Kaarle Viimeisen satavuotismuisto

Eilen, 30.12., tuli sata vuotta kuluneeksi Unkarin viimeisen kuninkaan kruunauksesta. Itävallan keisari ja Unkarin kuningas Frans Joosef oli kuollut kesken maailmansodan, ja kaksoismonarkian loppuaikojen hallitsijaksi nousi keisarin veljenpojanpoika Karl, Unkarin kuninkaana Kaarle (Károly) IV.  (Anjou-sukuiset Kaarle I ja II olivat hallinneet Unkaria jo 1300-luvulla, 1700-luvun alkupuolella hallinnut kolmas, Habsburg-sukuinen Kaarle taas hallitsi myös kuninkaana ja keisarina Saksaa, missä hänen järjestysnumeronsa oli kuutonen.) Itävallan keisarina Kaarle Viimeinen taas oli järjestysnumeroltaan I., sillä Itävallan ja Saksalais-roomalaisen keisarikunnan teiden erottua lopullisesti Kaarle-numerointi aloitettiin Itävallassa alusta.

Arkkiherttua Carl Franz Joseph Ludwig Hubert Georg Otto Maria von Österreich, sittemmin ”Kaarle Ensimmäinen, Jumalan armosta Itävallan keisari, Unkarin kuningas, neljäs tämänniminen, Böömin, Dalmatian, Kroatian, Slavonian, Galitsian, Lodomerian ja Illyrian kuningas, Jerusalemin kuningas jne.; Itävallan arkkiherttua; Toscanan ja Krakovan suurherttua; Lothringenin, Salzburgin, Steierin, Kärntenin, Krainin ja Bukovinan herttua; Transilvanian suuriruhtinas, Määrin rajakreivi; Ylä- ja Ala-Sleesian, Modenan, Parman, Piascenzan ja Quastallan, Auschwitzin ja Zatorin, Teschenin, Friaulin, Ragusan ja Zaran herttua; Habsburgin ja Tirolin, Kyburgin, Görzin ja Gradiskan ruhtinaskreivi; Trientin ja Brixenin ruhtinas; Ylä- ja Ala-Lausitzin ja Istrian rajakreivi; Hohenemsin, Feldkirchin, Bregenzin, Sonnenbergin jne. kreivi; Triesten, Cattaron ja Windische Markin herra; Serbian voivodikunnan suurvoivodi, jne. jne.” oli syntynyt 1887 Itävallassa Persenbeugin linnassa. Hänen isänsä arkkiherttua Otto oli keisari Frans Joosefin veljen Karl Ludwigin poika. Kun Frans Joosefin ja hänen ”Sissinsä” ainoa poika Rudolf oli kuollut hämärissä oloissa 1889, Karl Ludwig oli jonkin aikaa ollut kruununperimysjärjestyksessä seuraava, mutta luopui sitten oikeudesta kruunuun vanhemman poikansa Franz Ferdinandin hyväksi. Franz Ferdinand puolestaan oli solminut morganaattisen avioliiton, mikä merkitsi, että hänen lapsensa eivät perisi kruunua, ja sittenhän hänet tunnetusti murhattiin Sarajevossa vuonna 1914. Koska hänen pikkuveljensä Otto, aikoinaan kovana naistenmiehenä ja playboyna tunnettu ”kaunis arkkiherttua”, oli jo 1906 kuollut syfilikseen, vuoro siirtyi Oton pojalle Karlille.

Karlia ei ollut varsinaisesti kasvatettu hallitsijaksi. Hän oli jopa, mikä tuon ajan eurooppalaisissa kuningashuoneissa oli täysin epätavallista, käynyt jonkin aikaa tavallista oppikoulua, benediktiiniveljestön pyörittämää Wienin Schottengymnasiumia. Tätä oli seurannut säädynmukainen upseerikoulutus sekä jonkin verran oikeustieteellisiä opintoja. Vuonna 1911 hän oli avioitunut Bourbon-Parman herttuattaren Zitan kanssa. Kunnon katolilaisesta avioliitosta syntyi kaikkiaan kahdeksan lasta ja se oli ilmeisesti onnellinen, mutta Zitan italialainen syntyperä tuotti melkoisia ongelmia sen jälkeen, kun ”petollinen” Italia oli livennyt vihollisten puolelle. Etenkin sitten, kun keväällä 1917 Zitan veljensä avustuksella junailema yritys neuvotella erillisrauha ilman Saksaa oli vuotanut julki, Itävallan ns. saksalais-kansallismieliset piirit näkivät keisarinna Zitan suoranaisena maanpetturina.

zitawed

Kaarlen ja Zitan häät Schwarzaun linnassa 1911. (Wikimedia Commons)

Kaarle Viimeisen noustessa keisariksi ja kuninkaaksi vanha kaksoismonarkia oli jo hajoamassa käsiin. Joku wieniläinen teräväkynä, olikohan itse Karl Kraus, nimitti Kaarlea ”keisariksi, jonka valtakunnassa aurinko ei koskaan nouse” (viitaten tietenkin 1500-luvun Habsburg-keisariin Kaarle V:een, jonka valtakunnassa aurinko ei kuuluisan väittämän mukaan koskaan laskenut, koska hän hallitsi myös Espanjaa ja sen merentakaisia siirtomaita). Lopullista sisäpoliittista ja sotilaallista romahdusta seurasi vallasta luopuminen (Verzichtserklärung, keisarinna Zitan raivokkaista protesteista huolimatta) marraskuussa 1918. Viralliseen kruunusta luopumiseen (Abdankung) Kaarle ei itse asiassa koskaan suostunut.

Vuonna 1919 Kaarle perheineen siirtyi Sveitsiin, mistä käsin hän vielä pari kertaa yritti paluuta valtaan. Uusi Itävalta tosin oli ryhtynyt tasavallaksi ja virallisesti karkottanut Habsburg-hallitsijat, mutta Unkari oli lyhyen porvarillisen tasavaltakokeilun ja sitä seuranneen neuvostotasavallan jälkeen palannut virallisesti kuningaskunnaksi. Uusi valtionhoitaja, amiraali Horthy ei ollut erityisen innoissaan kuninkaan paluusta, mutta muutamia tukijoitaan ja neuvonantajiaan uskoen – näiden joukossa muun muassa eversti Anton Lehár, säveltäjä Franz Lehárin veli – Kaarle kannattajineen käväisi vuonna 1921 parikin kertaa Unkarissa yrittämässä jonkinlaista vallankaappausta. Kun jälkimmäinen yritys huipentui kahakkaan, joka vaati muutamia kuolonuhrejakin, Kaarle ymmärsi, että valtaan paluu ei onnistuisi ilman sisällissotaa. Voittajavallat puolestaan veivät viimeisen keisarin perheineen Madeiralle, missä Kaarle kuoli keuhkokuumeeseen vuonna 1922.

Hartaan katolilaisen Kaarlen muistoa vaalittiin tietyissä katolisissa piireissä, ja 1950-luvulla alkoivat yritykset hänen autuaaksi julistamisekseen. Vuonna 2003 hanke lopulta onnistui, kun vaadittu ihmekin löydettiin ja saatiin todistetuksi: Brasiliassa oli puolalaissyntyinen nunna Maria Zita Grabowska vuosikausia kärsinyt kivuliaasta laskimovaivasta, joka aiheutti avoimia haavaumia ja piti hänet suorastaan vuoteenomana, mutta keisari Kaarle -vainajan esirukousta pyydettyään hän oli yhdessä yössä parantunut vaivoistaan. Tämä oli itse asiassa tapahtunut jo vuonna 1960, mutta Vatikaanin myllyt olivat selvästikin jauhaneet pitkään ja perusteellisesti. Valitettavasti tällä välin maailma oli jo ehtinyt muuttua. 2000-luvun maallistunut itävaltalainen älymystö suhtautui tarinaan ”nunnan suonikohjuista” avoimen ivallisesti (valitettavasti en löydä tähän hätään mistään sitä Rudi Kleinin pilapiirrosta, jossa autuaaksijulistamista ehdotetaan juhlistettavaksi erityisellä suonikohjuleivoksella, Krampfaderschnitte). Kaiken lisäksi autuaaksijulistamishankkeen päävetäjänä oli kiistelty kiukkukonservatiivinen piispa Kurt Krenn, joka samoihin aikoihin joutui pappisseminaarissa puhjenneen lapsipornoskandaalin takia eroamaan virastaan.

Autuas Kaarle joka tapauksessa lepää rauhassa haudassaan viimeisen kotinsa luona, Nossa Senhoran kirkossa Monte-nimisessä kylässä lähellä Funchalia. Paikallinen väestö ilmeisesti yhä vaalii hänen muistoaan, ja Itävallassakin on useampaankin katoliseen kirkkoon perustettu Kaarlen muistopaikkoja.

Itävallan ja Unkarin historiassa Kaarlen hallituskausi jäi lyhyeksi välikohtaukseksi keskellä suurta ja väistämätöntä mullistusta. Unkarilaisille Kaarlen kruunauksen satavuotismuisto on silti tärkeä. Unkarin Kansallismuseossa on tämän johdosta avattu näyttely, otsikolla Utolsó felvonás, ”Viimeinen näytös”. Siinä esitellään Unkarin kuninkaiden kruunajaisperinteitä ja kohtaloita, ja tarjolla on myös runsaasti aikalaisdokumentaatiota sekä Kaarlen ja Zitan kruunajaisista että sotaakäyvän kaksoismonarkian arjesta, jonka keskellä suurisuuntaiset kruunajaismenot varmasti olivat perin merkillinen väriläiskä.

1942-24a_press

Kaarle, Zita ja esikoispoika Otto kruunajaisasussa. Otto (von) Habsburgista (1912–2011) tuli pitkän elämänsä aikana merkittävä eurooppalainen oikeistopoliitikko ja vaikuttaja, europarlamentaarikko ja kirjailija, jonka osuutta rautaesiripun kaatumiseen on sittemmin arvostettu suuresti myös yhdessä hänen kotimaistaan, Unkarissa.

Niinpä. Cisleithaniassa, Leitha-joen ”tämänpuolisilla” alueilla eli ns. Itävalta-puoliskossa kaksoismonarkiaa Kaarlesta tuli keisari ex lege, lain nojalla, ilman että erityistä valtaistuimellenousu- tai kruunajaisseremoniaa olisi tarvittu. Unkari-puoliskossa eli Transleithaniassa, johon siis kuului suuret möhkäleet nyky-Unkarin myöhempiä naapurimaita (esimerkiksi Slovakia ja Transilvania kokonaisuudessaan), johtavat poliitikot kuitenkin vaativat historiallista kruunajaisseremoniaa järjestettäväksi, mahtavin menoin, joista mult-kor.hu-historiaportaali kertoo näin:

Seremonia noudatti vuosisataisia perinteitä. Esztergomin arkkipiispa János Csernoch voiteli kuninkaan oikean käsivarren pyhällä öljyllä. Tämän jälkeen Kaarlen harteille levitettiin Pyhän Tapanin viitta, ja messu alkoi. Esztergomin arkkipiispa veti esiin Pyhän Tapanin miekan, jolla vyötti kuninkaan. Tämä sivalsi miekalla tavanmukaiset neljä kertaa ja pani miekan sitten tuppeen. Tämän jälkeen Esztergomin arkkipiispa sekä tässä ”varakuninkaan” tehtävää toimittava pääministeri István Tisza panivat kuninkaan päähän Pyhän Kruunun, samalla kun piispat kädet ojennettuina lausuivat siunauksia. (Kruunu oli liian suuri Kaarlen päähän, siksi se oli pitänyt vuorata, mutta näin oli tehty ennenkin.) Uusi hallitsija sai valtikan ja valtakunnanomenan käteensä, nousi sitten valtaistuimelle, ja kuului huuto: ”Eläköön kuningas!” Tämän jälkeen kruunattiin kuningatar Zita. Seremonian päätyttyä kuningas kruunu päässä lausui Pyhän Kolminaisuuden aukiolle (Szentháromság tér) rakennetulla korokkeella julkisen kruunajaisvalan, minkä jälkeen laulettiin taas kansallishymni. Kuningas nousi ratsaille ja siirtyi kulkueen kärjessä Pyhän Yrjänän aukiolle (Szent György tér), missä hän ratsasti Unkarin 63 läänin mullasta kootulle kruunauskummulle ja sivalsi miekalla neljä kertaa neljään ilmansuuntaan sen merkiksi, että tulkoon hyökkäys miltä suunnalta hyvänsä, hän puolustaa maata. Tätä seurasi perinteinen illallinen, mihin kruunajaiset päättyivät, ja illalla kuningas perheineen palasi Wieniin. Pyhää Kruunua pidettiin näytteillä vielä kolme päivää, mutta sotatilan takia tavanomaista kansanjuhlaa ei järjestetty, vain köyhille tarjottiin ruokaa ilmaiskeittiöistä.

Komeaa. Mutta niin hassuja eivät unkarilaisetkaan ole, että olisivat järjestäneet kalliit kemut vain sitä varten, että kansa saisi nähdä ihan oikean kuninkaan Pyhä Kruunu päässä ratsastavan multakasan päälle huitomaan miekalla. Olennaista oli, että Kaarle kruunajaisten yhteydessä vannoisi valan, jolla sitoutuisi Unkarin perustuslakiin. Näin historiallisen Unkarin kuningaskunnan alueellinen koskemattomuus turvattaisiin, eli Unkarin slaavi- ja romanialaisvähemmistöt voisivat unohtaa poliittiset haaveensa.

Unkarin erikoisasemahan oli kaksoismonarkian slaaveille jo pitkään ollut piikki lihassa. Tšekit, slaavivähemmistöistä kenties vaurain ja edistynein, eivät tykänneet olla vain yksi Itävallan kruununmaista ja kohta kuninkaan titulatuurissa (Böömin kuningas, Määrin rajakreivi) samalla kun Unkarilla oli oma parlamentti ja armeija. Vielä enemmän kiukutti slovakkeja ja muita Unkarin puolen slaaveja, joita 1800-luvun loppupuolella pyrittiin määrätietoisesti unkarilaistamaan. Tämä kiukku ei tietenkään ollut jäänyt Wienissä huomaamatta, ja Franz Ferdinandin (jonka puoliso muuten oli böömiläinen) oli jo arveltu heti valtaan päästyään panevan toimeen suuria rakennemuutoksia valtakunnassa ennen kuin Unkarin kuninkaan kruunajaisvala sitoisi hänen kätensä.

Kaarle IV:n kruunajaiset Budapestissa uudenvuoden aatonaattona 1916 eivät siis ehkä niinkään olleet monikansallisen, satojen vuosien takaisen valtiomallin viimeinen voimanponnistus. Paremminkin ne voisi nähdä unkarilaisen nationalismin viimeisenä pinnistyksenä, ennen kuin kansallisvaltioksi yrittävä Unkarin kuningaskunta – alkuaan samanlainen monikansallinen feodaalirakennelma kuin Itävalta-puoliskokin – koki Trianonin rauhaan huipentuvan totaaliromahduksen.

Tämän kannalta tekeekin mieli kysyä, miksi Kaarle Viimeistä juuri nyt juhlitaan. Onko tämä näyttely kriittinen tilinteko umpikujaan johtaneiden menneisyyden aatteiden kanssa, nyt kun huuhaahistorialla pönkitetty kansallisylpeys ja todellisuudentajuton sapelinkalistelu näyttävät nostavan päätään kaikkialla Euroopassa? Vai kuuluuko se siihen samaan virtuaalisen Suur-Unkarin rakennuspolitiikkaan kuin Unkarin passien jakeleminen rajantakaisille unkarilaisvähemmistöille, vanhan Suur-Unkarin vaakunoilla koristettujen turul-patsaiden pystyttäminen, Romanian-puoleisen Székelymaan lipun roikuttaminen Unkarin parlamentin ikkunasta, Serbian Vojvodinan maanviljelijöiden luotottaminen (maatalouden kehitysprojekti siis) Unkarin veronmaksajien varoilla, tai jalkapallojoukkueen ostaminen Kroatian Osijekista (unk. Eszék, pienen unkarilaisvähemmistön keskuskaupunki) pääministerin suosikkioligarkille?

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: