Felix Austria, tuo Euroopan pikku kullanmuru

No niin, euroviisumaniaa pukkaa. Wien kylpee taas julkisuudessa elämäniloisen ja glamourikkaan sateenkaarikulttuurin tyyssijana ja kerää maailmanlaajuista huomiota esimerkiksi liikennevalotempauksella: joissakin jalankulkijoiden suojatievaloissa nähdään nyt yhden seisovan tai kävelevän ukkelin sijasta kaksi hahmoa, jotka muodostavat joko kaksi- tai yksisukupuolisen pariskunnan. Itävalta on taas onnistunut hienosti kiillottamaan imagoaan. Ja mikäpäs tuossa – Itävalta on minusta ihan oikeasti oikein mukava maa ja Wien hieno kaupunki, jossa varsin monenlaisten ihmisten on mukava elää ja hyvin monet asiat toimivat kerrassaan erinomaisesti. Epäkohtia toki on, niin kuin kaikkialla Euroopassa: täälläkin on eriarvoisuutta ja suvaitsemattomuutta, on sillä ratsastavaa vastenmielistä poliittista populismia, on rasittavan, järjettömän byrokraattisiksi rakenteiksi piintyneitä sääty-yhteiskunnan perinteitä, ja kulttuurikonservatismin pimeällä puolella kasvaa jukertaa edelleenkin jonkinlainen kaappinatsismi. Kaiken kaikkiaan Itävalta on kuitenkin selvinnyt tälle vuosituhannelle varsin valistuneella eurooppalaisella meiningillä, etenkin kun vertaa siihen, mitä vain vähän matkan päässä idässä ja kaakossa tapahtuu. Ennen kaikkea ihastuttaa se, miten loistavasti Itävalta on onnistunut kansainvälisessä imagonrakennuksessaan tekemään itsestään jonkinlaisen koko Euroopan pikku söpöläisen.

Olen tässä blogissa tainnut ennenkin viitata latinankieliseen heksametrisäkeeseen, jolla Itävallan Habsburg-dynastian ulkopolitiikkaa aikoinaan luonnehdittiin: Bella gerant alii, tu, felix Austria, nube eli ‘sotia käykööt muut, sinä, onnellinen Itävalta, solmi avioliittoja’. No, sotiahan kävivät kaikki, mutta kaikki valtiot eivät tulleet rakentaneeksi kansainvälistä imagoaan, niin kuin nykyään sanottaisiin, sotaisuuden varaan. Siinä, missä muut Euroopan maat pikkuhiljaa kehittelivät itsestään kansallisvaltioita ja itselleen aggressiivista kansallisvaltiohistoriaa, jossa sotalippumme liehui milloin milläkin tanterella ja milloin minkäkin vainolaisen hurmehella peitettiin maa, Saksan kainalossa vähitellen Unkarin ja Balkanin etnisen tilkkutäkin suuntaan laajentuva Itävalta ei tähän yhtä näyttävästi kyennyt. Toisin kuin monilla muilla mailla, Itävallan historiassa ”kansan” historia oli perin läpinäkyvästi hallitsijasuvun ja sen naimakauppojen historiaa. Kansa tai paremminkin kansat saivat statistin roolissa jodlailla nahkahousuissa tai tanssia csárdásta näyttämön laitamilla, kun tapahtumien keskipisteessä yli- ja monikansallinen herrasväki valssasi kristallikruunujen alla.

Monikansallinen monarkiameininki, jota jo 1800-luvun lopulla monet pitivät täysin ajastaan jälkeen jääneenä ja pikaiseen tuhoon tuomittuna, romahtikin sitten ensimmäiseen maailmansotaan. Ja mielenkiintoista on, mitä Itävallan imagolle tämän jälkeen tapahtui – koko maa ikään kuin katosi, pulpahtaakseen näkyviin vain muutamissa strategisissa kohdissa. Käsi sydämelle, suomalainen, mitä tiedät Itävallan historiasta? Luultavasti mieleen nousee lähinnä Sound of Musiciin perustuvia mielikuvia söpöstä pikku vuorimaasta, jossa nahkahousupojat ja dirndl-mekkoiset neitokaiset karkeloivat niityillä edelweisseja poimien ja tyylikkäät herrasväet söivät leivoksia Wienin kahviloissa, kunnes pahat saksalaiset natsit marssivat maahan ja pistivät kaiken sileäksi. Sodan jälkeen sitten vähitellen jostakin ilmestyi maa, josta tulee alppihiihtäjiä, mäkihyppääjiä ja Arnold Schwarzenegger, ja siinähän se melkein olikin. Maa, jossa on hienoa saksankielistä kulttuurihistoriaa ja ritarilinnoja ja viinitarhoja mutta joka on jotenkin vaarattomampi ja kiltimpi ja söpömpi kuin Saksa. Niin kuin amerikkalainen germanisti-humoristi Eric Jarosinski alias Nein Quarterly äskettäin twiittasi: Austrian. Looks like German. Sounds like music. Eikö näin?

Aloitetaanpa Sound of Musicista, jota muuten itävaltalaiset eivät erityisen hyvin tunne. Elokuvaa ei ole monikaan nähnyt, musikaaliakaan ei ole Itävallassa kovin monta kertaa esitetty eikä se silloinkaan saanut erityisen suopeaa vastaanottoa. (En suoraan sanoen tiedä, miksi, mutta arvelen, että sen luoma kuva Itävallan historiasta on kerta kaikkiaan liian kaukana siitä todellisuudesta, jonka vielä nykyisessäkin Itävallassa iäkkäimmät sukupolvet muistavat.) Sound of Musicin päähenkilöt ovat itävaltalaisia, jotka eivät halua ruveta saksalaisiksi ja sen takia lopulta pakenevat natsien valtaamasta maasta laulaen ylistystä kotimaalleen. Oikeastihan itävaltalaiset 1930-luvulla olivat mielestään ”saksalaisia” ja halusivat olla. Valitettavasti ensimmäisen maailmansodan jälkeen voittajamaat eivät olleet antaneet Habsburg-monarkian saksankielisten alueiden liittyä Saksaan, ja sittemmin Itävallan vallanpitäjät eivät oikein tykänneet Saksan natseista. Ajateltiin siis suunnilleen niin, että ”meidän on oltava saksalaisia, mutta vielä parempia kuin saksalaiset”. ”Kristittyinä ja saksalaisina ainiaan!”, christlich und deutsch immerdar, kirjoittivat Leopold Figl, sittemmin sodanjälkeisen Itävallan liittokansleri, ja hänen Hilde-vaimonsa nuoren kotinsa vieraskirjan motoksi vuonna 1931.

Sound of Music -pohjaisella historiantuntemuksella voisi myös ajatella, että maailmansotien välinen Itävalta oli puhtoinen demokratia, jonka pahat natsit sitten polkivat jalkoihinsa. Aniharvalle suomalaiselle varmaan sanoo mitään semmoinen käsite kuin ”austrofasismi”. Nimittäin: 1930-luvulla Itävallassa tapahtui samantapaista kuin suurimmassa osassa ns. Väli-Eurooppaa Baltiasta Balkanille, eli pirua ajettiin maasta belsebuubin avulla, natsismin ja kommunismin vaaroja uskottiin torjuttavan konservatiivisella diktatuurilla.

Kansleri Dollfussin Itävalta käänsi selkänsä länsieurooppalaiselle parlamentaariselle demokratialle ja kansainvälisen talouskriisin koettelemalle kansainväliselle markkinataloudelle, ammattiyhdistysmeiningin sijaan haluttiin palata säätyjärjestelmään (Ständestaat, säätyvaltio) ja jopa perinteikäs kiltalaitos palautettiin. Oppositiopuolueet kiellettiin, parlamentti vaiennettiin, kuolemanrangaistus palautettiin, ideologista kasvatusta katolilais-konservatiivisessa hengessä tehostettiin, ja toisinajattelijoita – sekä sosiaalidemokraatteja ja kommunisteja että natseja – vangittiin. Juutalaisia ei vainottu eikä virallisesti syrjitty, mutta monissa merkittävän aseman saaneissa järjestöissä ja elimissä sai antisemitismi, tuo Sentroopan ”kristillisen” politiikan synkeä liitännäinen, vapaasti rehottaa. Aivan ilman verenvuodatusta tämä kaikki ei tapahtunut, vaan vuonna 1934 koettiin ns. Itävallan sisällissota eli helmikuun kansannousu, kun hallitus yritti riisua sosiaalidemokraattien suojeluskaartit (Schutzbund) aseista; ensin Linzissä ja sitten Wienissä ynnä muutamissa muissakin lähinnä tehdaskaupungeissa taisteltiin kiivaasti muutamia päiviä, ja kapinan kukistaminen vaati satoja kuolonuhreja. Sitä vastoin, kuten historiatietoisemmat nyt kai sentään muistavat, natsit marssivat Itävaltaan vuonna 1938 kohtaamatta minkäänlaista sotilaallista vastarintaa, ja syvistä riveistä melkoinen osa oli innoissaan hurraamassa Braunau am Innin suurelle pojalle. (Austrofasistisen järjestelmän merkkihenkilöistä toki monet joutuivat suoraan vankilaan tai Saksan keskitysleireille.)

Varsinaista itävaltalaisuutta ruvettiin rakentamaan sodan jälkeen suoraan raunioista, ja siitä tulikin kerrassaan kultareunainen kansallinen menestystarina. Tarinan alussa seisovat nuoren Itävallan ensimmäiset sodanjälkeiset johtajat, kuten tuo edellä mainittu ensimmäinen sodanjälkeinen liittokansleri Leopold Figl, jonka liikuttava puhe kanslerinviraston työntekijöille jouluna 1945 on jäänyt kansakunnan aikakirjoihin:

”Minulla ei ole teille mitään annettavaa jouluksi, ei palaakaan leipää, ei hiiliä lämmitykseen, ei lasia ikkunaruutuihin. Meillä ei ole mitään. Voimme vain pyytää: Uskokaa tähän Itävaltaan.”

Niin kuin Profil-lehden tuoreessa Figl-aiheisessa jutussa Herbert Lackner muistuttaa, noiden aikojen ankaruutta on nykyihmisen vaikea edes kuvitella. Vielä puolitoista vuotta sodan päättymisen jälkeen, nälkätalvena 1946-1947, Itävallan itäosissa melkein 70 prosenttia lapsista kärsi aliravitsemuksesta ja koulut olivat suljettuina – hiiltä ei riittänyt niiden lämmittämiseen, koska hiilikaivosmiehet eivät 1600 kcal:n korttiannoksilla jaksaneet tehdä raskasta työtään. Oman väen lisäksi maassa oli nälkää näkemässä toistasataatuhatta pakolaista, ja tuhannesta vastasyntyneestä 160 kuoli ensimmäisen elinvuotensa aikana. Matka noista ajoista nykyisen rikkaan Itävallan hyvinvointiin on käsittämättömän pitkä. Ei ihme, että sen alkupää peittyy legendojen hämyyn.

Tätä hämyä yritetään Lacknerin artikkelissa hälventää myös Leopold Figlin persoonan ympäriltä, tietolähteenä historiantutkija Helmut Wohnoutin juuri ilmestynyt kirja Leopold Figl und das Jahr 1945. Figl, tullnerfeldiläisen talonpojan agronomipoika, Dollfussin säätyvaltion uskollinen virkamies, joka Dachaun keskitysleirillä piestiin puolikuoliaaksi, kun oli kysyttäessä ilmoittanut kotimaakseen ”Itävalta” (mitään Itävaltaahan ei natsien Kolmannessa valtakunnassa ollut olemassa, vain Ostmark), oli sodanjälkeisten aikojen suosituimpia poliitikkoja, Itävallan menestystarinan ruumiillistuma. Sodanjälkeisen jälleenrakennususkon lisäksi hänen nimeensä yhdistetään etenkin ns. Reblaus-legenda.

Vuonna 1955 Itävallan valtiosopimusta, joka lopettaisi liittoutuneiden kymmenvuotisen miehityksen, neuvoteltiin kasaan Wienissä Belvederen palatsissa. Itävaltalaisten kansalliseen historiakuvastoon tämä tapahtuma on jäänyt siinä muodossa, jonka ikuisti müncheniläiseen Simplicissimus-pilalehteen piirtäjä H. E. Köhler. Kuvassa Molotov ja kumppanit istuvat silminnähden liikuttuneessa tilassa kuuntelemassa liittokansleri Julius Raabin sitransoittoa, ja Raabin korvanjuuressa silloinen ulkoministeri Figl kuiskuttaa itävallaksi: Und jetzt noch d’ Reblaus, dann sans waach. ‘Vedä vielä se Viinikirvalaulu, sitten ne ovat ihan pehmeitä.’

(Reblaus tarkoittaa viinikirvaa, Phylloxera, inhottavaa ötökkää, joka levisi Amerikasta Euroopan vanhoille viiniviljelmille 1800-luvun jälkipuoliskolla ja aiheutti valtaisaa tuhoa, kunnes se lopulta onnistuttiin jossain määrin saamaan kuriin varttamalla viiniköynnökset Amerikasta tuotuihin, vastustuskykyisiin kantoihin. Tässä tapauksessa Reblaus viittaa samannimiseen tunnettuun wieniläislauluun, jossa kertoja arvelee olleensa edellisessä elämässään viinikirva, kun tämän jalon nesteen imeminen tuntuu niin mukavalta.)

Tässä siis yksi itävaltalaisuuden syntymyyttejä: toisin kuin tosikot aggressiiviset saksalaiset, me lupsakat ja elämän ilojen päälle ymmärtävät itävaltalaiset hoidamme homman oveluudella, tyylillä ja wieniläisellä charmilla, puhumattakaan jaloista  rypälejuomista, joiden salakavaluutta raakaan votkaan tottuneet venäläiset neuvottelijat tarinan mukaan eivät oikein ymmärtäneet. Tarina on kaunis ja uppoaa sekä itävaltalaisiin että itse asiassa, kuten pilapiirros osoittaa, saksalaisiinkin. Totuus on tietenkin toinen. Figl ei todellakaan sutkisti juonut venäläisiä pöydän alle saati hurmannut heitä haikeilla wieniläislauluilla. Itse asiassa ulkoministeri, joka tunnetusti ei sylkenyt lasiin, jouduttiin kesken illan toimittamaan pois salista nukkumaan päätään selväksi.

Kun itävaltalaisuutta, itävaltalaista identiteettiä sodanjälkeisissä poliittisissa paineissa oikein hartiavoimin rakennettiin, itävaltalaiset osasivat panostaa pehmeään tyyliin. Tässä auttoivat ne perinteiset stereotypiat, joiden mukaan protestanttiset pohjoissaksalaiset ovat aggressiivisia, huumorintajuttomia, tiukkapipoisia tehopakkauksia, katolisessa etelässä taas ollaan laiskanlupsakoita mutta viehättäviä ja seurallisia. Hajonneen Habsburg-monarkian ja hajonneen Kolmannen valtakunnan raunioista on noussut kiltti ja söpö pieni maa, jonka nykyään ei tarvitse keskittyä lihastenpullisteluun tai sapelinkalisteluun, kun päteä voi muillakin tavoilla. Pieni on kaunista, vaikka kaikki kaunis ei aina olekaan totta.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: