Ns. kulttuuritaistelusta Unkarin nykypolitiikassa on tässä blogissa ollut jo monesti puhetta. Yhtenä keskeisenä toimijana on parin viime vuoden ajan häärännyt Petőfi-kirjallisuusmuseon johtajaksi ja ilmeisesti laajemminkin valtion kirjallisuusprojektien rahahanojen vartijaksi nostettu Szilárd Demeter, ujonnäköisestä olmimaisesta olemuksestaan huolimatta jonkinlaisena rokkikukkona esiintyvä transilvanialaistaustainen runoilija ja kulttuuripoliitikko. Myös Demeter on ollut esillä tässä blogissa ennenkin. Häneltä kuullaan Unkarin julkisuudessa tavan takaa merkillisiä möläytyksiä, joissa sitten hallituskriittisellä kulttuuriväellä riittää kauhisteltavaa. Tuoreimmasta tämmöisestä on nyt puhuttu kohta viikon verran.
Telex-uutissivustolle antamassaan haastattelussa Demeter väheksyi unkarilaisen kulttuurin tasoa noin ylipäätään, ja erityisesti kirjallisuutta. Erityistä kohua herätti lausahdus: ”Jos se olisi minusta kiinni, niin heittäisin unkarilaisesta kirjallisuudesta 80 % roskiin.” Demeter myös kertoi ihan vain henkilökohtaisten elämystensä pohjalta vihaavansa teatteria, ”teatterissa käyminen on minulle kuin hammaslääkärissä käynti toisille”. Myöskään unkarilaiset elokuvat eivät pääse hänen suosioonsa, ”wau-efekti” on jäänyt puuttumaan muun muassa siksi, että näyttelijöiden artikulaatiosta hänen mielestään liian selvästi kuulee teatteritaustan. Kaiken kaikkiaan nykymaailman poliittinen korrektius hermostuttaa Demeteriä: miksi pitäisi unkarilaisten länsimaisina valkoihoisina ihmisinä kantaa kollektiivista syyllisyyttä (???) orjakaupasta, ”emmehän me pitäneet orjia”. Ja tietenkin miesten pitäisi saada olla miehiä ja naisten naisia. ”Jos kerran koittaa se maailma, jota minua hirvittää ajatellakin, silloin ensimmäisenä tullaan kieltämään Fluor Tomin Mizu-niminen kappale, siinähän selvästi sanotaan, että ‘sinä olet tyttö ja minä olen poika’, siis hän ajattelee perinteisten roolien mukaisesti, tässä ei ole mitään ei-binaaria”. Mizu on siis ”perinteistä länsieurooppalaista kulttuuri-identiteettiä vahvistava”, suoranainen ”heteroseksuaalinen taistelulaulu”.
Joopajoo. ”Fluor Tomi” oli minulle tietenkin ihan tuntematon suuruus, enkä voi väittää esteettisen horisonttini hirmuisesti laajenneen tämän biisin myötä, jota en kestänyt kovin pitkälle kuunnella. Kymmenen vuoden takaisessa videoklipissä diskovaloissa notkahteleva jonkinlaista teinihurmuria esittävä lippalakkijonne huutelee, että ”hei moi tytsy, mennäänkö yhteen kuin kaksi pientä legopalikkaa”. Ei voi mitään, en pysty näkemään tätä kuin jonkinlaisena “musiikillisena” (isoissa lainausmerkeissä) versiona siitä catcallingista tai baarihuutelusta, jota jokainen nainen on joskus kokenut itseään vastustamattomiksi super-alfauroksiksi kuvittelevien kollien taholta. Jo teini-ikäisenä ensimmäinen reaktioni olisi ollut, että ”ei jatkoon”. Jos tämä on perinteisen länsieurooppalaisen kulttuuri-identiteetin vahvistamista, niin perinteinen länsieurooppalainen kulttuuri-identiteetti joutaa kyllä mennä mailleen ja äkkiä. Ja tämmöistä hienoa kulttuuriperintöä siis siellä turmeltuneessa lännessä ollaan parhaillaan kieltämässä, eikö niin?
Tämmöisistä esteettisistä ulottuvuuksista käsin siis Unkarin kulttuurielämää ohjaillaan. Demeterin haastattelua on nyt viikon ajan referoitu ja reposteltu ympäri Unkarin riippumatonta mediaa ja somea. Historioitsija ja vapaa kirjoittaja Péter Konok irrottelee Facebookissa:
”Me haluamme hajottaa maan tasalle museot, kirjastot, kaikenlaiset akatemiat, ja haluamme taistella moralisointia, naisasialiikettä ja kaikkea kompromissiin valmista tai hyödyllistä mitättömyyttä vastaan”, kirjoittivat Marinetti ja kumppanit Futuristisessa manifestissa vuonna 1909. Siinä tekstissä oli kaikenlaista: vähän lapsellisen uhmakasta porvarien provosoimista ja samalla tunkkaista pikkuporvarillisuutta, nuoruuden intoa ja finninaamaista kypsymättömyyttä. Mutta silloin ja siellä italialainen futurismi oli innokas ja vauhdikas aate, vaikka paljolti myös puolivillainen, taitamaton ja konstaileva. Siinä oli jotain uutta, jonka italialainen fasismi sitten – kuten odottaa saattoi – institutionalisoi ja upotti, tekoantiikkisiin muotoihin puettuna, takapajuiseen, pinnallisia tehoja tavoittelevaan, typerään kulissiinsa. Vuonna 2021 tämä sama teksti jonkun ytimiään myöten taantumuksellisen, lahjattoman pikku käsinuken suusta kuulostaa lopullisen naurettavalta. Demeter on se loukkaantunut mitättömyys, jolle aina on naurettu. Haaveissaan hän näki itsensä verevänä kirjallisuusihmisenä, reippaan punaposkisena katutaistelijana, mutta peilistä näkyikin pelkkää aneemista ahtautta ja latteutta. Nyt hän on saanut leikkikentän, jolla voi haaveilla pääsevänsä kostamaan, hiekkalaatikon herrana, joka ankarasti yrittää hankkia hallintaansa myös kiipeilytelineen ja luo salaa silmäyksiä keinulaudan suuntaan.
Kirjailija Gergely Péterfy puolestaan osuu varmaan oikeaan todetessaan, että Demeter on ennen kaikkea trolli, jonka elämäntehtävänä ovat käsittämättömät (”diktatuuri on demokratiaa, pakanuus on kristinuskoa, varastaminen on talouden kehittämistä”) ja myötähäpeää nostattavat möläytykset. Toinen kirjailija, Noémi Szécsi taas kuittaa oppositiokonservatiivisen Magyar Hang -lehden haastattelussa, että nämä möläytykset tulevat ”teinipojan henkisellä kypsyystasolla olevan miehen” suusta. Szécsi muistuttaa myös, että Unkarin kaltaisen maan kirjallisuuden imagoa ulkomailla ja siihen kohdistuvaa kansainvälistä kiinnostusta muovaa paljolti se, miten paljon ja miten maan politiikka ja tapahtumat näkyvät kansainvälisissä uutisissa. Siinä mielessä Szilárd Demeterin kaltaiset möläyttelijät voivat tahtomattaan tehdä Unkarin kulttuurille palveluksen, kunhan möläyttelevät niin törkeästi, että se ylittää kansainvälisen uutiskynnyksen.
Tärkeää on kuitenkin muistaa, että Szilárd Demeter ei ole onneton yksittäistapaus vaan – kuten Tamás Szele Zóna-sivustolla muistuttaa – osa ”uutta kulttuuria” tai kulttuuritaistelun uutta aaltoa. Orbánin järjestelmä jakaa rahaa ja valta-asemia niille, jotka naiiviuttaan tai kyynisyyttään tuottavat kansallismielistä kitschiä tai propagandaa. Yhtenä tuoreimpana esimerkkinä tästä on ”taide-elokuva” Elk*rtuk (vapaasti suomentaen ‘V*tuiks meni’, kansainvälisessä levityksessä nimellä The Cost of Deception). Elokuvan nimi viittaa vuonna 2006 julkisuuteen vuotaneeseen ns. Őszödin puheeseen, jossa – kuten tässäkin blogissa on monesti kerrottu – silloinen pääministeri Ferenc Gyurcsány alatyylistä ilmausta käyttäen tunnusti puolueen sisäpiirille, että nyt on maan asiat, hm, sössitty pahemman kerran. Tästä saivat puhtia mellakoiksi eskaloituneet mielenosoitukset, joiden yhteydessä myös poliisilta lähti homma lapasesta ja jotkut viattomat sivulliset saivat pampusta tai kumiluodin silmäänsä. Ja näin alkoi prosessi, joka johti Gyurcsányn kaatumiseen ja lopulta Orbánin valtaannousuun. Orbánin hallitus esittää mielellään syksyn 2006 mielenosoitukset suorastaan vuoden 1956 tapahtumiin verrattavina katutaisteluina.
Elk*rtuk-elokuva, ”poliittinen thrilleri”, joka tuottajan selosteen mukaan perustuu tositapahtumiin, kertoo (fiktiivisestä) nuoresta mielipidetutkijasta, joka toimittaja-poikaystävänsä kanssa alkaa selvitellä Őszödin puheen vuodon taustoja ja törmää vaarallisiin salaisuuksiin. En ole nähnyt elokuvasta muuta kuin trailerin, mutta sen IMDb-sivulla julkaistut arviot viittaavat siihen, että kyseessä ei ole mikään elokuvataiteen mestarisaavutus. Kyseisestä IMDb-sivusta on ilmeisesti kehittynyt poliittinen taistelutanner, jossa Unkarin hallituksen puolustajat ja vastustajat kilvan jakelevat filmille maksimi- tai minimimäärää tähtiä. Positiivisten arvioiden taustalla olevasta kulttuuritasosta kertoo ehkä jotain tämä ”top review”:
Ns. asiallisista arvioista positiivisinkin kehuu naispääosan esittäjän kaunista ulkomuotoa ja Budapestin näkymiä, mutta tunnustaa näyttelemisen olevan vain keskinkertaista. Murska-arvioiden mukaan taas kyseessä on juoneltaan epäkiinnostava ja epäuskottava propagandafilmi, jonka päämääränä näyttää olleen vain osoittaa Klára Dobrev, Gyurcsányn vaimo – jonka vielä vähän aikaa sitten arveltiin nousevan ensi vuoden vaaleissa Orbánin vastaisen opposition keulakuvaksi – varsinaiseksi sarvipääpiruksi. Gyurcsány itse ei elokuvassa juurikaan esiinny, sitä vastoin elokuvan Klára Dobrev (jota esittää näyttelijä Gabi Gubás) vetelee kulissien takana kaikista naruista ja jopa antaa poliiseille käskyn tai luvan ampua (kumiluodeilla) mielenosoittajia. Tällä viimeisellä ei ainakaan ole minkäänlaista todellisuuspohjaa, mutta tämähän ei estä naiiveja Fidesz-kannattajia katsomasta elokuvaa kuin se olisi tositapahtumista kertovaa dokumentaatiota. Torstaina jopa Kossuth-radio eli valtakunnallinen yleisradion ykköskanava joutui julkisesti pyytämään anteeksi, kun oli aiemmin kertonut täytenä totena sen elokuvassa esitetyn väitteen, että Klára Dobrev olisi ollut jotenkin päättämässä mielenosoitusten tukahduttamiseen käytetyistä poliisitoimista.
Elk*rtuk-elokuvan yleisömenestys on ilmeisesti ollut vaatimatonta, vaikka sitä katsomaan on kuljetettu kokonaisia koululuokkia tai korkea-arvoisia poliitikkoja pantu kyselemään esimerkiksi Tapolcan kaupungin elokuvateatterin johtajalta, miksi Elk*rtuk ei ole heillä vielä pyörinyt, kaupungin fideszläisten toivomuksista huolimatta. Filmille järjestettiin ensi-ilta myös Brysselissä: hallitusta lähellä olevan median mukaan se oli jymymenestys, oppositiolähteiden mukaan taas paikalla oli lähinnä sinne komennettua Fidesz-puolueen väkeä, etenkin Fidesz-meppi Tamás Deutsch, joka jo aiemmin oli kutsunut ”Brysselin herroja”, niitä, jotka aina saarnaavat oikeusvaltiosta, katsomaan tätä tositarinaa kansan oikeutetun mielenilmauksen tukahduttamisesta.
Tamás Szele ylempänä linkitetyssä kirjoituksessaan ei ole ensimmäinen eikä viimeinen Unkarin älymystön edustaja, jonka nykyinen kulttuuripolitiikka syöksee epätoivoon. Populistisen politiikan välineeksi alistettu taide tuottaa naiiveja propagandatarinoita, joita naiivi yleisö ei osaa erottaa todellisuudesta. Toisena vaihtoehtona on täydellisen harmiton viihdekitsch. Tästä jälkimmäisestä Unkarin kulttuurielämä sai aavistuksen, kun Beatrix Kelemen äskettäin avasi Bicskessä (se on pieni kaupunki vähän Budapestista länteen, aivan lähellä Viktor Orbánin kotikylää Felcsútia) varsinaisen kokonaistaidenäyttelyn. Beatrix Kelemen on Lőrinc Mészárosin, Viktor Orbánin vanhan ystävän ja naapurin, entisen kaasuasentajan ja käsittämätöntä vauhtia superrikkaaksi vaurastuneen suurliikemiehen entinen vaimo, joka vähän aikaa sitten vaihdettiin nuorempaan ja nätimpään. (Lőrinc Mészárosin romanssi ja häät tv-juontaja Andrea Varkonyin kanssa olivat pitkään Unkarin juorulehtien ykkösaiheita.)
Näyttelyssä on esillä sekä Beatrix-rouvan kuvataidetta että hänen kirjoittamiaan runoja, ja siitä, mitä olen siitä unkarilaisessa mediakuplassani nähnyt ja lukenut, tulee jotenkin mieleen porilaisen suosikkipiirtäjäni, Instagramissa rujonjulmaa, aidon länsisuomalaista huumoria PostIt-lapuille piirtävän ”Pieruperseen” ”Runot ja keramiikkaa by Teija”.
Tuletko?
Tuletko? Sano. [Mondd lienee imperatiivimuoto ja pitäisi kirjoittaa kahdella d:llä, mutta unkarin kielen oikeinkirjoituksen morfemaattisten periaatteiden hahmottaminen saattaa olla vähän haasteellista.]
Jos rakastat minua tuletko?
Jos rakastat minua olet tässä
Jos rakastat minua olet vierelläni
Jos rakastat minua olet kanssani
Jos rakastat…
Jos rakastat minua tuletko? Sano
Rakastaen tuletko? Sano
Erona ”Teijaan” tosin se, että Beatrix-rouvan esteettiseen maailmaan ei välttämättä mahdu sellaisia köyhäilyjuttuja kuin lauantaimakkara tai kymmenestä eurosta riemastuminen. Orbánin järjestelmän virallisesta julkistaiteesta – kuten ”valaanraadosta” ”steampunk-avaruusasemaksi” muuntuneesta maailmannäyttelypaviljongista tai erilaisista kansallismielisistä muistomerkeistä – ex-rouva Mészárosin näyttely puolestaan eroaa siinä, että siihen ei sentään liene erikseen upotettu veronmaksajien rahaa.
Sentrooppa-Santra 