Ajan kuvaa

elokuu 26, 2019

Tästä piti tulla kommentti Facebook-kaverini seinälle, sitten postaus omalleni, mutta lopulta oli pakko kirjoittaa koko juttu auki tänne. Tämmöinen kuva nimittäin kiertää nyt unkarilaisessa somekuplassani.

kalocsa.jpg

Kuva on peräisin KoronaFM-radioaseman sivuilla julkaistusta jutusta, jonka otsikkona on ”Tuhatvuotinen kohtaaminen Pyhän Tapani-kuninkaan kirkossa”. Kyseessä on tilaisuus, joka Unkarin kansallispäivän ja kansallispyhimyksen, valtion perustajakuningas Tapanin (Szent István) muistopäivän aattona järjestettiin Kalocsassa, noin Loviisan tai Uudenkaupungin kokoisessa mutta historiallisesti merkittävässä kaupungissa satakunta kilometriä Budapestista etelään.

Kuvan varsinaisena aiheena oleva ”vuosituhantinen kohtaaminen” tarkoittaa ilmeisesti sitä, että Kalocsan kirkossa ennestäänkin säilytetyn Tapani Pyhän pyhäinjäännöksen (ilmeisesti luunkappaleen?) rinnalle oli saatu toinen pyhäinjäännös, palanen pyhän Asztrik-piispan luuta. Nämä pyhäinjäännökset ovat keskellä kuvaa pienellä pöydällä koreissa kullatuissa ”lippaissaan”. Pöydän kummallakin puolella seisoo juhlavan yrmeä ilme kasvoillaan maastopukuinen sotilas, ase valkohansikkaisissa käsissään. Taustalla pönöttää ilmeisesti papistoa kaavuissaan. Ja koska ollaan Kalocsassa, kuuluisan kukkakirjonnan (kalocsai hímzés) kotikaupungissa, pöytä on peitetty värikkäin kukkakuvioin kirjotulla liinalla, ja aivan kuvan oikeassa laidassa näkyy naishenkilö puettuna samanlaiseen koruommelmaan.

Tässä on niin paljon omituista, etten tiedä, mistä aloittaisin. Tapahtuman varsinainen aihe on sinänsä aivan järkeenkäypä, vaikka vanhanaikaisen luterilaisen kasvatuksen saaneesta ihmisestä nuo pyhäinjäännösjutut saattavatkin tuntua oudolta taikauskolta. Pyhän Johannes Damaskolaisen määritelmän mukaan pyhäinjäännöksiä ei ”palvota” vaan ”kunnioitetaan” sitä Jumalan työtä, joka pyhimyksen kautta maailmassa ilmeni – eri asia toki, miten asia on vuosisatojen mittaan kansanhurskaudessa ymmärretty. Näyttävin pyhäinjäännösmeininki Unkarissa liittyy itseensä Tapani Pyhään ja hänen muumioituneeseen oikeaan käteensä (Szent Jobb)jota elokuun 20:nnen muistopäivän yhteydessä kuljetetaan riemusaatossa Budapestin kaduilla. (Käden kuljettamista varten vuonna 1938 rakennettujen koristeellisten vaunujen restaurointiin Unkarin hallitus myönsi äskettäisellä äkkipäätöksellään 70 miljoonaa forinttia eli yli 200 000 euroa. Kommenttiketjuissa kansa jaksaa populistis-demagogisesti miettiä, parantaako pyhän oikean käden voima sairaita tehokkaammin kuin Unkarin katastrofin partaalla horjuva terveydenhuolto, johon valtion varoja kenties myös olisi voinut sijoittaa.)

Pyhä Asztrik (kansainvälisemmin Astrik, Astericus tai Anastasius), Unkarin ensimmäinen arkkipiispa, tunnetaan epiteetillä koronahozó, ”kruununtuoja”. Legendan mukaan juuri hän kävi Tapani-kuninkaan lähettiläänä paavi Sylvester II:n luona vuoden 1000 tienoilla ja toi sieltä kruunun, jonka paavi – edellisenä yönä saamansa arkkienkeli Gabrielin ilmestyksen ohjaamana – oli päättänyt lähettää uuden kristillisen kuningaskunnan hallitsijan kruunausta varten. Itse asiassa ns. Pyhä Kruunu, jota nykyään säilytetään parlamenttitalossa, joka mainitaan perustuslaissa ja jonka pilkkaaminen on erikseen lailla kielletty, on tutkijoiden mukaan myöhäisempää perua, ja jos Astrikin legenda pitää paikkansa, se alkuperäinen paavin lähettämä kruunu, jolla pyhä perustajakuningas kruunattiin, on myöhemmin kadonnut. Tämä ei kuitenkaan estä kietomasta Astrikin pyhäinjäännöstä yhteen perinteisen unkarilaisen ”kruunuopin” kanssa, joka vähimmin esoteerisissakin muodoissaan palv… tuota, kunnioittaa Pyhää Kruunua merkkinä Unkarin valtakunnan eräänlaisesta jumalallisesta legitimaatiosta.

Tapani Pyhä ja hänen kruununtuojansa ovat siis symbolisesti läsnä asetelmassa, joka saa meikäläisenkin tyylitajuttoman estetiikkabarbaarin päästelemään piinattuja vingahduksia. Valtiomahdin symbolina seisovien sotilaiden moderni maastopuku ja sarjatuliaseet eivät kyllä oikein sovi yhteen vanhanaikaisen herrasmiestyylisten valkoisten hansikkaiden kanssa. (Jotenkin kaipailisin tähän kaluunaunivormua ja paraatimiekkaa, jollainen muuten Unkarin armeijassa on jälleen otettu käyttöön. Upseerien sotilasvalan vannomisen yhteydessä se – nyttemmin jälleen – tempaistaan huotrasta hihkaisten: Isänmaan puolesta kuolemaan saakka!) Tietenkin kannattaa muistaa, että Tapani Pyhä ei ollut mikään kaunosielu marjanpoimija vaan yhtä häikäilemätön ja väkivaltaa kaihtamaton kuin muutkin keskiajan kuninkaat. Voitettuaan vallantavoittelija-sukulaisensa Koppányn hän antoi leikata tämän ruumiin neljään osaan, jotka pantiin varoitukseksi näytteille neljään kaupunkiin eri puolilla Unkaria, ja serkkunsa Vazulin (joka olisi ollut kruununperimysjärjestyksessä hänen edellään) hän antoi sokaista, ettei tämä kelpaisi kuninkaaksi. (Myöhemmän tarinan mukaan Vazul-raukalle kaadettiin myös sulaa lyijyä korviin. Toisaalta kertojat pyrkivät pelastamaan Tapanin maineen panemalla kilpailijan vammauttamisen jonkun kuninkaan lähipiiriin kuuluneen henkilön, esimerkiksi kuningatar Gizellan syyksi.)

Samalla kun sotilaat ovat paikalla muistuttamassa siitä, että Unkarin kristillisen valtion perustaminen ja suojeleminen oli aikoinaan kontaktilaji eikä mitään käpykakun koristelua, asetelmassa on myös väkevästi läsnä tuo mainittu kalocsalainen kirjontaperinne. Värikkäät kukkakirjailut ovat Unkarin kansantaiteen ehkä tunnetuin ja kaupallistetuin muoto. Itse asiassahan vanhimmat tunnetut kirjontatyöt olivat väriskaalaltaan vaatimattomia tai jopa yksivärisiä, ja myös Kalocsan käsityöntaitajat harrastivat valkoista ”kohokirjontaa” tai reikäommelta. Tämä muuttui 1800-luvun jälkipuoliskolla, kun tehdaslangat voimakkaine ja kestävine väreineen tulivat kansan saataville, samalla kun nouseva kaupunkikeskiluokka alkoi matkailla ja ostaa matkamuistoja tai sisustaa kotejaan kansallisromantiikan ”kuvitellun tradition” hengessä. Näin luotiin moderni kansan käsityöperinne ja tuotteistettiin se väri-iloittelu, jota ilman ei unkarilaisia perinnetapahtumia tai matkailumainoksia voisi enää kuvitellakaan. Tässä valokuvassa pyhäinjäännösten alla olevaa liinaa koristavat kukat pysyttelevät liturgisenvioleteissa sävyissä, mutta kuvan reunassa seisovan naisen puvussa loistavat kaikki kirkkaat päävärit. Ylempänä linkitetyn verkkojutun muissa kuvissa näkyy vielä lisää kukkakirjontaan pukeutuneita naishenkilöitä.

Kuten somessakin jotkut ovat kommentoineet, tähän kuvaan tiivistyy jotakin olennaista nykyisen Unkarin meiningeistä. Keskiössä ovat prameasti kehystetyt uskonnolliset symbolit, jotka varsinaisen uskonnollisen sisällön sijasta – tuon ”pyhimyksen elämässä ilmenevän Jumalan työn kunnioittamisen” siis – on napattu nostattamaan isänmaallisia tunteita. Koko tilaisuuden tarkoituksenahan oli, näin kertoi KoronaFM-radioasemalle paikallisen seurakunnan edustaja, ”herättää Kalocsan ja ympäristön asukkaat huomaamaan heidän rikkaan perintönsä merkitys”. Jotenkin vähän luulen, että tällä ”rikkaalla perinnöllä” ajetaan takaa sitä historiakuvaa, jonka 1800- ja 1900-luvulla rakensi nationalistinen historiankirjoitus. Tämä kuva on kuin suoraan Ferenc Herczegin historiallisista romaaneista: etninen unkarilaisuus merkitsee erityistä sankarillisuutta ja ylevyyttä, joka kohottaa unkarilaiset naapurikansojen yläpuolelle – ja oikeuttaa sekä yhteiskunnalliset että etniset eriarvoisuudet. (Ja niin, Herczegistä puheen ollen: kulttuuripiirien nyrpistelystä huolimatta tuota pitkään väheksyttyä viihdekirjailijaa ollaan kampeamassa kirjallisuuden kaanoniin oikein tosissaan. Inhimillisten voimavarojen ministeri Kásler perusti äskettäin uuden kirjallisuuspalkinnon, joka on nimetty Ferenc Herczegin mukaan.)

Tapani Pyhän ja hänen kunniaansa kirkastavan katolisen kirkon symbolinen “tuhatvuotinen” kohtaaminen on kehystetty anakronistisilla rynnäkkökivääreillä ja imelällä pseudokansantaiteella. (Populistinen kitsch, väitän edelleenkin, on olennainen osa nykyistä ”kulttuuritaistelua”.) Tästä falskiudesta väkisinkin tulee mieleen kirkon ja vallanpitäjien likaisten lehmänkauppojen pitkä historia, joka (muun muassa) Unkarissa on jatkunut viime aikoihin saakka. Keskusasetelman ympärillä seisovat, kuten Pendulum-blogisti analysoioratores, bellatores et laboratores, rukoilijat, soturit ja työläiset. Mutta lopuksi täytyy todeta, että feministisesti sensibilisoitunut katsoja näkee kuvassa myös kolme sukupuolta: taistelija-miehet, palvelija- tai silmänilonaiset sekä koreisiin pitkiin mekkoihin pukeutuneet sukupuolisuudenkieltäjät, joiden tulkitseminen ”kolmanneksi sukupuoleksi” olisi tietenkin sitä kamalaa, yhteiskunnan perusarvoja tuhoavaa gender-ideologiaa.

Mainokset

Kristityn Euroopan puolustajat

huhtikuu 14, 2019

Pääsiäinen lähestyy, ja kohta Euroopan mediat kaivavat taas esiin kristinuskon perinteisiin ja instituutioihin liittyvät juttuaiheet, Torinon käärinliinan aitoudesta lähtien. Unkarissa tälle ei ehkä ole samanlaista tilausta kuin esimerkiksi maallistuneissa Pohjoismaissa, sillä siellä kristillisiä ”perinteitä”, ”kulttuuria” ja ”arvoja” pidetään vallanpitäjien toimesta jatkuvasti esillä myös poliittisessa keskustelussa. Tämä toki tapahtuu tavalla, joka ei äkkinäiselle ulkopuoliselle heti aukea. ”Kristillinen” tarkoittaa sentrooppalaisessa ja erityisesti unkarilaisessa kontekstissa jotakin muuta kuin Suomessa.

Ensinnäkin on muistettava, että Unkarissa tilanne on toisenlainen kuin monissa muissa entisissä sosialistimaissa. Puolassa katolinen kirkko on edelleen suurelle osalle väestöä tärkeä identiteetin rakentaja ja oli sitä myös sosialismin aikana, jolloin nuoret kapinalliset systeeminkaatajatkin kävivät hartaina messussa. Entisessä DDR:ssä, missä monien kansalaisten suhde uskontoon lienee ollut hyvin ohut ja etäinen, luterilainen kirkko kaikesta huolimatta tarjosi systeemikriittiselle keskustelulle ja toisinajattelulle tilaa ja puitteet. Unkarissa taas perinteiset kristilliset kirkkokunnat, sekä vanhastaan enemmistönä ollut roomalais-katolinen kirkko että protestanttikirkot, alueittain hyvinkin mahtava reformoitu sekä pieni mutta kulttuuriselta painoarvoltaan yllättävän suuri luterilainen kirkko, taipuivat kaikki entisenä aikana pragmaattiseen yhteistyöhön kommunistisen valtiovallan kanssa. Tähän perintöön nojaten myös nykyinen valtiovalta luottaa yhteistyöhön perinteisten kirkkojen kanssa, joita Orbánin Unkarin kiistellyt (ja kansainvälisissä oikeusistuimissa riepotellut) kirkkolait ovat systemaattisesti suosineet pienten uskonnollisten yhteisöjen ja vapaiden suuntien kustannuksella.

Unkarin kirkoille on palautettu niiden entistä omaisuutta, uskottu hoidettavaksi osa kansanopetuksesta – kirkkojen ylläpitämien koulujen oppilasmäärä on 20 viime vuoden aikana kymmenkertaistunut – ja tavallaan ulkoistettu kansalaisten ideologiakasvatus. Tämä kaikki siitä huolimatta, että unkarilaisista suuri osa viimeaikaisten tutkimusten mukaan on maallistuneita tai uskonnottomia. Kun vuoden 1949 väestönlaskennassa katoliseen kirkkoon kuului väestöstä 70,5 %, reformoituun (“kalvinistiseen”) 21,9 % ja luterilaiseen 5,2 %, vuoden 2011 väestönlaskennassa vastaavat prosenttiluvut olivat 37,15 %, 11,61 % ja 2,16 %, vastaajista 18,18 % ei kuulunut mihinkään uskontokuntaan ja lisäksi 27,16 % vastaajista ei halunnut nimetä uskontokuntaansa laisinkaan. Kun nykyinen valtiovalta puhuu ”kristillisistä arvoista” tai perinteistä, ”kristillisdemokratiasta” tai ”kristityn Euroopan” suojelemisesta, kysymys ei lienekään uskonnollisuudesta tai uskonnon harjoittamisesta vaan jostakin muusta.

Poliittisena käsitteenä ”kristillisellä” on Sentroopassa vanhastaan ollut kaksi merkitystä. ”Kristillisdemokraattinen” tai ”kristillis-sosiaalinen” politiikka korostaa yhteiskunnan vastuuta heikommistaan ilman että perinteisiä arvoja ja valtarakenteita lähdettäisiin kaatamaan, vallankumouksella varsinkaan: sosiaalinen omatunto ilman sosialismia, eräänlainen lähimmäisenrakkauteen perustuvan hyvinvointivaltion idea. Poliittisen ”kristillisyyden” pimeämpi puoli taas on karmean yksinkertainen: ”kristillinen” tarkoittaa ”ei-juutalaista”.

Saksassa ja Itävallassa tämä jälkimmäinen tulkinta päättyi aikoinaan melkoiseen moraaliseenkin perikatoon, ja se antisemitismi, mitä kaappinatsien kellareissa ehkä edelleen jossain määrin elätellään, ei oikeastaan sovi yhteen ”kristillinen”-nimikkeen kanssa, ei ainakaan valtavirtakristillisyyden. Tokihan natsijärjestelmä aikoinaan pyrki käyttämään hyväkseen myös kristinuskoa, ja perinteisten kirkkojen, etenkin protestanttisten, riveistä löytyi vastarintamarttyyrien ohella myös innokkaita myötäilijöitä ja tukijoita. Silti korkeammalla natsihierarkiassa ei aktiivi- ja julkikristillisyyttä oikeastaan suvaittu: kunnon natsin kuului olla gottgläubig eli uskoa Saksan kansan kohtaloja johdattavaan ei-juutalaiseen Sallimukseen ja esimerkiksi joulun (Weihnachten) sijasta viettää muinaisskandinaavista Jul-juhlaa. Edelleenkin esimerkiksi “perusitävaltalaisten” suhde ylikansalliseen katoliseen kirkkoon on (perinnesyistä?) hieman ongelmallinen, kuten taannoin nähtiin FPÖ:n presidenttiehdokkaan Norbert Hoferin kohdalla.

Unkarissa on toisin. Se ”kansallismielisyyden” muoto, jolle Horthyn Unkari rakensi aatteellisen perustansa ja jota Orbánin Unkari näyttää pyrkivän elvyttämään, käytti avoimesti nimikettä ”kristillinen”. Tämä ”kristillisyys” käsitti väljästi ja vapaasti kaikki perinteiset kristilliset kirkot (sekä enemmistön roomalaiskatolisen että protestanttikirkot, joihin sisältyi myös arvostettuja ja tärkeitä ryhmiä; valtionhoitaja Horthy itse kuului reformoituun kirkkoon). Se ymmärrettiin paitsi perusarvoiksi ja kulttuuriperinnöksi myös nimenomaan ei-juutalaisuudeksi. Unkarilaisen nationalismin valtavirralle niin sanottu ”kristillisyys” oli jonkinlainen yleislyömäase kaikkea niin sanottua ”juutalaista” vastaan: sekä kommunistista kumouksellisuutta että ylikansallista suurpääomaa, ja samalla myös ”kansalle” vierasta kosmopoliittista, juuretonta modernia eliittikulttuuria. Ja vaikka tällainen ”kansallismielisyys” itse asiassa rakensi tien, joka johti Unkarin natsien liittolaiseksi ja kansanmurhan osasyylliseksi, Unkari ei sodan loppuvaiheen lyhyttä nuoliristiläisepisodia lukuun ottamatta ollut varsinaisesti natsien hallinnassa, niin että ”kristillisten” arvojen ja symbolien johtavaa asemaa olisi kukaan kiistänyt. Sodan jälkeen kunnon Saksan mallinen Vergangenheitsbewältigung, menneisyyden hallinta, jäi Unkarissa hoitamatta. ”Kristillis-kansallista” aatepohjaa ei tuuletettu, ja nyt se on kaikessa historiallisessa tunkkaisuudessaan näköjään taas otettu käyttöön.

Antisemitismi ei ole Unkarista kadonnut, mutta avoimesti se rehottaa vain politiikan oikealla äärilaidalla. Valtapuolue Fidesz ja pääministeri Orbán sanoutuvat virallisesti tiukasti irti kaikenlaisesta juutalaisvastaisuudesta (vaikka rivien välissä ja pinnan alla siihen liittyviä tuntemuksia hyödynnetäänkin esimerkiksi niissä mielikuvituksellisissa poliittisissa kampanjoissa, joissa György Sorosista rakennetaan maailmanherruuteen pyrkivää James Bond -elokuvien superkonnaa) – ja ovat myös hyvää pataa Israelin nykyisten vallanpitäjien kanssa, Benjamin Netanjahua ja Viktor Orbánia väitetään suorastaan ystävyksiksi. Mutta nyt viime vuosien pakolaiskriisin ja terrori-iskujen jälkeen perinteiselle ”kristillis-kansalliselle” ajatusmaailmalle on löytynyt uusi vielä vetävämpi vasta- ja tukirakenne: maahanmuutolla ja islamin vaaralla pelotteleminen. Nyt puolustetaan kristittyä Eurooppaa ei enää niinkään Siionin viisaiden juonilta (ei ainakaan pelkästään) kuin Allahu akbaria huutavien terroristi-raiskaajien ja taajoja lapsilaumoja synnyttävien, burkaan pakattujen naisten tuhotulvalta. Ja kolmikymmenluvun ”kristillis-kansalliset” iskulauseet kelpaavat sellaisenaan.

Kolmikymmenluvun tyyliä tarjoili esimerkiksi paikallislehti Kanizsan kansi, josta uutissivusto Index julkaisi tämän kauhistuneen lukijan lähettämän kuvan:

védem.jpg

”Puolustan kristittyä unkarilaista isänmaata…”

Lehden kuvat, joissa pikkupojat poseeraavat univormussa ja aseilla tähtäillen, on otettu turkkilaisia valloittajia vastaan käydyn taistelun vuosipäivänä. Tähän tilaisuuteen kuului myös armeijan asenäytös. Eihän siinä mitään, että pikkupojista aseet ovat jännä juttu, toteaa Indexin toimittaja, mutta pelottavaa on se, mitä yksi tilaisuuden järjestäjistä lausui:

”Nytkin vaara uhkaa kristittyä eurooppalaista kulttuuria ja sen myötä myös sen yhtä hyvin tärkeää osaa, unkarilaista identiteettiä ja unkarilaista kulttuuria.”

Asiayhteydestä on ilmiselvää, että päävihollisia ovat (jälleen) muslimit. Ja näiden vastavoimaksi siis pitää nostaa ”kristinusko”. Mutta kuten Lutherin katkismuksessa kysyttiin: mitä se on? Ja miten se oikein ymmärretään ja tunnetaan?

Selväähän se on, että sillä yhä taajempaan hoetulla ”kristillisyydellä”, jota pitää suojella muslimien murhanhimoisilta laumoilta, ei ole paljoakaan tekemistä henkilökohtaisen uskonvakaumuksen kanssa – tai sen kanssa, mitä Raamatussa puhutaan muukalaisten suvaitsemisesta, lähimmäisen rakastamisesta tai köyhien, orpojen ja leskien suojelemisesta. Mutta mikäli kristillisellä kulttuurilla tarkoitetaan uskontoon liittyvien kulttuurisymbolien ja tapojen tuntemusta, niin eipä hyvältä näytä sekään – ei edes niiden ”kristillisten” kulttuurintekijöiden taholla, joihin Orbánin Unkari näkyvästi luottaa. Tästä lopuksi tarina, joka tipahti uutisvirtaani tänään HVG-sivustolta.

HVG:n mielipidekirjoituksen tekijä, nimimerkki -ha, on suivaantunut artikkelista, jonka viime vuosina myös hallitusta lähellä oleviin viestimiin säännöllisesti kirjoitellut entinen balettitanssija, nykyinen Budapestin operettiteatterin balettijohtaja Bence Apáti juuri pullautti nyttemmin perinteikkäällä Magyar Nemzet -nimellä ilmestyvään hallituksen äänitorveen (entinen Magyar Idők). Kirjoituksen aiheena ja virikkeenä on tietenkin maahanmuutto, jonka haittoja Apátin pilkkaamat Sorosin palkkalaiset tai ”marihuanan laillistamisen puolesta taistellessaan sivuvaikutuksena sen aktiivisiksi käyttäjiksi muuttuneet” kansalaisaktivistit eivät suostu myöntämään. Kuitenkin maahanmuuttajien takia kristinuskon perinteet ja symbolit ovat uhattuina – ja tätä Apáti perustelee kertomalla uutisen, joka Italiasta on lähtenyt kiertämään ympäri ”Euroopan vapaata, vailla sensuuria toimivaa lehdistöä”.

Nimittäin: pienessä Pieve di Centon kaupungissa oli hautausmaalla ristit peitetty mustalla vaatteella. Giornale-niminen lehti oli olettanut syynä olleen sen, että hautausmaalla käy vainajiaan muistamassa myös ”toisenuskoisia” ihmisiä – ja näiden Apáti puolestaan olettaa olevan islaminuskoisia maahanmuuttajia. Tämähän ei tietenkään, näin Apáti ivallisesti kirjoittaa, liikuta vasemmistoliberaaleja maahanmuuton puolustajia, joiden mielestä ristien peittäminen näkyvistä ei ole mikään oikea ongelma. Kuitenkin ”totuus on, että Pieve di Centossa edesmenneiden omaistensa luona vierailevat italialaiset joutuvat kohtaamaan sen, että joku on peittänyt ristit mustalla kankaalla. Maahanmuuttajien takia.”

Näinköhän? HVG:n kirjoittaja ryhtyi selvittelemään asiaa. Alkuperäinen italialainen uutinen – jota Unkarissa esittelivät hallitusta lähellä olevat ”uutis”-sivustot – on ilmestynyt Berlusconin mediaimperiumiin kuuluvassa lehdessä, ja siihen haastatellaan Forza Italian edustajaa mutta ei paikkakunnan asukkaita saati hautausmaan hoitajia tai seurakunnan toimijoita. Ellei nyt Pieve di Centoon asti viitsitä ottaa yhteyttä faktojen tarkistamiseksi, niin – näin HVG:n kirjoittaja piruilee – voisi näin pääsiäisen lähestyessä avata unkarilaisen katolisen tietosanakirjan (Katolikus Lexikon). Se kertoo näin:

musta sunnuntai: suuren paaston 5. sunnuntai, kärsimysajan alkamisen päivä. Introituksen mukaan kutsutaan myös Iudica (lat. ‘tuomitse!’) -sunnuntaiksi. Liturgisen perinteen mukaan kirkon ristiinnaulitunkuvat ja pääalttarin alttaritaulu peitetään ylösnousemuksen päivään asti mustalla (vuoden 1965 jälkeen useimmiten sinipunaisella) kankaalla.

Tarkistamatta paikallisilta, mitä Pieve di Centon hautausmaalla todella on tapahtunut, voisi siis olettaa, että kyseessä todennäköisemmin on katolinen pääsiäisperinne kuin yllättävä hienotunteisuuden osoitus mahdollisia islaminuskoisia maahanmuuttajia kohtaan, sikäli kuin sellaisia seitsemäntuhannen asukkaan pikkukaupungin hautausmaalla vierailee. Mutta näin pitkälle ei ulotu hallituksen tukemien ”kristittyjen” kulttuurihenkilöiden asiantuntemus:

Käännynnäisiksi en heitä nimittäisi, sillä semmoinen edellyttää jonkinlaisen uskonnon harjoittamista, ja nämä kunnon mediatyöläiset ja balettitanssijat ovat käyneet kirkossa viimeksi varmaan silloin, kun Zsolt Bayerilla viimeksi oli hyvän käytöksen käsikirja kädessä. Mutta jos he kuitenkin tämmöisen kohteliaisuusvierailun tekisivät ja siellä sattuisivat näkemään, miten itkevän pikkuvauvan päähän kaadetaan vettä, toivottavasti he eivät yritä pelastaa lasta.

 


Se vanha vainooja

marraskuu 3, 2018

Unkarilaiseen somekuplaani tipahti juuri Egyházfórum-sivustolta erikoinen juttu ”Antigenderisti-rukous ja begiinien rukoukset”, kirjoittajana uskontososiologi ja kirjailija István Kamarás, nimen perässä kirjaimet OJD, joiden Kamarás omalla kotisivullaan vitsikkäästi selittää tulevan sanoista Ordo Joculatorum Dei, Jumalan ilveilijöiden veljeskunta. Begiinien yhteisöt puolestaan olivat keskiajan uskonnollisia naisjärjestöjä, joita käsittelevää esitelmää Kamarás oli äskettäin osunut kuulemaan. Begiinejä voidaan pitää jonkinlaisina kristillisen feminismin uranuurtajina; yhteisöissään he etsivät aktiivista kristillistä elämää sekä aviovaimon roolin että kirkolle ja papistolle alisteisten perinteisten nunnajärjestöjen ulkopuolella. Tässä Kamarásin kuulemassa esitelmässä, jonka Unkarin sosiologien konferenssissa piti Edit Révay -niminen tutkija, nostatettiin provosoimatta mutta taitavasti kysymyksiä siitä, miten sukupuoliroolit ovat keskiajalla ja nykyään heijastuneet uskonnollisiin liikkeisiin ja instituutioihin. Esitelmä voidaan siis nähdä yhtenä esimerkkinä siitä, miten sukupuolentutkimus – jonka yliopistolliset opetusohjelmat Unkarissa juuri valtion mahtikäskyllä kiellettiin – voisi elvyttää ja inspiroida myös kirkosta ja sen roolista käytyä keskustelua.

Tämän Kamarás puolestaan rinnastaa kerrassaan merkilliseen tekstiin, jota jo jonkin aikaa on levitetty kirkkojen ilmoitustauluilla, seurakuntien kotisivuilla ja muuallakin netissä. (Kamarásin jutussa on linkki Férfihang ‘Miehen ääni’ -nimisellä sivustolla ilmestyneeseen versioon. En viitsi sitä tähän linkittää, vaikka kuvituskuva onkin vinkeä. Siinä sateenkaarenvärisiksi maalatut kädet pitelevät tulitikkua, joka sytyttää palamaan siluettikuvan ydinperheestä: käsi kädessä seisovat mies, nainen, housupukuinen ja lyhyttukkainen sekä mekkoasuinen ja saparopäinen lapsi.) Tekstin kirjoittajaksi mainitaan tohtori Balázs Barsi, nimen perässä lyhenne OFM – Ordo Fratrum Minorum eli pienempien veljien sääntökunta, Barsi on siis fransiskaanimunkki. Tekstin otsikkona on Antigenderistin vala, vaikka tyylilajiltaan se on pikemminkin rukous. Sisällöltään se on niin absurdi, että siitä on valitettavasti ihan pakko kääntää melkoinen osa.

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kumarrun edessäsi rukoukseen, Luojani, Lunastajani ja pyhittävä Jumalani! Tunnustan, että kaikki oleva on Sinun luomaasi (…) Mieheksi ja naiseksi sinä loit ja siunasit heidät (ks. 1. Moos. 1: 27–28).

Lupaan ja pyhästi vannon, sinä Ihmisiä Rakastava, että täydestä vakaumuksestani, Sinun kunniaksesi ja ihmisten pelastukseksi kaikin voimin, joka hetkenäni hylkään ja tuomitsen gender-ideologian kaikki kohdat ja taistelen sitä vastaan, vaikka se maksaisi henkeni.

  1. Tuomitsen ihmisen hajottamisen ideologian, tuon kirotun aatteen, jonka mukaan ihminen voi biologisesta sukupuolestaan riippumatta valita psyykensä ja yhteiskunnallisten suhteidensa osalta toisen sukupuolen ja sitten muokata biologisestikin itsensä sen mukaiseksi.
  2. Tuomitsen tämän saatanallisen turmeluksen, sairaalloisen aatteen levittämisen kaikkialla: poliittisessa elämässä, kasvatuksessa, terveydenhoidossa, mediassa, kielenkäytössä, pukeutumisessa, käyttäytymisessä ja sen kaikissa ilmenemismuodoissa.
  3. En äänestä niitä poliittisia puolueita, en kannata niitä kansalaisjärjestöjä, en tue henkisesti enkä aineellisesti niitä yhteisöjä ja yrityksiä, joissa tämän epäterveen opin pienin itukin ilmenee.
  4. Mitään sellaista ”erilaisuutta”, joka poikkeaa ihmisen terveestä elämännäkemyksestä ja Jumalan laeista, en kunnioita, mutta lähimmäistäni rakastan. En halveksu kenenkään väärät taipumukset omaavan kanssaihmiseni persoonaa, vaan rakastan häntä puhtaalla rakkaudella ja yritän palvella hänen parantumistaan, ja ellei hän halua parantua, silloinkin rakastan häntä Kristuksen rakkaudella.
  5. Niille kristityille veljilleni ja sisarilleni, jotka kärsivät identiteettinsä hämmentymisestä, en vain pyri näyttämään parantumisen tietä, ohjaten heidät terveesti ajattelevien lääkärien ja sielunhoitajien puheille, vaan myös Kristuksen korkeampaan tuntemiseen perustuvan neitseellisyyden tien (…)
  6. Kaikenlaiseen gender-ideologian suuntaan tapahtuvaan ”herkistämiseen” reagoin välittömästi. Seurassa, sukulaisteni parissa, kaikilla yhteiskunnallisen elämän tasoilla, etenkin Kirkossa, edustan rohkeasti Luojani tahtoa (…)
  7. Kaikkea sitä, mikä meidän päivinämme piilevästi liittyy tähän ihmistä tuhoamaan pyrkivään ja diktatorisesti esiintyvään [???] gender-ideologiaan ja mikä tulevaisuudessa siihen yhdistyy, vihaan, halveksin, ja tuomitsen sen inhimillisen elämän nimessä, Luojamme kunniaksi.

Tuomitsen sen, että ns. samansukupuoliset elämänkumppanukset saisivat kasvattaa lapsia, sillä ei ihmisellä ole oikeutta lapseen vaan lapsella on oikeus vanhempiin: isään ja äitiin. Ottaessaan orvon tai hylätyn lapsen omakseen sakramentaalisessa, purkamattomassa avioliitossa elävät mies ja nainen ottavat itsensä Jeesuksen perheensä jäseneksi (…) [ja adoptoidulla lapsella on] oikeus kokea oman sukupuoli-identiteettinsä täyttyminen vanhempiensa elämässä (ks. Luuk. 9: 48). (…)

Herra Jumala, auta minua syntistä ja samoin monen monituisten väärien taipumusten kanssa kamppailevaa lastasi, että samalla kun tuomitsen Saatanan ja hänen liittolaistensa nostaman ja levittämän väärän taipumuksen vääräksi, samalla myös tuomitsisin vääriksi ne taipumukset, jotka itsessäni ja muissa johtavat juoruiluun, solvauksiin, valheisiin, kopeuteen ja turhamaisuuteen.

Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä!

Hurskaan ja vuolassanaisen veli Balázsin tekstin pohjana on vakaa usko siihen, että on olemassa jokin ”gender-ideologia” erilaisine ”kohtineen”, ikään kuin jonkinlainen musta katekismus. Tämä olkiukko kiertää nykyään menestyksekkäästi Keski- ja Itä-Eurooppaa, kun sillä on noin kätevä ja myyvä, hämärän vierasperäinen nimikin. Ei auta, vaikka unkarilaiset sukupuolentutkijat sitkeästi käyttäisivät pahamaineisen genderin sijasta sen unkarinkielistä käännöstä társadalmi nem, ‘sosiaalinen sukupuoli’. Sillä siitähän on kysymys: gender on englanninkielisessä maailmassa otettu tieteelliseen käyttöön merkitsemään juuri sitä, että sukupuoleen liittyvät yhteiskunnan ja kulttuurin rakenteet, käytänteet ja asenteet eivät selity pelkästään sillä, mitä housuista löytyy, eli biologisella sukupuolella, sex. 

Sosiaalisen sukupuolen olemusta ja vaikutuksia voidaan sitten tutkia ja tulkita lukemattomin erilaisin tavoin – myös esimerkiksi teologian tai kirkkohistorian tutkimuksessa. Ei ole olemassa mitään ”gender-ideologiaa” vaan laaja tutkimussuuntien, koulukuntien ja mielipiteiden kirjo – vaikka “genderiä” nykyeurooppalaisessa uusoikeistolaisuudessa menestyksekkäästi käytetäänkin nykyään “symbolisena liimana”, niputtamaan yhteen kaikki todellinen ja varsinkin kuviteltu paha.

Mitä tulkintalinjaa tai suuntausta sitten seurataankin, ajatus sukupuolesta ihmisten rakentamana kulttuuri-ilmiönä on toki ongelmallinen konservatiivisen katolisen uskontulkinnan kannalta. Roomalais-katolinen kirkko pitää yhä tiukasti kiinni siitä, että papin on oltava mies niin kuin Kristus ja hänen apostolinsa olivat; pappeus ei kuulu periaatteessa kaikille kristityille, kuten protestantit opettavat, vaan periytyy apostolisessa suksessiossa mieheltä miehelle, eikä se ole pelkkä organisaatio- tai kutsumuskysymys vaan eräänlainen ikuinen ja lähtemätön henkilökohtainen ominaisuus, sacerdos eris in aeternum. Miehen ja naisen välinen avioliitto on sakramentti, ei vain maallisen elämän järjestelyihin liittyvä asia, jollaiset voi protestanttisen tulkinnan mukaan ratkaista lähimmäisenrakkauden ja terveen järjen varassa, vaan yliluonnollisen pyhä ja purkamaton, ja siitä kuuluu syntyä lapsia: ehkäisy on kielletty. Tämä kaikki, kuten Suomessa muistan jonkun teologin huomauttaneen siihen aikaan, kun meillä vielä väiteltiin naispappeudesta, tekee ”sukupuolesta sakramentin”: mieheys tai naiseus ja kaikki siihen liittyvä on Jumalan säätämää ja ihmisten kiistelyjen yläpuolella. Tästä on helppo päätellä edelleen: jo luomisessa on määrätty, että miesten kuuluu katsella teeveestä jalkapalloa samalla kun nainen tiskaa. (Eri asia toki on, että läheskään kaikki katolisen kirkon jäsenet eivät elä konservatiivisen uskontulkinnan mukaan ja että sekä katolisen kirkon sisällä että siitä eronneissa ja lohjenneissa ryhmissä on monenlaista kriittistä ja protestiajattelua.)

Mutta ei tuota väitettyä saatanallista gender-ideologiaa vastaan taistelemassa ole yksinään roomalais-katolinen kirkko. Ei varsinkaan Unkarin kaltaisessa maassa, missä vallanpitäjät tosin puhuvat ”kristillisistä arvoista” ja ”kristillisdemokratiasta” mutta kansasta katoliseen kirkkoon kuuluu perinteisestikin vain osa ja näistäkin puolestaan vain pieni osa harjoittaa uskontoaan aktiivisesti. Kansaa ajetaan gender-olkiukon kimppuun myös yleisemmillä perusteilla, ennen muuta käyttäen hyväksi sitä pelkoa ja inhoa, jota ”poikkeava” seksuaalisuus herättää. Sillä sukupuoli- ja seksuaali-identiteetin konstruktioluonne tietenkin tarkoittaa sitä, eikö niin, että jokaisella on mielensä mukaan oikeus identifioitua tänään mieheksi, huomenna naiseksi ja ylihuomenna kumisaappaaksi, jonka on saatava solmia avioliitto koiran kanssa. Eikä vain oikeus, vaan suorastaan pakko, jos tämä ”diktatorinen gender-ideologia” saa lyödä itsensä läpi.

Uskonnollisetkin auktoriteetit ratsastavat yleisillä moraaliperiaatteilla. Kuten meilläkin ”aito avioliitto” -keskustelun yhteydessä on nähty, ei riitä se, että oman raamatuntulkinnan mukaan Jumala on sanassaan määrännyt avioliiton miehen ja naisen väliseksi. (Tämähän on jokaisen henkilökohtainen uskonasia, josta on turha kiistellä.) Ei, vaan puhutaan lapsen edusta ja lapsen universaalista oikeudesta heterovanhempiin. Näin siitä huolimatta, että tutkimus ei ole osoittanut sateenkaariperheiden lasten kehityksen kärsivän millään tavalla. Ja siitä huolimatta, että kristillisinkään järjestelmä ei tiettävästi riistä lapsia yksinhuoltajilta, ei ainakaan kristillisessä avioliitossa eläneiltä leskiltä, saati että se yrittäisi kontrolloida molempien heterovanhempien läsnäoloa perheessä ja heidän heteroseksuaalisen identiteettinsä toteutumista…

Tekopyhyys ja suvaitsemattomuus kukoistaa, myös uskonnon nimissä, ympäri Eurooppaa “nationalismi natisuttaa kirkon ydinarvoja”. Vaikka viime kädessä kysymys ei tietenkään ole kristinuskosta eikä kristinuskon ydinarvoista. Jos olisi, myös veli Balázs Barsi olisi ehkä tutkistellut itseään ja sanojaan vähän huolellisemmin sen valossa, mitä hän rukoustekstinsä lopuksi kirjoittaa valheeseen ja solvaukseen johdattavista vääristä taipumuksista.