Viikonlopun Usko tai älä -paketti

Touko 6, 2017

Hyvät lajitoverit, en tänään ehdi kirjoittaa syvällisempiä analyyseja, mutta haluaisin jakaa lukijoitteni kanssa kolme (három a magyar igazság, kuuluu Alexander Stubbin kuuluisaa kolmea pointsia ennakoiva sanonta) merkillistä tarinaa tai nykykielellä WTF-elämystä viime päiviltä.

***

Tai viikoilta. On kulunut jo parisen viikkoa siitä, kun sosialisteista lohjenneen oppositiopuolue Demokratikus Koalíción johtaja, entinen sosialistipääministeri Ferenc Gyurcsány toi julkisuuteen merkillisen ilmoituksen. Hänen tietoonsa on nimittäin tullut, että pääministeri Orbán on venäläisten määräysvallassa: Orbánia voidaan kiristää, koska Putinin pojilla on hallussaan Fidesz-puolueen ja pääministerin laittomaan rahaliikenteeseen liittyviä dokumentteja. Itse asiassa Gyurcsány on kuulemma tiennyt asiasta jo vuosikaudet, mutta vasta äskettäin hän oli ”välikäsien” kautta päässyt itse näkemään ”jäljennöksiä tietyistä dokumenteista”, jotka vahvistavat syytökset. Gyurcsány on nyt ilmoittanut tekevänsä kaikkensa saadakseen nämä dokumentit käsiinsä ja julkistaakseen ne. Pääministeri Orbánin hän puolestaan haastoi todistamaan viattomuutensa tai vaihtoehtoisesti haastamaan hänet oikeuteen. Muussa tapauksessa hän tulee pitämään Orbánia ulkovallan agenttina.

Orbán tietenkin kieltäytyi kommentoimasta ja pelkästään nauroi koko jutulle. Eihän tämä ole ensimmäinen kerta, kun Venäjän vaikutusvallasta Unkarin yhä Putin-tyylisempää meininkiä pyörittäviin vallanpitäjiin spekuloidaan kaikenlaista. Näin droidokországa (Droidien maa) –kuvablogisti:

droidok

(”Rakas Johtaja:”) Jatkamme vapaustaistelua Lännen sortoa ja niin kutsuttua ”tervettä järkeä” vastaan!

Samanlaisia epäilyjä nousi esiin jo ns. Gecigaten aikaan, kun Orbánin kanssa riitautunut entinen helmaystävä ja mediaoligarkki Lajos Simicska kertoi julkisuudessa epäilevänsä, että Orbán olisi jo nuorena varusmiehenä värvätty valtion tiedusteluelimien ilmiantajaksi ja tähän liittyvät dokumentit olisivat nyt Kremlin hallussa. Mahdolliset todisteet ovat kuitenkin pysyneet piilossa yhtä tiukasti kuin mahdollinen dokumentaatio presidentti Trumpin aikoinaan Moskovassa harrastamista kultasuihkuleikeistä.

Ei myöskään Gyurcsányn uhoamia todisteita ole vielä ilmestynyt esiin. Ei voi kuin ihmetellä, mihin fiksu mies, monissa liemissä keitetty poliitikko, entinen pääministeri oikein pyrkii tällä kummallisella kohulausunnolla. (Yhtenä taustatekijänä varmasti on se, että Gyurcsányn DK-puolueen kannatusluvut pyörivät tällä hetkellä jossain kolmen-neljän prosentin paikkeilla.) Vähän tulevat mieleen Paavo Väyrysen tuoreimmat tempaukset.

***

Palataanpa sitten Central European Universityn, hallituksen ja sen medioiden kielellä ”Soros-yliopiston” taisteluun olemassaolostaan. Sen ytimessähän on ”Lex CEU”, poikkeusmenettelyin pikavauhtia parlamentista läpi runnottu laki, joka tekee CEU:n toiminnan käytännössä mahdottomaksi. (Samalla hallitus väittää, että kysymys on pelkästään ulkomaalaisten yliopistojen toiminnan säännönmukaistamisesta ylipäätään ja että ongelmana CEU:n suhteen on ollut, että se ei ole noudattanut Unkarin lakia – siis tätä lakia, jota vasta nyt ruvettiin säätämään?)

Nyt Tamás Lattmann -niminen oppositioaktivisti ja oikeustieteilijä on löytänyt pienen mutta kummallisen juridisen kompastuskiven. Nimittäin: Lex CEU:n poikkeuskäsittelyn käynnistänyt parlamenttialoite on annettu ja allekirjoitettu varapääministerin, hallituskoalition pientä apupyöräpuoluetta, kristillisdemokraattista KDNP:tä edustavan Zsolt Semjénin toimesta Budapestissa 3. huhtikuuta 2017. Mutta tänä kyseisenä päivänä Semjén oli virallisella vierailulla Iranissa neuvottelemassa yhteisestä ydinreaktorien rakentamisesta. Ellei Budapestin ja Teheranin välille ole pystytetty teleporttiyhteyttä, Semjénin allekirjoitus on juridisesti ottaen väärennös, aloite siis pätemätön, joten Perustuslakituomioistuimen pitäisi julistaa koko Lex CEU mitättömäksi, väittää Lattmann. Pääministerin kansliasta selitetään, että Semjén allekirjoitti paperin jo maaliskuun 31:ntenä mutta päiväykseksi merkittiin aloitteen jättöpäivä, mikä ”ei ole sääntöjen vastaista”.

Säännöt ja lait sikseen. Unkarissa on tehty lain puitteissa ja ulkopuolella niin paljon kummallisia asioita, että perin omituista olisi, jos tämmöinen muotovirhe kaataisi hallituksen käynnissä olevan Sorosin- ja maahanmuuttovastaisen sotaretken, jonka panttivangiksi CEU on joutunut.

***

Ja lopuksi hieman musiikkia. Vanhemmissa suomalaisissakin laulukirjoissa seikkaili unkarilainen kansanlaulu Megismerni a kanásztsuomennoksena, joka on hyvin uskollinen alkutekstille:

Käynnistänsä tunnetaan / kunnon sikopaimen,
kirjailluista virsuistaan / ja pussistaankin vainen.
Hei, elo sikopaimenen / on parasta, min tiedän.
Kun mä muuhun kyllästyn, / niin päivät niin mä vietän.

Paimen onko kotonaan? / Vaimo yksin on sen.
Paimenta en kaipaakaan, / vaimon luokse juoksen.
Hei…

Unkarin kansallislaulusta taas on puolestaan ollut täällä puhetta joskus ennenkin. Kansallisrunoilija Ferenc Kölcseyn sanoittama ja Ferenc Erkelin sävelittämä Himnusz on juuri niin hitaan ylevä ja haikean juhlava kuin eurooppalaisten kansallisvaltioiden kansallislaulut yleensä tuppaavat olemaan. Melodia kylläkin kulkee duurissa, mutta teksti huokuu perinteistä isänmaallisen kärsivää itsesääliä ja kutsuu avuksi korkeampia voimia. Siteeraan muistista samoin varsin alkutekstille uskollista koulukirjasuomennosta, jonka tekijää en valitettavasti nyt muista ulkoa:

Herra, siunaa meitä, suo / riemu madjaareille,
kättes vahva turva tuo / taistelussa meille.
Raastamille kohtalon / vuos’ suo onnen uuden,
maksanut tää kansa on / lunnaat vastaisuuden.

Metriikan alalla sivistyneemmät lukijat ehkä arvaavatkin, mitä nyt seuraa. 444.hu-sivuston ilkeä toimittaja oli saanut käsiinsä videomateriaalia pieneltä Táplánszentkereszt-nimiseltä paikkakunnalta Länsi-Unkarista ja otsikoi: ”Uusi fideszläinen kansallislaulu on paljon parempi kuin se avuton ja ankea vanha.” Kuten Táplánszentkeresztin nuorisopuhallinsoittokunnan 15-vuotisjuhlissa kuvattu video osoittaa, yleisön kanssa oli haluttu vetää läpi muutamia isänmaallisia yhteislaulunumeroita. Lääninhallitustason fideszläinen isokiho kömpi lavalle, tarttui mikrofoniin ja tulkitsi Unkarin kansallislaulun a cappella Sikopaimenlaulun sävelmällä.

Kuvitteliko joku vielä, että Unkarin nykyiset vallanpitäjät edustavat perinteisiä, konservatiivisia ja kristillis-kansallisia arvoja?


Jatkoa edellisiin

elokuu 24, 2016

Ei voi mitään. Pakko vetää taas kukkahattu päähän ja ruveta kommentoimaan uusimpia Unkarin uutisia.

Ensinnäkin tuo edelliskertainen vihapuhemestari ja rumasanajournalisti Zsolt Bayerin palkitseminen ritariristillä. Kohina ei ole vielä asettunut, vaan aiempien kunniamerkinsaajien protesti jatkuu. 444.hu-portaalin ylläpitämän ansioritariristinpalautuslaskurin mukaan tähän mennessä 71 ristiä on palautettu joko kunniamerkinsaajien itsensä tai heidän surevien omaistensa toimesta. Erityisen vaikuttavasti sanansa asetti Sydneyn ja Ateenan paralympialaisista kultaa tuonut uimari Dóra Pásztory. Teksti on pitkä, käännän siitä vain muutamia valittuja otteita:

Mielipiteenilmauksilla on lukemattomia eri muotoja. […] Minä uskon kommunikaatioon, vuoropuheluun, väittelyyn, sivistyneeseen mielipiteenvaihtoon, siksi yritän yleensä vaikuttaa ympäristööni sanojen kautta.

Minulla on myös ääretön usko sananvapauteen ja ihmisoikeuksiin.

[…]

Urheilijana ja kaksinkertaisena paralympiavoittajana olen ottanut palkinnon vastaan sekä oikeisto- että vasemmistohallitukselta, kummassakin tapauksessa ylpeänä ja pää pystyssä, tuntien, että tässä koko maa antaa tunnustuksen urheilusuoritukselleni, ei vain kulloinkin vallassa oleva hallitus tai sen päämies. Minulle on ollut tärkeää, että nämä palkinnot ovat puolueen, maailmankatsomuksen, kulloistenkin vallanpitäjien yläpuolella.

[…]

Tahtoisin kiinnittää hallituksen ja päättäjien huomiota siihen vastuuseen, joka liittyy vihan legitimoimiseen. Kaikille vaikeampaa, pahempaa ja tuskallisempaa tulevaisuutta enteilee, jos maassa leviävät mielenkiihko, toisten leimaaminen ja syrjäyttäminen, ihmisoikeuksien polkeminen. Tämä vastuu on päättäjien harteilla, kun he päättävät kunniamerkin myöntämisestä, demagogisen vihakampanjan käynnistämisestä, perheensisäisestä väkivallasta, vähemmistöjen suojelemisesta. Se vastuu on jokaisessa jaa- tai ei-napin painalluksessa.

Heidän päätöksillään on viestiarvo, niin kuin nyt omallanikin.

Samaan aikaan on ilmennyt, että ritariristiä ei Bayerille ehdottanutkaan Neuvostoliiton pakkotyöleirien uhrien muiston vaalijoiden säätiö vaan sen johtokunnan varapuheenjohtaja yksityishenkilönä. Säätiön johtokunnan puheenjohtaja, historioitsija Tamás Stark ei tästä hankkeesta edes tiennyt eikä sitä kannata. Hänen mielestään Bayer ei ansaitse kunniamerkkiä, koska hänen kirjoituksensa ovat rasistisia ja myös koska hän kannattaa Putinin Venäjän järjestelmää, joka nimenomaan vähättelee ja peittelee stalinismin rikoksia. Bayerin Gulag-aiheisesta journalistintyöstä Stark ei ole kuullutkaan, vaikka tämä on nimenomaan hänen oma tutkimusaiheensa.

***

Myös vuoden 1956 muistojuhlien ja niihin amerikkalaiselta pop-hittimaakarilta tilatun ”hymnin” arvostelu jatkuu Unkarin mediassa. Tähän mennessä upeimman kiteytyksen on esittänyt verraton Imre Para-Kovács Amerikai Magyar Népszavan verkkosivuilla (suomennos täällä): kansannousun sankarien muiston ”kunnioittaminen” kehnolla purkkapoppibiisillä vertautuu siihen, että Viktor Orbán olisi tilannut Budan keskiaikaiseen Matias-kirkkoon muovisen ristiinnaulitunkuvan ja siinäkin Jeesuksella olisi toinen silmä kahdeksan senttiä toista alempana. Edelleenkään ei ole selvillä, mihin tätä mestariteosta tuotettaessa on kadonnut miljardeja forintteja (eli miljoonia euroja) veronmaksajien rahaa, jos kerran Desmond Child teki työnsä ilmaiseksi. (Juhlavuosikomitean verkkosivuilla julkaistussa avoimessa kirjeessä ilmoitetaan niille, jotka ovat pyytäneet tietoja julkisten varojen käytöstä tässä yhteydessä, että mitään tietoja ei vielä voida antaa, koska sopimusten solmiminen on kesken.)

Oppositioviestimien ilkeily sai lopulta juhlavuosikomitean hermostumaan. (Kannattaa muuten vilkaista, keitä kaikkia tähän komiteaan kuuluu. Sen pääsuojelijana on parlamentin puhemies László Kövér ja suojelijana Mária Wittner, vuoden 1956 taistelujen veteraani, joka järjestelmänvaihdoksen jälkeen nousi julkisuuteen ja parlamenttiin jonkinlaisena kansan syvien rivien kivikovan antikommunismin edustajana. Komitean puheenjohtaja on inhimillisten voimavarojen ministeri Zoltán Balog, mutta kaikkein näkyvimmässä roolissa on ollut sen ”kanssapuheenjohtaja” (!), Terror Háza -diktatuurimuseon johtaja ja hovihistorioitsija Mária Schmidt. Komitean jäseninä on ministeriöitä, Tiedeakatemiaa, Taideakatemiaa, Kansallismuseota ja Kansalliskirjastoa edustavia arvokkaita setiä, lisäksi on historioitsijatyöryhmä, johon sentään on päässyt kaksi naista.) Se antoi julkilausuman, jonka ilkeä 444.hu julkaisi kokonaisuudessaan:

Viime päivinä on monia ala-arvoisia hyökkäyksiä kohdistunut vuoden 1956 vallankumouksen ja vapaustaistelun 60. muistovuoden valmisteluihin. Ottaen huomioon, että nämä ohjatut ja synkronoidut hyökkäykset ovat saaneet palstatilaa vasemmisto- ja liberaali- sekä Jobbikia palvelevassa mediassa, vuoden 1956 muistokomitea kääntyy Unkarin kansalaisten puoleen lausuen seuraavaa:

Muistokomitea on murheellisena saanut todeta, että vielä neljännesvuosisata kommunistisen diktatuurin kukistumisen jälkeen yhä annetaan tilaa kommunisti- ja natsidiktatuurien solvauskampanjoita muistuttaville lehdistöhyökkäyksille, jotka eivät anna asianmukaista huomiota tunteiden yhteyttä ja identiteettiä rakentaville, itsenäisyyttämme ja vapauttamme symbolisoiville juhlallisuuksillemme.

Emme saa unohtaa, että kymmenen vuotta sitten nykyistä 60. muistovuotta vastaan hyökkäävät liberaalit eivät nähneet mitään moitittavaa suojatonta väkijoukkoa kohti ammuttaneen Gyurcsányn hallituksen toiminnassa.

Ne, jotka nyt valheiden ja homofobisten purkausten avulla hyökkäävät muistovuoden kimppuun, haluavat vain, että 20. vuosisadan suurin kommunisminvastainen taistelu ei muuttuisi tulevien sukupolvien ylpeyden kohteeksi. Älkäämme salliko sitä!

Huh.  Tästä tekstistä voidaan purkaa esiin kaksi perusargumenttia. Ensinnäkin: ite oot! Jos syytät hallitusta natsismin tai reaalisosialismin kitschiä muistuttavasta taidemausta, olet itse natsi tai kommari. Jos huomautat, että julkisesti sateenkaariperheiden oikeuksia puolustaneen taiteilijan palkkaaminen ei sovi yhteen virallisen Unkarin ”aito avioliitto” -henkisten linjausten kanssa, olet itse homovihaaja.

Toiseksi: Niin mutta Gyurcsány. On vuosien mittaan aina vain käsittämättömämpää, miten vuosien takaisten sosialistihallitusten pääministeri ja nykyään pienen sirpale-oppositiopuolueen johtaja (sosialistipuolue MSZP:stä lohjennut Demokratikus Koalíció sai vuoden 2014 vaaleissa 4 parlamenttiedustajaa) yhä edelleen kelpaa syntipukiksi, pelotteeksi ja yleismöröksi, puolusteluksi melkein mille hyvänsä, mikä Unkarissa on pielessä. Ferenc Gyurcsánysta itsestään voi olla monta mieltä, esimerkiksi siitä, missä määrin hänenkin hallituksensa oli korruption riivaama (ei ilmeisesti kuitenkaan siinä mitassa kuin nykyinen), tai missä määrin menestyvän liikemiehen oli ajanut poliittiselle uralle pelkkä vallan- ja rahanhimo enemmän kuin mikään ylevä sosiaalidemokraattinen aate. Joka tapauksessa hän lienee Unkarin nykyisessä, sisäisten riitojen rampauttamassa poliittisessa oppositiossa yhä edelleen ainoa hahmo, jonka katsotaan pystyvän tarjoamaan jonkinlaisen vertaisen vastuksen Viktor Orbánille.

Tuo ”väkijoukkoa kohti ammuttaminen” viittaa, taas kerran, syksyn 2006 tapahtumiin, joista Orbánin hallitus yrittää ottaa irti kaiken mahdollisen. Syyskuussa, Gyurcsányn kuuluisan ”Őszödin puheen” (”viimeiset puolitoista-kaksi vuotta olemme valehdelleet koko ajan”) vuodettua julkisuuteen, sekä lokakuussa vuoden 1956 tapahtumien 50-vuotismuistelun yhteydessä hallituksenvastaiset mielenosoitukset räjähtivät mellakoinniksi, joka nykyisten vallanpitäjien mielestä oli kansalaisten rauhanomaista mielenilmausta (jonka poliisi kenties tahallaan sekoitti samaan aikaan liikkeellä olleeseen rähinöitsijäjoukkoon), opposition mukaan taas maihinnousukenkäisten nahkatukkien riehuntaa, jota silloinen oppositiopuolue Fidesz kulisseissa provosoi. Mielenosoittajat heittelivät kiviä, polttivat autoja, ja useita poliisejakin loukkaantui sairaalakuntoon. Poliisi puolestaan ei ollut aivan tehtäviensä tasalla ja ampui väkijoukkoon kumiluoteja, jotka tuottivat useille vammoja. Ainakin yksi rauhallinen sivullinen sai kumiluodin silmäänsä, ja siitä pitäen Gyurcsányn hallitusta on aina tarpeen tullen nimitetty ”silmänpuhkiammuttajiksi”. Nyt kumiluodit ja silmät on unohdettu, ja Mária Schmidt ja kumppanit puhuvat jo suoraan ”väkijoukkoa kohti ampumisesta”. Kuinkahan kauan kestää, ennen kuin vuoden 2006 poliisin taitamattomasta kriisinhallinnasta saadaan jo ”verilöyly”?

***

Ja lopuksi vielä jutusta, joka on saanut jo jonkin verran kansainvälistä julkisuutta. Sen keskiössä on György (George) Schöpflin, tässäkin blogissa jo esillä ollut Fidesz-puolueen europarlamentaarikko ja yksi sen harvoista näkyvistä ”oikeista” älyköistä, valtiotieteilijä, entinen Lontoon yliopiston Jean Monnet -vierailuprofessori, Tallinnan yliopiston sekä Budapestin Corvinus-yliopiston kunniatohtori. (Schöpflinin tempauksesta ja taustoista erinomainen kirjoitus myös täällä.)

Juttu sai alkunsa kansainvälisiin uutisotsikoihin päässeestä tempauksesta, jonka ilmeisesti keksivät jotkut unkarilaiset vapaaehtoiset: pakolaisia torjumaan pystytettyyn raja-aitaan kiinnitettiin sokerijuurikkaista askarreltuja pääkallo-pelättimiä. Tähän hermostui Human Rights Watchin Andrew Stroehlein ja puuskahti Twitterissä, ettei pakolaiskriisiä tällä tavalla ratkaista. Jostain syystä Schöpflin katsoi velvollisuudekseen jatkaa keskustelua tuttuun setämäiseen ”osoitan oppineisuuttani” -tyyliinsä: ”Voisihan se toimia. Ihmisen kuvat ovat haram [islamin mukaan syntiä]. Mutta myönnetään, sianpää voisi torjua tehokkaammin.”

haram2

Tästä syntyi kunnon Twitter-kahakka, josta kertoo esimerkiksi The GuardianSchöpflin on selitellyt sanojaan pelkäksi akateemiseksi ajatuskokeeksi ja väittää, ettei ole tosissaan ehdottanut mitään sianpää-aktiota. Konservatiiviselle Mandiner-sivustolle antamassaan haastattelussa (jota selostaa Magyar Narancs) hän ihmettelee asiasta noussutta metakkaa ja vakuuttaa, ettei ole tarkoittanut nöyryyttää tai häpäistä ketään. On vain tosiasian toteamista kertoa, että sianpää on haram, ja on ”antropologisesti mielenkiintoista, että toiset kulttuurit reagoivat sikaan näin herkästi ja toiset eivät”.

(Hoh hoo jaa jaa. Sianliha-tabun alkuperää lienee käsitelty käyttäytymis-, historia- ja kulttuuritieteiden puolella varsin tarkkaan. On puhuttu trikiineistä ja – tämän muistan jonkun historiallisen indoeuropeistin artikkelista lukeneeni – todettu, että sika on Euroopan tärkeistä kotieläimistä ehkä selvimmin se, joka ei sovellu yhteen paimentolaiselämän kanssa, mikä voisi olla yksi syy siihen, miksi tyypilliset paimentolaiskulttuurit vieroksuvat sikaa. Ja onhan sika hirveä eläin, kuten Veijo Meren Manillaköydestä muistamme. Mutta ihan oikeasti, mitä tieteellisesti mielenkiintoista tässä nykyään on? Ja miten Schöpflin itse ajattelee tätä kysymystä tieteellisesti lähestyvänsä?)

Onhan tätä taikauskoa nähty suomalaisessakin somessa. ”Maahanmuuttokriitikot” näköjään tämän tästä kuvittelevat, että sianliha vaikuttaa muslimeihin samoin kuin valkosipuli viihdekulttuurin vampyyreihin. Joku rajatkiinni-täti kertoo tyytyväisenä levitelleensä marketin kylmälaarissa pekonipakkauksia halal-lihojen päälle, etteivät muslimiasiakkaat pystyisi niihin koskemaan, joku toinen poseeraa Suomi ensin -mielenosoituksessa sikanaamari päässä, joku suunnittelee ottavansa kaupungille suihkepullossa sian verta ja ajavansa sillä muslimit paniikissa pakoon. Mutta Unkarissa tälle naurettavalle taikauskolle näköjään annetaan oikein akateemiset ja näennäistieteelliset, setämäisen alentuvan maireat kasvot.


Harvainvallan lait

heinäkuu 18, 2013

Sattuipa silmiini Népszabadság-lehden sivuilta taloustieteilijä György Marosánin oiva kirjoitus ”Harvainvallan rautainen laki”. Teksti perustuu paljolti Daron Acemoglun ja James Robinsonin tuoreeseen kirjaan Why Nations Fail; tässä kirjassa pyritään kuvaamaan hyvinvointiin tai köyhtymiseen ja eriarvoistumiseen johtavia ratkaisevia päätöksiä ja niiden seurauksia kautta historian. Päättäjät voivat kriittisessä tilanteessa valita joko ”vastaanottavan” politiikan tien, mikä merkitsee vapaan ja tasavertaisen kilpailun voimistumista, luottamusta lakeihin ja laitoksiin ja siten kansalaisyhteiskunnan voimistumista ja vaurastumista, tai harvainvallan tien. Jälkimmäisessä tapauksessa pieni päättävä eliitti sulkee kilpailijansa valtamekanismien ulkopuolelle, vaientaa kritiikin ja kääntää valtion rahahanat valumaan omaan laariinsa, ja ennemmin tai myöhemmin tuloksena on valtion lopullinen romahtaminen.

Ja juuri näin voidaan väittää Unkarissa viime aikoina tapahtuneen. Valtaa pitävä Fidesz-puolue pyrkii – tarvittaessa uusia lakeja säätämällä, vaalimenettelyä (esimerkiksi vaalipiirijakoa tai vaalimainonnasta annettuja säädöksiä) muuntamalla tai perustuslakia korjaamalla sekä läänittämällä tärkeimmät hallinto- ja oikeuslaitoksen tehtävät omille miehilleen ja naisilleen – betonoimaan valtansa hamaan iäisyyteen. Valtion tiedotusvälineet keskittyvät julistamaan vallanpitäjien menestystä ja erinomaisuutta, opposition mielipiteet eivät juuri pääse julki, ja kriittistä tiedonvälitystä pitävät yllä vain muutamat oppositiokanavat, lehdet ja nettiportaalit. Samalla valtionhallinto ja lainsäädäntöprosessit on valjastettu palvelemaan valtaapitävien ja heidän lähipiirinsä taloudellista etua: tarvittaessa uusia lakeja säätämällä saadaan esimerkiksi valtiolle monopolisoitu tupakanmyynti (ns. tupakkakioskisuhmurointitrafikmutyi) tai valtion omistaman viljelysmaan vuokraus (ns. maasuhmurointi, földmutyi) hoidettua siten, että siitä hyötyvät sopivat henkilöt, pätevyydestä riippumatta.

Avainkäsitteenä tämän prosessin selittämisessä on ns. oligarkian eli harvainvallan rautainen laki, jonka muotoili jo ennen ensimmäistä maailmansotaa saksalainen sosiologi Robert Michels, alkuaan nuori idealistinen sosialisti, joka pettyi raskaasti Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen reaalipoliittisiin toimintatapoihin. Kyse on siis siitä, että puolueet ja poliittiset organisaatiot kasvavat niin laajoiksi ja monimutkaisiksi, että ruohonjuuritason päätösprosessit ja kansankokousten huutoäänestykset eivät enää voi toimia, vaan käytännössä toimintaa joutuu ohjaamaan pieni kultapossukerho: ”valtuuttajien” valta vähenee ja ”valtuutettujen” kasvaa, ja lopulta Michelsin mukaan poliittisten puolueiden tehtävänä on ”taata, että valitut ja valtuutetut hallitsevat valitsijoitaan ja valtuuttajiaan”. Mitä kauemmaksi valtuutettujen vallankäyttäjien joukko etääntyy valtuuttajistaan ja heidän arjestaan, sen todennäköisemmin voidaan joutua tilanteeseen, jossa kansa joko jättää valtansa käyttämättä ”vapaaehtoisesti” (”ei minun äänelläni kuitenkaan ole mitään väliä”, ”samoja roistoja ne ovat kaikki poliitikot”) tai pidetään huijauksen ja manipulaatioiden avulla erossa ja tietämättömänä todellisista päätäntäprosesseista.

Tämä on tietenkin edustuksellisen demokratian yleinen ongelma kaikkialla. Mutta – ja tässä päästään Unkarin tilanteeseen ja Marosánin varsinaiseen aiheeseen – ongelma on erityisen suuri siellä, missä paikallisen demokraattisen päätöksenteon perinne on heikko. Sen lisäksi, että oligarkian rautainen laki myös järjestelmänvaihdoksen jälkeisessä Unkarissa johti kilpailevien eliittien keskinäiseen pudotuspeliin, Unkarissa ”paikallisten yhteisöjen demokraattiset perinteet olivat historiallisista syistä heikot, ja siksi oligarkian rautainen laki pystyi toteutumaan esteettä”. Niinpä – Unkarissa demokraattinen kansalaisyhteiskunta on oikeastaan koettu vain lyhytaikaisena yritelmänä, siirtymävaiheena kummankin maailmansodan jälkeen. Suurimman osan ajasta valtaa ovat paikallistasolla käytelleet korruptoituneet satraapit, sekä Horthyn järjestelmässä että sosialismin aikana.

Kaiken lisäksi mahtava hyvinvointivaltio tarjosi vallanpitäjiä lähellä oleville yrittäjäpiireille sekä taloudelliseen yksinvaltaan pyrkiville päättäjille kerrassaan voittamattoman kiusauksen. Sekä kansalaisten verovarat että EU:n tukiaiset päätyvät näin ns. isänmaallisten yrittäjien eli oligarkkien taskuun: julkiset rakennustyöt, hallituksen komeat mainoskampanjat tai ”gallupdemokraattiset” kansalaiskyselyt (”kansallinen konsultaatio”) hyödyttävät hallitusta ja valtapuoluetta lähellä olevien firmojen omistajia ja johtoa. Unkarilainen ”läpinäkyvyyteen”, päätöksenteon julkisuutta edistämään pyrkivä portaali atlatszo.hu (átlátszó = ‘läpinäkyvä’) on julkaissut ”pienen unkarilaisen oligarkkioppaan”, jossa ”oligarkkius” määritellään tähän tapaan:

Tiedämme toki, että oligarkin käsite on hieman hämärä, kulttuureittain, maittain ja aikakausittain vaihteleva. Tyypilliseksi tapaukseksi voimme hieman yksinkertaistaen ottaa sellaisen liikemiehen, jonka omaisuus on valtion kanssa käytyjen kiistanalaisten liiketoimien johdosta lisääntynyt ja/tai joka käyttää omaisuuttaan poliittisen vaikutusvaltansa rakentamiseen, joko rikastuakseen entisestään tai ohjaillakseen vallanpitäjiä. Tämän ohella voimme muistaa myös Péter Uj Cviklin legendaarisen määritelmän, jonka mukaan oligarkki voidaan varmasti tunnistaa seuraavan kolmivaiheisen menetelmän avulla:
1. Annat lausunnon tai julkaiset kirjoituksen, jossa väität jotakuta henkilöä oligarkiksi.
2. Jos hän ei ole oligarkki, hän ei korvaansa lotkauta, korkeintaan soittaa ja käskee sinun haistaa paskan.
3. Jos hän on oligarkki, hän usuttaa kimppuusi lauman tähtijuristeja, soittaa pomollesi, pankillesi, vanhemmillesi, verovirastolle, ja tavalla tai toisella panee sinut peruuttamaan lausuntosi, korjaamaan tai poistamaan artikkelisi tai postauksesi.

Oligarkkioppaaseen ovat päässeet myös entiset pääministerit, nykyiset oppositiokellokkaat, vihattu Ferenc Gyurcsány ja sliipattu, kohtelias ja vaatimaton (”en ole poliitikko, en minkään puolueen jäsen, en pyri valtaan”) Gordon Bajnai, millä tekijät selvästikin ovat halunneet tuoda esiin, että korruptiota on ollut jo ennen nykyistä Orbánin hallitusta. Korkeimman ”oligarkkiusasteen” saavuttavat tässä katalogissa kuitenkin sellaiset ilmiöt kuin Lajos Simicska, lukemattomat yleisten töiden tarjouskilpailut voittaneen Közgép-yhtiön johtaja ja Viktor Orbánin lukioaikainen koulutoveri, ”psyko-oligarkki” (hänen perimmäisenä vallanlähteenään ei ollut politiikka eikä talous vaan henkilökohtainen suhde pääministeriin), tai Simicskan läheinen työtoveri ja aisapari Zsolt Nyerges, alkuaan lakimies, jonka ensimmäinen Orbánin hallitus vuosituhannen taitteessa nosti tärkeisiin asiantuntija- ja valvontatehtäviin. (Ja joka sattuu olemaan Orbánin vaimon koulutoveri.)

Unkarissa on siis sosialistisen järjestelmän kaaduttua tapahtunut viime kädessä sama kuin itäisemmissä entisissä sosialistimaissa, sama kuin monissa kehitysmaissa, ja sama kehitys uhkaa seurata myös esimerkiksi ”arabikevättä”. Tätä eivät Marosánin mukaan ole ottaneet huomioon valtaan pyrkivät ”vallankumoukselliset” puolueet sen kummemmin kuin ”demokratiakehitystä” seuranneet, tukeneet ja rahoittaneet ns. kehittyneet demokratiatkaan. Nimittäin: siellä, missä paikallistason demokratia ja kansalaisyhteiskunta, yksilön usko omiin poliittisiin vaikutusmahdollisuuksiinsa ja luottamus yhteiskunnan yhteisten sääntöjen toimivuuteen eivät ole päässeet kehittymään, siellä toteutuu harvainvallan rautainen laki ja kaadetun diktatuurin tilalle nousee väistämättä uusi.

Pääsenkin takaisin vanhaan virteeni: vuosisataisen feodalismin perinteet tekevät demokratian rakentamisen perin vaikeaksi, kun vielä päälle pukkaa köyhtyminen ja kriisiytyminen. (Kuten äskettäin englannintaitoiset saattoivat Guardian-lehdestä lukea, Unkarin kymmenestä miljoonasta asukkaasta yli miljoona elää köyhyysrajan alapuolella, neljä miljoonaa kituuttaa juuri ja juuri toimeentulon rajoilla.) Ihmiset – ne ihmiset – jotka eivät paremmasta tiedä, jotka eivät osaa vieraita kieliä eivätkä tunne ulkomaiden asioita, joilta puuttuu sivistystä ja älyllistä uteliaisuutta (tästä kannattaa lukea Éva S. Baloghin hyvä blogipostaus), on helppo saada oudoksumaan ja pelkäämään uudistuksia, rationaalisia ratkaisuja ja vaakasuoraa solidaarisuutta ja pakenemaan vanhojen tuttujen pystysuorien hierarkiarakenteiden suojaan, sen mafiapomon tai lahjottavan satraapin turviin, jolta on ennenkin totuttu odottamaan apua. Asianmukaista voitelua tai suojelurahaa vastaan tosin, mutta siihenkin on totuttu. Ja kun tilaisuus tarjoutuu oman pikku feodaaliruhtinaskunnan rakentamiseen, siihen on tartuttava. Tämän takia kai pormestarit tai lääkärit ovat hakeneet (ja saaneet) valtiollisen tupakkakioskin pito-oikeuksia – ei siksi, että he itse seisoisivat tiskin takana myymässä savukkeita, vaan siksi, että heillä näin olisi omat vasallinsa ja alustalaisensa. Sekä oma pieni rahahanansa valtion suuren rahasäiliön kyljessä, oma mini-oligarkin elämänsä.

Olen tästä monesti keskustellut unkarilaisten ystävieni kanssa, joiden on joskus vaikea olla romanttisesti ihannoimatta pohjoismaisia demokraattisia hyvinvointiyhteiskuntia, ja miettinyt, missä se ero sitten on, paitsi siinä, että meidän ei ole tarvinnut hukata kehityksestämme muutamia vuosikymmeniä ns. sosialistisen järjestelmän huojuvien kulissien pystyssä pitelemiseen. Nämä keskustelut nousivat mieleeni, kun taannoin luin suomalaisen historioitsijan Teemu Keskisarjan kirjaa Kyynelten kallio (ja sittemmin kuulin myös radio-ohjelman, jossa Keskisarjaa haastateltiin tämän kirjan tiimoilta). Kirjan varsinaisena aiheena ovat seksuaalirikokset Suomen historiassa, etenkin 1600-1700-luvuilla, mutta eräänlaisena laajempana johtopäätelmänä kirjasta nousee myös esiin, kuten Keskisarja muistaakseni radiohaastattelussakin suoraan sanoi, että ”Ruotsin vallan aikaisessa yhteiskunnassa oli jo selviä oikeusvaltion piirteitä”. Vaikka yhteiskunnassa vallitsivatkin tiukat hierarkiat, joihin mahtui kaikenlaista – nykyihmisen silmin – vääryyttä ja sortoa, oli kuitenkin myös virkamiehiä ja yhteiskunnan toimijoita, jotka vilpittömästi pyrkivät palvelemaan yhteistä hyvää, oli käsitys tietynlaisesta kansalaisten tasa-arvosta lain edessä ja jonkinlainen yleisesti hyväksytty pyrkimys oikeudenmukaisuuteen. Oli tuomareita ja advokaattiviskaaleja, jotka yllättävän ”modernisti” ja järkiperäisesti tutkivat rikoksia ja tosissaan pyrkivät saamaan oikean syyllisen oikeudenmukaisesti tuomituksi. (Olkoonkin, että tämän taustalla oli vanhatestamentillinen verivelkaoppi eli ajatus siitä, että syyttömänä teloitetun veri vetää Kaikkivaltiaan koston koko yhteisön päälle.) Talonpojatkin saattoivat tarvittaessa käydä kuninkaissa asti oikeutta saadakseen – ja joskus jopa saivat.

Tälle pohjalle saattoi käydä rakentamaan pohjoismaista demokratiaa, hyvinvointivaltiota ja kansankotia. Ja jos tosiaan on niin, että tällaisten rakenteiden, kohtuullisen korruptoitumattoman poliittisen päätöksenteon ja kansalaisyhteiskunnan syntyminen vaatii vuosisataisen perinteen, miten kauan pitää itäisen Sentroopan vielä odottaa?


Vuoroin vieraissa

Touko 2, 2012

Piti kirjoittamani jostakin ihan muusta, mutta Unkarin tapahtumat eivät taaskaan jätä rauhaan. Poliittinen plagiaattifarssi on nimittäin pyörähtänyt toiselle kierrokselle. Vain muutama viikko ehti kulua presidentti Pál Schmittin vähemmän kunniakkaasta väistymisestä, kun väitöskirjan plagiaattiepäilyjen kiistäminen oli käynyt mahdottomaksi – ja seuraava plagiaattiskandaali on ilmestynyt julkisuuteen.

Schmittin puolustajien vahvimmaksi ja loppupelissä ainoaksi argumentiksi oli jäänyt, että ”kaikkihan niin tekivät”. Jos Schmitt oli kasannut väitöskirjansa kyseenalaisin keinoin, niin varmasti oli moni muukin, varsinkin entisinä synkeinä sosialismin aikoina, joten varsinkin entiset ja myöhempien aikojen sosialistiset puoluejyrät katsokoot peiliin. Erityisen innokkaat epäilyt sai niskaansa entinen sosialistipuolue MSzP:n ja nyttemmin siitä lohjenneen ”Demokraattisen koalition” johtaja, entinen pääministeri Ferenc Gyurcsány. Gyurcsányn sosialistihallitus ei ollut aikoinaan onnistunut saamaan maan taloutta järkevälle tolalle eikä korruptiota kuriin, vuonna 2006 julkisuuteen vuotaneessa niin kutsutussa Őszödin puheessa hän oli melkoisen alatyylistä ilmausta käyttäen antanut ymmärtää valehdelleensa tästä koko kansalle,  kansa oli vastannut estottomilla vihanilmauksilla ja lopulta Gyurcsányn oli lähdettävä. Jos nyt Schmitt, entinen olympiavoittaja ja urheilusankari, on valehdellut kansalle opillisesta pätevyydestään, niin eikö muka Gyurcsány, ei-sosialistien sylkykuppi numero yksi, olisi voinut tehdä samoin?

Schmitt-skandaalin jälkeen alettiin siis vaatia myös vastakkaisen leirin johtajien ja etenkin vihatun Gyurcsányn korkeakoulututkintoa tarkempaan syyniin. Vasemmistoa sympatiseeraava tai muuten vain Fidesz-vastainen älymystö saattoi aluksi ivallisesti myhähdellä näille yrityksille. Gyurcsánylla ei ollut väitöskirjaa eikä tohtorinarvoa, vain opettajakorkeakoulussa (1984) ja sittemmin kansantaloustieteestä suoritetut loppututkinnot, ja gradut, joita nyt kovaäänisesti vaadittiin uudelleen tarkastettavaksi, olivat muutossa luultavasti kadonneet tai joutuneet ties minne vintille tai kellariin, kuka mokomia muistaa. Gyurcsány itse lupaili leppoisasti etsiä työnsä esiin kunhan kerkiäisi. Ylipäätäänkään Gyurcsány ei tuntunut painivan samassa spedesarjassa kuin Schmitt, jonka olemuksen epä-älykkömäisyys ja ongelmat unkarin kielen oikeinkirjoituksen hallinnassa olivat saaneet monet epäilemään presidentin ”tieteellisiä” ansioita jo ennen plagiaattipaljastustakin. Gyurcsány, mitä mieltä hänen sympatiakertoimistaan ja rehellisyydestään sitten oltiinkin, vaikutti ainakin teräväpäiseltä mieheltä, jonka tiedetään nousseen poliitikoksi ja menestyväksi liikemieheksi erittäin niukoista oloista vain oman lahjakkuutensa turvin. Joku hänen entinen opettajansakin ilmestyi julkisuuteen vakuuttamaan, ettei kerta kaikkiaan voinut uskoa fiksun ja motivoituneen oloisen opiskelijansa huijanneen.

Nyt on kuitenkin ilmennyt ikäviä uusia asianhaaroja. Gyurcsányn maisterintutkielmia ei tosin ole vieläkään löytynyt; Origo-uutissivuston mukaan Pécsin yliopisto aikoo tehdä Gyurcsányn gradun katoamisesta rikosilmoituksen. Mutta esille on tullut viitteitä Gyurcsányn tutkielmaan, ja niiden mukaan sen sivuilla 11 ja 12 käsitellään täsmälleen samoja asioita kuin erään toisen opinnäytetyön sivuilla 11 ja 12. Kuinka ollakaan, tämän toisen tutkielman aihe on täsmälleen sama kuin Gyurcsányn työn, eli Balatonin seudun viininviljely ja viinintuotanto. Ja kuinka ollakaan, tämän toisen työn tekijä on Gyurcsányn tuolloisen, ensimmäisen vaimon veli.

Myös Gyurcsányn oma käytös, kuten Péter Magyari Index-uutissivuston mielipidekirjoituksessa toteaa, alkaa oudosti muistuttaa Schmittin tempoiluja ensimmäisten plagiaattiepäilyjen jälkeen. Kun syytöksille alkoi ilmestyä pohjaa, Schmitt yritti selitellä, että totta kai hänen työssään on yhtenevyyksiä bulgarialaisen Georgievin tutkielman kanssa, kun kirjoittajat ovat tunteneet toisensa ja käyttäneet samaa ”kanta-aineistoa” (törzsanyag). Gyurcsány puolestaan on – ensin yritettyään kiistää koko juttua, kuten Schmittkin aikoinaan – huomauttanut letkeästi, että ”hulluhan hän olisi ollut, jos ei olisi käyttänyt” työssään lankomiehensä tutkimusta, kun kerran semmoinen oli olemassa.

Monille unkarilaisille johtopäätös on ilmiselvä. Kaikki poliitikot, kaikissa puolueissa, koko poliittisen kirjon laidasta laitaan, ovat roistoja ja huijareita. Niille, jotka vielä yrittävät tarkastella tilannetta vähän analyyttisemmin, jää ruodittavaksi politiikan kaksinaismoralismi koko komeudessaan. Kun hvg.hu-uutisportaalin paljastuksesta alkanut plagiaattiskandaali lopulta johti presidentti Schmittin eroon, parlamentin puhemies László Kövér vieritti syyn lehdistön niskoille: jokaisen, joka vastedes harkitsee presidentin virkaan ryhtymistä, on mietittävä, asettaako itsensä alttiiksi sille, että jokunen ”surkea tyhjäntoimittaja, vihoviimeinen kynänpyörittäjä-terroristi uskoo, että hänen kauttaan pääsee pahimmin vahingoittamaan poliittisia vastustajiaan”. Nyt kun paljastusten uhrina on Gyurcsány, ei puhettakaan, että lankomiehen opinnäytetyön esiin kaivanutta, yleisesti oikeistomielisenä pidettyä HírTV-televisiokanavaa syytettäisiin terrorismista.  Toisaalta taas ainakin jotkut niistä, jotka äsken äänekkäästi vaativat Schmittin eroa, ovat nyt olleet vaivaantuneen vaiteliaita tai jupisseet, että koko Gyurcsányn plagiaattijuttu on kuin kumiluu, joka heitetään julkisuuden kaluttavaksi, että sen hampaat saataisiin irti tärkeämmistä asioista.

Oli plagiaattisyytteiden laita miten oli, tuossa kumiluuargumentissa on tietty perä, ja Unkarin poliittisessa todellisuudessa olisi tätä nykyä paljon pahempiakin ongelmia käsiteltäväksi kuin se, mistä aineksista joku liikemies ja poliitikko on aikoinaan jonkin vaatimattoman julkaisemattoman tutkielman kyhännyt. Maan talous on edelleenkin pahasti kuralla, eivätkä Orbánin hallituksen yritykset paikata budjettivajetta aina vain uusilla veroilla tunnu vakuuttavan ketään. Sitä vastoin yhä äänekkäämmin on alettu puhua siitä, miten etuja, tukiaisia ja erilaisia lihavia bonuksia virtaa Orbánin lähipiiriin kuuluville oligarkeille. Tai no… Internetin oppositiofoorumeja ja kriittisiä blogeja seuraamalla saa varmaan aivan toisenlaisen kuvan kuin valtion uutiskanavilta. Äskettäin kansainvälinen, riippumaton Freedom House -järjestö pudotti lehdistön vapauden luokituksessaan Unkarin ”vapaista” ”osittain vapaiden” ryhmään, Serbian taakse. Raportti toteaa (suomennos Santran):

Unkarin vertailuluku putosi jyrkästi vuonna 2010 ja sen luokitus laski ”osittain vapaaksi”, mikä johtuu pääministeri Viktor Orbánin konservatiivihallituksen keskitetyistä yrityksistä ottaa median ohjailu ja lainsäädäntö haltuunsa. Tämä 13 pisteen pudotus vain kahdessa vuodessa, maassa, joka pitkään on kuulunut ”vapaisiin”, on erittäin epätavallista koko tämän indeksin historiassa, mutta se osoittaa, että viestimien vapautta ei voi pitää itsestäänselvänä edes näköjään vankoissa demokratioissa.