Enpä olekaan aikoihin kirjoitellut Itävallan asioista. Nyt oli lopultakin pakko käydä aiheeseen kiinni, kun tarjoutui sopivan kepeä lähtökohta eli tunnettu hupiohjelma, vieläpä saksalainen. TV-juontaja ja satiirinen ajankohtaiskommentaattori Jan Böhmermann vetää ZDF-televisiokanavalla show-ohjelmaa ZDF Magazin Royale, jonka tämän kevätsesongin viimeinen ohjelma keskittyi Itävaltaan ja liittokansleri Sebastian Kurziin. Ja tästä on hyvä lähteä käsittelemään koko Kurzin ympärillä pyörivää härdelliä, joka Suomen mediassa on aivan viime aikoihin asti saanut hyvin vähän huomiota osakseen.
Böhmermannin shown vastaanottoon Itävallassa vaikuttaa tietenkin myös itävaltalaisten vähän jännitteinen suhde Saksaan. Sitä voi paljolti verrata niihin pikkuvelikomplekseihin, joita suomalaisilla on Ruotsin suuntaan. Isompi, itsevarmempi ja maailmalla paremmin tunnettu naapuri on malli ja esikuva tai kitkerään itseruoskintaan kannustava vertailukohta (”onko tätä jo kokeiltu Saksassa?”, ”Saksassa tämmöinen ei tulisi kuuloonkaan”), vanha tuttu kumppani, johon yhdistää voimakas kaksisuuntainen muuttoliike, ja se ”rakas vihollinen”, jonka voittaminen joissain urheilukisoissa maistuu makeammalta kuin mikään muu.
Saksalaisen show-orkesterin esittämä rytmipopahtava versio Itävallan kansallislaulusta varmasti hermostutti monia itävaltalaisia katsojia, ja saksalaisten yritykset matkia itävaltalaista aksenttia ärsyttivät. Ja heti shown aluksi iskettiin suoraan kipupisteeseen, kun Böhmermann muistutti, että Itävalta on ”lahjoittanut meille Hitlerin ja valitettavasti myös Mozart-kuulan”. Siitä huolimatta omassa itävaltalaisessa somekuplassani on näkynyt lähinnä kitkeriä kommentteja tyyliin ”tämä on niin totta, että se ei ole enää edes hauskaa”, tai ”pitikö tämän muka paljastaa jotain, mitä meillä ei olisi jo tiedetty?”
Aluksihan oli ukkoutuvan ja mummoutuvan porvarillisen kansanpuolueen (ÖVP) lähes ainoa tulevaisuudentoivo, ”Prinssi Rautasydän”, niin kuin häntä joku kriittinen toimittaja nimitti, unelmavävyn oloinen söpö nuori mies, jolla oli tukka aina hyvin ja solmio suorassa, jonka yksityiselämästä ei julkisuudessa tiedetty mitään noloa tai raskauttavaa (eikä paljon mitään muutakaan) ja jonka suusta tuli vain huolellisesti punnittua puhetta. ÖVP oli vuorotellen tai yhdessä sosiaalidemokraattien (SPÖ) kanssa hallinnut Itävaltaa lähes koko sodanjälkeisen ajan, mutta vuoden 2016 liittopresidentinvaalien yhteydessä ilmeni, että kummaltakin vanhalta valtapuolueelta puuttui karismaattisia keulahahmoja ja kyky vakuuttaa etenkin nuoremmat äänestäjät siitä, että nämä puolueet voisivat tarjota jotain muutakin kuin mukavia jäsenkirjapestejä joillekin valituille vanheneville järjestöjyrille.
Jos oikein ilkeä haluaisi olla, niin muistelisi nollalukua, jolloin oikeistopopulistisen FPÖ:n silloinen nouseva tähti HC Strache oli – niin kuin jossain lukemassani lehtijutussa muuan opettaja hieman järkyttyneenä kertoi teini-ikäisen oppilaansa todenneen – ”ainoa puoluejohtaja, joka ei ole vanha ja ruma”. Kymmenen vuotta myöhemmin entinen timmi diskosankari Strache oli alkanut uutterasta treenaamisesta huolimatta hieman rupsahtaa ja jopa käyttää julkisuudessa mustasankaisia kekkos-silmälaseja. Ja kuinka ollakaan, FPÖ syrjäytyi gallupien huipulta samalla kun nuori komea Sebastian Kurz, neljä vuotta varhemmin Itävallan kaikkien aikojen nuorimmaksi ulkoministeriksi nimitetty ihmepoika, singahti vuonna 2017 ÖVP:n johtoon, ja puolueen kannatuskäyrät pomppasivat nousuun.
Kurzin voitolla oli hintansa, ja siitä lähtee liikkeelle Böhmermannin satiirinen show. Uusi johtaja halusi panna puolueen imagon uusiksi, luvaten populistisesti muutosta ja uutta meininkiä (mitä tarkkaan ottaen, oli vähän epäselvempi juttu). Parlamenttivaaleihin lähti ÖVP:n puolesta ja sijasta uusi vaaliviritelmä Liste Kurz, ja konservatiivien vanha tunnusväri vaihtui mustasta turkoosiin, ”siihen coolimpaan siniseen”. Sininen on puolestaan FPÖ:n tunnusväri, ja monien arvostelijoiden mielestä Kurz onkin tarjonnut kansalle pohjimmiltaan sitä samaa oikeistopopulismia (rajat kiinni, oma kansa ensin, ei hyysätä laiskoja meidän ahkerien kunnon ihmisten rahoilla…) mutta vähän coolimmassa ja vähemmän juntissa paketissa, ilman kaappinatsirasitteita ja väkivaltaista, avorasistista kaljatelttaöyhötystä. Ja ilman noloja skandaaleja – viime aikoihin saakka.
Böhmermannin showssa saadaan seurata, miten Kurzin Itävallassa kaikki muuttuu vähitellen turkoosiksi, sekä Itävallan lipun punaiset raidat että koko studion sisustus, Böhmermannin solmiota ja pukua myöten. Loppukohtauksessa Böhmermannin turkoosi siviilipuku sitten on vaihtunut jonkinlaiseen fantasiadiktaattorin univormuun, ja hän kutsuu koko studion väen ympärilleen rukoilemaan Sebastian Kurzin ja Itävallan puolesta. Todellakin rukoilemaan. Tämä on viittaus hieman hämmennystä ja ikävääkin huomiota herättäneeseen kohtaukseen kesältä 2019, jolloin Kurz oli vieraillut Wienin Stadthallessa australialaisen herätyssaarnaajan Ben Fitzgeraldin vetämässä Awakening Austria -tapahtumassa ja Fitzgerald oli koko kansan edessä rukoillut Kurzin puolesta. (Kunnon eurooppalaisena konservatiivina Kurz muistaa vakuuttaa arvostavansa kristinuskon kulttuuriperinteitä, mutta mitään omakohtaista uskonnollisuutta hän ei kai ole koskaan tuonut esille. Monet Kurzin arvostelijat ovat syyttäneet häntä nimenomaan ÖVP:n kristillis-sosiaalisen perinteen eli yhteiskunnan vähempiosaisista kannetun vastuun unohtamisesta.)
Rukouskohtaus on kai tarkoitettu huumoriksi tai ”satiiriksi”, mutta se ei ihmeemmin naurata. Sitä ennen nimittäin Böhmermann on luonut kuvan siitä, miten Kurzin Itävalta on muuttumassa jonkinlaiseksi diktatuuriksi. Kurz on, näin Böhmermann väittää, saanut tai saamassa hallintaansa neljä avaintekijää: hallituksen (pienempi koalitiokumppani vihreät ei ole pystynyt kunnolla profiloitumaan), parlamentin, median ja jopa oikeuslaitoksen. Ehkä tässä on runsaasti tyyliin kuuluvaa liioittelua, mutta selvää on, että oikeusvaltion rakenteiden kestävyyttä on Itävallassa viime aikoina koeteltu.
Lähtölaukauksena toimi parin vuoden takainen Ibiza-juttu. Muistatte ehkä: Kurzin ÖVP:n silloisen hallituskumppanipuolueen FPÖ:n johtaja ja varaliittokansleri HC Strache käräytettiin ibizalaisessa huvilassa salaa kuvatulla videolla. Saksalaiselle lehdelle vuodetuissa videonauhoitteissa Strache, erilaisten aikuisvirvokkeiden sekä illan emännän, venäläisen oligarkin sukulaistyttönä esiintyvän naishenkilön viehätysvoiman innostamana, paljasti olevansa valmis ja suorastaan innokas kehittelemään rikollisia korruptiodiilejä. Strachen puheista löytyi viitteitä myös siihen, että epäilyttäviä yhteyksiä maksukykyisiin talouselämän toimijoihin, etenkin peliautomaattifirma Novomaticiin, voisi olla muillakin puolueilla.
Ibiza-videoiden julkistamiseen kaatui kesällä 2019 Itävallan turkoosi-sininen hallitus ja katkesi HC Strachen poliittinen ura. Pian sen jälkeen paljastui, että skandaalin puhjettua muuan väärällä nimellä esiintynyt, silmin nähden hermostunut mies oli tuonut alan liikkeeseen hävitettäväksi useita tietokoneen tai tulostimen kiintolevyjä – ja että levyt ilmeisesti juonsivat juurensa ÖVP:n puoluetoimistoon, hallitukseen tai liittokanslerinvirastoon. Tuhottujen levyjen valonarka sisältö (saati sen mahdollinen yhteys Ibiza-skandaalin esille nostamiin laajempiin korruptioepäilyihin) ei koskaan selvinnyt, mutta juttua ovat selvitelleet sekä viranomaiset että parlamentin tutkintalautakunta, ja loputtoman väännön aiheena on ollut etenkin se, kuka milloinkin on mitäkin sanonut ja kuka mahdollisesti valehdellut. Viimeksi maaliskuussa parlamentin oppositiopuolueiden vetämässä tutkinnassa kävi ilmi, että jotkut liittokanslerinviraston työntekijät eivät olleet vastanneet totuudenmukaisesti valtion korruptiosyyttäjäelimen (Wirtschafts- und Korruptionsstaatsanwaltschaft, WKStA) esittämiin kysymyksiin…
Samaan aikaan on ilmennyt, että – kuten meillä Suomen Kuvalehti huhtikuussa kertoi – vanhojen jäykkien rakenteiden tuulettajana itsensä kansalle markkinoinut Kurz näyttää olleen osa melkoisen vastenmielistä korruptioverkostoa. Erityisesti viime aikoina on julkisuudessa mässäilty Kurzin ja hänen vanhan kaverinsa ja uskottunsa Thomas Schmidin välisellä kuviolla. Schmid junailtiin valtion yritysomistuksia hoitelevan holding-yhtiön ÖBAGin johtoon ilman asianmukaista pätevyyttä tai kokemusta. Kun tätä kuviota lopulta ryhdyttiin selvittelemään, tutkijat löysivät Schmidin kännykästä – paitsi 1500, hm, pippelikuvaa, kuten julkisuudessa on kerrottu – myös tämäntapaisia tekstiviestikeskusteluja. Schmid oli huolissaan siitä, että hänen asemansa ÖBAGissa olisi pelkkä koristenimike vailla todellista valtaa. Kurz rauhoitteli:
– Saat kyllä kaiken mitä haluat. 😘😘😘
– olen niin onnellinen :–))) Rakastan omaa kansleriani 😀😀👍👍💪💪
Böhmermannin satiirishown julkistuksen jälkeenkin on tapahtunut kaikenlaista. Uusimman skandaalin ytimessä on nyt Kurzin yksi ainoa sana: Nein. Parlamentin tutkinnassa oikeistoliberaalin (“nuoritävaltalaisen”) NEOS-puolueen Helmut Brandstätter oli esittänyt Kurzille selvän kysymyksen ja saanut siihen ensin selvän vastauksen:
– Ennen sitä hetkeä, jona hän [Schmid] sanoi teille: “Minä haluaisin hakea tuota avoimeksi julistettua paikkaa [ÖBAGin johdossa]!”, oliko teillä koskaan ollut hänen kanssaan puhetta siitä, että hän voisi saada tuon paikan?
– Ei, oli yleisessä tiedossa, että se periaatteessa kiinnostaa häntä, ja niin se varmaan myös oli, että aina toisinaan tuli puheeksi, että hän voisi olla mahdollisesti pätevä ehdokas.
Ilmeisesti Kurz oli yrittänyt jälkikäteen kiistää puheitaan ja siivota kohtalokasta ei-sanaa pois pöytäkirjasta. Nyt sitten viilataan pykälää ja väännetään kättä siitä, onko Kurz tieten tahtoen valehdellut tutkintalautakunnalle väittäessään, että ÖBAGin johtajanpaikkaa ei valmiiksi petattu Schmidiä varten. Kohutekstarithan selvästi osoittavat, että Kurz ja Schmid olivat kehitelleet ÖBAG-kuviota keskenään. Jos näin on, liittokansleria vastaan voitaisiin nostaa syyte, ja seurauksena voisi olla jopa vankeustuomio – ja joka tapauksessa maineen menetys ja ero, jos asia todella näin pitkälle kehittyisi. Siihen on vielä matkaa. Entinen ÖVP:n johtaja, Kurzin edeltäjä Reinhold Mitterlehner kuitenkin katsoo Süddeutsche Zeitungille antamassaan haastattelussa (se on maksumuurin takana, joten viittaan tässä itävaltalaisen Kurier-lehden referaattiin), että Kurzin pitäisi vetäytyä syrjään tehtävistään kunnes tämä asia on selvitetty. Mitterlehneriäkin huolestuttaa demokratian ja oikeuslaitoksen arvostuksen rapautuminen, ja hänenkin mielestään Kurzin ÖVP on liiaksi rikkaiden asialla ja hukannut kristillis-sosiaalisen perintönsä.
Jännittävä puoli jutussa on, että tässä asiapolitiikka ja faktojen selvittäminen törmäävät imagopolitiikkaan. Totuushan on, että Postenschacher, virkojen sumpuloiminen omille kavereille tai puoluetovereille, on Itävallassa ollut suorastaan normaalia iät ajat, olivat vallassa sitten punaiset (demarit), mustat tai siniset. (Sanon vain taas kerran: feodalismi.) Kurzin turmioksi saattaisi koitua se, että hän aikoinaan nousi valtaan lupaamalla raikkaita tuulia ja loppua takahuoneissa suhmuroinnille. Jos hän nyt olisi heti aluksi suoraan sanonut, että ”minusta Schmid oli paras mies siihen hommaan joten hoidin asiat sen mukaisesti, siinä se ja pulinat pois”, ÖBAG-jutusta olisi voinut nousta paljon pienempi haloo. Kurz kuitenkin halusi pitää kiinni puhtoisesta imagostaan ja sortui hätävalheeseen, joka nyt uhkaa kostautua.
ORF:n uutistoimittajille Kurz ilmoitti taistelevansa edelleen. Tämä hyökkäys on hänen mielestään ”vastustajien” tai ”opposition” juonia, ja vastustajiin kuuluvat lisäksi media ja jopa oikeuslaitos. Der Standard -lehti näkee tässä perin pelottavan kehityksen. Siitä kirjoitetaan jo maailmallakin, siis ainakin Saksassa:
Kurzin kansainvälinen maine on saanut pahoja kolhuja. Se on tosin pulmista pienin. Isompi ongelma on se, että Itävallasta Unkariin ei ole pitkä matka. Eikä tässä tapauksessa maantieteellisessä mielessä.
Sentrooppa-Santra 