Ikiliikkuja pyörii, vai pyöriikö?

Olen jo aikoja sitten luvannut joskus kirjoittaa Ruth Wodakin ”oikeistopopulismin ikiliikkujasta”. Taitaa olla aika, myös Unkarin lähestyvät vaalit huomioon ottaen, lopultakin tehdä se.

Ensiksi on ehkä kerrottava alan ulkopuolisille, että Ruth Wodak on Itävallan tällä hetkellä tunnetuimpia kielentutkijoita, kriittisen diskurssianalyysin ns. wieniläisen koulukunnan grand old lady. Wienin yliopiston virkansa ohella hän on toiminut viime vuodet myös Lancasterin yliopistossa Englannissa, missä hänellä on diskurssintutkimuksen professuuri. Wodak on työssään liikkunut varsinaisen kovan kielitieteen rajoilla tai ulkopuolella, kielen, viestinnän ja politiikan hämärillä rajavyöhykkeillä, missä ei niinkään tutkita sitä, mitä kielessä on, kuin sitä, mitä sillä tehdään. Erityisen tunnetuksi hän on tullut kielen, ideologian ja vallan, kielessä ilmenevien yhteiskunnallisten eriarvoisuuksien ja poliittisen propagandan tutkijana.

Oikeistopopulismin ikiliikkujasta Wodak kirjoittaa viime vuonna ilmestyneessä, yhdessä Majid Khosravinikin ja Brigitte Mralin kanssa toimittamassaan kirjassa Right-Wing Populism in Europe: Politics and Discourse. Wodakin oma artikkeli käsittelee Euroopan ”haiderisoitumista”, ja sen aineistona on pääasiassa Itävallan oikeistopopulistien, etenkin Jörg Haiderin ja hänen manttelinperijänsä HC Strachen toiminta, mutta monet näistä ilmiöistä näkyvät muidenkin Euroopan maiden oikeistopopulistipuolueiden ja -poliitikkojen toiminnassa. Tyypillisiä tuntomerkkejä ovat etenkin räväkkä ja muista erottuva poliittinen tyyli (jonka taakse voi kätkeytyä hyvinkin erilaisia ideologisia kannanottoja ja mielipiteitä) sekä näyttävyys ja mediatehokkuus, jonka perustana ovat – usein näyttävän näköisen, huolellisesti stailatun, bodatun ja mediavalmennetun – keulakuvahahmon eri kohderyhmille räätälöidyt esiintymiset. Viestinnässään Euroopan oikeistopopulistit nykyään panostavat positiiviseen sanomaan: vähemmän avoimesti vastustetaan ”toisia” ja enemmänkin ollaan puolustamassa ”omia”, ”meitä”, ”kotiseutua”, joka puolestaan näyttäytyy kyseenalaistamattoman homogeenisenä, aitona ja autenttisena, ”luonnollisena”. Oman ja kotoisen negatiivisena vastapainona ovat kansainvälisyys ja korkeakulttuuri, Brysselin munkkilatinaa tai muita vieraita kieliä mongertavien herrojen postmodernit tekotaiteelliset hömpötykset. Tämä johtaa myös populisteille tyypilliseen ”tietämättömyyden ylimielisyyteen”, arrogance of ignorance.

Tietämättömyyden ylimielisyys ei muuten kuulu pelkästään nimenomaisesti populistiseen politiikantekoon vaan taitaa olla aikamme tauti yleisemminkin. Ruotsalainen historiantutkija Dick Harrison kirjoittaa hienossa esseessään Kränkta av fakta siitä omituisesta ilmiöstä, että demokratia, sananvapaus ja oikeus vapaaseen mielipiteenmuodostukseen sekoitetaan asiantuntijuuteen ja pätevyyteen – jos tosiseikat ovat riidoin minun mielipiteeni kanssa, sen pahempi tosiseikoille. Jos opettaja reputtaa opiskelijan, joka on väittänyt Julius Caesarin tuhonneen Rooman imperiumin käymällä sotia Etelä-Afrikassa, opiskelija ei suinkaan nöyränä istu takaisin tenttikirjojensa ääreen vaan tekee opettajasta valituksen. Tai opiskelijan mielestä on aivan OK ja linjassa poststrukturalistisen totuusteorian kanssa väittää, että Auschwitzissa ei koskaan tehty juutalaisten joukkomurhia, koska kaikilla meillähän on vain oma subjektiivinen totuutemme. Ja kun Harrison Ruotsin historiaa käsitelleessä tv-ohjelmassa muistutti, että kaikki ruotsalaiset ovat maahanmuuttajien jälkeläisiä koskapa koko maa on asutettu vasta jääkauden jälkeen, muuan nettiaktivisti risti hänet ”alkuperäisväestönkiistäjäksi” (ursprungsbefolkningsförnekare) ja väitti hänen loukanneen saamelaisten asemaa alkuperäiskansana.

Mutta takaisin Wodakiin ja oikeistopopulismin ikiliikkujaan. Sen käyttövoimana on anything goes, eli oikeistopopulistipuolueiden kehittämässä viestintätyylissä on mahdollista tai suorastaan normaalia väittää mitä vain, myös täysin paikkaansapitämättömiä tai keskenään ristiriitaisia asioita. Ikiliikkuja potkaistaan käyntiin aiheuttamalla jonkinlainen viestintäskandaali; Wodakin esimerkkinä on HC Strachen vuonna 2010 Wienin osavaltiovaaleissa käyttämä ”Wieniläisverta”-juliste:

”Enemmän rohkeutta ‘wieniläisveremme’ puolesta. Liian paljon vierasta ei ole kenellekään hyväksi. Siksi KYLLÄ HC Strachelle.” (Kuva oe24.at-uutissivuston jutusta)

Poliittiset vastustajat tietenkin tarttuivat oitis julisteen rasistiseen sanomaan. Siinähän selvästi erotellaan ”veren” perusteella oikeat wieniläiset vaarallisista ”muukalaisista”. Vanhimmat tai muuten historiatietoiset itävaltalaiset tietävät tai muistavat sangen hyvin myös, miten ”veren” käsitettä käytettiin natsien rotupropagandassa. Ja kun avointa kritiikkiä oli esitetty, FPÖ-puolueen oli sananvapauden nimissäkin pakko päästä vastaamaan siihen. Vastauksena oli rasistisen sanoman kiistäminen ja vaihtoehtoisen tulkinnan esittäminen: Wiener Blut (huomatkaa lainausmerkit!) viittaa pelkästään kuuluisan ”Wieniläisverta”-operetin nimeen, historiallisen wieniläisidentiteetin symbolina, ja sitä paitsi operetin libreton kirjoittaja oli juutalainen, siispä julistetta ei voi mitenkään väittää rasistiseksi.

Rakentamalla viestinsä kaksipohjaisiksi, kaksitulkintaisiksi, ja kiistämällä vastuunsa siitä, miten yleisö viestiä tulkitsee, oikeistopopulistit siis pääsevät kuin koira veräjästä. Ja koska julkinen sana on velvollinen antamaan heillekin suunvuoron, he voivat jatkaa ikiliikkujan pyörittämistä. Tämä tapahtuu dramatisoimalla tapahtunutta, heittäytymällä uhrin osaan ja syyttämällä vallanpitäjiä tai valtamediaa sensuurista (”eikö enää saa asioista puhua niiden oikeilla nimillä”) tai suoranaisesta pahantahtoisesta salaliitosta. Jos vastapuoli pystyy esittämään aivan sitovat todisteet oman väitteensä tueksi, oikeistopopulistit saattavat hetkeksi vetäytyä kentältä puolinaisen anteeksipyynnön turvin (”no jos nyt tosiaankin on väärinkäsitys päässyt tapahtumaan, niin pahoittelemme”), kunnes on aika ikiliikkujan pyörähtää seuraavalle kierrokselle uuden skandaalin myötä. Tällä tavalla oikeistopopulistit pyörittävät omilla ehdoillaan loputonta mediapeliä, jossa vastapuoli on jatkuvasti altavastaajana.

Ehkä joskus kuitenkin voi käydä niin, että tarpeeksi typerä mediastrategia jämähdyttää ikiliikkujankin rattaat hetkeksi paikalleen. Näin saattaisi käydä uusimmassa ”Hump-Dump”- eli ”en minä niin sanonut” -jutussa (jollaisia on tässä blogissa ollut ennenkin esillä). Tällä kertaa skandaalin laukaisi Andreas Mölzer, FPÖ:n kärkiehdokas lähestyvissä EU-vaaleissa. Keskustelutilaisuudessa, jossa esiteltiin (myös tästä blogista tutun) FPÖ-poliitikon Barbara Rosenkranzin uutuuskirjaa, Mölzer oli verrannut EU:ta Hitlerin Kolmanteen valtakuntaan ja lausunut näin (alkuperäinen sitaatti ja äänite löytyvät ainakin ORF:n uutissivulta):

”On myös luovasta työeetoksesta kiinni, mitä tästä Euroopasta tulee. Joko me olemme neekerikonglomeraatti, totaalinen kaaos, sanon sen nyt aivan tahallani brutaalisti ja poliittisesti epäkorrektisti. Jossa kaaos lisääntyy, jossa massamaahanmuutto, jossa rakenteellinen kaaos, jossa sekavat konsernien intressit (vallitsevat).”

Arvostetun SZ-Magazinin nostettua asian julkisuuteen Mölzer aluksi kiisti jyrkästi käyttäneensä n-sanaa. Hän ei suinkaan ollut sanonut Negerkonglomerat vaan nekrophiles Konglomerat, viitaten tällä ”nekrofilialla” siihen ikääntyvään ja lapsettomaan yhteiskuntaan, joka kantaeurooppalaisista on tulossa. Kun tiedotusvälineet kuitenkin pysyivät kannassaan ja julkistivat äänitteenkin Mölzerin puheenvuorosta, tämä palasi suunnitelmaan A ja ryhtyi lieventelemään sanomisiaan. Maanantaina julkistamassaan tiedotteessa Mölzer – poliittisessa julkisuudessa jo tietynlaisen maineen saanutta es ist mir nicht erinnerlich -fraasia käyttäen –  ilmoitti, että ei enää oikein ollut hänen muistettavissaan, mitä hän EU:sta tässä konglomeraattikeskustelussa oli sanonut. ”Sananvalinta oli väärä, eikä sitä myöskään olllut niin tarkoitettu.” Sitä paitsi keskustelun tyylilaji oli Mölzerin mielestä tässä vaiheessa jo liukunut satiiris-ironisille linjoille.

Mölzerin möläytyksen johdosta ovat paheksuntaansa rientäneet ilmaisemaan jokseenkin kaikki muut puolueet ja omistakin riveistä ainakin FPÖ:n Vorarlbergin osavaltion osaston puheenjohtaja. Itävallan juutalaisyhteisön puheenjohtaja Oskar Deutsch on vaatinut Mölzeriä vetäytymään EU-parlamenttiehdokkuudestaan. Mölzer itse ei ainakaan vielä peräänny: vaikka läpällä, kuten suomalaisten aatetoverien on tapana asia ilmaista, tulikin mentyä vähän liian pitkälle, ainakin mitä EU:n ja Kolmannen valtakunnan vertailuun tulee, silti ”neekeri” on hänen mielestään aivan normaali sana eikä hän vastedeskään aio pitää kiinni poliittisen korrektiuden vaatimuksista.

Viimeisen sanan tässä saakoon ilkeisiin FPÖ-aiheisiin vitseihin keskittyvä satiirinen Facebook-sivusto Blutgruppe HC NegativStrategisella ”en minä niin sanonut” -periaatteella, sananvapauden nimissä: täytyyhän sitä saada sanoa, että Andreas Mölzer on – ei tietenkään persreikä (Arschloch) vaan korvaletku!

ohrschlauch

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: