Viikonlopun sekalaiset

Tänään Unkarista pari tarinaa, jotka eivät nähdäkseni ole juuri ylittäneet uutiskynnystä Suomessa. Mutta sitä ennen hieman EU:n äskeisestä EU-huippukokouksesta, jossa Ukrainan Zelenskyin vierailu nostatti monenlaisia laineita. Kun Zelenskyi asteli aplodien saattelemana ryhmäpotrettirivistöön EU-maiden johtajien keskelle, huomio kiintyi leveiden hymyjen ja ihastuneiden katseiden keskellä jähmeän Orbánin synkkään ilmeeseen. Tai kuten Twitterissä huumoritili ”Le Chou News” muotoili: ”Viktor Orbán käskee avustajaansa oitis lähettämään Putinille tekstiviestin, että se valokuva yhdessä Zelenskyin kanssa ei merkitse yhtään mitään.”

Viktor Orban Asks His Assistant To Text Putin Immediately, Tell Him The Photo With Zelenskyy Doesn’t Mean Anything pic.twitter.com/Yajwc8ySZq

— Le Chou News (@LeChouNews) February 9, 2023

Mielenkiintoista on ollut myös katsella kuvia Orbánin ja Zelenskyin kättelystä. Ilmeet ovat molemmilla jäyhät, mutta kuvakulmat Unkarin valtamedian ja läntisten uutislähteiden sivuilla aika lailla erilaiset. 444.hu-sivuston koosteesta näkyy, miten Unkarin media on valinnut käyttöönsä kuvia, joissa Zelenskyi on pää kumarassa tai taempana ja pienemmän näköinen kuin jymäkkä Orbán. Euroopan neuvoston julkaisemassa kättelykuvassa taas Zelenskyi näyttää reippaalta ja dynaamiselta, Orbán hieman pöllähtäneeltä ja hämmentyneeltä.

Unkarin hallituksen äänitorvi Magyar Nemzet keskittyy jutussaan huippukokouksesta siteeraamaan pääministerin kanslian poliittisen johtajan Balázs Orbánin (ei tiettävästi sukua pääministerille) kommentteja. Olennaisinta on näköjään, että Unkari tukee Ukrainaa toimittamalla humanitaarista apua sekä osallistumalla EU-maiden yhteistoimiin Ukrainan valtion toiminnan auttamiseksi, mutta aseita ei toimiteta, vaikka Zelenskyin kerrotaan tätä nimenomaan Unkariltakin pyytäneen. ”Unkari voi olla kumppani vain rauhan rakentamisessa.” Tämänkin jutun ykkösaiheeksi kuitenkin nostetaan… (rummunpärinää)… maahanmuutto! Migraatiopaine on EU:n rajoilla kasvanut lähes vuoden 2015 mittoihin, ja yhä useammat EU-maat vastustavat ”laitonta maahanmuuttoa”.

Kaikkien näiden EU-kuvioiden ja EU:n ulkopuolisten ongelmien heijastumien rinnalla itäisessä Sentroopassa kytevät edelleen vanhat kaunat ja selvittämättömät konfliktit, joilla yhä lyödään poliittista mynttiä. Jälleen kerran siis muistoissamme Trianon, ah, nyyh, eli ensimmäisen maailmansodan voittajavaltioiden kostotoimi ja ”häpeärauha”, jolla entisestä Unkarin kuningaskunnasta irrotettiin kaksi kolmasosaa sen alueista. Näin sekä tyydytettiin entisten sorrettujen slaavi- ja romanialaisvähemmistöjen kansallismieliset toiveet että luotiin uusia unkarilaisvähemmistöjä uusien vallanpitäjien potkittavaksi ja kylvettiin uuden kaunan siemenet. Jopa EU:n sisällä, jonka piti vähitellen siirtää nuo vanhojen valtionrajojen luomat ongelmat historiaan, ajatukset ”hyvityksistä” ja alueiden ”palauttamisista” kömpivät esiin heti, kun Ukrainan sota järkyttää turvatuiksi luultuja kuvioita.

Muutamia päiviä sitten (näin kertoo esim. Index-uutissivusto) Slovakian ulkoministeri Rastislav Káčer oli haastateltavana tv-ohjelmassa, jossa häneltä kysyttiin, voiko Unkarin politiikka kymmenen vuoden kuluessa vielä edetä siihen pisteeseen, että Unkari alkaa esittää aluevaatimuksia naapureilleen. Kysymyksen taustana olivat luultavasti myös ne ajatukset, joita Venäjän hyökkäys Ukrainaan on nostattanut Unkarissa, ei tosin virallisen Unkarin taholta virallisesti mutta tietyissä ääripiireissä yhä äänekkäämmin (ja kuten on nähty, Orbán ja Fidesz ovat viime vuosina taitavasti onnistuneet omimaan äärinationalistista agendaa itselleen ilman, että itse siihen virallisesti sitoutuisivat). Ukrainan Transkarpatia, alue, joka maailmansotien välisenä aikana muodosti Tšekkoslovakian itäisen hännänpään ja toisen maailmansodan jälkeen siirtyi osaksi silloista Neuvosto-Ukrainaa, kuului entiseen Unkarin kuningaskuntaan, ja siellä elää huomattava unkarilaisvähemmistö, jonka suhteet nykyisen Ukrainan kansallisuuspolitiikkaan eivät ole olleet ongelmia vailla. Nyt siis Unkarin poliittisen elämän äärilaidoilla ehdotellaan jopa avoimesti, että Putin valloitettuaan Ukrainan antaisi Transkarpatian Unkarille ”takaisin”.

Tältä taustalta ministeri Káčer siis totesi, että jos Putin olisi onnistunut Ukrainan-sotaretkessään, Unkari olisi jo esittänyt aluevaatimuksia Slovakialle (joka aikoinaan kuului kokonaisuudessaan Unkarin kuningaskuntaan ja jonka etelälaidalla elää suuri unkarilaisvähemmistö, jonka alueen ”palautttamista” on yritetty ennenkin) – ja siksikin on tärkeää, ettei Putin onnistu vastedeskään. Toisin sanoen: Unkarin naapurimaassa uskotaan, että Unkari on EU- ja Nato-kumppanuudesta huolimatta valmis vehkeilemään Putinin kanssa naapuriensa vahingoksi. Varsin rankkaa tekstiä, etenkin kun se tulee ministeritasolta ja asiantuntevan, kokeneen poliitikon suusta; ankarana Orbán-systeemin kriitikkona tunnettu Káčer on toiminut aikoinaan viisi vuotta suurlähettiläänä Unkarissa. Slovakiassakin Káčerin lausahduksesta nousi kohu, ja Unkarissa Slovakian suurlähettiläs kutsuttiin ulkoministeriöön puhutteluun.

***

Mutta siirrytäänpä aivan toisiin asioihin. Katolisen kirkon piirissä tapahtuvasta lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä on viime vuosikymmenten ja vuosien aikana noussut skandaaleja eri puolilla läntistä maailmaa. Näitä ikäviä juttuja on nähty monenlaisissa kuvioissa, missä aikuiset pääsevät käyttämään valtaa lapsiin ja nuoriin, opettajina, kasvattajina tai valmentajina. Katolisessa kirkossa tätä luultavasti on pahentanut sekä selibaatti, jonka voisi kuvitella vetävän alalle ihmisiä, joilla on ongelmia oman seksuaalisuutensa kanssa, että mahtavan ylikansallisen organisaation salailukulttuuri. Kirkko on suojellut omiaan ja samalla kasvojaan. Länsimaissa nämä kulissit ovat sitten viime aikoina usein näyttävästi kaatuneet, ja Vatikaania myöten on jouduttu tekemään kipeitä tunnustuksia ja lupaamaan hyvityksiä ja vastedes selkeämpää ja avoimempaa kurinpitoa. Unkarissa sitä vastoin näitä tapauksia on puitu julkisuudessa paljon vähemmän, ja Unkarin katolisen kirkon piispat ovat viime aikoihin saakka jopa yrittäneet kiistää koko ongelman Unkarin osalta.

Pari vuotta sitten kirjoiteltiin tapaus A:sta, joka nyttemmin on tullut julkisuuteen koko nimellään: Attila Pető. Alaikäisenä papin hyväksikäyttämäksi joutunut Pető yritti täysi-ikäiseksi tultuaan vuosien ajan saada katolista kirkkoa ja esimiesvastuussa olleita piispoja tunnustamaan väärinkäytökset ja pyytämään julkisesti anteeksi. Hän soitteli parillekin piispalle useaan otteeseen (puheluihin ei koskaan vastattu) ja lähetteli tekstiviestejä, ilmestyi lopulta kirkkoonkin, jossa kardinaali Erdő oli toimittamassa messua. Erityisen törkeäksi ja väkivaltaiseksi tulkittiin seuranneessa poliisitutkinnassa se, että Pető oli kerran kiivastuksissaan potkaissut apulaispiispan asunnon ovea… Sillä poliisitutkinta tästä seurasi, Pető vietiin raudoissa putkaan (ihan totta), ja nyt hänet on virallisesti tuomittu vainoamisesta. Tosin lievimpään mahdolliseen rangaistukseen eli viralliseen nuhteluun. Tällä välin ilmeisesti kirkkokin on tajunnut, että rikosilmoituksen tekeminen Petőn toiminnasta ei ollut fiksu ratkaisu, ja arkkipiispan edustaja on virallisesti pahoitellut tapahtunutta ja pyytänyt oikeusistuinta jättämään Petőn tuomitsematta.

Asia ei kuitenkaan ole tällä loppuun käsitelty. András Hodász, katolinen somevaikuttaja, joka isännöi YouTubessa suosittua Papifrankó (‘Papin suorat sanat’) -kanavaa, itsensä oikeistokonservatiiviksi määrittelevä mutta kuitenkin Orbánin järjestelmää monissa kohdin kritisoiva Budapestin Angyalföldin seurakunnan kirkkoherra, erosi viime syksynä papin virastaan ilmeisesti henkilökohtaisen kutsumuskriisin jälkeen. Nyt hän julkaisi kristillisellä Szemlélek-sivustolla pitkän henkilökohtaisen tilityksen, joka noteerattiin myös riippumattomassa mediassa. Käännän siitä katkelmia, joihin tämä blogahdus on hyvä lopettaa:

Kuten tiedetään, Attila oli Unkarin ensimmäinen pappien seksuaalisen ahdistelun uhri, joka tuli julkisuuteen omalla nimellään ja kasvoillaan. Ja luultavasti hän on ensimmäinen uhri – varmasti ainakin Unkarissa – jonka haastoi oikeuteen se järjestö, joka osittain on itse vastuussa siitä, mitä hänelle tapahtui. (…) Muutamia kuukausia sitten olin ystäväpiirin kanssa oluella eräässä ”rauniokapakassa”. Jotenkin keskustelu ajautui seksuaalisen hyväksikäytön suuntaan, ja etenkin puhuttiin siitä, mitä me voimme tehdä lasten suojelemiseksi. (…) Yksi seurueen jäsenistä piti tiukasti kiinni siitä kannastaan, että näistä asioista ei sovi puhua lapselle, sillä semmoinen vain vetää huomion asiaan, ja muutenkin paras ratkaisu on vain panna lapsi hyvään kristilliseen kouluun. Hänen mielipiteensä oli järkkymätön, vaikka luettelimme miten monta tutkimusta, tilastoa tai lukemattomia yleisesti tunnettuja tapauksia, jotka olivat sattuneet, kuinka ollakaan, juuri kristillisessä koulussa, jopa niin, että tekijänä oli pappi. Sana seurasi toistaan, ja jossain kohdassa sisälläni jotain napsahti.

Yhtäkkiä, itsellenikin yllätykseksi, aloin mölistä sekavasti, pomppasin pystyyn ja paiskasin lattiaan ensimmäisen esineen, joka käteeni osui. Näin toisten silmissä pelkoa, että nyt käyn kimppuun ja lyön, mutta minä vain putosin takaisin tuolilleni ja nyyhkytin hillittömästi minuuttikaupalla. Keskustelu katkesi, minä poistuin pian sen jälkeen ja lähdin yhä itkien kulkemaan kotiin. Reaktioni ei selity pelkällä mielipide-erolla: olen monesti tähänastisella urallani joutunut väittelyihin, mutta koskaan en ole käyttäytynyt näin. Selitystä on etsittävä muualta, nimittäin siitä, että

olen itsekin asianosainen:

teini-ikäisenä olen itsekin useaan otteeseen joutunut seksuaalisen väärinkäytöksen uhriksi.

Potkittujen ovien, kaadettujen pöytien, lattiaan paiskattujen pullojen ymmärtämiseksi on tiedettävä:

seksuaalisen hyväksikäytön uhrit kokevat väkevää, suorastaan hillitsemättömän suurta raivoa, jonka he sitten ulkoisten olojen paineessa tukahduttavat mielensä pohjille.

Normaalissa tapauksessa viha löytää tiensä. Me olemme saaneet sen Luojalta, jotta pystyisimme puolustautumaan, kun sitä tarvitaan. (…) Hyväksikäytön uhri taas usein jäätyy ja kokee voimattomuutta, ei pysty puolustautumaan, ei ilmaisemaan, että hänelle tämä tilanne ei ole okei, ja siksi suuri osa vihasta jää hänen sisälleen. (…) Tämä tukahdutettu viha, koetusta nouseva häpeä ja hämmennys eristää uhrin täysin, hän jää oman onnensa nojaan, mikä tekee lähes mahdottomaksi myöhemmin käsitellä tapahtunutta, sillä olennaisen tärkeää olisi pystyä puhumaan siitä jonkun kanssa.

Siksi monet yrittävät vain unohtaa koko jutun. Muistan, miten vuosia myöhemmin, kun kerroin vanhemmilleni, mitä minulle oli tapahtunut, he kertoivat, että heistäkin oli ollut omituista, että niin usein tapailen tuota pappia, josta he olivat jo kuulleet, että hänessä on jotain pielessä ja hänen ympärillään liikkuu jatkuvasti epäilyttävän paljon nuoria poikia, mutta he eivät olleet tienneet, mitä tehdä. Ja minä raivostuin heille, tästä heidän rikollisesta naiiviudestaan ja vastuuta väistelevästä kyvyttömyydestään. Minä olin lapsi, he olivat minun vanhempiani, heidän olisi pitänyt tehdä kaikkensa puolustaakseen minua. Ja nyt tuossa rauniokapakassa koin uudelleen tuon raivon tunteen. Tässä on isä, joka tiukasti pitää kiinni siitä, ettei itse asiassa pysty tekemään mitään suojellakseen lastaan. Minä taas, kuin play-nappulasta painettuna,

koin uudelleen tuon menneisyyden hetken ja tuon lapsen raivo purkautui minusta,

ja karjuin aivan suunniltani tuttavalleni päin naamaa, että juuri siksi minulle tapahtui se, mikä tapahtui, koska minunkin vanhempani olivat yhtä tolloja kuin hän. (Itse asiassa käytin vähän väkevämpää ilmausta.) Tällaisissa tilanteissa, kun ihminen kokee uudelleen jonkin lapsuuden traumansa osan (tässä tapauksessa se oli kohtaaminen vastuutaan välttelevän aikuisen kanssa), mieli päästää valloilleen sen vihan, jota koko ajan on säilytellyt. Siksi se vaikuttaa niin hurjalta ja ulkopuolisen silmään käsittämättömältä.

Siispä nyt, kun luin Attilan tarinan, muistin, että minulle tuo oven potkiminen, tuo viha, on tuttua ja ymmärrän sen. Attila! Olit oikeassa ja teit oikein! (…)

En halua syyttää katolista kirkkoa passiivisuudesta, sillä se on todellakin tehnyt valtavasti viime vuosina: tuo tietty pappi on aikoja sitten erotettu palveluksesta, ehkäiseviä toimia on otettu käyttöön, on perustettu lastensuojelukomitea, tämä aihe on otettu pappisseminaarien opetusohjelmaan, koulutusta ja konferensseja on järjestetty, ynnä muuta.

Mutta yksi asia vielä puuttuu – ei Kirkosta vaan koko Unkarin yhteiskunnasta: sen ymmärtäminen, mitä uhrin sielussa tapahtuu,

sillä silloin pystymme kohtelemaan uhreja myötätunnolla ja antamaan heille kaiken sen, mitä he todella tarvitsevat. Meidän on otettava vakavasti se, että suurin laiminlyöntimme on ollut heidän jättämisensä oman onnensa nojaan. Olemme jättäneet heidät yksin tuskassaan ja laiminlyöneet myötätunnon. (…)

On symbolinen hetki, kun uhri istuu syytetyn penkillä.

Se on yhteiskunnan häpeän hetki, ihmisyytemme pohjakosketus, oikeastaan uhrin syyllistämistä.

Ymmärrän kyllä, että lain kirjaimen mukaan Attila syyllistyi ahdisteluun, mutta jos pesemme kätemme ja piiloudumme lakipykälien taakse, me myös vältämme myötätunnon ja jätämme jälleen yksin sen, jonka jo vuosia sitten jättivät yksin hänen ympärillään olevat ihmiset, emmekä silloin ole yhtään heitä parempia. Ottakaamme nyt kerrasta opiksemme:

jos ovi on auki, ei tarvitse potkia.

Advertisement

Siivekkäitä sanoja ja hyppääviä hirviä

Joulu lähestyy, mutta tänä vuonna lienee aika monen vaikea herkistyä tunnelmalliseen joulunviettoon. Pääministeri Orbán toki teki parhaansa. Viikko sitten, maanantaiaamuna Telex-uutissivusto tavoitti hänet astelemassa ulos kirkosta muikeana, kädet ristissä mahan päällä.

(Pysäytyskuva Telexin videosta.)

En tiedä, missä määrin tämmöinen kädet ristissä kuljeskelu vielä kirkon oven ulkopuolellakin kuuluu katoliseen perinteeseen, enkä myöskään ihan ymmärrä, mitä protestantti Orbán teki katolisessa aamumessussa. (Orbán tiettävästi kuuluu reformoituun kirkkoon, osan hänen lapsistaan on aikoinaan kastanut sittemmin Orbánin järjestelmän viholliseksi muuttunut kapinallinen metodistipappi, ja Orbánin Gáspár-poika vaikutti jonkin aikaa jonkinlaisen vapaaseurakunnan keulahahmona.)

Joka tapauksessa Telexin toimittajan kysymyksiin – mitä Orbán tuumii valtionpankin johtajan György Matolcsyn äskettäin esittämästä yllättävästä kritiikistä koskien Unkarin talouden tilaa, pitääkö pääministeri oikeutettuna kolmentoista opettajan erottamista kansalaistottelemattomuuden ja edelleenkin jatkuvien kouluväen protestien johdosta, miksi hän ei anna haastatteluja yhdellekään puolueettomalle toimittajalle tai julkaisulle – tuli vastaukseksi lyhyt tyly ei sekä tiuskaisu: Ember, most jövök ki a templomból! eli suunnilleen: ”Hyvä mies, minä tulen nyt kirkosta!”. Kädet edelleen mahan päällä ristissä Orbán marssi autolleen asti hihkaisten sieltä hyvän adventin toivotukset. ”Minä tulen nyt kirkosta!” puolestaan kiertää Unkarin mediaa ja somea samaan tapaan kuin meillä aikoinaan Harri Holkerin ”Minä juon nyt kahvia”.

Halukkaammin Orbán on kertonut viime päivinä Brysselissä käydystä ”taistelusta”, jossa – näin asia kotimaan yleisölle esitetään – Unkari saavutti voiton ilkeästä EU:sta, jonka ”korruptoituneisuudesta” koko Unkarin hallituksen mediaimperiumi on viimeaikaisen Qatar-voiteluskandaalin jälkeen ottanut kaiken ilon irti.

(Masokistisia taipumuksia omaaville suosittelen tätä Twitteriin vääntämääni seurantaa viime sunnuntain ykkösteeveen uutislähetyksestä. Melkein puolet lähetysajasta käytetään sen selittämiseen, miten ilkeä Brysseli ja sen ajamat sanktiot syöksevät Euroopan kurjuuteen, vaikka toki pahanteossa hääräävät myös maahanmuuttajat ja Soros. Sekä USA, joka uhkailee ja painostaa Unkaria esimerkiksi tukemaan Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyttä.)

Unkari on siis ”voittanut” ja saanut Brysselin tekemään myönnytyksiä. Asian voi toki nähdä myös toiselta kantilta. Unkarille ”kuuluvista” (näin tämä asia koko ajan valtionmediassa esitetään) EU-koheesiotuista jäädytetään edelleenkin yli kuusi miljardia euroa, ja elpymisrahastosta ehdollisesti myönnettyjen tukien maksamisen ehtona on, että oikeusvaltion tilaa kohennetaan EU:n edellyttämällä tavalla. Ukrainalle myönnettävä EU-luotto taas ajettiin läpi Unkarin pullikointiyrityksistä huolimatta. Kävi tässä taistelussa miten kävi, sota joka tapauksessa jatkuu, ja niin jatkuu myös sotapropaganda.

Samaan aikaan inflaatio laukkaa, ja Euroopassa mutta erityisesti Unkarissa elintarvikkeet ja energia kallistuvat. Jo kuukausi sitten julkistettujen tilastojen mukaan sekä inflaatio että elintarvikkeiden kallistuminen ovat Unkarissa Euroopan kärkeä.

Elintarvikkeiden ja alkoholijuomien hintojen nousu vuoden aikana Portfolio.hu-sivuston (17.11.2022) mukaan

Jos inflaatioon ja hintojen nousuun syynä ovat Brysselin Venäjä-vastaiset pakotteet – joita Unkarin hallitus kehuu koko ajan määrätietoisesti vastustaneensa vaikka on EU:n äänestyksissä yleensä kiltisti taipunut niitä kannattamaan – niin mielenkiintoista on, miksi ne purevat erityisesti pakotteita vastustavaan Unkariin. Elintarvikkeiden kallistumisen pääsyyt ovat globaaleja: Ukrainan sodan ja ilmastokatastrofin vaikutukset tuotantoon ja maailmankauppaan. Unkarissa kuitenkin, ja tästä kirjoitti riippumaton media jo kesällä, tilannetta on pahentanut keskuspankin löyhäkätinen suhtautuminen forintin inflaatioon, eli rahaa on vain tyynesti painettu lisää. Tuontitavaran hintojen noustessa myös kotimaiset tuottajat ovat sitten tyytyväisinä voineet nostaa hintoja. Hallitus on puolestaan joutunut nostamaan palkkoja ainakin tärkeiksi katsotuilla sektoreilla, ja ennen kevään vaalejahan nähtiin myös tyypillinen ”vaalibudjetti”, jossa kaikille pyrittiin lupaamaan jotakin. Tämänhetkinen opettajien kapina, jonka yhtenä suurena syynä on opettajien kurja palkkaus, liittyy luultavasti myös siihen, että pää on tullut vetävän käteen: palkkojen korotuksia yritetään nyt hillitä inflaation kurissa pitämiseksi, ja ilmeisesti opettajien kohdalla kulkee jonkinlainen raja.

Kaiken tämän keskellä Budapestiin nousee uusi Orbánin järjestelmän ideologiaa ruumiillistava taideteos. Entisen ”Postipalatsin”, nykyisen rahamuseon eteen (vanha Unkarin postilaitoksen päärakennus, myöhäisjugendtyylinen järkäle, siirtyi Unkarin kansallispankin omistukseen ja uusittiin raha- ja pankkihistorian museoksi) on juur’ikään pystytetty fingerporilaisia assosiaatioita nostattava hirvipatsas. Kuvanveistäjä Gábor Miklós Szőken erikoisia näköistaideluomuksia päästiin ihailemaan jo taannoisessa metsästyksen maailmannäyttelyssä (hirvensarvista koottu, mylvivän hirven päätä esittävä portti, sekä useita samanlaisella palikkamenetelmällä rakennettuja eläinveistoksia sisällä näyttelytilassa). Ne näköjään miellyttivät Orbánin järjestelmän johtoportaan silmää siinä määrin, että niitä nähtiin myös kohua herättäneessä kuvassa hallituksen tiedotuspäällikön Zoltán Kovácsin miesluola-työhuoneesta. Nyt Szőke on koonnut kolikkoa muistuttavista kullanhohtoisista metallilaatoista painovoimaa uhmaavan Ihmehirven, unkarilaisten kansalliseen mytologiaan kiinteästi kuuluvan olennon.

(Kuvanveistäjän Facebook-seinältä. Lisää kuvia löytyy alempana linkitetyistä artikkeleista.)

Ihmehirvi, csodaszarvas, jota takaa ajaessaan veljekset Hunor ja Magor, hunnien ja unkarilaisten (pseudo)mytologiset esi-isät, löysivät tien ihanille laitumille, kuuluu unkarilaisten kansalliseen tarustoon yhdessä turul-kotkan kanssa, joka johdatti unkarilaiset Karpaattien yli lopulliseen kotimaahansa. Hirvi ja kotka ovat tunnetusti koko arovyöhykkeen kansojen mytologiassa keskeisiä hahmoja. Ihmehirven kuvalliset esitykset nyky-Unkarissa ammentavat usein inspiraatiota maailmankuuluista skyyttalaisten hautalöytöjen kultahirvistä:

Skyyttalaisen kilven koristeena ollut myyttinen hirvieläin (Wikimedia Commons). Samantapaisia kultahirviä valtavine sarvineen on löytynyt skyyttien haudoista useita.

Ihmehirven tarussa ja hirvikuvastossa on nykyään usein selvät ”vaihtoehtoisen kansallismieliset” väreet: mehän ei olla mitään kalanrasvanhajuisten suomalais-ugrilaisten sukulaisia (koska tämä koko juttuhan oli pelkkää bolševikkien propagandaa), vaan unkarilaiset polveutuvat vain ja ainoastaan arojen ylpeistä soturiheimoista (sekä lisäksi tietenkin sumerilaisista tai etruskeista tai muista ikivanhojen korkeakulttuurien kansoista).

Mutta tietenkin kultahirviveistos viestii nykyiselle kohdeyleisölleen paljon muutakin. Se hieroo julkista nöyryytystä sekä valtavirtatieteen (joka ei varsinaisesti tunnusta unkarilaisia skyyttien jälkeläisiksi) että taiteentekijöiden, sivistyneistön ja kulttuuriväen naamaan. Julkisia tiloja valloittava virallinen kansallis-kitsch kertoo kaikille, että tässä maassa ei mikään läntinen ruma rappiomeininki juhli, vaan julkisilla tilauksilla (joita tietenkään ei kilpailuteta) tuetaan järjestelmän omia suosikkitaiteilijoita, niitä, jotka tekevät komeaa, kultakimalteista ja tyhmimmänkin kannattajakunnan makuun sopivaa taidetta. Viime kädessä kultahirven viestin ydin on perus-nousukasmainen: meillä sitä on rahukkaa.

HVG:n sivuilla Árpád W. Tóta muistuttaa, että kultahirviveistos pystytettiin Unkarin valtionpankin tilauksesta sen omistaman rakennuksen eteen samaan aikaan, kun valtionpankin johtaja György ”Fairytale” Matolcsy itse esitti yllättävän ankaraa kritiikkiä Unkarin talouspolitiikkaa kohtaan. Matolcsyn mukaan hintakatot ja ylipäätään sosialisminaikainen komentotalous-hintapolitiikka eivät pelasta kriisiltä vaan pahentavat sitä, ja Unkarin koko talous on romahduksen partaalla. Energianhintojen keinotekoisen alentamisen sijaan olisi pitänyt investoida energiatehokkuuteen. Niinpä niin, kun leipä loppuu kaupoista ja lämpö pattereista, lohduttaako kansaa kullanvärisen bling-bling-taruhirven katseleminen ja sen pohtiminen, paljonko verovaroja siihen on uponnut?

Matolcsyn puheesta löytyi myös jonkinlaisena sokean kanan jyväsenä viittaus luovuuteen: Unkarin kansantalouden olennaisen tärkeä tukipylväs eli autojen kokoaminen saksalaisten firmojen tehtaissa ei tuota läheskään niin paljon lisäarvoa kuin luova ala. Mutta, toteaa Tóta, samaan aikaan Matolcsylle ei juolahda mieleenkään, että niissä menestyvissä maissa, joissa kulttuuri ja luovuus kukkivat, hän perheineen istuisi telkien takana korruptiosta, koska siellä ei perusteluksi riittäisi se, että säätiöön sijoitettu julkinen raha menettää julkisen rahan luonteensa.

Samaisen HVG:n sivuilla Bálint Kovács puolestaan väittää kultahirviveistoksen syöksevän Budapestin suoraan balkanilaisiin syvyyksiin. Kansallista kitschiä ja korruptiota huokuva taideteos on hänen mukaansa vielä kamalampi näky kuin Pohjois-Makedonian Skopjessa kansallisen pseudomytologian hengessä kaupungin keskustorille pystytetty, kullattu ja iltaisin värillisessä juhlavalaistuksessa kylpevä Aleksanteri Suuren ratsastajapatsas. Pendulum-blogisti puolestaan näkee hirven luonnottoman asennon kuvastavan traumaa, henkensä edestä pakenevan eläinparan kauhua. Tämä hirvi ei johdata tulevaisuuteen vaan kahlehtii traumaattiseen menneisyyteen, jota Unkarin kansakunta ei ole kyennyt käsittelemään.

Ovelimman visuaalisen inspiraatiotaustan on kuitenkin löytänyt Árpád W. Tótan kirjoituksen kommenttiketjussa nimimerkki Kompember. Hyppäävä hirvi ei nimittäin niinkään muistuta skyyttien hautalöytöjen kulta-aarteita kuin (varmaan niistäkin inspiraatiota saanutta) entisajan Neuvostoliiton autoteollisuuden johtotähden, vähän ylellisemmäksi kulkineeksi tarkoitetun Volga-auton nokkakoristetta. Sitä voi sitten jokainen tykönään miettiä, kertooko tämä Orbánin järjestelmän ihmisten kulttuurisesta muistista vai kyseisen järjestelmän ideologisista yhteyksistä reaalisosialismin estetiikkaan.

Arvojen vartijat

Pari vuotta sitten kirjoitin täällä siitä, miten katolista kirkkoa kautta maailman viime vuosina ravistelleita lasten hyväksikäyttöskandaaleja on ilmennyt Unkarissakin, vaikka niitä aivan viime aikoihin saakka on pyritty hyssyttelemään ja painamaan villaisella. Unkarin katolisen kirkon korkeat edustajat ovat yleensä vakuutelleet, että tämmöistä ei Unkarissa tapahdu (koska unkarilaisessa kulttuurissa lapsia arvostetaan ja suojellaan…), ja jos onkin tapahtunut, niin harvoin ja kauan sitten, ja sitä paitsi kaikki on ”vuoden 1968” ja modernin seksuaalimoraalin höltymisen ja tapainturmeluksen syytä. 444.hu-sivuston pitkän journalismin palsta (tldr.444.hu) julkaisi tuolloin useampia kirjoituksia aiheesta, selvittäen muun muassa, että vaikka tilastoja ei julkisteta ja tietoja on vaikea löytää, Unkarissa on parin viime vuosikymmenen aikana käynnistetty tästä syystä prosesseja 20–30 pappia vastaan. Äskettäin sitten toimittaja Péter Urfi palasi aiheeseen kaksiosaisessa artikkelissaan.

Tarinan päähenkilö, josta käytetään vain nimikirjainta A, joutui joskus vuosituhannen alkuvuosina tuolloisen nuoren katolisen papin – jota lehdistössä on kutsuttu nimellä “Brunó” – seksuaalisten ahdistelujen uhriksi. Sittemmin on ilmennyt, että nuorisotyössä ja kesäleirien vetäjänä Brunó oli sopimattomasti lähennellyt ainakin pariakymmentä poikaa, ja luultavasti ilmoittamatta jääneitä tapauksia on paljon enemmän. A kertoi asiasta jo nuorena poikana kahdelle toiselle papille – György Snellille, joka nykyään on Budapestin apulaispiispa, ja nykyiselle Veszprémin arkkipiispalle György Udvardylle – mutta Brunó kiisti syytökset, häntä uskottiin, ja asia jäi tuolloin siihen.

Vuonna 2015 aikuiseksi varttunut A teki Brunósta uuden kantelun, ja nyt vihdoinkin pyörät lähtivät pyörimään. Brunón puuhia selvitettiin kirkon omissa elimissä Vatikaania myöten, ja pitkällinen prosessi päättyi lopulta Brunón erottamiseen pappisvirasta. Toisin kuin toisessa aiemmassa, “isä M:n” hyväksikäyttötapauksessa, jota Pannonhalman benediktiiniluostari oli käsitellyt mallikelpoisesti, julkisuuden, tiedotusvälineet ja uhrit huomioon ottaen, Brunoa suojelleet korkeat kirkonmiehet pyrkivät painamaan jutun villaisella, eivätkä edes uhrit saaneet tietää, mihin selvitys oli lopulta johtanut. Siitä puhumattakaan, että uhreilta olisi pyydetty anteeksi.

A ei tyytynyt tähän kohteluun vaan aloitti jonkinlaisen henkilökohtaisen julkisuustaistelun: kertoi kokemuksistaan lehdistölle, jakeli Budapestin Pyhän Tapanin basilikassa lentolehtisiä ja meni lopulta itse seuraamaan messua, jota toimittavalle arkkipiispa, kardinaali Péter Erdőlle hän oli vuosien mittaan kirjoittanut useita kirjeitä ja yhteydenottopyyntöjä. A ilmeisesti odotti lopulta saavansa Unkarin katolisen kirkon nimissä julkisen anteeksipyynnön. Sitä ei tullut, kardinaali Erdő vietiin kirkosta ulos huomaamattomasti sivuoven kautta ja toisella autolla, apulaispiispa Snell puolestaan teki A:sta rikosilmoituksen. Asia lähti etenemään kerrassaan oudolla tavalla. Poliisin jo kerran keskeytettyä rikostutkinnan aiheettomana syyttäjäviranomaiset ottivat asian uudelleen esiin. Väkisinkin vaikuttaa siltä, että joku vaikutusvaltainen henkilö oli jossakin vedellyt naruista…

Helmikuun alussa ollaan nyt siinä tilanteessa, että A on joutumassa oikeuteen syytettynä vainoamisesta ja uskonrauhan loukkaamisesta. Jälkimmäinen siis viittaa A:n esiintymisiin kirkossa ja messuissa, ensin mainittu taas siihen, miten A oli useita kertoja yrittänyt tavoittaa kahta Esztergomin hiippakunnan johtohenkilöä, lähettänyt useita tekstiviestejä ja sähköposteja, soitellut kirkonmiehille sekä toimistoon että kännykkään (puheluihin ei vastattu), ja kaksi kertaa käynyt apulaispiispa Snellin asunnon ulko-ovella, kerran jopa kiukuissaan potkaissut ovea. Ei puhettakaan esimerkiksi väkivallalla uhkailusta saati konkreettisesta väkivallasta, silti A yhdessä vaiheessa haettiin käsiraudoissa poliisiasemalle, missä häntä istutettiin putkassa ja kuulusteltiin tuntikausia.

Viranomaisten toiminta A:n tapauksessa on erityisen outoa, kun sitä verrataan toisenlaisten uhkailun ja vainoamisen uhrien kokemuksiin. Niistä kertoi 444.hu:lle juristi Júlia Spronz Patent-yhdistyksestä, joka puolustaa väkivallan kohteeksi joutuneita naisia. Spronzin mukaan A:n tapauksen käsittely on aivan toisesta maailmasta kuin ne, joita Patent-järjestön suojatit ovat saaneet kokea. Naiset, joita esimerkiksi väkivaltainen ex-mies on uhkaillut ja vainonnut paljon pahemmin ja konkreettisemmin kuin muutaman vastaamattoman puhelinsoiton verran, joutuvat usein odottamaan viikkokausia, ennen kuin viranomaiset ryhtyvät käsittelemään heidän rikosilmoitustaan, jos ylipäätään ryhtyvät, ja usein tutkinta lopetetaan niin, ettei edes ahdistelijaa itseään ole kunnolla kuulusteltu – A:n tapauksessa taas kuultiin joukoittain todistajia. Spronz ei myöskään tiedä ainuttakaan tapausta, jossa naista uhkaillut ja vainonnut mies olisi käyty hakemassa kotoaan ja pantu rautoihin.

Viime vuosikymmeninä näiden hyväksikäyttöskandaalien yhteydessä on monissa maissa nähty, miten katolisen kirkon mahtava organisaatio suojelee omiaan: lapsiin kajonneita pappeja on vähin äänin siirrelty toisiin seurakuntiin tai toisiin tehtäviin, uhreja yritetty vaientaa, ja pahimmassa tapauksessakin asia on usein haluttu käsitellä sisäisenä kurinpitokysymyksenä, sotkematta viranomaisia asiaan. A:n tapaus taas osoittaa, miten Unkarissa katolisen kirkon yhteydet poliisiin ja syyttäjäviranomaisiin ovat vahvat. Toisin sanoen: katolinen kirkko pystyy arvovallallaan vaikuttamaan viranomaisten toimintaan. Onko tämä toinen puoli siitä ilmiöstä, johon monet Unkarin nykyisen systeemin arvostelijat ovat kiinnittäneet huomiota: jos ja kun kirkko saa valtiolta erityisiä oikeuksia ja palveluksia, onko tämä korvausta siitä, että kirkolle on ”ulkoistettu” kansalaisten (asianmukainen konservatiivis-autoritaarinen) etiikka- ja arvokasvatus?

***

Äskettäin unkarilaiseen somekuplaani kelluskeli oppositiokansanedustaja Péter Ungárin kirjelmä, josta ensi kertaa tulin tietoiseksi semmoisesta kuin CSÉN, családi életre nevelés eli ’perhe-elämään kasvattaminen’. Tämä ei ole varsinainen koulujen oppiaine mutta kuitenkin sisältökokonaisuus, jolla on kansallisessa perusopetussuunnitelmassa oma puitesuunnitelmansa. Tämmöinen CSÉN sisältyi jo aiempaankin, vuoden 2013 kansalliseen opetussuunnitelmaan, mutta – kirjoittaa HVG:n blogipalstalla ”kkerenyi” – siitä on jo kauan, ja tuolloin liian konservatiiviseksi ja syrjiväksi arvosteltu CSÉN oli nykyisen rinnalla suoranaista suvakkikamaa. Uuden CSÉNin mukaan jo neljäsluokkalaiselle on asetettu tämmöisiä oppimistavoitteita:

– hänessä voimistuu geneettistä sukupuolta vastaava sukupuoli-identiteetti; hänessä muotoutuu hedelmällisyystietoinen [kyllä! termékenységtudatos on unkariksi tämä uuskielinen ilmaus] näkemys;

– hän tuntee perhesuunnittelumenetelmien vaikutusmekanismit ja sivuvaikutukset [!], hän on selvillä luonnollisen perhesuunnittelun modernin menetelmän [siis ”varmat päivät”, ainoa katolisen kirkon hyväksymä syntyvyydensäännöstelymenetelmä?] toiminnasta;

– hän tuntee vastuuta elämän suojelemisesta [tarkoittanee abortinvastaisuutta].

Lisäksi neljäsluokkalaisen kuuluu ymmärtää paitsi vastuunsa tulevana synnytystalkoolaisena myös paikkansa komentoketjussa:

– hänellä on käsitys alaisen ja ylemmän asemasta, hän noudattaa sopivaisuussääntöjä;

– hän pyrkii perheessä käyttäytymään terveiden stereotypioiden [!] mukaisesti.

Tämän johdosta siis oppositiopuolue LMP:n kansanedustaja Péter Ungár kirjoitti parlamentin puhemiehelle kyselyn, jota hän perustuslain sekä valtiopäivistä säädetyn lain perusteella vaatii toimitettavaksi perusopetuksesta vastaavalle ministeri Miklós Káslerille. Tämä ei ole Ungárin ensimmäinen tämmöinen tempaus. Jo aiemmin hän oli esittänyt vastaavantapaisen kysymyksen, joka koski tässäkin blogissa käsiteltyä äidinkielen oppikirjan outoa käsitystä miesten ja naisten kielestä. Siihen vastasi ministeriöstä valtiosihteeri Rétvári hämmentävän sekavalla vuodatuksella, jossa syytettiin Orbánia edeltänyttä Gyurcsányn sosialistihallitusta ja ”gender-muodilla ratsastajia” ja väitettiin, että ”liberaali vasemmisto” ”tekee politiikkaa jo lastentarhan lelukopastakin ja on heti lyömässä sormille matchbox-rataan tarttuvaa pikkupoikaa tai nuken kampaa kurottavaa pikkutyttöä”. Tähän viitataan myös Ungárin uudemmassa kysymyksessä:

”Arvoisa herra ministeri!

Perhe-elämään kasvattaminen (CSÉN) kuuluu Kansalliseen perusopetussuunnitelmaan omana puitesuunnitelmanaan. Tässä suunnitelmassa esitettyjen väitteiden osalta tiedustelisin herra ministeriltä:

Kun 9.–12. luokkien opetussuunnitelmassa mainitaan ”neitsyyden arvo, mitä merkitsee puhtaus, itsehillintä ja kieltäymys”, tai ”vakaumuksen muotoutuminen, se, että sanotaan KYLLÄ todellisille arvoille ja uskalletaan sanoa EI seksuaaliselle promiskuiteetille”, merkitseekö se, että myös suostumusikärajan ylittäneille oppilaille halutaan opetuksen välityksellä julistaa, millaista on oikea seksuaalimoraali?

Kun tämän ikäluokan opetusohjelmassa mainitaan ”raskauden keskeytyksen henkisten ja fyysisten vaarojen tunteminen (aborttien estäminen)” sekä ”elämän puolustaminen, sikiön puolustaminen – abortin ehkäiseminen”, merkitseekö se, että oppilaiden ei tarvitse tuntea voimassa olevia, myös Orbánin hallituksen voimaan jättämiä säännöksiä abortista ja sen oikeudellisista mahdollisuuksista, mutta sitä vastoin kylläkin hallituksen abortinvastaiset näkemykset?

Alaluokkalaisten osalta opetussuunnitelmassa mainitaan tavoitteena, että ”heillä on käsitys alaisen ja ylemmän asemasta, he noudattavat sopivaisuussääntöjä, pyrkivät perheessä käyttäytymään terveiden stereotypioiden mukaisesti, pyrkivät suorittamaan päivittäiset tehtävänsä säännöllisesti ja hoitamaan osansa kotiaskareista.” Tämä herättää kysymyksen: mitkä ovat CSÉNin puitesuunnitelman hyväksyneen ministeriön mielestä terveitä stereotypioita? Sukupuolistereotypiat?

Lopuksi kysyisin koko CSÉN-puitesuunnitelman osalta herra ministeriltä: ovatko tämän opetussuunnitelman laatijat ja hyväksyjät koskaan tavanneet oikeaa elävää unkarilaista teini-ikäistä?

Odotan vastaustanne kunnioittaen, nukenkampa kädessä.”

Naiset ja lapset ensin, vaikka…

Läntisessä maailmassa, esimerkiksi Suomessa vietetään näihin aikoihin Pride-päiviä tai Pride-viikkoa lukuisien instituutioiden ja yritysten osallistuessa ja tukiessa – olkoon sitten solidaarisuutta tai opportunistista pinkkipesua. Myös Wienissä liehuvat joka paikassa sateenkaariliput, ja yliopiston päärakennuksen portaikkokin on maalattu sateenkaaren värein. Keskellä tätä suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon sanomaa oma unkarilainen some- ja mediakuplani pullistelee vähän ikävämpiä uutisia, joiden jonkinlaisena yhteisenä nimittäjänä voisi olla naisiin ja lapsiin kohdistuva väkivalta.

Naisista perhe- ja parisuhdeväkivallan uhreina on ollut tässä blogissa monesti ennenkin puhetta, nimenomaan sen yhteydessä, miten Unkarissa jopa näkyvässä asemassa olevat poliitikot hakkaavat vaimojaan (jopa pääministeri Orbánin huhutaan pahoinpidelleen puolisoaan; mitään todisteita tästä ei tietenkään ole, vaikka jonkinlaista uskottavuutta huhuille antaa se, että Orbán itse on kasvanut väkivaltaisen isän poikana ja suoraan kertonut, miten joskus nuorena sai isältään semmoisen selkäsaunan ettei päässyt sängystä ylös) tai vähättelevät koko asiaa. Perheväkivaltaa torjuvaa Euroopan neuvoston yleissopimusta, ns. Istanbulin sopimusta Unkari ei tunnetusti suostu ratifioimaan, koska se edellyttäisi perheväkivallan uhrien tukemiseen tarvittavien verkostojen, instituutioiden ja koulutusten luomista. Hallituksen kanta on ollut, että perheväkivallan ehkäisemiseen riittää kunnon perinteisiin perhearvoihin panostaminen ja maahanmuuton torjuminen, sillä Unkarin naisilla ei ole muuta pelättävää kuin islamisaatio ja maahanmuuttajien raiskaajalaumat…

Muutamia päiviä sitten sosialistisen oppositiopuolue MSZP:n kansanedustaja Zita Gurmai käytti aiheesta parlamentissa puheenvuoron. Tähän oikeusministeriön valtiosihteeri Pál Völner vastasi, että hallitukselle toki naisten kunnioittaminen on tärkeää ja naisiin kohdistuva väkivalta tuomitaan ehdottomasti – mutta Istanbulin sopimuksen ratifioimisen estää kaksi kohtaa. Sopimustekstissä nimittäin luvataan turvaa ja tukea kaikille väkivallan uhreille, riippumatta näiden

biologisesta sukupuolesta, sosiaalisesta sukupuolesta, ihonväristä, kielestä, uskonnosta, poliittisesta tai muusta mielipiteestä, kansallisesta tai yhteiskunnallisesta taustasta, kansalliseen vähemmistöön kuulumisesta, omaisuudesta, syntyperästä, seksuaalisesta suuntautumisesta, sukupuoli-identiteetistä, iästä, terveydentilasta, vammaisuudesta, perhesuhteista, maahanmuuttaja- tai pakolaisstatuksesta tai muusta oikeudellisesta asemasta.

Sosiaalinen sukupuoli (gender) on jo useiden korkea-arvoisten poliittisten päättäjien suulla julistettu huuhaaksi ja valheelliseksi ideologiaksi (ihmiset ovat miehiä tai naisia sen mukaan, mitä jalkojen välistä löytyy, kaikki muu on hölynpölyä), maahanmuutto taas on yksiselitteisesti pahasta eikä sitä saa sallia (paitsi hallituksen itsensä toimeenpanemina ja tukemina versioina). Siispä Istanbulin sopimuksen ratifioiminen, näin valtiosihteeri Völner, toisi Unkarin lainsäädäntöön ”salavihkaa” sellaisia aineksia, joita hallitus ei vahingossakaan halua tukea. Viis siitä, että Unkarissa kuolee vähintään yksi nainen viikossa perhe- tai parisuhdeväkivallan uhrina (rikoksen uhrina kuolleista naisista 60 prosenttia saa surmansa nykyisen tai entisen puolisonsa tai miesystävänsä kädestä) ja että joka viides nainen elää tai on elänyt parisuhteessa, johon on kuulunut jatkuvaa väkivaltaa.

***

Perheväkivallan uhreiksi joutuu naisten ohella tunnetusti myös lapsia. Mekanismit saattavat olla hieman erilaiset, vaikka sekä vaimojen hakkaamista että lasten pieksämistä – tai paremminkin tämmöisen väkivallan villaisella painamista – yritetään toisinaan puolustella ns. perinteisten perhearvojen kautta, joita pitäisi suojella. Tässä yhteydessä joutui äskettäin ikävän julkisuuden kohteeksi Unkarin hajanaisen ja avuttoman opposition yksi taannoinen toivontähti, Szombathelyn [anteeksi, korjaan:] Hódmezővásárhelyn pormestarinvaalit valtapuolueen loanheitosta huolimatta komeasti voittanut sitoutumaton konservatiivi Péter Márki-Zay.

Paikallinen nettiradioasema oli kysellyt Márki-Zaylta hänen omakohtaisia kokemuksiaan tyttöjen ja poikien kasvatuksesta – kunnon katolilaisena Márki-Zay on seitsemän lapsen isä, joista pienimmäinen on nyt kymmenvuotias – ja tämä oli tunnustanut pitävänsä kuria ja tottelevaisuutta tärkeänä, siinä määrin, että ruumiillinen kurituskin voi olla aiheellista. Ei tietenkään pahoinpitely; Márki-Zayn mukaan esikuvana voisi olla Kanada, missä lapsen kurittaminen on laillista mutta vain tiukkojen säännösten puitteissa, esimerkiksi päähän ei saa lyödä eikä minkäänlaista näkyvää saati pysyvää ruumiinvammaa tuottaa. Melkoinen p***amyrsky tästä kuitenkin nousi, ja Márki-Zay joutui selittelemään kantojaan. Facebook-sivullaan hän selittää, että ei hyväksy lasten pahoinpitelyä, niin kuin ei myöskään avioeroa eikä aborttia – vaikka kaikkien näiden suhteen hänen on pakko tyytyä siihen, että yhteiskunnan normit poikkeavat hänen omista vakaumuksistaan. (Hetkinen. Tässä on nyt jonkinlainen looginen nuljahdus: avioeron ja abortin suhteen yhteiskunnan normit ja lait ovat sallivampia kuin Márki-Zayn oma moraali, lasten kurittamisen suhteen taas tiukempia.) Márki-Zay tähdentää kuitenkin, että hänen mielestään pieni läimäys takapuolelle on lapselle paljon vähemmän vahingoksi kuin avioero (!), rakkaudeton kohtelu ja laiminlyönti tai ”kaiken salliva kasvatus, joka ei valmista lasta yhteisölliseen yhteiselämään”.

444.hu-sivusto teki aiheesta vielä yksityiskohtaisemmankin jutun, jota taustoitettiin asiantuntijoiden haastatteluilla. Selvää on, että vaikka lasten pahoinpitelemistä ei missään päin läntistä maailmaa nykyään hyväksytä, ns. lievä tai kohtuullinen kurittaminen on yhä sekä juridisesti että kulttuurisesti hankala kysymys. 1970-80-luvuille saakka lait usein sallivat vanhemmille lasten ”lievän” ruumiillisen kurittamisen. Sitten ensin Pohjoismaissa, sitten muuallakin Euroopassa alkoi levitä se asiantuntijoiden ja tutkimusten tukema käsitys, että vähäinenkin kuritus on vahingollista ja sitä paitsi kasvatusmenetelmänä tehoton. Ruotsissa lasten ruumiillinen kurittaminen kiellettiin 1979, Suomessa 1984, Saksaan asti lainsäädännöllinen nollatoleranssi lasten ruumiillisen kurituksen suhteen ehti vuosituhannen vaihteessa, Unkarin lastensuojelulaissa lasten kurittaminen kiellettiin tykkänään vuonna 2005 (Euroopan neuvosto oli ”jo” 2004 asettanut tämän yleiseksi tavoitteeksi). 444.hu:n haastatteleman unkarilaisen kriminologi-asiantuntijan mukaan tilanne on yhä hankala: kurituksen kieltävä laki on käytännössä hampaaton, vailla sanktioita, eikä lainmuutosta tuettu valistus- tai koulutuskampanjoilla. Niinpä arjen oikeuskäytännössä lasten kurittamista usein tuetaan tai siedetään. Jonkinlaista muutosta on kuitenkin tapahtumassa Unkarissa (kuten Itävallassakin): vuonna 2017 tehdyn tutkimuksen mukaan unkarilaisista vain 36 % hyväksyy lasten ruumiillisen kurittamisen, 53 % ei pidä sitä lainkaan hyväksyttävänä. (Yli 60-vuotiaista vielä 47 % ilmoitti hyväksyvänsä ruumiilliset rangaistukset kasvatuskeinona.)

Péter Márki-Zay on siis arvomaailmansa suhteen jonkinlainen mailleen menevän maailman edustaja, häpeilemätön vanhan koulun kristillis-konservatiivi. Politiikassa hän on kuitenkin toiminut vastavoimana hallitukselle, oikeistopopulistiseksi valuneen Fidesz-puolueen ja sen pienen katolis-konservatiivisen sivuvaunun, kristillisdemokraattisen KDNP:n koalitiolle. Márki-Zayn ja hallituksen vastakkainasettelu ei koskekaan arvoja vaan politiikan ja hallinnon käytäntöjä, ennen muuta korruptiota: Márki-Zay on onnistunut profiloitumaan ennen muuta ”kunniallisena” vaihtoehtona, jota voivat kannattaa myös hieman erilaisia arvoja tunnustavat mutta demokratiaa ja rehellistä päätöksentekoa kaipaavat kansalaiset. Tällaista kunniallista ja rehellistä oikeistopuoluetta Unkarissa ei oikeastaan olekaan ollut aikoihin jos koskaan; myöskään Márki-Zay ei ole puolue eikä puolueen edustaja vaan eräänlainen yksinäinen kansalaisaktivisti. Nähtäväksi jää, osaako ja uskaltaako valtakoalitio nyt käyttää Márki-Zayn kristillis-konservatiivisia näkemyksiä häntä vastaan – tai lipsuvatko Márki-Zayn liberaalimmat tukijat nyt hänen takaansa pois.

***

Ja kun nyt lapsiin kohdistuvasta väkivallasta puhutaan, niin siihen kuuluu myös seksuaalinen väkivalta tai ”hyväksikäyttö”. (Kunnon nimikettä tälle aralle ja ilkeälle asialle ei oikein tunnu löytyvän.) Itä-Eurooppaa ja koko maailmaa on viime viikot järkyttänyt YouTubessa (englanninkielisin tekstein) julkaistu puolalainen dokumenttielokuva ”Älä vain kerro kenellekään”, jossa lapsia hyväksikäyttäneitä katolisia pappeja saatetaan kasvotusten entisten uhriensa kanssa ja paljastetaan, miten kirkko on systemaattisesti suojellut syyllisiä.

Myös Unkarissa on noussut esiin kysymys, onko samanlaista tapahtunut sielläkin. Vaikka Unkarin roomalais-katolinen kirkko ei olekaan samanlaisessa monopoli-mahtiasemassa kuin Puolassa tai jossain määrin Itävallassa, se on silti perinteisistä kirkkokunnista suurin ja vahvin ja nauttii nykyäänkin myös poliittisten vallanpitäjien tukea – ja ilmeisesti myös Unkarin katolisessa kirkossa on sekä hyväksikäytetty lapsia että suojeltu hyväksikäyttäjiä. 444.hu-sivuston hitaan journalismin sarjassa tl:dr on tämän kevään aikana julkaistu kolme pitkää tutkielmaa kipeästä aiheesta.

Viime vuosina monissa maissa on ryhdytty selvittämään katolisen kirkon suojissa tapahtuneita seksuaalisia väärinkäytöksiä; Itävallassahan näistä skandaaleista on kirjoitettu jo vuosikaudet. Unkarissa tämä selvitystyö on vasta alkamassa, hädin tuskin. Helmikuussa Vatikaanissa tästä aiheesta järjestetyssä konferenssissa Unkarin katolista piispainkokousta edusti Győrin piispa András Veres, joka vielä 2011 oli ollut sitä mieltä, että pedofiliaepäilyt ovat ”keinotekoisesti, ties kenen ohjauksessa luotu ja median vahvistama ongelma, hyökkäys kirkkoa vastaan”. Nytkin Veres vakuutteli, että lasten hyväksikäyttötapauksia oli sattunut vain harvoja ja nekin jossain muualla. Kirkonmiesten väärinkäytöksistä ”ratkaiseva enemmistö on tapahtunut menneisyydessä, syylliset ovat hyvin iäkkäitä tai jo kuolleet”, eikä Unkarissa tällaista tapahdu paljon, mikä Veresin mielestä johtuu kulttuurista: unkarilainen arvostaa perhettä ja näkee lapset arvona, jota on suojeltava. Sitä paitsi koko ilmiö liittyy ”vuoden 1968 suureen seksuaaliseen vallankumoukseen, jonka vaikutuksen olemme siitä pitäen tunteneet”. Siis: semmoista ei meillä tapahdu, ja jos tapahtuisikin, niin se on jonkun muun syytä.

Samaan aikaan kun katolisen kirkon ja kenties muidenkin valtakeskittymien suojissa tapahtuneita lasten hyväksikäyttötapauksia yhä hyssytellään, pedofiliasyytöksiä heitellään hanakasti ns. liberaalien suuntaan. Ei vain piispa Veres syytä lasten hyväksikäytöstä ”seksuaalista vallankumousta”. Myös Pride-tapahtumien alla on nähty kauhistelua ”lasten seksualisoimisesta” (hirveää, että lapsetkin saavat nähdä toisiaan halailevia samansukupuolisia pareja) tai propagandaa, jossa ”oikean” ja ”väärän” seksuaalisuuden rajaa ei suinkaan määritä täysivaltaisen yksilön vapaus ja vastuu vaan kaikenlainen ”poikkeava” seksuaalisuus niputetaan yhteen.

Budapestin Pride-tapahtuman Facebook-sivulla julkaistiin kuvia julisteista, joita ilmeisesti on levitelty kaupungille. Vasemmanpuoleisen mukaan ”rakkaus ei tunne rotua, sukupuolta eikä ikää” (ikä-sanan alapuolella on kuvattu aikuisesta ja lapsesta koostuva pariskunta), oikeanpuoleisessa julistetaan, että ”en ole homo, trans enkä pedo vaan ihminen!”. Molemmissa siis mukaillaan Pride-tapahtuman sanomaa eri seksuaalisten suuntausten tasa-arvosta ja annetaan ymmärtää, että järjestäjien mielestä pedofilia kuuluu samaan sarjaan. Kumpikaan julisteista ei tietenkään oikeasti ole Priden järjestäjien laatima.

Näitä valejulisteita koskevaan somekeskusteluun oli joku postannut vielä häkellyttävämmän linkin eräänlaiselle viihdekansallismieliselle sivustolle. Siellä slovakianunkarilainen äiti kertoi, mitä kauheuksia oli kokenut Kanadassa asuessaan. (Niin, juuri tuossa lasten kurittamisen mallimaassa.) Kanadassa, näin Katalin-rouva kertoo, lapset kasvatetaan jo lastentarhasta lähtien siihen ajatukseen, että ihminen syntyy sukupuolettomana ja saa itse päättää, haluaako olla poika vai tyttö:

Kammottavinta on, että jos lastentarhan täti tai setä yllättää vaikkapa Suzyn leikkimästä junilla tai autoilla, niin hän heti kysyy tältä: Tahdotko leikkiä ajoneuvoilla? Tykkäätkö olla poikien porukoissa? Tahtoisitko ennemmin olla poika? Jos tähän viaton nelivuotias tyttö – joka ei edes aavista, miten katalilla keinoilla häneen vaikutetaan – vastaa kyllä, niin heti laaditaan opettajan suositus, se toimitetaan lääkärille, ja tunnoton lääkäri alkaa silmää räpäyttämättä annostella pikku Suzyyn testosteronia.

Rouvan omat lapset eivät joutuneet pakkotransutuksen kohteiksi, mutta tämäkin oli ilmeisesti vain sen ansiota, että vanhemmat hartiavoimin ohjasivat heitä kohti oikeita perhearvoja ja ”selittivät heille, miten maailmassa asiat ovat”. Tämä vaati jatkuvaa valppautta, kun jo pahaa-aavistamattomille ekaluokkalaisille annettiin koulusta kotiin herttaisia kuvakirjoja, joissa esiintyi kahden isän tai kahden äidin ”perheitä”… Toisilla lapsilla ei ollut tätä onnea, ja niinpä rouvan vanhimman pojan luokkatovereista jo ”kaksi on leikkauttanut itsensä tytöiksi”. Miten paljon onkaan koko maassa tällaisia onnettomia, ”joilta on riistetty ihmisyys”, jotka ”eivät enää pysty elämään naisina eivätkä miehinä, he ovat vain märkiviä haavoja, jotka eivät millään parane”! Ja tämä ”sairas teoria on jo tihkumassa meillekin”.

Tällaisia esitelmiä gender-ideologian kauheuksista siis on kuultu tilaisuudessa, jonka järjesti myös Unkarin hallituksen tuella toimiva slovakianunkarilainen katolinen, hm, järjestö nimeltä Regnum Marianum Akadémia. ”Regnum Marianum” viittaa siihen, että Unkari – kuten monet muutkin Itä-Euroopan vanhoista ”lähetysmaista”, naapurimme Virokin on Maarjamaa – on kristitsemisen yhteydessä nimenomaisesti omistettu Neitsyt Marialle. Akadémia taas on yksi osoitus ”akatemia”-nimikkeen lopullisesta inflaatiosta. On pakko näin lopuksi todeta, että samaan aikaan, kun tällaisia huuhaanlevitys-”akatemioita” perustetaan ja tuetaan, Unkarin Tiedeakatemiaa ajetaan kohti lopullista tuhoa. Tänään parlamentista myllytetty laki riistää Akatemialta sen tutkimusinstituutit ja siirtää ne valtion haltuun, palvelemaan talouselämän tai huuhaa-kansallismielisen identiteetinrakennustyön intressejä. Luvassa on mielenosoituksia, (luultavimmin toivotonta) vetoamista perustuslakiin, ja varmaan itsekin vielä palaan aiheeseen. Hyvä englanninkielinen uutisartikkeli löytyy jo Index-sivustolta.

Korruption kirkko?

Tulossa on pääsiäinen, toinen niistä vuoden suurista juhlista, jolloin uskontoteemat kaivetaan viikkolehtien ja sanomalehtien sunnuntai-lukupakettien täytteeksi. Profil-lehti, jota voisi pitää Suomen Kuvalehden itävaltalaisena vastineena, ei kuitenkaan ainakaan vielä tällä viikolla ole ottanut kanteensa patinoitunutta krusifiksiä tai alttaritaulua kuvittamaan juttua, jossa n:nnen kerran pohditaan Torinon käärinliinan aitoutta. Sitä vastoin Profilin kansikuvassa komeilee synkeän talvihämärän keskellä Kremsmünsterin luostari, josta on paljastunut… niin, samantapaisia juttuja, joita Itävallan julkisuudessa on viime vuodet ollut säännöllisin väliajoin. Katolisen kirkon julkisuuskuva on saanut taas yhden häijyn lommon.

Itävalta oli vielä muutamia vuosikymmeniä sitten umpikatolilainen maa, muutamia vuoristoalueiden vanhoja, vastauskonpuhdistukselta välttyneitä protest(antt)ipesäkkeitä lukuun ottamatta. Nykyään entistä useampi on protestantti, ortodoksi, muslimi tai uskonnoton. Katolisissa perheissä lapset kyllä mieluusti pannaan katolisen kirkon ylläpitämään yksityiskouluun (jotka ovat niin kuin vähän fiinempiä ja joissa ei varmasti enemmistö luokasta ole muunkielisiä maahanmuuttajia) ja käytetään ensimmäisellä ehtoollisella (herttainen juhla, pikkutytöt saavat pukeutua valkoisiin kuin mini-morsiamiksi), ja ensimmäinen avioliitto on hienoa vahvistaa tunnelmallisessa kirkossa. (Toinen, kolmas jne. ei sitten enää onnistukaan, ellei ensimmäistä avioliittoa virallisesti kirkon toimesta mitätöidä esimerkiksi täytäntöönpanemattomuuteen vedoten. Jotkut näin tekevätkin, esimerkiksi viime vuosina ainakin kolme konservatiivisen ÖVP-puolueen naispoliitikkoa, joiden äänestäjille ilmeisesti oli tärkeää, että rouva on nykyisen miehensä kanssa oikein kirkon siunaamassa aviossa.) Mutta muuten ainakin peruswieniläinen elää melkoisen maallistunutta elämää, aniharva vaivautuu säännöllisesti messuun, ja jopa oikeistokonservatiiviset poliitikot tunnustavat lupsakasti hyväksyvänsä ehkäisyvälineiden käytön, sanoi paavi mitä sanoi. Tästä tapa- ja perinnekatolilaisuudesta on helppo luiskahtaa kokonaan pois, jos aihetta ilmenee. Ja viime aikoina tätä aihetta ovat antaneet jatkuvat seksi- ja sadismiskandaalit, joiden jälkeen kirkostaeroamistilastoihin aina ilmestyy komea piikki.

Vähän yli kymmenen Itävallan-vuoteni aikana olen nähnyt näitä skandaaleja lehdissä jo aika monta. Milloin on pappi käyttänyt kuoripoikaa hyväkseen tai luostarikoulun oppilaita kuritettu sadistisesti. (Kremsmünsterin kunnianarvoisassa ja perinteikkäässä internaattikoulussa julmuus ja pedofilia näyttää olleen todella laajamittaista.) Milloin paljastuu pappisseminaarin asuntolasta pornorinki, milloin jokin tiedotusväline taas kerran nostaa esille sen julkisen salaisuuden, että epälukuiset papit viettävät vihkimätöntä yhdyselämää naisen tai jotkut miehenkin kanssa – usein koko seurakunnan tieten, kirkko vain sulkee silmänsä eikä piispa puutu asiaan, niin kauan kuin kaikki asianosaiset ovat kuin eivät olisikaan. (Katolinen pappi, näin kuuluu sanonta, on mies, jota vieraat ihmiset puhuttelevat isäksi ja omat lapset sedäksi.) Kirkko kärsii pappipulasta, koska selibaattivaatimus on monelle hartaallekin nuorelle miehelle ylipääsemätön este – ja toisaalta selibaatti ilmeisesti houkuttelee pappisuralle ihmisiä, jotka uskovat pystyvänsä tukahduttamaan seksuaalisuuteen liittyvät ongelmansa, kunnes eteen osuu kohtalokas kuoripoika… Mutta vaikka radikaalimmat katolilaiset vaativat naispappeuden sallimista ja maltillisemmat puhuvat ns. viri probati -mallista eli että papiksi voitaisiin vihkiä myös koeteltuja, kunnollisia ukkomiehiä, Vatikaanin il pastore tedesco eli saksanpaimen(koira), kuten italialaiset paavi Benediktusta kuulemma nimittävät, ei anna periksi.

Ei katolinen kirkko tietenkään ole yksin näiden kauhutarinoiden kanssa, joita viime aikoina on tullut esiin kautta maailman. Julmuutta ja seksuaalista hyväksikäyttöä harrastetaan muissakin uskontokunnissa, ja niin myös muissa laitoksissa, joissa esimiehillä tai opettajilla on tarpeeksi valtaa alaisiinsa ja oppilaisiinsa. (Äskettäin Itävallassa on tullut julkisuuteen kammottavia tosikertomuksia myös siitä ”kasvatuksesta”, jonka jäljiltä monella aikuisella kunnallisten ja valtiollisten lasten- ja koulukotien kasvatilla on elinikäiset henkiset ja fyysiset vammat.) Mutta katolinen kirkko on instituutiona edelleenkin, ympäröivän yhteiskunnan maallistumisesta huolimatta, käsittämättömän suuri ja mahtava. Aivan viime aikoihin saakka se on onnistunut vaientamaan lähes kaikki sen pimeisiin puoliin liittyvät skandaalit: pedofiilipapit on vaivihkaa siirretty toisaalle toisiin tehtäviin, hyväksikäytön uhrit tarvittaessa jopa maksettu hiljaisiksi, ja kun Kremsmünsterin luostarikoulun pahoinpideltyjen oppilaiden ruhjeita ja haavoja oli hoidatettava paikallisilla lääkäreillä, ei ilmeisesti yksikään näistä tehnyt rikosilmoitusta tai kertonut mahdollisista epäilyistään.

Ulkopuolisen on helppo paheksua ja demonisoida katolisen kirkon olemusta – vaikka ei olisikaan muodostanut ensimmäistä kuvaansa siitä Topeliuksen Välskärin kertomusten häijyn jesuiitta Hieronymuksen perusteella, niin kuin minä lapsena. Teinityttönä kuuntelin vanhan kanadansuomalaisen närkästynyttä selostusta ”kätlikkien” meiningeistä: ne voivat ja saavat tehdä mitä pahaa vain, sano, kun menevät sen jälkeen tunnustamaan papille ja maksavat sille rahaa. Siitä päästään helposti ajattelemaan, että katolisessa uskossa on jotain, mikä jollain lailla moraalisesti rampauttaa ellei yksityistä ihmistä niin ainakin yhteiskunnan. Takavuosina Ilkka Malmberg hersytteli Hesarin sunnuntaijutussa fantasiaa katolisesta Suomesta: fiktiivistä matkaajaa odottavat Seutulassa suomalaiset kaverit, nimeltään jotain tyyliin Jeesus Jäppinen ja Vapahtaja Virtanen, jotka lukuisien kyyneleisten ja valkosipulinhajuisten suudelmien jälkeen kiidättävät sankarimme hengenvaarallisessa kunnossa olevalla autonromulla keskikaupungille, missä juhlitaan diktaattorin syntymäpäivää kansan itkien sambatessa pitkin katuja… Ja tässä ihan äskettäin on Helsingin yliopiston amerikkalainen vierailuluennoitsija näköjään taas kerran esittänyt, että niin bruttokansantuotteella kuin demokratian laadullakin mitattuna protestanttimaat ovat katolisen tai ortodoksisen kirkon perinteisesti hallitsemia edellä, koska protestanttinen usko rohkaisee itsenäisyyteen ja kriittisyyteen, katolinen taas kasvattaa kuuliaisuuteen ja suojelee korruptiota.

En ihan jaksa uskoa, että yhteiskuntien väliset erot voitaisiin palauttaa teologisiin kysymyksiin. Tuskin bruttokansantuote riippuu siitä, uskotaanko kiirastuleen tai pyhimysten tehtävään esirukoilijoina, tai siitä, pidetäänkö pappisvirkaa ja avioliittoa ylimaallisen, selittämättömän pyhinä asioina vaiko vain käytännön kysymyksinä, jotka on järjestettävä säädyllisesti ja siivosti. En myöskään niele tuota usein teologisesti asiantuntematonta höpinää ”protestanttisesta työmoraalista”, jolla milloin mitäkin talousihmettä selitetään, yleensä Lutherit ja Calvinit iloisesti sekoittaen. Enkä usko, että protestanttiset kirkot aina ja luonnostaan kasvattaisivat itsenäisyyteen ja kriittisyyteen – kyllä Pohjoismaiden luterilaiset valtiokirkot ovat kiltisti kulkeneet hallitsijan talutusnuorassa jo Kustaa Vaasan ajoista saakka ja hoitaneet valtiovallan voudin tehtävää kuuliaisten kansalaisten kasvattajina. (Ja jälleen voi lyödä natsikortin pöytään: Kolmannessa Valtakunnassa monet luterilaiset papit, muutamaa Bonhoefferia lukuun ottamatta, joiden perinteistä esivaltakuuliaisuutta ei häirinnyt mikään lojaalisuusvelka Vatikaanille, olivat kiivaita natsimeiningin kannattajia, kun taas natsien suhde katoliseen kirkkoon – johon Hitler itse oli kastettu ja kasvatettu – oli usein paljon jännitteisempää ”kilpailua sieluista”.)

Mutta tuossa ”korruption suojelemisessa” on jossain suhteessa vinha perä. Katolinen kirkko ei ole pelkästään huikean suuri instituutio, johon mahtuu toisaalta mittaamattoman arvokasta kulttuuriperinnettä ja eurooppalaisen ajattelun historian hienoimpia saavutuksia, toisaalta käsittämätöntä typeryyttä, taikauskoa ja primitiivistä raakuutta. Se on myös, etenkin Sentroopassa, jo tuhat vuotta elänyt kietoutuneena yhteen maallisen vallan feodaalisten rakenteiden kanssa tavalla, joka on paljon hienompi ja vaarallisempi kuin Pohjoismaiden kansankirkkojärjestelmät. Katolinen kirkko on ollut toisaalta oma valtionsa, jonka paavit ovat välillä eläneet ja toimineet aivan maallisten ruhtinaiden tapaan, ja toisaalta osa kunkin kaikkeinkatolisimman majesteetin hallitsemaa valtiota. Se on toisaalta ollut ylikansallinen ja maailmanlaajuinen rakennelma, toisaalta siunannut kunkin hallitsijan vallan ja aseet. Se on ollut yhtaikaa sekä sitä että tätä, ja ehkä tässä sittenkin voidaan puhua myös ”moraalin rampautumisesta”: katolinen kirkko on ehkä osaltaan ollut rakentamassa tai ainakin pönkittämässä sitä vanhan feodaali-Euroopan perinnettä ja periaatetta, että säännöt eivät ole kaikille samat ja että puheiden ja tekojen ei aina tarvitse vastata toisiaan.