Uskon sankarit

Olen tässä blogissa joskus ennenkin sivunnut uskonasioita ja Sentroopan uskontohistoriaa. Me Pohjolan maallistuneet luterilaiset herkästi kuvittelemme koko Keski-Euroopan kuuluvan roomalais-katolisen kirkon ikiaikaiseen valtapiiriin. Ihan näin yksinkertaista tämä ei kuitenkaan ole. Reformaatio – ensin tšekkiläisen Jan Husin, sitten saksalaisen Martin Lutherin, ranskalais-sveitsiläisen Jean Calvinin ynnä muiden opetus, joka uhmasi katolisen kirkon perinteitä ja hierarkioita ja korosti kristityn yksilöllistä vapautta ja vastuuta – levisi 1500-1600-luvuilla laajalti myös Itävallan ja Unkarin alueille, kunnes kaikkeinkatolisimpien Habsburg-majesteettien tukema vastauskonpuhdistus palautti suuren osan kansasta ruotuun. Itävallassa protestanttien protestipesäkkeitä jäi etenkin vuoristoon ja Ylä-Itävaltaan, ja 1800-luvulla nousevan nationalismin huumassa jotkut ”saksalais-kansallisen” aatteen kannattajat kääntyivät paavilaisten ylikansallisista meiningeistä kunnon saksalaiseen Luteeruksen uskoon. Unkarissa tilanne oli vielä monimutkaisempi.

Éva S. Balogh kirjoitti aiheesta äskettäin mainiossa blogissaan, pohtien erityisesti, miksi reformoitu (kalvinistinen) protestantismi säilyi Unkarissa niin vahvana. Vaikka enemmistö perinteisiin kirkkoihin kuuluvista onkin vanhastaan ollut katolilaisia (Unkarissa viimeisimpien väestönlaskentatietojen mukaan, joissa uskontokunnan ilmoittaminen ei ole pakollista, roomalais-katoliseen kirkkoon ilmoitti kuuluvansa 39%), reformoituun kirkkoon kuuluvia on edelleenkin yli 11 prosenttia. Lisäksi Transilvanian unkarilaisista on kalvinisteja ollut suurin osa. Osaltaan reformoidun kirkon valtaa selittää turkkilaisvallan kausi 1500-1600-luvuilla. Turkkilaisten valtaamien nykyisen Unkarin alueiden katolinen ylimystö pakeni joukoittain maasta ja jätti alustalaisensa kuuntelemaan protestanttisaarnaajien opetusta – islamilaiset vallanpitäjät antoivat kristinuskon eri suuntien toimia alueillaan varsin vapaasti. Transilvaniassa taas, joka turkkilaisvallan aikaan oli muodollisesti itsenäinen vasallivaltio, ruhtinas ja paikallinen yläluokka olivat itsekin protestantteja.

Oikeastihan tilanne oli vielä mutkikkaampi. Erityisesti Transilvaniassa uskonpuhdistuksen myllerryksistä nousi muitakin uskonsuuntia, kuten kolminaisuusopin kieltävät unitaarit tai yhä kauemmaksi kristinuskon juutalaisille juurille etsiytyvät ”sapattilaiset” eli sabbatiaanit (szombatosok), jotka 1900-luvulle tultaessa käytännössä sulautuivat juutalaisiin ja suureksi osaksi tuhoutuivat natsien juutalaisvainoissa. Unkarin itäosissa levisi myös ”kreikkalais-katolinen” (görög-katolikus) eli uniaattikirkko, bysanttilaista (ortodoksista) riittiä noudattava mutta Rooman paavin alaisuuteen asettunut kirkkokunta. Lisäksi Unkarissa on vanhastaan elänyt ortodokseja (etenkin serbi- ja romanialaisvähemmistöt) sekä luterilaisia. Luterilaiseen (evangélikus) kirkkoon kuuluivat perinteisesti Etelä-Unkarin slovakit, jotka olivat sinne aikoinaan paenneet vastauskonpuhdistuksen tieltä, sekä osa Unkarin saksalaisvähemmistöistä, melkoinen osa älymystöä ja jonkin verran aatelistoakin. Siispä pienellä luterilaisella kirkolla – jolla suomalais-unkarilaisen heimotyöperinteen kautta on ollut hyvät yhteydet Suomeen – on kokoaan suurempi painoarvo Unkarin kulttuurihistoriassa. Luterilaisia taustaltaan olivat esimerkiksi kansallisrunoilija Sándor Petőfi ja Unkarin vuosien 1848-49 vapaustaistelun johtohahmo Lajos Kossuth.

Kaikesta huolimatta reformoidulla kirkolla on ollut tietynlainen historiallinen erikoisasema ”unkarilaisena kirkkona”, osana unkarilaista identiteettiä ja unkarilaisten itsenäisyystaistelua Itävallan Habsburgeja vastaan. Tähän liittyy sankarillisia kärsimystarinoita, kuten niiden neljänkymmenen saarnaajan kohtalo, jotka vastauskonpuhdistuksen ja keisarivallan lujittamisen nimissä 1600-luvun lopulla tuomittiin  kaleeriorjuuteen. György Moldovan tästä kertova romaani Negyven prédikátor on ilmestynyt myös Taisto Niemisen suomennoksena (Neljäkymmentä uskollista). Siitä opin aikoinaan, että vastauskonpuhdistuksen melskeissä luterilaiset opittiin tuntemaan löysinä pehmoilijoina ja peräksiantajina, jotka ikävyyksien uhatessa palasivat kiltisti Rooman helmoihin. Toista olivat kovat kalvinistit, tuo ennalta määrättyyn autuuteen uskovien ankara joukko.

Protestanttien sorto ja vaino Habsburgien valtakunnassa lopetettiin virallisesti keisari-kuningas Joosef II:n asetuksella vuonna 1781. Siitä pitäen Unkarin kalvinistit ovat yrittäneet saavuttaa jonkinlaista kansalliskirkon asemaa katolilaisten rinnalla – siinä koskaan kunnolla onnistumatta, väittää Éva S. Balogh. Valtionhoitaja Horthy kuului reformoituun kirkkoon, samoin ainakin joissakin suhteissa hänen jalanjälkiinsä yrittelevä pääministeri Orbán. Siitä huolimatta, näin Balogh, katolisella kirkolla on edelleenkin erityinen suhde korkeimpaan valtiovaltaan, ja Fidesz-valtapuolueen koalitiokumppani ja pikku apulainen, kristillisdemokraattinen kansanpuolue KDNP on selkeästi katolisen kirkon käsissä. Reformoidun kirkon, tai ainakin joidenkin sen vaikutusvaltaisten piirien, osaksi on jäänyt kyhnyttää äärioikeisto-opposition Jobbikin kyljessä.

Toki reformoidulla kirkolla on vankka virallinen asemansa muiden historiallisten kirkkojen joukossa, joita Unkarin lainsäädäntö erityisesti suosii, pienten uskonyhteisöjen kustannuksella. Näistä vaihtoehtoisista uusista ja pienistä ryhmistä, joihin kuuluu niin buddhalaisia kuin baha’i-uskoisiakin, eniten julkisuudessa on ollut Magyarországi Evangéliumi Testvérközösség (‘Unkarin evankeliumin veljesyhteisö’), 1970-luvulla sosialististen vallanpitäjien kanssa sopuilleesta metodistikirkosta eronnut ryhmä. Sen joulupukinpartainen johtaja Gábor Iványi oli aikoinaan pääministeri Orbánin henkilökohtaista tuttavapiiriä ja on jopa kastanut Orbánin lapsista pari vanhinta, mutta on nykyään noussut julkisuuteen Orbánin järjestelmän äänekkäänä vastustajana. Vuoden 2011 kirkkolaki olisi jättänyt nämä yhteisöt virallista asemaa ja tukea vaille; laki kuitenkin kaatui perustuslakituomioistuimen sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätöksiin, ja tällä hetkellä tekeillä on uusi laki.

Unkarin uskontoväännöt tuntuvat sivusta katsoen omituisilta siksikin, että nykyunkarilaisista suuri osa on uskonnon suhteen varsin välinpitämättömiä, nimikristittyjä tai kirkosta eronneita, eikä uskonto vuosikymmeniin ollut keskeinen poliittinen tekijä. Toisin kuin esimerkiksi Puolassa, missä katolinen kirkko koko sosialismin ajan yhdisti kansaa passiiviseen vastarintaan, tai DDR:ssä, missä luterilainen kirkko tarjosi tilaa kriittiselle keskustelulle ja toisinajattelijoiden toiminnalle, Kádárin Unkarissa perinteiset kirkot olivat oppineet tekemään kompromisseja ja yhteistyötä vallanpitäjien kanssa, samalla kun niiden ote kansasta löystyi.

1960- ja 1970-luvulla, kirjoittaa tutkiva journalisti Szilvia Varró, Unkarin reformoitu ja luterilainen kirkko kehittivät ”kaidan tien” tai ”palvelemisen” teologiaa, jolla perusteltiin yhteistyötä virallisesti uskonnonvastaisten vallanpitäjien kanssa. Uhmakkaimmin sosialistista järjestelmää vastusti katolinen kirkko, jonka tukena oli vahva ylikansallinen organisaatio, mutta sekin taipui vuonna 1964 strategiseen kompromissiin. Kádárin Unkarin ja Vatikaanin välisen sopimuksen koko tekstiä ei ole edelleenkään saatu julki, mutta tiedetään, että sillä Unkarin valtio sai oikeuden valvoa kirkon virkanimityksiä ja näin varmistaa Unkarin katolisten seura- ja hiippakuntien lojaalisuuden. Kompromissipolitiikan perintönä kirkkojen niskoilla on edelleenkin selvittämättömiä agentti- ja ilmiantajaepäilyjä, ja järjestelmänvaihdoksen aikoihin nuoret systeeminkaatajat suhtautuivat kirkkoihin ja julkiuskonnollisuuteen epäluuloisesti. Siinä missä Puolan nuoret kapinalliset kävivät hartaina messussa, tuolloisen nuorliberaalin Viktor Orbánin väitetään 1990-luvun alussa pilkanneen parlamentissa kristillisdemokraatteja välihuudolla Csuhások, térdre, imához! (’Kaapuniekat (katolisten pappien tai munkkien pilkkanimitys), rukoukseen – polvistu!’)

Järjestelmänvaihdoksen jälkeen unkarilaisten uskonnollisuus on, kuten muuallakin Euroopassa, edelleenkin menettänyt perinteistä yhteisöidentiteettiä luovaa merkitystään ja muuttunut enemmänkin yksityiseksi, henkilökohtaisen kokemuksen ja ratkaisun asiaksi. Näin ainakin tutkimuslaitos TÁRKIn viime vuosikymmenen lopulla tekemän tutkimuksen mukaan: selvimmin on vähentynyt niiden määrä, jotka ”ovat aina uskoneet”.

TARKI_vallasossag

Unkarilaisten suhde Jumala-uskoon vuosina 1991, 1998 ja 2008 tehtyjen kyselyjen mukaan

Ja mitä nyt tapahtuu? Yllättäen nimikristillisyydestä kansallisen identiteetin rakennusaineena on tullut samanlainen kansallisvaltion yhteisyyttä luova ja lojaalisuutta valtiovallalle todistava tekijä kuin sosialismin iskulauseet olivat aikoinaan. Syynä ei luultavasti ole Viktor Orbánin henkilökohtainen uskonvakaumus, jonka olemassaoloa monet epäilevät: paremminkin kansallis-oikeistokonservatiiviset aatekasvatuspalvelut on kätevää ostaa perinteisiltä kirkoilta, jotka ovat vanhastaan tottuneet tekemään yhteistyötä ja lehmänkauppoja vallanpitäjien kanssa. ”Punaisen hännän” (vörös farok, aikoinaan artikkeleihin ja opinnäytetöihin vaaditun pakollisen ideologiaosuuden, jonka asiaa tuntevat osasivat jättää lukematta) tilalla on siis nyky-Unkarissa Euroopan kristillisestä perinnöstä ja kristillisistä perusarvoista jankuttaminen (tosin kristinuskoon olennaisesti kuuluvan universaalin lähimmäisenrakkauden unohtaen, koska nyt se, mikä myy, on muukalaisviha ja islamofobia).

Pääministeri Orbán ei enää pilkkaa kaapuäijiä vaan esiintyy kristinuskon puolustajana ja aloitti jo nykyisen valtakautensa vuonna 2010 rukoilemalla koko perheensä kanssa juorulehden kameroiden edessä. Vuoden alusta saakka valtakunnan ykkösradiokanava Kossuth Rádió on tarjonnut päivittäisen aamuhartausohjelman, joita toimittavat vuorotellen roomalais-katolinen, reformoitu ja luterilainen kirkko sekä juutalainen uskonyhteisö. Maassa, jossa on satojen vuosien ajan ollut monta uskontoa eikä lainkaan sellaista valtiokirkko-yhtenäiskulttuuria kuin luterilaisessa Pohjolassa, tämä on outoa ja pelottavaa – ja toisaalta panee muistelemaan sosialismin aikojen pakollista ideologiakasvatusta. Yllä linkitettyä hvg.hu-sivuston uutista radion aamuhartauksista kommentoi muuan lukija näin:

Sain hartaan katolisen kasvatuksen jo vanhaan pahaan aikaan (az átkosban ’siinä kirotussa’ on tavallinen ilmaus järjestelmänvaihdosta edeltäneille ajoille): uskontotunteja, messuja, kirkko, lapseni kirjoitti ylioppilaaksi kirkon oppikoulusta (jo järjestelmänvaihdoksen jälkeen) ja hänestäkin tuli harras katolilainen, mutta tämä valtion pakkosyöttämä uskonnollisuus kerta kaikkiaan oksettaa minua, pukinsorkka näkyy ihan liian selvästi, ja uskon, että monen muunkin uskovan kohdalla nämä teennäiset, tekopyhät ja makeilevat toimet johtavat aivan samaan tulokseen.
Unkari muuttuu yhä sietämättömämmäksi, se on totinen tosi.

Pitkästä aikaa pahimman järkytyksen kuitenkin sain, kun uutisvirtaani ilmestyi kummallinen blogilinkki. ”Jhnnsclvn”-blogi on eräänlainen kuranheittopalsta, jonka kirjoittajat nimimerkkien takaa solvaavat oikein urakalla Budapestissa toimivaa reformoidun kirkon Gáspár Károli -yliopistoa (Károli Gáspár Református Egyetem). Károlin opettajia ja hallintoa syytellään korruptiosta, nepotismista, kavereiden ja petikavereiden suosinnasta, plagioinnista sun muusta epäeettisestä toiminnasta. Syytökset ovat niin rankkoja ja härskejä, että normaaleissa oloissa tämmöinen teksti kääntyisi itseään vastaan – tuntuu vaikealta ottaa vakavasti näin vaahtosuista raivoamista epäilemättä, että raivoajassa itsessään on jotain vikaa. Valitettavasti vain, sen perusteella mitä olen asiasta perillä olevilta ja vähemmän vaahtosuisilta tuttavilta kuullut, Károlin – jota muutenkin on syytetty muun muassa äärioikeiston nuorisokasvattamoksi – olot eivät ole normaalit ja syytöksissä voi hyvinkin olla perää.

Nyt tämä lukemani linkki johti todellakin suoraan sylttytehtaalle, eli János József Tóth -nimisen tutkijanalun väitöskirjaan. Väitös tosin tapahtui Corvinus-yliopistossa eli entisessä Karl Marx -kauppakorkeakoulussa, joka järjestelmänvaihdoksen jälkeen on karistanut Parta-Kallen nimestään ja laajentanut profiiliaan muuallekin kuin kauppa- ja hallintotieteisiin. Väittelijä on kuitenkin itse Károli-yliopiston kasvatti, ja myös väitöskirjan ohjaaja on ollut Károlin opettajakuntaa. (Kiintoisana yksityiskohtana mainittakoon, että väittelijä itse kertoo teoksessaan olevansa ortodoksi.) Väitöskirja kuuluu mediasosiologian alaan, sen aiheena on sosiaalikonstruktivistisen kommunikaatiomallin kritiikki, ja kritiikki nimenomaan kristinuskon näkökulmasta. Kirjoittaja arvostelee mediasosiologian käyttämiä kuvausmalleja siitä, että ne eivät ota huomioon sellaisia ”hybridi”-viestintäyhteisöjä, joissa on mukana ”transsendentaalisia jäseniä”. Yksi lähtöhypoteeseista ja tutkimuskysymyksistä koskee juuri tätä: kirjoittaja on tutkinut A-kategorian kansainvälisiä sosiologisia julkaisusarjoja ja todennut, että yllätys, niiden artikkeleissa ei tutkita ihmisten ja enkelten välisen kommunikaation problematiikkaa.

Varsinaisesti some-kohun laukaisi tämä kohta, jota ulkounkarilaisten älykköjen pyörittämä häijynhyytävä Örülünk, Vincent? -blogi siteerasi:

Koinonian [tämä lienee yksi tutkielman avainkäsitteistä: ideana on, että ”yhteisön” tai ”yhteyden” käsite tulisi ymmärtää toisin kuin perinteisessä yhteiskunta- ja viestintätutkimuksessa on ymmärretty] tyypeistä, kuten analyysissa osoitimme, on mahdollinen myös sellainen, joka toimii ihmisten ja enkelten välillä, eikä minkä hyvänsä enkelten vaan langenneiden, Saatanan ja hänen enkeltensä kanssa. Ja kun mietimme, kenen opillisena tehtävänä on saada ihmiset unohtamaan Jumala, vaikka luotuina olentoina jatkuvasti kaipaamme Jumalaa ja etsimme jotakin oman itsemme ulkopuolelle osoittavaa, silloin kannattaa pohtia myös, missä määrin jumalaton kollektiivisuus, Jumalan lain vastaiset laitokset ja yhteiskunnalliset tilanteet (”synnin rakenteet”) ovat katsottavissa pelkästään ihmisen luomiksi ja missä määrin niihin voi olla osuutta ei jumalallisilla mutta transsendentaalisilla jäsenillä.

Toisin sanoen: ”synnin rakenteet” maailmassa ovat Saatanan tekosia. Tämä ajatus on kristinuskon vuosituhantista perinnettä, yksi tapa käsitteellistää pahan läsnäoloa maailmassamme, mutta mitä ihmeen tekemistä sillä on viestintätutkimuksen kanssa? Ja kuuluuko mediasosiologian tehtäviin osoittaa, että itse vanha Vihtahousu on yhteistyössä inhimillisten kommunikaatiokumppaniensa kanssa saanut aikaan sen, että sosiologisessa tutkimuskirjallisuudessa ei käsitellä ihmisten ja enkelien välistä kommunikaatiota? Väittelijän mielestä ilmeisesti kuuluu, tähän tieteentradition huomattavaan puutteeseen ainakin työn loppuyhteenvedossa päädytään.

Tutkimustyön pätevyyttä ja asianmukaisten metodien tuntemusta en pysty arvioimaan, kun en ole sosiologi. Kielentutkijan hiuksia nostattamaan riittää seuraava katkelma teoksen loppupäätelmistä:

Näiden alustavien tutkimustulostemme perusteella vaikuttaa hyödylliseltä teologispuitteinen uudelleenarviointi, jossa joukkoviestintä [siis mass communication] voidaan etymologisesti palauttaa happamattoman leivän (mass) kautta tapahtuvaan yhteyteen (communication), siis (roomalais-katoliseen) ehtoolliseen. ”Messu”-sanan toinen etymologinen selitys palautuu messun päätösformulaan Ite, missa est – Deo gratias, ja kummastakin etymologisesta johdosta on merkittävä alan kirjallisuus, joten asian selvittäminen vaatii joka tapauksessa jatkotutkimuksia.

Aivan siitä riippumatta, mitä ajatellaan tuonpuoleisten olentojen todellisuudesta ja relevanssista viestintätutkimuksen kannalta – sana on eri asia kuin sen kuvaama ilmiö, sanan historia (etymologia) on eri asia kuin ilmiön historia tai ilmiön merkitys nykyajan kannalta. Viimeistään tässä vaiheessa on selvää, että tämä tutkimus on irronnut länsimaisesta tieteellisestä ajattelusta jonnekin aivan omaan todellisuuteensa. Ja kun mietimme, miten tämä on mahdollista, silloin kannattaa pohtia myös, missä määrin tähän kehitykseen voi olla osuutta ei kristinuskolla vaan uskonnon opportunistisella hyväksikäytöllä valtion valtarakenteissa.

 

 

Mainokset

3 Responses to Uskon sankarit

  1. jhnnsclvn sanoo:

    Reblogged this on Ravasz László Baráti Kör and commented:
    Great!

  2. tothjanj sanoo:
    • Tässä siis loukatuksi itsensä kokeneen väitöskirjantekijän ”virallinen” vastine. Selvää joka tapauksessa, että tilanne on todella tulehtunut ja rankkaa syytöstä sinkoilee kumpaankin suuntaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: