Pullansyöjät

Kohta pari viikkoa on mielessäni pyörinyt unkarilaisen Vasárnapi Hírek -viikkolehden julkaisema mielipidekirjoitus, kirjailija-toimittaja Krisztián Grecsón teksti otsikkonaan juuri tuo ”Pullansyöjät” eli Buktaevők. Otsikko viittaa kaveriin, joka aikoinaan opiskeli yhtaikaa kirjoittajan kanssa opettajankoulutuslaitoksessa. Iso, roteva ja järjenlahjoiltaan huomiotaherättävän heikko opiskelijapoika Alföldin lakeuksilta, näin kertoo Grecsó, piti tapanaan opetusharjoittelun lomassa syödä koululaisten eväspullat, ja kun joutui siitä tilille ja selittämään tekosiaan, ei osannut sanoa muuta kuin että ”oli nälkä”. Normaali oikeustaju kai sanoisi, että jos joku ei kykene tajuamaan tämmöistä moraalista perusvääryyttä, jos joku ei ymmärrä että opettajan ei kerta kaikkiaan sovi syödä lasten eväitä, niin tämän ihmisen paikka ei ole opettajankoulutuslaitoksessa, hänet pitäisi pistää pihalle heti. Vaan eipäs käynyt näin. Pustan pullarosvo varmaankin vetosi opettajien säälintunteisiin. Hänet ilmeisesti pakotettiin lupaamaan, että hän tästä lähin opiskelisi ahkerasti ja suoriutuisi tenteistä hyvin – ja niin hän suoriutuikin. Selvitettyään, miten vahtimestareita voitelemalla pääsee opettajien kaapille kurkkimaan tenttikysymyksiä etukäteen, pullansyöjäpoika ahkeralla ulkoaopettelulla läpäisi tentit, ja hänelle ojennettiin opettajandiplomi, kuulemma sitä juhlallista lupausta vastaan, ettei hän kuuna kullan valkeana yrittäisikään harjoittaa opettajan ammattia. Ja kuten asioita tunteva arvata saattaa, pullamies opettaa nykyään nousevaa polvea erään Alföldin pikkukaupungin alakoulussa.

Grecsón jutun loppupointti liittyy tietenkin presidentti Schmittin väitöskirjaplagiaattia koskevaan kohuun. (Tämä kohu on entisestään laajentunut: bulgarialaisen Georgievin tutkimuksen lisäksi on löytynyt toinenkin kunnolla mainitsematon käännösoriginaali, saksalaisen urheilututkijan julkaisu. Schmitt ei ole kyennyt antamaan kunnon selitystä – kohta kohun puhjettua annetussa radiohaastattelussa hän selitteli, että yhtäläisyydet Georgievin kanssa johtuvat saman ”lähdeaineiston” käytöstä, mutta sen lisäksihän työssä on hänen omia päätelmiään. Tämän jälkeen toinen tutkiva journalisti löysi ns. itsenäisen päätelmäosuuden takana olevan saksalaisen lähdeteoksen… Asiaa tutkimaan on nimetty komitea, joka antaa lausuntonsa maaliskuun loppuun mennessä. Ja jonkun englannintaitoisen Unkarin-tuntijan ansiosta piece of ScHmITt on päässyt jopa Urban Dictionaryyn.) Tämä pointti siis: joskus on tehtävä raskaita moraalisia päätöksiä. Jos joku ei tajua, että väitöskirjaksi ei riitä se, että lähdettä kunnolla mainitsematta kääntää (tai luultavammin: käännättää) 80% tekstistä yhden ja 10% toisen ulkomaankielisen tutkijan teoksista, niin hänelle ei kuulu myöntää tohtorinarvoa, ei edes ”pientä”. Ei vaikka miten olisi hieno mies ja sankari, tuonut isänmaalle olympiakultaa. Ei vaikka miten olisi vaikutusvaltainen mies, jonka mielen pahoittamisesta voi tulla ikäviä seurauksia. Ei vaikka miten olisi herttainen vanha äiti toivonut pojastaan tohtoria. Ei vaikka miten olisi kyseessä pelkkä muodollinen ele, josta ei ole mitään vahinkoa kenellekään, eihän Schmitt tule koskaan yrittämäänkään tieteelliselle uralle…

Mutta Schmitt sikseen, ilman tätä ajankohtaispointtiakin Grecsón tarinassa tiivistyy eräitä sentrooppalaisen kulttuurin ajattomia ja ikäviä puolia, eli ajattelutapa ja toimintakulttuuri, jota mielessäni ja mielelläni nimitän ”feodalismiksi”. Kärjistäen kuvatakseni: feodalismin maailma ei ole vaaka- vaan pystysuora, emme ole samalla tasolla ja samassa veneessä kaikki. Joukkuetta ei johdeta edestä, vaan kaikille on selvää, että säännöt eivät ole samat kaikille. Valta ei tule siitä hallinnollisesta rakenteesta, jonka osia me kaikki olemme, vaan ylhäältäpäin, kullakin portaalla lääninherra jakaa sitä seuraavaksi alemmalla portaalla sijaitseville vasalleilleen, ja nämä puolestaan eteenpäin. Tästä seuraa myös, että missä asemassa oletkin, et ole vastuussa työstäsi alempana oleville etkä myöskään koko systeemille, vaan vastuu ja kiitollisuudenvelka kohdistuvat aina ylöspäin, pahimmassa tapauksessa siihen kaveriisi, jolta olet valtasi tiettyjä ystävänpalveluksia vastaan saanut. Eikä systeemi ole ystävämme, joka palvelee meitä kaikkia ja kuuluu meille kaikille, vaan vihamielinen viidakko, jossa opitaan jäämään eloon löytämällä ne tarpeelliset porsaanreiät. (Tästä yksi konkreettinen esimerkki on opinto- ja tutkintovilppi. Suomessa on totuttu ajattelemaan, että oppilaitoksessa aikuiset ihmiset ovat oppimassa asioita oman etunsa tähden, ja se, joka huijaa, tuottaa vain haittaa itselleen ja sitä paitsi loukkaa rehellisiä tovereitaan. Monissa muissa maissa taas lunttaustekniikka opitaan viimeistään lukiossa, ja se on hiljaisesti mutta yleisesti hyväksytty itsenäistymisen ja aikuistumisen muoto, osa systeemissä selviytymisen oppimista.)

Vielä ikävämpi seuraus on, että tunteakseen asemansa turvatuksi moni lääninherra voi joutua kiusaukseen ympäröidä itsensä sellaisilla ihmisillä, jotka taatusti ovat häntä itseään tyhmempiä ja asiantuntemattomampia ja siksi vaarattomia. (Tämä on yksi tällä hetkellä Unkarin hallitukseen kohdistuvan kritiikin kärjistä: maan talous on kuralla siksi, että vastuuasemissa ei istu parhaita asiantuntijoita vaan niitä, joilla on pääministeri Orbániin ja hänen lähipiiriinsä parhaat välit.) Ja ehkä kaikkein ikävintä henkilötasolla on, että valta-asemaan päässeiltä joskus puuttuu kaikki empatia entisiä kohtalotovereita kohtaan. Minun ylenemiseni ei johdu objektiivisista asioista kuten organisaation tarpeista tai minun objektiivisesta pätevyydestäni, vaan se on taitavan suhdetoiminnan ja onnenkantamoisten ansiota. Siksi minun ei tarvitse tuntea mitään solidaarisuutta niitä kohtaan, jotka vielä rehkivät minun entisessä asemassani, eikä nolostella omaan asemaani liittyviä etuoikeuksia – kysymyshän ei ole systeemistä yleensä vaan tietyistä henkilöistä ja ennen kaikkea minusta. ”Ei minuakaan kukaan koskaan tukenut”, töksäytti Saksassa työskentelevän ystäväni saksalainen työkaveri, kun oli puhe nuorten auttamisesta uralla eteenpäin.

Tämä on nyt aika rankkaa tekstiä ja myönnän, erittäin kärjistettyä. Ja hyvänen aika, kyllähän Keski-Euroopan sivistyneet olot ovat vielä kaukana siitä primitiivisestä feodalismista, joka joissain köyhemmissä maissa kukoistaa. Tarkoitan niitä maita, joissa poliittiset päättäjät jostain ihmeen syystä aina valikoituvat tietyistä suvuista, joissa pahoinpitelyn uhriksi joutunut ei soita poliisille vaan lankomiehensä kehonrakentajakavereille, joissa kunnollista terveydenhoitoa ja opetusta saa vain isolla rahalla yksityisistä sairaaloista ja kouluista, ja joissa iltaisin (kuten sivumennen sanoen unkarilaiselta kuulostavaa sukunimeä kantava Nicholas D. Kristof kertoo Pakistanista) hienommissa kaupunginosissa pörähtävät käyntiin sadat generaattorit, koska rikkaat eivät välitä syöttää verorahoillaan korruptoitunutta valtiokoneistoa, joka ei kuitenkaan koskaan saa rakennetuksi toimivaa julkista sähköverkkoa… Jos feodalismilla tarkoitetaan tätä, niin Keski-Euroopassa toki ollaan aivan eri planeetalla.

Meillä Sentroopassa feodalismi ei toimi demokraattisen yhteiskunnan tukirakenteiden ja turvaverkkojen korvikkeena vaan niiden sisällä. Olematta historian tai valtio-opin asiantuntija heitän hatusta arvelun, että taustalla on valistuneen itsevaltiuden ihanne. Toisin sanoen valistus, siihen perustuvat sivistysihanteet, joihin kuuluu itsehillintä, kohtuullisuus ja alempien kansankerrosten humaani kohtelu, sekä tietty määrä pääomaa ja rikkautta, joka ei ole pelkästään ohuen oligarkkikerroksen vaan myös laajan sivistysporvariston ulottuvissa – jolle hallitsijaan ja hallitsijan virkakoneistoon tukeutuminen on ollut turva vanhanaikaisen aristokratian mielivaltaa vastaan. Ja tukeutuessaan ja soluttautuessaan tähän Keski-Euroopan monarkioiden hierarkkiseen virkakoneistoon myös porvarillinen viranhaltijakunta muuttui vähitellen feodaaliaristokratian moderniksi, valistuneeksi pehmoversioksi. Sitä vastoin känsäkouraisen kansan, talonpoikien, palkollisten ja proletaarien kanssa se ei koskaan tosissaan solminut yhteiskuntasopimusta tai istunut samaan veneeseen. Valistuneen hallitsijan kuuluu kohdella kansaa ystävällisesti ja suopeasti, mutta kaikki tietävät, että säännöt eivät edelleenkään ole kaikille aivan samat.

Vanhoja feodalismin, sääty- ja luokkayhteiskunnan, kahden kerroksen ihmisten ja kaksinaismoraalin perinteitä ei siis ole koskaan virallisesti lyöty hajalle eikä heitetty menemään – paitsi välillä ja mukamas entisissä sosialistimaissa. (Reaalisosialismin aikana puolestaan vallitsi peilikuvafeodalismi, johon yhtä lailla kuului hallitsijoiden mielivalta ja etuoikeutettujen luokkien luominen, ja jossa myös kukoistivat valehtelu ja kaksinaismoralismi.) Ja niiden pohjalta on rakentunut jonkinlainen keskieurooppalainen demokratiaymmärrys, joka on päältä katsoen samannäköinen mutta sisältä kuitenkin erilainen kuin meillä Pohjoismaissa. Sen runkona on vanha hieno, monenlaista kaunista turhuutta sisältävä tapa- ja elämäntapakulttuuri, jonka kääntöpuoli on juuri siinä, että säännöt eivät ole kaikille samat. Niinpä demokraattiset lait ja laitokset, niin kuin entisaikaan kuninkaiden ja paikallisruhtinaiden käskytkin, on tehty kierrettäviksi eli luovasti sovellettaviksi. Ja jokainen tietää, että se, mitä on juhlallisesti vakuutettu ja kenties vielä valalla tai sinetillä vahvistettu, ei ole koko totuus.

Ja millähän lihaksilla minä moukka nyt latelen tämmöisiä tuomioita Keski-Euroopan demokraattisille sivistysvaltioille? Eikö muka Suomessa ole hyväveliverkostoja, vaalirahoituskähmintöjä ja kassakaappisopimuksia? Eikö muka Suomessa kukaan työpaikkakiusaa tai käytä väärin esimiesasemaansa? Eivätkö viime aikoina nähdyt valelääkärit ja valehoitajat, jotka oikeasti ovat voineet vaarantaa jonkun hengen tai terveyden, ole vielä paljon pahempi juttu kuin se, että joku poliitikko yrittää vahvistaa uskottavuuttaan plagioidulla väitöskirjalla? Onko joustavuus byrokratian typeryyksien äärellä, kaiken lisäksi hienoon ja kohteliaaseen tapakulttuuriin verhottu joustavuus, todella aina huonompi vaihtoehto kuin ynseä ”meillonsellaset säännöt”?

Kun en ole politiikan enkä hallintojärjestelmien asiantuntija, en osaa tässä kertoa kuin omasta ruohonjuuritason mahatuntumastani ja omista yliopistomaailman kokemuksistani. Kohta kahdentoista Keski-Euroopan yliopistovuoteni aikana olen kuullut useita alussa referoimani Pullapojan tarinan tapaisia tositapauksia: N.N. päästetään armosta läpi tenteistä, hänen kaikkien mahdollisten rimojen alle jäävä kurssityönsä/gradunsa/väitöskirjansa hyväksytään, vain jotta hänestä päästäisiin eroon, tai vain koska hän on niin mukava ihminen ja ”eihän siitä ole harmia kenellekään, kun ei hän kuitenkaan koskaan tule tekemään uraansa alalla X”, vain koska hän on sen ja sen kaveri… Suomesta tiedän yhden (1) tällaisen tarinan, ja senkin vain useamman ns. luotettavan tahon kautta ja vuosien takaa: N.N:n, hienon ihmisen mutta jossain suhteessa alalle X täysin soveltumattoman henkilön, lopputyö oli täydellinen katastrofi, mutta hänet päästettiin läpi ja annettiin todistus käteen, sillä ehdolla että hän – aivan kuin Pullapoika – lupasi pyhästi koskaan olla toimimatta alalla X.

Toisin kuin pustan pullamies, suomalainen piti sanansa.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: