Ruuneperi oli homo!

Tämä on typerä provo-otsikko. Yrittäkää ymmärtää tyylilajiani: tarkoitus on käynnistää ajatusleikki siitä, mitä reaktioita siitä seuraisi, jos kansallisrunoilijasta, kansallishymnin sanoittajasta paljastuisi, että ilmeisesti ainoa henkilö, jota kohtaan hän koskaan tunsi intohimoista rakkautta, oli toinen mies.

Jotain tämäntapaista on nimittäin menossa Unkarissa, maassa, jonka henkistä ilmastoa muuten ollaan ankarasti ajamassa entisaikojen ns. konservatiivis-kristillisten perusarvojen suuntaan. Kohinan liikkeellepanijana on Krisztián Nyáry, Unkarin kulttuuri- ja kirjallisuushistorian merkkihenkilöiden elämäntarinoiden harrastaja, jonka Facebookissa, sittemmin kirjana ilmestyneisiin kirjoituksiin tässä blogissakin on aiemmin viitattu ainakin Ármin Vámbéryn uskomattoman henkilöhistorian yhteydessä. Nyt aiheena on Ferenc Kölcsey, 1800-luvun alkupuolen ns. reformikauden, unkarin kielenuudistuksen ja modernin kansallisuusaatteen nousun merkkihahmo, mies, jonka runosta Himnusz tuli sittemmin Unkarin kansallislaulu. Nyáry kirjoittaa:

Syyskuussa 1813 tuolloin 23-vuotias Ferenc Kölcsey kirjoittaa kihlausaiheisessa merkillisessä runossaan: ”Miksi tämä väräjävä kyynel silmässäni? / Miksi tänä suloisena hetkenä uusi toivo? / Lumoavat kasvosi, sadasti onnellinen uni, / sitä en menneisyydessä enkä tulevaisuudessa löydä.”  A jegyváltó (‘Kihlautuja’) -nimisen runon, jota ei hevin voi nimittää onnelliseksi, Kölcsey lähetti ”kuumien suudelmien” saattelemana henkilölle, jota itse tunnusti rakastavansa eniten koko maailmassa. Kirjeensä hän lopetti näin: ”Syleilen sinua äärettömällä rakkaudella, niin kuin morsiamesi ei koskaan voi sinua syleillä – tämä sydän ei ole tyttösen.” Kirjeen vastaanottaja oli Kölcseyn paras ystävä Pál Szemere. Runoilija omisti hänelle useita rakkausrunoja, ja muuallakin kuin tässä kirjeessä hän nimittää tunteitaan Szemereä kohtaan nimenomaan rakkaudeksi, szerelem.

(Unkarin kielessä on ”rakkaus”-sanalle kaksi vastinetta. Szeretet on se, mitä tunnetaan esimerkiksi omaisia, isänmaata tai velvollisuudentuntoisen kristityn mielestä kaikkia lähimmäisiä kohtaan. Szerelem on ”rakkaus” nimenomaan intohimoisen, erotiikkaa ja parisuhdesitoutumista sisältävän tunteen merkityksessä.)

1810-luvun alkupuolella nuori runoilija Kölcsey suorastaan suolsi kiihkeitä rakkausrunoja, joiden kohde on jäänyt arvoitukseksi – Kölcsey itse kuoli vanhanapoikana, ja kun kirjallisuushistorioitsijat eivät löytäneet hänen elämästään yhtään mainittavampaa naisjuttua, yleinen päätelmä on ollut, että runojen kohteena on joku runoilijan muistoissa mystiset mitat saavuttanut teinivuosien toivoton kaukorakkaus, tai kenties jokin kuvitteellinen hahmo, ehkä suorastaan itse rakkauden abstrakti idea.

Sitä vastoin Pál Szemere tunnetaan Unkarin kirjallisuushistoriassa Kölcseyn läheisenä ystävänä – sekä runoilijana ja kielenuudistusliikkeen aktivistina. Ujo ja syrjäänvetäytyvä, ulkoisesti vähemmän komea, laiha ja silmäpuoli Kölcsey tutustui komeaan ja ilomieliseen, viiniä ja villejä naisia arvostavaan Szemereen jo parikymppisenä nuorukaisena, saapuessaan Debrecenin maaseutukaupungista Budapestiin lakia opiskelemaan. (Lainopillinen tutkintohan oli, upseerin uran ohella, vielä sata vuotta myöhemminkin lähes ainoa säädynmukainen ammatti niille nuorille sentrooppalaisille herrasmiehille, joille pelkkä kotitiluksilla kartanonherrana eleleminen ei riittänyt.) Kun erottamatonta ystävyyttä oli kestänyt jonkin aikaa, tapahtui jotain arvoituksellista, Kölcsey jätti yllättäen opintonsa kesken ja muutti maaseudulle sukutilalleen. Siellä hän kirjoitti runoja onnettomasta ja petetystä rakkaudesta, ja jotkin näistä hän lähetti Szemerelle ilman mitään saatekirjettä.

Vuonna 1813 Kölcseyn ja Szemeren kirjeenvaihto käynnistyi jälleen. Szemere oli tuolloin jo menossa naimisiin kaukaisen sukulaisensa Krisztina Szemeren kanssa (joka myös kirjoitti runoja), ja häidensä jälkeen hän kutsui Kölcseyn luokseen pitkälle vierailulle. Pariskunta Szemeren kanssa vietetty aika oli ilmeisesti Kölcseyn elämän onnellisin vaihe, ja sen yhteydessä hän lopullisesti löysi tyylinsä: sanoutui irti nuoruutensa romanttisista rakkausrunoista ja sublimoi tunteensa isänmaahan, jota hän sittemmin palveli paitsi runoilijana myös virkamiehenä ja poliitikkona yllättävän varhaiseen kuolemaansa (1838, alle 50-vuotiaana) asti. Sitä, kenelle hänen nuoruutensa kiihkeät rakkausrunot oli kirjoitettu, hän ei koskaan suostunut paljastamaan, ei kenellekään kyselijälle.

Nyáry päättää tarinansa:

Emme tiedä, keneen hän oli rakastunut, vain sen, että tämä rakkaus oli suurta. Emme tiedä, kertoiko hän rakkautensa kohteesta kenellekään, vain sen, että ystäviltään hän sen salasi. Emme tiedä, millä tavoin hän käänsi tunteensa intohimosta isänmaanrakkaudeksi. Tiedämme vain, että sen hintana oli hänen oma onnensa. Meille taas suotiin sen kautta Himnusz ja Parainesis.

Väkisinkin tässä miettii, onko kaiken seksualisoiva nykyaika vienyt meiltä kyvyn hahmottaa erotiikan ja intohimon lukemattomia vivahteita, muutakin kuin ”paniks ne vai eiks ne panneet”. Platoninenkin suhde voi olla intohimoinen. Historian monista samasukupuolisista ystävyys- ja elämänkumppanuussuhteista – varsinkin naisista, jotka elivät yhdessä pahennusta herättämättä siihen aikaan, kun naisten homoseksuaalisuuden ei edes osattu ajatella täyttävän seksuaalisuuden kriteerejä – ei varmaan koskaan tule selviämään, oliko näiden ihmisten välillä sellaista fyysistä läheisyyttä, joka meidän silmissämme, tai heidän silmissään, olisi merkinnyt eroottista rakkaussuhdetta. 1800-luvun alun pitsiröyhelöisille herrasmiehille oli vielä luonnollista vaihtaa kuumia suudelmia tai kyyneleisiä syleilyjä, nykyaikana nämä on siirretty lokeroon ”seksisuhde”.

Vaikea on myös tietää, miten Ferenc Kölcsey ja Pál Szemere toisiaan kohtaan tuntemansa rakkauden – sillä rakkaudeksihan ainakin Kölcsey sitä nimitti – itse tulkitsivat. Missään tapauksessa heille ei kuitenkaan ollut tuntematonta se, että miehetkin voivat puuhata eroottisia asioita keskenään ja liittää siihen voimakkaita ja runollisiakin tunteita. Aikansa klassisen sivistyksen saaneena nuorukaisenahan Kölcsey oli lukenut esimerkiksi Anakreonia alkukielellä. (Samoin muuten myös hänen virolainen aikalaisensa, nuorena kuollut ”tähdenlento” Kristjan Jaak Peterson, jonka salaperäiselle ”Alolle” kirjoittamat rakkausrunot ovat tuottaneet päänvaivaa myöhemmille elämäkertureille. Opiskeluaikoinani luin Kristjan Jaak -aiheisen romaanin, jonka kirjoittaja oli käyttänyt hyväkseen kaikki viron kielen mahdollisuudet jättää Alon sukupuoli ilmaisematta tykkänään.)

Hupaisaa tulee joka tapauksessa olemaan seurata, miten Unkarin julkisuus tähän kansallisrunoilijan kaapistanostoon reagoi. Mahtavatko oikeistokonservatiivit masinoida maineenpalautuskampanjan, tai vaatiiko äärioikeisto kansallislaulua vaihdettavaksi, ettei tarvitse marssia (käsi ojossa…) jonkun homppelin kirjoittaman laulun tahtiin? Toisaaltahan on nähty, että jos aatetausta sopii, elämäntavat voidaan painaa villaisella. (Ääri)oikeistopiireissä on yritetty (toistaiseksi turhaan) nimetä Budapestista katua kirjailijatar Cécile Tormayn mukaan, joka oli maailmansotien välisen ajan kuuluisimpia (puoli)julkilesboja mutta myös aktiivinen antisemitisti ja fasismin ihailija.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: