Metsästyksen kansalliset erikoispiirteet

28 syyskuun, 2021

Joskus vuosia sitten olin Wienissä joissakin Itävallan suomalaisten tai Suomi-harrastajien pippaloissa, joissa joku maanmies kertoi, miten oli ollut mukana paikallisella metsästysretkellä fiinissä seurueessa. Kuvauksesta tuli äkkinäiselle mieleen Monty Pythonin legendaarinen Hunting Film -sketsi, jossa vähäjärkisen ja humalaisen oloinen brittiherrasväki taapertelee linnan ovesta lintujahtiin ja paukuttelee järjettömästi kaikkea mikä liikkuu. Itävaltalainen metsästysseurue ei kylläkään ampunut puskassa lempivää pariskuntaa eikä toisiaan raajarikoiksi, mutta puolikesyjä fasaaneja oli lahdattu hämmentävä määrä, lopuksi ammutut linnut oli levitetty näytille maahan pitkiksi riveiksi, ja suomalainen, joka oli ymmärtämättömyyttään astunut tämmöisen raatorivin yli, sai kuulla syyllistyneensä suunnilleen pyhäinhäväistykseen.

Sentroopassa metsästys on ilmeisesti jotakin ihan muuta kuin suomalaisten hirvi- ja sorsastajaporukoiden maanläheinen kumisaapasmeininki, jolla kuitenkin on jonkinlainen todellinen historiallinen yhteys siihen aikaan, kun tavallinen rahvas karhun kanssa painii löi esi-isien malliin ja ampui hirviä ja sorsia ihan vain nälkäkuoleman välttämiseksi. Eteläisemmässä Euroopassa, missä maaorjatalonpoikia ei mielellään päästetty hääräämään linnanherran metsiin, kauriiden, villisikojen ja metsäkanojen jahtaaminen oli ylhäisön etuoikeus ja tapa pitää aseenkäyttely- ja ratsastuskuntoa vireillä sotaretkien välillä. Luonnonmetsien huvetessa tarhattujen ja lihotettujen otusten posauttelusta tuli joutilaan luokan huoleton harrastus, jonka innokkaimmat ja rikkaimmat – kuten ensimmäisen maailmansodan syttymisestä tunnettu onneton Itävalta-Unkarin kruununperillinen Franz Ferdinand – kehittivät suorastaan massiiviseksi joukkoteurastukseksi.

Säätymerkin luonteensa metsästys on säilyttänyt koko ajan, jopa Unkarissakin tämä perinne jotenkin säilyi yli reaalisosialismin vuosien. Kommunistinen puolue-eliitti viihtyi metsällä edustusvieraidensa kanssa, ja rutiköyhänä työläispoikana kasvanut János Kádár, jonka elämäntyyli muuten oli varsin kansanomainen ja vaatimaton, oli intohimoinen metsästäjä. Nykyään metsästysturismi on Unkarissa merkittävää bisnestä: verkosta löytyy helposti ainakin maksukykyiselle saksankieliselle yleisölle suunnattuja mainoksia pakettimatkoista tarkkaan hinnoiteltuine palveluineen ja saalispaketteineen (niin ja niin monen niin ja niin suuren villisian, kauriin tms. ampuminen, kallon ja sarvien valmistaminen trofeeksi, jne.). Unkaria myydään varakkaille ulkomaalaisille metsästysmaana, josta löytyy sekä mielenkiintoista saalista että tasokkaita mutta kilpailukykyisesti hinnoiteltuja majoitus- ja viihdepalveluja metsästysretken oheen. (Myös ns. aikuisviihdepalveluja. Olen – useampia vuosia sitten, mutta tämän vuosituhannen puolella kuitenkin – nähnyt mainoksen, jossa saksankielisille metsästysseurueille kaupattavaan pakettiin sisältyi päättäjäisillanvietto ”sirojen gasellien ja reippaiden amatsonien” seurassa.)

Mutta näkyy metsästys kiinnostavan myös Orbánin Unkarin uutta yläluokkaa ja – joissain muissakin asioissa entiset maailmanajat mieleen tuovaa – puolue-eliittiä. Näkyvimpänä tämän harrastuksen edustajana on julkisuudessa häärännyt varapääministeri, hallituskoalition pienen kristillisdemokraattisen sivuvaunupuolueen johtaja Zsolt Semjén, jonka taannoisen poronmetsästysmatkan Ruotsiin tämän blogin lukijoista moni ehkä muistaa. Mutta myös aikoinaan mahdollisena ”kruununprinssinä” pidetty tappajahainhymyinen ex-ministeri János ”Jolla ei ole mitään, se ei ole minkään arvoinen” Lázár on ollut julkisuudessa esillä metsästyslinnan ansiosta, jonka hänen lakimiehensä (joka ei itse harrasta metsästystä) hankki omistukseensa keskeltä metsästysmaita, jotka puolestaan ovat Lázárin sukulaisten omistuksessa.

Tätä olen miettinyt viime päivät lukiessani unkarilaisen median juttuja metsästyksen maailmannäyttelystä, joka Unkariin lopultakin saatiin, koronapandemian aiheuttamasta viivästyksestä huolimatta. Jo aluksi hämmentävää on katsella kuvia näyttelyn hirvenpään muotoisesta portista, jonka rakentamiseen on käytetty tonnikaupalla hirvensarvia. Sarvet eivät kuulemma ole tapettujen eläinten trofeesarvia vaan metsistä keräiltyjä pudokkaita, mutta silti tämä massiivinen näköistaideteos tuntuu jotenkin vastenmieliseltä eikä vain kitschisyyttään. Lisää vastenmielisyyden tunteita voi nostattaa katselemalla uutiskuvia Zsolt Semjénistä, jonka tekopyhä hymy on näyttelytiloissa lähes yhtä mairea kuin parlamentin etupenkissä pääministeri Orbánin vieressä istuessa.

(Mihály Hardyn kuva Klubrádión Facebook-sivuilta.)

Oikeitakin isompien ja pienempien sorkkaeläinten trofeepääkalloja sarvineen on Hungexpo-messukeskuksen avarissa saleissa näköjään seinillä tuhansittain. Löytyy myös omituisia puu- tai metalliromupaloista kasattuja ITE-näköisveistoksia – koiraa, jänistä ja villisikaa. On täytetty puhveli (ja muitakin täytettyjä eläimiä sorsasta leijonaan) ja takajaloillaan seisova karhuveistos, lisäsomistuksena kummallisia nuoliasetelmia ilmeisesti viittauksena tuhannen vuoden takaiseen aikaan, kun unkarilaisten esi-isät tunnettiin taistelussa ”nuolikuuroistaan”. Varsinaisen maailmannäyttelyn mittoja tämä tapahtuma ei täytä siinä mielessä, että kovinkaan monet maat eivät ole tuoneet paikalle omaa kansallista paviljonkiaan tai kioskiaan, eikä se ilmeisesti viralliselta nimeltään ”maailmannäyttely” olekaan, vaikka unkariksi tätä nimikettä (világkiállítás) käytetään – eihän muu maailma meitä ymmärrä, eihän? (Alan kansainvälinen elin BIE eli Bureau International des Expositions ei unkarilaisten metsästysnäyttelyä ole rekisteröinyt – toisin kuin vuonna 1971, jolloin Kádárin Unkarin isännöimä metsästyksen maailmannäyttely keräsi 1,9 miljoonaa kävijää. Sitä(kin) selvästi yritettiin käyttää muka epäpoliittisena konstina Unkarin kansainvälisen arvovallan kohentamiseen.)

Saleissa näyttää olevan paljon tilaa, niin että joukkoon mahtuu myös Turkkilaiskansojen neuvoston koju (siis tuon turkkilaissukuisia kieliä puhuvien maiden yhteistyöelimen, jossa Orbánin Unkari on tarkkailijajäsenenä mukana), vaikka Türk keneşi ei suoranaisesti mitenkään liity metsästykseen. Kuvien perusteella yleisömenestyskin on ollut varsin vaatimatonta: ei näy suuria kansanjoukkoja avarissa saleissa eikä ruokintapisteellä, mistä kansa voisi ostaa reilusti hinnoiteltuja riistahampurilaisia tai -makkaroita.

Riippumaton media on jo vuosikaudet kirjoitellut tämän näyttelyn yhteydessä ennen kaikkea korruptiosta ja rahanhaaskuusta. Koko kustannuksista ei tietenkään ole kaikkia tietoja saatavissa, mutta esimerkiksi Klubrádión toimituksen arvioimaa 70 miljardia forinttia (tämänhetkisen kurssin mukaan 195 miljoonaa euroa) tekee varmaan väkisinkin mieli rinnastaa niihin resursseihin, jotka puuttuvat esimerkiksi kouluilta, sairaaloilta tai nälkäisiä lapsia ruokkivilta sosiaalipalveluilta. Tai kansallispuistoilta, joiden ylläpitoon ei vuodessa kuluteta kymmenesosaakaan tuosta summasta. Näyttelyn mainostamiseen ja ”viestintään” on jo pari vuotta sitten upotettu melkoisia summia, jotka menivät ainoan tarjouksen tehneelle firmalle, samalle, joka on hoidellut myös hallituksen viime vuosien aikana järjestämät ”tiedotus”- eli propagandajulistekampanjat. Ilkeästi voi kysellä, oliko koko näyttelyn päätarkoituksena julkisen rahan kanavointi sopiviin taskuihin vaiko Zsolt Semjénin märkien unien toteuttaminen. Avajaispuheessaan Semjén joka tapauksessa pääsi maalailemaan kunnon äijäpopulistisia kauhunäkyjä siitä, miten metsästäjiä vihataan ja vainotaan, miten metsästyksen vapaus on uhattuna – eikä vain metsästys vaan, jos eläinsuojelufanaatikot saavat tahtonsa läpi, myös kotiteurastus ja siten jopa ikiaikainen unkarilainen siantappajaisperinne vaarantuu.

HVG-lehdessä biologi Ferenc Jordán antaa metsästysnäyttelylle perusteellisen ryöpytyksen. Kysymys ei ole siitä, että Jordán vastustaisi eläinten tappamista sinänsä, päinvastoin hän korostaa, että fiksusti toteutettuna metsästys voi olla tärkeä keino luonnolliset vihollisensa menettäneiden eläinkantojen pitämiseksi kurissa. (Ja sitä voisi myös esitellä tyylikkäästi: Jordán kehuu vuolaasti Etelä-Tirolissa näkemäänsä metsästysnäyttelyä, josta huokui perinteiden, ympäristön ja luonnon ymmärtäminen.) Riistanhoito voisi toimia, jos se tehtäisiin tieteellisin perustein, mutta valitettavasti siitä on Jordánin mukaan tullut Unkarissa pelkkää bisnestä. Ylettömästi lisääntyneet, lihotetut villisiat ja hirvieläimet tekevät vahinkoa sekä viljelyksille että luonnolle, mutta tätä siedetään, jotta päästään myymään kalliita metsästysretkipaketteja rikkaille turisteille, jotka voivat hienoilla aseillaan harrastaa ”koneistettua teurastusta” ottamatta montakaan askelta ökymaasturinsa ovelta. Ja maailmanlaajuisen ympäristökriisin iskiessä päälle Unkarin vallanpitäjät edelleenkin järjestävät tämmöisen wannabe-maailmannäyttelyn, joka todellisuudessa on vain pienen herrakerhon ökyilyä ja järjetöntä rahanhaaskuuta ja jolla ei varsinkaan luonnonsuojelun kanssa ole vähintäkään tekemistä.

Ja niin, tämän näyttelyn virallinen nimi on Egy a természettel ‘Yhtä luonnon kanssa’.


Matkailu- ja mediauutisia

9 elokuun, 2020

Neusiedlerjärvi (Neusiedlersee, unkariksi Fertő tó) on jännä järvi Itävallan ja Unkarin rajalla, suurimmaksi osaksi Itävallan puolella eli Burgenlandin osavaltiossa, siis siinä entisessä Deutsch-Westungarnin kaistaleessa, joka ensimmäisen maailmansodan jälkeen liitettiin entisestä Unkarin kuningaskunnasta uuteen tynkä-Itävaltaan. Käytiin siellä puolison kanssa autoretkellä toista vuotta sitten, silloin, kun ei kukaan vielä osannut kuvitella, että Euroopassa turisteeraaminen jostain syystä muuttuisi vaikeaksi tai vaaralliseksi. Järven lähistölläkin on kaikenlaista kivaa nähtävää, on linnoja ja söpöjä kaupunkeja, koko ympäristö kuuluu nykyään Unescon kulttuuriperintöluetteloon. Mutta itse järvi on todella erikoinen luontokohde.

Neusiedlerjärvi on suuri mutta – aivan toisin kuin läntisemmän Itävallan jyrkkärantaiset, syvät ja kirkkaat alppijärvet – käsittämättömän matala. Sen pinta-ala on yli 300 neliökilometriä, hieman Näsijärveä tai Höytiäistä suurempi ja Pyhäselkää tai Puruvettä pienempi, mutta keskisyvyydeltään järvi on vain metrin ja syvimmilläänkin vajaat kaksi metriä syvä, ja sen niinsanotut saaret (Schoppen) paremminkin kaislikkomatalikkoja. Järvestä noin puolet onkin kaislikkoa (kaisloittumista on 1800-luvulta lähtien edistänyt ympäristön maanviljelyksen vauhdittama rehevöityminen sekä 1900-luvun loppupuolella vedensäännöstely), ja sitä uhkaa lopullinen kuivuminen, kunhan ilmastonmuutos tässä etenee. Historiansa aikana järvi on jo välillä kuivunut kokonaan muutamaksi vuodeksi, viimeksi vuosina 1864–1870, jolloin sen pohjassa yritettiin viljellä riisiä. Vuonna 1929 se jäätyi talvella pohjaa myöten. Toisen maailmansodan aikana, vuonna 1941, Neusiedlerjärvi taas tulvi kilometrikaupalla ympäröivälle tasangolle. Nykyään järveä säännöstellään, sekä tulvimista että kaisloittumista yritetään pitää kurissa. Myös sen veden laatua yritetään valvoa; tertiäärikauden Tethysmeren suolasedimenttien takia Neusiedlerjärven vesi on suolapitoista, ja siksi järven rannoilla elelee myös erikoisia suolaisen ympäristön kasveja.

Kuten arvata saattaa, Neusiedlerjärvi on lintuparatiisi; siellä on kotkia, haikaroita, monenlaisia kahlaaja- ja vesilintuja, ja muuttoaikaan vilske on valtava. Saksankielisen Wikipedian mukaan siellä tavataan Euroopan lintulajeista 40 % ja Itävallan lintulajeista kokonaista 80 %. Rannoilla on monenlaisia luontoretkeily- ja -matkailukohteita, joissa voi katsella lintuja tai vaikkapa valkoisia aaseja. (Valkoiset ”barokkiaasit” ovat erikoinen rotu, jota 1600-luvun Länsi-Unkarin ylimystö kasvatti linnoissaan rouviensa ja lastensa hupieläimiksi. Illmitzin kansallispuistoalueella turistit saavat ihmetellä vapaana laiduntavaa valkoista aasilaumaa.) Ja koska Sentroopassa järvien viihde- ja virkistyskäyttöön on pakko osata panostaa, Neusiedlerjärven rannoilta löytyy myös monenlaista vesiliikuntaturismia ja rantaelämää, on kylpylöitä, uimarantoja ja erilaisia veneilymahdollisuuksia. (Tässä muistelen aina nuoruuteni ensimmäistä kuoromatkaa Saksaan. Pienen pohjoissaksalaisen kaupungin lähellä olevan pikkujärven ranta oli täynnä kylpylää, kalastuskerhoa, uimarantaa, purjehdusklubia ja venevuokraamoa. Joku matkatovereista huomautti: ”Iittalassa on Äimäjärvi, joka on suunnilleen tuon kokoinen, ja siitä sanotaan, ettei mokomassa viitsi edes uida.”)

Neusiedlerjärven eteläpäässä kulki entiseen maailmanaikaan rautaesirippu. Unkarin puolelle jää sokeritoukan muotoisen järven kapeasta eteläpäästä toinen reuna. Ja siellä puolestaan on noussut nyky-Unkarille surullisen tyypillinen kohu. Pari päivää sitten unkarilaisessa uutisvirrassani kerrottiin, että kolmekymmentä kansalaisjärjestöä kahdestakymmenestä maasta on lähettänyt Unescolle vetoomuksen järven suojelun puolesta, syynä Unkarin-puoleiselle rannalle suunniteltu massiivinen matkailuprojekti.

Unkarin valtion omistama matkailuyritys olisi rakentamassa suojellulle ranta-alueelle uutta hotellia, motellia ja leirintäaluetta sekä entistä suurempaa venesatamaa: suon ja kaislikon tilalle betonia! Rakennustyöt eivät vielä ole alkaneet, mutta jo toista vuotta ranta-alue on ollut eristetty aidalla, eivätkä lähitienoon ihmiset enää pääse noin vain uimaan. Magyar Hang -lehden toimittajalle paikalliset purkivat harmiaan: järven rantaveteen pylväiden päälle rakennettujen lomamökkien omistajia hätyytetään ja painostetaan luopumaan ja lähtemään, esimerkiksi katkaisemalla vedentulo tai jätehuolto. ”Mitä turismia semmoinen on, että turisteja vastassa on yrmeä turvamies, joka joko päästää rannalle tai sitten ei? Mitä se on, että valokuvia ei saa ottaa, ja jos laitat uimapuvun ja menet lähelle järvenrantaa, ne soittavat poliisin paikalle?”

Outoa kyllä, jo kuukausi sitten unkarilaisessa mediassa kerrottiin myös, että unkarilaisten matkailuprojekti olisi yllättäen pantu hyllylle, toistaiseksi tietymättömistä syistä. Samaisen HVG:n jutun mukaan mahdollista luontoarvojen vaarantumista selvittäisi Unescon ohella Euroopan komissio, ja koko prosessin olisi pannut liikkeelle selvityspyynnöillään unkarilainen yksityishenkilö, joka ryhtyi vaatimaan ympäristöselvitystä ja myös itävaltalaisen osapuolen ottamista mukaan. Mene tiedä, kesän ja loma-ajan jälkeen asiasta ehkä kuullaan lisää.

Neusiedlerjärvi, ”wieniläisten meri”, sijaitsee Pannonian tasangon laidalla, keskisen Euraasian arovyöhykkeen äärimmäisessä länsilaidassa, ja se on tämän vyöhykkeen tyypillisistä arojärvistä läntisin. Samaan matalien arojärvien sarjaan kuuluu hieman idempänä Unkarin Balatonjärvi, ”unkarilaisten meri”, jonka rannoilla on jo jonkin aikaa raivonnut samanlainen oligarkkikapitalismi kuin Neusiedlerjärven unkarilaisessa eteläpäässä. Tänä kesänä, kun koronavirus on rankasti rajoittanut maksukykyisempienkin unkarilaisten ulkomaanmatkailua, unkarilainen media- ja somekuplani on ollut täynnä valitusta Balatonin ”menetyksestä”.

Nykyiset keski-ikäiset ja vanhemmat muistavat Balatonin vielä ”kansanlavuaarina”, kuten sitä lempeän ivallisesti kutsuttiin, reaalisosialismin ajan kohtuuhintaisena kesälomakohteena, jossa elementtilähiöiden työläisperheiden ja DDR:stä tai muualta Itä-Euroopasta saapuneiden reppunuorten demokraattinen tungos täytti telttailualueet ja uimarannat. Nykyään järven rannat ovat yhä suuremmalta osalta oligarkkien omistuksessa – näistä nimeltä mainitaan usein pääministeri Orbánin vävypoika István Tiborcz sekä Orbánin naapuri, nuoruudenystävä ja bulvaani, entinen kaasuasentaja ja päätähuimaavalla vauhdilla rikastunut superliikemies Lőrinc Mészáros. Balatonin rannoille nousee yksityishuviloiden lisäksi kalliita hotelleja ja eksklusiivi-klubeja, entisten ilmaisten uimarantojen portilla kerätään nyt pääsymaksu (myös omat eväät on tietenkin kielletty), ja ylipäätään Balatonin rannikon hotellien ja ravintoloiden hinnat ovat koronankin myötä nousseet pilviin. Näin siis maassa, jonka asukkaista jo viime vuonna melkein puolella ei ollut varaa edes yhden viikon mittaiseen lomailuun. Olisi mielenkiintoista, jos tämän kehityksen Neusiedlerjärven rannalla torppaisivat kansainväliset sopimukset ja luontoarvot.

***

Loppukevennykseksi palaan viimekertaiseen teemaan eli Unkarin lehdistön vapauteen. Riippumaton Átlátszó-sivusto julkaisi kiintoisan jutun, jossa Unkarin mediamaailman kehityksiä kymmenen viime vuoden aikana havainnollistetaan kivoilla interaktiivisilla grafiikoilla (joiden tekstit ovat selvyyden vuoksi myös englanniksi). Kopioin tähän vain pari staattista kuvakaappausta.

Ensinnäkin hallituksen mediaimperiumiin kuuluvien (punainen) ja riippumattomien tai oppositiomedioiden (musta) osuudet pelkästään lehtien, sivustojen tai kanavien määriä laskien.

Päivälehdistä enemmistö on ollut hallituksen käsissä vuodesta 2017, maakuntalehdet siirtyivät käytännössä kaikki hallituksen puolella olevien mediaoligarkkien haltuun vuonna 2016. Viikkolehtien ja netin uutisportaalien enemmistö on yhä ”riippumaton”, radioasemistakin melkein puolet ja tv-yhtiöistä neljäsosa. Aivan eri asia on tietenkin, kuinka suuren osan kansasta mikäkin media todella tavoittaa. Tutkimusten mukaan maakuntalehtien koko lukijakunta ja radionkuuntelijoistakin lähes kaikki seuraavat hallituksen ohjailemaa uutistarjontaa. Television ja päivälehtien osalta puntit menevät jokseenkin tasan. Verkon uutisportaalien lukijoista suuri osa ja viikkolehtien lukijoista vielä suurempi seuraa riippumatonta mediaa – mutta Unkarin kansasta melkoinen osa ei käytä netin uutissivuja laisinkaan eikä lue viikoittain ilmestyviä uutislehtiä.

Mutta kiintoisinta on ehkä kuitenkin se, mikä Unkarin eri viestimiä pitää pystyssä. Hallituksen mediaimperiumille olennaisen tärkeitä ovat valtion kontrolloimat mainos- ja ilmoitustulot. Valtion ilmoitusten osuus kaikista tuloista näkyy seuraavassa diagrammissa (olen tähän valinnut vain päivälehtien osuuden):

Punaiset käyrät merkitsevät valtion hallussa olevia viestimiä. Vuonna 2015 Magyar Nemzet -lehden käyrä muuttuu mustaksi ns. G-päivän eli Viktor Orbánin ja hänen entisen ykköstukija-oligarkkinsa Lajos Simicskan välirikon yhteydessä. Samaan aikaan kuvaan ilmestyy uusi lehti, hallituksen tukema Magyar Idők, joka sittemmin omi hallituksen mediaimperiumin omistukseen siirtyneen ja lakkautetun Magyar Nemzetin nimen ja logon. Magyar Idők toimii selvästi hallituksesta riippuvaisten ilmoitustulojen varassa, ja samansuuntaiselta näyttää myös hallituksen linjoilla olevan Magyar Hírlapin tilanne. ”Viimeisen laatupäivälehden” Népszabadságin lakkauttaminen ”kannattamattomana” saa myös selityksensä tästä diagrammista. Kiinnostavaa sitä vastoin on, että riippumaton vasemmistolainen Népszava on Népszabadságin lakattua saanut melkoisesti ilmoitustuloja hallituksen kontrollissa olevista lähteistä. Miten riippumaton on ”riippumaton”?