Tapahtuipa eräänä päivänä Unkarin mediassa

5 helmikuun, 2019

Samalla, kun Unkarin Tiedeakatemian kohtaloa on mediakuplassani kauhisteltu, sen reunoilla on nähty surullisenhupaisa kohtaus. Aloitetaanpa suosikkipakinoitsijani Péter Konokin lastusta, joka sijoittuu (puolifiktiiviseen?) Neuvostoliiton historiaan:

Vuosi 1938. Aljoša kulkee Punaisella torilla, kun äkkiä ilmestyy jostain kuorma-auto, lavalla joukko väkeä, nämä vilkuttavat, heiluttavat kaulaliinojaan, huutavat: ”Alas Stalin! Kuolema tyrannille! Alas diktatuuri!!!”

Aljoša juoksee perään: Odottakaa, minäkin tulen!

Hän tavoittaa kuorma-auton, ojentaa kätensä, lavalla seisojat vetävät hänet ylös. Aljoša on riemusta suunniltaan: Nyt riittää sorto! Eläköön vapaus!!! Sitten hän kääntyy toisten puoleen: Entä nyt? Minne nyt mennään?

Toiset katsovat häntä hämmentyneinä. Miten niin minne? Mitä sinä oikein ajattelit? Meitä viedään Lubjankan kellareihin teloitettavaksi…

En ymmärrä, miksi tämä tuli mieleeni, kun ajattelin István Vargaa, Fidesz-puolueen (nyttemmin entistä) mediayhtiön kuraattoria. Eihän häntä selvästikään olla ampumassa.

Niin, István Varga. Fidesz-puolueen tukipylväs, kunnon kristillis-konservatiivinen herrasmies, joka syksyllä 2012 parlamentissa käydyssä käsittämättömässä perheväkivaltakeskustelussa kunnostautui toteamalla, että jos naiset palaisivat kotiin ja synnyttäisivät kaksi-kolme, mieluummin neljä-viisi lasta, niin heitä kunnioitettaisiin eikä perheväkivallasta olisi puhettakaan. (Muistelen myöhemmin jostain kuulleeni, että Varga itse oli ottanut – pikkukaupungissa jonkin verran juoruja nostattaneen – eron vaimostaan ja lastensa äidistä ja vaihtanut nuorempaan.) Pakko tähän on vielä kerran laittaa jo silloisessa kirjoituksessani julkaisemani meemi:

varga.jpg

”En minä halunnut lyödä. Se ei vain synnyttänyt tarpeeksi lapsia.”

Sittemmin Varga oli esillä tässäkin blogissa, kun historiantutkija Bálint Hómanin patsashankkeesta keskusteltiin vuonna 2015. Hóman, jonka rehabilitointia Varga oli ollut puuhaamassa, oli Horthyn Unkarin merkittävimpiä historioitsijoita, todellakin ansioitunut tiedemies, mutta myös sivistynyt herrasmies-antisemitisti, joka sympatisoi natsi-Saksaa, vaati juutalaislakien tiukentamista ja osallistui myös poliittisena vaikuttajana siihen juutalaisten syrjinnän institutionalisoimiseen, jolla rakennettiin tietä Unkarin holokaustille.

Ja äskettäin Varga pääsi tärkeään asemaan, kun Unkarin mediakenttää jälleen kerran järjesteltiin uudelleen. Aiemmin vallanpitäjien lähipiirien mediaoligarkeille kuuluneita lehtiä, radio- ja tv-asemia siirtyi uuden ”Keski-Euroopan lehdistö- ja mediasäätiön” (Közép-Európai Sajtó és Média Alapítvány, KESMA) hallintaan. Tähän uuteen mediamonopolikeskittymään kuuluvat muun muassa entinen äärioikeistohörhö-tv-kanava Echo TV, Viktor Orbánin entisen lähioligarkin Lajos Simicskan entinen (ja ns. Gecigaten jälkeen hallitusta kiivaasti kritisoinut) uutiskanava HírTV, hallituksen äänitorvena tunnettu sanomalehti Magyar Idők, useimmat paikallislehdet sekä ilmaisjakelulehti Lokál, merkittävä konservatiivisivusto mandiner.hu samoin kuin raivopopulistinen 888.hu, ynnä monet muut… Ihmisoikeusjärjestö TASZ on jo nostanut kanteen tämän johdosta: hallituksen valvonnassa oleva mediakeskittymä on sekä kilpailulainsäädännön että perustuslain vastainen, mutta valtion kilpailuvirasto GVH ei ole suostunut tutkimaan asiaa, koska uusi mediajätti on asetuksella määritelty ”kansakuntastrategian kannalta merkittäväksi”. Ja tämän KESMAn kuratorion johtoon siis nimitettiin István Varga, mies joka kykenee silmää räpäyttämättä vakuuttamaan, että Unkarin mediassa on näihin päiviin saakka vallinnut kohtuuton vinoutuma ”liberalismin” eduksi. Kunnes.

Eilen levisi Unkarin julkisuuteen video haastattelusta, jonka István Varga oli antanut paikalliselle (Békésin läänin) uutissivusto behir.hu:lle. Sen jälkipuoliskolla Varga innostui kritisoimaan hallituspuolueen lehdistöä ja myönsi jopa, että ”tasokkaita, sujuvakynäisiä toimittajia – ei pidä loukkaantua, aivan tyynesti voin sanoa tämän – löytyy paremminkin vastapuolelta”. Varga tunnusti lukevansa oppositiomielisiä lehtiä, sellaisia kuin kulttuurilehti Élet és Irodalom tai Magyar Narancs, ja kertoi jopa aloittavansa päivänsä vasemmistolaisella Népszava-lehdellä. Itse asiassa Unkariin tarvittaisiin hänen mielestään tasokas kansallis-konservatiivinen sanomalehti, jollaista ei tällä hetkellä ole olemassakaan. KESMAn tehtävistä hän lausui, että tarkoituksena olisi lopultakin saada aikaan laadukas, kristillis-kansallis-konservatiivinen lehdistö, jota seurattaisiin myös poliittisella vastapuolella – ettei kävisi niin kuin nyt, ”että luemme ennemmin [uutissivusto] Indexiä kuin Origoa”. (Uutissivusto Origon kohtalo on surullinen tarina: entisestä riippumattomasta uutisportaalista on tehty säälittävä propagandapapukaija.) Echo- ja HírTV-kanavista Varga puolestaan tuumi näin: Ei ole mukavaa koko ajan nähdä, että ”Unkarin yllä taivas on pilvetön”, kaikki on hyvin, kaikki ovat toimineet oikein ja hallitus on aina oikeassa.

Tässä Vargan valittelemassa tason laskussahan ei ole mitään yllättävää sille, joka on seurannut, mitä Unkarin mediassa on viime vuosien aikana tapahtunut. Yleisradioyhtiö MTVA:n sekä oligarkkiviestimien palveluksesta ovet paukkuen lähteneet toimittajat ovat kertoneet hyytäviä tarinoita sensuurista ja valtion propagandakeskuksesta valmiina toimitetuista teksteistä ja fraasipaketeista. (Äskettäinen tapaus Lomnici on tästä hyvä esimerkki: toimittaja oli ylhäältä käsin ohjeistettu panemaan haastateltavan suuhun tietty ilmaus.) Ei ole ihme, jos kaikki vähänkin kunnianhimoisemmat journalistit pakenevat päätä pahkaa. Mutta yhtä ilmeistä on, että tästäkään ei sovi puhua. Pari tuntia sen jälkeen, kun 444.hu-sivusto oli uutisoinut Vargan haastattelusta, Varga ilmoitti eroavansa tehtävästään KESMAn johdossa. Magyar Idők -sanomalehti uutisoi lyhyesti:

István Varga, Keski-Euroopan lehdistö- ja mediasäätiön kuratorion puheenjohtaja, jätti eilen eronpyyntönsä, jonka säätiön perustaja Gábor Liszkay hyväksyi. Varga jättää tehtävänsä sen jälkeen, kun on békéscsabalaiselle Behir.hu:lle antamassaan haastattelussa esittänyt totuudesta poikkeavia väitteitä konservatiivisen median tilasta.

Tähän loppuun ei voi kuin siteerata itseään Viktor Orbánia, joka taannoin Eurooppa-parlamentissa ns. Sargentinin paperista käydyssä keskustelussa puolusti hallituksensa toimintatapoja:

”Me emme koskaan alentuisi vaientamaan niitä, jotka eivät ole samaa mieltä kanssamme.”


Lisää pystejä pystyyn

1 joulukuun, 2015

Siltä varalta että ei jollekulle vielä olisi tullut selväksi, miten pontevasti Unkarin nykyinen hallitus pyrkii jälleenrakentamaan 1920-1930-lukujen Horthyn Unkarin myöhäisfeodalistista, kristillis-konservatiivista ja revansistista (= Suur-Unkaria takaisin itkevää) hengenmaisemaa, tässä taas yksi esimerkki.

Orbánin hallitus on viime vuosina palauttanut kansakunnan kaapin päälle erinäisiä lähihistorian hahmoja, jotka koko sosialismin ajan olivat ”fasisteina” pannassa. Transilvanianunkarilaiset kansallisromanttiset kirjailijat Albert Wass ja József Nyirő ovat tästä tunnetuimpia esimerkkejä. Wass, upseeri ja herrasmies, aristokraattisukujen vesa, ei vain taistellut toisessa maailmansodassa saksalaisten rinnalla vaan hänen väitettiin myös syyllistyneen Transilvaniassa juutalaisten siviilien tapattamiseen, mistä hänet sodan jälkeen tuomittiin poissaolevana kuolemaan. Wass oli kuitenkin pelastautunut länteen, lopulta Amerikkaan asti, missä hän kuoli 90-vuotiaana vuonna 1998. Wassin ihailijat kiistävät kiivaasti sekä sotarikokset että kaikki syytökset antisemitismistä; ainakin Wassin kuuluisaa kertomusta ”Rottien maanvaltaus” on kuitenkin jokseenkin mahdotonta lukea muuten kuin raivoisan juutalaisvastaisena allegoriana. 2000-luvulla Wassin mukaan on nimetty katuja ja pystytetty kymmeniä patsaita ympäri Unkaria. Fiksuimmat niistä osaavat puhua ja lausuvat pyynnöstä ohikulkijoille Wassin runoja.

József Nyirő, entinen katolinen pappi ja Transilvanian talonpoikien elämän tunteikas kuvaaja, on vähän hankalampi tapaus, koska hänen natsimielisyytensä on vielä ilmeisempää: hän toimi vuosina 1944-45 Unkarin ”nuoliristiläisten” (natsien) tynkäparlamentissa ja ihaili avoimesti Goebbelsiä. Nyirő kuoli maanpaossa Francon Espanjassa, ja hänen tuhkansa palauttamisesta kotomaan multiin syntyi muutama vuosi sitten pienoinen ulkopoliittinen konflikti Romanian ja Unkarin välille. Sekä Wass että Nyirő on nyttemmin otettu myös koulujen kirjallisuusoppimäärään, kriittisen älymystön marmatuksesta huolimatta.

Eivätkä kiistanalaiset rehabilitoitavat hahmot tähän lopu. Katolinen piispa Ottokár Prohászka ei ollut vain Unkarin katolisen kirkon merkittävimpiä teologis-yhteiskunnallisia ajattelijoita vaan myös raivoisa antisemitisti, jonka juutalaisvastaiset kirjoitukset väittämän mukaan inspiroivat myöhempiä vainoja (Prohászka kuoli jo 1927 eikä siis itse ollut suoranaisesti mukana Unkarin holokaustissa). Ja nyt on sitten vuorossa toinen omalla alallaan ansiokas mutta yhteiskunnallis-poliittisten mielipiteidensä takia hyvin ongelmallinen henkilö: historiantutkija Bálint Hóman, jolle Székesfehérvárissa puuhataan patsasta – aloite on yksityisten kansalaisten, mutta oikeusministeriö on jo myöntänyt patsaan pystyttämiseen 15 miljoonaa forinttia.

Bálint Hóman ei liene nykyään kansainvälisesti kovin tunnettu nimi ainakaan muualla kuin Unkarin historian tutkijoiden parissa. Hän syntyi 1885 pääkaupunkilaiseen älymystöperheeseen (isä oli klassisen filologian professori), opiskeli ja tutki Unkarin historiaa, toimi muun muassa Unkarin Kansallismuseon johtajana ja kirjoitti yhdessä Gyula Szekfűn kanssa Unkarin historian, joka pitkään oli tunnetuin ja tärkein alansa kansallisjärkäle, se perusteos, joka löytyi jokaisen sivistyneen unkarilaisen kirjahyllystä. Tiedemiehenä hänen ansionsa ovat kiistämättömät, ja ne tunnustettiin jo vuonna 1929 Unkarin Tiedeakatemian jäsenyydellä. Ongelmana onkin Hómanin poliittinen profiili.

Bálint Hóman toimi (enimmäkseen) opetus- ja uskontoasiain ministerinä useissa hallituksissa 1930-luvun alusta vuoteen 1942 ja edusti tinkimättömän saksalaismielistä linjaa. Samaan tapaan kuin piispa Prohászka hän puhui pontevasti köyhien unkarilaisten talonpoikaisnuorten tukemisen ja kouluttamisen puolesta, kehitti stipendi- ja tukijärjestelmiä. Opetuksen sisältöjä hän pyrki ohjaamaan entistä vankemmin kansallismielis-kristilliseen suuntaan. Tähän kristillis-kansallismieliseen kehikkoon taas Sentroopassa nimenomaisesti eivät sisälly juutalaiset. Hóman vaati juutalaislakien tiukentamista, siis syrjintälakien, jotka Unkarissa jo ennestään olivat Nürnbergin rotulakejakin tiukemmat. Kun ns. toinen juutalaislaki ei erikseen rajoittanut juutalaisten opiskelua oppikouluissa, Hóman opetusministerinä pani toimeen asianmukaiset järjestelyt, jopa siten, että niissä muutamissa oppikouluissa, joissa juutalaisia oli liian paljon numerus clausuksella rajoitettavaksi, heidät segregoitiin omille luokilleen. Historioitsija Mária M. Kovácsin mukaan Hóman oli ”avainhenkilö siinä prosessissa, jossa Unkarin yhteiskunta totutettiin siihen, että juutalaisia saa valtion siunauksella nöyryyttää ja vainota” – näin kirjoittaa index.hu-uutissivuston Hóman-kiistaa selostava artikkeli.

Niin kuin monet muutkin Horthyn Unkarin merkkimiehet, Hóman ei yksityishenkilönä ollut mikään murhanhimoinen raivonatsi vaan vain saksalaisen kulttuurin ihailija ja oikeistokonservatiivi, sivistynyt herrasmies-antisemitisti. ”Monet hänen parhaista ystävistään olivat juutalaisia”; hän ilmeisesti auttoi pelastamaan tutkijakollegansa Szekfűn juutalaisen puolison hengen, ja keskitysleirien joukkomurhia hän ei suostunut uskomaan todeksi saati että olisi semmoisesta raakuudesta tykännyt, jos olisi sitä joutunut näkemään. Hómanin aatemaailmassa vain juutalaiset eivät kerta kaikkiaan sopineet osaksi kristillistä Unkarin kansakuntaa, ja vaikutusvaltaisena poliitikkona hän pystyi myös ohjaamaan päätöksentekoa tämänsuuntaisesti. Sodan loppuvaiheissa hän pakeni Szálasin nuoliristiläishallituksen mukana länteen, joutui amerikkalaisten vangiksi, jotka palauttivat hänet Unkariin, missä kansantuomioistuin vuonna 1946 tuomitsi hänet sotarikollisena elinkautiseen vankeuteen. Unkarin Tiedeakatemia erotti hänet jäsenyydestään. Hóman kuoli terveys vankeuden murtamana jo 1951.

Kuten odottaa saattaa, viime vuosina on katsottu ajan koittaneen myös Hómanin maineenpalautukselle. Ja tietenkin hallituksen perustaman Veritas-historiantutkimusinstituutin edustajan mielestä Hóman on patsaansa ansainnut, koska hänen ansionsa kaikesta huolimatta painavat hänen toimintansa negatiivisia puolia enemmän. Keväällä Hómanin sotarikostuomio kumottiin oikeudessa, pitkällisen kamppailun päätteeksi, jonka yhtenä pääpuuhamiehenä oli ollut entinen Fidesz-kansanedustaja István ”Naiset kotiin ja synnyttämään siitä, niin ette saa turpiinne” Varga. Tuomion kumoamisen voi kyllä hyväksyä normaalilla eurooppalaisella oikeustajulla, sillä – vähän samaan tapaan kuin Suomen sodanjälkeiset sotasyyllisyystuomiot – tämä tuomio tietenkin oli edustanut aikansa reaalisosialistista oikeusfilosofiaa, jolle Neuvostoliiton vastaisten tekojen jälkikäteinen kriminalisoiminen ei ollut mikään ongelma. Mutta eri asia on, pitäisikö Hómanille palauttaa Unkarin tiedeakatemian jäsenyys – toisin sanoen, katsotaanko tiedeakatemian jäsenyyden merkitsevän paitsi tieteellisiä ansioita myös jonkinlaista moraalis-yhteiskunnallista esikuvallisuutta, asemaa kansakunnan kaapin päällä. Ja edelleen aivan oma kysymyksensä on, pitäisikö Hómanille pystyttää patsas.

homanjo_custom_606x601

Magyar Narancs -sivuston kuvassa patsaan luonnos on sijoitettu suunnitellulle paikalleen Székesfehérvárin kaupunginkirjaston arkadien alle. Hóman on kuvattu ikäpolvensa isänmaallisten herrojen juhla-asussa (díszmagyar), 1800-luvun kansallisromantiikan luomuksessa, johon kuuluu miekka, sulkahattu, viitta ja runsaasti kultapunoksia ja kaluunoita.

Székesfehérváriin joulukuun 29:ntenä, Hómanin syntymän 130:ntenä vuosipäivänä pystytettäväksi suunniteltu patsas on jo kohdannut tiukkaa vastarintaa. Paheksuntansa ovat ilmaisseet erinäiset älymystön ja eri taiteenlajien sekä median edustajat, Yhdysvaltain suurlähettiläs Colleen ”Kauniit ja rohkeat” Bell, joka lyhyen kuherruskuukauden jälkeen näyttää muutenkin aktivoituneen (tai tulleen aktivoiduksi) arvostelemaan isäntämaansa meininkejä, sekä Unkarin suurin juutalainen uskonyhteisö Mazsihisz. Viime viikonloppuna kansalaisaktivistit tempaisivat. Magyar Narancs -sivuston mukaan ryhmä Eleven Emlékmű (‘Elävä muistomerkki’) pystytti patsaan suunnitellulle paikalle oman vaihtoehtomuistomerkkinsä, installaation, jonka telineessä oli nähtävillä suunnitellun patsaan siluettikuvan lisäksi valokuvia ja aikalaisdokumentteja. Rakennelman ympärille sijoiteltiin kiviä ja kynttilöitä, samaan tapaan kuin kansalaiset ovat tehneet Budapestissa rakentaessaan kiistellyn saksalaismiehityksen muistomerkin ympärille omaa vaihtoehtoista muistoesinekenttäänsä. Sen edessä kaksi vastatusten asetettua tuolia symboloi kipeästi kaivattavaa vapaata kansalaiskeskustelua.

homan2

Kuva Magyar Narancsin jutusta, alun perin: Csaba Nemes, Facebook

Kun viime viikkoina olen tullut paljon miettineeksi Suomen viimeaikaisia poliittisia kehityksiä, olen monesti hakenut huoliini lohtua vertaamalla Suomea Unkariin: moni asia on sentään meillä vielä paremmin. Ja on ollut jo suuren osan 1900-luvusta. Paitsi että meiltä jäi omakohtaisesti kokematta sodanjälkeinen stalinismi ja reaalisosialismi kovemmissa ja pehmommissa muodoissaan, jo sitä ennen Suomen päättäjät olivat jotenkin onnistuneet pitämään selvemmän hajuraon Natsi-Saksaan (joka myös ennen talvisotaa kaikessa rauhassa jätti meidät Neuvostoliiton etupiiriin). Meillä ei ollut sentrooppalaisen antisemitismin vahvaa perinnettä (eipä tietenkään voinutkaan olla, kun aikaisemman tiukan maahanmuuttopolitiikan ”ansiosta” suurin osa kansasta tunsi juutalaiset vain raamatunhistoriasta), meillä ei säädetty syrjintälakeja saati tahallaan tapatettu omia kansalaisia. Eivätkä siksi myöskään monet periaatteessa hyväätarkoittavat ja kiltit kamarioppineet päätyneet joukkomurhien taustavoimiksi.

En ole historiantutkija enkä näiden asioiden asiantuntija, enkä rupea spekuloimaan, miten lähellä tämmöinen olisi ollut. Mutta jos Suomen olisi käynyt kuten Unkarin, sopii miettiä, mitä osaa siinä olisivat voineet esittää monet aikansa sivistyneet kansallismieliset ja konservatiiviset suomalaiset herrasmiehet, poliitikot, taiteilijat ja tieteilijät. Ihmiset, jotka 1930-luvulla itsestäänselvästi ja aivan oikeutetusti arvostivat Saksaa Euroopan johtavana kulttuurivaltiona ja siksi sulkivat silmänsä niiltä ihmisoikeuksien loukkauksilta, joita Hitlerin Kolmannessa valtakunnassa tapahtui yllin kyllin jo ennen tuhoamisleirien käynnistymistä. Ihmiset, jotka – edelleenkin tietyssä mielessä oikeutetusti – antoivat arvoa Suomen ja Saksan vanhoille kulttuurisuhteille ja ”kohtalonyhteydelle”. Ihmiset, joiden ”parhaista ystävistä monet” jne., jotka ”eivät olleet natseja mutta…”. Sodanjälkeisessä Neuvosto-Suomessa Yrjö Kilpisen yksinlaulut ja V. A. Koskenniemen runot olisivat varmasti olleet pannassa, ja Maila Talviota olisivat vasta viime aikoina ennakkoluulottomimmat naiskirjallisuudentutkijat ruvenneet kaivamaan unohduksesta. Mihin kaikkeen suomalaiset kulttuurihenkilöt olisivat voineet joutua tai mennä mukaan, jos paha paikka olisi tullut, ja kenen kaikkien maineenpalautuksesta ja patsashankkeista mahdettaisiin nyt käydä veristä poliittista vääntöä?


Naisen paikka

11 syyskuun, 2012

Ja taas kärähtivät Santran hermot.

Suomalaisena naisena Sentroopassa toki huomaa yhtä ja toista. Meillä Suomessahan viimeistään 1970- ja 1980-lukujen mittaan käyty tasa-arvotaistelu ajoi naisten syrjinnän ja naisvihan paljolti peiton alle ja piiloon. Kukaan julkinen vallankäyttäjä ei ikinä kehtaisi sanoa pitävänsä naisia jotenkin vähempiarvoisina, vähempiälyisinä tai huonommin soveltuvina muuhun kuin huolto- ja hoivatyöhön – vaikka jotkut ehkä niin ajattelevatkin. Naisille ei avata ovia eikä niitä suudella kädelle, mutta eipä toisaalta ”feminismi” ole enää kirosana eikä naispresidentti mikään erityisen taivastelun aihe. Tietenkin piilosyrjintää ja naisvihaisia asenteita on edelleenkin (koko kulttuurissa, sekä miesten että naisten mielissä!), mutta säännöllisin väliajoin mediassa leimahtavista järjettömistä kotiäidit vastaan uraäidit -kissatappeluista huolimatta naistenkin kai ajatellaan aikuisina ihmisinä tekevän omat uravalintansa ja elättävän itsensä… niinhän vaikka?

”Jos tuot kyllin rahaa minulle, niin laitan ruokaa sinulle.” Unkarilainen seinävaate (www.podiblog.hu)

Itävallassa tämä samainen muutosprosessi on ehkä tapahtunut hieman myöhemmin kuin Suomessa, mutta tapahtunut se kuitenkin on. Tietenkin vanhan maailman jäänteitä on paljon enemmän, alkaen vaikkapa koulujärjestelmästä, joka ainakin omien kokemusteni mukaan yhä toimii ikään kuin jokaisella lapsella olisi kotona kotiäiti, joka pakkaa eväät ja odottaa koulusta palaavaa lastaan lämpimän aterian kanssa, joka tulee vapaaehtoisena avustamaan pienten koululaisten puistoretkelle – tai kuulustelee oppikoululaisten läksyt ja tarvittaessa opettaa ne asiat, jotka tunnilla jäivät epäselviksi. Muutamankin kerran olen saanut kuulla taivastelun: ”Teillä on kolme lasta ja olette töissä!”

Mutta: Itävallassa on myös yleisesti tunnustettu sukupuolten tasa-arvon tärkeys (vaikka se täälläkin monesti jää suun tunnustukseksi), poliittisesta korrektiudesta pidetään tiukasti kiinni esimerkiksi kielenkäytössä (voi että ihailen niitä itävaltalaispoliitikkoja, jotka väsymättä jaksavat puhutella ”kaikkia itävallattaria ja itävaltalaisia” tai kiittää ”kaikkia äänestäjättäriään ja äänestäjiään”), ja perinteisistä sukupuolirooleista ovat muistuttamassa vain muutamat dinosaurukset. (Taannoin hyvässä Amstettenin kaupungissa, joka muutenkin on viime vuosina saanut ikävää julkisuutta, oikeistopopulistisen FPÖ:n kaupunginvaltuutettu Brigitte Kashofer vaati kaupungin tukea naisten turvakodille lopetettavaksi, koska tällaiset laitokset hänen mielestään ”ovat paljolti syynä avioliittojen ja parisuhteiden hajoamiseen”. Tästä nousi kautta maan melkoinen haloo.)

Mitä sitten Unkarissa? Siellä järjestettiin äskettäin kansalaisaloite, jolla vaadittiin parannusta tämänhetkiseen lainsäädäntöön. Tutkimusten mukaan puolisonsa mukiloimat naiset lähtevät hakemaan apua vasta kolmannenkymmenennenviidennen lyönnin jälkeen, jos silloinkaan, ja Unkarissa noin 70 naista vuodessa kuolee kumppaninsa tai ex-kumppaninsa käden kautta. Pálma Halász -niminen kahden lapsen äiti keräsi toistasataatuhatta allekirjoitusta vaatimaan, että perheväkivallasta tehtäisiin oma rikoskategoriansa, josta säädettäisiin oma lakinsa – tähän asti tilanne on ilmeisesti ollut se, että ”kun ei ole lakia, ei ole rikostakaan”, eli tämänhetkinen lainsäädäntö ei riitä kattamaan kaikkia perhe- ja parisuhdeväkivallan muotoja. Feminististen ja edistysmielisten medioiden närkästykseksi asia kyllä otettiin parlamentissa käsittelyyn, mutta yömyöhällä, useimpien edustajien jo lähdettyä kotiinsa ja loppujenkin näköjään vietyä aivonsa narikkaan. Tänään verkko on lainehtinut valittuja otteita aloitekeskustelusta. Suomennan tähän muutamia hohtavimpia helmiä Kettős Mérce -blogista:

”Itsensä toteuttamisen ja emansipaation ohessa naiset unohtavat synnyttää lapsia. Jos haluatte, että vielä viiden-kuudenkymmenen vuoden päästä on olemassa unkarilaisia… kunhan kukin on synnyttänyt ne pari-kolme-neljä lastaan, menköön sitten itseään toteuttamaan ja emansipoitumaan.” (István Varga, Fidesz)

”Nuorten naisten tärkein kutsumus on lasten synnyttäminen.” (István Varga, Fidesz)

”Naisetkin kiristävät miehiä lasten avulla, tämä on kaksipiippuinen juttu.” (tuntematon kristillisdemokraatti)

”Ehkä äitien pitäisi palata kasvattamaan lapsia, synnyttää kaksi-kolme tai mieluiten neljä-viisi lasta, ja sitten siinä olisi mieltä, että kunnioitettaisiin toista enemmän, eikä perheväkivallasta olisi puhettakaan.” (István Varga, Fidesz)

”Jos antaisimme tilaa tälle kansalaisaloitteelle, silloin perheensisäinen ja perheen ulkoinen, erilainen väkivalta niputettaisiin yhteen, mikä ei ole tarkoituksenmukaista.” (tuntematon fideszläinen)

”Näyttäkääpä esimerkkiä normaalista perheestä, ja sen jälkeen voivat naiset sitten päästä oikeuksiinsa… ” (Ottó Karvalics, kristillisdemokraatit)

”Emansipaatioliikkeet ovat aina ampuneet yli, tasa-arvon kaipuusta heilahdetaan miesvihan puolelle.” (István Szávay, Jobbik)

Kuten näkyy, keskustelussa erityisesti kunnostautui valtapuolue Fideksen kansanedustaja István Varga. Mies onkin jo saanut oman kuvallisen ja erittäin viraalisen nettimeeminsä:

”En minä halunnut lyödä. Se ei vain synnyttänyt tarpeeksi lapsia.”

Jälleen kerran: en todellakaan kuvittele, että Unkarissa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa olisi välttämättä olennaisesti enemmän kuin naapurimaissa tai Euroopassa yleensäkään. Suomessakin kuolee parisuhdeväkivallan uhrina ainakin parikymmentä naista vuodessa. Ja melkein minkä hyvänsä suomalaisenkin nettiuutisen kommenttiketjusta näkee heti, että meilläkin uljaita on urhoja, joiden mielestä perheväkivalta on telaketjufeministien vouhotusta tai muuten vain naisten omaa syytä – kun muija tarpeeksi säksättää, niin on aivan ymmärrettävää jos mies ei jaksa kuunnella vaan tirvaisee… Mutta en kerta kaikkiaan osaa kuvitella, että Suomessa perheväkivallasta käyty eduskuntakeskustelu heti paikalla luiskahtaisi siihen, että naisten kuuluu pysyä kotona lapsia synnyttämässä ja hoitamassa, saati että väestön vanheneminen ja hupeneminen on naisten emansipaation syytä (eikä esimerkiksi sen, ettei yhteiskunta tarpeeksi tue lapsiperheitä ja työssäkäyviä vanhempia).

Ja toisaalta. Mitä enemmän tällaisia Unkarin uutisia luen, sen enemmän arvostan fiksuja unkarilaisia ystäviäni ja kollegojani. Maassa, joka on rämpinyt ensin vuosisatojen ajan feodalismin ja sitten vuosikymmenten ajan reaalisosialismin ikeen alla, jota on ainakin sadan viime vuoden ajan kohtalo koko ajan paiskannut toinen toistaan onnettomammilla johtajilla, samalla kun taitavat, yritteliäät ja luovat ihmiset ovat sankoin joukoin paenneet inhimillisempiä oloja etsimään, on edelleenkin uskomaton määrä älyä, huumorintajua ja lahjakkuutta. Tämän päivän olen synkästi hihitellen lukenut Internetistä aina vain hyytävämpiä ja henkevämpiä kommentteja öiseen parlamenttikeskusteluun sekä seurannut spontaanin flashmobin valmistelua – valitettavasti en pääse kuudeksi Kossuth térille Budapestiin, vaikka mieleni tekisi.

Tämä postaus sopiikin lopettaa fiksun nuoren unkarilaismiehen, Bálint Sósin ohjaamaan ja Cannesin Young Directors Awards -kisassa tänä vuonna kolmanneksi sijoittuneeseen, viiltävän tyylikkääseen tietoiskuun, englanninkielisin tekstein. ”Kotitapaturmia”, olkaa hyvät!