Nimi Trianon on tässä blogissa joskus ennenkin ollut esillä. Versailles’n palatsin puiston laidalla entisen Trianonin kylän mailla sijaitseva kuuluisa palatsi, jossa asustivat useat Ranskan hallitsijat, oli myös se paikka, jossa allekirjoitettiin rauhansopimus Unkarin ja ensimmäisen maailmansodan voittajavaltioiden välillä. Unkarilaisille nimi Trianon merkitsee yhä kansallista katastrofia: kun rajat määrättiin vastaamaan suurin piirtein marras-joulukuussa 1918 tulitauon aikaan vallinneita rintamalinjoja, niiden ulkopuolelle jäi kaksi kolmasosaa historiallisen Unkarin kuningaskunnan alueista ja yksi kolmasosa etnisistä unkarilaisista. Näin syntyivät naapurimaiden suuret unkarilaisvähemmistöt, jotka sen jälkeen ovat uusissa kotimaissaan joutuneet kokemaan monenlaisia sortotoimia. Ja ensi torstaina 4.6.2020 tämän häpeärauhan allekirjoittamisesta tulee kuluneeksi sata vuotta.
Trianonin rauhansopimuksen allekirjoittaminen oli sodan päätyttyä viivästynyt Unkarin sekavien olojen takia. Viimeinen Habsburg-hallitsija, kuningas-keisari Kaarle oli syrjäytetty mutta kieltäytynyt virallisesti luopumasta kruunusta, Unkarissa ns. asterivallankumouksen valtaan nostama Károlyin porvarillis-edistysmielinen hallitus ei saanut oloja järjestykseen ja joutui väistymään lyhytikäisen ”Neuvostotasavallan” (Tanácsköztársaság) tieltä. Keväällä 1919 syttyi, yhtenä ensimmäisen maailmansodan aseellisista jälkiselvittelyistä, Unkarin ja Romanian välille sota, jossa Neuvostotasavalta lopulta kukistui; Romanian joukot valtasivat suuren osan Unkaria, pääkaupunkia myöten, ja väistyivät vasta kun voittajavaltojen siunauksella amiraali Horthy ratsasti pääkaupunkiin ja nousi tosiasialliseksi valtionpäämieheksi.
Faktat olivat kuitenkin selvillä jo paljon ennen kuin Unkarin edustajat joulukuussa 1919 kutsuttiin virallisesti rauhanneuvotteluihin. Syyskuussa 1919 oli sodanjälkeisen uuden Itävallan asema lyöty lukkoon Saint-Germainin rauhansopimuksessa. Tämä sopimus määräsi ns. Deutsch-Westungarnin eli vanhan Unkarin kuningaskunnan läntisimmän, enimmäkseen saksankielisen reuna-alueen Itävallalle (missä uusi maakunta sai nimekseen Burgenland). Se myös määritti Itävallan rajanaapuriksi upouuden valtion nimeltä Tšekkoslovakia, jota sodan aikana maanpaossa elävät tšekkiaktivistit kuten Tomáš Masaryk olivat ajaneet; tähän valtioon siis kuuluisivat sekä Itävallan entiset Böömi ja Määri että Unkarin kuningaskuntaan kuulunut Slovakia.
Unkarissa Trianonin rauhaan jouduttiin alistumaan, mutta sitä ei hyväksytty. Horthyn Unkari harrasti toiseen maailmansotaan saakka vertauskuvallista sapelinkalistelua ja revisionistista muistopolitiikkaa, jossa ”uskottiin yhden Unkarin ylösnousemukseen”, ja jotakin samantapaista yrittää myös Orbánin hallitus: ylirajaisen kansakunnan aatetta (ja pinnan alla kaunaa roistomaisia naapureita kohtaan) vaalitaan, vaikka ajatus oikeista rajansiirroista EU- ja Nato-kumppanusten kesken on kaikkea muuta kuin realistinen. Tälle on myös kansan laaja tuki. Viime kesänä Nato-maissa järjestetyssä mielipidekyselyssä kaksi kolmasosaa unkarilaisista (suhteessa Nato-maiden suurin osuus, Kreikan ja Bulgarian edellä) oli sitä mieltä, että ”jotkin naapurimaidemme osat kuuluvat oikeasti meille”.
Virallista suruun, kansalliseen tragediaan ja kaunaan keskittyvää muistopolitiikkaa kuitenkin arvostellaan ainakin kriittisen älymystön kuplissa. Budapestin ydinkeskustaan nousevasta tai paremminkin laskeutuvasta muistomerkistä, kaivannosta, jonka seinämiin on kaiverrettu entisen Suur-Unkarin paikannimet, olen jo aiemmin kirjoittanut. Slovakianunkarilaisessa Új Szó -lehdessä aiheeseen palaa historiantutkija László Szarka, jonka mielestä muistomerkki ikuistaa ”yksikielistä unelmaa monikielisestä valtakunnasta”.
Entinen Unkarin kuningaskunta oli muuttoliikkeiden sekoittelema kansojen ja kielten mosaiikki, jossa vielä 1800-luvun puolessavälissä etnisiä unkarilaisia oli alle puolet väestöstä. Vuoden 1867 jälkeisessä kaksoismonarkian Unkari-puoliskossa tätä moninaisuutta yritettiin muokata länsimaisen kansallisvaltioihanteen mukaiseksi. Apua vähemmistöjen unkarilaistamiseen odotettiin modernisaatiolta ja unkarinkieliseksi muovattavalta kaupunkikulttuurilta sekä ennen kaikkea koulujärjestelmältä. Kouluissa vähemmistökielten asemaa heikennettiin koko 1800-luvun loppupuolen ajan, ja tämän kehityksen huipensi vuoden 1907 lex Apponyi, silloisen opetusministerin mukaan nimetty laki, jonka mukaan kaikkien kansakoululaisten oli ensimmäisen neljän kouluvuoden kuluessa opittava kirjoittamaan, lukemaan ja laskemaan unkariksi. Trianonin myötä tilanne muuttui täysin. Tynkä-Unkarissa kielivähemmistöjen osuus on kutistunut mitättömäksi, vuonna 2011 tunnustettuihin etnisiin vähemmistöihin kuuluvista vain neljäsosa, alle 150 000, ilmoitti äidinkielekseen jonkin muun kuin unkarin. Tämä uusi yksikielinen Unkari, näin Szarka väittää, ei selvästikään osaa käsitellä monikielistä perintöään.
Uuden muistokaivannon seinämiin on kaiverrettu ne 12 537 paikannimeä, jotka vuonna 1913 kirjattiin silloisen Unkarin kuningaskunnan viralliseen paikannimiluetteloon – virallisessa unkarinkielisessä muodossa. Tämä virallinen paikannimiluettelo kuvasti karkean assimiloivaa kansallisuuspolitiikkaa, ja sitä vastustivat jo jotkut tuonaikaiset unkarilaiset tutkijat ja poliitikot. Unkarilaisen historiantutkijan Pál Engelin mukaan noin 2500 paikannimeä tässä listassa oli unkarilaistettu täysin harhaanjohtavasti ja väärin: näillä uusilla unkarilaisnimillä ei ollut mitään paikallista historiaa, niitä ei ollut koskaan käytetty, myös koska näillä seuduilla ei koskaan ollut asunut mainittavampaa unkarinkielistä väestöä. Nimien pakkounkarilaistaminen oli alkanut jo aiemmin. Niinpä – kirjoittaa Szarka – esimerkiksi 400 vuoden ajan Kutti (Kúty) -nimellä tunnetusta Länsi-Slovakian pitäjästä tuli vuonna 1898 kansanetymologisesti Jókút ‘Hyväkaivo’, ja tämä hihasta ravistettu nimi on käytössä Unkarissa ilmestyvissä unkarinkielisissä julkaisuissa vielä nykyäänkin. Nämä aiheettomasti unkarilaistetut nimet saattavat vielä nykyäänkin harhateille unkarinkielisen GPS:n varassa eksyileviä unkarilaisia turisteja – ja nyt ne on hakattu kiveen Trianonin muistoksi.
Kun nyt Trianonia muistellaan, sietäisi muistaa, että Unkarin jaon ja sitä seuranneiden kansallisten kaunojen, sorto- ja kostotoimien syynä oli myös entisen Unkarin kuningaskunnan pakkounkarilaistamispolitiikka. Tästä samasta aiheesta kirjoittaa filosofi ja tunnettu esseisti Gáspár Miklós Tamás, unkarilaisille vain TGM (alun perin Élet és Irodalom -lehdessä ilmestynyt juttu löytyy myös Civilhetes-sivustolta). TGM, itse taustaltaan Transilvanian unkarilaisia, on työlästynyt siihen historiasivistymättömyyteen, jonka vallassa unkarilaiset nyt tuntuvat haikailevan takaisin jotain koskaan-olematonta kansallisesti yhtenäistä Suur-Unkaria. Hänen kirjoituksensa on otsikoitu ”Miksi meidän ei pidä kirjoittaa Trianonista”.
Trianonin rauha kosketti unkarilaisten lisäksi ainakin kahdeksaa muuta kansakuntaa, muistuttaa TGM. Silti Unkarissa jopa älymystökin, syvistä riveistä puhumattakaan, katselee Trianonia pelkästään Unkaria ja unkarilaisia kohdanneena katastrofina. Esimerkiksi entisen Unkarin romanialaisvähemmistöjen ja niiden poliittisen liikehdinnän historiasta on kirjoitettu hyviä, perusteellisia teoksia, jotka ovat saatavilla myös unkariksi, mutta niitä ei lue kukaan. Unkarin älymystö ei kysy, miksi romanialaiset halusivat eroon ensin unkarilaisten hallitsemasta Transilvaniasta, sitten Transilvanian kanssa yhdistetystä Suur-Unkarista. Ei tunneta Transilvanian romanialaisten Horean ja Cloşcan talonpoikaiskapinan (1784) taustoja eikä Baanaatin romanialaisen Aurel C. Popovicin vuonna 1906 julkaisemaa manifestia Die Vereinigten Staaten von Groß-Österreich, jossa hahmotellaan yhtenäistä, keskitetysti hallittua monikansallista Itävaltaa. Ei kysytä, miksi nykyisessä Itävallassa Unkarin ja slaavilaisalueiden ”menetystä” ei nähdä suurena kansallisena tragediana. Unkarin älymystö keskustelee Trianonista lukematta Tomáš Masarykia, Tšekkoslovakian ”isää”, tai Romanian kenties suurinta historiantutkijaa Nicolae Iorgaa, aikoinaan merkittäviä eurooppalaisia ajattelijoita, joiden teoksia on saatavissa myös useilla maailmankielillä. Trianon nähdään pelkästään Unkariin kohdistuneen kansainvälisen ”valtapelin” lopputuloksena, suurvaltojen ja kenties ylikansallisten salaliittojen (niin, ne koukkunokkaiset Siionin viisaat…) tuotteena, unohtaen, että tässä ”valtapelissä” olivat innolla mukana myös kaikki Unkarin naapurikansakunnat.
Ylipäätään, jyrisee TGM, entisiä aikoja haikaileva Unkari on unohtanut todellisen Kaksoismonarkian perinnön. Nykyaikaisia kansallisvaltioita moderneine yksikielisine identiteetteineen heijastetaan anakronistisesti entisaikaan, ja samalla unohtuu tämän entisajan todellinen monikielisyys sekä se paljolti saksankielinen yhtenäiskulttuuri, jonka piirissä eurooppalainen älymystö Hampurista Belgradiin ja Zürichistä Czernowitziin (nyk. Ukrainan Tšernivtsi) eli ja työskenteli. Yksi olennainen osatekijä tässä on sekin, että saksan kieltä ei enää osata; TGM kuittailee myrkyllisesti nuoremmista kollegoistaan, jotka siteeraavat Karl Krausia ”englanninkielisestä alkutekstistä” ja puhuvat ”Uolter Bendžäministä” (saksalaisfilosofi Walter Benjamin).
Näillä eväillä Trianonista ei edes kannata keskustella, tiivistää TGM:
Trianon on meille kipeä asia, sillä menetimme jotakin, mitä emme tunne, mitä emme rakasta emmekä osaa kaivata. Kun kerran tämä tuntemisen ja rakastamisen työ, jonkin sellaisen parissa, mikä on aivan erilaista kuin meidän nykyinen elämämme ja siitä nousevat ennakkoluulomme tai uskottelemamme taustatiedot, ei vielä ole edes alkanut, on parempi, kun emme sano Trianonista yhtään mitään, vain tunnustamme, että emme ole arvollisia emmekä kelvollisia siitä lörpöttelemään.
Oli miten oli, ensi torstaina myös Budapest pysähtyy muistelemaan Trianonin tragediaa. Aikoinaan, sata vuotta sitten, Unkarissa kirkkojen kellot soivat, mustat suruliput vedettiin salkoon, kaupat ja koulut suljettiin, ja liikenne pysäytettiin kymmeneksi minuutiksi. Nyt ylipormestari Gergely Karácsony on ilmoittanut, että Budapestin julkinen liikenne pysähtyy torstaina kello 16:30 minuutin ajaksi ja myös yksityisautoilijoita, jalankulkijoita ja pyöräilijöitä kehotetaan pysähtymään kansallisen muistohetken viettoon.
Oppositiopoliitikko Karácsonyn muistopoliittinen tempaus ei välttämättä ihastuta politiikan kumpaakaan laitaa. Orbánin hallitukseen kriittisesti suhtautuvat näkevät tässä hieman ylipinnistellyn yrityksen vakuutella omaa isänmaallisuutta. Hallituksen äänitorvet taas eivät usko Karácsonyn tarkoitusperien vilpittömyyteen vaan nälvivät ”pelkästä markkinointitempusta”. Fidesz-puolueen tiedottajan István Hollikin mukaan ”pormestari ja hänen poliittiset liittolaisensa ovat jo lukemattomat kerrat osoittaneet, että rajantakaisten unkarilaisten kohtalo ei heitä liikuta”. Vastoin kaikkia kauniita toiveita tästäkään Trianonin muistelutapahtumasta ei taida tulla tilaisuutta, joka toisi unkarilaiset yhteen ja lähemmäksi toisiaan, vaan taas yksi tilaisuus syventää koko Unkarin poliittista kahtiajakoa.
Sentrooppa-Santra 
Olen syntynyt vuonna 1951 Transilvaniassa Romanian julman sorron alla. Vuonna 1990 onnistuin paeta kolmen lapseni ja vaimoni kanssa. Vuodesta 1920 lähtien unkarilaiset ovat paenneet jatkuvasti Transylvaniasta. Romanian siirtomaa-alueelta Transylvaniasta pakenevat unkarilaiset elävät kaikkialla maailmassa.
THM on romanialainen tiedustelupäällikkö, joka kutsuu itseään siviilielämän filosofiaksi. hän valehtelee ja Romanian siirtomaa palvelee häntä. Hänet lähetettiin Unkariin vakoojana.
Ceauşescun järjestelmä Romaniassa oli julma diktatuuri, joka sorti unkarilaisia. Tästä ei ole epäilystäkään. TGM:n menneisyydestä en tiedä, mutta tämän jutun kannalta sillä ei ole mitään merkitystä.