Sananvapaus, yhä uudelleen

Olen tainnut jo muutaman kerran mainita, että unkarilainen uutisvirtani pursuu kauhutarinoita kolmanteen korona-aaltoon hukkuvista sairaaloista. Mediaa ei yleensä sairaaloihin päästetä, mutta somessa leviävät potilaiden ja henkilökunnan kokemukset. Telex-uutissivusto – se sama, jonka alkutaipaleesta kerrottiin yksityiskohtaisesti YLEn äskettäin esittämässä ”Unkarin kulttuurisota” -dokumentissa, joka taitaa yhä olla Areenassa katseltavissa, suosittelen! – julkaisi äskettäin vapaaehtoisena koronaosastolla työskentelevän lääketieteen opiskelijan kertomuksen. Se on kurkkua kuristavaa luettavaa.

Heti työvuoronsa alussa kertoja huomaa, että ennen sosiaalitilana ja siviilikamppeiden säilytyspaikkana toiminut keittiö on yllättäen muuttunut ylimääräiseksi koronaosastoksi ja täyttynyt potilassängyillä, niin että tuskin liikkumaan pääsee. Työvuoron aluksi sairaalaan tuodaan esimerkiksi tajuttomana löydetty 44-vuotias nainen, jolla koronavirus on aiheuttanut aivokalvontulehduksen. Mitään ei näytä olevan enää tehtävissä, nainen on aivokuollut. Jälkipuoliskon työvuorostaan – kuusi tuntia suojavarusteissa, syömättä, juomatta, vessassa käymättä – kertoja viettää ”punaisella vyöhykkeellä”, missä tunnelma on kuin sodassa. Taukoamatta häärivää henkilökuntaa, joka paikka täynnä potilaita, jotka yskivät, itkevät, anelevat apua, korisevat, haukkovat henkeä. Happipullot sihisevät, työntekijät huutavat toisilleen, koska suojavarusteiden läpi on puheesta vaikea saada selvää. Kaksi sairaalavahtimestaria tulee tuoden viittä happipulloa: tässä on nyt koko sairaalan hapet, jakakaa viisaasti, ei ole tietoa, koska saadaan lisää. Lähtiessään hakemaan tippapumppua toiselta osastolta kertoja lopulta, lopen uupuneena ja suojalasit huurussa, kompastuu käytävässä, jonne on yllättäen ilmestynyt seinustallinen paareja, ja huomaa, että paarit ovat täynnä ruumissäkkejä. Vainajat eivät enää mahdu normaaleihin säilytystiloihin.

Mutta ei tässä kaikki, vaan kertomuksen loppuun nimetön kirjoittaja on jälkikäteen halunnut lisätä:

Reaktiona lukemattomiin saamiini kommentteihin haluaisin korostaa, että tämä kirjoitus ei missään nimessä ole poliittinen kannanotto. Kirjoitin tämän siksi, että se auttoi minua työstämään omaa jännitystäni, ja ajattelin, että se voisi auttaa muitakin, tai herättää ajattelemaan. Pyydän, ettette veisi tätä keskustelua poliittiseksi väittelyksi.

Siis hetkinen. Se, miten terveydenhuoltoa on Unkarissa viime vuosien ajan resursoitu ja organisoitu, on mitä suurimmassa määrin poliittinen kysymys. Voi toki hyvinkin olla, että kirjoittajaa surettaa ja suututtaa se, miten julkinen keskustelu on Unkarissa nykyään täysin rikki: vuoropuhelun tilalla on pelkkää aggressiivista vastapuolen syyttelyä, eikä tämänhetkisestä koronakatastrofistakaan pystytä keskustelemaan järkevästi, kun tilanteen korjaamista tärkeämpää tuntuu olevan syyllisen selvittäminen. Mutta rupesin myös miettimään, onko tämä ”apua, en halua sekaantua politiikkaan” myös pelon ilmaus. Selvästikään vallanpitäjät eivät tykkää tällaisista kauhukertomuksista. Perjantaina Unkarin sairaaloiden valtakunnallinen johtoelin (Országos Kórházi Főigazgatóság) puuttui Pohjois-Unkarissa Ózdin kaupungissa toimivan sairaalan johtajan puheisiin – tämä oli verrannut nykyistä tilannetta viime vuonna Italiasta välitettyihin kauhukuviin – ja jyrähti, että sairaalat, poliklinikat ja rokotuspisteet pystyvät hyvin toimimaan omin voimin, ”mitään ylikuormitusta ei ole”.

Muuallakin kuin korona-asioissa on Unkarin riippumattomassa mediassa viime päivinä tullut esiin kummallisia esimerkkejä siitä, että tiettyjä asioita ei todellakaan saa sanoa. Joku aika sitten kirjoitin täällä Unkarin jalkapallomaajoukkueen maalivahdista, nykyään Leipzigissa pelaavasta Péter Gulácsista, joka oli somessa julkisesti antanut tukensa sateenkaariperheiden A család az család (‘Perhe on perhe’) -kampanjalle ja saanut tästä sekä kiitosta että kuraa niskaansa. Gulácsin tueksi asettui somessa ja sittemmin myös WMN-portaalille kirjoittamassaan mielipidekirjoituksessa János Hrutka, entinen huippujalkapalloilija ja nyttemmin suosittu urheilukommentaattori. Kuinka ollakaan, Hrutka sai pian tämän jälkeen lähtöpassit työpaikastaan urheilukanava Spíler TV:ltä, joka kuuluu Viktor Orbánin luottomiehen ja oletettavasti bulvaanin, äkkirikastuneen superoligarkin Lőrinc Mészárosin bisnesimperiumiin yhdistettyyn TV2-mediaryhmittymään. Ja siinä samassa myös hallituksen mediakeskittymään, ”Keski-Euroopan lehdistö- ja mediasäätiöön” (KESMA) kuuluva urheilusivusto riensi haukkumaan Hrutkaa, kaivaen esille vuosien takaisen palkkiokiistan Hrutkan ja FC Ferencvárosin (“Fradi”) välillä; jutun myötähäpeää nostattavan tökerö pilakuva esittää Hrutkaa lypsämässä Fradi-lehmää. Mérce-sivuston jutussa Bence Bogatin muistuttaa, että tästä tapauksesta ei suinkaan joudu kärsimään Saksassa mukavasti tienaava Gulácsi eikä myöskään arvostettu ja suosittu tv-kasvo Hrutka, joka tuskin joutuu pitkään olemaan työttömänä näiden potkujen jälkeen. Hrutkan saamien potkujen ja haukkujen tarkoitus on varoittaa kotikatsomoiden kansaa, niitä tavallisia ihmisiä, jotka voivat liikaa päätään aukomalla todellakin menettää toimeentulonsa.

Toinen viime päivien kohu koskee HVG-lehden teräväkynäistä ja ilkeää kolumnistia, tässäkin blogissa usein siteerattua Árpád W. Tótaa. Marraskuussa 2018 Tóta sivalteli sanansäilällään pääministeri Orbánin vävypojan István Tiborczin katulamppubisnestä, ns. Elios-juttua, johon EU:n korruptiontorjuntaviranomaiset olivat puuttuneet, ja sitä röyhkeää tyyliä, jolla Orbán kieltäytyi reagoimasta.

(…) Viktor Orbán lähetti viestin: jatkan varastamista.

Ne rahat, mitä tämän jälkeen on tulossa, hän aikoo myös pistää liiveihinsä, eikä sitä täällä pidetä rikoksena. Kyllä hän allekirjoittaa minkä hyvänsä kuvakortin, jossa puhutaan liberaaleista arvoista ja oikeusvaltiosta, sehän ei maksa mitään. Vallan kolmijaonkin hän hyväksyy mieluusti, laittaa oikeusistuimet oikein omalle pikkulautaselleen satakertamuhennoksen [unkarilainen perinneruoka] viereen. Mutta perheenjäseniään tai ystäviään hän ei aio pistää tyrmään. Jos oikeusvaltio merkitsee sitä, niin oikeusvaltio vetäköön käteen.

Ei hän sitä ole huvikseen hajottanut.

Ei ruhtinas Árpádkaan vetänyt ympäri Eurooppaa ryösteleviä sotureitaan sotaoikeuteen vaan palkitsi heidät. Rosvoilua, paikkojen polttamista ja väkivaltaa – “seikkailujen aikaa” – taas eivät lopettaneet oikeuden päätökset vaan Augsburgin taistelu. Siellä tapahtui niin, että ne löyhkäävät unkarilaiset migrantit olivat koko ajan toitottaneet, että kun he hävittävät kyliä ja luostareita, siihen ei sisälly rikosta, päinvastoin, mutta eurooppalaiset ritarit eivät paljon paskaakaan välittäneet heidän pelinsäännöistään ja illiberaalista maailmankuvastaan vaan pistivät kavereille kalvan suusta sisään ja persiistä ulos. Tämän jälkeen unkarilaiset bandiitit kipittivät kotiin ja kertoivat, että tästä lähin näistä seikkailuista tuleekin helevetinmoinen selkäsauna.

Tästä ne sitten ottivat opikseen, vähän ajan päästä rupesivatkin kristityiksi ja nyt ovatkin siitä niin ylpeitä että. No kuulkaas, juuri näin käy liberaalin demokratiankin kanssa.

Tai sitten mennään takaisin Aasiaan, mutta se on sitten meidän ongelmamme, ja Endre Adyn.

Tässä jutussa mainittu ”seikkailujen aika” (tai ”päällikköjen aika”) viittaa siihen noin sadan vuoden jaksoon, joka sijoittuu unkarilaisten maahantulon ja Unkarin kristityn kuningaskunnan perustamisen välille. Unkarilaisessa historiankirjoituksessa villien madjaarien sota- ja ryöstöretkistä läntisten naapurien maille – ne pysäytti vasta tappio Augsburgin taistelussa 955 – on vanhastaan käytetty nimitystä ”seikkailu” (kalandozás), ja unkarilaiset ovat olleet tuonaikaisesta pelottavasta maineestaan yhtä ylpeitä kuin Tapani Pyhän perustamasta kuningaskunnasta, näkemättä tässä juurikaan ristiriitaa. Runoilija Endre Ady (1877–1919), ”Unkarin Eino Leino” oli puolestaan kenties merkittävin niistä unkarilaisista taiteilijoista ja intellektuelleista, jotka yrittivät kriittisesti kyseenalaistaa romanttista, hurraa-isänmaallista sankarikuvaa Unkarin kansasta. Runoissaan hän ruoski valheellista ”kansallismielisyyttä” tavalla, joka nykyään tuntuu taas raikkaan radikaalilta, ja hänen rinnalleen asettuu pakinassaan myös Árpád W. Tóta. Samalla Tóta rakentaa sarkastisen sillan Unkarin hallituksen viime vuosina ahkerasti harrastamaan muukalaisvihapropagandaan: Eurooppaan kriisialueilta pyrkivät pakolaiset ovat tässä propagandassa ”migrantteja” (migráns), rikollisia ja terroristeja, kun taas tuhatsata vuotta sitten Eurooppaan ryöstäen ja hävittäen tunkeutuneet unkarilaisten esi-isät olivat sankareita ja ”seikkailijoita”.

Kuinkas sitten kävikään? Kaksi yksityishenkilöä haastoi Tótan oikeuteen, koska he kokivat tulleensa unkarilaisina loukatuiksi. Alempien oikeusasteiden kautta juttu kulki korkeimpaan oikeuteen (Kúria), joka jätti ensimmäisen oikeusasteen tuomion voimaan: Tótan on poistettava loukkaavat ilmaukset (HVG.hu:n verkkoartikkelissa on niiden paikalla nyt tähtiä, joihin on linkitetty toimituksen kommentti), esitettävä julkinen anteeksipyyntö ja maksettava kantajille yhteensä 400.000 forintin (1100 €) korvaus. Kúrian tiedotteen mukaan näiden ikävien ilmausten – ”haiseva” (büdös), ”nykyisessä yleisessä kielenkäytössä sisällöltään halventava migráns” sekä ”unkarilaiset bandiitit” – käyttö loukkaa Unkarin kansakunnan yhteisöä. Eikä edes kirjoittajan taiteellinen vapaus tai ironian käyttö tyylikeinona oikeuta loukkaamaan toisten ihmisarvoa tai yhteisön arvokkuutta.

Hämmentävää. HVG:n julkaisemassa pitkässä artikkelissa lehden lainopillinen asiantuntija yrittää vääntää perusasioita rautalangasta. Esimerkiksi sitä, että syytöksessä ”migrantti” ja ”bandiitti” on revitty irti asiayhteydestä, ymmärtämättä, että tekstin pilkka ei kohdistu todellisiin unkarilaisiin tai unkarilaisten ”kansanyhteisöön” vaan siihen järjettömään ja sisäisesti ristiriitaiseen tapaan, jolla Unkarin hallituksen propaganda kuvaa kansallista muinaisuutta ja nykyisyyttä. Tai että ”migrantti”-sanasta on tehnyt halventavan juuri tämä hallituksen propaganda. Ja tietenkin voi aina ihmetellä, miten poliittisesta satiirista joutuu Unkarissa leivättömän pöydän ääreen mutta jatkuvasta vähemmistöjen, muukalaisten tai oppositiopoliitikkojen alatyylisestä haukkumisesta voi saada kunniamerkin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: