Langokset lavalla, eli itävaltalais-unkarilaisia teatteriuutisia

En ole mikään teatteri-ihminen, mutta sitä ei täällä Sentroopassa voi olla huomaamatta, miten tiiviisti teatteri niveltyy sekä perinteisiin arvoihin että ajankohtaiseen politiikkaan. Täällä Wienissähän on yksi saksalaisen kielialueen kuuluisimmista teattereista, viime aikoina repiviä talousongelmia ja johtajanvaihdoksia kokenut Burgtheater, ja Itävallassa vaikuttaa legendaarisia, kantaaottavia näytelmäkirjailijoita kuten vaikkapa nobelisti Elfriede Jelinek. Unkarissa teatteri on ollut viimeaikaisten kulttuuripoliittisten taistojen kovassa ytimessä, tässäkin blogissa on esillä ollut mm. Unkarin kansallisteatteri (Nemzeti Színház), jonka johtajanpaikalta savustettiin tiehensä liian edistyksellisenä ja kokeilevana pidetty Róbert Alföldi ja hänen tilalleen istutettiin kunnon konservatiivis-isänmaallisia arvoja edustava ukrainanunkarilainen Attila Vidnyánszky. Äskettäin nämä kaksi, itävaltalainen viiltävän yhteiskuntakritiikin perinne ja nykyunkarilainen kansallis-konservatismi kohtasivat, ja syntyi pieni kulttuuriskandaali, jonka yhteydessä on päästy pohtimaan myös Unkarin ja Itävallan yhteistä historiaa.

Sunnuntaina 19.4. Burgtheaterin seurue vieraili Unkarin Kansallisteatterissa siellä järjestetyn kansainvälisen teatteritapahtuman (Madách International Theatre Meeting, MITEM) yhteydessä esittäen Jan Bossen ohjaaman Tšehovin Lokin. Ohjaaja Bosse ja teatterin johtaja Karin Bergmann olivat molemmat jättäneet saapumatta Budapestiin eivätkä siksi voineet osallistua myöskään teatteritapahtumaan liittyvään yleisötapaamiseen. Siksi teatteriseurue kääntyi yleisön puoleen suoraan esityksen jälkeen tavalla, jota oikeistolainen Magyar Nemzet -lehti nimittää suoraan ”mauttomaksi”: heti esityksen jälkeen Burgtheaterin saksalainen näyttelijä Martin Reinke luki yleisölle saksan- ja englanninkielisen kirjeen, joka (käännettynä Magyar Nemzetin julkaisemasta unkarinnoksesta) kuuluu näin:

Arvoisa yleisö!

Olemme tietoisia siitä vaikeasta tilanteesta, jossa Unkarin hieno kansa ja kulttuurielämä tätä nykyä ovat. Demokraattista tietä ja demokraattisten vaalien kautta se on luisunut tilanteeseen, jossa se yhä enemmän loittonee demokratian hengestä ja Euroopasta. Tämä kehitys huolestuttaa meitä, kuten monia teistäkin. Siitä huolimatta tulimme tänne ja esiinnyimme teille mielellämme. Tšehov edustaa yhteistä eurooppalaista kulttuuriamme kenties paremmin kuin monet muut. Teidän tulee tietää, että me kuulumme yhteen.

Kiitämme kutsusta!

Yleisön reaktiot olivat sekalaiset: hvg.hu-sivuston mukaan jotkut taputtivat, toiset vihelsivät. Teatterinjohtaja Vidnyánszky puolestaan oli ilmeisesti saanut etukäteen tietää tästä suunnitellusta tempauksesta ja valmistanut vastavedon. Hvg.hu:n mukaan tunnelma salissa putosi pakkaslukemiin, kun tekstitaululle heijastettiin ”Aradin veritodistajien” nimet: niiden kolmentoista unkarilaisen upseerin, jotka itävaltalainen sotaoikeus tuomitsi kuolemaan ja teloitti Aradin kaupungissa (nykyään läntisessä Romaniassa lähellä Unkarin rajaa) lokakuussa 1849, Unkarin vapaustaistelun kukistamisen jälkeen.

Vidnyánszkyn tempausta on viime päivät kauhisteltu Unkarin kulttuuripiireissä, semminkin kun unkarilaisten ja itävaltalaisten välit ovat viime vuosikymmeninä olleet yleensä ystävälliset ja läheiset. Niin hartaasti kuin Unkarissa onkin vaalittu vuosien 1848-49 vapaustaistelun kyyneleisenjuhlavia muistoja, sen jälkeistä valtiokompromissin ja kaksoismonarkian aikaa ajatellaan enemmänkin hellän nostalgisin tuntein, ja tiiviiseen yhteiseen kulttuurihistoriaan viitataan myös kutsumalla itävaltalaisia lempinimellä ”langot”, sógorok. Kaikki unkarilaiset tietävät myös, miten auliisti tuolloin vielä nuori, vasta äskettäin kymmenvuotisesta miehityksestä vapautunut Itävalta auttoi vuoden 1956 vallankumouksen pakolaisia. Sosialismin aikaan Itävalta oli läheisin paikka, missä kapitalismin siunauksia pääsi katselemaan, ja viime vuosina siitä on tullut yhä useammille unkarilaisille se toiveiden maa, jossa ahkera ihminen voi ansaita paljon paremmin ja elää mukavammin kuin kotimaassa konsanaan. Itävaltalaiset eivät nykyunkarilaisille ole sortajia tai edes ikäviä ”isojaveljiä”, edes sen vertaa kuin ruotsalaiset suomalaisille. Itse asiassa itävaltalaiset myös suhtautuvat unkarilaisiin varsin positiivisesti. Unkarilaisissa on vanhastaan ollut jonkinlaista operettiromanttista hohdetta, ja viime vuosikymmenten maahanmuutto on saanut itävaltalaiset jossain määrin luopumaan ennakkoluuloistaan aivan samalla tavalla kuin ruotsalaisten suhtautuminen suomalaisiin on muuttunut: itse asiassa nuo käsittämätöntä kieltä mongertavat entisten itäisten maakuntien mongolit ovatkin ihan mukavia ja eurooppalaisia, melkein kuin me. Miksi ihmeessä siis pitäisi vuonna 2015 ruveta muistelemaan unkarilaisten ja itävaltalaisten vanhoja vihollisuuksia?

Historianopettajien ja -tutkijoiden Tényleg! (‘Todellakin!’) -sivustolla László Lőrinc purkaa tämän päivittelyn pieneksi mutta aiheelliseksi valistuskirjoitukseksi. Sanoma on selkeä ja yksinkertainen: paitsi että 166 vuoden takaisilla kuolemantuomioilla on perin vähän tekemistä nykyisen Itävallan tai nykyajan itävaltalaisten kanssa, koko ajatus siitä, että vuosien 1848-49 tapahtumissa olisivat olleet vastakkain ”itävaltalaiset” ja ”unkarilaiset”, on järjetön. Vuonna 1848 ei syttynyt Itävallan ja Unkarin välinen sota vaan käynnistyi joukko toisiinsa kietoutuneita tapahtumia, siinä määrin toisiinsa kietoutuneita, että vuoden 1848 Wienin vallankumouksen tapahtumat lähtivät liikkeelle historiallisessa Unkarissa, Unkarin vapaustaistelu taas Wienissä…

Vuosi 1848 oli Euroopan hullu vuosi, jolloin romanttisten vapausaatteiden elähdyttämät kansat taistelivat ja kapinoivat ympäri koko maanosaa. Pariisin helmikuun vallankumouksen innoittamana Unkarin vapaustaistelun johtohahmo Lajos Kossuth vaati Pozsonyn (nykyinen Slovakian Bratislava) valtiopäivillä perustuslakia ei vain unkarilaisille vaan myös itävaltalaisille, ja Wienissä taas kapinoitiin unkarilaisten tueksi sekä maaliskuussa että vielä lokakuussakin. Vuotta myöhemmin ”Aradin marttyyrien” teloitus ajoitettiin lokakuun 6. päivään myös siksi, että se oli Wienin kapinan muistopäivä ja tällä haluttiin välittää viesti myös valtakunnan pääkaupunkiin. ”Aradin marttyyreista” läheskään kaikki eivät olleet etnisiä unkarilaisia, jotkut eivät edes osanneet unkaria. Joukossa oli esimerkiksi saksankielinen umpi-itävaltalainen, ritari Ernst Poelt von Poeltenberg, jonka unkarilaiset tosin ovat oppineet historiankirjoistaan tuntemaan nimellä Pöltenberg Ernő. Toisaalta taas, muistuttaa Lőrinc, jotkut etniset unkarilaiset olivat ”itävaltalaisten” voittajien puolella ja ylistivät lain ja järjestyksen palauttaneita keisarin joukkoja.

Niinpä – 1800-luvun puolenvälin ihmisillä, tavallisella kansalla varsinkaan, tuskin oli sellaisia selkeärajaisia kansallisvaltioidentiteettejä, joita viimeistään ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen lähes kaikkien Euroopan maiden kansakoululaitokset lapsosten päähän takoivat. Vaihtelevalla menestyksellä. (Unkarilainen kuuluisa kansankuvaaja Gyula Illyés kertoo Pustan kansaa -teoksessaan, miten hän pienenä koulupoikana ihmetteli, keitä oikein ovat ne ”unkarilaiset”, joiden uroteoista koulukirjoissa puhutaan. Illyés aloitti koulunkäyntinsä vuoden 1908 tietämissä, mutta tuolloin länsiunkarilaisen kartanon köyhien alustalaisten elämä ei ollut edellisistä vuosisadoista vielä paljoa muuttunut.) 1800-luvun Unkari oli monikansallinen valtio, jossa etniset unkarilaiset itse asiassa olivat vähemmistönä slaavien, saksalaisten, romanialaisten ynnä muiden joukossa, eikä varsinkaan tavalliselle kansalle välttämättä ollut niin kovin selvää tai niin kovin tärkeää, mihin ”kansaan” tässä kuulutaan, olennaisempia olivat paikalliset, alueelliset ja uskonnolliset identiteetit.

Vuosina 1848–1849 ajatus ”unkarilaisten” ja ”itävaltalaisten” vastakkainasettelusta olisi tuntunut mielettömältä. Unkarin vapaustaistelussa eivät vastakkain olleet ”unkarilaiset” ja ”itävaltalaiset” vaan perustuslaista, kansanvallasta ja kansojen veljeydestä haaveilevat liberaalit ja keisarihuoneelle uskolliset konservatiivit, etnisyydestä ja kielestä riippumatta. Vastatessaan itävaltalaisen teatteriväen poliittiseen mielen- ja huolenilmaukseen Aradin veritodistajien nimilistalla teatterinjohtaja Vidnyánszky ei nojaa historiallisiin tosiasioihin vaan 1900-luvun aikana kehittyneeseen katkeraan revanssikansallismielisyyteen. Meitä ei saa arvostella mistään, kun me olemme kärsineet niin kamalasti ja aina meitä on sorrettu, sitä paitsi noi aloitti!

Tällä marttyyri-, revanssi- ja ruikutusmeiningilläkin on toki Unkarissa pitkät perinteet. Ja kun lukee saksankielisen lehdistön kommentteja Burgtheaterin Lokki-tempaukseen, tulee väkisinkin ajatelleeksi, että saksalaisella kielialueella ei edes täysin tajuta, miten syvillä ja mutaisilla vesillä Vidnyánszky ja hänen kaltaisensa kalastelevat. Hallituksen ja mystisen, ikuisen ”kansan” samastaminen antaa moraalisen oikeuden selittää omat puutteet parhain päin ”kansan” kokemilla kärsimyksillä, kenties myös vaatia muilta korvauksia näihin kärsimyksiin. Saksalaisella kielialueella on tästä aikoinaan jo nähty riittävän varoittavia esimerkkejä, unkarilaisista melkoinen osa ei kenties vieläkään tajua, mihin tämä tie voi johtaa.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: