Muistiinpanoja barrikadeilta

Unkarissa jatkuu ”kulttuuritaistelu”. Sen ainekset ovat kaikki jo ennestään tuttuja. Vallanpitäjät käyvät vähemmistöjen ja kansallis-kulttuurisen moninaisuuden kimppuun vedoten ”kristillisiin kulttuuriarvoihin”, perheen ja lasten koskemattomuuteen. Äskettäin reformoidun kirkon uuden koulurakennuksen (Unkarin kouluista merkittävää osaa pyörittävät nykyään, valtion huomattavalla tuella, perinteiset kirkkokunnat eli etenkin roomalais-katolinen ja reformoitu kirkko) vihkiäisjumalanpalveluksessa itse pääministeri Orbán julisti (siteeraten pappi-runoilija Endre Gyökössyn sanoja): ”meille on annettu kristityn vapaus sitä varten, että kasvattaisimme lapsistamme homo christianuksia”, siis uskoaan, perhettään, kansaansa ja lähimmäisiään puolustavia ihmisiä.

Tässähän ei sinänsä ole mitään pahaa, päinvastoin. Omaan vakaumukseen, perheeseen ja kansakuntaan sitoutuminen on hieno ja tärkeä asia. Orbánin yhä julkihurskastelevammassa kielenkäytössä tökkii vain sen ilmeinen tekopyhyys. Maassa, jonka asukkaista melkoinen osa ei aktiivisesti eikä nykyään edes muodollisesti kuulu mihinkään perinteiseen kirkkokuntaan, ollaan kansalaisten ideologiakasvatusta yhä selvemmin ulkoistamassa kirkoille. Näin rakennetaan järjestelmää, jossa ”kristillisistä arvoista” on tullut vain julkisivu ja suojakuori korruptoituneelle autokratialle, aivan samanlainen julkisivu kuin aikoinaan oli – samoin yleviä ihanteita ja jaloja päämääriä saarnannut – sosialismi. Järjestelmää, jossa kaikki vallanpitäjien mieliksi toistelevat iskulauseita, joiden sisällöllä ja totuusarvolla ei oikeasti ole mitään väliä. Järjestelmää, jossa ihmisten veljeyden, totuuden ja hyvyyden nimissä kansalaisia yllytetään epäluuloon ja vihaan.

Kulttuuritaistelu, josta tässäkin blogissa on jo monesti ollut puhetta, vetoaa ”kansallisiin” perinteisiin. Samalla sen sotahuudot ovat samoja kuin kansallis-konservatiivisilla eli paremminkin oikeistopopulistisilla aatetovereilla kautta maailman, sillä harva asia on niin kansainvälinen kuin nationalismin aate. Alas ”kosmopoliittinen” kansainvälisyys (minkä Sentroopassa monet sen kummemmitta selityksittä ymmärtävät tarkoittavan samaa kuin ”juutalaisuus”), eläköön meidän oma ”kansallinen” kulttuurimme! (Tällä kansallisella kulttuurilla usein ymmärretään 1800-luvun kansallisromantikkojen yleiseurooppalaisiin taideihanteisiin perustuvia tuotoksia. Uudemmat kansainvälisten standardien mukaiset korkeakulttuuriluomukset taas ovat postmodernia tekotaidetta ja konstailua.) Meidän kansamme on kaikkein paras, urhein ja lahjakkain, vaikka kateellisten vihamiesten takia onkin saanut kärsiä sortoa enemmän kuin mikään muu kansa. Kristilliset arvot kunniaan – tosin ei niitä kohtia, missä puhutaan rauhan rakentamisesta, köyhien ja heikkojen suojelemisesta, lähimmäisenrakkaudesta ja muukalaisten suvaitsemisesta. Naiset kotiin hellan ja nyrkin väliin ja homot kaappiin, sillä nyt tarvitaan perinteisiä perheitä ja niihin mahdollisimman paljon puhdasrotuisia lapsia! Ja nuoriso – räkänokat hiljaa, älkää tulko opettamaan vanhempia ja viisaampia!

Jotenkin masentavaa on ollut lukea unkarinkielisestä somekuplastani uusimpia keskusteluja teatteri- ja elokuvakorkeakoulun (SZFE) valtausdraaman tiimoilta. Valtaus nimittäin jatkuu. Rakennusta miehittävät opiskelijat eivät suostu hyväksymään ”hallintouudistusta” eivätkä Orbánin teatteripaavin Attila Vidnyánszky vanhemman komentoa. (”Vanhemman”, sillä Vidnyánszkyn samanniminen poika ja kollega on ainakin aiemmin vastustanut isänsä puuhia.) Tukimielenosoittajat ovat täyttäneet katuja jopa aamuvarhaisellakin, talonvaltaajille on jatkuvasti toimitettu elintarvikkeita ja muuta tarpeellista, ja lukuisat SZFE:n kasvatit ja muutkin taiteilijat ja kulttuurityöläiset ovat esittäneet erilaisia solidaarisuuden ilmauksia.

Tänä aamuna satoja myötätuntomielenosoittajia saapui (korkeakouluasioista vastaavan) Innovaatio- ja teknologiaministeriön rakennuksen luokse kuulemaan, kun useat nimekkäät näyttelijät ja teatteri-ihmiset lukivat ääneen eri puolilta saapuneita tuen ilmauksia.

Samalla kuitenkin kysyn itseltäni vähän peloissani, miten laajalle pääkaupungin sivistyneistö- ja kulttuurikuplien ulkopuolelle tämä sympatia-aalto yltää, ja kuinka vankka kannatus on niillä kommenttiketjujen syvien rivien äänillä, jotka eivät lainkaan ymmärrä tätä ”kapinaa”. Hemmotellut joutilaat pääkaupunkilaisnuoret, joille kaikki on kannettu eteen, pyyhkikööt nenänsä ja siivotkoot suunsa. Ja jos ei kansalaisten verovaroilla maksettu opetus kelpaa, niin opiskelkoot korkealentoista taiteilua omilla rahoillaan. Nih!

En siis vielä jaksa kauheasti toivoa, että teatterikorkeakoulun valtauksesta lähtisi liikkeelle mitään semmoista, mikä oikeasti järkyttäisi Orbánin Unkarin poliittisia ja taloudellisia valtarakenteita. Pientä pirullista mielihyvää kuitenkin nostattaa se, miten yhtenä miehenä ja naisena Unkarin arvostetut taiteilijat tukevat teatterikorkeakoululaisten kapinaa. Viime viikolla esimerkiksi maailmankuulu elokuvaohjaaja Béla Tarr hermostui saatuaan lukea hallitusta myötäilevän Origo-uutisportaalin artikkelista, miten ohjaaja-teatterimahtaja Vidnyánszkyn jälkeen ”vasemmistolaisten” ”vanhan hierarkian puolustajien” ”viha-aallon” kohteeksi on joutunut kuvaaja ja ohjaaja Emil Novák, korkeakoulun uusi vararehtori. Erityisesti Tarria suututti se, että Novákia Origon jutussa ylisteltiin Tarrin Werckmeister Harmóniák -elokuvan tekijäksi. Itse asiassa, kirjoittaa Tarr,

Emil Novákin kanssa kuvasimme vain kolme päivää, ja tästä pystyimme valitettavasti lopullisessa elokuvassa käyttämään vain yhden kohtauksen. Tällä välin nimittäin yhteistyömme mahdottomuus oli käynyt ilmeiseksi. Tämän syitä en, hänen arvokkuutensa rippeiden pelastamiseksi, haluaisi tarkemmin eritellä.

Ja ennen kaikkea on aika sykähdyttävää lukea Unkarista ja ulkomailta kantautuvia taiteentekijöiden ja kulttuurityöläisten tukikannanottoja. Koska tykkään kääntämisestä, haluaisin tähän lopuksi vielä suomentaa runon, jonka Gábor Schein, myös meillä Wienissä useampia kertoja vierailevana Unkarin kirjallisuuden professorina toiminut kirjallisuudentutkija ja kirjailija, julkaisi Facebookissa kunnianosoituksena SZFE:n opiskelijoille ja opettajille:

Rakkaus, purje, aika

Taivaisiin nousee kaikki, mikä vain voi.
Savupiipun savu, rukous, onni, suru.
Ja kaukaisuuteen haipuu kaikki, mikä vain voi.
Lapsuus, rakkaus, purje, aika.
Ja tässä he kuitenkin seisovat.
Seisovat tässä ja tietävät, että tästä on maksettava.
Onnella, surulla, rakkaudella.
Tässä he seisovat ja puolustavat toivoa, aikaa,
kaikkea, mikä on hento kuin terälehti,
kuin kohtaaminen repeilevien kesäpilvien alla,
kuin suukko sairaan otsalle.
Ja tulossa on jo sekin, joka ei siedä tätä anarkiaa.
Tulossa on se, joka tahtoo järjestystä,
ja tuo rahaa, lupauksia, aseita.
Tulee ja loukkaantuu.
On täällä ja uhkailee.
Ja taivaisiin nousee kaikki, mikä vain voi.
Mutta tässä he silti seisovat,
liikahtamatta.
Ja tässä pysyy heidän kanssaan lapsuus,
rakkaus, purje, aika.
Kaiken lahja kaukaisuudelle.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: