Kulttuurin kukkivilta kedoilta

14 marraskuun, 2021

Ns. kulttuuritaistelusta Unkarin nykypolitiikassa on tässä blogissa ollut jo monesti puhetta. Yhtenä keskeisenä toimijana on parin viime vuoden ajan häärännyt Petőfi-kirjallisuusmuseon johtajaksi ja ilmeisesti laajemminkin valtion kirjallisuusprojektien rahahanojen vartijaksi nostettu Szilárd Demeter, ujonnäköisestä olmimaisesta olemuksestaan huolimatta jonkinlaisena rokkikukkona esiintyvä transilvanialaistaustainen runoilija ja kulttuuripoliitikko. Myös Demeter on ollut esillä tässä blogissa ennenkin. Häneltä kuullaan Unkarin julkisuudessa tavan takaa merkillisiä möläytyksiä, joissa sitten hallituskriittisellä kulttuuriväellä riittää kauhisteltavaa. Tuoreimmasta tämmöisestä on nyt puhuttu kohta viikon verran.

Telex-uutissivustolle antamassaan haastattelussa Demeter väheksyi unkarilaisen kulttuurin tasoa noin ylipäätään, ja erityisesti kirjallisuutta. Erityistä kohua herätti lausahdus: ”Jos se olisi minusta kiinni, niin heittäisin unkarilaisesta kirjallisuudesta 80 % roskiin.” Demeter myös kertoi ihan vain henkilökohtaisten elämystensä pohjalta vihaavansa teatteria, ”teatterissa käyminen on minulle kuin hammaslääkärissä käynti toisille”. Myöskään unkarilaiset elokuvat eivät pääse hänen suosioonsa, ”wau-efekti” on jäänyt puuttumaan muun muassa siksi, että näyttelijöiden artikulaatiosta hänen mielestään liian selvästi kuulee teatteritaustan. Kaiken kaikkiaan nykymaailman poliittinen korrektius hermostuttaa Demeteriä: miksi pitäisi unkarilaisten länsimaisina valkoihoisina ihmisinä kantaa kollektiivista syyllisyyttä (???) orjakaupasta, ”emmehän me pitäneet orjia”. Ja tietenkin miesten pitäisi saada olla miehiä ja naisten naisia. ”Jos kerran koittaa se maailma, jota minua hirvittää ajatellakin, silloin ensimmäisenä tullaan kieltämään Fluor Tomin Mizu-niminen kappale, siinähän selvästi sanotaan, että ‘sinä olet tyttö ja minä olen poika’, siis hän ajattelee perinteisten roolien mukaisesti, tässä ei ole mitään ei-binaaria”. Mizu on siis ”perinteistä länsieurooppalaista kulttuuri-identiteettiä vahvistava”, suoranainen ”heteroseksuaalinen taistelulaulu”.

Joopajoo. ”Fluor Tomi” oli minulle tietenkin ihan tuntematon suuruus, enkä voi väittää esteettisen horisonttini hirmuisesti laajenneen tämän biisin myötä, jota en kestänyt kovin pitkälle kuunnella. Kymmenen vuoden takaisessa videoklipissä diskovaloissa notkahteleva jonkinlaista teinihurmuria esittävä lippalakkijonne huutelee, että ”hei moi tytsy, mennäänkö yhteen kuin kaksi pientä legopalikkaa”. Ei voi mitään, en pysty näkemään tätä kuin jonkinlaisena “musiikillisena” (isoissa lainausmerkeissä) versiona siitä catcallingista tai baarihuutelusta, jota jokainen nainen on joskus kokenut itseään vastustamattomiksi super-alfauroksiksi kuvittelevien kollien taholta. Jo teini-ikäisenä ensimmäinen reaktioni olisi ollut, että ”ei jatkoon”. Jos tämä on perinteisen länsieurooppalaisen kulttuuri-identiteetin vahvistamista, niin perinteinen länsieurooppalainen kulttuuri-identiteetti joutaa kyllä mennä mailleen ja äkkiä. Ja tämmöistä hienoa kulttuuriperintöä siis siellä turmeltuneessa lännessä ollaan parhaillaan kieltämässä, eikö niin?

Tämmöisistä esteettisistä ulottuvuuksista käsin siis Unkarin kulttuurielämää ohjaillaan. Demeterin haastattelua on nyt viikon ajan referoitu ja reposteltu ympäri Unkarin riippumatonta mediaa ja somea. Historioitsija ja vapaa kirjoittaja Péter Konok irrottelee Facebookissa:

”Me haluamme hajottaa maan tasalle museot, kirjastot, kaikenlaiset akatemiat, ja haluamme taistella moralisointia, naisasialiikettä ja kaikkea kompromissiin valmista tai hyödyllistä mitättömyyttä vastaan”, kirjoittivat Marinetti ja kumppanit Futuristisessa manifestissa vuonna 1909. Siinä tekstissä oli kaikenlaista: vähän lapsellisen uhmakasta porvarien provosoimista ja samalla tunkkaista pikkuporvarillisuutta, nuoruuden intoa ja finninaamaista kypsymättömyyttä. Mutta silloin ja siellä italialainen futurismi oli innokas ja vauhdikas aate, vaikka paljolti myös puolivillainen, taitamaton ja konstaileva. Siinä oli jotain uutta, jonka italialainen fasismi sitten – kuten odottaa saattoi – institutionalisoi ja upotti, tekoantiikkisiin muotoihin puettuna, takapajuiseen, pinnallisia tehoja tavoittelevaan, typerään kulissiinsa. Vuonna 2021 tämä sama teksti jonkun ytimiään myöten taantumuksellisen, lahjattoman pikku käsinuken suusta kuulostaa lopullisen naurettavalta. Demeter on se loukkaantunut mitättömyys, jolle aina on naurettu. Haaveissaan hän näki itsensä verevänä kirjallisuusihmisenä, reippaan punaposkisena katutaistelijana, mutta peilistä näkyikin pelkkää aneemista ahtautta ja latteutta. Nyt hän on saanut leikkikentän, jolla voi haaveilla pääsevänsä kostamaan, hiekkalaatikon herrana, joka ankarasti yrittää hankkia hallintaansa myös kiipeilytelineen ja luo salaa silmäyksiä keinulaudan suuntaan.

Kirjailija Gergely Péterfy puolestaan osuu varmaan oikeaan todetessaan, että Demeter on ennen kaikkea trolli, jonka elämäntehtävänä ovat käsittämättömät (”diktatuuri on demokratiaa, pakanuus on kristinuskoa, varastaminen on talouden kehittämistä”) ja myötähäpeää nostattavat möläytykset. Toinen kirjailija, Noémi Szécsi taas kuittaa oppositiokonservatiivisen Magyar Hang -lehden haastattelussa, että nämä möläytykset tulevat ”teinipojan henkisellä kypsyystasolla olevan miehen” suusta. Szécsi muistuttaa myös, että Unkarin kaltaisen maan kirjallisuuden imagoa ulkomailla ja siihen kohdistuvaa kansainvälistä kiinnostusta muovaa paljolti se, miten paljon ja miten maan politiikka ja tapahtumat näkyvät kansainvälisissä uutisissa. Siinä mielessä Szilárd Demeterin kaltaiset möläyttelijät voivat tahtomattaan tehdä Unkarin kulttuurille palveluksen, kunhan möläyttelevät niin törkeästi, että se ylittää kansainvälisen uutiskynnyksen.

Tärkeää on kuitenkin muistaa, että Szilárd Demeter ei ole onneton yksittäistapaus vaan – kuten Tamás Szele Zóna-sivustolla muistuttaa – osa ”uutta kulttuuria” tai kulttuuritaistelun uutta aaltoa. Orbánin järjestelmä jakaa rahaa ja valta-asemia niille, jotka naiiviuttaan tai kyynisyyttään tuottavat kansallismielistä kitschiä tai propagandaa. Yhtenä tuoreimpana esimerkkinä tästä on ”taide-elokuva” Elk*rtuk (vapaasti suomentaen ‘V*tuiks meni’, kansainvälisessä levityksessä nimellä The Cost of Deception). Elokuvan nimi viittaa vuonna 2006 julkisuuteen vuotaneeseen ns. Őszödin puheeseen, jossa – kuten tässäkin blogissa on monesti kerrottu – silloinen pääministeri Ferenc Gyurcsány alatyylistä ilmausta käyttäen tunnusti puolueen sisäpiirille, että nyt on maan asiat, hm, sössitty pahemman kerran. Tästä saivat puhtia mellakoiksi eskaloituneet mielenosoitukset, joiden yhteydessä myös poliisilta lähti homma lapasesta ja jotkut viattomat sivulliset saivat pampusta tai kumiluodin silmäänsä. Ja näin alkoi prosessi, joka johti Gyurcsányn kaatumiseen ja lopulta Orbánin valtaannousuun. Orbánin hallitus esittää mielellään syksyn 2006 mielenosoitukset suorastaan vuoden 1956 tapahtumiin verrattavina katutaisteluina.

Elk*rtuk-elokuva, ”poliittinen thrilleri”, joka tuottajan selosteen mukaan perustuu tositapahtumiin, kertoo (fiktiivisestä) nuoresta mielipidetutkijasta, joka toimittaja-poikaystävänsä kanssa alkaa selvitellä Őszödin puheen vuodon taustoja ja törmää vaarallisiin salaisuuksiin. En ole nähnyt elokuvasta muuta kuin trailerin, mutta sen IMDb-sivulla julkaistut arviot viittaavat siihen, että kyseessä ei ole mikään elokuvataiteen mestarisaavutus. Kyseisestä IMDb-sivusta on ilmeisesti kehittynyt poliittinen taistelutanner, jossa Unkarin hallituksen puolustajat ja vastustajat kilvan jakelevat filmille maksimi- tai minimimäärää tähtiä. Positiivisten arvioiden taustalla olevasta kulttuuritasosta kertoo ehkä jotain tämä ”top review”:

Ns. asiallisista arvioista positiivisinkin kehuu naispääosan esittäjän kaunista ulkomuotoa ja Budapestin näkymiä, mutta tunnustaa näyttelemisen olevan vain keskinkertaista. Murska-arvioiden mukaan taas kyseessä on juoneltaan epäkiinnostava ja epäuskottava propagandafilmi, jonka päämääränä näyttää olleen vain osoittaa Klára Dobrev, Gyurcsányn vaimo – jonka vielä vähän aikaa sitten arveltiin nousevan ensi vuoden vaaleissa Orbánin vastaisen opposition keulakuvaksi – varsinaiseksi sarvipääpiruksi. Gyurcsány itse ei elokuvassa juurikaan esiinny, sitä vastoin elokuvan Klára Dobrev (jota esittää näyttelijä Gabi Gubás) vetelee kulissien takana kaikista naruista ja jopa antaa poliiseille käskyn tai luvan ampua (kumiluodeilla) mielenosoittajia. Tällä viimeisellä ei ainakaan ole minkäänlaista todellisuuspohjaa, mutta tämähän ei estä naiiveja Fidesz-kannattajia katsomasta elokuvaa kuin se olisi tositapahtumista kertovaa dokumentaatiota. Torstaina jopa Kossuth-radio eli valtakunnallinen yleisradion ykköskanava joutui julkisesti pyytämään anteeksi, kun oli aiemmin kertonut täytenä totena sen elokuvassa esitetyn väitteen, että Klára Dobrev olisi ollut jotenkin päättämässä mielenosoitusten tukahduttamiseen käytetyistä poliisitoimista.

Elk*rtuk-elokuvan yleisömenestys on ilmeisesti ollut vaatimatonta, vaikka sitä katsomaan on kuljetettu kokonaisia koululuokkia tai korkea-arvoisia poliitikkoja pantu kyselemään esimerkiksi Tapolcan kaupungin elokuvateatterin johtajalta, miksi Elk*rtuk ei ole heillä vielä pyörinyt, kaupungin fideszläisten toivomuksista huolimatta. Filmille järjestettiin ensi-ilta myös Brysselissä: hallitusta lähellä olevan median mukaan se oli jymymenestys, oppositiolähteiden mukaan taas paikalla oli lähinnä sinne komennettua Fidesz-puolueen väkeä, etenkin Fidesz-meppi Tamás Deutsch, joka jo aiemmin oli kutsunut ”Brysselin herroja”, niitä, jotka aina saarnaavat oikeusvaltiosta, katsomaan tätä tositarinaa kansan oikeutetun mielenilmauksen tukahduttamisesta.

Tamás Szele ylempänä linkitetyssä kirjoituksessaan ei ole ensimmäinen eikä viimeinen Unkarin älymystön edustaja, jonka nykyinen kulttuuripolitiikka syöksee epätoivoon. Populistisen politiikan välineeksi alistettu taide tuottaa naiiveja propagandatarinoita, joita naiivi yleisö ei osaa erottaa todellisuudesta. Toisena vaihtoehtona on täydellisen harmiton viihdekitsch. Tästä jälkimmäisestä Unkarin kulttuurielämä sai aavistuksen, kun Beatrix Kelemen äskettäin avasi Bicskessä (se on pieni kaupunki vähän Budapestista länteen, aivan lähellä Viktor Orbánin kotikylää Felcsútia) varsinaisen kokonaistaidenäyttelyn. Beatrix Kelemen on Lőrinc Mészárosin, Viktor Orbánin vanhan ystävän ja naapurin, entisen kaasuasentajan ja käsittämätöntä vauhtia superrikkaaksi vaurastuneen suurliikemiehen entinen vaimo, joka vähän aikaa sitten vaihdettiin nuorempaan ja nätimpään. (Lőrinc Mészárosin romanssi ja häät tv-juontaja Andrea Varkonyin kanssa olivat pitkään Unkarin juorulehtien ykkösaiheita.)

Näyttelyssä on esillä sekä Beatrix-rouvan kuvataidetta että hänen kirjoittamiaan runoja, ja siitä, mitä olen siitä unkarilaisessa mediakuplassani nähnyt ja lukenut, tulee jotenkin mieleen porilaisen suosikkipiirtäjäni, Instagramissa rujonjulmaa, aidon länsisuomalaista huumoria PostIt-lapuille piirtävän ”Pieruperseen” ”Runot ja keramiikkaa by Teija”.

(Facebookista vohkaistu kuva.)

Tuletko?

Tuletko? Sano. [Mondd lienee imperatiivimuoto ja pitäisi kirjoittaa kahdella d:llä, mutta unkarin kielen oikeinkirjoituksen morfemaattisten periaatteiden hahmottaminen saattaa olla vähän haasteellista.]
Jos rakastat minua tuletko?
Jos rakastat minua olet tässä
Jos rakastat minua olet vierelläni
Jos rakastat minua olet kanssani
Jos rakastat…
Jos rakastat minua tuletko? Sano
Rakastaen tuletko? Sano

Erona ”Teijaan” tosin se, että Beatrix-rouvan esteettiseen maailmaan ei välttämättä mahdu sellaisia köyhäilyjuttuja kuin lauantaimakkara tai kymmenestä eurosta riemastuminen. Orbánin järjestelmän virallisesta julkistaiteesta – kuten ”valaanraadosta” ”steampunk-avaruusasemaksi” muuntuneesta maailmannäyttelypaviljongista tai erilaisista kansallismielisistä muistomerkeistä – ex-rouva Mészárosin näyttely puolestaan eroaa siinä, että siihen ei sentään liene erikseen upotettu veronmaksajien rahaa.


Vaalit lähestyvät, joten puhutaanpa uskonnonvapaudesta ja kielitaidosta

7 kesäkuun, 2021

Taas pääsivät Unkarin tapahtumat Suomen uutiskynnyksen yli. Lauantaina oli pitkästä aikaa useampia tuhansia mielenosoittajia Budapestin kaduilla protestoimassa tässä blogissakin esillä ollutta Fudan-yliopiston uutta campusta vastaan. Ajettuaan Keski-Euroopan yliopiston (CEU) maanpakoon Orbánin hallitus on toivottamassa tervetulleeksi korkeatasoista mutta tiukasti Kiinan kommunistisen puolueen talutusnuorassa olevaa yliopistoa, jonka uuden campuksen rakentaminen tulee maksamaan – Kiinalta otettua lainarahaa, jonka lopulta maksavat Unkarin veronmaksajat – enemmän kuin kaikkien Unkarin nykyisten yliopistojen pyörittäminen.

Erityisen kirpsakaksi tämän tilanteen tekee se, että Unkarissa kuten muissakin Visegrád-maissa ”konservatiivinen” mahtipuolue nojaa erityisesti maaseudun ja pikkupaikkakuntien vanhempien ja vähemmän koulutettujen ihmisten tukeen, suurissa kaupungeissa taas on enemmän koulutettua tai opiskelevaa liberaalia sivistyneistöä ja kulttuuriväkeä, jolle ”kansallismielisten” perusarvojen toitottaminen ei riitä. Itse asiassa tuoreen tutkimuksen mukaan Budapestin alue on Euroopassa ainoa, jonka asukkaat samastuvat enemmän Eurooppaan kuin kotiseutuunsa tai kotimaahansa. Budapest on suurimmaksi osaksi opposition hallinnassa, sekä ylipormestari Gergely Karácsony että useimpien kaupunginosien pormestarit ovat Orbánin hallituskoalition vastustajia. Siispä Fudan-yliopiston campusprojektille keksittiin näyttävä vastaveto, joka sekin on jo päässyt suomalaisiin uutisiin. Campusalueelle johtavia katuja nimettiin uudelleen, ja nyt siellä on ainakin Vapaan Hongkongin tie, Dalai Laman tie ja Uiguurimarttyyrien tie. Kalikka on jo kalahtanut ja Kiinan ulkoministeriö esittänyt virallisen älähdyksen.

Oman nimikkokadun sai myös piispa Xie Shiguang (1919–2005), jonka elämäntarinasta kirjoittaa yksityiskohtaisesti 444.hu-sivusto. Katoliseen perheeseen syntynyt ja nuoresta pitäen kirkonmieheksi tähdännyt Xie jäi 1940-luvun lopulla Maon kommunistien Kiinaan edustamaan ja hoitamaan Kiinan roomalais-katolisen kirkon sitä haaraa, joka kieltäytyi tekemästä yhteistyötä kommunistien kanssa. Äärimmäisen vaikeissa oloissa, pitkät ajat vailla mitään yhteydenpitokanavaa Vatikaaniin, piispa ”Jaakob” Xie paimensi seurakuntaansa, silloin kun ei ollut työleirillä tai vankilassa – vankeudessa hän vietti kaikkiaan 28 vuotta, ja lopuistakin suuren osan poliisin jatkuvassa valvonnassa. Vankilassa hän kuitenkin selvisi hengissä kulttuurivallankumouksen kauheimmista vuosista, ja kuoli lopulta rauhallisesti leukemiaan 88 vuoden iässä.

Piispa Xien nimikkokatu kunnioittaa kirkonmiehen tinkimätöntä rohkeutta vastustaa vallanpitäjiä. Se on myös varsin näppärä näpäytys Unkarin hallitukselle, joka innokkaasti hieroessaan ystävyyttä Kiinan kanssa ei hiiskahdakaan niistä ihmisoikeusongelmista, joita useat uskontokunnat, eivät vain uiguurimuslimit tai Falun Gong -liike vaan myös monet kristilliset yhteisöt, Kiinassa kokevat. Samainen Unkarin hallitus kuitenkin kehuu koko ajan erityisesti panostavansa vainottujen kristittyjen suojelemiseen, tähän tehtävään on nimetty oikein erityinen valtiosihteeri. Siitä, mitä konkreettista vainottujen kristittyjen tukemiseksi on tehty, tiedetään varsin vähän. Näyttävin kohu taisi koskea muutama vuosi sitten tuhatta Lähi-Idän koptikristittyä perhettä, joille väitettiin järjestetyn Unkarin kansalaisuus tai oleskelulupa. Kukaan ei kuitenkaan pystynyt kertomaan, miten ja missä tämmöinen tuhannen perheen pelastusoperaatio oli toteutettu ja mihin koptit olivat kadonneet, kun ei tämmöisestä uudesta maahanmuuttajaryhmästä missään tiedetty mitään.

Mutta palataksemme tähän mielenosoitukseen, joka siis pääsi jopa CNN:n etusivun jutuksi. (Unkarin valtion yleisradioyhtiön uutissivulla taas, jossa pääaiheina ovat sähköautot, Wienin metrossa tapahtunut omituinen antisemitistinen välikohtaus, Euroopan maahanmuuttokriisi sekä ”avoimen yhteiskunnan” oudot sateenkaarimeiningit, Trianon ja koronavirus…

… vasemmasta alakulmasta löytyy pieni uutinen, jossa valtiosihteeri Tamás Schanda nimittää Fudan-yliopistoa vastustavaa mielenosoitusta ”poliittiseksi hysteriannostatukseksi”.) Mielenosoituksessahan ei tietenkään ollut kyse vain Fudan-yliopistosta ja campusprojektista saati Kiinan ihmisoikeusongelmista. Nyt puhuttiin jo selvin sanoin vuoden 2022 vaaleista ja siitä, että oppositio on lopultakin yhdistämässä rivejään. Budapestin ylipormestari Karácsony on tämän uuden oppositio-optimismin keskeisimpiä johtohahmoja.

Fidesz-puolueen menestys perustui pitkään paitsi hyvin organisoituun ja lojaaliin kannattajakuntaan (jota ei siis suinkaan ole kansan enemmistö) myös opposition heikkouteen. Ideana oli ollut luoda poliittiseen keskustaan ”voimakenttä”, jonka rinnalle ei jäisi tarpeeksi tilaa ei oikealle eikä vasemmalle. Äärioikeisto-opposition Jobbik ei onnistunut haastamaan Fidesztä, joka itse asiassa valtasi itselleen suuren osan ”kansallismielisen” oikeiston alkuperäisestä agendasta (ennen kaikkea ”maahanmuuttokriittisyyden”) ja elintilasta. Vasemmisto- ja keskustaliberaalit puolueet ja ryhmittymät taas jäivät hajanaiseksi ja riitaisaksi joukoksi, jota hallituksen propaganda koko ajan moukaroi ”kommunismi”-syytöksillä ja entisten aikojen muistelulla ja jossa viime vuosina yllättävän suosituksi on noussut politiikkaan turhautuneisiin unkarilaisiin (ja heitä on paljon) vetoava vitsipuolue ”Kaksihäntäinen koira”.

Kun nyt muutamissa paikallis- ja täytevaaleissa on nähty, että opposition yhteistyöllä voidaan saada yllätyksiä aikaan, tämmöinen vastavoima näyttäisi vihdoinkin olevan nousemassa. Vuoden 2020 mittaan syntyi yhteistyösopimus kuuden oppositiopuolueen kesken: liitossa keskenään ovat oikeisto-opposition Jobbik sekä lähinnä vihreäksi luokiteltu LMP (Lehet Más a Politika, ’Politiikka voi olla toisenlaista’), entisten aikojen sosialistisen valtapuolueen raunioista noussut MSZP, siitä 2011 lohjennut, entisen pääministerin Ferenc Gyurcsányn johtama DK (Demokratikus Koalíció), vuonna 2013 perustettu vasemmistovihreäksi määrittäytyvä Párbeszéd Magyarországért (’Dialogi Unkarin puolesta’) sekä vielä uudempi, 2017 perustettu keskustaliberaali Momentum Mozgalom.

Nämä puolueet ovat sopineet yhteisistä toimintaperiaatteista (mm. keskinäisen loanheiton välttämisestä vaalikampanjoissaan), tavoitteista (rauha, demokratia, oikeusvaltio, eurooppalaisuus) ja ennen kaikkea yhteisen pääministeriehdokkaan asettamisesta yhteisellä esivaalilla, joka järjestetään kaksivaiheisena ensi syksynä. Kilpaan ovat jo ilmoittaneet lähtevänsä ainakin Jobbikin viime aikoina teräväksi valtapuoluekriitikoksi profiloitunut Péter Jakab, DK:n meppi, eurovaalien ääniharava ja europarlamentin varapuheenjohtaja Klára Dobrev sekä Párbeszédin edustajana Budapestin ylipormestari Karácsony. Nyt onkin hupaisaa seurata, millaisia hermostumisen merkkejä valtapuolueesta nousee esiin.

Klára Dobrev on jo aiemmin saanut kuraa niskaansa mm. taustansa johdosta – hänen äidinisänsä oli stalinismin aikana pahasti ryvettynyt puoluejyrä Antal Apró, ja hänen bulgarialaista isäänsäkin on syytetty vakoilusta ja ties mistä. Ennen kaikkea hän on kuitenkin Ferenc Gyurcsányn vaimo, vihatun miehen, jota monet ovat pitäneet ainoana tasavertaisena vastustajana Viktor Orbánille. Toukokuussa, kuten ”Pusztastranger” Facebookissa kertoi, hallituksen tukema keltalehti Ripost vertasi Klára Dobrevia Elena Ceauşescuun.

”Monet vertaavat äkkipikaista Klára Dobrevia diktaattorin vaimoon. Rouva Gyurcsány [itse asiassa Klára Dobrev ei käytä unkarilaistyyppistä ”rouvanimeä” vaan pelkästään omaansa] on Unkarin Elena Ceauşescu.” Vasemmassa alanurkassa näkyvän ”pilapiirroksen” otsikkona on ”Paniikkikohtaus hullujenhuoneessa” eli ”vasemmiston pehmustettu selli”. Pakkopaidassa polvistuvan Párbeszéd-kansanedustajan Bence Tordain hartiassa tököttävä jättiläismäinen Sputnik-rokoteneula viitannee hallituksen yrityksiin leimata opposition skeptisyys venäläisiä ja kiinalaisia rokotteita kohtaan yleiseksi ”rokotusvastaisuudeksi”. Että tämmöistä tasokasta poliittista huumoria.

Elena Ceauşescu, Romanian entisen diktaattorin puoliso, oli alkuaan kansakoulun käynyt tehtaantyttö, jonka nimiin suhmuroitiin kemian alan väitöskirja ja josta sitten rakenneltiin jonkinlainen Romanian tiede-elämän keulakuva ja johtohahmo. Hänen sivistymättömyytensä oli yleisen joskin vaarallisen vitsailun aihe. Klára Dobrev taas on ihan itse suorittanut sekä oikeus- että taloustieteelliset yliopisto-opinnot ja opettanut ELTE-yliopistossa kirjanpito-oikeutta. Mutta olennaisempaa Orbánin hallituksen, hm, mediatyön kannalta on, että hän on vihatun entisen pääministerin Ferenc Gyurcsányn vaimo. Gyurcsány puolestaan kuvataan pääsyyllisenä Budapestissa (ja vähän muuallakin) syksyllä 2006 puhjenneisiin mellakoihin, joissa poliisi menetti tilanteen hallinnan ja sekä poliiseja ja mielenosoittajia että sivullisiakin loukkaantui. Joku sai poliisin kumiluodin silmäänsä, minkä jälkeen Gyurcsánya on syytetty ”silmänpuhkiammuttajaksi”.

Nämä mellakat puolestaan saivat alkunsa kuuluisasta ns. Őszödin puheesta: julkisuuteen vuoti nauhoite silloisen sosialistisen valtapuolueen sisäisestä neuvottelusta, jossa Gyurcsány varsin karkeaa kieltä käyttäen ilmoitti, että (tosin huomattavasti ronskimpaa ilmausta käyttäen) homma on nyt sössitty, talouskriisiä pukkaa, kansalle on nyt valehdeltu tarpeeksi ja näin ei voi jatkua. Tästä alkoi hallituksen alamäki, joka johti Orbánin valtaannousuun, ja tästä pitäen myös Őszödin puhetta on pidetty esillä ja Gyurcsánya lyöty julkisuudessa kuin vierasta sikaa. Tuorein tempaus on näihin tapahtumiin liittyvä elokuva ELK*RTUK (Gyurcsányn puheen kuuluisa lausahdus, vapaasti suomentaen ”V*TUIKS MENI”), jossa (fiktiivisinä?) keskushenkilöinä ovat häikäilemättömän pääministerin korruptiokuvioihin sotkeutuva mielipidetutkija ja niitä selvittelevä journalisti (traileri löytyy jo YouTubesta). Filmin takana on Fidesz-puolueen mediaoligarkkeihin kuuluva tuottaja Gábor Kálomista, joka tosin haastattelussa vakuuttaa, että elokuvaan ei ole käytetty julkista rahaa, toisin kuin syksyllä 2006 ammuttuihin kumiluoteihin.

Vielä veikeämmin hallituksen mediakoneisto kuitenkin hyökkää ylipormestari Karácsonyn kimppuun. Toukokuun alussa Karácsony antoi The Economistille haastattelun, jossa hän syyllistyi hieman tyylittömään murjaisuun. Vertaillessaan itseään Viktor Orbániin Karácsony totesi sinänsä totuudenmukaisesti, että Orbán on pieni ja paksu, hän taas pitkä ja hoikka. Myöhemmin Karácsony pahoitteli sanojaan, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Orbánia puolustamaan riensi pääkaupungin kehittämisestä vastaava alivaltiosihteeri Balázs Fürjes, joka kävi Facebookissa vastahyökkäykseen huomauttaen, että Orbán ainakin osaa hyvin englantia, toisin kuin Karácsony, joka ei tiettävästi puhu englantia eikä mitään muutakaan läntistä maailmankieltä. (Myös Orbánin englannintaidosta on monenlaisia mielipiteitä: hän on aikoinaan vähän aikaa opiskellut Oxfordissa Soros-stipendiaattina ja kommunikoi sujuvasti, mutta ilmeisesti hänen kieliopin ja tyyliseikkojen hallintansa on kaukana täydellisestä. Ja tietenkin voisi nostaa esille presidentti János Áderin ja hänen kuuluisat epätoivoiset ”öö aim ö inglish lessön” -sössötyksensä.)

Siitä pitäen julkisuudessa on jauhettu Karácsonyn mahdollisesta englannintaidosta (jonkin verran englantia hän osaa, mutta miten hyvin?) ja hänen mahdollisesti suorittamistaan tai suorittamatta jättämistään kielitutkinnoista. Vielä tuossa yllä linkitetyllä yleisradion uutissivullakin alanurkan suuri uutiskuva keskittyy tähän: ”Gergely Karácsony mokasi taas: kansleri Merkel puhuu hyvin englantia.” Karácsony parka oli nimittäin mennyt puolustelemaan ehdokkuuttaan vetoamalla siihen, että Angela Merkelkin on pärjännyt urallaan pelkästään äidinkieltään puhumalla.

Niin, ne kielitutkinnot. Unkarilaisethan yleisesti osaavat huonosti vieraita kieliä, ja puusta katsoen oudointa on, että yliopistosta valmistuneet ihmisetkin ovat saattaneet lukea kaikki kurssikirjansa käännöksinä eivätkä aina pysty käymään edes yksinkertaista keskustelua millään ns. maailmankielellä. Tätä tilannetta on pyritty korjaamaan aika nurinkurisella tavalla eli yliopistotutkintoihin liitetyillä pakollisilla kielikokeilla. Tämmöinen virallinen nyelvvizsga ei oikeasti kerro paljoakaan käytännön kommunikaatiotaidoista, ja ainakin takavuosina julkisuudessa on liikkunut myös tietoja vilunkipelistä eli rahalla ostetuista kielitutkintotodistuksista. Koronakriisi on pahentanut tilannetta entisestään, ja korkeakouluopiskelijoiden valtakunnallisen kattojärjestön mukaan jopa kymmeniätuhansia loppututkintoja jää suorittamatta puuttuvan kielikokeen takia. Asiaa on vuodesta toiseen hoidettu ”armahduskampanjoilla” eli hellittämällä kielikoevaatimuksia poikkeusjärjestelyin. Puusta katsoen edelleenkin oudoimmalta tuntuu, että ongelman todelliseen juurisyyhyn ei puututa: selvästikään Unkarin koulujen kieltenopetus ei anna kunnon kielitaitoa, mutta opetuksen ja opettajankoulutuksen tasolle ei tehdä mitään, koska kaikki ovat tottuneet siihen, että – näinhän oli jo 1980-luvulla – kaikki eteenpäin pyrkivät vanhemmat laittavat lapsensa koulun ohella yksityisille maksullisille englanninkursseille, ja tätä pidetään edelleenkin ihan normaalina. Mutta tästä ehkä joskus toiste lisää.


Fiksut naiset, aivopesty vaalikarja ja muita mielikuvia

1 kesäkuun, 2019

Eurovaalit on nyt koettu, ja kun eri Euroopan maiden tuloksia ja niiden mediakaikua vertaa, tulee taas kerran mieleen Voltairen Candidesta se kohta, jossa taistelun jälkeen kummankin sotivan valtion kuninkaat laulattivat kiitokseksi Te Deumia leirissään, samalla kun Candide päätti lähteä muualle pohdiskelemaan vaikutuksia ja syitä. Itävallassa ollaan samaan aikaan ennennäkemättömässä sisäpoliittisessa tilanteessa: maa on jäänyt vaille laillista hallitusta sen jälkeen, kun Ibiza-skandaalin ravistelemat oikeistopopulistit lähtivät hallituksesta ja jäljelle jääneet oikeistokonservatiivit kaatuivat parlamentin epäluottamuslauseeseen. Onneksi tämmöistäkin tilannetta varten on Itävallan perustuslaissa selvät menettelyohjeet.

Kurier-lehden pilapiirtäjä Michael Pammesberger tiivistää tilanteen: horjuvaa tasavaltaa tuetaan perustuslailla.

Tämän päivän uutisten mukaan liittopresidentti Van der Bellen on nimittänyt väliaikaiseksi liittokansleriksi syyskuussa järjestettäviin ennenaikaisiin vaaleihin saakka Brigitte Bierleinin, joka olisi kohdakkoin jäämässä eläkkeelle perustuslakituomioistuimen puheenjohtajan tehtävästä. 69-vuotiasta Bierleinia kehutaan politiikan joka laidalta äärimmäisen korrektiksi, asialliseksi, älykkääksi, laajakatseiseksi, viileän objektiiviseksi ja puolueettomaksi persoonaksi. (Ja kun kyseessä on nainen, niin Kurier-lehden toimittajan on tietenkin erikseen kommentoitava hänen tyylikkyyttään, oli yllä sitten nyt uutiskuvissa nähty särmä jakkupuku ja ”ekstravagantti” paitapusero näyttävin hörsyläkauluksin tai tuomarinvirkaan kuuluva kärpännahkasomisteinen viitta.) Tässä selvästi alleviivataan laillisuutta ja oikeusvaltiota oikein paksulla tussilla, ja hyvä niin – sen jälkeen, mitä FPÖ-sisäministerin alaisuudessa on jo nähty.

***

Mutta Unkarista piti kirjoittamani, ja eurovaalituloksen taustoista. Itse vaalit eivät valitettavasti tuottaneet yllätystä. Valtapuolue Fidesz jyräsi ja vei hieman yli puolet annetuista äänistä, mikä vallitsevalla vaalijärjestelmällä merkitsee 13 edustajanpaikkaa Unkarin 21:stä, yhtä enemmän kuin tähän asti. Mielenkiintoisempaa on se, että oppositiossa tapahtui täydellinen mullistus. Omassa some- ja mediakuplassani, jossa Fidesz-vastaisuus on käytännöllisesti katsoen rikkumatonta, vaalitulos on nostattanut yllättäviä intohimoja.

Ensinnäkin: tähän asti suurimmat oppositiopuolueet, sosialistinen MSZP ja äärioikeistolainen, viime vuosina turhaan jonkinlaista kansanpuoluehenkistä porvarillistumista yrittänyt Jobbik, romahtivat. Kumpikin menetti kolmesta euroedustajanpaikastaan kaksi. Jobbikille tämä rökäletappio oli jo toinen edellisvuoden parlamenttivaalien jälkeen; tämän rytäkän jälkimainingeissa Jobbikista irronnut radikaalisiipi yritti nyt eurovaaleissa nimellä Mi Hazánk Mozgalom (‘Meidän isänmaamme -liike’), mutta jäi mandaateitta. MSZP:n tappiota puolestaan harmiteltiin myös siksi, että puolueen lista-asettelun takia Brysselistä tipahti sen kanssa vaaliliitossa olleen pienen Párbeszéd Magyarországért (‘Dialogi Unkarin puolesta’) -puolueen Benedek Jávor. Jávor, jonka listan laatijat olivat jättäneet neljännelle sijalle, on ollut viime vuosien aktiivisimpia ja aikaansaavimpia oppositiopoliitikkoja, ärhäkkä korruption vastustaja. Vihreä LMP (Lehet Más a Politika, ‘Politiikka voi olla toisenlaista’), joka ei ole oikein löytänyt asemaansa politiikan kentässä ja josta viime vuosina ovat ovet paukkuen lähteneet monet aktiiviset ja tunnetut nimet, menetti ainoan euroedustajanpaikkansa. Hieman sitä paremmin keräsi ääniä vitsipuolue “Kaksihäntäinen koira”, mutta ei sekään riittävästi.

Sitä vastoin oppositiossa nousi yllättäen kaksi puoluetta, vanha ja uusi. Demokratikus Koalíció, entisen sosialistipääministerin Ferenc Gyurcsányn sosialisteista vuonna 2011 lohkaisema keskusta-vasemmistopuolue, nosti mandaattiensa määrän kahdesta neljään, kärkiehdokkaanaan Gyurcsányn vaimo, oikeustieteilijä Klára Dobrev. Tämä jakoi kansaa. Gyurcsány on kannattajiensa mielestä taitava ja lahjakas poliitikko, ainoa mies, jolla riittää kanttia käydä Viktor Orbánia vastaan, ja Klára-rouva vaikuttaa aikaansaavalta ja fiksulta naiselta. Vastustajiensa silmissä taas Gyurcsány on menneen maailman miehiä, korruptoitunut ja vallanjanoinen kähmijä, jonka tekemät virheet aikoinaan nostivat Orbánin valtaan ja joka ei vieläkään malta jättää politiikkaa nuorempien ja ryvettymättömämpien hoitoon. DK henkilöityy edelleenkin Gyurcsányyn, eikä oman vaimon asettaminen kärkiehdokkaaksi välttämättä korjaa tätä epäkohtaa.

Uutena tulokkaana europarlamenttiin nousi oppositiopuolue Momentum (tai Momentum Mozgalom, ‘Momentum-liike’), joka pari vuotta sitten tuli tunnetuksi ensiksi Budapestin olympiakisahanketta vastustavan kansanäänestysliikkeen järjestäjänä mutta ei vielä viime vuoden parlamenttivaaleissa onnistunut ylittämään äänikynnystä. Momentumin edustajat ovat nuoria ja nuorehkoja, länteen ja Eurooppaan katsovia aktivisteja, ja Brysseliin lähtee heistä kaksi kolmekymppistä naista: Katalin Cseh, yksi perustajajäsenistä, siviiliammatiltaan gynekologi, sekä puolueen varapuheenjohtaja, sosiologi Anna Júlia Donáth. Momentum on lyhyen olemassaolonsa aikana nostattanut sekä suuria toiveita että suurta pettymystä, sen aatteelliset tavoitteet ovat epämääräiset, mutta poliittisesti se sijoittuu keskustaan ja Euroopan parlamentissa liberaali-demokraattisen ALDEn joukkoihin.

Mérce-sivustolla sosiologi ja taloustieteilijä Zoltán Pogátsa tiivistää eurovaalien tulokset Unkarin kannalta neljään arvoon: uskottavuus (vanhojen naamojen vaihtaminen uusiin auttaa, myös DK:n tapauksessa), vasemmistolaisuus (DK:n ohjelmassa palattiin selvästi vanhoihin kunnon työväenliikkeen arvoihin), Eurooppa (vastapainona äärikansallismielisyydelle) – ja naiset:

Fidesz-puolueen luomassa testosteroninhuuruisessa kapakkailmapiirissä Dobrevin, Csehin ja Donáthin miellyttävä älykkyys, hienovarainen naisellisuus ja sympaattinen järkiperäisyys tekee paljon paremman vaikutuksen kuin [LMP:tä edustaneen journalisti-mediapersoona Róbert] Puzsérin aggressiivinen, olkoonkin että paljonpuhuva öyhötys.

 Index-uutissivuston analyysin mukaan oppositiopuolueiden kannatusten mullistuminen näkyy etenkin itäisen Unkarin keskiosissa mutta jossain määrin maan muissakin osissa: siellä, missä MSZP ja Jobbik menettivät runsaasti kannattajia, myös DK ja Momentum voimistuivat selvästi. Mutta analysoi tätä miten analysoi, selvää on, että ylivoimaisesti parhaiten onnistui edelleenkin kansaa mobilisoimaan valtapuolue Fidesz. Tähän on monia syitä.

Ensinnäkin Fidesz-puolueella on yhä jonkinlaisella uskonnollisella varmuudella puoluekannastaan kiinni pitäviä äänestäjiä, niitä, jotka aidosti ja vilpittömästi ovat vakuuttuneita siitä, että Viktor Orbán ja Fidesz ovat Unkarille tarjolla olevista vaihtoehdoista paras. Tätä väkeä, jota toisissa kuplissa haukutaan ”aivopestyksi lammaslaumaksi”, ”Suolahapposetiä” ja strategista käsilaukkua heiluttavia aggressiivisia mummoja, ei luultavasti ole läheskään niin paljoa kuin äänten jakautumisesta voisi päätellä, mutta mitä alhaisemmaksi jää äänestysprosentti, sen enemmän voi saavuttaa pienelläkin kannattajakunnalla, jos sen saa hyvin mobilisoitua äänestämään. Tämänkertaisissa europarlamenttivaaleissa unkarilaisista äänesti 43,48 %.

Joltinenkin osa äänistä tuli myös rajantakaisilta unkarilaisilta, joille Orbánin hallitus on avokätisesti jaellut Unkarin passeja ja äänioikeuksia ja joista ainakin jotkut, koettuaan kotimaassaan etnistä syrjintää, ovat vastaanottavaisia 1800-luvun henkiselle romanttiselle unkarilaismielisyydelle. Emämaan vallanpitäjät tukevat avokätisesti ja monin tavoin rajantakaisia unkarilaisvähemmistöjä, ja myös äänestäminen Unkarin vaaleissa sujuu vanhoihin unkarilaisvähemmistöihin kuuluvina kansalaisuuden saaneilta kätevästi kirjeellä. Kuten jo vuoden 2018 vaalien alla huomautettiin, ulkounkarilaisille, jotka eivät ole koskaan asuneet Unkarissa, äänestäminen on tehty paljon helpommaksi kuin niille tuhansille, jotka viime vuosien aikana ovat muuttaneet Unkarista ulkomaille. Kaiken lisäksi viimesyksyisellä lainmuutoksella Unkari antoi äänioikeuden eurovaaleissa myös niille etnisyyden perusteella Unkarin kansalaisuuden saaneille, jotka eivät asu eivätkä maksa veroja EU:n alueella, siis etenkin Ukrainan ja Serbian unkarilaisille. 

Index-sivuston mukaan näissä vaaleissa yli 115 000 postiäänestykseen rekisteröityneestä unkarilaisesta äänioikeutetusta, joilla ei ole virallista asuinpaikkaa Unkarissa tai EU:ssa, valtakoalition (Fidesz-KDNP) vaaliliittoa äänesti kirjeitse 55 287, kun taas muiden puolueiden äänisaaliit jäivät muutamaan sataan (eniten ääniä, 553, keräsi Momentum). Toisin sanoen EU:n ulkopuolisista vähemmistöunkarilaisista [hups, korjaan:] äänestäjiksi rekisteröityneistä EU:n ulkopuolella asuvista vähemmistöunkarilaisista eurovaaleissa postiäänesti noin puolet, ja näistä lähes kaikki Fidesztä. Muitakin merkillisyyksiä nähtiin. Riippumattomassa mediassa liikkui esimerkiksi tietoja siitä, että Ukrainan rajalle oli sattumalta juuri vaalipäivänä komennettu lisää valvontaviranomaisia rajanylityksen nopeuttamiseksi. Virallisen tiedonannon mukaan kyseessä oli kokeilu, jolla testataan rajavalvonnan tehostamista, mutta epäluuloisemmat arvelevat yleisesti, että Ukrainan puolelta ostettua vaalikarjaa on kuljetettu bussikaupalla Unkariin äänestämään. (Näin semminkin kun Itä-Unkarin kylissä, kuten jo aiemmin on paljastettu, asuu paperilla jopa tuhansittain ukrainalaisia ”kuolleita sieluja”, jotka käyvät Unkarissa vain nostamassa unkarilaista eläkettä – ja äänestämässä.)

Mutta ennen kaikkea Fidesz-puolueen menestys perustuu siihen, että monin paikoin ja monille ryhmille mitään monipuoluedemokratiaa ei ole olemassakaan. Hallituksen käsissä on mediasta suurin osa, ja nimenomaan ne, jotka eivät lue lehtiä eivätkä seuraa kriittisiä verkkosivustoja vaan katselevat ja kuuntelevat yleisradioyhtiölle tai valtion mediamonopolikeskittymään kuuluvia tv- ja radiokanavia, elävät käytännössä jatkuvassa Fidesz-puolueen propagandakylvyssä: Unkarissa on kaikki hyvin ja muuttuu aina vain paremmaksi, meitä uhkaa vain ilkeän Sorosin masinoima maahanmuutto, ja siltä meitä pystyy suojelemaan vain Viktor Orbán.

444.hu-sivuston toimittaja kävi köyhän Borsodin alueen kylissä koillisessa Unkarissa kyselemässä paikallisilta – silmin nähden rutiköyhiltä ihmisiltä, joista monet vaikuttavat olevan romaneja – keitä he ovat äänestäneet. Video (“Minä äänestin sitä Fidesztä, eikö sitä pitänyt?”), joka nyt on saatavissa myös englanniksi tekstitettynä, kannattaa katsella.

Monissa näistä kylistä reilusti yli 90 prosenttia väestöstä äänesti Fidesztä. Jotkut sanovat suoraan, että eivät edes tiedä muita puolueita olevan olemassa, tai kertovat avoimesti, että heille on maksettu äänestämisestä. Monet näköjään uskovat, että ”migranttien” murhanhimoiset laumat ovat jo odottamassa vaalitulosta, että pääsisivät vyörymään Unkariin. Videon lopulla haastateltu nuori nainen kuitenkin väläyttää vaikuttavaa empatiakykyä: ihmisiähän ne migrantitkin ovat, niin kuin mekin, ja miten kävisi, jos Unkari olisi samassa tilanteessa kuin Eurooppaan tulevien pakolaisten kotimaat?

Riippumattomassa mediassa tämä on ollut esillä jo vuosikaudet: köyhimpien alueiden väestö on aivopestyä vaalikarjaa, puoliksi lukutaidotonta ja maailman asioista mitään tietämätöntä väkeä, jonka arkielämää leimaa täydellinen riippuvuus paikallistason päättäjistä kuten kunkin tuppukylän pormestarista, tämän jakamista avustuksista ja työllistämistöistä. Sen perusteella, mitä Unkarin ns. syväköyhyydessä elävän väestön arjesta tiedetään, tämä ajatus tuntuu uskottavalta. Köyhyys seurannaisilmiöineen (alkoholi ja huumeet, väkivalta, aliravitsemus) vie ihmisiltä kyvyn valistua, sivistää itseään ja pyrkiä parempaan, ja se luo myös alakulttuureja, joiden myrkyllisestä imusta on vaikea irrottautua.

”Mustalaiset, jotka myyvät äänensä säkillisestä perunoita”, ovat unkarilaisessa mediakuplassani usein toistuva aihe. Aivan näin yksinkertainen ei asia kuitenkaan ole. Vertailukohtana 444.hu:n šokkivideolle kannattaa lukea Átlátszó-sivustolla ilmestynyt Eszter Katusin reportaasi toisesta köyhästä kylästä. Alsószentmárton Unkarin etelärajalla on käytännössä sataprosenttisesti romanien asuttama kylä, jossa yli viidennes asukkaista on työttömiä ja loputkin elävät paljolti satunnaisten, surkeasti palkattujen pätkätöiden varassa – mutta sen äänestystulos ei ollenkaan vastaa kliseistä kuvaa siitä, miten köyhälistöä pelottelemalla ja lahjomalla paimennetaan uurnille.

Alsószentmártonissa äänet jakautuivat samoin kuin monissa suurissa kaupungeissa. Fidesz keräsi tosin selvän enemmistön, mutta sen rinnalla näkyviä ääniosuuksia saivat DK ja Momentum, joista stereotypioiden mukaisten syrjäseudun ihmisten ei pitäisi tietää mitään. Olennaisempaa on kuitenkin se, että äänestysprosentti on hyvin alhainen, reilusti alle kahdenkymmenen, ja viime vuosina kiinnostus äänestämiseen on jatkuvasti laskenut. Siihen, että kylän yli 800 äänioikeutetusta vain 144 vaivautui uurnille, oli käytännönkin syitä: monet olivat kiireisissä herneenkorjuutöissä lähistön viljelmillä, monissa perheissä vietettiin lasten ensimmäistä ehtoollisjuhlaa, mikä perinteitä noudattaville katolilaisille on merkittävä tapaus. Monet Katusin haastattelemista kuitenkin sanoivat suoraan, että eivät luota yhteenkään puolueeseen.

Valtapuolue Fidesz lupaa suuria, mutta monet perheelliset alsószentmártonilaiset kyllä ymmärtävät, että esimerkiksi puolueen perhepolitiikka ei yritäkään tukea köyhiä perheitä vaan tähtää porvarillisen keskiluokan vahvistamiseen. Verohelpotuksista ja edullisista asunto- ja autolainoista, joita suurille perheille luvataan, eivät köyhät hyödy mitenkään. Myöskään Fidekszen aggressiivinen maahanmuuttokriittisyys ei välttämättä pure huono-osaisiin, vaan Katusin haastattelemista monet suhtautuvat pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin yllättävän empaattisesti. Ylipäätään alsószentmártonilaiset epäilevät kaikkia puolueita, myös siksi, että puolueet eivät tunnu olevan kiinnostuneita heidän elämästään. Itse asiassa Momentum oli ainoa, joka lähetti vaalien alla edustajansa paikalle, ja tämä näkyikin vaalituloksessa heti.

Haastateltuja myös harmitti se kliseinen kuva, jota 444.hu:n video ja sentapaiset tuotteet levittävät. Näin kertoi Katusille paikallinen nainen:

Aikoinaan ne [haastattelijalle ei selvinnyt, kenestä oli kyse] halusivat kuvata täälläkin semmoisen videon, minultakin kysyttiin, mutta en ruvennut puheisiin niiden kanssa. Kukaan muu ei halunnut vastata niille (ei kukaan täysijärkinen semmoista tee), vain yksi hullu juoppo nainen, jolle kaikki kylässä nauroivat. Sitten se video lähti leviämään ja kaikki luulivat, että kaikki Alsószentmártonissa ovat semmoisia. Se oli tosi noloa ja nöyryyttävää, siinä sai hävetä naama punaisena [haastateltava peittää kasvot kämmenellään]. Se harmitti kaikkia, ei me enää olla sellaisia kuin ennemmin. Päätetään asioista paljon tietoisemmin, ei enää ole niin, että jotkut tulevat tänne ja pistävät juhlat pystyyn ja sitten sanovat, ketä meidän pitää äänestää.

Mitä opimme tästä? Kliseisiin ja stereotypioihin, tosipohjaisiinkaan, ei voi koskaan täysin luottaa. Ihmiset ja heidän ajatuksensa kannattaa aina ottaa vakavasti. Unkarin oppositiopuolueita ei tähän asti ole kaatanut vain keskinäinen kinastelu vaan myös kansan ja sen todellisten huolien halveksiminen, ja samanlaiseen ylimielisyyteen saattaisi ehkä joskus katketa Fidesz-puolueenkin voittokulku.