Herrasväestä, roskaväestä ja erään tuhkauurnan seikkailuista

Viimeksi kirjoitin unkarilaisesta herrasväen-isänmaallisuudesta. Tällä haaveiden operettimaailmassa elävällä, vielä sotien välisenä aikana jälkifeodaalista sääty-yhteiskuntaa ylläpitäneellä luokalla oli Unkarissa tietenkin vakiintunut nimikin, ”gentry” (tai unkarilaisessa kirjoitusasussa dzsentri), pikkuaatelisto, joka pyrki raivokkaasti pitämään hajurakoa rahvaaseen ja havitteli aristokraattisen huoletonta elämäntapaa, riittivät sitten rahkeet siihen tai eivät. Gentry-ihmisiä kritisoivat ja pilkkasivat kaikki 1900-luvun alun edistykselliset intellektuellit, joista useimmat puolestaan viimeistään Kádárin pehmososialismissa pääsivät kaanoniin, ja niinpä gentry-arvojen maineenpalautukseen on päästy vasta nyt.

Herraskaisten elämänarvojen omaksuminen ei kuitenkaan ole ihan yksinkertaista. Se ei onnistu pelkällä uskolla omaan erinomaisuuteen, vaan siihen vaaditaan myös ihan oikeaa sivistystä, yleistietoa, kielten ja kulttuurin tuntemusta sekä ennen kaikkea moraalista ryhtiä. Tähän on äskettäin tarttunut Népszabadság-lehden kirjoituksessaan ”Herraslapset harhateillä” (Úrigyerekek tévúton) Pál Engel, historiantutkija ja ilmeisesti eräänlainen Unkarin Matti Klinge, jota nyky-Unkarissa huolettaa uskottavan, sivistyneen ja porvarillisten arvojen parhaita perinteitä edustavan oikeiston puute:

Mutta ainakin niitä, jotka pitävät itseään ”kunnon unkarilaisina kristittyinä porvareina”, tahtoisin, omien muistojeni pohjalta, muistuttaa siitä, mitä tämä ilmaus aikoinaan merkitsi. Että oli aika, jolloin ”kristittyä porvaristoa”, ”herrasväen” maailmaa, niin raadollinen kuin se olikin, erotti syvä juopa henkisestä alamaailmasta ja roskaväestä. Ja jotta Unkarissa vihdoinkin voitaisiin puhua suhteellisen sivistyneestä konservativismista, tämä kuilu totisesti pitäisi luoda uudelleen.

Kirjoituksessaan Engel selostaa omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan sodanjälkeisessä Unkarissa ja niitä kristityn unkarilaisen herrasväen arvoja, joita hänen perheensä häneen iskosti. ”Kristitty” tässä viimeistään Horthyn aikana vakiintuneessa yhteiskunnallisessa merkityksessään ei tarkoita uskovaista tai uskonnollista vaan ennen kaikkea ”ei-juutalaista”, mutta siitä huolimatta todellisella sivistyneellä herrasväellä oli juutalaisia ystäviä ja tuttavia, eikä se ymmärtänyt eikä hyväksynyt juutalaisvainoja. (Varsinaisista natsipyöveleistä tai heidän myötäjuoksijoistaan taas monet valuivat sodan jälkeen luontevasti kommunistien riveihin, koska – kuten muuan Engelin artikkelissaan siteeraama herrasmies totesi – ”Unkari on niin pieni maa, ettei tänne ole riittänyt kuin yksi roskaväki”.) Herrasväki ei myöskään suvainnut kommunistiseen puolueeseen liittymistä, sillä herrasmies ei käännä takkiaan, ei esitä muuta kuin on, ei petkuta korttipöydässä eikä politiikassa. Sitä vastoin henkilötasolla työväenluokan ihmisten kanssa voitiin kyllä seurustella ja ystävystyäkin, jos niikseen tuli. Itse asiassa todellisen herrasmiehen tai hienon naisen ei sopinut valikoida ystäväpiiriään yhteiskuntaluokan tai syntyperän vaan inhimillisten ja moraalisten ominaisuuksien mukaan, eikä ”roskaväki” ollut varallisuuden tai koulutustason perusteella määräytyvä kategoria vaan moraalinen arvostelma.

Engelin kaltaiset, vanhanaikaiseen sivistysporvariston ja pikkuaateliston kulttuuriin kasvatetut ihmiset eivät koskaan voineet hyväksyä Unkarin reaalisosialistista järjestelmää, eivät edes sitä ”sosialistisen leirin hauskinta parakkia”, jollaiseksi Kádárin hallinnon loppuajat muotoutuivat — jolloin kaupoissa oli melkein kaikkea, tavallinen ihminen sai sanoa, katsella ja lukea melkein mitä hyvänsä ja matkustella melkein minne vain. Engel kirjoittaa myös, ettei ole koskaan pystynyt sulattamaan 1960- ja 1970-luvun länsieurooppalaista vasemmistoliberalismia ja sen hedelmiä, ympäristöaktivismia tai militanttifeminismiä myöten. Mutta, mikä mielenkiintoista, aivan samanlaista vastenmielisyyttä Engelissä herättää nykyisen oikeistohallituksen kurssi. Mitä tämä osaksi Horthyn aikaisilla arvoilla ratsastava ja niiden mainetta palauttava järjestelmä itse asiassa on rehabilitoimassa, kun koko lapsuutensa ajan äitinsä flyygelillä soittamaa Chopinia kuunnelleet ja isältään kastikehaarukan oikean paikan oppineet vanhat herrat katsovat aiheelliseksi purkaa poliittista turhautumistaan sosialistipuoluetta lähellä olevaan lehteen?

Vaihtoehdoksi sekä herrasväen-isänmaallisuudelle että ylikansalliselle proletariaatin veljeydelle tarjoutui Euroopassa 1900-luvun alkupuolelle tultaessa rahvaan-isänmaallisuuden muoto, jonka käyttövoimana oli usko eräänlaiseen syntyperäiseen aateluuteen – vaan ei sellaiseen aateluuteen, joka edellyttää kunniantunnon, eurooppalaisten sivistyskielten, pöytätapojen tai tanssitaidon vaivalloista oppimista. ”Veren ja maan uusaateli”, Neuadel aus Blut und Boden, perustui kansallisuuteen, tiettyyn ”ylempiarvoiseen” kansakuntaan kuulumiseen. Valitun kansan rotupuhtaat pojat ja tyttäret, jotka verellään ja hiellään olivat maan raivanneet ja sitä puolustaneet, ja heidän ”puhdas”, aito ja turmeltumaton talonpoikaiskulttuurinsa asetettiin rappeutuneen ylikansallisen herrasväen kaupunkikulttuurin vastapainoksi. Natsi-Saksan virallisessa ideologiassa Blut und Boden oli tietenkin aivan olennaisessa osassa, mutta samantapaisia äänenpainoja kuultiin kautta Euroopan, ja on kuultu näihin aikoihin saakka, etenkin poliittisessa populismissa: kansan (siis maan oman, alkuperäisen kansan) oikeustaju on lain yläpuolella, laithan ovat poliitikkojen, turmeltuneiden kaupunkilaisten ja kansainvälisten herranketkujen laatimia…

Unkarilaisessa kulttuurielämässä enemmän tai vähemmän Blut und Boden -henkinen ajattelu tunnettiin myös. Sen ”puhdasrotuiset” sankarit vain eivät olleet vaaleita ihannegermaaneja vaan unkarilaisten kylien kansaa, jota ei ollut turmellut muukalainen vaikutus. 1900-luvun alkupuolen Unkarissa tämän vieraan ja modernin turmeluksen edustajina, pahimpina vihollisina esitettiin toisinaan saksalaiset (tai saksankieliset itävaltalaiset), toisinaan 1. maailmansodan jälkeen naapurimaihin liitettyjen unkarilaisalueiden uudet herrakansat kuten romanialaiset tai slovakit, mutta hyvin usein myös juutalaiset, joita itäisen Keski-Euroopan nousevasta kaupunkiporvaristosta oli merkittävä osa ja jotka siksi näissä maissa usein saivat edustaa tyypillistä ketkua kaupunkilaista nousukasherraa, sekä vanhan ylimystön että perinteisen talonpoikaiston vihollista. Ja vähän samaan tapaan kuin Suomessa kansallisen kulttuurin alkuperäisin puhtaus oli 1900-luvun taitteessa heijastettu rajantakaisen Karjalan kalevalaisiin maisemiin, Unkarin kulttuuriväki loi kaihoisan katseensa Trianonin rauhassa menetettyyn Transilvaniaan, jossa unkarilaisen kulttuurin uskottiin kukoistavan erityisen alkuvoimaisena.

Transilvaniasta lähteneitä, jossain määrin Blut und Boden -hengessä toimineita kirjailijoita olivat sekä viime vuosina innokkaasti jalustalle nostettu Albert Wass että etenkin viime aikoina kulttuuri- ja ulkopoliittisen skandaalin ytimeen noussut József Nyirő, molemmat esimerkiksi uuteen kansalliseen opetussuunnitelmaan sisällytettyjä kirjailijoita. Siinä, missä Wassia vielä voidaan puolustella vähän samaan tapaan kuin amiraali Horthya itseään – upseeri ja herrasmies, joka historiallisista syistä taisteli saksalaisten rinnalla bolševismia vastaan mutta ei toki itse ollut mikään natsi – Nyirő on kovempi pala. Entinen katolinen pappi, joka aloitti kirjailijanuransa tunnelmallisilla kuvauksilla Transilvanian talonpoikien elämästä, oli Hitlerin unkarilaisen quislingin Szálasin hallituksen aktiivinen tukija ja Goebbelsin harras ihailija. Viime päivinä on nähty eräänlainen ulkopoliittinen musta farssi, kun Unkarin hallitus on halunnut toimittaa maanpaossa Francon Espanjassa kuolleen Nyirőn jäännökset haudattavaksi kotiin Transilvaniaan, mutta Romanian hallitus pysäytti uurnaa kuljettavan erikoisjunan, paikalliset viranomaiset eivät ole suostuneet antamaan lupaa hautaukseen, ja Blut und Boden -kirjailijan tuhkia ilmeisesti piilotellaan edelleenkin tuntemattomassa paikassa.

Tiistaina nähtiin Unkarin parlamentissa mielenkiintoinen ”keskustelu”. Jatkuvan välihuutelun ja metakan (johon puhemieskin yritti turhaan puuttua) keskeyttämänä ”gyurcsánylaisten” sosialistien (DK) opposition edustaja Ágnes Vadai esitti välikysymyksen: mitä oikein tarkoittaa hallituksen jatkuva Horthyn ajan maineenpalautuspolitiikka, kun nyt jo Nyirőn kaltaisia ilminatsejakin ollaan nostamassa takaisin kunniaan? Varapääministeri Tibor Navracsics ”vastasi” tukevasti asian vierestä: nuoliristiläisten (Unkarin natsien) suhteen tiliä tarvitsee tehdä yhden ainoan puolueen eli Unkarin kommunistisen puolueen, johon entiset natsit aikoinaan sodan jälkeen tulvivat, tai kommunistisen puolueen perillisten, nykyisten sosialistien. Vadain vastaus kannattaa siteerata tähän lopuksi kokonaisuudessaan ja samalla muistella, mitä jutun alussa siteerattu vanha herrasmies lausui ”roskaväen” käsitteestä:

Arvoisa herra ministeri! Pidän teitä hyvin älykkäänä ihmisenä. [metakkaa, naurua] Nyt olette osoittanut, että puolueuskollisuus pystyy kumoamaan älykkyytenne. Hävetkää, herra ministeri! [huutoa] Kysyin teiltä, mitä mieltä olette Horthyn kultista ja mahtaako Szálasin kultti olla myös heräämässä henkiin. Kysyin sitä oikeutetusti, sillä viime päivinä Unkarin lehdistö on äänekkäästi pitänyt asiaa esillä. Te haluatte Kansallisessa perusopetussuunnitelmassa opetuttaa nuorisolle József Nyirőtä, samaa József Nyirőtä, joka oli Szálasin parlamentin jäsen ja palvoi Goebbelsiä. [jatkuvaa huutelua] Vieläpä teidän puolueenne merkkihenkilö, Unkarin parlamentin puhemies, joka on kaksikymmentäkaksi vuotta ollut tämän parlamentin jäsen, osallistuu tämän ihmisen maineenpalautukseen. [kiivasta metakkaa] Hävetkää, edustajatoverini, ja hartaasti toivon, että jonakin päivänä vielä joudutte vastaamaan lapsillenne tästä häpeällisestä käyttäytymisestänne parlamentissa ja parlamentin ulkopuolella. [huutoa] Hävetkää! Vastaustanne en hyväksy.

 

PS. Pál Engelin artikkelin alussa muuten esitetään yksi mielenkiintoinen sivistyneistö-yläluokan tunnusmerkki. ”Siihen, missä unkarin kielen suomalais-ugrilaista alkuperää aletaan epäillä, päättyy tieteellisyys ja siitä alkaa henkinen ja poliittinen alamaailma.” ”Vaihtoehtoiset” esoteeris-isänmaalliset teoriat, joissa unkarin kielen alkuperä johdetaan milloin sumerista, milloin etruskista, milloin dravidakielistä, japanista, Atlantiksesta tai ulkoavaruudesta ja suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus selitetään vihamieliseksi salaliittomeiningiksi, ovat nousseet takaisin maineeseen rinta rinnan äärioikeistolaisen Gedankengutin kanssa, ja usein niiden harrastajat ovat samoja henkilöitä. Tarkemmin täällä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: