Lapsoset laulavat

helmikuu 28, 2017

Kaikista niistä huolestuneista ja kriittisistä äänistä huolimatta, joita Unkarin elokuva-alan näkymistä on viime vuosina kuulunut, unkarilaiset ohjaajat niittävät jatkuvasti kansainvälistä tunnustusta. Vuosi sitten László Nemes Jelesin Saul fia (‘Saulin poika’) pokkasi parhaan ulkomaankielisen elokuvan Oscarin saatuaan jo sitä ennen Cannesissa tuomariston palkinnon. Tänä vuonna ehti jo Ildikó Enyedin Testről és lélekről (‘Ruumiista ja sielusta’) napata Berliinistä Kultaisen karhun, ennen kuin Kristóf Deákin  Mindenki  (’Jokainen’, tai vapaammin ”Kaikki laulaa”) toi jälleen Unkariin Oscarin, tällä kertaa parhaana ei-animaatiolyhytelokuvana. Index.hu-uutissivusto julkaisi aseistariisuvan herttaisen videon, jossa elokuvassa esiintyvä budapestiläisen Bakáts térin musiikkipainotteisen koulun kuoro valvoo luokassaan katsellen videolta Oscar-seremoniaa ja palkinnosta kuullessaan repeää riemuun.

Mindenki-elokuvassa keskeisessä osassa on koulun kuoro, jota johtaa viehättävä ja herttainen mutta kunnianhimoinen Erika-täti (unkarilaiset alakoululaiset sedittelevät ja tädittelevät opettajiaan). Zsófi-tyttö saapuu luokalle kesken lukuvuoden, löytää oitis ystäväkseen luokkatoveri Lizan, joka on kuoron parhaita luottolaulajia, ja pääsee itsekin kuoroon laulamaan – sillä ”meillä kaikki saavat laulaa, se on ihan perusperiaate”, kuten koulun rehtori alussa Zsófin vanhemmille selittää. Kaikki ei tietenkään ole ihan sitä, miltä näyttää – mutta yritän olla spoilaamatta tämän enempää, elokuva kyllä kannattaa itse katsoa.

Mindenki  huokuu jonkinlaista Astrid Lindgrenin tai Christiane Nöstlingerin lastenkirjojen hieman naiivin valoisaa henkeä, yrittämättäkään kuvata realistisesti ”aikamme ongelmia” kuten vaikkapa syrjäytymistä, huumeita tai koulukiusaamista. Keskiössä on lasten ystävyys ja toveruus, ja lapset myös näyttelevät monenlaisia tunteita todella hienosti. (Mikä ihme siinä onkin, että ulkomaisissa elokuvissa on aina niin hyviä lapsinäyttelijöitä?) Aikuinen katsoja voi kuitenkin helposti lukea elokuvasta monentasoista kritiikkiä. Voi ensinnäkin miettiä, mitä oikein piilee Unkarissa hartaasti hypetetyn Kodály-metodin ja ”musiikki kuuluu kaikille” -aatteen takana. Ja laajemminkin: saavatko kaikki oikeasti osallistua (myös esimerkiksi demokraattiseen päätäntäprosessiin…), ja miksi kukaan ei puutu järjestelmään syöpyneeseen valheellisuuteen?

***

Laulavia ja esiintyviä lapsia on myös vähemmän ammattimaisesti tehdyssä videopätkässä, joka pari päivää on kiertänyt unkarilaisessa somekuplassani. Index.hu-sivuston julkaiseman videon tekijästä ja esiintyjistä ei ole tarkempaa tietoa, mutta se on ilmeisesti kuvattu Transilvaniassa, ehkä jonkin paikallisen koulun karnevaalijuhlissa, karnevaaliaikaa kun nyt tähän päivään asti on eletty. (Huomennahan on sitten tuhkakeskiviikko ja katumuksen ja paaston aika, mutta ei nyt siitä sen enempää.) Olemme siis seuduilla, jonne Unkarin hallitus rajantakaisten vähemmistöjen tukemisen nimissä on halukkaasti viemässä myös aatteellista kasvatusta, kuten tästä ohjelmanumerosta voi ounastella.

Videopätkässä esiintyy kaksi lasta, poliisiksi pukeutunut pieni poika leikkikonepistooli rinnalla ja tyttö, jolla on jonkinlainen kaapu tai viitta yllään ja nukkevauva sylissä. ”Minä olen maahanmuuttaja!”, sanoo tyttö tomerasti (tai siis migráns, migrantti, ”pakolaisistahan” ei sovi puhua), ja ympärillä seisovat aikuiset naureskelevat innoissaan, ”tulen Syyriasta, olen kuullut, että täälläpäin asuu székely-kansaa, vieraanvaraista väkeä, joka helpolla antaa asunnon.” Poika taas kertoo olevansa poliisi, joka vie maahanmuuttajan vankilaan. ”Jos missä näet / varkaan tai maahanmuuttajan, / minä sen nappaan, kyllä näet. / Yölläkin tein töitä, / nappasin maahanmuuttajan, / aseen siltä takavarikoin, / annoin vielä turpaankin.” Poliisipojan värssy on välillä hukkua aikuisen yleisön riemukkaaseen naurunräkätykseen, mutta lopusta käy ilmi, että poliisi toivoo saavansa pomoltaan kehuja ja kenties palkankorotuksenkin.

Eikä tässä kaikki, ”tämä jatkuu vielä”, lupailee lasten edessä mikrofonia pitelevä täti yleisön riemuksi. Migranttityttö mahtailee olevansa teeveestä tuttu, poliisi käskee hävyttömän naisen pitää suunsa tukossa, mutta migrantti ilmoittaa jäävänsä tänne: ”Ei me mennä Saksaan, / kun se ilkeä Merkel / kaikenlaista hyvää lupasi, / mutta ei pitänyt sanaansa.” Rajalla on vielä odottelemassa migrantin koko perhe, joka pitäisi saada maahan. Poliisi on ensin topakkana viemässä tyttöä vankilaan, mutta tämä kaivaa taskustaan paksun tukun euroja, jolloin poliisi toteaa, että hölmöhän hän olisi, jos ei ottaisi lahjusta vastaan, ja pistää lopussa migrantin kanssa tanssiksi. Ympärillä seisovien aikuisten mielestä tämä on selvästi kerrassaan tappohauskaa.

Tässä voisi viisastella paljonkin karnevaalihuumorin olemuksesta, johon kuuluu kaikenlaisten kunnioitettujen ja arvostettujen ja jopa pyhienkin asioiden armoton pilkkaaminen sekä ajankohtaisiin ongelmiin tarttuminen välillä mustankin huumorin keinoin. Index-sivuston toimittaja ei kuitenkaan ole yrittänytkään ymmärtää huumoria vaan lataa:

Minun on vaikea päättää, mikä tässä karnevaalivideossa on sydäntäraastavinta:

  • Ettei kenellekään enää tule mieleenkään, että vauvaa sylissään puristavaa naista ei kuuluisi lyödä vaan suojella?
  • Että viattomien lastenkin päähän on iskostettu hallituksen propagandaa, jonka päämääränä on vain rahan ja poliittisen hyödyn kerääminen?
  • Että lapsille on itsestäänselvää, että poliisilla on ilman muuta oikeus lyödä epäiltyä?
  • Että ilman muuta ajatellaan, että pakolaisilla on mukanaan aseet ja valtavasti rahaa?
  • Ettei sanallakaan mainita, että Syyriassa on sota, jota äiti vauvoineen on pakenemassa?
  • Kameran takana seisovien vanhempien kikatus lasten esittäessä virka-aseman väärinkäyttöä, naisen nöyryyttämistä ja pahoinpitelyä?
  • Että Transilvaniassa ei edes ole pakolaisia?

(…) Filmi sai minut muutamassa minuutissa ymmärtämään niitä Natsi-Saksan uutisfilmejä, joissa herttaiset lapset ja hyvin pukeutuneet porvarisihmiset lyövät kadulla marssitettavia juutalaisia. En ihmettelisi, jos tämä hilpeä videopätkä joskus toimisi historiallisena todistuskappaleena siitä, miten syvälle Fidesz-puolueen vallanjano ja rahanahneus on unkarilaiset syössyt.

Mainokset

Laulumme soi!

elokuu 17, 2016

Kitschin, imelän mauttomuuden yhteyttä poliittiseen populismiin ja naiiviin nationalismiin olen tässä pohtinut ennenkin. Esimerkkejä löytyy Unkarista runsain mitoin, patsaiden ja muistomerkkien lisäksi myös musiikin saralta. Kolme vuotta sitten runsaasti irvailua nostatti valtion tilaustyö, pirtsakka renkutus Uneksin aprikoosipuusta, jonka alla kaikki tanssivat. Se oli tarkoitettu laulettavaksi Trianonin rauhansopimuksen muistopäivänä eli Kansallisen yhteyden päivänä, luomaan ylirajaiseen unkarilaisten kansakuntaan uutta yhteishenkeä. Virallisella videolla laulaa useita tunnettuja pop-nimiä ja koko Unkarin radion kirkassilmäinen lapsikuoro, sooloja tempaisevat sekä kileä-ääninen etnolaulaja että jazzahtava saksofonisti, hilpeän sävelmän ja tanssipoprytmin on tarkoitus tarttua jokaisen korvaan – ja musiikillisen sillisalaattivaikutelman kruunaa vaivaannuttavan naiivi teksti. Aprikoosipuulaulu sai valtakunnan irvileuat kimppuunsa ja vaipui kiivaan someloukutuksen jälkeen armeliaaseen unohdukseen. Vielä nopeammin lienee unohdettu Örökségünk ’Perintömme’, samantapainen ja samaan tarkoitukseen kehitetty etnopopahtava teos, josta kirjoitin tammikuussa.

Mutta ei kahta kolmannetta. Syksyllä on tulossa suuri ja isänmaallisiin tunteisiin vetoava merkkipäivä, kun vuoden 1956 kansannousun 60-vuotismuistoa juhlitaan. Ja tietenkin taas tarvitaan estetiikaltaan syviin riveihin uppoava musiikillinen muistomerkki. Tehtävään palkattiin Desmond Child -niminen amerikkalainen lauluntekijä, joka on näköjään tuottanut tai säveltänyt lukuisia maailmankuulujen esittäjien levyjä ja kappaleita, Alice Cooperista Aerosmithiin, The Rasmukseen tai Bonnie Tyleriin. Jossakin näin väitettävän, että Bon Jovin menestys olisi nimenomaan Childin ansiota, mutta koska en ymmärrä Bon Jovista tai muistakaan näistä artisteista ja heidän ns. biiseistään enempää kuin sika hopealusikasta, en lupaa mennä tästä takuuseen.

No, joka tapauksessa tämä Child ei ole vain amerikkalainen megahittimaakari vaan nyttemmin myös Unkarin kansalainen. Kuten unkarinkielinen Wikipedia kertoo, hän syntyi 1953 Miamissa unkarilaisen paroni Sándor Márfyn ja kuubalaissyntyisen laulajattaren poikana ja sai helmikuussa 2016 Unkarin kansalaisuuden. Tämä jälkimmäinen seikka saattoi ehkä liittyä juuri tähän tilaustyöhön, joka eilen on julkistettu verkossa koko maailman kuultavaksi. Kas tässä: Egy szabad országért, ’Vapaan maan puolesta’. Tekstin on kirjoittanut Tamás Orbán -niminen kokenut iskelmäsanoittaja, joka tiettävästi ei ole sukua pääministerille.

(Päivitys: Uuden pophymnin YouTube-video ei ehtinyt pitkään olla verkossa, kun jo kommentointimahdollisuus poistettiin. Nyt koko video on poistettu näkyvistä. Alkuperäisen, still-kuvilla kuvitetun tilalla on nyt livekuvaa sisältävä ”koko jengillä oli studiossa NIIN hauskaa” -videokooste, jossa Mária Schmidt välähtää vain kerran pari. Heti sen perään YouTube tarjoaa ”Apa zenél” -nimimerkin pitemmän version ”Unkari haisee kalalta”, joka sekä tekstillisesti, musiikillisesti että visuaalisesti on itkettävän mainio parodia koko tästä laskelmoivasta pop-estetiikasta, suosittelen kaikille unkarintaitoisille!)

Joko kuuntelitte? Huh. Löytyy tunteen paloa, löytyy parhaimmillaan abbamaista vakuuttavaa naiiviutta, löytyy Les Misérables -henkistä joukkopaatosta, kun kaikki projektiin värvätyt ilmeisesti varsin tunnetut unkarilaisen pop-skenen nimet pannaan laulamaan yhdessä ja vielä melkoinen taustakuoro tukenaan. Mutta erittäin mielenkiintoinen on myös tämä esittelyvideo, jossa laulua kuvitetaan sen purkittamisesta otetuilla still-kuvilla. Niistä erittäin monessa nimittäin hymyilee tällainen valkoiseen jakkupukuun tälläytynyt rouva:

Näyttökuva 2016-08-17 kello 10.27.57

Vaaleatukkainen leidi, joka yllä seisoo flyygeliä soittavan Childin takana, ei ole muusikko eikä lauluntekijä, ei edes tuottaja tai taidebyrokraatti. Hän on Mária Schmidt, Budapestin Terror Háza -diktatuurimuseon johtaja ja katolisen Péter Pázmány -yliopiston historian professori, jonka toiminnasta Viktor Orbánin ja hänen järjestelmänsä hovihistorioitsijana sekä Unkarin holokaustin muistovuoden vähän epäonnisena suunnittelijana on Éva S. Balogh kirjoittanut ansiokkaasti blogissaan (esimerkiksi täällä). Ilmeisesti hänen koordinoitavakseen on annettu myös vuoden 1956 kansannousun muistojuhlallisuudet. Ja hänen silmäänpistävällä esillepanollaan tässä esittelyvideossa tehdään myös selväksi, kenen käsissä vuoden 1956 tapahtumien tulkinta on oleva. Tähän varmaan palaan vielä tuonnempana.

Uutta laulua mainostamaan on julkistettu myös videopätkä, jossa muutamat merkkihenkilöt kertovat teoksen synnystä ja taustasta. Kahden laulussa esiintyvän muusikon lisäksi pitkä puheenvuoro on annettu inhimillisten voimavarojen ministerille Zoltán Balogille. Puheenvuorossaan Balog ylistelee Desmond Childin ansioita ja hehkuttaa, miten hienoa on, kun mies on löytänyt unkarilaiset juurensa, yhteyden Unkarin kansakuntaan, ja tajunnut sen, mikä ilmeisesti tällä laululla yritetään tehdä kaikille selväksi: vuoden 1956 tapahtumat kuuluvat myös minulle, niillä on merkitystä minun elämälleni.

 

No juu. Nähtäväksi jää, mikä laulun todellinen vastaanotto on oleva. Yksi ongelma tulee selväksi jo ensikuuntelemalla: kun joukko viihdelaulajia pannaan vetämään kuorossa, erilaiset äänenmuodostukset ja artikulaatiot (sekä korkea ääniala) sotkevat niin, että tekstistä on paikoin mahdotonta saada selvää (enkä vielä löytänyt sitä auki kirjoitettuna mistään). Tässäkin blogissa jo esillä ollut, taiteilijanimeä Apa zenél käyttävä lauluntekijä puuttui tähän pikaiskussaan (pahoittelen, en vieläkään osaa upottaa coubeja). Oikeasti kertosäkeessä ilmeisesti lauletaan Magyarország, halld szavunk (‘Unkari, kuule sanamme’), mutta mitähän sen jälkeen mahtaa tulla? Nähtyäni tämän vaihtoehtoisen villirubiinitulkinnan en enää pysty kuulemaan tekstiä mitenkään muuten: Magyarország halszagú, hányatsz és mész (‘Unkari haisee kalalta, oksetat ja lähdet’)…

Yksi mielenkiintoinen yksityiskohta vielä. Englanninkielisestä Wikipediasta huomasin, että Desmond Child on avioliitossa Curtis Shaw -nimisen kaverin kanssa. Pariskunnalla on kaksi lasta, sijaisäidin synnyttämät kaksospojat Roman ja Nyro, ja heidän kamppailustaan sateenkaarivanhempien oikeudesta perheeseen on kuulemma tehty Amerikassa dokumentti. Rupesin oitis miettimään, miten hienoa olisi, jos lokakuussa, kun ”Vapaan maan puolesta” virallisesti juhlaesitetään vuoden 1956 muistojuhlissa, jossakin kutsuvierasaitiossa Desmond Childin rinnalla seisoisivat myös Curtis ja pojat. Ja vielä hauskempaa, jos samassa aitiossa heidän rinnallaan pönöttäisi myös ministeri Balog, joka vuosi sitten Lontoossa vierailuluentoa pitäessään ilmoitti, että Unkarin perustuslaki toki tunnustaa HLBT-ihmisten ihmisarvon ja oikeuden rekisteröityyn parisuhteeseen, mutta tällaista suhdetta ei silti voi rinnastaa avioliittoon, joka perustuslain mukaan on vain miehen ja naisen välinen, eikä HLBT-pariskunnalla tule olla oikeutta adoptoida lapsia.

Vuoden 1956 kuusikymmenvuotismuiston tiimoilta tulemme varmaan vielä näkemään yhtä ja toista. Pysykäähän kanavalla!

***

Päivitys: 444.hu-sivuston tutkivat journalistit juuri totesivat, että ”Vapaan maan puolesta” ei ole uusi sävellys. Desmond Child on, kuten entisaikojen suuret säveltäjät, kierrättänyt varhaisempaa tuotantoaan, ja tämä mahtipontinen teos on itse asiassa jokseenkin yks-yhteen sama kuin vuonna 2007 Miamin yliopiston urheilujoukkueiden saavutuksia juhlistamaan sävelletty ”In the steps of champions”.

444.hu:n toimittajat soittivat myös itselleen Mária Schmidtille selvittääkseen, tiesikö tämä vuoden 1956 muistoteoksen kulkevan amerikkalaisten yliopistourheilijoiden jäljissä. Schmidt katkaisi puhelun heti kuullessaan, keneltä soitto tuli. Jonkinasteisen metelin tästä kuitenkin uskoisi nousevan. Jäämme seuraamaan.

 

 


Vientituotetta ihailemassa

elokuu 7, 2015

Terve taas, lukijat, pitkästä aikaa!

Ns. kesälomani huipensi tänä vuonna matka Edinburghiin, missä puoliso osallistui kansainvälisen Kodály-seuran symposiumiin. Minä olin mukana katselemassa ja ihmettelemässä kaunista kaupunkia ja symposiumin pitopaikkaa, tylypahkamaista poikakoulua – kartanolinna kaupungin laitamilla keskellä vehreitä nurmi-, rugby- ja krikettikenttiä, kuin suoraan jostakin BBC:n laatu-epookkisarjasta. Olimme ainoat pohjoismaalaiset tässä joukossa, lukuisien anglosaksien (Britanniasta, Pohjois-Amerikasta, Australiasta), muutamien aasialaisten ja mannereurooppalaisten seassa. Vähän ulkopuolisiksi myös tunsimme itsemme, sillä kaikki muut näyttivät tuntevan toisensa jo ennestään. Paitsi että kaikki tietenkin tunsivat Kodály-metodin ja useimmat sovelsivatkin sitä aktiivisesti musiikinopettajan työssään, monet olivat myös opiskelleet Kecskemétin kuuluisassa kansainvälisessä Kodály-instituutissa ja jotkut niissä kuvioissa oikein oppineet unkarin kieltäkin, vaikka instituutin opetus toki toimii englanniksi. Muutamia oikeita unkarilaisiakin oli tietenkin paikalla, ilmeisesti Kodály-seuran ja Kodály-instituutin keskeisiä toimijoita.

Vaikka Suomessa Kodály-metodi ei ilmeisesti ole mitenkään ainoan autuaaksitekevän asemassa – olen ymmärtänyt, että on myös vaikutusvaltaisia musiikkipedagogeja, jotka eivät erityisemmin tykkää siitä – sen perusasiat ovat varmaan kaikille lukijoille tuttuja. Tarkoitus on, jos oikein olen ymmärtänyt, kehittää musiikillista hahmotuskykyä muun muassa relatiivisen do-re-mi-asteikon avulla, jonka sisäistämisessä auttavat kansainväliset käsimerkit. (Oli aavemainen kokemus laulaa isossa joukossa, jossa arvokkaat aikuiset paitsi kääntävät nuottikuvan sujuvasti do-re-mi-kielelle myös koko ajan vääntelevät kättään kutakin asteikon astetta vastaavaan viittomaan.) Tässä kehittämistyössä lähdetään liikkeelle mahdollisimman yksinkertaisista, parin-kolmen sävelen melodioista ja jauhetaan hitaasti, että perusasioiden hahmottaminen niin sanotusti uppoaa selkäytimeen; näin käytetty aika, niin vakuuttavat asiantuntijat, maksaa itsensä takaisin myöhemmin.

Ilmeisesti asiaan kuuluu myös korostaa kansanmusiikkia kunkin kansan musiikillisen ajattelutavan ilmentäjänä. Zoltán Kodályn elämäntyöhönhän ei kuulunut vain musiikinopetuksen kerääminen vaan myös kansanmusiikin keruu ja sen pohtiminen, mitä unkarilaisuus musiikissa oikeastaan merkitsee. Tunnetustihan vasta Kodály ja hänen aikalaisensa Béla Bartók ”pelastivat” ns. aidon unkarilaisen kansanmusiikin sen operettimustalaiskansallisromanttisen viihdekerrostuman alta, jota 1900-luvun alun kasvava keskiluokka oli oppinut pitämään ”tyypillisesti unkarilaisena”. Näin voitaisiin kansalle antaa eväät musiikkikasvatukseen, joka nousee sen omasta kulttuurisesta perinnöstä.

Loppu on historiaa. Kodály pääsi kansakunnan kaapin päälle jo eläessään, ja hänen musiikki- ja musiikkikasvatusfilosofiastaan on kehitetty verraton vientituote. Unkari on vuosikymmenten mittaan tuottanut hämmästyttävän määrän huipputason muusikkoja ja menestyksekkäitä musiikinopettajia, kuten Suomessakin on nähty. (Tässäkin symposiumissa osallistujien kanssa keskustellessa, kun meidän kuultiin olevan Suomesta, tavallisin reaktio oli: ”Oh, Finland, the Szilvay brothers! Do you know Géza and Csaba?”) Ja näiden käytännön menestystarinoiden lisäksi myös uudempi tutkimus osoittaa Kodályn olleen oikeassa. Aivotutkijat ovat todenneet, että jo vastasyntyneet tunnistavat ympäristönsä musiikkikulttuurin rytmisiä ja tonaalisia hahmoja – ja tämän tiesi jo Kodály, kun kysyttäessä, missä vaiheessa lapsen musiikkikasvatus pitää aloittaa, vastasi: ”Yhdeksän kuukautta ennen lapsen äidin syntymää.” Kecskemétin Kodály-instituutista on tullut suoranainen pyhiinvaelluskohde, jossa eri puolilta maailmaa saapuvat ihmiset saavat korkeatasoista koulutusta ammattilaisilta – jotka eivät ole pelkästään taitavia muusikkoja vaan myös puhuvat unkarilaisiksi suorastaan yliluonnollisen hyvää englantia.

Tämähän on pelkästään hienoa ja upeaa. (Ja vielä hienompaa ja upeampaa olisi ollut, jos itse olisi ollut sisällä Kodály-metodissa ja jo lapsena sisäistänyt solfanimet niin, että niistä olisi todellista hyötyä eikä pelkkää lisärasitusta, kun joutuu itse vääntämään aivojaan ylimääräiselle vänkyrälle: hetkinen, d-duuri, fis on… ööö… mi.) Unkarilaiset ovat luoneet suuren säveltäjän ja musiikkipedagogin elämäntyöstä tuotteen, jota edelleenkin kestää markkinoida. Tässä symposiumissa kuulimme monta liikuttunutta selontekoa siitä, miten Kodályn saavutukset inspiroivat filippiiniläisten tai taiwanilaisten musiikinopettajien työtä paikallisten alkuperäisten musiikkikulttuurien parissa, miten unkarilainen musiikinopetus on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen brittiläisiin vierailijoihin tai miten Kodály-metodilla kasvatetaan Skotlannin kansalliseen nuorisokuoroon jälkikasvua, joka pystyy laulamaan intervallit puhtaasti. Ei siis muuta kuin hattu päästä ja syvä kumarrus – heimoveljet ovat tehneet kaiken niin kuin pitää?

No, ilkeä kun olen, en aivan jaksa yhtyä tähän hartaaseen hymistelyyn, niin paljon kuin sille onkin myös todellista aihetta. Ja tässä on palattava vielä yhteen Kodályn ajatukseen, kenties kaikkein siteeratuimpaan: Legyen a zene mindenkié! ‘Musiikin tulee kuulua kaikille!’ Kodályn haaveena ei kai niinkään ollut huippu-eliittimuusikkojen kasvattaminen kuin koko kansan musiikillinen sivistäminen, niin että herkkyys musiikkia kohtaan, oman musiikkikulttuurin ja sen avulla muidenkin kulttuurien tuntemus olisi kaikkien unkarilaisten omaisuutta. Ja koko symposiumin ajan mieleni pohjalla kihoili kysymys: onko tämä oikeasti Unkarissa toteutunut, ja miten nämä ylevät päämäärät suhteutuvat siihen, mitä Unkarin köyhtyvän ja kurjistuvan koululaitoksen todellisuudesta jatkuvasti kuulee?

Onko Unkarista oikeasti tullut se musiikin maailmanvalta, jollaisena se Kecskemétin kansainväliselle Kodály-yleisölle näyttäytyy? Vai onko niin, niin kuin jotkut kyynisemmät ei-unkarilaiset tuttavat ovat arvelleet (ja tähän mielipiteeseen olen itsekin halukas yhtymään), että Unkarin maine esimerkiksi kuoromaana on vailla perusteita – todella hyvien eliittikuorojen alapuolelta ei löydy sellaista amatöörikuoroperinnettä kuin esimerkiksi Pohjoismaissa tai Baltiassa – ja että koulujen musiikinopetus, niiden muutamien ulkomaalaisille esiteltyjen eliittilaitosten ulkopuolella, on kenties jopa yhtä murheellisessa tilassa kuin Unkarin ”tavalliset” koulut muutenkin? (Mistä tietenkin herää ilkeä jatkokysymys: Onko unkarilaisten eliittimusiikki-instituuttien menestys Kodályn perinnön ansiota – vai pelkästään huolellisen oppilasvalinnan ja tiukan, kurinalaisen opetuksen? Saisiko vastaavia tuloksia millä hyvänsä menetelmällä, jos saisi ensin valita päältä lahjakkaimmat opiskelijat ja sitten panna ne niin kovaan rääkkiin kuin mahdollista?)

Parlando.hu-sivustolle viime vuonna antamassaan haastattelussa László Norbert Nemes, Kodály-instituutin johtaja ja kansainvälisen Kodály-seuran varapuheenjohtaja, puhuu suoraan ”Unkarin musiikinopetuksen kriisistä”.

Mitä näemme nykyään kouluissa? Koko Unkarin opettajakoulutus on kriisissä, opettajakoulutuksessa vuosikymmeniä kestänyt käänteinen valintamekanismi on työntänyt systeemiin tuhansittain huonoja opettajia. Sama on tilanne myös musiikinopetuksessa. Harvat opettajat ovat hyviä muusikkoja. […] Tutkimukset ovat jo osoittaneet, että musiikki on kouluissa yksi vihatuimpia oppiaineita. Tämä on hirvittävän masentavaa. Syynä ei tietenkään ole vain median musiikkidumppaus vaan myös opettaja, jonka käsitykset opetuksen sisällöstä ja menetelmistä ovat usein aivan väärät. Ongelmaa tietenkin kasvattaa musiikinopetuksen tuntikehyksen supistuminen, mutta vielä pelottavampi on pedagoginen käytäntö. ”Luokka, huomio!” -tyyliin alkaa tyypillinen musiikintunti Unkarin peruskouluissa. Sitten kirjoitetaan surkeita harjoitustehtäviä, esimerkiksi säveltäjien elämäkerroista tai musiikin teorian tuntemuksesta. Pieni terssi, suuri terssi, modaaliset asteikot ja miksolyydinen jne. Laulun sijasta rääkkymistä, piittaamattomuutta, tylsistymistä, välinpitämättömyyttä. On muitakin ongelmia, se täytyy tajuta: kolmekymmentä vuotta on käytetty samaa oppikirjaa, samaa oppimateriaalia, kolmeenkymmeneen vuoteen ei ole saatu kunnon äänentoistotekniikkaa edes useimpiin musiikkikouluihin, ei ole kunnon soittimia, piano on oppilailta lukossa, kaikki haltioituminen puuttuu. Zoltán Kodály ei ajatellut tätä, kun puhui koulujen musiikinopetuksesta.

Yksi Edinburghin symposiumin esitelmistä, jonka piti nuori Kodály-instituutin työntekijä korviahivelevän kauniilla englannin kielellä, oli tässä suhteessa todella silmiäaukaiseva. Esitelmän aiheena oli kansainvälinen musiikinopetuksen Erasmus-projekti, johon oli kuulunut myös vierailuja Nyíregyházan musiikkikouluun, Unkarin koillisnurkassa. Kansainväliset vieraat olivat saaneet jaella ruusuja ja risuja, ja kehuja olikin tullut tulvimalla: uskomattoman taitavia ja musiikillisesti pitkälle kehittyneitä lapsia, tarkkaavaisia ja huolellisia, upeasti musisoivia oppilaita. Negatiivisessakaan palautteessa ei ollut mitään yllättävää: opetus on opettajakeskeistä, ankaraa ja kilpailuhenkistä, komennetaan ja oppilaat tottelevat, solfa ja käsimerkit vievät oudon suuren osan ajasta – ja jotkut vierailijat olivat myös kiinnittäneet huomiota siihen, että kaikki oppilaat eivät näköjään saaneet osallistua.

Hämmentävintä oli kuitenkin tapa, jolla tämä negatiivinen palaute meille esitettiin. Esitelmöitsijä ilmoitti, ettei halua eikä osaa kommentoida negatiivisia kommentteja mitenkään, hän vain näyttää ne meille ja odottaa meidän mielipiteitämme. Itse hän ei nimittäin pysty Nyíregyházan koulua arvostelemaan, koska on sen kasvatti ja saa kiittää tätä koulua koko muusikon urastaan. Yleisöstä pomppasi lisäksi punakkakasvoinen herra (unkarilainenko vai muunmaalainen, ei minulle selvinnyt) julistamaan, että tämmöistä kritiikkiä esittävillä ihmisillä ei oikeasti ole mitään saumaa arvostella Unkarin musiikinopetusta ja että hän itse ei niillä sadoilla musiikintunneilla, joilla itse on ollut läsnä, ole nähnyt ainuttakaan oppilasta, joka ei olisi tuntenut oloaan hyväksi. (Mitenkähän tämä sopii tuohon yllä siteerattuun tutkimustulokseen, jonka mukaan musiikki on Unkarissa koulun oppiaineista vihatuimpia?)

Toisin sanoen: Tervetuloa Sentrooppaan, rakkaat britit, jenkit ja muut muunmaalaiset! Meillä vasalli- ja alamaisuussuhteet ovat a ja o, opettajia ja johtajia ei arvostella ainakaan ulkopuolisten edessä. Kukaan ei myöskään kysy, mihin kansan syvät rivit oikein jäivät ja ovatko ne hienot asiat, joita meille mielellään näytetään, oikeasti tarjolla kaikille. Miten esimerkiksi Nyíregyházan musiikkikoulun oppilaat valitaan, jos valitaan – vai mennäänkö tosiaankin sen jalon kodálylaisen julistuksen mukaan, että epämusikaalisia ihmisiä ei ole olemassakaan, kunhan kaikki saavat ajoissa oikeaa opetusta? Saavatko ne oppilaat, joita ulkomaanvieraiden läsnä ollessa ei päästetty musisoimaan, tumpeloida muiden mukana normaaleissa opetustilanteissa? Miten Unkarin koululaitosta koetelleet myllerrykset, hallinnon epäpätevyys ja hupeneva rahoitus, oikeasti vaikuttavat musiikinopetukseen? Toimiiko Kodály-menetelmä myös niissä kouluissa, joissa oppilaat ovat samalla tavalla purkkimusiikin kuuntelun veltostamia, lyhytjännitteisiä ja keskittymisongelmaisia kuin kaikkialla muuallakin Euroopassa ja sen lisäksi vielä toimeentulorajan alapuolella? (Jo vuoden 2013 tilastojen mukaan Unkarin lapsista 25-30% elää köyhyydessä.)

Ylempänä siteerattu Kodály-instituutin johtaja László Norbert Nemes oli paikalla myös Edinburghin symposiumissa, missä hän mm. johti kaikille osanottajille tarkoitetut aamuiset kuorolaulannat, taitavasti ja mukaansatempaavan humoristisesti. Pitämässään esitelmässä hän puhui kauniisti osaksi samoista asioista, joista oli puhe myös ylempänä siteeraamassani haastattelussa. Musiikinopetuksen pohjana, näin Nemes, ei voi olla teoreettisten tietojen välittäminen tai passiivinen kuluttaminen vaan omakohtainen kokeminen, ote musiikin tekemiseen. Kauniita ja viisaita ajatuksia, joihin voin täydestä sydämestä yhtyä. Mutta sitä todella kipeää kysymystä, onko Unkari hukkaamassa Kodályn perinnön ja miksi näin on päässyt käymään, ei missään vaiheessa tuotu esiin. Ei myöskään sitä vielä kipeämpää kysymystä, miksi tästä kipeästä kysymyksestä ei puhuta.


Mäkikotkien maa

tammikuu 9, 2012

Mihinkäs sä olet matkalla? (Tai: Mihinkäs rouva on matkalla?)
Töihin, Wieniin.

Tämä tyyppikeskustelu jatkuu yleensä kahdella tavalla. Vähemmän kultturellissa vaihtoehdossa A Wien ei sano keskustelukumppanille oikein mitään ja seuraa hämmentynyt hiljaisuus. Tosin huoltamoiden kansa tietää Itävallan mäkikotkat, mutta ehkä siitä ei mikään mielleyhtymäketju automaattisesti ohjaa siihen uudenvuodenpäivän konserttitelevisiointiin, jolta hypätään toiselle kanavalle (eukon mahdollisesta rutinasta huolimatta) heti kun lähetys mäkiviikolta alkaa. (Ja ihan oikeasti muuten, olen tavannut akateemisesti koulutettuja suomalaisia, joille on epäselvää, mikä Euroopan pääkaupunki sijaitsee missäkin maassa ja puhutaanko Itävallassa itävallan kieltä.)

Vaihtoehto B: Aah, se uudenvuodenkonsertti. Tonava kaunoinen, ihanaa, sacherkakkua, Mozart-kuulia, Stephansdom, Schönbrunn ja Sissi, ihanaa, ihanaa, niin kaunista. Oltiin kulttuurimatkalla Wienissä vuonna ****, siellä oli ihania kahviloita, musiikki soi kaikkialla.

Ja joskus harvoin sattuu kohdalle vaihtoehto C eli yhteiskunnallisesti harrastunut keskustelukumppani, joka alkaa vyöryttää Itävallan historiaa Habsburgeista Hitleriin ja Haideriin. Kyseessä on usein miespuolinen, hyvän yleissivistyksen ja sitäkin vankemman itseluottamuksen omaava henkilö, jolla pahimmassa tapauksessa on jonkinasteisia sympatioita kahta viimeksi mainittua herra H:ta kohtaan. (Näistä ensimmäinen toi täystyöllisyyden, ymmärsi pientä ihmistä ja yritti turvata eurooppalaiset arvot. Ja jos ei ensinmainittua puolustaisikaan, niin jälkimmäinen hra H. ainakaan ei ollut mikään natsi vaan perusarvoja puolustava ja holtittoman maahanmuuton vaarat ymmärtävä isänmaanystävä, jonka kuolemassa sitä paitsi oli jotain hämärää – ei sen laatuluokan auto kuin Volkswagenin Phaëton sillä tavalla lähde käsistä, ei edes juuri poikaystävänsä kanssa dramaattisesti riidelleen ja erontuskaansa rankasti ryypänneen miehen…)

Suomesta katsottuna Itävalta siis sijoittuu tukevasti jonnekin tietämättömyyden hämärän ja erilaisten historiallisten, poliittisten ja turismikliseiden väliin. Turha piipittää, että Itävallan sodanjälkeinen poliittinen historia on paljossa ollut samantapainen kuin Suomen tai että Itävallan maatalouden perinteinen metsä- ja maitotalouspainotteinen tuotantorakenne on Euroopan maista kenties lähimpänä Suomea. Turha urputtaa, että kaupunkilaisen arkipäivä kuluu siellä ihan samojen ylikansallisten ketjuhyödykkeiden ja formatoitujen tositeevee-, kokki- ja tanssiitähtienkanssa-ohjelmien parissa. Turha mussuttaa, että juntteja ja mänttejä on kaikkialla ja ne ovat kaikkialla aika samanlaisia.

Suomalainen haluaa pitää Sissi-elokuvakliseensä ja nähdä Keski-Euroopan jonain tykkänään toisena. Siellä Euroopassa, vanhan sivistyksen ja leivoskulttuurin maissa, linnoissa kreivien, osataan pussata poskelle ja kädelle (ainakin symbolisesti – joskus ensimmäisinä Wienin-vuosinani kymmenen vuotta sitten hätkähdin, kun metron liukuportaissa edessäni arkisen näköinen häiskä vastasi kännykkäänsä: Küss’ die Hand). Siellä hymyillään ja ollaan kohteliaita, joskus suorastaan epäilyttävän lipevän kohteliaita. Jopa mäkikotkat, nuo Itävallan Hiihtoliiton ÖSV:n Adlerit, on pienestä pitäen huolella jalostettu aivan toisennäköisiksi kuin suomalaiset lajitoverinsa – ne eivät jurota ja mörähtele vaan hymyilevät kauniisti urheilutoimituksen kameralle ja antavat vuolaita ja kohteliaita vastauksia (joskin toisinaan murteella, josta koulusaksan perusteella on mahdotonta saada sanaakaan selvää).

(Tunnustan: olen itsekin ollut levittämässä näitä kliseitä. Oma suosikkitarinani on suurlähetystön illallisilta, joilla jouduin istumaan Suomen kanssa kauppaa tekevien itävaltalaisten bisnesmiesten väliin. Varauduin mielessäni niihin auto-purjevene-maailmanympärimatka-premium-äijäjuttuihin, joita Savonlinnan oopperajuhlien väliajalla voi sivukorvalla kuulla vaimojen sinne raahaamien kärsivien alfaurosten suusta. Ja no, kyllähän herrat keskustelivat metsästyksestä ja viinikellareistaan, mutta loppuillasta innostuttiin vertailemaan, kuka kapellimestari johtaa Mahleria parhaiten… Voisi myös viitata siihen amerikkalaisen jääkiekkovalmentajan haastatteluun, jonka joskus viime vuonna luin itävaltalaisesta äänenkannattajastani. Kaveri oli pettynyt heikon junnutyön taustalla olevaan korkeakulttuuriseen koulutusfilosofiaan: poikia ei kannusteta kaukaloon vaan kuskataan koulusta johonkin ihme teattereihin tai taidenäyttelyihin.)

Onhan niitä eroja, ja itsekin aion niistä vielä vastedeskin kirjoittaa. Joitain näistä kliseekäsityksistä suosivat itävaltalaiset itsekin, etenkin, kun on korostettava, missä he eroavat saksalaisista. Ja tässä olennaista on tietty tapakulttuuri hyvine ja huonoine puolineen, eli lipevyys, sulavuus ja nokkeluus – pökkelömäisiin, koppaviin ja töykeisiin saksalaisiin verraten. Ei hakata päätä seinään periaatteen vuoksi vaan etsitään se porsaanreikä. Niin myös hollywoodilaistuneen itävaltalaisnäyttelijän Christoph Waltzin mielestä (se Kunniattomien paskiaisten legendaarinen naurava natsiupseeri), joka tässä selittää asiaa amerikaksi Conan O’Brienin showssa:

Mutta tästä kun vielä pitemmälle mennään, niin paljastuu syvällinen yhtäläisyys itävaltalaisuuden ja suomalaisuuden välillä. Nimittäin: siinä missä suomalaiset ovat nuori ja pieni kansakunta, itävaltalaiset ovat kansakuntana nuori ja pieni. Olivathan toki ne kunniakkaat vuosisadat, jolloin Habsburgien valtakunnassa ei aurinko koskaan laskenut ja hallitsijoiden missio kiteytettiin lyhenteeseen AEIOU: Austriae est imperare orbi universo (tai saksaksi: Alles Erdreich ist Oesterreich untertan) eli ‘Itävallan kuuluu hallita koko maailmaa’. Mutta silloin ei ollut kysymys kansasta vaan monikansallisesta imperiumista, jonka historia on sen hallitsijasuvun dynastisten koukeroiden historiaa – “kansa” on siinä jonkinlainen mykkä lisäke, jonka ylitse hallitsijat hoitelevat asiat omilla yksityisillä systeemeillään. (Bella gerant alii, tu felix Austria nube, eli ‘sotia käykööt toiset, sinä, onnellinen Itävalta, solmi avioliittoja’, kuului klassinen kuvaus Habsburgien ulkopolitiikasta.)

1800-luvulla, kansallisromantiikan ja nationalismin noustessa, tätä monikansallista rakennelmaa alettiin jo pitää toivottoman vanhanaikaisena. Vähemmistökansat kokivat vuorotellen kansalliset heräämisensä, ja Itävalta-Unkarin saksankielisillä ”kruununmailla” (jotka siis eivät, toisin kuin vanha Unkarin kuningaskunta, muodostaneet mitään yhtenäistä hallintokokonaisuutta kansallisvaltion perustaksi) katseltiin innoissaan Saksan, nousevan kansallisvaltion suuntaan. Vaan eipä sinne päästy: molempien maailmansotien jälkeen voittajamaille oli ilmeisesti yksiselitteisen selvää, että tämä entisen Habsburg-monarkian jäännösriekale, jossa puhutaan saksan kielen baijerilais- tai (Vorarlbergissa, Itävallan läntisimmässä hännänpäässä) alemannilaismurteita, ei missään nimessä saa kuulua Saksaan. Itävaltalaista kansallismielisyyttä ja kansallista identiteettiä nykymielessä on ruvettu tosissaan rakentamaan vasta toisen maailmansodan jälkeen. Tässä kaikkein olennaisin kysymys on ilmeisesti, miten erotutaan saksalaisista, joiden kanssa sekä kuulutaan että ei kuuluta yhteen.

Juuri tämä tuntui minusta aikoinaan Itävaltaan muuttaessa kaikkein kotoisimmalta: pikkuvelikompleksi ja siihen liittyvä jatkuva itseruoskinta (”tyypillistä itävaltalaista, totta kai tämäkin osataan meillä mokata, toisin kuin…”). Toisin kuin saksalaiset, britit tai ranskalaiset, jotka eivät tunnu kantavan erityistä huolta siitä, millaisia kliseekuvia ulkomaalaiset heistä viljelevät, itävaltalaiset kuten suomalaisetkin ovat usein kehittäneet omaan kansalliseen identiteettiinsä merkillisen vereslihaisen viha-rakkaussuhteen, jonka olennaisena osana on jatkuva vertailu vahvempaan, edistyneempään, kansainvälisesti tunnetumpaan sekä sietämättömän omahyväiseen isoveljeen. Saksasta puhutaan Itävallassa usein aavemaisen samaan sävyyn kuin Suomessa Ruotsista: Onko tämä jo tehty Saksassa? Saksassa ei ole enää aikoihin toimittu näin. Saksassa tällainen ei ikinä tulisi kysymykseen. Saksassa poliitikko, joka möläyttelee tämmöisiä, olisi jo kauan sitten itse ymmärtänyt erota. Ja loukkauksista suurimpia on “meidän” historiamme ja suurmiestemme omiminen: Mitä, Mozartko muka kaikkien aikojen suurin saksalainen?

Eihän tässä tietenkään aivan samanlaisia olla. Vailla suomalaista vastinetta on ainakin se itävaltalaisen kansallismielisyyden äärilaita, joka virallisesti on pannassa mutta politiikan äärimmäiseltä oikealta reunalta silloin tällöin pulpahtelee näkyviin, eli deutschnational-ajattelu, itävaltalaisuus osana saksalaisuutta (kenties joitain epämääräisiä uusnatsistisia Anschluss-haaveita myöten). Mutta kyllä Suomella ja Itävallalla on yhtäläisyyksiäkin. Muutakin kuin ne mäkikotkat.