Muukalaiset hiljaa!

Paul Lendvai (tai unkarilaisittain Lendvai Pál), pitkän ja komean uran tehnyt journalisti ja poliittinen kommentaattori, Itävallan unkarilaisista luultavasti kuuluisin ja tunnetuin, on hauska setä. En tosin henkilökohtaisesti tunne häntä, mutta olen useita kertoja nähnyt hänet, jopa livenä, kuunnellut häntä Itävallan televisiossa ja radiossa ja lukenut hänen lehtijuttujaan. Lendvai on ulkoisesti jotenkin tyypillinen keskieurooppalainen vanhempi herrasmies: pienehkö ja vähän kumara olemus, iso pyöreä pää, lempeä, vähän nariseva ääni. Erityisen viehkoa on, että Lendvain saksan kielessä, jota hän muuten tietenkin puhuu erittäin sujuvasti ja on sivistyneenä unkarilaisena varmaankin puhunut jo ennen kuin vuoden 1956  tapahtumien jälkeen pakeni Itävaltaan, on tukeva ja jäljittelemätön unkarilainen aksentti. Vain pari sanaa radiosta ohimennen kuultuina, ja tiedän, että Lendvai puhuu – ja laitan radion kovemmalle. Ilmeisesti on kuitenkin yhä enemmän myös niitä, jotka vastaavassa tilanteessa sulkevat radion.

Lendvai, joka vuonna 1945, 15-vuotiaana koulupoikana keltainen Judenstern rinnassa onnistui pakenemaan vankijoukosta viimeisellä ”kuolemanmarssilla”, joka 1953 stalinistisessa Unkarissa (vaikka olikin sosialisti ja kommunistisen puolueen jäsen) joutui toisinajattelijana vankilaan ja virkakieltoon ja vuoden 1956 kansannousun jälkeen pakeni länteen, ei järjestelmänvaihdoksen jälkeenkään ole lakannut suhtautumasta kriittisesti vanhaan kotimaahansa. Muun Euroopan, erityisesti Itä-Euroopan tapahtumien ohella hän on erityisesti seurannut Unkarin poliittista kehitystä ja viime vuosina julkaissut siitä hyytävän kirjan: Mein verspieltes Land (suomeksi ehkä jotain sentapaista kuin ”Tuhlattu (tai: hukattu) maani”; 2010) on aivan äskettäin ilmestynyt englanninkielisenä versiona Hungary Between Democracy And Authoritarianism, jossa katsaus Unkarin viime vuosikymmenten historiaan huipentuu viiltävään analyysiin Viktor Orbánin nykyisestä hallinnosta. Samasta aihepiiristä Lendvai myös yhdessä saksalaisen dokumenttiohjaajan Andrea Morgenthalerin kanssa on tehnyt kriittisen dokumentin Nationale Träume: Ungarns Abschied von Europa? (‘Kansallisia unelmia: Unkarin jäähyväiset Euroopalle?’), jonka Itävallan yleisradioyhtiö ORF esitti kakkosteeveekanavansa ajankohtaissarjassa äskettäin, 26. syyskuuta. Heti ohjelman jälkeen televisioitiin studiokeskustelu, jossa oli mukana sekä Unkarin ulkoministeriön edustaja että Orbánin hallinnon arvostelijoita, myös Lendvai itse. Molemmat lähetykset ovat, saksankielisinä alkuperäisversioina ja nimimerkin politicus kiukkuisen kommenttiartikkelin (‘Jäähyväiset laatujournalismille’) kera, katseltavissa konservatiivisen Mandiner-blogin sivuilla.

Dokumentti alkaa otoksella äärioikeistolaisen puolisotilaallisen kaartin valanvannojaistilaisuudesta. (”Unkarilainen kaarti”, Magyar Gárda, tosin lakkautettiin viranomaisten toimesta mutta on sittemmin perustettu uudelleen toisella nimellä, ja muitakin vastaavantapaisia järjestöjä, miliiseistä motoristi-liivijengeihin, toimii Unkarissa äärioikeistolais-rasistisilla linjoilla.) Sitten haastatellaan muun muassa äärioikeistolaista, katkeroitunutta taksikuskia sekä useita Orbánin järjestelmää kritisoivia journalisteja ja julkisuuden henkilöitä. Selostajaääni lataa suoran tuomion: Unkarissa on vuodesta 2010 järjestelmällisesti purettu demokratiaa ja keskitetty valtaa Viktor Orbánin ja Fidesz-puolueen käsiin. Selväksi käy myös, että työkaluna tässä toimii rasismin rajoilla liikkuva tunteellinen kansallismielisyys ja nostalginen kaipuu romanttiseen menneisyyteen. Äänen ja kuvan käyttö tuo mieleen 1930-luvun fasismin noususta kertovat dokumentit.

Monet muutkin kuin Mandiner-blogin nimimerkki politicus ovat polttaneet päreensä. Unkarin Itävallan-suurlähettiläs toimitti oitis ohjelman jälkeen ORF:n johdolle julkisen vastalauseensa: dokumentti oli epäoikeudenmukaista vääristelyä, jossa hallituksen puolustajat eivät saaneet ääntään riittävästi kuuluviin. ORF:n pääjohtaja Alexander Wrabetz tosin torjui syytökset ja viittasi jälleen siihen huoleen, jota Euroopan journalistit tuntevat Unkarin sananvapauden johdosta. Mutta asia ei selvästikäään jää tähän. Itävallan unkarilaispiireissä kerätään allekirjoituksia adressiin, jolla protestoidaan dokumentin yksipuolista esitystapaa vastaan ja vaaditaan ORFia ”noudattamaan lain määräämää tasapuolisuutta” tiedonvälitystehtävässään. (Toisaalta tiedän myös itävallanunkarilaisia, joiden mielestä dokumentti oli perin aiheellinen ja adressimeininki järkyttävää ja noloa touhotusta.) Sainpa minäkin tämän adressin, koska herttainen unkarilaissetä, johon olin työasioissa tutustunut, oli ilmeisesti lisännyt minut henkilökohtaiselle postituslistalleen. Ja rupesin miettimään, mitä enemmän ja vähemmän herttaisten itävallanunkarilaisten päässä pyörii.

Itävallanunkarilaiset, joiden kanssa olen sattuneesta syystä joutunut viime aikoina runsaasti työperäisiin tekemisiin (tarkemmin toisaalla), ovat kaikkea muuta kuin yhtenäinen joukko. Sen pienen vähemmistön lisäksi, joka ikimuistoisista ajoista saakka on elänyt Burgenlandissa Itävallan nykyisellä itärajalla, Itävallassa on kymmeniä tuhansia unkarilaisia maahanmuuttajia, jotka ovat saapuneet eri aikoina, eri syistä ja eri puolilta Unkaria sekä sen naapurimaiden unkarilaisalueita. Jotkut vaalivat kyyneleisen harrasta, suorastaan uskonnollista isänmaallisuutta, toiset taas ovat halunneet kääntää selkänsä kotimaalleen kokonaan. Etenkin vuoden 1956 kansannousun jälkeen saapuneista pakolaisista usein väitetään, että nämä halusivat vain mahdollisimman nopeasti unohtaa sosialistisen Unkarin kauhut ja sulautua valtaväestöön (vaikka toisaalta vuoden 1956 pakolaisia ovat monet näkyvästi unkarilaisia juuriaan esillä pitävät henkilöt, kuuluisimpana näistä juuri Paul Lendvai).

Mediatutkijat ovat puhuneet molemminpuolisen kiitollisuuden diskurssista. Vuoden 1956 jälkeen ulkounkarilaisissa piireissä ei väsytty korostamaan, miten kiitollisia unkarilaiset olivat Itävallalle, joka tuolloin vielä sodan jäljiltä toipuvana, hentona nuorena tasavaltana (liittoutuneiden miehitysjoukothan olivat poistuneet maasta vasta vuotta aikaisemmin) antoi varauksettoman aineellisen ja moraalisen tukensa Unkarista saapuville pakolaisjoukoille. Itävaltalaisten kuva unkarilaisista taas on muuttunut vähän samaan tapaan kuin ruotsalaisten käsitys suomalaisista: itse asiassa nämä käsittämätöntä kieltä puhuvat ja vanhastaan takapajuisina mongoleina pidetyt itänaapurit eivät olekaan yhtään hullumpia, kun vertaa niihin tavoiltaan ja ulkoasultaan paljon oudompiin muukalaisiin, joita meidän maahamme nykyään on tunkemassa. Monet itävaltalaiset arvostavat unkarilaisten kulttuurista ”läheisyyttä” ja kotoutumisvalmiutta. Ja unkarilaiset yrittävät olla tämän kiitollisuuden mittaisia puhumalla julkisesti vain saksaa, paheksumalla ”pahoja maahanmuuttajia”, jotka eivät suostu integroitumaan, ja pysymällä kaapissa.

Mitenkähän tällaisen unkarilaisen ajatusmaailmaan sitten iskee Unkarin nykyisen hallinnon kansallisuuspoliittinen linja? Unkarilaiset Unkarin rajojen sisä- ja ulkopuolella ovat ”maailmankansakunta” (világnemzet), kuten pääministeri Orbán lausui kahden viikon takaisessa Blut und Boden -henkisessä juhlapuheessaan, paljastaessaan uutta monumenttia, joka kuvaa turul-kotkaa, keskiaikaisissa kronikoissa mainittua muinaisten unkarilaisten kansallista toteemieläintä. Tämän maailmankansakunnan kansalaisten, jotka kaikki ovat ”syntyneet turul-kotkan merkissä, niin kuin synnytään äidinkieleen ja omaan historiaan”, on pidettävä yhtä. Tämän takia Unkari on viime aikoina hermostuttanut naapurivaltioitaan jakelemalla Unkarin kansalaisuuksia niissä eläville ulkounkarilaisille. Ja tämän takia ehkä Itävallassakin elävät unkarilaiset joutuvat taas miettimään suhdettaan unkarilaisuuteen.

Hykerryttävän häijyssä artikkelissaan satiirisessa Magyar Narancs -lehdessä György C. Kálmán kiteyttää Orbánin poliittisen retoriikan ytimen: joka on eri mieltä, ei ole oikea unkarilainen, ja joka ei ole unkarilainen, älköön soittako suutaan meidän asioistamme. Mietin sitä herttaista unkarilaissetää, joka minulle toimitti ORF:n Lendvai-dokumentin vastaisen adressin: hänkin tyypillinen keskieurooppalainen, pieni, pyöreäpäinen ja kaljuuntuva vanhempi herrasmies, korkeasti koulutettu, useita kieliä osaava ja maailmaa nähnyt ihminen, jonka perhe, kuten Lendvainkin, oli kokenut kovia stalinismin ajan Unkarissa. Mahtaako näitä ihmisiä jotenkin kiristää se kiltisti kotoutuvan ”hyvän maahanmuuttajan”, kunnon itävaltalaisen rooli, jonka he ovat ottaneet kantaakseen? Alkaako pelkkä perinteinen Unkarin kansan vuosisataisten kärsimysten itkeskely itse rikkaan Itävallan lihapatojen ääressä istuen tuntua teennäiseltä? Kyyneleisen hartaasti jumaloitu kotimaa on, paitsi vuodesta 1920 lähtien ”silvottu ja verta vuotava”, myös henkisesti kahtiajakautunut ja kansantaloudelliseen ja yhteiskunnalliseen kriisiin suistumassa – onko sen kunniaa ulkomailta käsin puolustavilla allekirjoitusten kerääjillä itsellään jotenkin huono omatunto?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: