Kansallista kirjavaa

heinäkuu 8, 2013

Tästä tuli tänään jo soitettua suuta Facebookissa, mutta asia jäi kaivelemaan, ja teki mieli kirjoittaa vielä pitemmälti.

Unkarin hallitus ja pääministeri Orbán ovat selvästikin päättäneet, että viime blogissani käsitellyn ns. Tavaresin paperin johdosta ei käydä minkäänlaisiin asiakeskusteluihin vaan panostetaan tunteeseen ja nostetaan vimmatunmoinen ”vapaustaistelu” Brysselin sanelupolitiikkaa vastaan. Perjantaina parlamentti äänesti – sosialistiedustajien boikotoidessa koko äänestystä – julkilausumasta, jossa se hämmästelee ja paheksuu EU:n puuttumista suvereenin valtion sisäisiin asioihin. Lisäksi hallitusta lähellä oleville medioille on näköjään komennettu ”tuli vapaa”, ja ykkös-maalitauluna on tietenkin tuon pahamaineisen raportin isä, portugalilainen meppi Rui Tavares. HírTV-kanavan toimittaja sai äskettäin Strasbourgissa Tavaresin pysäytetyksi mikrofoninsa ääreen ja esitti kiperän kysymyksen, johon – näin kanavan ja Magyar Nemzet -lehden yhteisellä verkkosivustolla voitonriemuisesti kerrotaan – Tavares ei osannut vastata. Mutta taustoitetaanpa ensin.

Unkarin nykyinen hallitus tuntuu rakastavan sanaa nemzeti, kansallinen. Koko nykyistä systeemiä nimitetään ”kansallisen yhteistoiminnan järjestelmäksi”, ja ”kansallisia” ovat niin ministeriöt kuin uudet ”kansalliset tupakkakaupatkin”. Termi on johdettu sanasta nemzet, joka puolestaan on ‘siittämistä’ merkitsevän nemz-verbin johdannainen; nemzet-sanaa muodostettaessa on mallina luultavasti ollut latinan natio, joka palautuu ‘syntymistä’ merkitsevään verbiin. Natio  ja nemzet on suomeksi tapana kääntää sanoilla ‘kansa’ tai ‘kansakunta’, mutta keitä tähän ‘kansakuntaan’ oikein kuuluu ja miten se määritellään?

Natio-sanan vastineille voidaan sanoa olevan kaksi tulkintaa. Läntisessä Euroopassa natio(n) usein ymmärretään, etymologiastaan huolimatta, kansakunnaksi poliittisessa mielessä: joukoksi ihmisiä, jotka kokevat kuuluvansa samaan valtioon, samaan kulttuuripiiriin, saman hallinnon, lakien ja laitosten alaisiksi – siitä riippumatta, mikä heidän äidinkielensä ja etninen taustansa on. Itse asiassa kunnon nation kuuluukin olla monikielinen. Konstanzin kirkolliskokouksessa 1400-luvulla Englannin valtuuskunta vaati valtakunnalleen natio-statusta, jollainen tuolloin kuului vain katolisen kirkon neljälle suurelle hallintoalueelle, Italialle, Saksalle, Espanjalle ja Ranskalle. Perustelu kuului näin:

Natio tamen inclyta Anglicana, alias Britannica, inde & sub se quinque linguae habet, videlicet nationes, quarum unam alia non intelligent.
‘Maineikkaalla Englannin eli Britannian kansakunnalla on alaisuudessaan ja sisällään viisi kieltä, siis kansaa, jotka eivät ymmärrä toistensa puhetta.’

Ranskalainen Onésime Reclus (1837–1916), francophonie-käsitteen keksijä, käytti vanhaa fraasia gentem lingua facit ‘kieli tekee kansan’ tarkoittaen, että kieli voi yhdistää kansakunnaksi myös eritaustaiset ihmiset. Kaikki Ranskan alamaiset, myös siirtomaiden alkuasukkaat, voivat liittyä Ranskan kansakunnan yhteisöön oppimalla ranskan kielen ja sen kautta ranskalaisen kulttuurin.

Päinvastaista näkemystä edusti saksalainen kansallisromantiikka: kansa on elimellinen, suorastaan biologinen ja rodullinen kokonaisuus, jolla kuuluu olla yksi yhteinen kieli (ja mieli), yksi yhteinen historia, kansallinen mentaliteetti ja kansanperinne. Vähemmistökansoja voidaan suvaita ja jopa tukeakin, niiden kielen ja kulttuurin merkityksestä ja arvosta voidaan puhua kauniisti, mutta ne eivät ole nation, kansallisvaltiokansan, osa vaan sen vieraina eläviä vähemmistö-natioita, unkariksi nemzetiség (”kansallisuus”). Tämä natio-käsitteen tulkinta omaksuttiin Saksassa ja siitä itään. Esimerkiksi entisessä Neuvostoliitossa kaikilla neuvostokansalaisilla oli Neuvostoliiton kansalaisuuden lisäksi virallinen ja henkilöpapereihin merkitty, periaatteessa asuinpaikasta ja äidinkielestäkin riippumaton ”kansallisuus”, natsional’nost’ – jokaisen oli oltava esimerkiksi venäläinen, karjalainen, ukrainalainen, armenialainen tai kirgiisi.

Tämä natio-käsitteen itäisempi tulkinta oli ilmeisesti mielessään myös unkarilaisen HírTV-kanavan toimittajalla, kun hän joutoaikanaan rupesi lueskelemaan Hollannin perustuslain englanninkielistä käännöstä, kenties selvittääkseen itselleen, mikä siinä oikein on, että EU on nimenomaan Unkarin eikä muiden maiden perustuslakien kimpussa. Ja bingo! Sieltähän se löytyi, lakitekstin käännöksessä sanotaan:

The right of every Dutch national to a free choice of work shall be recognised.

Haa! Kuten toimittaja joko oivallisen englannintaitonsa tai sanakirjan avulla selvitti itselleen, oikeus vapaasti valita työnsä koskee siis vain etnisiä hollantilaisia (holland nemzetiségűek)! Hollannin perustuslaki on siis selvästi diskriminoiva, mutta kas kummaa, tähän ei EU ole puuttunut, koska liberaali-bolševikkien ja kansainvälisen suurpääoman yhteinen salaliitto ajaa sitä vainoamaan Unkari parkaa. Taaskaan ei kaikkia mitata samalla mitalla! Haastattelu pääsi (tässä blogissa ennenkin esillä olleeseen) Célpont-ajankohtaisohjelmaan jylhän juonnon kera, jossa yleisölle tehdään selväksi: Unkarin-syöjä Tavares ”ei ottanut kantaa Hollannin syrjivään perustuslakiin”.

Unkarinkielisestä päällepuhunnasta huolimatta (Unkari kuuluu myös niihin onnettomiin Euroopan maihin, joissa ihmiset eivät ole tottuneet lukemaan tekstejä vaan kaikki pitää dubata) kehotan lämpimästi kielitaidottomiakin katsomaan tämän Rui Tavaresin lyhyen haastattelupätkän. (Niin kauan kuin se HírTV:n ja mno.hu:n sivustolla säilyy. Hvg.hu-sivuston toimittaja nimittäin ennätti pirullisessa artikkelissaan – ”HírTV kertoo: Hollannissa pahoinpidellään saksalaisvähemmistöä” – jo tuoda julkisuuteen sen ikävän tosiseikan – jota kaikki jutun kommentoijat eivät vieläkään suostu uskomaan – että englanninkielisessä maailmassa nation(al)-sanaa ensisijaisesti käytetään viittaamassa valtioon ja kansalaisuuteen, ei etniseen taustaan.) Tavaresin ruumiinkieli on paljonpuhuvaa, miesparka on yhtä hämmentynyt kuin legendaarisessa Monty Python -sketsissä herttainen mummeli, jota espanjalaiset inkvisiittorit ”kiduttavat” mukavassa nojatuolissa pehmeillä tyynyillä.

Vaan mitäpä siitä. Kuten muuan unkarilainen kollegani huomautti, vahinko on luultavasti jo tapahtunut. Ne, jotka katsovat HírTV:tä (ja ottavat sen tosissaan), ”tietävät” nyt, että Hollannin perustuslaki, toisin kuin Unkarin, syrjii ulkomaalais- ja vähemmistötaustaisia ihmisiä – mutta tästä ei EU välitä, koska pimeyden voimat ovat valinneet nimenomaan Unkarin hyökkäystensä kohteeksi.

***

Lopuksi vielä pieni uutinen kansallisten symbolien maailmasta. Kuten jotkut ehkä muistavat, Unkarin kansallinen lentoyhtiö Malév romahti konkurssiin helmikuussa 2012, äkillisesti ja ilman (asiantuntijapiirien ulkopuolelle ulottuvaa) edelläkäyvää varoitusta. Osa Malévin reiteistä siirtyi kilpailevien lentoyhtiöiden haltuun, osa jäi kokonaan hoitamatta, eli unkarilaisten lentoyhteydet huononivat. Uutta kansallista lentoyhtiötä ei vielä ole ilmestynyt; jonkin aikaa liikkui uutisia Hungarian World Airlines -nimisestä yhtiöyritelmästä, mutta sekin ilmeisesti jäi pelkäksi suunnitelmaksi.

Viime perjantaina sitten Magyar Nemzet (!) -lehti kertoi, että Unkari saa lopultakin uuden kansallisen lentoyhtiön. Värit ovat Unkarin lipun punainen, valkoinen ja vihreä, ja nimeltään yhtiö on oleva Sólyom, ‘Haukka’, koska se kuulemma ”kuulostaa hyvältä kaikilla kielillä”. (Kuten monet jo ovat huomauttaneet, aika harva unkarin kieltä osaamaton luultavasti tietää, miten nimi kuuluisi ääntää. Oikean ääntämyksen, suunnilleen [šoojom], sijaan tulisi luultavasti kuulumaan esimerkiksi [soljom] tai [solaiom]. Lisäksi nimi on valmis maalitaulu poliittisille vitseille – László Sólyom oli Unkarin presidentti vuosina 2005–2010, Fidesz-puolueen vaalivoiton jälkeen valtaan nousseen skandaalipresidentti Pál Schmittin edeltäjä.)

Hykerryttävän ironisessa kirjoituksessaan Galamus-ajankohtaissivustolla kielentutkija ja poliitikko Klára Sándor ottaa ilon irti uuden lentoyhtiön nimestä. Miksei samantien Hungarian Airlines tai suoraan lyhentäen Hun Air? (Ohjaamoksi jurtta, matkustajille istuimien sijaan satulat, joiden alla voi pehmittää voileipänsä…) Vaikka itse asiassa nimihän tietenkin viittaa Tähtien sota -elokuvan avaruusalus Millennium Falconiin… Ja kun kerran ruotsalaiset mokomat jo veivät ”Kotka”-nimen (unkariksi sas).

Vakavampia ongelmia näkee hvg.hu-sivuston haastattelema ilmailualan asiantuntija. Hankkeen aikataulu on epärealistinen (uuden yhtiön pitäisi aloittaa toimintansa jo nyt, elokuussa, kun Euroopan kiireisimmän kesälomakuukauden aikana koneita ja henkilökuntaa on kaikkein vaikeinta löytää), samoin rahoitussuunnitelma, sikäli kuin siitä mitään tiedetään – kuulemma pelissä on mukana Lähi-Idän sijoittajia. (Näiden kannalta kuulemma olisi parempi ostaa jokin valmis yhtiö kuin ruveta perustamaan uutta, ja myös EU:n sisällä toimiminen voi olla EU:n ulkopuolisille omistajille hankalaa…) Uusi yhtiö ei aio kilpailla halpalentofirmojen kanssa vaan tähtää suoraan ns. premium-asiakkaisiin, samoin kuin esimerkiksi Emirates tai Turkish Airlines. Mistähän nämä tulisivat?

Lähiviikkoina kenties selviää, oliko tässä taas yksi Unkarin nykyisen talouselämän huumoriuutisista, joita onkin viime aikoina kuultu ehkä vähän entistä vähemmän, kun entinen valtiovarainministeri Matolcsy, meeminikkarien kultakaivos, siirtyi vähemmän näkyvälle paikalle keskuspankin johtajaksi…

Mainokset

Mitä Unkarista kerrotaan, ja miksi ei?

heinäkuu 5, 2013

Unkari sitten vältti EU:n ”mustalle listalle” joutumisen, mutta sitä vastoin ns. Tavaresin paperi sai kevyesti EU-parlamentin enemmistön puolelleen – selvästikin myös konservatiivipuolueiden EPP, johon myös Unkarin valtapuolue Fidesz kuuluu, osaksi lipesi unkarilaisen veljespuolueensa takaa. Siis mistä on kysymys? Siitä, että paljolti portugalilaisen europarlamentaarikon Rui Tavaresin aikaansaaman mietinnön kautta EU ensi kertaa todella voimakkaasti puuttuu Unkarin demokratian tilaan ja vaatii useita yksilöityjä epäkohtia korjattavaksi. Perustuslakia on korjattava – tai paremminkin poistettava siitä sellaiset asiat, jotka kuuluvat tavallisilla laeilla säädeltäväksi, kuten esimerkiksi perhe- ja budjettikysymykset. Lainsäädäntöprosessien ja parlamentin on toimittava siten, että oppositiollakin on mahdollisuus saada äänensä kuuluviin ja todellista keskustelua voidaan käydä. Perustuslakituomioistuimen valta on palautettava. Oikeusistuimien puolueettomuus on taattava ja vaalien oikeudenmukaisuutta valvottava. Viestimien vapaus, vähemmistöjen ja eri uskontokuntien oikeudet on turvattava…

Englannintaitoiset löytävät Tavaresin raportin olennaisimpien kohtien tiivistelmän Éva S. Baloghin blogista; tiivistelmän on laatinut blogissa vieraileva Kim Lane Scheppele, jonka mukaan olennaisia ovat seuraavat neljä kohtaa:

  1. Ns. kakkosartikla-agenda: Euroopan komissio tulee käsittelemään Unkarin kanssa ainoastaan 2. artiklaan liittyviä asioita, kunnes Unkari on korjannut raportissa mainitut epäkohdat.
  2. Euroopan komissio, Euroopan Neuvosto ja Euroopan parlamentti nimeävät kolmikantakomitean, joka ryhtyy valvomaan Unkarin toimia. Näin Unkarin hallitus joutuu itse asiassa paljon tiukempaan syyniin kuin mitä ns. liiallisen alijäämän menettelyn aiheuttama valvonta olisi merkinnyt. (Unkari onnistui taannoin saamaan horjuvan taloutensa riittävään ”eurokuntoon”, joskin opposition mielestä kepulikonsteilla kuten pikapikaa säädetyillä äkkiveroilla sekä yksityisten eläkekassojen varojen ”suojelemisella” valtion haltuun, ja vältti täten EU:n talousvalvontaan joutumisen.) Budjettivalvonta olisi merkinnyt vain sen katsomista, mikä jää viivan alle, kolmikantakomitea puolestaan voi puuttua mihin hyvänsä Tavaresin paperissa mainittuun epäkohtaan.
  3. EU asettaa puolueettoman asiantuntijakomission valvomaan, täyttävätkö jäsenmaat edelleen ns. ”Kööpenhaminan kriteerit” eli EU:n jäsenmailleen asettamat vaatimukset. Näin päätösten taustalla oleva selvitystyö ei enää ole vain EU-poliitikkojen käsissä, joita Unkarin hallitus voi tietenkin aina syyttää vasemmisto-bolševistis-ääriliberaaleiksi Unkari-syöjiksi, ja kritiikki nousee mahdollisten puolueagendojen yläpuolelle.
  4. EU:n 7. artikla eli ns. ”ydinase” jää edelleen ainakin teoreettiseksi pelotteeksi: mikäli Unkarin hallitus ei korjaa Tavaresin raportissa lueteltuja epäkohtia, EU:lla on periaatteessa mahdollisuus soveltaa artiklaa 7 ja riistää Unkarilta äänioikeus.

Tavaresin paperista äänestettäessä Strasbourgissa oli paikalla myös pääministeri Orbán, joka tosin luultavasti suuntasi sanomansa enemmän kotijoukoilleen kuin Euroopan päättäjille:

Emme halua sellaista Eurooppaa, jossa menestyviä maita rangaistaan, jossa meidät pannaan holhouksen alle, jossa vapautta rajoitetaan, jossa isompi käyttää väärin voimaansa, jossa kaikkia ei mitata samalla mitalla ja jossa vain pienemmän pitää kunnioittaa isompaansa.

Varsinaista sisällöllistä kritiikkiä Tavaresin paperia kohtaan Orbán ja Fidesz-edustajat eivät yrittäneetkään esittää, vaan keskittyivät toistamaan kotimaan kulutukseen tarkoitettua sanomaansa: EU haluaa vain nöyryyttää Unkaria, tässä ”oikeudenkäynnissä”, joka muistuttaa Stalinin Neuvostoliiton näytösoikeudenkäyntejä, syyttäjä on samalla tuomarina, Tavaresin paperi ja ylipäätään Unkarin-vastaiset toimet ovat kansainvälisen vasemmiston juonia, joiden taustalla on näiden unkarilaisten maanpetturi-aateveljien myyräntyö sekä muiden maiden kateus Unkaria kohtaan, joka menestyy paremmin kuin rappeutuva ja velkakriisin rampauttama Länsi-Eurooppa. Hyökkäyspeli kävi näin ollen niin aggressiiviseksi, että vastustajalle avautui mahdollisuus nopeaan vastahyökkäykseen – sillä mitäpä muuta valtapuolue Fidesz on itse viime vuodet tehnyt kuin käyttänyt (alhaisen äänestysprosentin ja vaalilain kiemuroiden ansiosta saamaansa) kahden kolmasosan parlamenttienemmistöään omien etujensa varmistamiseen ennätysmäärällä uusia lakeja ja tarvittaessa vaikka perustuslain avulla?

egyutt_nem_akarunk

”Yhdessä 2014” -oppositioliikkeen edustajat levittävät Unkarin parlamentin puhemiehen eteen banderollin, jossa on hieman muokattu sitaatti pääministerin Strasbourgin-puheesta: ”Emme halua sellaista [Eurooppaa, korjaus:] Unkaria, jossa isompi käyttää väärin voimaansa ja enemmistö käyttää väärin valtaansa.” (Kuva Yhdessä 2014 -liikkeen Facebook-sivulta.)

Näitä uutisia lukiessani ja ihmetellessäni, miksi en näe Suomen viestimissä Tavaresin paperia koskevasta äänestyksestä sanaakaan, Facebook-uutisvirtaani osui virolaisen poliitikon, myös Euroopan neuvoston valvontakomission puheenjohtajana vaikuttavan Andres Herkelin blogikirjoitus ”Unkarin mustavalkoisesta suhdedraamasta”. Herkel ei erityisemmin tykkää Orbánin hallituksen toiminnasta eikä sen yrityksistä selittää kaikki ulkoa tuleva kritiikki vasemmiston häijyiksi juoniksi. Kuitenkin hänen mielestään Unkarin nuhteleminen tässä tilanteessa voi olla poliittisesti väärin, koska se kärjistää mustavalkoista vastakkainasettelua, ajaa Unkarin siilipuolustukseen, vahvistaa Eurooppa-vastaisuutta Unkarissa entisestään ja sitä paitsi tuntuu moraalisesti kohtuuttomalta, koskapa esimerkiksi Venäjän, Ukrainan tai Azerbaidžanin laillisuus- tai ihmisoikeustilanteessa on paljon pahempia ongelmia kuin Unkarin kanssa konsanaan.

Hm. Näin varmaan Euroopan neuvoston näkökulmasta – mutta jos nyt jätetään Venäjä, Ukraina ja Azerbaidžan sivuun, niin EU:ssa, josta nyt on kysymys, Unkari on nettosaaja. 444.hu-sivuston mukaan (sieltä löytyy myös linkki kivaan interaktiiviseen vempaimeen, jossa EU:n tulot ja menot maittain ja aloittain saadaan pylväsdiagrammeina näkyviin) Unkari on viime vuosina ollut EU-maista kolmanneksi tai neljänneksi eniten saamapuolella. Toisin sanoen Unkarin viime vuosien julkiset kehitys- ja rakennusprojektit (joista hyötyä korjaavat Orbánin lähipiiriin kuuluvat liikemies-oligarkit) ovat lahjaa siltä samalta EU:lta, jota Fidesz-puolue nyrkkiä heristellen haukkuu sortajaksi ja Stalinin Neuvostoliitoksi. Fidesz-Unkari siis puree sitä ruokkivaa kättä. Ihan siitä riippumatta, onko Unkarin ihmisoikeustilanne pahempi kuin Venäjän – eikö tässä voisi pysähtyä ihan vain maalaisjärjellä miettimään, mikä on oikein ja kohtuullista?

Unkarin hallituksen puolustajat vetoavat usein siihen, että länsimaissa Unkarin tapahtumista uutisoidaan yksipuolisesti ja puolueellisesti. Tässä on varmaan vähintäänkin siteeksi totta. Ulkomaiden viestimet keskittyvät näyttäviin, kansainvälisesti relevantteihin ja taatusti selkeisiin kysymyksiin kuten sananvapaus tai antisemitismin nousu. (Romanien syrjintä on vaikeampi juttu, koska sen suhteen ei monilla muillakaan Euroopan mailla ole puhtaita jauhoja pussissaan ja koska romaneilla ei ole taloudellisesti tai kulttuurisesti merkittäviä lobbariryhmiä tukenaan.) Näistä kaikkien on helppoa olla yhtä mieltä: viestinnän kuuluu olla vapaata, juutalaisviha ja natsiaatteiden uudelleen elvyttäminen on väärin. Ja näiden suhteen Unkarin hallituksen on myös suhteellisen helppoa puolustautua: Unkarissa ei toisinajattelijoita panna vankilaan, muutaman oppositiolehden lisäksi varsinkin Internet on täynnä vapaasti ja todella ronskisti hallitusta kritisoivia foorumeita ja blogeja. (Eri asia sitten, että valtion valvomat ns. julkisen palvelun viestimet pursuvat Fidesz-puolueen linjan mukaista hallituksen saavutuksia kehuvaa ja hymistelevää propagandaa, ja kriittiset toimittajat ja tiedotusammattilaiset on nostettu hyllylle tai pantu pihalle.) Antisemitismiä (kuten väkivaltaista rasismia yleensäkin) taas harrastaa oppositiossa oleva Jobbik-puolue, valtapuolue Fidesz sanoutuu siitä virallisesti irti. (Eri asia sitten, mitä rivien välissä annetaan ymmärtää tai mitä puoluetta lähellä olevien epävirallisten äänitorvien sallitaan sanoa.)

Mielenkiintoisempaa olisi nähdä asiantuntevaa ja maallikollekin avautuvaa analyysia Unkarin talouden tilasta. Hallituksen ja sitä puolustavien tahojen mielestä Unkari on todellinen menestystarina. Ulkomaille kerrotaan, että talouden alijäämää on kyetty supistamaan ennätysvauhdilla. (Kuten jo edellä mainitsin, tämä on saavutettu säätämällä kasapäin uusia veroja ja säästöpaketteja, joita ei virallisesti nimitetä säästöpaketeiksi, sekä nappaamalla yksityiset eläkekassat valtion haltuun.) Kotimaan kannattajajoukoille viesti esitetään lyhyesti ns. absoluuttisen komparatiivin avulla: Magyarország jobban teljesít”Unkari suorittaa paremmin”. Erityisenä vaalikarjanhoukuttimena tässä toimii ns. rezsicsökkentés, elinkustannusten alentaminen etenkin siten, että energiafirmat määrätään laskemaan sähkön ja kaasun hintoja. (Tähän yhdistetään suuryritysten vastainen vihapropaganda: pahat kansainväliset firmat ja ilkeät – koukkunokkaiset… – pankkiirit haluavat nylkeä kansaa, mutta isänmaallinen Fidesz estää tämän…) Ja toistaiseksi ilmeisesti uskollisimmat kannattajajoukot, naiivit eläkeläiset, ostavat tämän viestin. Siitä huolimatta, että oppositiolähteiden mukaan kuluttajien todelliset elinkustannukset ovat kolmen viime vuoden aikana, energialaskun pienenemisestä huolimatta, nousseet 16% ja forintin ostovoima heikentynyt. Puhumattakaan siitä, että komentotaloushenkinen hintojen laskeminen väistämättä johtaa ennemmin tai myöhemmin laadun laskuun ja muihin ongelmiin. Voisi sanoa, että Orbán yrittää harjoittaa jonkinlaista chavistista talouspolitiikkaa – mutta Unkarilla, toisin kuin Venezuelalla, ei ole öljytuloja, joilla naiivi vaalikarja ruokittaisiin.

It’s the economy, stupid. Jos talousargumentit eivät mene perille, tuon väitteen loppuosa astuu voimaan. Mikä tyhmistää – tai, no, sokaisee – suuren osan Unkarin kansasta? Ja tässä tullaan siihen, mikä mielestäni on Unkaria koskevan tiedotuksen ja kansainvälisen keskustelun ydinongelma, ja mihin Strasbourgissa Tavaresin paperista käydyssä keskustelussa kohdistui yksi tiukimmista kommenteista – sen esitti Viktor Orbánille Gabriele Zimmer, Euroopan yhtyneen vasemmiston ja Pohjolan vihreän vasemmiston ryhmän edustaja: ”Te julistitte heti kärkeen, että joka kannattaa tätä mietintöä, on Unkaria vastaan […] Te ette halua todellista keskustelua. Miksi te sitten oikein tulitte tänne? Siksikö, että kotona Unkarissa voisitte näyttää, että ‘tulen tänne ja puolustan teitä’?”

Mielestäni Zimmer osui asian ytimeen. Orbán ja Fidesz-puolue eivät yritäkään puhua samaa kieltä Euroopan kanssa vaan keskittävät propagandansa ja argumentaationsa kotimaan yleisöön, ja nimenomaan sen naiiveimpiin segmentteihin. Kyseessä ovat ihmiset, jotka vilpittömästi uskovat Unkarin erityisasemaan ja jonkinlaiseen suorastaan messiaaniseen tehtävään maailman kansakuntien joukossa. Nämä ihmiset ovat valmiita uskomaan, että koko ympäröivä maailma kadehtii, vainoaa ja vihaa Unkarin kansaa sen erityisen erinomaisuuden takia, että mikään muu Euroopan kansa ei ole kärsinyt yhtä paljon kuin unkarilaiset, ja että oli kyseessä mikä EU-etuisuus hyvänsä, ”Eurooppa on sen meille velkaa, koska me pysäytimme turkkilaiset”. (Olen aina kuvitellut, että turkkilaiset valloittivat heikentyneen ja perimysriitojen repimän Unkarin suhteellisen helposti ja että heidät pysäytti vasta Wienin porteille Puolan Juhana Sobieski joukkoineen. Mutta, no…) Tai ”koska me hajotimme rautaesiripun”.

Naiivilla nationalismilla, kansallisella vainoharhaisuudella ja syntipukkijahdilla, isänmaallisella itsesäälillä ja romanttista loistokasta menneisyyttä haikailevalla historiaruikutuksella on Unkarissa vähintään 1500-luvulle ulottuvat perinteet. Sitä vastoin korruption ja vallan väärinkäytön kritiikkiä, todellista avointa kansalaiskeskustelua unkarilaiset eivät ole juuri päässeet näkemään, eivät Horthyn eivätkä sosialismin aikana. Tähän rakoon Orbánin hallitus iskee kirveensä, tämän kansalaistyhmyyteen nojautuvan propagandataidon avulla se saa taakseen ellei todellista enemmistöä niin ainakin riittävän suuren ja riittävän hyvin järjestäytyneen vähemmistön. (Kun vastustajat ovat hajallaan ja riitaisia, kolmasosan kannatus riittää kahden kolmasosan parlamenttienemmistöön, kuten viime vaaleissa nähtiin.) Ja koska unkarilaiselle nationalistille Unkarin ulkopuolella ei ole elämää eikä Euroopalla oikeasti ole väliä, kaikki, mitä Strasbourgissa tai Brysselissä sanotaan, on todellisuudessa suunnattu kotimaiseen kulutukseen. Tärkeintä on, että Fidesz-puolue ja Orbánin valtaklikki säilyttävät asemansa Unkarin sisällä, muusta viis.

Euroopan neuvoston valvontaprosessikeskustelussa, ylempänä linkatun Andres Herkelin kirjoituksen mukaan, Fidesz-puolueen kannattajat vajosivat argumenteissaan perin hullunkuriselle tasolle. Jopa kansainvälisesti tunnettu politiikantutkija György Schöpflin väitti, että Eurooppa haluaa vain käyttää Unkaria syntipukkina oman epäonnistumisensa peittelemiseksi ja korosti jälleen kerran, että unkarilaiset tuntevat itsensä syrjityiksi ja hylätyiksi, koska historia on kohdellut heitä epäoikeudenmukaisesti. Lisäksi Schöpflin muistutti, että unkarilaisten rasitteena on kieli, jota ulkopuoliset eivät ymmärrä. Kuten Herkel huomauttaa, kumma kyllä virolaiset tai suomalaiset eivät koskaan ole tulleet eurooppalaisille foorumeille valittamaan, että heidät aina ymmärretään väärin heidän oudon kielensä takia. Jossakin mielessä Schöpflin on kuitenkin oikeassa. Unkarin hallituksen ja Viktor Orbánin merkillistä kukkoilua on mahdotonta ymmärtää, ellei tunne maan sisäpoliittisen keskustelun tasoa ja sitä kulttuurihistoriallista perinnettä, josta tämä keskustelu nousee. Muun muassa tästä syystä kirjoitan tätä blogia.