”Luke, meríts az Erőből!”

13 heinäkuun, 2018

Otsikko on sitaatti Tähtien sodan unkarinkielisestä versiosta. Tutustuin tähän maailmaan ensimmäistä kertaa kauan sitten Unkarissa opiskellessani, kun ensimmäinen tarina Luke Skywalkerin ja kumppanien seikkailuista tuli sikäläisestä teeveestä. Tietenkin unkariksi dubattuna, koska niin on maan tapa. Tulikirjaimin piirtyi muistiini muutama tuontapainen repliikki. On nimittäin niin, että englanniksi sitä on tottunut kuulemaan ja lukemaan kaikenlaisia hassuja viihde- ja fantasiakulttuurin tunteellisia naiiviuksia, mutta kun ne kuulee jonkun oikean ihmisen lausumana ei-englanninkielisenä versiona, niiden epäuskottavuus kerta kaikkiaan iskee kuin nyrkki palleaan. Asiaa ei paranna alkuperäistäkin ylätyylisempi käännös: meríts az Erőből, kirjaimellisesti ‘ammenna Voimasta’, ei ole yhtään sen vähemmän hassu kuin use the Force, päinvastoin. Ei-englanniksi käännetyt vuorosanat myös väkisinkin assosioituvat kohdekieliseen kulttuuritaustaan paljon lujemmin kuin vieraalla kielellä kuullut. Kun kyseisessä leffassa toivotettiin: Az Erő legyen veletek (‘Voima olkoon kanssanne’), teeveen ohi kulkeva kaverini äiti jatkoi pilkallisesti tuhahtaen: És a te lelkeddel! (‘Niin myös sinun henkesi kanssa!’)

Tuota Tähtien sota -kokemusta olen usein kuvaillut, kun tulee puheeksi keskieurooppalainen käytäntö, vieraskielisten tv-ohjelmien ja elokuvien dubbaaminen. Saksalaisella kielialueella matkailleet suomalaisethan sitä jaksavat huvittuneina hämmästellä: teeveessä Stallone puhuu saksaa, Depardieu puhuu saksaa, toisessa maailmansodassa Normandiaan maihinnousevat liittoutuneiden sotilaat puhuvat saksaa… Paitsi saksankielisellä alueella myös Unkarissa vieraskieliset elokuvat ja tv-ohjelmat on ilmeisesti dubattu jo maailman sivu, ja unkarilaisten kollegojen kanssa olen käynyt aiheesta monta kiivasta keskustelua. Ja kuullut moneen kertaan kaikki tavallisimmat puolustelut.

Ensinnäkin: elokuvathan on usein joka tapauksessa jälkiäänitetty studiossa, joten niissä kuuluva puhe ei siinä mielessä ole ”autenttista”. Toiseksi: dubbaus on oma taiteenlajinsa, ja jos dubattu versio on tehty hyvin, se voi olla ”parempi kuin alkuperäinen”. (Hm. Entä jos näyttelijät pantaisiin esiintymään naamarit kasvoilla ja selitettäisiin, että naamari on kauniimpi kuin näyttelijän oma naama… Ilmeisesti näyttelijän alkuperäisellä äänellä tai kulttuuriympäristöön kuuluvalla kielellä ei ole mitään merkitystä? Ei edes silloin, kun näyttelijä on kuuluisa kyvystään hallita eri kielimuotoja ja aksentteja, kuten vaikkapa Meryl Streep brittiläisittäin puhuvana Margaret Thatcherina?) Kolmanneksi: tekstit pilaavat visuaalisen elämyksen ja niiden lukeminen vie huomion elokuvan katsomiselta. (Niinpä niin, jos ihminen ei ole oppinut riittävän sujuvaa tekstienlukutaitoa, jollaisen hallitsee jo lähes jokainen alakouluikäinen suomalainen. Olen todellakin kuullut aikuisten keskieurooppalaisten uikuttavan, että ”eihän niitä tekstejä millään ehdi lukea”.)

Neljättä pääargumenttia ei näissä keskusteluissa usein kuule, mutta nyt sen on tuonut julki Unkarin dubbaajien liitto. Nimittäin: Unkarin Kansallisen kilpailukyvyn neuvosto (Nemzeti Versenyképességi Tanács), hallituksen lokakuussa 2016 perustama asiantuntijaelin, on puuttunut unkarilaisten tunnetusti heikon kielitaidon ongelmaan (josta kirjoitin jo aiemmin täällä) ehdottamalla, että vieraiden kielten oppimisen edistämiseksi elokuvien tekstitystä tulisi suosia aiempaa enemmän. Tutkimukset nimittäin osoittavat, että jostain syystä esimerkiksi Pohjoismaissa, missä elokuvat yleensä tekstitetään, ihmiset osaavat paremmin englantia ja muitakin vieraita kieliä. Tämän johdosta (asiasta uutisoi 444.hu-sivusto) dubbausalan järjestö SziDoSz – Szinkron Alapszervezet antoi kiukkuisen julkilausuman. Ja tämä liitto edustaa yhteensä tuhansia alan työtekijöitä, ei vain ääninäyttelijöitä vaan myös ohjaajia, tuottajia ja tekniikan ammattilaisia. Kysymys on heidän toimeentulostaan ja eduistaan, sillä dubbaus on melkoinen bisnes.

SziDoSz ensinnäkin muistuttaa, että kielitaito ei suoraan riipu tekstityksestä: myös dubbausmaissa Saksassa, Belgiassa ja Sveitsissä osataan hyvin vieraita kieliä. Kielitaitoisessa Skandinaviassa taas televisiosisällöistä suurin osa on kotimaista tuotantoa (!) eli dubbausta tai tekstitystä ei tarvita. Sitä paitsi maailman elokuvataide ei muodostu vain englannin-, ranskan- ja saksankielisistä filmeistä. (Eipä todellakaan. Mutta eikö kielenoppimisen ohella se ole arvo sinänsä, että elokuvissa ja televisiossa voi kuulla outojakin kieliä ja saada paremman kuvan maailman kielellisestä monimuotoisuudesta? Entäpä muuten monikielisistä ihmisistä ja ympäristöistä kertovat elokuvat ja tv-ohjelmat, joissa useiden kielten läsnäolo ja ihmisten monikielisyys kuuluu tarinaan? En halua edes ajatella, miten esimerkiksi Tarantinon Kunniattomat paskiaiset tai Iñárritun Babel on dubbausmaissa toteutettu…)

Edelleen: Unkarissa on dubattu niin kauan kuin tv-ohjelmia on tehty, yli 80 vuotta siis. Unkarissa kuten monissa muissakin maissa dubbaus on siis osa kansallista kulttuuriperintöä:

Joidenkin legendaaristen unkarilaisten näyttelijöiden ääni on sulautunut ja yhä sulautuu yhteen ulkomaisten huippunäyttelijöiden kasvojen kanssa, ja joitakin loistavasti onnistuneita käännösrepliikkejä jostain suositusta elokuvasta tai sarjasta siteeraavat päivittäin miljoonat. Tasokkaaseen tai vaikka ”kehnoonkin” unkarilaiseen dubbaukseen on meillä kaikilla tunnesuhde, sillä se on osa jokapäiväistä kulttuuriamme. Ei pidä myöskään unohtaa, että suurelle osalle väestöstä – myös rajojemme takana – dramatisoitu teksti, tyylitelty puhe on tuttua vain dubatuista elokuvista. Toisin sanoen: ilman dubattuja elokuvia maailmanlaajuinen repertoaari, ulkomailla luodut kulttuuriarvot muuttuisivat täysin saavuttamattomiksi suurelle osalle Unkarin yhteiskuntaa.

SziDoSz ei vastusta tekstitettyjen elokuvien runsaampaa tarjontaa mutta vaatii valinnanvapauden säilyttämistä. Unkarilainen dubbaus tulisi järjestön mielestä turvata lailla. Näin suojeltaisiin (ja nämä ovat sinänsä aivan aiheellisia näkökohtia) myös näkö- ja lukemisvaikeuksista kärsivien tai rajantakaisten unkarilaisvähemmistöjen etuja.

Hm. Siinä dubbaajat varmasti ovat oikeassa, että dubbaus on osa kulttuuria, ja siihen tottuneiden voi olla vaikeaa tai mahdotonta oppia sujuvasti katselemaan tekstitettyjä elokuvia. Ei myöskään alkukielisten elokuvien katselu sinänsä takaa vieraiden kielten, edes The Vieraan Kielen taidon kehittymistä. Unkarilaisten kielitaidottomuuden pääsyyt ovat muualla kuin teeveeruudussa tai valkokankaalla: koulujen kieltenopetuksessa on jotain tehty pahasti väärin jo kymmenien vuosien ajan, eikä tähän ole nykyisellä opetuspolitiikalla parannusta luvassa. Minusta tärkeimmät perusteet tekstitykselle ovat muualla: elokuvien tekstittäminen kehittää lukutaitoa, alkukielten ja kielten moninaisuuden kuuleminen on olennainen osa eurooppalaisen ihmisen kielellistä yleissivistystä, ja näyttelijän oma ääni ja sen käyttö kuuluu elimellisesti näyttelijäntyöhön ja elokuvaan. Paljon kyllä tulee vettä virtaamaan Tonavassa, ennen kuin sentrooppalainen tämän ymmärtää.

Ja palatakseni Tähtien sodan maailmaan: jos kerran sankarit pannaan puhumaan unkaria, miksi ei ideaa kehiteltäisi loppuun saakka? Näin teki muutama vuosi sitten graafikko Ádám Márton Marton, jonka unkarilaisen kansantaiteen inspiroimat kuvat Taivaankulkija-Luukkaan (Égbenjáró Lukács), Yksinäisen Juhanin (Magányos János), prinsessa Lillan, Kultamiehen ja kumppanien seikkailuista, unkarilaisten kansansatujen kieltä noudattelevine tekstityksineen, ovat siitä pitäen kiertäneet unkarinkielistä Internetiä.

atyad_kardja.jpg

Piankos Vanha Roope selvitti Pikkumyllyyn piilotetun salasanoman, ja pyysi sitten Luukasta auttamaan pulaan joutuneen prinsessa Lillan Lohikäärmeen kynsistä. Turvaksi hän antoi Luukkaan isän lumotun perintömiekan, josta olisi vastaisissa seikkailuissa niin suuri apu ettei paremmasta väliä. ”Kas tässä poikani, taattovainaasi miekka. Leikkaa sotilaita kuin Savolainen saippuaa!”

lilla_börtönben.jpg

“Kovin olet vähäinen varreltasi soturiksi!” – “Enhän minä mikään soturi ole! Tulin vain neitiä tästä pinteestä pelastamaan!”

(Lisää kuvia tekijän FB-sivulla.)

 


”Heppi böörsdei!” ynnä muita hajahuomioita saksankielisten kielimaailmasta

9 elokuun, 2012

Lupasin taannoin palata eurooppalaisen kielitaidon kysymyksiin myös itävaltalaisesta vinkkelistä. Täällä tilanne ei ole yhtä ankea kuin Unkarissa, siinä mielessä että ihmisistä enemmistö – Eurobarometer-tutkimuksen mukaan jopa useammat kuin Suomessa – alkaa osata englantia. Muuten tässä esittämäni perustuukin omaan epätieteelliseen mahatuntumaani.

Kun kieliasioista puhutaan, on ensiksi kuorittava päältä itävaltalaisten lievästi traumaattinen suhde saksan kieleen, josta jo aiemmin kirjoitin: aina pitää muistaa ja muistuttaa, että Itävallan kieli on toisaalta samaa tai ainakin ihan yhtä hyvää saksaa kuin Saksassa puhutaan, toisaalta jotakin aivan erilaista. Itävaltalaisilla on siksi luonnostaan tavallaan monikielinen lähtökohta, koska kaikki ovat syvän ja tuskallisen tietoisia saksan kielen sisäisestä monimuotoisuudesta. Saksan kielen ulkopuolelle tämä pluralismi ei kuitenkaan yhtä helposti ulotu. Kuten monet muutkin Euroopan kansallisvaltioiden kansalliskielen puhujat, myös saksankieliset itävaltalaiset herkästi näkevät muut kielet, etenkin maahanmuuttajien kielet, pelkästään ongelmana ja uhkana. On pelottavaa ja kamalaa, että joissain Wienin kaupunginosissa kuulee kaikkialla turkkia tai muita maahanmuuttajakieliä, ja kouluissa usein nimenomaisesti kielletään maahanmuuttajalapsia (joita monissa Wienin kansakouluissa on lapsista enemmistö) puhumasta keskenään muuta kuin saksaa.

Jopa Itävallan vanhojen vähemmistöjen kieliin liittyy merkillisiä traumoja ja uhkakuvia. Näin etenkin Kärntenin osavaltion sloveenivähemmistön tapauksessa, jonka asemasta on käyty poliittista mutapainia jo vuosikymmenten ajan. Sloveenin- ja saksankielisten ryhmien välit tulehtuivat viimeistään 1800-luvulla, kun slaavikansat kokivat kansalliset heräämisensä ja saksankieliset puolestaan alkoivat nähdä itsensä viimeisenä länsimaisen sivilisaation etuvartiona. Jatkuva syrjintä ja lopulta natsien hirmuhallintoon huipentunut saksalaistamispolitiikka ajoi toisen maailmansodan aikaan osan sloveeneista Titon partisaanien riveihin, ja ilmeisesti tämän perusteella Kärntenin äärioikeisto on viime vuosiin saakka rakennellut sloveenin kieleen liittyviä omituisia uhkakuvia. Poliittisen kiistan symbolisena ytimenä ovat olleet paikannimikilvet, Ortstafeln, joiden kaksikielisiä versioita esimerkiksi edesmennyt maaherra Jörg Haider henkeen ja vereen vastusti, jopa perustuslakituomioistuimen päätöstä uhmaten. Tämä päätös muuten saatiin aikaan nokkelalla keinolla: sloveenivähemmistöön kuuluva lakimies ajoi taajamassa ylinopeutta poliisin tutkaan ja väitti, että koska kaupungin nimeä ei lukenut kilvessä sloveeniksi, hän ei voinut tietää olevansa taajama-alueella. Tällä tavalla asia voitiin viedä oikeuteen ja yhä korkeampiin oikeusasteisiin, vaikka itse väitehän ankarasti ottaen on hevonkukkua: Itävallan sloveenit kuten useimmat muutkin Euroopan vanhat vähemmistöt ovat kaksikielisiä, ja monilla itse asiassa saksa on koulussa, työelämässä ja arjessakin se vahvempi kieli.

Mutta mitä kieliä siis osaa tavallinen saksankielinen itävaltalainen? Jollakin tapaa englantia, vaikka täytyy tunnustaa, että suuresti ihmettelen, mistä ne Eurobarometer-tutkimuksen 73 prosenttia ovat kielitaitonsa hankkineet. Ainakin vielä 5-10 vuotta sitten kansakoulun englanninopetus oli jokseenkin olematonta – englanti ei ainakaan omilla lapsillani ollut kansakoulussa varsinainen oppiaine vaan unverbindliche Übung eli jonkinlainen harrastelisäke, ja käytännössä englanninopetus koostui yksittäisten sanojen kuten eri hedelmien nimitysten opettelusta, jolle suomalaisen ala-asteen englannintunteja käyneet lapseni nauroivat räkäisesti. Oppikoulun englanninopetus oli sitten aivan eri maailmasta, mutta mitenkähän mahtavat englantia oppia ne, jotka eivät mene oppikouluun vaan käyvät Hauptschulen tai Mittelschulen ja sen jälkeen hankkivat ammattipätevyyden oppisopimuksella (Lehre), mikä Itävallassa tuntuu olevan käytännön ammatteihin johtava normaali opintie?

(Ainakaan en ymmärrä, missä tavalliset itävaltalaiset oikein saavat englannin kieltä kuullakseen. Elokuviahan ei tekstitetä vaan dubataan – inhottava ilmiö, josta voisin kirjoittaa vaikka miten pitkästi. Tähän käytäntöön kasvaneet keskieurooppalaiset eivät tajua, miten kukaan ehtii lukea niitä nopeasti vilistäviä tekstejä, jotka sitä paitsi pilaavat koko visuaalisen elokuvaelämyksen, eihän tekstien lukemiselta edes ehdi katselemaan kuvaa. Eikä keskivertoitävaltalaista ihme kyllä mitenkään ärsytä se, että amerikkalainen tai ranskalainen valkokangashahmo puhuu saksaa. Korkeintaan se ärsyttää, että elokuvien henkilöt puhuvat saksaa pohjoissaksalaisittain haukahdellen.)

Englanti on joka tapauksessa Itävallassa vieras kieli numero yksi, jonka johtoasemaa ei tunnu kukaan kyseenalaistavan. En ole huomannut Itävallassa käytävän samanlaisia väittelyjä kuin Unkarissa siitä, olisiko jokin muu (ja mahdollisesti enemmän ”kielioppia” eli morfologiaa sisältävä) kieli didaktisesti parempi valinta ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi, enkä ole myöskään kuullut mitään julkista valitusta siitä, että englannin kielen ylivalta uhkaisi itävaltalaisten muiden vieraiden kielten taitoa. (Toki kouluissa opetetaan muitakin kieliä: ranskaa, italiaa, joskus paikallisia vähemmistö- tai lähialueiden kieliä kuten unkaria, kroaattia tai sloveenia, ja joskus jopa venäjää.) Ainakin nuorempien ja koulutettujen ihmisten voi siis odottaa ymmärtävän englantia, ja yleensä sitä puhutaankin ihan ymmärrettävästi.

Tai niin no… Englannin kielen ääntämisessä on tietenkin saksankielisellekin omat kompastuskivensä. Jopa englanninkielisessä maailmassa laajasti tunnettu piirre on tapa korvata englannin soinniton th-äänne ässällä. Ilmeisesti th ja ässä suorastaan kuulostavat samalta saksankielisen korvaan. Kun George Lucas takavuosina vieraili Saksassa ja tervehti Tähtien sota -fanien joukkoa tutulla toivotuksella May the Force be with you!, tarina kertoo, että saksalaisella tv-kanavalla tämä käännettiin: Am vierten Mai sind wir bei euch eli “toukokuun neljäntenä (May the fourth?) olemme luonanne”. Toisin kuin suomalaisen, saksankielisen on myös lähes mahdotonta erottaa toisistaan e:tä ja ä:tä, kuten sanoissa bed ja bad. Seuraava pilapiirros, jossa kivi (ein Stein) kohtaa laudanpätkän, on ilmeisesti saksankielisten mielestä oikeasti hauska… Koska beet, deet ja geet saksassa menettävät soinnillisuutensa sanan lopussa (Auslautverhärtung), nimi Brad ja sana Brett ‘lauta’ ääntyvät saksalaisen mielestä aivan samalla tavalla.

einstein

Englanninkieliset sanat myös lainautuvat kevyesti saksaan ja sujahtavat sulavasti yhteiseen germaaniseen lauserakenteeseen. On aivan normaalia tai jopa cool, että lapset ovat die Kids, ja Englannin kuningatar on Königin korkeintaan kaikkein virallisimmissa yhteyksissä – tavallisissa lehtien arkiuutisissa hän on die Queen. Sauvakävelylle ei kukaan osaa kuvitellakaan muuta nimitystä kuin Nordic walking. Itse asiassa puristinen omaperäisten uudissanojen kehittäminen vierassanojen välttämiseksi yhdistyy monen mielessä yltiökansallismielisyyden synkimpiin puoliin. Kotisivu on die Homepage, ja Heimseiteja on vain uusnatseilla.

Denglisch, englannin ja saksan sekoittaminen, herättää tietenkin pelkoa saksan kielen tulevaisuuden puolesta ja hermostuttaa saksalaisen kielialueen kielipoliiseja. Vielä kunnianhimoisemmat kielipoliisit kyttäävät pseudoenglantia, eli sanoja, jotka ovat olevinaan englantia mutta tarkoittavat saksassa jotain ihan muuta kuin englantilaisella kielialueella. Kuuluisimpia esimerkkejä taitavat olla Handy, joka siis ei saksaksi tarkoita ”kätevää” vaan ”kännykkää”, ja Public viewing (kiitokset tästä huomiosta Helena Ruotsalalle), joka englannissa tarkoittaa julkista näytteillepanoa (Amerikoissa erityisesti vainajan), saksassa taas urheilukilpailun tms. julkista näyttämistä isolta valkokankaalta suurelle yleisölle. Ja kaikkein hienostuneimmat kielitajun vartijat keskittyvät ruotimaan heittomerkin käyttöä. Ensin ruvettiin saksan ässällisiä genetiivimuotoja kirjoittamaan heittomerkin kanssa niin kuin englannissa (Sam’s Video Saloon), ja tämän ns. Greißlerapostrophen yleistivät sitten kielitajuttomammat kaikkiin mahdollisiin ässiin, myös monikon sellaisiin. Englantia äidinkielenään puhuva kollegani kertoi käyneensä itävaltalaisen kahvilanpitäjän kanssa pitkän mutta toivottoman keskustelun siitä, miksi muoto Cookie’s kahvilan hinnastossa on väärin… (Lisää kauhuesimerkkejä löytyy sivustolta Apostrophen-Alarm.)

Mutta Itävallan oppikoulujen perinteisen kielivalikoiman ja sivistyneen itävaltalaisen kielitaidon kruunu on tietenkin säätymarkkeri latina. Latinan opintoja edellytetään vieläkin monilla akateemisilla aloilla (eli jos et ole lukenut latinaa koulussa, joudut yliopistossa erikseen käymään vielä pakolliset latinankurssit), ja siksi sitä yhä opetetaan useissa ellei useimmissa oppikouluissa (toisen perinteisen sivistyskielen eli klassisen kreikan opetus sitä vastoin näyttää lopultakin olevan hiipumassa). Tästä on ainakin kaksi positiivista seurausta, joihin on hyvä lopettaa tämänkertainen löpinäni.

Ensinnäkin, näin yliopistossa kielitiedettä opettavan näkökulmasta, ne nuoret, joilla on koulussa ollut hyvä latinanopettaja, omaavat jonkinlaisen käsityksen kielen rakenteesta ja kieliopillisesta terminologiasta. He ovat joutuneet sisäistämään sen ihmeellisen asian, että kieli ei ole pelkästään sanoja (tai ulkoa opeteltuja fraaseja ja idiomeja) peräkkäin vaan että niitä sanoja pitää joskus taivuttaakin ja että nämä erilaiset taivutusmuodot puolestaan voidaan järjestää jonkinlaisiksi sarjoiksi. Ja parhaassa tapauksessa näillä lukiosta tulijoilla on jonkinlainen käsitys siitä, että esimerkiksi sijamuodoilla on sellaisia nimiä kuin ”genetiivi” tai ”akkusatiivi”, mistä puolestaan voi esimerkiksi suomen tai unkarin kaltaista kieltä opiskeltaessa olla oikeasti hyötyä. (Osa opiskelijoista yllättää minut aina uudelleen kyselemällä, mikä olikaan zweiter tai dritter Fall. Ilmeisesti saksan kielen sijoja opetetaan koulussa pelkillä järjestysnumeroilla.)

Ja toiseksi: on tavallaan viehkoa, että tietyt latinankieliset, eurooppalaiseen kulttuuriperintöön kuuluvat fraasit, sanat ja ilmaukset hallitaan ja niihin törmää esimerkiksi lehtikielessä. Poliitikot lausuvat asioita coram publico, ja loppuun käsitelty juttu laitetaan ad acta. Voisitteko kuvitella suomalaisen urheiluselostajan ilmoittavan, että kilpailua johtavan Virtasen jälkeen Järvinen ja Saarinen ovat ex aequo toisena? Itävallassa ei tulisi kuuloonkaan, että tohtorisihmiset ja kielen ammattilaiset kirjoittaisivat o tempores [auh!] o mores tai opus magnus (autenttisia sitaatteja muuten erinomaisen mainioilta suomalaisilta ystäviltäni). Enkä usko, että yksikään itävaltalainen tv-ammattilainen antautuisi sellaiseen varttitunnin amatöörietymologiseen erheorgiaan kuin se eilen illalla Lontoon naisten 200 metrin finaalia selostanut suomalainen kollegansa, joka lukemattomien maanmiestensä lailla luulee, että felix tarkoittaa kissaa.


Eszter sitten auttaa

17 huhtikuun, 2012

Unkariin on sitten valittu presidentti. Virallisesti asian tosin ratkaisee parlamentti äänestyksellä 2. toukokuuta, mutta pääministeri Viktor Orbán on jo nimennyt ehdokkaansa ja ehdokas ilmaissut suostuvansa käytettäväksi. Ehdokas on János Áder, keski-ikäinen, ruskeatukkainen, viiksekäs unkarilaismies, jonka rauhalliseen tavis-olemukseen ovat ensin poliittiset vastustajat, sitten Áder itse turhaan yrittäneet saada jännitystä ja särmää lempinimellä ”Csornan Charles Bronson”. (Csorna on 10 000 asukkaan pikkukaupunki Unkarin luoteisnurkassa, eikä unkarinkielinen Wikipediakaan löydä sieltä juuri muuta mainittavaa kuin erinäiset kirkot, joissa on erinäisiä taide-esineitä ja muistomerkkejä.)

Toisin kuin edeltäjänsä, aikoinaan kansainvälisen urheilu- ja urheilubyrokraattiuran tehnyt Pál Schmitt, Áder on HVG-uutisportaalin mukaan pitkän linjan poliitikko, joka ei ole juurikaan tehnyt ”siviilitöitä”, lukuun ottamatta viisivuotista tutkijan tai tutkimusassistentin (tudományos munkatárs) pestiä Unkarin Tiedeakatemiassa 1980-luvun lopulla: 1990-luvulta lähtien hän on ollut puoluetoimihenkilö, kansanedustaja ja lopulta europarlamentaarikko. Viktor Orbánin lähipiiriin hän joutui jo nuorena lakitieteen ja valtio-opin opiskelijana, ja oli Fidesz-puolueessa keskeisenä aktivistina, ellei aivan perustajajäsenenä niin hyvin alkuvaiheista asti. Välillä Áderin ja Orbánin suhteessa on ollut kitkaa, mutta poliittisten kommentaattorien mukaan Áderin lojaalisuus pääministeriä kohtaan on nykyään epäilysten ulkopuolella.

Presidentiksi ei siis selvästikään haluta karismaattista ja laajaa kunnioitusta nauttivaa kansakunnan isähahmoa tai puolueintressien yläpuolelle nousevaa ”epäpoliittista” henkilöä, joka kenties saattaisi jopa käyttää veto-oikeuttaan ja jättää jonkin lain vahvistamatta, vaan kuuliainen valtapuolueen sotilas. Áderista ei myöskään ilmeisesti ole vielä paljastunut mitään erityisen pahennusta herättävää. Vastustajien on siis tyydyttävä harmittelemaan miehen värittömyyttä, mauttomuutta ja hajuttomuutta ja uumoilemaan, että luvassa on presidentti, jonka olemassaoloakaan ei liiemmin tulla huomaamaan.

Tai sitten tartutaan Áderin ilmeisesti ainoaan selkeästi heikkoon kohtaan: kielitaitoon. Youtubessa suosiota niittää nykyään muutaman vuoden takainen nauhoitus, jossa silloista europarlamentaarikko Áderia yritetään haastatella englanniksi, ainoalla vieraalla kielellä, jota hän virallisen cv:nsä mukaan osaa ”keskustelutasolla”. Alkuun on leikattu unkarinkielinen haastattelupätkä, jossa Áder saa äidinkielellään sujuvasti kertoa, miten hänen agendaansa kuuluvat ympäristönsuojelu ja vaihtoehtoisen energiatalouden kehittäminen. Sitten soi puhelin, toimittaja haluaa ruveta haastattelemaan Áderia samoista asioista, ja miehen paniikki on kouriintuntuva. Áder änkyttää jotain käsittämätöntä ”inglish lessönistä” ja pyytää soittamaan myöhemmin, seuraavaa soittajaa hän taas ei ensin ole kuulevinaankaan. ”Öööö… aim ö miitting, sori …”

Toisessa menestysklipissä, joka sekin on useamman vuoden takaa, kielitaitoinen toimittaja lehdistötilaisuudessa yrittää ahdistaa Áderin seinää vasten kysymällä: Kérdezhetek valamit angolul? (Voinko kysyä jotain englanniksi?) Áder suhahtaa sivuun: Majd Eszter segít (Eszter sitten auttaa), ja kuunneltuaan kysymyksen pyytää, ”koska ei ole varmaa, ymmärtävätkö kaikki kollegat ja läsnäolijat”, kääntämään kysymyksen mahdollisimman tarkasti unkariksi. Aivan klipin lopussa ilmeisesti kuvan ulkopuolella seisova Eszter ryhtyy tekemään työtä käskettyä.

Tätä kirjoittaessani tunnen ankaria tunnontuskia, koska vieraiden kielten puhuminen ilman konseptia kaiken kansan kuullen ja etenkin  puhelimeen on minusta edelleenkin hirveää, ja voin aivan fyysisesti samastua siihen mahaa kouristavaan kauhuun, jota Áder raukan on täytynyt tuntea Brysselin puhelimen piristessä: apua, nyt jäi jokin ratkaiseva sana ymmärtämättä, apua, en muista, miten se sanotaan, nyt se varmasti pitää minua ihan tyhmänä… Ja tietenkin voi aina kysyä, miten hyvin englantilaiset tai ranskalaiset tai italialaiset poliitikot osaavat vieraita kieliä. Tai miettiä, miten typerää ylipäätään on päteä toisen huonon kielitaidon kustannuksella.

Ahti Karjalainen jäi suomalaisten kollektiiviseen muistiin tankerovitsien sankarina. Itse asiassa mies, niin karmealta kuin sen ääntämys nykykorvaan kuulostaakin, osasi sen ikäpolven hemmoksi aivan kelpo englantia. János Áderin sukupolven unkarilaisilta ei myöskään voi odottaa kovin kummoista kielitaitoa. Jokseenkin kaikki ne tuntemani ainakin keski-ikäiset tai vanhemmat unkarilaiset, jotka osaavat jotain vierasta kieltä hyvin (ja toki sellaisiakin on paljon), ovat joko oleskelleet ulkomailla tai nuorena käyneet joko jotain poikkeuksellista eliittikoulua tai kaukonäköisten vanhempien kustantamia koulun ulkopuolisia kielikursseja. Muuten tavallisissa unkarilaiskouluissa ei ainakaan ennen vanhaan vieraita kieliä kunnolla opittu (syyn tästä voi jakaa haluamallaan tavalla sosialisminaikaisen pakkovenäjän ja muuten vain kehnojen opetusmenetelmien kesken). Edelleenkään ei Unkarissa ole harvinaista, että yliopistollisen loppututkinnon suorittanut ihminen ei kykene käymään edes kahvipöytäkeskustelua yhdelläkään vieraalla kielellä.

Kuten sanottua, Unkarin presidentiksi ei selvästikään haeta kansallista tai näköjään kansainvälistäkään edustushahmoa. Loppujen lopuksi parhaiten asian taisi kiteyttää vitsiuutisportaali Hírcsárda. Mutta tämän vitsin selittämiseksi on palattava vuosiin 1969 ja 1979. Péter Bacsón musta komedia A tanu (‘Todistaja”, Suomessa se taisi pyöriä nimellä ”Avaintodistaja”), joka kertoo viattoman antisankarin seikkailuista 1950-luvun stalinistisen diktatuurin mielettömyyksien keskellä, oli valmistuttuaan vuonna 1969 vielä Kádárin pehmodiktatuurillekin liikaa ja joutui hyllylle kymmeneksi vuodeksi. Elokuvasta on jäänyt unkarilaisten kollektiiviseen tajuntaan useita lentäviä lauseita, kuten Az élet nem habostorta (‘Elämä ei ole mikään kermakakku’) tai Az a gyanús, ami nem gyanús (‘Epäilyttävää on se, mikä ei ole epäilyttävää’). Ja ennen kaikkea tämä kohtaus:

Päähenkilö on joutunut Appelsiinintutkimuslaitoksen johtajaksi – sosialistinen suunnitelmataloushan tunnetusti pystyi viljelemään mitä vain missä vain. Satoa saadaan yksi ainoa appelsiini, jonka päähenkilön lapset syövät juuri kun diktaattori on tulossa katsastuskäynnille. Neuvokas avustaja toimittaa viime hetkessä tilalle sitruunan, ja Suuri Johtaja syö sen hyvillä mielin, kun hedelmä kerran on esitelty asianmukaisesti: ”Appelsiini. Uusi unkarilainen appelsiini. Onhan se vähän keltainen, vähän hapan, mutta meidän oma.”

Näin siis myös János Áder Hírcsárdan mukaan. Vähän keltainen, vähän hapan, mutta taatusti fideszläinen. Saa siis kelvata sekä johtajalle että kansalle.