Propagandakoneen vingahduksia

4 helmikuun, 2022

Erinäisten kiireiden takia ei kannata yrittääkään pitempää selostusta tai syvällisempiä analyyseja. Mutta jaanpa lukijoiden iloksi (?) muutamia riipaisuja Unkarin viimeaikaisesta poliittisesta julkisuudesta.

***

Unkarin presidentti János Áder päättää toisen virkakautensa toukokuussa. Kolmas kausi ei ole perustuslain mukaan mahdollinen, joten uusi presidentti on jo nimetty. Ellei ihmeitä tapahdu, parlamentti (siis ilmeisesti vielä tämänhetkinen parlamentti, jossa Orbánin ja Fidesz-puolueen vetämällä koalitiolla on superenemmistö) valitsee maalis-huhtikuussa presidentiksi Fidesz-puolueen nimeämän ehdokkaan, joka on tästä blogistakin tuttu perheasioista vastaava salkuton ministeri Katalin Novák. Tai entinen ministeri, sillä Novák luopui vuoden lopussa virastaan ja hyllytti puoluejäsenyytensä valmistautuakseen uusiin tehtäviinsä. Tempaus herätti joulukuussa hieman hämmennystä, sillä pääministeri Orbán on aiemmin ilmaissut pitävänsä politiikkaa lähinnä kovien miesten pelikenttänä, jonne naisilla ei ole asiaa.

Presidenttihän ei Unkarissa käytä kummoistakaan valtaa. Kyseessä on symbolinen edustustehtävä. Lait presidentti vahvistaa allekirjoituksellaan – ja voi myös jättää ne vahvistamatta, mutta tätä eivät Áder eikä hänen edeltäjänsä, ”Kansakunnan kuulakärkikynäksi” pilkattu ja plagiaattiskandaaliin kaatunut urheilija-urheilubyrokraatti Pál Schmitt ole ihmeemmin harrastaneet. Myöskään Katalin Novákin ei odoteta vetävän itsenäistä linjaa. Pehmeiden mutta perinteisten perhearvojen edustamisen ohella hänet tunnetaan uskollisena Fidesz-puolueen uurastajana ja Viktor Orbánin varauksettomana kannattajana, joka nytkin ilmeisesti keskittyy täysillä vaalityöhön puolueensa hyväksi.

Orbán Viktorra cserélte a Fideszt Novák Katalin
Koosteen Katalin Novákin Orbán- ja Fidesz-korvakoruista (yläkuvan vaalikorvikset nähtiin joulukuisessa puoluekokouksessa) julkaisi Magyar Hang, siteeraten oppositiokansanedustaja Ákos Hadházyn FB-sivua.

Presidentin tehtäviin valmistautumisen ohella Novák on tehnyt reipasta vaalityötä ja lausunnoinut kaikenlaista, mihin oppositioviestimet innokkaasti tarttuvat. Viime päivinä on esillä ollut tammikuun lopulla Sopronissa ”Unkarilaisen kulttuurin päivän” yhteydessä päässyt lausahdus. Puheena oli Unkarin yksi keskeinen ja rakas kansallinen kulttuurisymboli, Ferenc Kölcseyn sanoittama ja Ferenc Erkelin säveltämä Himnusz, joka tunnetusti alkaa Isten, áldd meg a magyart (‘Jumala, siunaa unkarilaista!’). Novák oli todennut:

Ateistisetkaan järjestelmät eivät uskaltautuneet sen pitemmälle kuin että tekstin sijasta sallittiin vain musiikin soittaminen. Mutta diktatuurin vuosina isoisämme, vanhempamme ja me itsekin osasimme laulaa vaikka suu kiinni: Jumala, siunaa unkarilaista!

Kyllähän kansallislaulujen sanoja on muokkailtu tai vaiennettu ennenkin. Kuten HVG:n jutussa muistutetaan, näin kävi DDR:ssä 1970-luvun alussa. Kansallislaulu Auferstanden aus Ruinen, Hanns Eislerin säveltämä ja kulttuuriministerinäkin toimineen Johannes Becherin sanoittama, oli otettu käyttöön 1950, ja ainakin minun sukupolveni muistaa sen hyvin lukemattomien urheilukilpailujen palkintojenjakotilaisuuksista. Mutta tekstiä ei muisteta. Kun 1960-luvun lopulla toiveet Saksojen yhdistymisestä oli virallisesti hyllytetty ja vuoden 1968 uudessa perustuslaissa DDR jo todettu omaksi erilliseksi valtiokseen, tekstissä mainittu Deutschland, einig Vaterland oli liian kipeä käytettäväksi, ja 1970-luvun alusta lähtien laulua ruvettiin virallisesti esittämään pelkkänä instrumentaaliversiona.

Mutta jos ”yhtenäinen Saksa” oli DDR:ssä mahdoton ilmaus, ”Jumala” kyllä kelpasi myös sosialistisessa Unkarissa. Stalinismin aikaan 1950-luvulla Unkarin Himnuszta oli toki enimmäkseen esitetty vain soittimin, mutta jo 1960-luvulta alkaen tekstiä Jumalineen päivineen opetettiin koululaisillekin ja laulettiin ongelmitta monenlaisissa tilanteissa. Katalin Novák on syntynyt 1977, käynyt kansakoulua vielä sosialismin aikaan ja aivan varmasti joskus lapsena laulanut ”Jumala, siunaa unkarilaista!” punalipuilla, punatähdillä tai muilla sosialismin symboleilla koristetussa juhlasalissa. Poliitikon poliittinen muisti vain on kovin usein sekä lyhyt että valikoiva – ja kristillisellä symboliikalla leuhottaminen ilmeisesti olennaista Unkarin nykyisille, mielellään ”kristillisistä arvoista” toitottaville vallanpitäjille.

***

Huhtikuu ja parlamenttivaalit siis lähestyvät armotonta vauhtia. Orbán ja Fidesz-puolue tekevät hartiavoimin vaalityötä, jota propagoimaan tietenkin on valjastettu hallituksen koko mediaimperiumi. Vaalibudjetti lupaa kaikille kaikenlaista kivaa, ja helmikuun alusta alkaen hallituksen mahtikäskyllä on kuuden peruselintarvikkeen hinnat jäädytetty. Kidesokeria, hienoa vehnäjauhoa, auringonkukansiemenöljyä, 2,8-rasvaprosenttista maitoa, sianpotkaa sekä kanan rinta-, siipi- ja pyrstöpaloja saa myydä inflaatiosta huolimatta korkeintaan viime lokakuun 15:nnen hintatasolla. Pikkukauppiaat valittavat jo, että saattavat joutua myymään näitä tuotteita tappiolla, ja kananpyrstöpala- sekä suunnitelmatalousvitsejä on unkarilainen somekuplani täynnä. Mutta pienituloiset eläkeläiset, yksi nykyisen hallituksen keskeinen kannattajaryhmä, toivottavasti ovat tyytyväisiä.

Köyhyys kurittaa Unkarissa eläkeläisiä sekä nälän että kylmän muodossa. Viime lokakuun alusta joulukuun loppuun Unkarissa paleltui kuoliaaksi 82 ihmistä, näistä osa kenties kodittomina taivasalle mutta useimmat omaan asuntoonsa. Tyypillinen tapaus on iäkäs, huonokuntoinen yksineläjä, jonka on pitänyt valita, käyttääkö rahansa ruokaan ja lääkkeisiin vai lämmitykseen. Tämänkin takia rezsicsökkentés eli kunnallistekniikka- ja energiakulujen (käytännössä etenkin sähkö- ja kaasulaskun) painaminen alas valtiovallan mahtikäskyllä on jo pitkään ollut Orbánin hallituksen keskeisiä vaalikalastussyöttejä.

Unkarissa suuri osa asunnoista lämpiää maakaasulla, ja lämmittimet ovat usein tekniikaltaan vanhentuneita ja tehottomia. Etenkin 1960-70-luvun omakotitaloissa, ns. Kádár-kuutioissa, lämmöneristys ja energiatehokkuus ei ole kovin korkealla tasolla, ja talouksien energiankulutuksesta kansainvälisessä vertailussa huomattava osa on nimenomaan lämmityskuluja. Tältä kannalta ymmärtää myös, miksi kaasukaupat olivat Viktor Orbánin äskettäisellä Moskovan-vierailulla niin keskeinen juttu. Putin muistutti, että Unkari saa ostaa venäläistä kaasua viidesosalla eurooppalaisesta markkinahinnasta (mikä ei tosin johdu vain Venäjän avokätisyydestä vaan hinnoittelusta, joka ei vallitsevilla sopimusehdoilla ole vielä ehtinyt seuraamaan kaasun viimeaikaista ankaraa hinnannousua).

Joka tapauksessa Orbánin Moskovan-matka päättyi kuviin, jotka kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Putin sinuttelee Orbánia (minkä voi tulkita sekä luottamuksen merkiksi että ylivallan, jälkimmäistä kutsutaan unkariksi csendőrpertu, ‘santarmin sinuttelu’). Lehdistötilaisuuden päätteeksi, selitettyään yleisölle ja hiljaa oman pulpettinsa takana kököttävälle Orbánille, missä kaappi nyt Venäjän mielestä seisoo, Putin viittaa käskevästi kädellään ja poistuu, ja hieman hämmentynyt Orbán tapansa mukaan oikaisee solmiotaan ja lönkyttää pää kumarassa pomon perään kuin nuhteita saanut koira. (Kuka vielä muistaa Orbánin ammoista lohkaisua ”Putinin palatsikoirista”? Se poliittisen muistin lyhyys…)

***

Lopuksi vielä varsinaisesta vaalimainonnasta. Olen ennenkin ihmetellyt, miten aggressiivista ja negatiivista poliittinen propaganda Unkarissa on, eikä pelkästään nykyisten vallanpitäjien harjoittama. En osaa kuvitellakaan, että Suomessa voisi vakavasti otettava poliittinen toimija joka paikkaan levitetyillä julisteilla suoraan solvata vastustajaansa esimerkiksi ”varkaiksi” tai ”mafiaksi”. Toinen käsittämätön piirre Orbánin ja Fidekszen julkisuusstrategiassa on pakkomielteinen Gyurcsány-viha.

Ferenc Gyurcsány oli toki aikoinaan pääministeri ja senkin jälkeen Orbánin merkittävin poliittinen vastustaja, joka vuonna 2006 tv-vaaliväittelyssä pyyhki Orbánilla lattiaa niin perusteellisesti, että tämä ei sen koommin ole suostunut julkisiin väittelyihin. Gyurcsány on myös ilmeisen polarisoiva persoona, jolla on ihailijoiden lisäksi myös runsaasti kiivaita vastustajia. Mutta nyt hän johtaa sirpaloituneessa oppositiossa yhtä pienpuoluetta, entisestä sosialistipuolueesta lohkaisemaansa ”Demokraattista koalitiota”, jonka kannatus eri mielipidetutkimusten mukaan pyörii kymmenen prosentin kieppeillä. Hän ei myöskään edes itse asettunut opposition kärkiehdokasäänestyksessä ehdolle vaan DK:n edustajaksi nousi hänen vaimonsa, ponteva ja pätevä meppi Klára Dobrev. Siitä huolimatta Orbán edelleenkin kieltäytyy tv-kaksintaistelusta. Tammikuussa hallituskoalition viestintäpäällikkö István Hollik ilmoitti vastauksena opposition kärkiehdokkaan Péter Márki-Zayn haasteeseen:

“Kaikki tietävät, että vasemmistossa päällikkö on Ferenc Gyurcsány. Käskyläisen kanssa ei kannata väitellä.”

Ilmeisesti Unkarin vallanpitäjät pitkään uskoivat, että yhdistyneen opposition järjestämän kärkiehdokasäänestyksen voittaisi Klára Dobrev, ja jo ns. perinteisten perhearvojen perusteellakin kansalle voisi selittää, että Dobrev on itse asiassa pelkkä miehensä jatke. Tätä ajatusta siivittämään tuotettiin myös vuoden 2006 mellakoista kertova ”poliittinen thrilleri” Elk*rtuk, jossa Klára Dobrevia kovasti yritettiin yhdistää miehensä pahoihin tekoihin. Äänestyksessä kuitenkin Dobreville kävi hillaryclintonit, eli niin vakuuttava ja pätevä kuin hän olikin, puolisoon liitetyt negatiiviset mielikuvat sekä naispuolisuus tiputtivat hänet toiseksi, ja opposition pääministeriehdokkaaksi nousi sitoutumaton ”kunniallinen konservatiivi”, katolilainen perheenisä Péter Márki-Zay. Mikäs nyt strategiaksi?

No eipä muuta kuin Gyurcsánya kehiin edelleen, oli siinä järkeä tai ei. Samoin kuin György Soros johtaa merten takaa käsin maailmanlaajuista pahan imperiumia, jonka käskyläisinä hyppäävät myös Brysselin herrat ja rouvat, samoin Unkarin mittakaavassa Gyurcsány on se suurpahis, joka komentaa ”vasemmistoa” eli isänmaallisten voimien vastaista salaliittoa. Tätä kuvitetaan hah-hah-hauskoilla julisteilla ja videolla, joiden toteuttajana tosin ei ole Fidesz-puolue, ei toki, vaan hallituksen tuella toimiva ”kansalaisjärjestö” CÖF – tai oikeastaan sitä lähellä oleva firma nimeltä Kövess minket (‘Seuraa meitä’). Tässä on siis kopioitu takavuosien pöhkö-agenttikomediasta Austin Powers ja Kultamuna pahishahmo ja tämän häijy apuri “Miniminä” ja vaihdettu hahmoille Gyurcsányn ja Márki-Zayn päät. Siltä varalta, että joku ei tajuaisi vitsiä, julisteessa on teksti: ”POMOLLA ON UUSI KLOONI: Mini-Feri!”

Vielä kotikutoisemman näköinen video löytyy myös tästä 444.hu:n jutusta. Austin Powers -elokuvien oikeudenomistaja Warner Media ei ole halunnut vastata riippumattoman median kyselyihin, onko elokuvan hahmojen käyttöön pyydetty tai saatu lupaa, mutta ilmeisesti toimiin on nyttemmin ryhdytty, sillä YouTube on näköjään poistanut videon.

Naurattaisi, jollei itkettäisi.


Viikonlopun Usko tai älä -paketti

6 toukokuun, 2017

Hyvät lajitoverit, en tänään ehdi kirjoittaa syvällisempiä analyyseja, mutta haluaisin jakaa lukijoitteni kanssa kolme (három a magyar igazság, kuuluu Alexander Stubbin kuuluisaa kolmea pointsia ennakoiva sanonta) merkillistä tarinaa tai nykykielellä WTF-elämystä viime päiviltä.

***

Tai viikoilta. On kulunut jo parisen viikkoa siitä, kun sosialisteista lohjenneen oppositiopuolue Demokratikus Koalíción johtaja, entinen sosialistipääministeri Ferenc Gyurcsány toi julkisuuteen merkillisen ilmoituksen. Hänen tietoonsa on nimittäin tullut, että pääministeri Orbán on venäläisten määräysvallassa: Orbánia voidaan kiristää, koska Putinin pojilla on hallussaan Fidesz-puolueen ja pääministerin laittomaan rahaliikenteeseen liittyviä dokumentteja. Itse asiassa Gyurcsány on kuulemma tiennyt asiasta jo vuosikaudet, mutta vasta äskettäin hän oli ”välikäsien” kautta päässyt itse näkemään ”jäljennöksiä tietyistä dokumenteista”, jotka vahvistavat syytökset. Gyurcsány on nyt ilmoittanut tekevänsä kaikkensa saadakseen nämä dokumentit käsiinsä ja julkistaakseen ne. Pääministeri Orbánin hän puolestaan haastoi todistamaan viattomuutensa tai vaihtoehtoisesti haastamaan hänet oikeuteen. Muussa tapauksessa hän tulee pitämään Orbánia ulkovallan agenttina.

Orbán tietenkin kieltäytyi kommentoimasta ja pelkästään nauroi koko jutulle. Eihän tämä ole ensimmäinen kerta, kun Venäjän vaikutusvallasta Unkarin yhä Putin-tyylisempää meininkiä pyörittäviin vallanpitäjiin spekuloidaan kaikenlaista. Näin droidokországa (Droidien maa) –kuvablogisti:

droidok

(”Rakas Johtaja:”) Jatkamme vapaustaistelua Lännen sortoa ja niin kutsuttua ”tervettä järkeä” vastaan!

Samanlaisia epäilyjä nousi esiin jo ns. Gecigaten aikaan, kun Orbánin kanssa riitautunut entinen helmaystävä ja mediaoligarkki Lajos Simicska kertoi julkisuudessa epäilevänsä, että Orbán olisi jo nuorena varusmiehenä värvätty valtion tiedusteluelimien ilmiantajaksi ja tähän liittyvät dokumentit olisivat nyt Kremlin hallussa. Mahdolliset todisteet ovat kuitenkin pysyneet piilossa yhtä tiukasti kuin mahdollinen dokumentaatio presidentti Trumpin aikoinaan Moskovassa harrastamista kultasuihkuleikeistä.

Ei myöskään Gyurcsányn uhoamia todisteita ole vielä ilmestynyt esiin. Ei voi kuin ihmetellä, mihin fiksu mies, monissa liemissä keitetty poliitikko, entinen pääministeri oikein pyrkii tällä kummallisella kohulausunnolla. (Yhtenä taustatekijänä varmasti on se, että Gyurcsányn DK-puolueen kannatusluvut pyörivät tällä hetkellä jossain kolmen-neljän prosentin paikkeilla.) Vähän tulevat mieleen Paavo Väyrysen tuoreimmat tempaukset.

***

Palataanpa sitten Central European Universityn, hallituksen ja sen medioiden kielellä ”Soros-yliopiston” taisteluun olemassaolostaan. Sen ytimessähän on ”Lex CEU”, poikkeusmenettelyin pikavauhtia parlamentista läpi runnottu laki, joka tekee CEU:n toiminnan käytännössä mahdottomaksi. (Samalla hallitus väittää, että kysymys on pelkästään ulkomaalaisten yliopistojen toiminnan säännönmukaistamisesta ylipäätään ja että ongelmana CEU:n suhteen on ollut, että se ei ole noudattanut Unkarin lakia – siis tätä lakia, jota vasta nyt ruvettiin säätämään?)

Nyt Tamás Lattmann -niminen oppositioaktivisti ja oikeustieteilijä on löytänyt pienen mutta kummallisen juridisen kompastuskiven. Nimittäin: Lex CEU:n poikkeuskäsittelyn käynnistänyt parlamenttialoite on annettu ja allekirjoitettu varapääministerin, hallituskoalition pientä apupyöräpuoluetta, kristillisdemokraattista KDNP:tä edustavan Zsolt Semjénin toimesta Budapestissa 3. huhtikuuta 2017. Mutta tänä kyseisenä päivänä Semjén oli virallisella vierailulla Iranissa neuvottelemassa yhteisestä ydinreaktorien rakentamisesta. Ellei Budapestin ja Teheranin välille ole pystytetty teleporttiyhteyttä, Semjénin allekirjoitus on juridisesti ottaen väärennös, aloite siis pätemätön, joten Perustuslakituomioistuimen pitäisi julistaa koko Lex CEU mitättömäksi, väittää Lattmann. Pääministerin kansliasta selitetään, että Semjén allekirjoitti paperin jo maaliskuun 31:ntenä mutta päiväykseksi merkittiin aloitteen jättöpäivä, mikä ”ei ole sääntöjen vastaista”.

Säännöt ja lait sikseen. Unkarissa on tehty lain puitteissa ja ulkopuolella niin paljon kummallisia asioita, että perin omituista olisi, jos tämmöinen muotovirhe kaataisi hallituksen käynnissä olevan Sorosin- ja maahanmuuttovastaisen sotaretken, jonka panttivangiksi CEU on joutunut.

***

Ja lopuksi hieman musiikkia. Vanhemmissa suomalaisissakin laulukirjoissa seikkaili unkarilainen kansanlaulu Megismerni a kanásztsuomennoksena, joka on hyvin uskollinen alkutekstille:

Käynnistänsä tunnetaan / kunnon sikopaimen,
kirjailluista virsuistaan / ja pussistaankin vainen.
Hei, elo sikopaimenen / on parasta, min tiedän.
Kun mä muuhun kyllästyn, / niin päivät niin mä vietän.

Paimen onko kotonaan? / Vaimo yksin on sen.
Paimenta en kaipaakaan, / vaimon luokse juoksen.
Hei…

Unkarin kansallislaulusta taas on puolestaan ollut täällä puhetta joskus ennenkin. Kansallisrunoilija Ferenc Kölcseyn sanoittama ja Ferenc Erkelin sävelittämä Himnusz on juuri niin hitaan ylevä ja haikean juhlava kuin eurooppalaisten kansallisvaltioiden kansallislaulut yleensä tuppaavat olemaan. Melodia kylläkin kulkee duurissa, mutta teksti huokuu perinteistä isänmaallisen kärsivää itsesääliä ja kutsuu avuksi korkeampia voimia. Siteeraan muistista samoin varsin alkutekstille uskollista koulukirjasuomennosta, jonka tekijää en valitettavasti nyt muista ulkoa:

Herra, siunaa meitä, suo / riemu madjaareille,
kättes vahva turva tuo / taistelussa meille.
Raastamille kohtalon / vuos’ suo onnen uuden,
maksanut tää kansa on / lunnaat vastaisuuden.

Metriikan alalla sivistyneemmät lukijat ehkä arvaavatkin, mitä nyt seuraa. 444.hu-sivuston ilkeä toimittaja oli saanut käsiinsä videomateriaalia pieneltä Táplánszentkereszt-nimiseltä paikkakunnalta Länsi-Unkarista ja otsikoi: ”Uusi fideszläinen kansallislaulu on paljon parempi kuin se avuton ja ankea vanha.” Kuten Táplánszentkeresztin nuorisopuhallinsoittokunnan 15-vuotisjuhlissa kuvattu video osoittaa, yleisön kanssa oli haluttu vetää läpi muutamia isänmaallisia yhteislaulunumeroita. Lääninhallitustason fideszläinen isokiho kömpi lavalle, tarttui mikrofoniin ja tulkitsi Unkarin kansallislaulun a cappella Sikopaimenlaulun sävelmällä.

Kuvitteliko joku vielä, että Unkarin nykyiset vallanpitäjät edustavat perinteisiä, konservatiivisia ja kristillis-kansallisia arvoja?


Raastamille kohtalon

3 tammikuun, 2012

Balsors akit régen tép, / hozz rá víg esztendőt, / megbűnhödte már e nép / a múltat s jövendőt. Eli muistista siteeraten koulun laulukirjan suomennoksena, jonka tekijää en tähän hätään muista: ”Raastamille kohtalon / vuos tuo onnen uuden, / maksanut tää kansa on / lunnaat vastaisuuden.” Näin päättyy Ferenc Kölcseyn vuonna 1823 kirjoittaman runon, sittemmin Unkarin kansallislaulun (Himnusz) ensimmäinen säkeistö. Kansallisromanttista paatosta uhkuvassa tekstissä on kaikki ne tutut ainesosat, joita romanttiseen kansallishymniin tarvitaan: ylistetään oman maan ihanuutta ja oman kansan ansioita, etenkin sen sotilaallista mieskuntoa ja kykyä vainolaisen hurmehella peittää maa, ja anellaan tälle kaikelle Korkeimman siunausta. Ja kun tällaiset tekstit usein liittyvät kansallisen heräämisen ja itsenäisyystaistelun aikaan, niin tietenkin niissä kuuluu viitata yli pauhun kenttien hurmeisten kajastavaan ihanampaan kansalliseen tulevaisuuteen.

Tuttua kansainvälistä kauraa siis, mutta jotain unkarilaisen isänmaallisuuden erityispiirrettä olen tässä myös huomaavinani. En tarkoita itsesääliä ja marinaa, sillä se on tuttua monille muillekin, myös meille, joiden maa on köyhä, siksi jää. Vaan tarkoitan sinänsä helppoa loogista luiskahdusta, jolla itsesääli (ken mittasi sen [Suomen kansan] hurmehen / ja kärsimykset sen, niissä Maamme-laulun harvemmin lauletuissa säkeistöissä) ja oman maan ainutlaatuisuuden ylistys (mitä muutakaan isänmaallisuus voisi olla?) sulavat yhteen ja ainutlaatuiseksi, ylittämättömäksi nousevat nimenomaan oman kansan kokemat, suorastaan messiaaniset kärsimykset, sovitustyö, jolla menneisyys ja tulevaisuus ”lunastetaan”.

Tietenkin kysymys on menetyksen suhteellisuudesta: suomalaiset, joilla Runebergin aikoihin ei ollut mitään loisteliasta valtiohistoriaa omine pyhimys-kuninkaineen ja sotapäälliköineen, eivät kerta kaikkiaan voineet pudota niin korkealta kuin unkarilaiset. Joku Juhana-herttuan renessanssihovi Turussa, vaikka miten oli puolalainen prinsessa emäntänä, on melkoisen köyhä yritys siihen traditioon verraten, joka katkesi vuonna 1526, kun Mohácsin taistelun jälkeen kuningas oli kuollut ja turkkilaiset valloittivat hajaannukseen joutuneen maan. Niinpä Unkarissa onkin 1500-luvulta lähtien viljelty erilaisia kulta-aikamyyttejä, taaksepäin katsovaa isänmaallista retoriikkaa.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Unkarilaiset eivät ole tyytyneet syyttämään kärsimyksistään vain ylimalkaan huonoa onnea, luonnon ankaruutta tai – niin kuin Kölcsey alkuperäisessä tekstissä – Kaikkivaltiaan vihaa. (Ah, mutta syntiemme tähden / syttyi povessasi viha, / ja iskit salamasi / jyrisevistä pilvistäsi, / milloin mongolirosvojen nuolet / päästit viuhumaan yllemme, / milloin turkkilaisen ikeen / saimme ottaa harteillemme.) Syypäitä Unkarin kansan kovaan kohtaloon eivät ole vain mongolit ja turkkilaiset vaan jokseenkin kaikki naapurikansat, joiden uusiin valtioihin kaksi kolmasosaa vanhasta Unkarista leikattiin 1920 ja jotka sittemmin ovat enemmän tai vähemmän sortaneet ja syrjineet vähemmistöksi muuttunutta entistä vallanpitäjäkansaa. (Totta. Mutta sitä, miten kaksoismonarkian Unkari-puolisko kohteli slaavi- ja romanialaisvähemmistöjään, ei tässä yhteydessä tietenkään aina muisteta. Slovakian kansallisessa historiankirjoituksessa unkarilaiset ovat ehdottomia pahiksia.) Unkarissa voi aivan täysijärkisten, sivistyneiden ihmisten suusta kuulla semmoista kuin ”kaikki naapurimme jostain syystä vihaavat meitä” tai ”Unkarin historia on Unkarin vihollisten kirjoittama ja siksi vääristelty”. Ja kaiken lisäksi Unkari parkaa edelleenkin syövyttävät sisäiset viholliset. Valtava romaniväestö (jota tuoreen tutkimuksen mukaan jopa puolet vihreitä arvoja kannattavista unkarilaisista pitää ”geneettisesti rikollisuuteen taipuvaisena”) kuormittaa valtiota sosiaalipummeina ja rikollisina, ja juutalaisilla on (edelleenkin, monien muuten ihan täyspäisiltä vaikuttavien unkarilaisten mielestä) suhteettoman paljon vaikutusvaltaa.

Tässä yhteydessä on pakko siteerata sosialistipuoluetta lähellä olevan Népszabadság-lehden verkkoversiossa pari kolme viikkoa sitten ilmestynyttä artikkelia ”Suomen ihmeestä”. En nyt rupea miettimään, missä määrin PISA- ja Nokia-hehkutukset oikeasti pitävät paikkansa (saati miten vastedes käy, kun Kiina-ilmiö syö Nokia-ilmiön ja PISA-menestystä niittänyt koulujärjestelmä säästetään hengiltä). Mutta kiintoisaa on, miten lehti tulkitsee Suomen menestystarinaa: järkevä konsensuspolitiikka, vihanpidon sijasta hallituksen yhteistyö ammattijärjestöjen kanssa sekä tinkimätön (?) panostus perusturvaan, terveydenhuoltoon, koulutukseen ja tutkimukseen ovat nostaneet Suomen siitä järjestelmänvaihdosta seuranneesta 90-luvun velka- ja talouskriisistä, johon sosialisminjälkeinen Unkari jämähti. Ja ennen kaikkea:

Tyypillistä on sekin, että Suomessa ei ole nimetty ”sisäistä vihollista” (toisin sanoen: syntipukkia), siitä huolimatta, että maan historiallisiin vähemmistöihin kuuluvat myös juutalaiset ja mustalaiset, puhumattakaan entisistä sortajista, ruotsalaisista (itse asiassa alle kuusiprosenttisen ruotsinkielisen väestön perusteella maa on virallisesti kaksikielinen). Myöskään tapana ei ole ollut selittää talouden aallonpohjia ulkoisten vihollisten juonittelun syyksi, vaikka esimerkiksi markan romahdukseen oli todistettavasti syynä myös kansainvälinen keinottelu. Tämä selittelyjä välttävä asenne auttaa löytämään virheet nopeasti ja korjaamaan ne tehokkaasti.

Siis ilmeisesti vihollis- ja vihapuheen traditio, maailman ja omankin yhteiskunnan jakautuminen ”meihin” ja ”muihin”, elää Unkarissa muuallakin kuin yleismaailmallisen typerissä netin lynkkauskeskusteluissa. Tähän traditioon nojaa nykyinen Orbánin hallitus työntäessään kaiken vihollisten syyksi. Esimerkiksi kun Moody’s marraskuussa laski Unkarin luottoluokitusta, se oli hallituksen mukaan ”osa keskitettyä taloudellista hyökkäystä Unkaria vastaan”, ja kun Standard & Poor’s teki samoin joulukuussa, kyseessä oli ”euron kriisi, ei Unkari”. Ja tähän loppuun on vielä pakko siteerata Fidesz-puolueen tiedottajan Gabriella Selmeczin julkilausumaa eilisiltaisen johdosta, kun Budapestin oopperassa uutta perustuslakia juhlistettiin galakonsertilla ja oopperatalon ympärille kertyi jopa satatuhatta mielenosoittajaa (valtion MTV-kanavan uutiskuvassa tosin näytettiin lähes tyhjää katua ennen mielenosoittajien saapumista):

Gyurcsányistien mielenosoitus oopperan luona

Gyorskocsi-katulaiset [viittaa viimeaikaisten mielenosoituksien yhteydessä toisensa löytäneisiin oppositioryhmiin] jatkavat yhä gyurcsányilaista vihannostatusta ja haluavat tuottaa vahinkoa Unkarille. Demokraatti ei ole se, jonka mielestä demokratia vallitsee vain silloin kun hän itse on vallassa: olisi aika sosialistienkin hyväksyä kansan ratkaisu. Tänä iltana ero käy selväksi: kansakunnan asioita hoitava hallitus kansan [tai oikeastaan ”ihmisten”, emberek – ”kansa”, nép, ehkä mielletään jotenkin sosialismin tahraamaksi sanaksi] valtuuttamana korjaa Gyurcsányn kauden virheitä, mutta maata tuhoavat gyurcsányilaiset vihannostattajat taas synnyttävät epäjärjestystä ja kaaosta sekä kiihottavat laittomuuksiin. Unkarilaiset ovat jo aiemmin tehneet yksiselitteisen päätöksensä: he eivät halua vihaa ja erimielisyyttä.

Mitä tässä voi sivustakatsoja muuta kuin päivitellä ja pyöritellä päätään?