…) Olen itse julkisen palvelun tv-yhtiön talossa kaksi kertaa noussut portaat johtokerrokseen erokirje kädessä. Ennen toista kertaa, tammikuussa 2013, kun tiesin, että näin ei todellakaan enää voi jatkua, maskin tytöt komensivat minua ottamaan Valeriana Relax -tabletin. Televisiossa jo tuolloin vallinneista oloista kertoo paljon se, että työvuorossa olevista kolmesta maskeeraajasta kahdella oli valeriaanaa mukanaan. (…) Astuin siis ovesta johtajan luokse, jolle tässä tragikomediassa oli annettu hyvän poliisin rooli. (…) Että mitäkö haluan, oman tuotantoyhtiön? Lisää palkkaa? Paremman aseman? Lupauksia? Ei kiitos, sanoin hänelle, tahtoisin olla rauhassa. Itseni kanssa. Haluan etäisyyttä teihin, läheisyyttä omaan alaani. ”Ja mitä nyt aiotte tehdä?” En tiedä. Kirjoitan. Hän ei ymmärtänyt, mitä sanoin. Lopulta nousimme seisomaan. Toimistosta poistuessani, vielä ennen oven avaamista, hän laski kätensä olkapäälleni, puristi sitä hieman ja katsoen minuun alaspäin, päätä pitempänä, sanoi: ”Kriszta pieni, nyt teidän taktiikkanne meni pieleen.” (…)

On seitsemän ja puoli vuotta siitä, kun astuin ulos tuosta toimistosta. Ja kun nyt perjantai-iltana katsoin videota Index-kollegojen ulosmarssista, tunsin jälleen olkapäälläni tuon kämmenen. Vallan käden.

Nämä ihmiset, tällä hetkellä noin kahdeksankymmentä, eivät tiedä, mitä huomenna seuraa. Heillä ei ole toista sopimusta pöydällä, ei uutta suunnitelmaa. He tietävät vain, että se, mikä nyt on, vaarantaa heidän ammatillisen ja inhimillisen integriteettinsä siinä määrin, että he eivät halua siihen suostua. Heillä ei ole omia varoja yhdessä pysymiseen ja työn jatkamiseen yhdessä. Heillä on vain lahjakkuutensa ja rohkeutensa, uskonsa johonkin, mitä kutsutaan journalismiksi ja mistä osa tästä kansasta ei suostu uskomaan, että sitä voisi harjoittaa muuten kuin valtiovaltaan mukautuen, aikataulussa saapuvien ukaasien mukaan ja/tai pelosta, vakaumuksesta tai opportunismista, sisäistetyn itsesensuurin ohjaamana. (…)

Ne, jotka aloittivat uransa samaan aikaan kuin minä, järjestelmänvaihdoksen aikoihin tai sen jälkeen. Puhtaalta pöydältä. Ilman puoluetaustaa tai vanhoja feodaalisosialistisia hyväveli-kytköksiä. Usein ulkomailla harjaantuneina, mukanaan satoja vuosia vanhoista demokratioista tuotua tietoa, periaatteita, niin kutsutut taiteen säännöt kaiken muun yläpuolelle asettaen. (…) Me kaikki lähdimme liikkeelle suurella innolla 90-luvun lopulla, vuosituhannen alussa, emmekä halunneet muuta kuin tehdä työmme hyvin. Kuten mukava, kokenut ja äärettömän lahjakas kollegani Balázs Weyer kirjoitti perjantai-iltaisessa Facebook-postauksessaan (joka ei ollut julkinen, joten toivon, että hän antaa anteeksi tämän siteerauksen):

”(…) Emme halunneet muuta kuin toimittaa hyviä uutisia, sellaisten sääntöjen mukaan, joita ilman toimiminen olisi toki ollut helpompaa mutta myös mieletöntä. Sillä uutismedian toimittaminen on kuin ruokailu, se on vain osaksi makuasia. On tiettyjä välttämättömiä aineksia ja toimintasääntöjä, joita ilman ruoka kerta kaikkiaan ei onnistu, siitä voi tulla jopa vaarallista. (…) Voi kiistellä siitä, mikä on kenenkin lempiruoka, mutta se on kiistämätöntä, että epäterveellisestä ruoasta tulee epäterveeksi ja myrkylliseen ruokaan voi kuolla. Tätä eivät ymmärrä ne, jotka eivät ymmärrä, ”miksi tästä oikein vouhotetaan”. Kuvitelkoot he olevansa kokkeina suositussa ravintolassa, jossa jonakin päivänä tulee voimaan käsky, että kaikkia elintarvikehygienian sääntöjä ei enää tarvitse noudattaa, ja kohta jo kaksi päivää vanhan lihapadan saa tarjota lihakeitoksi laimennettuna. Tämän jälkeen on jo selvää, että parin päivän päästä wieninleike tehdään rotasta, ja sitä sinä et enää halua olla kokkaamassa.”

Niin että tässä minä nyt istun, laimennetun lihasopan karvas maku suussani, ja konetta naputtaessani tunnen vallan käden meidän kaikkien olkapäillä. Enkä tiedä, mitä on tulossa. Toivon vain, että se ei olisi rotanlihasta tehty wieninleike.

***

Journalismin vapauden ja periaatteiden ohella paljon on viime aikoina puhuttu poliittisen keskustelun tyylistä, tasosta ja laadusta. Tänään Hesarin poliittinen toimituskin nosti esille Suomen oikeistopopulistien kielenkäytön ongelmat. Korkean tason poliittiset toimijat venyttävät loukkaavalla ja solvaavalla kielenkäytöllään jatkuvasti hyvän käytöksen ja normaalin sivistyneen poliittisen keskustelun rajoja.

Unkarilaisessa mediakuplassani on nyt jonkin aikaa keskusteltu uusimmasta haukkumasanasta libernyák, jonka ehkä voisi kääntää ”suvakiksi”. Se kuuluu niihin halventaviin termeihin, joita oikeistopopulistit aatteellisista vastustajistaan käyttävät. Suomessa puhutaan ”suvakeista” ja ”kukkahattutädeistä”, saksalaisella kielialueella nimitys on ”suvaitsevaiston” oletettuun itsetyytyväisyyteen viittaava Gutmensch, ”hyvis”. Halventavaa sävyä etsitään usein yhteyksistä toisiin, samoin oikeistopopulistien halveksimiin ihmisryhmiin. Viitataan esimerkiksi henkiseen jälkeenjääneisyyteen (”suvakki” assosioituu ”vajakkiin”, englanninkielisessä maailmassa on käytössä libtard). Tai seksuaaliseen poikkeavuuteen: ainakin virolaisessa kuplassani olen nähnyt nimikkeen tolerast, jonka taustalla on tietenkin pederast, kreikkalaisperäinen ”poikienrakastaja”, josta Venäjällä ja entisessä Neuvostoliitossa on tullut usein käytetty homoseksuaalien nimitys. Sentroopassa halventavia yhteyksiä löytyy kolmannestakin perinteisestä suunnasta. Unkarissa meikäläistä ”suvakkia” vastaava libsi assosioituu paitsi ”liberaaliin” poliittiseen näkemykseen myös sanaan bibsi, joka taas on kehitelmä vanhasta epäkorrektista juutalaisten nimityksestä biboldó (se puolestaan, kuten monet unkarin slangisanat, on kuulemma romanikielestä peräisin).

Perjantaiaamun radiopuheessaan pääministeri Orbán kommentoi tyytyväisenä EU:n äskettäisessä huippukokouksessa syntynyttä talousratkaisua, jonka Unkarin valtion mediaimperiumin viestimet tulkitsevat suureksi voitoksi. Ankarista, pitkälle yöhönkin venyneistä neuvotteluista kertoessaan Orbán innostui uhoamaan fyysisellä kestävyydellään: hän on ollut armeijassa ja vanhana urheilijana (Orbán pelasi nuorena jalkapalloa hartaasti ja vakavissaan) viettänyt ”puolet elämästään harjoitusleireillä ja pukuhuoneissa”. Siispä ”muutamia näistä libernyákeista, joiden kanssa minun piti väitellä, minä kannan vaikka selässäni”.

Nimitys libernyák sisältää siis ”liberaalin” lisäksi monista slaavilaisista ihmisryhmien ja -tyyppien nimityksistä (vaikkapa bosnyák, bosnialainen) tutun päätteen, mutta se assosioituu myös yhteen homoseksuaalien haukkumanimeen buzernyák. Asiayhteydestäkin on selvää, että Orbán käytti sanaa halveksivassa ja vähättelevässä mielessä. Tähän puuttui kielentutkija László Kálmán Facebook-postauksessaan, jota Unkarin mediassa on jo laajalti puitu:

Kielenkäytön yhtenä tehtävänä on ryhmään kuuluvuuden merkitseminen. On aina joukko sellaisia ilmauksia ja rakenteita, jotka luonnehtivat jonkin pienemmän tai suuremman ryhmän puhetapaa, ja niitä käyttämällä voimme ilmaista kuuluvamme tähän joukkoon (sama ilmiö näkyy myös pukeutumisessa). Amerikassa nigger-sanasta ei suinkaan tullut salonkikelvoton vain sattumalta vaan siksi, että sitä käyttivät kaikkein törkeimmät rasistit kaikkein halveksivimmassa merkityksessä, ja siksi se valkoisen ihmisen suusta kuultuna automaattisesti ilmaisi tähän joukkoon lukeutumista.

Monet eivät ehkä enää muista, että libernyák-sanan ensimmäinen julkinen esiintymä on peräisin listasta, jonka kokosivat HÖK:n aktivistit ehkä fuksileiriin osallistuvien opiskelijoiden luokittelemiseksi. [Vuonna 2013 julkisuuteen vuoti Excel-taulukko, johon äärioikeistolaisten käsissä olevan opiskelijajärjestön pojat seksistisesti ja rasistisesti olivat kommentoineet haastattelemiaan uusia opiskelijoita.] Sittemmin sanaa on käytetty julkisuudessa nimenomaan natsismiin vivahtavissa puheenvuoroissa, suuren halveksunnan ilmaisijana ja törkeään liberalismin vastaiseen kiihotukseen.

Jos tämmöistä sanaa käyttää pääministeri, joko tietoisesti tai vain lipsahduksena, silloin hän samastuu tähän ryhmään. En minä samasta häntä siihen vaan hän itse. ”Analyytikot” voivat puhua populismista, autokraattisista taipumuksista, nationalismista, mafiavaltiosta tai mistä hyvänsä, hän itse on täten luokitellut itsensä roskaväen pohjimmaiseksi.


Rottauutisia, osa 2

30 huhtikuun, 2019

Ennen kuin siirryn päivän varsinaiseen asiaan, on pakko jatkaa viimekertaisesta rottateemasta. Samaan aikaan kun oikeat eläinmaailmaan kuuluvat rotat leviävät ympäri Budapestin viemäreitä, kellareita ja roskiksia (koska pääkaupungin tuholaistorjunnan sai hoitaakseen pätevän sijasta sopiva firma), Unkarin politiikassa puhutaan vertauskuvallisista rotista. Tämän käynnisti muutama päivä sitten ATV-kanavan keskusteluohjelmassa vieraillut sosialistipuolue MSZP:n kansanedustaja Ildikó Bangóné Borbély (tai Borbély-Bangó, tai miten tämä unkarilainen nimityyppi nyt halutaan kirjoittaa: hänen oma sukunimensä on siis Borbély ja hän on ilmeisesti naimisissa Bangó-nimisen hemmon kanssa). Näin:

ATV: Jos viesti on niin selkeä ja yksiselitteinen, että EU:n rahoja varastetaan, ja hallitus, nykyinen hallitus varastaa EU:n rahoja, eikö niin, miten voi olla mahdollista, että Fidesz-puolueen kannatus jatkuvasti nousee?

Bangóné: Sanonpa vain yhden lauseen, kun kerran tuli sanotuksi: Unkarissa on paljon rottia. Kun kerran tämä rottateema on noussut esille täällä Budapestissa. Eikä vain Budapestissa.

ATV: Hyvä on, siis mitä tämä tarkoittaa?

Bangóné: Kukin ajatelkoon tästä niin kuin haluaa. Se pitäisi pysäyttää, myös tämä rottainvaasio, sillä ne pystyvät aiheuttamaan Unkarissa paljon vahinkoa, ja ovat jo aiheuttaneetkin viime aikoina.

Rottaongelman tai korruption sijasta on siis viime päivät julkisuudessa jauhettu siitä, keneen Bangóné Borbély oikein viittasi: tarkoittiko hän rotilla poliittisia päättäjiä, Fidesz-puoluetta vai peräti, varjelkoon, Fidesz-puoluetta äänestävää kansaa. Fidesz on tietenkin tarttunut tilaisuuteen ja päivitellyt julkisesti, miten sosialistit solvaavat ja halventavat miljoonia kunnon unkarilaisia. Muutaman päivän mietittyään MSZP on päättänyt tarttua savuavaan aseeseen ja julistaa, että todellakin voi puhua rottahallituksesta: rottia eivät ole harhaan johdetut äänestäjät vaan korruptoituneet, vihaa lietsovat, Unkarin aseman Euroopassa vaarantavat Fidesz-päättäjät. Muu unkarinkielinen media ja some sitten kiistelee siitä, kuka oikeasti on sanonut ketä rotaksi ja saako näin tehdä. Ilmeisesti tämä kielikuva – ihmisten vertaaminen rottiin – on niin väkevä, että se tappaa asiallisen poliittisen keskustelun kertalaakista.

***

Mutta tänään halusin varsinaisesti kirjoittaa Itävallan tapahtumista ja etenkin mediasta, erityisesti taas kerran suosikkitoimittajastani Armin Wolfista, jonka Itävallan yleisö tuntee yleisradioyhtiö ORFin tv-uutislähetysten (ZiB eli Zeit im Bild) ykkösankkurina. Nykyiselle hallitukselle ja etenkin koalition junioripuolueelle, oikeistopopulistien FPÖ:lle, parlamentaarisesti valvottu ORF on ollut piikki lihassa jo pitkään, ja tästä ärtymyksestä suuri osa henkilöityy Armin Wolfiin. Mokoma Rotfunk vasemmistolaisine ja kulttuurimarxistisine toimittajineen (polkupyöräilyä ja kiviterapiaa eivät ”perusitävaltalaiset” tietääkseni vielä ole tässä yhteydessä hoksanneet mainita) edustaa juuri sitä ”valehtelevaa ja mädättävää valtamediaa”, jonka sijasta FPÖ:ssä enemmän suositaan sen omia somekanavia tai hätätilassa myös skandaalinjanoista keltalehdistöä, kuten suosittua ja surullisenkuuluisaa Kronen Zeitungia. ORF:n suitsiminen myös sen itsenäistä rahoitusta rajoittamalla on FPÖ:n päätavoitteita; äskettäin puoluejohtaja Strache julisti taistelevansa kuin leijona lupamaksujen poistamisen puolesta.

ZiB-studiossa on viime viikkoina haastateltu kaikkien puolueiden eurovaalien kärkiehdokkaat, ja viime viikolla oli vuorossa FPÖ:n Harald Vilimsky. Tästä haastattelusta nousikin melkoinen äläkkä; pääkohdat kertoo Wolf blogissaan, ja saksantaitoiset löytävät koko haastattelun transkription täältä. Jo ennen tätä haastattelua oli hallituspuolueiden kesken koettu eräänlainen pieni koalitiokriisi, jonka virikkeenä olivat viime postauksessani kuvaillun Braunaun rottarunon lisäksi myös viime päivinä paljastuneet FPÖ:n johtoportaan suhteet äärioikeistolaisiin identitääreihin (”hipsterifasisteihin”, kuten heitä joskus kutsutaan).

Samaan aikaan kierteli itävaltalaisessa somessa Steiermarkin osavaltion FPÖ:n nuorisojärjestön levittämä kuva: ”Traditio lyö migraation!” Kuvassa etualalla kansainvälisiä käsimerkkejä näyttelee Steiermarkin vaakunaeläin, 1100-luvulta lähtien (kyllä!) tunnettu ”punasarvinen hopeapantteri” (kyllä!), ja sen takana poseeraa iloisena nuori, hm, arjalaisen näköinen pariskunta kansallispuvussa. Taustalla kohoaa uhkaavia islamin symboleja, ja nuorenparin ympärillä liikehtii harmaita häijynnäköisiä olentoja, jotka ilmeisesti edustavat maahanmuuton vaaroja.

Nämä kuvan hahmot Wolf studiossa näytti Vilimskylle, eikä tämä nähnyt kuvassa mitään rasistista tai moitittavaa. (“Vanha juttu, ei tuo Steiermarkissa ketään kiihdytä… Mitä pahaa tuossa on?”). Niinpä Wolf halusi kysyä, mitä mieltä Vilimsky on erityisesti etualalla näkyvän koukkunokkaisen tyypin yhtäläisyyksistä natsiajan juutalaiskarikatyyreihin. (Näistä ZiB:n graafikko oli valinnut esimerkiksi natsien propagandalehti Der Stürmerin kannessa aikoinaan kuvatun ahneen juutalaisroiston.) Tästäkös Vilimsky hermostui.

“Siis tämmöisen rinnakkaisuuden näkeminen, herra Wolf, tämä on törkeyden huippu. Kun te otatte tähän Stürmeristä kuvan, asetatte sen nuorisojulisteen rinnalle ja synnytätte vaikutelman, että me olisimme lähellä kansallissosialismia … tämä on jotakin, mikä ei voi jäädä ilman seurauksia. (…) Tämä on ylipäätään jotakin, mitä en ole vielä koskaan ORF:ssa kokenut. Tämä on pohjanoteeraus. Tämä, mitä te, herra Wolf, teette, on kaikkien rajojen tuolla puolen… Minusta tämä on kertakaikkinen skandaali.”

Haastattelu kuitenkin jatkui; Wolf ehti vielä kysyä muun muassa Vilimskyn maksetuista ilmoituksista äärioikeistolaisten lehdessä, FPÖ:n tunnetusti läheisistä Venäjä-suhteista ja sopimuksesta Putinin “Yhtenäisen Venäjän” kanssa – se ei kuulemma ole yhteistyösopimus vaan vain “Memorandum of Understanding” – sekä sitoutumattoman FPÖ-ulkoministerin Karin Kneisslin asemasta. Kneissl, Lähi-Idän asiantuntija ja arabisti, joka taannoin kohautti kutsumalla itsensä Vladimir Putinin vieraaksi häihinsä, ei ole suostunut kertomaan, äänestääkö eurovaaleissa itse FPÖ:tä, ja puolueen väitetään harkitsevan hänelle potkuja – tämän Vilimsky kuitenkin kiisti.

Haastattelu päättyi kohteliaisiin kiitoksiin ja hyvästelyihin, mutta asia ei todellakaan jäänyt tähän. Seuraavana päivänä Vilimsky kertoi lehdistölle, että jos hän olisi ORF:n pääjohtaja, hän antaisi Wolfille oitis kenkää. FPÖ:n johtaja ja varaliittokansleri HC Strache nimitti haastattelua ”vastenmieliseksi”, ja entinen tv-toimittaja ja tv-kasvo Ursula Stenzel, joka vaikutettuaan ensin pitkään konservatiivipuolue ÖVP:ssa eräänlaisena Itävallan Eva-Riitta Siitosena loikkasi FPÖ:n riveihin, vertasi Wolfin haastattelua natsien ”kansantuomioistuimeen”. Itse ORF:n hallintoneuvoston puheenjohtaja, FPÖ:n Norbert Steger, ehdotti Wolfille määräaikaista vapaaehtoista jäähyä ja piti hänen Vilimskylle esittämäänsä kysymystä ”perverssinä”. Wolf itse lähti haastattelun jälkeen muutaman päivän lomamatkalle. Sen aikana hänen virtuaaliset postilaatikkonsa täyttyivät viesteistä, joista ylivoimaisesti suurin osa oli kiittäviä ja kannustavia – näin hän kertoo blogissaan – mutta sekaan mahtui myös erään herrasmiehen koko nimellään lähettämä kannanotto: “Terve miksi te ette ole vielä saanut orfilta potkuja senkin. Rotta paska huoran penikka.”

Palasimme rottateemaan tai asiallisen poliittisen keskustelun puutteeseen. Olisi taas niin helppo jäädä ruotimaan sanojen ja ilmausten loukkaavuutta tai päivittelemään julkisen keskustelun raaistumista, pohtimaan, kuka saa sanoa kenelle miten pahasti ja miksi. Tämä ehkä liittyy siihenkin, että monien ihmisten käsitys kielestä on eräänlaisen magian leimaama: ikään kuin kuviteltaisiin kielen nousevan suoraan todellisuudesta, sanojen olevan jonkinlaisessa luonnollisessa suhteessa kuvaamiinsa ilmiöihin. Mutta oikeastihan kyse ei ole siitä, saako ihmistä verrata rottaan. Ei myöskään siitä, saako toimittaja jäädä jankkaamaan joistakin pilapiirroksista ja niissä esiintyvien hahmojen nenän käyryysasteesta (koukkunenäisiä hahmoja esittävistä pilapiirroksistahan on FPÖ:n johdon yhteydessä ollut puhetta ennenkin) vai pitääkö hänen keskustella haastateltavan poliitikon kanssa tämän keskeisistä vaaliteemoista (kuten Wolf haastattelun loppupuolella latasi Vilimskylle: ”Te yritätte pitää vaalipuhetta. Se ei nyt onnistu.”).

Armin Wolf käytti toimittajan vapautta tarttuakseen kipeään teemaan: demokraattisena puolueena esiintyvän FPÖ:n läheisiin vaikka pontevasti kiistettyihin suhteisiin uusnatsismin tai natsismin perinnön kanssa. Puolueen nuorisojärjestön RFJ:n kotisivulla komeilevassa piirroksessa (se löytyy Steiermarkin RFJ:n sivulta edelleen) olennaista ei ole se, minkämuotoisia neniä piirtäjä saa piirtää, vaan se, minkälaisilla keinoilla puolue pyrkii vetoamaan ja vaikuttamaan ja minkälaiseen yleisöön. Se älähdys, jonka vertaus natsiajan kuvakieleen FPÖ:n ja sen kannattajien riveissä nostatti, osoittaa, että kalikka on kalahtanut. Ja tästä viime kädessä on kysymys: yleisön oikeudesta riippumattomaan tiedonvälitykseen, ja toimittajan vapaudesta heiluttaa kalikkaa ja tehdä juuri niitä kysymyksiä, jotka saavat haastateltavan hermostumaan. Sanat ovat tekoja.


Menipäs viraaliksi

9 syyskuun, 2018

Pari viimeistä blogahdusta on tullut omistettua kielisukulaisuuden kysymyksille, jotka ovat monille kielentutkijoillekin yllättävän vaikeita ymmärtää mutta Unkarissa tämän lisäksi oudosti politisoituneita ja siksi käsittämättömän kipeitä. Ja pari päivää sitten, kun taas törmäsin uutiseen siitä, mitä pääministeri Orbán on kirgiisien luona kyläillessään lausunut unkarin kielen sukulaisuussuhteista, päässäni napsahti ja parissa minuutissa tekaisin tämmöisen väritetyn version Orbánin möläytyksestä:

“Me elämme Unkarissa, olemme unkarilaisia, puhumme unkaria, tämä on ainutlaatuinen ja erikoinen kieli, joka on sukua turkkilaiskielille.”

Näyttökuva 2018-09-05 kello 21.32.50

En siis tehnyt sen kummempaa kuin mitä kuka hyvänsä pari fennougristiikan peruskurssia opiskellut, lukutaitoinen ja joskus vähän etymologisia sanakirjoja katsellut ihminen voisi tehdä. Väritin Orbánin lausahduksesta vihreällä kaikki ne sanat ja päätteet, joiden alalla yleisesti katsotaan olevan suomalais-ugrilaista tai, no, ainakin ugrilaista perua, ja muihin lisäsin lonkalta pari värikoodia.

Turkkilaisten oma nimitys on luullakseni turkkilaisperäinen, ja sanan ország ‘maa, valtakunta’ alkuosa lienee alkuaan sama sana kuin úr ‘herra’; sen suhteen minusta Ulla-Maija Forsbergin yhdessä takavuosien esitelmässä kuulemani arvelu, että sana olisi iranilaista perua samoin kuin vaikkapa mordvan azoro ‘herra, isäntä’, on uskottavampi kuin vanhemmissa etymologisissa sanakirjoissa pyörivä suomalais-ugrilainen etymologia. (Näitä iranilaisperäisiä kulttuurisanoja unkarissa on muitakin, kuten asszony ‘rouva’, arany ‘kulta’ tai sör ‘olut’.) Sinisellä väritin slaavilaisen lainasanan beszél, ‘puhua’ – tosin virtuaalikynä lipsahti, sillä itse asiassa on vanha suomalais-ugrilainen johdin eikä kuulu slaavilaiseen kantasanaan. (Slaavilainen beseda merkitsee mm. keskustelua, juttelua, myös jonkinlaista hauskanpitotilaisuutta tai illanviettoa, kuten pohjoisvenäläisistä murteista karjalaan lainautunut be(s)soda.)

Mustiksi jäivät rokon ‘sukulainen’ sekä abstraktisubstantiivien johdin -ság/-szág. Ensinmainittua näkee vanhoissa etymologisissa sanakirjoissa yhdistettävän suomen rakas-sanaan, joka kuitenkin on pikemminkin germaaninen laina, samaa kantaa kuin saksan frech tai ruotsin fräck ‘röyhkeä’; se on meillä alkuaan tarkoittanut jotain sellaista kuin ‘ahne, himokas’. Unkarin rokon on siis jotain muuta perua. Johdin -ság/-szág (tai etuvokaalisena -ség/-szég) palautunee johonkin substantiiviin, mutta mihin, se on epäselvää, ja siksi epäselvää on myös sen suomalais-ugrilaisuus.

Kaikkein kyseenalaisin on inessiivipäätteessä -ban/-ben (rokonságban ‘sukulaisuudessa’) piileskelevä vanha ‘sisusta, sisäosaa’ merkinnyt substantiivi, nykyunkarissa bél ‘suoli’. Jossain hieman obskyyrissä lähteessä sille tarjotaan turkkilaista etymologiaa suomalais-ugrilaisen rinnalle, ja siksi halusin olla jalomielinen ja värittää edes tämän inessiivipäätteen alkuosan turkinpunaiseksi. Lopun -n on tietenkin ikivanha suomalais-ugrilainen lokatiivipääte, sama kuin vaikkapa suomen sanassa kotona.

Joka tapauksessa olennaista on, että suomalais-ugrilaista perua ovat unkarin monet tärkeät perussanat (él ‘elää’, vagy-/val- ‘olla’ sekä áll ‘seistä’, jolla ei satu olemaan suomessa vastinetta; mi ‘me’ tai nyelv ‘kieli’, jolla samoin ei ole varmaa vastinetta suomen yleiskielessä mutta kylläkin esimerkiksi saamessa: njálbmi ‘suu’). Unkarilaisten oma nimitys magyar on alkuosaltaan samaa kantaa heidän lähimpien kielisukulaistensa Siperian mansien eli vogulien oman nimityksen kanssa, loppuosaa näkee etymologisissa sanakirjoissa yhdistettävän suomen ylkä ~ yrkä -sanaan, jolla on ’poikaa, nuorukaista’ tms. merkitseviä vastineita muissakin sukukielissä. Suomalais-ugrilaisia ovat myös useimmat päätteet ja johtimet. Ja kun tuotetaan tällaista tahallisen naiivin yksinkertaista kieltä, missä sormella osoittaen väännetään perusasioita rautalangasta, niin noiden vanhojen perussanojen sekä niistä samoin enimmäkseen ikivanhoilla johtimilla muodostettujen johdosten osuus nousee korkeaksi. Jostakin toisesta tekstilajista tai aiheesta olisi helposti saanut aikaan tekstinpätkän, jossa esimerkiksi turkkilais- tai slaavilaisperäistä sanastoa olisi ollut paljon runsaammin.

Siispä tämä kaunis värikuvio onkin oikeasti vähän harhaanjohtava. Sukulaisuutta ei nimittäin osoita sukulaissanojen määrä sinänsä: suomalais-ugrilaista sanastoa ei lukumääräisesti unkarissa niin kamalasti ole, vaikka juoksevassa tekstissä määrää toki lisääkin näiden sanojen ja niiden johdannaisten keskeisyys. Sukulaisuus merkitsee sitä ja vain sitä, että nämä keskeiset sanat, johtimet ja taivutuspäätteet voidaan säännönmukaisesti palauttaa yhteisiin alkumuotoihin muiden sukukielten kanssa ja että näitä säännöllisiä vastaavuuksia löytyy perussanastosta riittävästi, että yhteisen kantakielen oletus olisi uskottava. Kuvioni ei siis ”todista” kielisukulaisuutta vaan vain havainnollistaa yhtä todistusketjun lenkeistä.

Menin onneton kuitenkin postaamaan tämän värikuvioni Facebook-seinälleni täysin julkisena, ja leviämäänhän se lähti. Tällä hetkellä jakoja ja kommentteja kilahtelee jatkuvasti lisää. Ja koska journalismi Unkarissakin entistä enemmän merkitsee juttujen tekemistä siitä, mikä somessa leviää, niin tähän mennessä ainakin 444.hu, HVGIndex ja 168 Óra (samoin kuin Itävallan puolella ORFin unkarinkielinen toimitus!) ovat uutisoineet siitä, miten “Wienissä asuva suomalainen kielentutkija kumosi Viktor Orbánin väitteen tämän omin sanoin”. Tai jopa, niin kuin yksi oppositioryhmä FB-jakonsa saatesanoissa kertoo, ”suomalainen kielentutkija pyyhki lattiaa Unkarin pääministerillä”. Lukuisat somekuplani asukit, joilla on jotakin hampaankolossa Orbánia ja hänen hallitustaan vastaan, näkevät tässä tietenkin ennen kaikkea tukea omille poliittisille mielipiteilleen. Muuan 444.hu:n kommentoija täydensi värikoodien listaa: ”ja oranssinkeltaisella [Fidesz-puolueen tunnusväri] on merkitty ne kohdat, joissa Orbán puhui totta”. Toiset sarkastiset kommentoijat hymähtelevät, että wieniläisen migrantin (ja varmaan myös Sorosin palkkasoturin) piipityksistä ei pääministeri paljoa tule perustamaan, varsinkaan, kun ei tunnetusti välitä naisjutuista.

Kommentteja on alkuperäiseen postaukseen sekä sen jakoihin ja uutisiin tullut myös aivan toisesta todellisuudesta, sieltä, missä suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus on pelkkä Habsburgien ja sittemmin kommunistien ilkeä salajuoni unkarilaisten päänmenoksi ja heidän todellisen, kunniakkaan esihistoriansa häivyttämiseksi. Näin tietää herra, jonka Facebook-profiilin julkisesta osasta ei selviä juuri muuta kuin että hän on jostain syystä valinnut kansikuvakseen bodattua ylävartaloa(an) esittävän kuvan:

okadek

”Tuo oksettava suomalais-ugrilaisteoria on kumottu jo aikaa päiviä… turhaan pinnistelette onnettomat…. hyvä olisi jos valheiden sijasta lopultakin toisitte totuuden julki surkeat roistot….”

Väkevästi oikeinkirjoitusrajoitteinen foliopipoveikko puolestaan todistaa:

foliopipo

Mitä tämä typerä suomalaisugrilainen sukulaisuus on Unkarin kieli on vaikuttava [???] kieli sillä ei ole mitään tekemistä Suomen kielen kanssa tämän Suomalaisugrilainen typeryys on Habsburgien keksintöä . Me olemme Skyyttejä aikoinaan Paavi UrbanusV puhutteli meitä näin Rakkaat Unkarilaiset veljeni Kuninkaalliset Skyytit . Geeni tutkimuskin todistaa sen. R1a geeniä on löydetty 2010 Koreastakin haudoista ,mutta myös Idän Hunneilta . Sanopas Johanna Lakso nimesikin on vaihdettu [???] millon oli Suomalaisilla Haukka ja Hirvi [viittaus unkarilaisten alkuperälegendojen petolintuun ja ihmehirveen, jotka ovat arojen paimentolaiskansojen tyypillisiä ”toteemieläimiä”] . Tämä Suomalaisugrilainen hölmöily vuotaa pahasti. (Toinen kommentoija: ”En ole tämän postauksen kirjoittaja, mutta herralta menevät nyt sekaisin geneettinen ja kielisukulaisuus.”) Sanoppas miten on mahdollista se että miten voi olla että missä kyseinen Kansa elää niin sen kieli ei muodostu siellä.

Myöhemmissä puheenvuoroissaan kyseinen elämänkoululainen pääsee myös hänelle hyvin tärkeään uskonasiaan eli unkarilaisissa esoteriapiireissä suosittuun ajatukseen siitä, että maapallon sydäntšakra, siis jonkinlainen yliluonnollinen energiakeskus, sijaitsee Unkarissa, tarkemmin sanoen Dobogókőssä Pilisin kukkuloilla, Tonavan mutkassa Budapestin ja Esztergomin välillä. Ehkä tämän takia hänelle on mahdoton ajatus, että unkarilaiset ja heidän kielensä olisivat ”kotoisin” jostakin muualta.

Monista muistakin kommenteista käy ilmi, että uskomus kielen ja kansan ykseyteen – etnolingvistinen oletus, niin kuin sitä alan tutkijat toisinaan nimittävät – istuu Unkarin kansan syvissä riveissä todella lujassa. Suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus siis merkitsee ”suomalais-ugrilaista alkuperää”. Tämä ”alkuperä” ei tietenkään sovi yhteen hunnilais-skyyttiläis-sumerilaisten ynnä muiden vaihtoehtoteorioiden kanssa, Egyptistä Etelä-Amerikkaan ja ulkoavaruuteen asti. (Niin juuri. Joissakin esoteriapiireissä uskotaan vakaasti, että unkarilaisten esi-isät ovat tulleet Siriuksesta, ja siksi heillä on DNA:ssaan ylimääräinen kierre.) Mutta kiperämpi juttu on, että toisten mielestä suomalais-ugrilainen alkuperä sulkee pois kaiken muunkin, mitä kansallisromantiikan ajoista saakka on opetettu kansallisena esi- ja varhaishistoriana, aina Tapani Pyhää myöten. Suomalais-ugrilaisuus on epäkansallismielistä, ja siksi sitä pitää vastustaa.

Surullisinta tietenkin näin kielentutkijan näkökulmasta on se, että kielisukulaisuuden olemusta ei edes haluta ymmärtää. Oikeastihan unkarilaisten esihistoriaan ja identiteettiin mahtuisivat hyvin rinnakkain sekä kaukainen kielisukulaisuus suomalaisten ja muiden suomalais-ugrilaisten kanssa että ne myöhemmät vaiheet, jotka ovat jättäneet syviä jälkiä myös unkarin kieleen mutta ennen kaikkea unkarilaisten kulttuuriin ja geeniperimään. Turkkilaiset tai slaavilaiset lainasanat eivät ole parempia tai huonompia kuin perityt suomalais-ugrilaiset, ne ovat vain eri asia. Eikä unkarin kielen katkeamaton suomalais-ugrilainen sukulinja ole parempi tai huonompi asia kuin unkarilaisten esihistoria arojen hevospaimentolaisina tai unkarilaisten myöhemmät vaiheet siinä itäisen Keski-Euroopan suuressa geenisekoittimessa, josta nykyisten unkarilaisten fyysinen perintömassa enimmäkseen on peräisin. Näistä olisi myös Viktor Orbán voinut poimia esiin soveltuvia näkökohtia milloin mitäkin ulkomaanvierailuaan varten – eikä hänen olisi välttämättä tarvinnut möläytellä älyttömyyksiä niin spesifistä ja väärinymmärryksille alttiista käsitteestä kuin kielisukulaisuus.


”Luke, meríts az Erőből!”

13 heinäkuun, 2018

Otsikko on sitaatti Tähtien sodan unkarinkielisestä versiosta. Tutustuin tähän maailmaan ensimmäistä kertaa kauan sitten Unkarissa opiskellessani, kun ensimmäinen tarina Luke Skywalkerin ja kumppanien seikkailuista tuli sikäläisestä teeveestä. Tietenkin unkariksi dubattuna, koska niin on maan tapa. Tulikirjaimin piirtyi muistiini muutama tuontapainen repliikki. On nimittäin niin, että englanniksi sitä on tottunut kuulemaan ja lukemaan kaikenlaisia hassuja viihde- ja fantasiakulttuurin tunteellisia naiiviuksia, mutta kun ne kuulee jonkun oikean ihmisen lausumana ei-englanninkielisenä versiona, niiden epäuskottavuus kerta kaikkiaan iskee kuin nyrkki palleaan. Asiaa ei paranna alkuperäistäkin ylätyylisempi käännös: meríts az Erőből, kirjaimellisesti ‘ammenna Voimasta’, ei ole yhtään sen vähemmän hassu kuin use the Force, päinvastoin. Ei-englanniksi käännetyt vuorosanat myös väkisinkin assosioituvat kohdekieliseen kulttuuritaustaan paljon lujemmin kuin vieraalla kielellä kuullut. Kun kyseisessä leffassa toivotettiin: Az Erő legyen veletek (‘Voima olkoon kanssanne’), teeveen ohi kulkeva kaverini äiti jatkoi pilkallisesti tuhahtaen: És a te lelkeddel! (‘Niin myös sinun henkesi kanssa!’)

Tuota Tähtien sota -kokemusta olen usein kuvaillut, kun tulee puheeksi keskieurooppalainen käytäntö, vieraskielisten tv-ohjelmien ja elokuvien dubbaaminen. Saksalaisella kielialueella matkailleet suomalaisethan sitä jaksavat huvittuneina hämmästellä: teeveessä Stallone puhuu saksaa, Depardieu puhuu saksaa, toisessa maailmansodassa Normandiaan maihinnousevat liittoutuneiden sotilaat puhuvat saksaa… Paitsi saksankielisellä alueella myös Unkarissa vieraskieliset elokuvat ja tv-ohjelmat on ilmeisesti dubattu jo maailman sivu, ja unkarilaisten kollegojen kanssa olen käynyt aiheesta monta kiivasta keskustelua. Ja kuullut moneen kertaan kaikki tavallisimmat puolustelut.

Ensinnäkin: elokuvathan on usein joka tapauksessa jälkiäänitetty studiossa, joten niissä kuuluva puhe ei siinä mielessä ole ”autenttista”. Toiseksi: dubbaus on oma taiteenlajinsa, ja jos dubattu versio on tehty hyvin, se voi olla ”parempi kuin alkuperäinen”. (Hm. Entä jos näyttelijät pantaisiin esiintymään naamarit kasvoilla ja selitettäisiin, että naamari on kauniimpi kuin näyttelijän oma naama… Ilmeisesti näyttelijän alkuperäisellä äänellä tai kulttuuriympäristöön kuuluvalla kielellä ei ole mitään merkitystä? Ei edes silloin, kun näyttelijä on kuuluisa kyvystään hallita eri kielimuotoja ja aksentteja, kuten vaikkapa Meryl Streep brittiläisittäin puhuvana Margaret Thatcherina?) Kolmanneksi: tekstit pilaavat visuaalisen elämyksen ja niiden lukeminen vie huomion elokuvan katsomiselta. (Niinpä niin, jos ihminen ei ole oppinut riittävän sujuvaa tekstienlukutaitoa, jollaisen hallitsee jo lähes jokainen alakouluikäinen suomalainen. Olen todellakin kuullut aikuisten keskieurooppalaisten uikuttavan, että ”eihän niitä tekstejä millään ehdi lukea”.)

Neljättä pääargumenttia ei näissä keskusteluissa usein kuule, mutta nyt sen on tuonut julki Unkarin dubbaajien liitto. Nimittäin: Unkarin Kansallisen kilpailukyvyn neuvosto (Nemzeti Versenyképességi Tanács), hallituksen lokakuussa 2016 perustama asiantuntijaelin, on puuttunut unkarilaisten tunnetusti heikon kielitaidon ongelmaan (josta kirjoitin jo aiemmin täällä) ehdottamalla, että vieraiden kielten oppimisen edistämiseksi elokuvien tekstitystä tulisi suosia aiempaa enemmän. Tutkimukset nimittäin osoittavat, että jostain syystä esimerkiksi Pohjoismaissa, missä elokuvat yleensä tekstitetään, ihmiset osaavat paremmin englantia ja muitakin vieraita kieliä. Tämän johdosta (asiasta uutisoi 444.hu-sivusto) dubbausalan järjestö SziDoSz – Szinkron Alapszervezet antoi kiukkuisen julkilausuman. Ja tämä liitto edustaa yhteensä tuhansia alan työtekijöitä, ei vain ääninäyttelijöitä vaan myös ohjaajia, tuottajia ja tekniikan ammattilaisia. Kysymys on heidän toimeentulostaan ja eduistaan, sillä dubbaus on melkoinen bisnes.

SziDoSz ensinnäkin muistuttaa, että kielitaito ei suoraan riipu tekstityksestä: myös dubbausmaissa Saksassa, Belgiassa ja Sveitsissä osataan hyvin vieraita kieliä. Kielitaitoisessa Skandinaviassa taas televisiosisällöistä suurin osa on kotimaista tuotantoa (!) eli dubbausta tai tekstitystä ei tarvita. Sitä paitsi maailman elokuvataide ei muodostu vain englannin-, ranskan- ja saksankielisistä filmeistä. (Eipä todellakaan. Mutta eikö kielenoppimisen ohella se ole arvo sinänsä, että elokuvissa ja televisiossa voi kuulla outojakin kieliä ja saada paremman kuvan maailman kielellisestä monimuotoisuudesta? Entäpä muuten monikielisistä ihmisistä ja ympäristöistä kertovat elokuvat ja tv-ohjelmat, joissa useiden kielten läsnäolo ja ihmisten monikielisyys kuuluu tarinaan? En halua edes ajatella, miten esimerkiksi Tarantinon Kunniattomat paskiaiset tai Iñárritun Babel on dubbausmaissa toteutettu…)

Edelleen: Unkarissa on dubattu niin kauan kuin tv-ohjelmia on tehty, yli 80 vuotta siis. Unkarissa kuten monissa muissakin maissa dubbaus on siis osa kansallista kulttuuriperintöä:

Joidenkin legendaaristen unkarilaisten näyttelijöiden ääni on sulautunut ja yhä sulautuu yhteen ulkomaisten huippunäyttelijöiden kasvojen kanssa, ja joitakin loistavasti onnistuneita käännösrepliikkejä jostain suositusta elokuvasta tai sarjasta siteeraavat päivittäin miljoonat. Tasokkaaseen tai vaikka ”kehnoonkin” unkarilaiseen dubbaukseen on meillä kaikilla tunnesuhde, sillä se on osa jokapäiväistä kulttuuriamme. Ei pidä myöskään unohtaa, että suurelle osalle väestöstä – myös rajojemme takana – dramatisoitu teksti, tyylitelty puhe on tuttua vain dubatuista elokuvista. Toisin sanoen: ilman dubattuja elokuvia maailmanlaajuinen repertoaari, ulkomailla luodut kulttuuriarvot muuttuisivat täysin saavuttamattomiksi suurelle osalle Unkarin yhteiskuntaa.

SziDoSz ei vastusta tekstitettyjen elokuvien runsaampaa tarjontaa mutta vaatii valinnanvapauden säilyttämistä. Unkarilainen dubbaus tulisi järjestön mielestä turvata lailla. Näin suojeltaisiin (ja nämä ovat sinänsä aivan aiheellisia näkökohtia) myös näkö- ja lukemisvaikeuksista kärsivien tai rajantakaisten unkarilaisvähemmistöjen etuja.

Hm. Siinä dubbaajat varmasti ovat oikeassa, että dubbaus on osa kulttuuria, ja siihen tottuneiden voi olla vaikeaa tai mahdotonta oppia sujuvasti katselemaan tekstitettyjä elokuvia. Ei myöskään alkukielisten elokuvien katselu sinänsä takaa vieraiden kielten, edes The Vieraan Kielen taidon kehittymistä. Unkarilaisten kielitaidottomuuden pääsyyt ovat muualla kuin teeveeruudussa tai valkokankaalla: koulujen kieltenopetuksessa on jotain tehty pahasti väärin jo kymmenien vuosien ajan, eikä tähän ole nykyisellä opetuspolitiikalla parannusta luvassa. Minusta tärkeimmät perusteet tekstitykselle ovat muualla: elokuvien tekstittäminen kehittää lukutaitoa, alkukielten ja kielten moninaisuuden kuuleminen on olennainen osa eurooppalaisen ihmisen kielellistä yleissivistystä, ja näyttelijän oma ääni ja sen käyttö kuuluu elimellisesti näyttelijäntyöhön ja elokuvaan. Paljon kyllä tulee vettä virtaamaan Tonavassa, ennen kuin sentrooppalainen tämän ymmärtää.

Ja palatakseni Tähtien sodan maailmaan: jos kerran sankarit pannaan puhumaan unkaria, miksi ei ideaa kehiteltäisi loppuun saakka? Näin teki muutama vuosi sitten graafikko Ádám Márton Marton, jonka unkarilaisen kansantaiteen inspiroimat kuvat Taivaankulkija-Luukkaan (Égbenjáró Lukács), Yksinäisen Juhanin (Magányos János), prinsessa Lillan, Kultamiehen ja kumppanien seikkailuista, unkarilaisten kansansatujen kieltä noudattelevine tekstityksineen, ovat siitä pitäen kiertäneet unkarinkielistä Internetiä.

atyad_kardja.jpg

Piankos Vanha Roope selvitti Pikkumyllyyn piilotetun salasanoman, ja pyysi sitten Luukasta auttamaan pulaan joutuneen prinsessa Lillan Lohikäärmeen kynsistä. Turvaksi hän antoi Luukkaan isän lumotun perintömiekan, josta olisi vastaisissa seikkailuissa niin suuri apu ettei paremmasta väliä. ”Kas tässä poikani, taattovainaasi miekka. Leikkaa sotilaita kuin Savolainen saippuaa!”

lilla_börtönben.jpg

“Kovin olet vähäinen varreltasi soturiksi!” – “Enhän minä mikään soturi ole! Tulin vain neitiä tästä pinteestä pelastamaan!”

(Lisää kuvia tekijän FB-sivulla.)

 


Tieto on valtaa?

25 huhtikuun, 2018

(Also in ”English”.)

Minulla ei oikeasti olisi yhtään aikaa blogata, kun on paljon muita kiireitä. Mutta Unkarin uuden hallituksen eli Orbánin nelosen ministerit alkavat ilmeisesti olla selvillä, ja tätä on nyt pakko kommentoida.

Luettelon uusista ministereistä vuoti julkisuuteen Figyelő-viikkolehti, jonka nykyään omistaa tässä blogissakin monesti esillä ollut Mária Schmidt, Orbánin hovihistorioitsija. Omassa mediakuplassani listaa siis pidetään varsin luotettavana, vaikka virallinen vahvistus vielä puuttuukin. Orbánin kilpailevina perintöprinsseinä pidettyjen kansliaministeri János ”Tutkanpaljastin” Lázárin ja ”propagandaministeri” Antal ”Helikopteri” Rogánin kilpailuasetelma näyttää toistaiseksi ratkenneen niin, että Lázár väistyy, Rogánille on luvassa lisää uusia tehtäviä. Ilmeisesti myös sisäministeri Sándor ”Siirtykää toiseen autoon” Pintér ja ulkoministeri Péter ”Kiukkuinen kakadu” Szíjjártó jäävät tehtäviinsä, eikä varapääministeri Zsolt ”Poronmetsästäjä” Semjénin mahdollisesta väistymisestä ainakaan vielä tiedetä mitään.

Lähtijöiden listalla taas ovat ainakin salkuton ministeri Lajos ”Äitini ei ole bulvaani” Kósa, puolustusministeri István Simicskó, maatalousministeri Sándor Fazekas sekä kansallisen kehityksen ministeri Miklós Seszták. Viimeksi mainitun seuraajaksi uumoillaan Andrea Bártfai-Mágeria, joka viimeksi on toiminut hallituksen virallisen tiedotuslehden Magyar Közlönyn palveluksessa ja sitä ennen Unkarin valtionpankissa. Jos tämä tosiaankin toteutuu, Unkarin hallitukseen saataisiin pitkästä aikaa naispuolinen ministeri. Ovatkohan pojat nyt harkinneet asiaa ihan loppuun asti?

Mutta kenties kaikkein mielenkiintoisin on ”inhimillisten voimavarojen ministeriön” (EMMI) johtajan paikka. Tähän superministeriöön on kasattu lähes kaikki mahdolliset koulutus-, kulttuuri-, sosiaali- ja terveysasiat, ja vuosikaudet sitä on johtanut tässäkin blogissa monesti esillä ollut Zoltán Balog, hopeahiuksinen ja maireahymyinen setä, siviiliammatiltaan reformoidun kirkon pappi. Balog on koko virka-aikansa ollut opposition hampaissa jonkinlaisena virallisen tekopyhyyden ja epäpätevyyden ruumiillistumana. HVG.hu:n sivuilla Judit Windisch tiivistää Balogin uran olennaisimmat saavutukset: sarjan noloja munauksia, häpeällisiä möläytyksiä ja yleistä kyvyttömyyttä. Opetusasioista ylimpänä vastaava ministeri paljasti lehdistötilaisuudessa, ettei ymmärrä, mitä tarkoittaa funktionaalinen lukutaidottomuus (“jos kerran osaa lukea, niin silloin ymmärtää”), ja kun mediassa päiviteltiin sairaaloiden kehnoja resursseja – lapsipotilas oli pitänyt kesken leikkauksen rintakehä avattuna kuljettaa sairaalasta toiseen, koska leikkausta suorittavassa sairaalassa ei ollut toimivaa tietokonetomografialaitetta – Balog möläytti, että ”ennen vanhaan ei edes siinä toisessa sairaalassa olisi ollut CT-laitetta, nyt ainakin on”. Paljolti lapsiperheisiin ja lapsiin iskevää köyhyyttä Balog puolestaan torjui merkillisellä tempauksella: viemällä 40 köyhää lasta Budapestin Hilton-hotelliin nauttimaan ylellistä illallista, johon kuului mm. kananrintaa calvadoskastikkeessa. Herkullisen ilkeät, napakat muistosanat Balogille, ”ensimmäiselle ministerille, jolle oli yhdentekevää, mitä tapahtuu”, lausuu HVG:n kolumnisti Árpád W. Tóta (minun oli pakko suomentaa juttu tänne).

Vaan vielä hurjempia ovat uutiset siitä, ketä kaavaillaan Balogin seuraajaksi. (Ja ilmeisesti koko tämän entisenlaisen suuren superministeriön johtoon, siitä huolimatta, että Balog – se sanottakoon hänen kunniakseen – oli ilmeisesti yrittänyt selittää Orbánille, että tämä salkku on järjettömän raskas ja sen tehtäviä kannattaisi jakaa.) Uudeksi superministeriksi nimittäin uumoillaan Miklós Kásleria, lääketieteen professoria, joka vuodesta 1992 on johtanut Unkarin valtakunnallista onkologian (syöpälääketieteen) instituuttia. Lääketieteen ohella Kásler tutkii harrastuksekseen historiaa, ja unkarilainen Wikipedia-artikkeli kertoo hänestä (hänen omaa kirjaansa siteeraten) seuraavasti:

Professori Kásler on onkologintyönsä ohella aina ollut hyvin kiinnostunut Unkarin kansakunnan historian ja historianfilosofian kohtalonkysymyksistä sekä käynyt näistä aiheista syvällisiä keskusteluja monien asiantuntijoiden kanssa. Hänelle on muodostunut se mielipide, että ”nykyihminen on eksynyt tieltään, menettänyt arvonsa. Voisi melkein sanoa, että on syntynyt moraalinen interregnum, jossa ihmiskunta on menettänyt osan vanhoista klassisista, vuosisatojen halki siivilöityneistä arvoistaan, ja etsii tietä ratkaisuun.”

Hm. Hieman pelottaa tämmöinen puhe ”arvoista”, jotka on ”menetetty” – tämmöisen arvopuhujan näkemys ”historianfilosofian kohtalonkysymyksistä” tarkoittaa usein selväkielellä, että ”ennen oli kunnollista, kun asiat olivat sillä tavalla, kuin minulle on lapsena opetettu”. Vielä pelottavamman koosteen on riippumattoman Mérce-portaalin toimitus laatinut keskustelusta, jonka Kásler ja aivokirurgi András Csókay äskettäin kävivät budapestilaisessa oppikoulussa järjestetyssä yleisötilaisuudessa. Kirurgi-radiologin ja historianharrastajan asiantuntemuksella Kásler nimittäin julisti, että

  • alkuräjähdys on spekulaatiota, hypoteesia, siitä ei ole mitään todisteita;
  • tästä ”Einsteinin yksinkertaisesta yhtälöstäkin” (E = mc2on jo todistettu, että se ei oikeastaan pidä paikkaansa;
  • kvanttimekaniikka on johtanut siihen, että Jumalaa ei enää voi jättää pois laskuista;
  • Torinon käärinliinan aitoutta vastaan ei ole esitetty yhtään tieteellistä perustelua;
  • kaiken sen, mitä filosofiasta voi sanoa, ovat jo antiikin kreikkalaiset kirjoittaneet;
  • kuolemaan johtavista taudeista 70–80% on vältettävissä noudattamalla Kymmentä käskyä.

Mutta ei tässä vielä kyllin. Kásler on nimittäin ollut esillä tässä blogissa aivan äskettäin. Sen jälkeen, kun unkarilainen geneetikkoryhmä oli tutkinut Székesfehérvárin kuningashaudoista löytynyttä Árpád-suvun DNA:ta ja julkaissut tutkimustuloksensa kansainvälisessä alan aikakauslehdessä, Kásler puolestaan lausunnoi hallituksen äänitorvelle, Magyar Idők -sanomalehdelle merkillisen johtopäätöksen näistä tuloksista: Árpád-suvun kuninkaat olivat aivan varmasti euraasialaista, eivät suomalais-ugrilaista alkuperää. Väite on tietenkin aivan tolkuton eikä vain siksi, että ”euraasialainen” ei tässä merkitse yhtään mitään. ”Suomalais-ugrilainen” on kielellinen käsite, ei geneettinen (kuten ainakin suomalaiset fennougristit ovat jo toistasataa vuotta korostaneet, ja aika pitkään jopa unkarilaisetkin…). Mikään DNA-analyysi ei voi suoranaisesti kertoa, mitä kieltä kuningas Béla III ja hänen esi-isänsä puhuivat, eikä mitään geneettistä piirrettä voi sitovasti yhdistää ”suomalais-ugrilaisuuteen”.

Oppineen ja monenlaisia tieteitä harrastavan ihmisen luulisi ymmärtävän, että kullakin tieteellä on omat käsitteensä, periaatteensa ja menetelmänsä, joita ei ulkopuolinen tuosta vain voi ymmärtää ilman huolellista ja nöyrää asiaan perehtymistä. (Tosin sitä, että myös historiallinen kielitiede on tällainen tiede, ei valitettavasti tajua moni oppinutkaan ihminen.) Mutta Káslerille ei historiallista kielitiedettä koskevien äkkipäätelmien teko ole näköjään yhtään sen vaikeampaa kuin alkuräjähdyksen tai kvanttimekaniikan kommentoiminen. Molemmissa häntä ohjaa usko – alkuräjähdyksen tai kvanttifysiikan alalla ilmeisesti jonkinlainen fundamentalistiselta haiskahtava kristinuskon tulkinta, ”suomalais-ugrilaisuuden” kysymyksissä taas monien Itä-Euroopan maiden todellinen valtionuskonto eli nationalismi, usko omaan kansakuntaan jonkinlaisena luonnon tai Luojan luomana ikuisena ja selvärajaisena kokonaisuutena.

Tämmöinen mies siis saa kirjoittaa nimensä yhdeksi tekijäksi tieteelliseen artikkeliin, jonka tuloksia hän ei näköjään ole ymmärtänyt. (Ilmeisesti siksi, että osa analyyseista tehtiin hänen johtamansa instituutin laboratoriossa.) Ja tämmöisestä miehestä ollaan tekemässä sekä unkarilaisten terveyden ja hyvinvoinnin että heidän koulutuksensa ja sivistyksensä korkeinta vartijaa.


Esihistoriaa ja vaalieuforiaa

27 helmikuun, 2018

Perin merkillinen ”antifennougrismin” purskahdus levisi viime viikolla Unkarin mediaan. Unkarilaistenhan oli jo 1800-luvulla vaikea luopua keskiaikaisiin kronikoihin palautuvista hunnitaruista, joista oli tullut osa kansallista kulttuurihistoriaa, ja 1900-luvun loppupuoliskolla kysymys suomalais-ugrilaisesta sukulaisuudesta politisoitiin tavalla, jota on puusta katsoen hyvin vaikea ymmärtää. Ensin ulkounkarilaisten parissa, sittemmin sosialismin ikeestä vapautuneessa Unkarissa alkoivat levitä merkilliset salaliittoteoriat: suomalais-ugrilainen sukulaisuus on ensin Habsburgien kätyrien, sittemmin Moskovan imperialismien masinoima huijaus, jonka tarkoituksena on nöyryyttää ylpeät unkarilaiset riistämällä heiltä heidän uljas ja sotaisa esihistoriansa ja tekemällä heistä joidenkin kalanrasvanhajuisten tundrantonkijoiden sukulaisia.

Unkarin kielen suomalais-ugrilaisuutta ei nykynäkymällä voi täysin ruveta kiistämään, koska se merkitsisi koko historiallis-vertailevan kielitieteen menetelmien ja tulosten heittämistä roskiin maailmanlaajuisesti. Kuitenkin Unkarin nykyisten vallanpitäjien klienteelissä on paljon äärikansallismielistä väkeä, joita ei haluta karkottaa kilpailijoiden karsinaan. Varsinkaan äärioikeistolaisen Jobbik-puolueen, jonka viralliseen ohjelmaan ”suomalais-ugrilaisen narratiivin uudelleenarviointi” on jo pitkään kuulunut. Tälle porukalle tarjoillaankin säännöllisin väliajoin esimerkiksi hallituksen äänitorven, Magyar Idők -lehden palstoilla ”toisinajattelijoiden” kuten huuhaa-kielisukulaisuusteorioita levittelevän László Maráczin haastatteluja. (Tämä ei estä samaa lehteä vähän myöhemmin julkaisemasta sympaattista henkilöjuttua ansioituneesta fennougristista Márta Csepregistä; tässä jutussa puolestaan ei sanallakaan vihjata, että suomalais-ugrilaisessa kielisukulaisuudessa olisi mitään epäilyttävää.)

Pari viikkoa sitten unkarilainen tutkijaryhmä julkaisi jännittäviä tutkimustuloksia Székesfehérvárin vanhoista kuningashaudoista löydetystä DNA:sta. Tutkijat olivat analysoineet Unkarin vanhinta kuningassukua, ns. Árpád-dynastiaa eli maahantulon aikaisten ruhtinaiden jälkeläisiä edustavan kuningas Béla III:n ja hänen puolisonsa jäännöksiä ja identifioineet hänen haploryhmäkseen itäisessä Keski-Euroopassa ja Keski-Venäjällä mutta laajalti muuallakin Euraasiassa esiintyvän R1a-tyypin. Vaan ei tämä vielä mitään: Magyar Idők -lehdelle antamassaan haastattelussa ryhmän puolesta lausui valtakunnallisen syöväntutkimuslaitoksen johtaja, professori Miklós Kásler: Árpád-suvun jäsenet ovat aivan varmasti euraasialaista, eivät suomalais-ugrilaista alkuperää.

Siis mitä ihmettä? Fennougristit ovat vähintään sadan vuoden ajan jankuttaneet, että kielisukulaisuus ei kulje geeneissä. Koska kieli ja geenit periytyvät eri tavoin, ”suomalais-ugrilaisuus” on kielellinen käsite eikä sitä voi todeta tai kumota geenien perusteella. Ja mitä oikein tarkoittaa ”euraasialaisuus”, tai tämä haploryhmä, jonka tyypillistä esiintymisseutua näyttäisivät olevan muiden muassa juuri Volgan mutkan tienoilla asustavien kielisukulaistemme kotimaat? Index-uutisportaali julkaisi samana päivänä Magyar Idők -lehden jutun kanssa pitkän pohdinnan, jossa näitä käsitteitä yritettiin vääntää rautalangasta. (Englanninkielinen selostus löytyy Éva S. Baloghin Hungarian Spectrum blogista.) Mutta pari päivää myöhemmin tähän asiaan palasi vielä nykyään hallituksen kontrolloimaan mediaimperiumiin kuuluva Origo-uutissivusto. Tamás Elterin artikkelissa julistetaan, että ”unkarilaisten suomalais-ugrilainen alkuperä saattaa olla tieteenhistoriallinen erehdys”.

Koko tämä juttu on tietenkin niin masentavaa väärinkäsitysten juhlaa, että sitä ei viitsisi oikein edes kommentoida. Olennaista on, että Unkarin vallanpitäjiä lähellä olevat tahot haluavat oikein tosissaan piiskata kuollutta hevosta ja vakuutella samaa asiaa, mitä fennougristit itse asiassa ovat korostaneet jo yli sadan vuoden ajan: suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvien kansojen kesken ei ole olemassa mitään erityistä antropologista tai geneettistä sukulaisuutta. Valitettavasti vain tämä ajatus ei Unkarissa ole koskaan oikein lyönyt itseään läpi, vaan varsinaisen fennougristiikkatieteen sijaan kansalle on ilmeisesti tarjottu vääristeltyjä, yksinkertaistettuja propagandaversioita unkarilaisten ”suomalais-ugrilaisesta alkuperästä”. Ja kaiken takana on nationalismin harha.

Asiahan olisi erittäin yksinkertainen. Kieli periytyy sukupolvelta toiselle kokonaisena systeeminä. Vaikka se tässä muuntuukin ja ottaa vastaan vieraita vaikutteita, eräänlainen neitseellinen polveutumislinja säilyy, ja tämän perusteella – vain tämän perusteella – voidaan sanoa, että unkarin kieli on suomalais-ugrilainen ja sukua esimerkiksi suomelle. Geenit taas sekoittuvat joka sukupolvessa fifty-fifty, ja toisin kuin kieli, ne eivät voi siirtyä sukuun kuulumattomalle esimerkiksi adoption tai avioliiton kautta. Geneettinen ”sukulaisuus” on siis eri tason ilmiö kuin kielisukulaisuus.

Tässä ei olisi mitään ongelmaa, ellei kansallisromantiikasta alkunsa saanut perinne haluaisi nähdä ”kansaa” jonkinlaisena ikuisena, elimellisenä kokonaisuutena: esimerkiksi ”unkarilaiset” ovat aina olleet olemassa, muista kansoista selvästi erottuvana yksikkönä, ja tehtävänä on vain löytää tämän yksikön alkuperä, mihin esimerkiksi kieli voi tarjota johtolankoja. Oikeasti tällainen yhden linjan alkuperä on vain kielellä: kieli kulkee omia latujaan, samalla kun sitä kannattelevat ihmiset vaihtuvat ja heidän joukkoonsa liittyy eri tavoin eri suunnilta tullutta väkeä. Kansa ei siis muodosta kieltä vaan kieli yhdistää puhujayhteisön, joka sitten jossain vaiheessa saattaa ruveta tulkitsemaan itsensä ”kansakunnaksi”. Nationalismi on kääntänyt tämän logiikan päälaelleen. Ja koska tämä nurinkurinen ajattelutapa Unkarissa yhä menee kansaan kuin häkä, sitä kannattaa jatkaa ja kannustaa. Mehän olemme etnisesti homogeeninen kansa, ja pahoihin, hirveisiin maahanmuuttajiin sekoittumiselta Boldogasszony (Neitsyt Marian nimitys, jonka tietyissä piireissä uskotaan alkuaan viitanneen esikristillisten unkarilaisten palvomaan äitijumalattareen) meitä varjelkoon!

***

Mutta tämän tappojärjettömän ikuisuusväännön sijasta minun piti kirjoittaa tuoreimmista poliittisista uutisista eli Hódmezővásárhelyn vaalituloksista. Hódmezővásárhely, suomeksi ”Majavapellonmarkkinapaikka”, on pieni, alle 45 000 asukkaan kaupunki Etelä-Unkarissa lähellä Szegediä. Poliittisesti mielenkiintoiseksi sen tekee se, että kaupunki on ollut harvinaisen lujasti Fidesz-puolueen otteessa, erityisesti ministeri János Lázárin, joka vuosina 2002–2012 toimi kaupungin pormestarina. Pormestari puolestaan on unkarilaisessa järjestelmässä melkoisen vallan haltija, suorastaan paikallinen pikkukuningas.

Äskettäisten pormestarinvaalien yhteydessä tapahtui se, mitä Unkarin politiikassa on tähän asti turhaan haikailtu. Oppositio sai kootuksi rivinsä ja kaikki puolueet, äärioikeiston Jobbikista sosialisteihin, asettuivat yhden ehdokkaan, Péter Márki-Zayn taakse. Márki-Zay on elämässään opiskellut useampia ammatteja, viimeksi väitellyt tohtoriksi taloushistoriasta, työskennellyt sekä Amerikassa että Unkarissa mm. markkinointialalla ja opettanut Szegedin yliopistossa. Hän on ilmeisesti paikkakunnalla tunnettu ja arvostettu henkilö myös siksi, että osallistuu aktiivisesti katolisen kirkon toimintaan ja on toiminut paikallisen seurakunnan kirkkovaltuuston puheenjohtajana. Politiikkaan hän sanoo lähteneensä, koska ei kristittynä ihmisenä kestänyt katsella korruptiota, sortoa ja ihmisten pelottelua. Kotisivullaan hän kertoo selittäneensä asian kahdeksanvuotiaalle pojalleen näin:

”Tiedätkös, tämä on niin kuin silloin, kun luokassa joku iso tuhma poika vuoron perään hakkaa pienempiään ja vie niiltä eväät. Jos vain joku silloin, toinen tällöin panee vastaan, iso poika vain antaa niille turpaan. Mutta nyt isi aikoo mennä sanomaan, että tämä ei käy. Ehkä siitä tulee turpaan. Mutta voi käydä niinkin, että pienemmät kaikki vihdoinkin nousevat yhdessä ja ajavat kiusaajan tiehensä.”

Márki-Zayn kannatus sai Fidesz-puolueen hermostumaan. Ei vain paikallinen kirkkoherra pantu messun jälkeen (jota kirkkoherra itse ei toimittanut) julistamaan kirkkokansalle, että kirkon asiat ovat nyt Orbánin hallituksen aikana paremmin kuin koskaan ennen ja siksi kunnon kristityn ei pidä äänestää Márki-Zayta. Jostain ilmestyi myös kilpaileva sitoutumaton (entinen sosialisti-) ehdokas jakamaan opposition ääniä, ja vielä vaalien alla kaupungissa jaettiin tämännäköistä lehtistä:

összefogtak.jpeg

”He liittyivät yhteen saadakseen Hódmezővásárhelyn valtaansa.” Péter Márki-Zayn tukijoiksi nimetään tietenkin ykköspahis, maailmanlaajuista Unkarin-vastaista salaliittoa pyörittävä György Soros, sosialistipuolueen László Botka ja sosialisteista lohjenneen DK:n johtaja, entinen pääministeri Ferenc Gyurcsány, vihreän LMP-puolueen Bernadett Szél, Jobbikin Gábor Vona sekä pääministeri Orbánin entinen ykkösoligarkki ja nykyinen verivihollinen Lajos Simicska – ja sosialistipuolueen entinen kampanjaguru Ron Werber. Márki-Zayn kuvan alla puolestaan kerrotaan, että hän on ”valehtelija ja susi lammasten vaatteissa”.

Ei kuitenkaan auttanut pelottelukampanja, ei edes se perinteinen pelote, että ei-fideszläisen pormestarin valitseminen johtaa valtionapujen leikkaamiseen kaikkialla, missä se suinkin on mahdollista. Hódmezővásárhelyn äänestäjät lähtivät uurnille ja valitsivat Márki-Zayn: Fidesz-puolueen ehdokas sai suunnilleen yhtä paljon ääniä kuin edellisissäkin vaaleissa, mutta äänestysprosentti kohosi merkittävästi, ja aktivoituneiden nukkuvien äänet ratkaisivat vaalin.

Nyt on Unkarin oppositiopiireissä tunnelma katossa ja suorastaan euforinen optimismi vallalla huhtikuun 8:nnen parlamenttivaalien lähestyessä. Fidesz-puolue on sittenkin voitettavissa, jos vain äänestysprosentti saadaan tarpeeksi korkealle ja ihmiset uskomaan, että äänestäminen kannattaa. Pelkästään vaalimatemaattisesti tämä on toki mahdollista, mutta aivan yksinkertaista se ei tule olemaan. Pienen kaupungin mittakaavassa rehellisen ”puolueiden yläpuolella olevan” ehdokkaan imagoon perustuva kampanja on aivan eri juttu kuin valtakunnallisessa politiikassa. Márki-Zayn valinta ei myöskään ollut aatteellinen tai ideologinen ratkaisu: hän on mielipiteiltään selvästikin oikeistokonservatiivi ja sai puolelleen perinteistä Fideszin kannattajakuntaa siksi, että edustaa niitä arvoja, joita nykyinen valtakin sanoo edustavansa – vain ilman korruptiota ja vallan väärinkäyttöä. Ja ennen kaikkea: vaalien jälkeen voittajien pitäisi pystyä hallitsemaan ideologisesti maksimaalisen laajalla koalitiolla, tullen toimeen sekä äärioikeiston että sosialistien kanssa. Sateenkaaret ja sikspäkit taas ovat osoittautuneet hankaliksi jopa suuriin koalitioihin tottuneessa Suomessa, saati sitten yhden tai korkeintaan kahden puolueen hallituksilla pyörineissä Sentroopan maissa. Erityinen ongelma on Jobbik, joka tosin on kovasti yrittänyt kehittää imagoaan kansanpuoluemaisemmaksi ja salonkikelpoisemmaksi mutta jonka historiasta ja laitamilta yhä löytyy avonatsismia ja väkivaltaista rasismia. Uskaltaako tässä lähteä liittoutumaan Belsebubin kanssa pirua vastaan?

Skeptikkojen tunnelmat tiivistää pieneen eläinsatuunsa historioitsija ja vapaa kirjoittaja Péter Konok:

– Hei Susi, kuule!
– No mitä, Jänöpupu?
– Eikös niin että sinäkin vihaat Kettua?
– Kyllä vihaan, Jänöpupu!
– Ai kun kiva, niin minäkin! Eikö pidettäisi yhtä?
– Mielihyvin, Jänöpupu!
– Sovitaanpa sitten yhteistyöstä. Miksi muuten sinä vihaat Kettua?
– Koska me molemmat tykätään sinusta, Jänöpupu.