Walesin bardit peruskoulussa, eli miten kansansivistyksen kriisiä ei ainakaan korjata

Täytyy vielä palata viimekertaiseen aiheeseen, jota unkarilainen mediakuplani edelleenkin pullistelee, eli Unkarin uuteen Kansalliseen perusopetussuunnitelmaan (NAT). Perjantaina Budapestissa ”Opettajien demokraattinen ammattijärjestö” osoitti mieltään ministeriön edessä, ja julkilausumia ovat antaneet lukuisat sekä opettajia että korkeakouluja ja tiedemaailmaa edustavat järjestöt ja laitokset, myös useiden tasokkaiden ja nimekkäiden koulujen koko opettajakunnat. Niissä puututaan eri suunnista niihin perusongelmiin, joita autoritaarinen ja alan asiantuntemuksesta piittaamaton poliittinen ohjailu aiheuttaa.

Esimerkiksi Unkarin maantieteilijöiden seuran lausunnon mukaan uusi NAT EU:n direktiivien vastaisesti ei mainitse opetuksen perustavoitteiden joukossa luonnontieteellisiä tietoja ja taitoja laisinkaan, ja samalla kun maantieteen tuntimäärät on vähennetty mahdottoman vähäisiksi, opetettavia sisältöjä on vähennetty suhteessa paljon vähemmän. Myös yrityselämän edustajat ovat protestoineet. Heidän mielestään luonnontieteiden opetuksen osalta NAT vaarantaa kansallisen kilpailukyvyn, se kun sisältää liikaa teoriaa ja ulkoa opeteltavaa tietoa mutta liian vähän käytännön taitoja ja valmiuksia, joita ”tulevaisuuden insinöörit” tarvitsisivat. Säveltäjä ja musiikin teorian opettaja Mónika Csató puolestaan toteaa, että vaikka musiikinopetuksen tuntimääriä on nostettu ja musiikki (tai ”laulu- ja musiikkikasvatus”, ének-zenei nevelés) selvästikin nähdään ”kansallisesti keskeisenä” painopistealueena, NAT kuitenkin merkitsee askelta taaksepäin. Musiikinopetuksen sisällöistä 75 % (!) on unkarilaisia kansanlauluja, taidemusiikin tuntemus jää lapsipuolen asemaan, uusin (Bartókia ja Kodályta uudempi) taidemusiikki täysin syrjään, puhumattakaan siitä viihdemusiikista, joka nykyajan lasten äänimaisemaa täyttää. Kuitenkin, jos lapsilta kysytään, mitä he musiikinopetukselta odottavat, monet vilpittömästi kertovat, että haluaisivat oppia tuntemaan erilaisia musiikin lajeja. Siitä puhumattakaan, mitä todellisuudessa tapahtuu Unkarin koulujen ulkomailla ah niin hypetetyssä musiikinopetuksessa. Näin Csató:

Sillä jos emme työnnä päätämme pensaaseen, näemme kyllä, mitä ”laulutuntien” nimellä kouluissa todellisuudessa tapahtuu: pois jääneiden matematiikantuntien korvaamista, sattuneesta syystä järjestettyjä luokanvalvojan palautetunteja, täysin hillitsemätöntä kännykän näpräämistä (että oppilaat edes olisivat hiljaa) – tai päinvastoin kansanlaulujen tekstien kuulustelemista ja aineiden kirjoittamista säveltäjien elämäkerroista. (…) NAT ei tue semmoista musiikkikasvatusta, joka laajentaisi oppilaiden näköpiiriä, vaan päinvastoin syventää kuiluja opettajan ja oppilaan, uuden ja vanhan musiikin, koulun ja arkielämän välillä.

Joka puolelta siis kuuluu samanlaista kritiikkiä: uudessa opetussuunnitelmassa puolueuskollisuus on jyrännyt asiantuntemuksen. Opetuksen sisällöt on – ilmeisesti joistakin naiivin poliittis-ideologisista syistä – haluttu lyödä lukkoon mahdollisimman yksityiskohtaisesti, antamatta opettajille ja kouluille mahdollisuutta itse harkita, millä tavalla kulloisenkin oppilasaineksen kanssa parhaiten päästäisiin koko koulutusjärjestelmän yleisiin päämääriin. (Ainakin äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen yksityiskohtaiset – ja pitkät! – pakollisten luettavien ja opeteltavien kirjailijoiden ja teosten listat edustavat nykyajan Euroopassa varsin harvinaista linjaa. Esimerkiksi Suomessa opettajat saavat ymmärtääkseni päättää varsin vapaasti, mitä kirjallisuutta oppilailla luetetaan.) Pahinta ei ehkä ole edes se, että tämän yksityiskohtaisesti lueteltujen sisältöjen valinnan ovat päässeet tekemään asiantuntemukseltaan vähän kyseenalaiset mutta poliittisesti uskolliset ja ideologisesti sopivat henkilöt. Vaan se, että aatteellisessa käsiohjauksessa opetussuunnitelmaan on rakennettu täysin epärealistisia vaatimuksia. Leksikaalista tietoa – termien, käsitteiden, faktanippeleiden, vuosilukujen luettelemista ja ulkoa opettelemista – korostava opetussuunnitelma ei tunnu ottavan huomioon, että kirjallisen kulttuuripohjan yleisen rapautumisen keskellä jonkinlaisten 1900-luvun alkupuoliskon sivistysporvariston yleissivistysihanteiden paukuttaminen koko kansan lasten päihin (myös koulujakäymättömien, kenties kroonisessa työttömyydessä ja syväköyhyydessä elävien perheiden lasten) on toivoton haave.

Ja siksi halusin vielä nostaa esiin erään opettajan tosikertomuksen siitä, millaista on opettaa kansallisen kirjallisuuden klassikkoja nykyajan kuudesluokkalaisille, eikä edes kurjuudessa eläville köyhälistölapsille vaan hyvämaineisen budapestilaisen peruskoulun oppilaille. Opettaja – joka kertoo nyttemmin vaihtaneensa ammattia – oli muutama kuukausi sitten sijaisena pitämässä Unkarin kirjallisuuden tuntia, jonka aiheena oli János Aranyn (1817–1882) ”Walesin bardit”. Balladi kertoo Englannin Edvard I:n vierailusta vasta valloitetussa Walesissa vuonna 1277 ja laulajista, jotka tarun mukaan eivät suostuneet ylistämään uutta valtiasta vaan mieluummin kuolivat polttoroviolla. Siinä on nähty viittauksia Itävallan Frans Joosefin Unkarin-vierailuun vuonna 1857. (Amatöörimäisen pikasuomennoksen runosta löydätte alempaa.)

Kertoja oli jo valmiiksi kauhuissaan tehtävänsä mahdottomuudesta: opettaa 45 minuutissa kaksitoistavuotiaille lapsille runo, joka on lukiolaisillekin vaikeaa purtavaa ja jossa on semmoisia 1800-luvun runokielen sanoja ja ilmauksia, joita eivät kaikki nykyaikuisetkaan ymmärrä. Kaiken lisäksi tunti – sinä päivänä jo viides – oli pakko aloittaa karjumalla uupuneina ja hysteerisinä riehuvat lapset hiljaisiksi, mihin uuden sijaisen uutuusarvon huomioon ottaenkin kului tunnista ensimmäiset 7–8 minuuttia. Kun lopulta päästiin käsiksi runoon, jo sen otsikko osoittautui kaikille käsittämättömäksi: ensin oli näytettävä kartalta Wales ja selitettävä, että bárd ei tässä tarkoita ’lihakirvestä’ (tämä samanlainen sana käynnisti luokassa innokkaan ns. keskustelun kauhufilmien moottorisahamurhaajista). Näin oli vihdoin selvitetty runon otsikko, jolloin tunnista oli kulunut jo kolmasosa.

Pitkän runon lukemiseen ja käsittämättömien sanojen selvittämiseen oppilaille kului seuraava kymmenminuuttinen. Senkään jälkeen yksikään lapsista ei tunnustanut ymmärtävänsä, mistä koko runossa on kysymys. Tuntisuunnitelman mukaan runo olisi pitänyt nyt lukea uudestaan analysoiden sen rakennetta ja esimerkiksi puhujan vaihdoksia – missä puhuu kuningas, missä kertoja, missä bardi jne. – mutta ymmärtäen, että näiden koulupäivän uuvuttamien lasten kanssa tämä yritys ei veisi mihinkään, opettaja päätti tarttua runon keskeiseen moraaliseen kysymykseen ja istuutui lasten keskelle pulpetin reunalle keskustelemaan. Mitä tarkoittaa, että ihminen on valmis kuolemaan jonkin asian puolesta, ja voisivatko lapset ajatella, että jokin asia olisi heille itselleen yhtä tärkeä kuin Walesin bardeille vapaus?

Kiitävän hetken ajan lapset hiljentyivät vakavasti miettimään asiaa. Ei, kukaan ei keksinyt mitään semmoista, minkä puolesta voisi oikeasti kuolla. Näin oli tunnista jäljellä enää pari minuuttia, eikä opettaja ehtinyt muuta kuin antaa kotitehtäväksi puolen sivun mittaisen tekstin: mistä tämä runo kertoo? Kotitehtäviä tarkistaessa sitten ilmeni, että lapset kirjoittivat siitä, miten Edvard-kuningas ratsastaa hevosella ja miten linnassa syödään ja juodaan, mutta runon varsinainen tarina – Walesin bardit surmattiin roviolla, mutta heidän laulunsa jää soimaan valloittajakuninkaan korviin – ei ollut auennut yhdellekään oppilaista.

Voi toki sanoa, että minä olen p***a opettaja. Voi sanoa, että lapset ovat typeriä. Voi määrätä, että kahdentoista kouluvuoden aikana hyvän kirjallisuudenopettajan tulee opettaa lapsille 126 kirjailijaa. Tällä kaikella ei vain ole enää mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ei ole ollut ennenkään. Ei enää aikoihin. 

Kirjallisuuden ihanuus on mielestäni siinä, että löydämme siitä itsemme ja, kyllä, saamme valtavasti eväitä elämämme tielle. Mutta jos kaksitoistavuotiaiden kurkusta alas on järjettömällä vauhdilla tungettava heidän ikätasoonsa nähden ylivoimaisen vaikea balladi, jonka otsikkoakaan he eivät ymmärrä, silloin tuloksena on vain, että saamme heidät inhoamaan koko juttua. 

Niin kuin unkarilainen kollegani, jonka Facebook-syötteestä tämän opettajan kertomuksen löysin, toteaa: Tämä kirjoitus kertoo uudesta opetussuunnitelmasta enemmän kuin koko tähänastinen keskustelu- ja väittelymyllerrys.

***

Ja kun kerran vauhtiin pääsin, niin tässä tosiaankin János Aranyn runo ”Walesin bardit” sekä vuosi-pari sitten tekemäni pikasuomennos (tunnustan, en viitsinyt edes selvittää, onko runoa aiemmin suomennettu). Siihen inspiroi itse asiassa tämä Dániel Csordásin sarjakuvaversio, jota lämpimästi suosittelen kaikille.

Edward király, angol király
Léptet fakó lován:
Hadd látom, úgymond, mennyit ér
A velszi tartomány.

Van-e ott folyó és földje jó?
Legelőin fű kövér?
Használt-e a megöntözés:
A pártos honfivér?

S a nép, az istenadta nép,
Ha oly boldog-e rajt’
Mint akarom, s mint a barom,
Melyet igába hajt?

Felség! valóban koronád
Legszebb gyémántja Velsz:
Földet, folyót, legelni jót,
Hegy-völgyet benne lelsz.

S a nép, az istenadta nép
Oly boldog rajta, Sire!
Kunyhói mind hallgatva, mint
Megannyi puszta sir.

Edward király, angol király
Léptet fakó lován:
Körötte csend amerre ment,
És néma tartomány.

Montgomery a vár neve,
Hol aznap este szállt;
Montgomery, a vár ura,
Vendégli a királyt.

Vadat és halat, s mi jó falat
Szem-szájnak ingere,
Sürgő csoport, száz szolga hord,
Hogy nézni is tereh;

S mind, amiket e szép sziget
Ételt-italt terem;
S mind, ami bor pezsegve forr
Túl messzi tengeren.

Ti urak, ti urak! hát senkisem
Koccint értem pohárt?
Ti urak, ti urak!… ti velsz ebek!
Ne éljen Eduárd?

Vadat és halat, s mi az ég alatt
Szem-szájnak kellemes,
Azt látok én: de ördög itt
Belül minden nemes.

Ti urak, ti urak, hitvány ebek!
Ne éljen Eduárd?
Hol van, ki zengje tetteim –
Elő egy velszi bárd!

Egymásra néz a sok vitéz,
A vendég velsz urak;
Orcáikon, mint félelem,
Sápadt el a harag.

Szó bennszakad, hang fennakad,
Lehellet megszegik. –
Ajtó megől fehér galamb,
Ősz bárd emelkedik.

Itt van, király, ki tetteidet
Elzengi, mond az agg;
S fegyver csörög, haló hörög
Amint húrjába csap.

“Fegyver csörög, haló hörög,
A nap vértóba száll,
Vérszagra gyűl az éji vad:
Te tetted ezt, király!

Levágva népünk ezrei,
Halomba, mint kereszt,
Hogy sirva tallóz aki él:
Király, te tetted ezt!”

Máglyára! el! igen kemény –
Parancsol Eduárd –
Ha! lágyabb ének kell nekünk;
S belép egy ifju bárd.

“Ah! lágyan kél az esti szél
Milford-öböl felé;
Szüzek siralma, özvegyek
Panasza nyög belé.

Ne szülj rabot, te szűz! anya
Ne szoptass csecsemőt!…”
S int a király. S elérte még
A máglyára menőt.

De vakmerőn s hivatlanúl
Előáll harmadik;
Kobzán a dal magára vall,
Ez íge hallatik:

“Elhullt csatában a derék –
No halld meg Eduárd:
Neved ki diccsel ejtené,
Nem él oly velszi bárd.

Emléke sír a lanton még –
No halld meg Eduárd:
Átok fejedre minden dal,
Melyet zeng velszi bárd.”

Meglátom én! – S parancsot ád
Király rettenetest:
Máglyára, ki ellenszegűl,
Minden velsz énekest!

Szolgái szét száguldanak,
Ország-szerin, tova.
Montgomeryben így esett
A híres lakoma. –

S Edward király, angol király
Vágtat fakó lován;
Körötte ég földszint az ég:
A velszi tartomány.

Ötszáz, bizony, dalolva ment
Lángsírba velszi bárd:
De egy se birta mondani
Hogy: éljen Eduárd. –

Ha, ha! mi zúg?… mi éji dal
London utcáin ez?
Felköttetem a lord-majort,
Ha bosszant bármi nesz!

Áll néma csend; légy szárnya bent,
Se künn, nem hallatik:
“Fejére szól, ki szót emel!
Király nem alhatik.”

Ha, ha! elő síp, dob, zene!
Harsogjon harsona:
Fülembe zúgja átkait
A velszi lakoma…

De túl zenén, túl síp-dobon,
Riadó kürtön át:
Ötszáz énekli hangosan
A vértanúk dalát.

Englannin Edward-kuningas
hevostaan kannustaa:
Pian näen sen, mink’ arvoinen
on Walesin alusmaa.

Maa jokien ja laaksojen
kasvaako vehmaana,
kun kasteltu on laitumet
maan poikain hurmeella?

Ja kunnon kansa – tottahan,
kuin tahtonikin on,
käy joka mies kuin juhdan ies
ois kantaa huoleton?

Oi herra! Wales on kruununne
timantti loistava:
niin kelvokkaat on laidunmaat,
on vuorta, laaksoa.

Ja kunnon kansa, sehän on
onneensa tyytynyt!
Niin hiljaista kuin haudassa
sen kylissä on nyt.

Englannin Edward-kuningas
hevostaan kannustaa:
tien varsilla on hiljaista,
ja äänetön on maa.

Montgomery se linna on,
hän jonne yöksi jää.
Montgomery, sen isäntä,
saa häntä viihdyttää.

Maan, veden, metsän anteja
on kohta tarjolla,
ei äärtä näy, ja työstä käy
jo sitä katsella.

On valituinta herkkua
edessä kuninkaan,
ja viinikin helmeilevin
tarhoista kaukomaan.

Te herrat, hei! Mikä kielen vei?
Pikari kouraan vaan!
Te koirat, hei! Miks kukaan ei
juo maljaa kuninkaan?

Maan, veden, metsän anteja
on pöydät väärällään,
vaan näen sen: teist’ jokainen
on piru mielessään.

Vai ette, koirat, kiitä te!
Teoista kuninkaan
siis walesilainen laulaja
te tuokaa laulamaan!

Hämmentyen, hiljentyen
toisiinsa katsovat
pöydässä Walesin ruhtinaat,
raivosta kalpeat.

Kun herroista ei sanaa saa
suustansa yksikään,
ovelta nähdään nousevan
nyt bardin harmaapään.

Oi kuningas, sun teoistas
sankarilaulun teen!
Kuin miekan kalske soisi, kun
mies tarttuu soittimeen.

”Soi miekan kalske, aurinko
kun laskee verinen,
yön pedot verta vainuaa:
sä, kuningas, teit sen!

Tuhansin kaadoit kansaamme,
kuin teuraaksi sen veit,
elävät syyttää itkien:
Sä, kuningas, sen teit!”

Pois roviolle! Karkeaa!
on käsky Edwardin.
Nyt tuodaan nuorta laulajaa:
laulakoon lempeemmin.

”Ah! Iltatuuli lempeä
Milfordin lahdella
soi nyyhkytystä neitojen,
leskien itkua.

Äl’, äiti, lasta synnytä
orjaksi valtiaan!…”
Kuningas viittaa. Toinenkin
saa käydä kuolemaan.

Vaan kolmas Walesin bardeista
ei kaipaa kutsua,
hän yllättäin ja uhmapäin
käy esiin joukosta:

“Kaatuivat Cymrun uljaimmat –
siis kuule, kuningas:
bardeista Walesin yksikään
ei kiitä tekojas.

Laulumme heitä muistavat –
siis kuule, kuningas:
bardeista Walesin jokainen
kiroaa tekojas.”

Se nähdään! – on nyt armoton
kuninkaan komento:
Ne laulajat, jotk’ uhmaavat,
saa niellä rovio!

Ja kautta maan nyt kulkevat
kuninkaan lähetit.
Näin päättyivät Montgomeryn
kuuluisat kekkerit.

Englannin Edvard-kuningas
hevostaan kannustaa;
ylt’ympärillä liekkeihin
jää Walesin alusmaa.

Laulaen kulki kuolemaan
viissataa bardia,
vaan ylistänyt ainutkaan
ei Eduardia.

Haa! Mikä öinen laulu soi
nyt Lontoon kaduilla?
Lord-mayor hirteen vietäköön,
jos en saa nukkua!

Ei liikahtaa ees lehti saa,
niin hiljaa Lontoo on:
“Ken äännähtää, sen poikki pää!
On Edward uneton.”

Haa! pillit, torvet soimaan nyt
ja juhlarummutus:
Näet korvissain soi aina vain
tuo Walesin kirous…

Vaan läpi torven pauhinan
ja yli rumpujen
soi viidensadan marttyyrin
todistus viimeinen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: