”Luke, meríts az Erőből!”

13 heinäkuun, 2018

Otsikko on sitaatti Tähtien sodan unkarinkielisestä versiosta. Tutustuin tähän maailmaan ensimmäistä kertaa kauan sitten Unkarissa opiskellessani, kun ensimmäinen tarina Luke Skywalkerin ja kumppanien seikkailuista tuli sikäläisestä teeveestä. Tietenkin unkariksi dubattuna, koska niin on maan tapa. Tulikirjaimin piirtyi muistiini muutama tuontapainen repliikki. On nimittäin niin, että englanniksi sitä on tottunut kuulemaan ja lukemaan kaikenlaisia hassuja viihde- ja fantasiakulttuurin tunteellisia naiiviuksia, mutta kun ne kuulee jonkun oikean ihmisen lausumana ei-englanninkielisenä versiona, niiden epäuskottavuus kerta kaikkiaan iskee kuin nyrkki palleaan. Asiaa ei paranna alkuperäistäkin ylätyylisempi käännös: meríts az Erőből, kirjaimellisesti ‘ammenna Voimasta’, ei ole yhtään sen vähemmän hassu kuin use the Force, päinvastoin. Ei-englanniksi käännetyt vuorosanat myös väkisinkin assosioituvat kohdekieliseen kulttuuritaustaan paljon lujemmin kuin vieraalla kielellä kuullut. Kun kyseisessä leffassa toivotettiin: Az Erő legyen veletek (‘Voima olkoon kanssanne’), teeveen ohi kulkeva kaverini äiti jatkoi pilkallisesti tuhahtaen: És a te lelkeddel! (‘Niin myös sinun henkesi kanssa!’)

Tuota Tähtien sota -kokemusta olen usein kuvaillut, kun tulee puheeksi keskieurooppalainen käytäntö, vieraskielisten tv-ohjelmien ja elokuvien dubbaaminen. Saksalaisella kielialueella matkailleet suomalaisethan sitä jaksavat huvittuneina hämmästellä: teeveessä Stallone puhuu saksaa, Depardieu puhuu saksaa, toisessa maailmansodassa Normandiaan maihinnousevat liittoutuneiden sotilaat puhuvat saksaa… Paitsi saksankielisellä alueella myös Unkarissa vieraskieliset elokuvat ja tv-ohjelmat on ilmeisesti dubattu jo maailman sivu, ja unkarilaisten kollegojen kanssa olen käynyt aiheesta monta kiivasta keskustelua. Ja kuullut moneen kertaan kaikki tavallisimmat puolustelut.

Ensinnäkin: elokuvathan on usein joka tapauksessa jälkiäänitetty studiossa, joten niissä kuuluva puhe ei siinä mielessä ole ”autenttista”. Toiseksi: dubbaus on oma taiteenlajinsa, ja jos dubattu versio on tehty hyvin, se voi olla ”parempi kuin alkuperäinen”. (Hm. Entä jos näyttelijät pantaisiin esiintymään naamarit kasvoilla ja selitettäisiin, että naamari on kauniimpi kuin näyttelijän oma naama… Ilmeisesti näyttelijän alkuperäisellä äänellä tai kulttuuriympäristöön kuuluvalla kielellä ei ole mitään merkitystä? Ei edes silloin, kun näyttelijä on kuuluisa kyvystään hallita eri kielimuotoja ja aksentteja, kuten vaikkapa Meryl Streep brittiläisittäin puhuvana Margaret Thatcherina?) Kolmanneksi: tekstit pilaavat visuaalisen elämyksen ja niiden lukeminen vie huomion elokuvan katsomiselta. (Niinpä niin, jos ihminen ei ole oppinut riittävän sujuvaa tekstienlukutaitoa, jollaisen hallitsee jo lähes jokainen alakouluikäinen suomalainen. Olen todellakin kuullut aikuisten keskieurooppalaisten uikuttavan, että ”eihän niitä tekstejä millään ehdi lukea”.)

Neljättä pääargumenttia ei näissä keskusteluissa usein kuule, mutta nyt sen on tuonut julki Unkarin dubbaajien liitto. Nimittäin: Unkarin Kansallisen kilpailukyvyn neuvosto (Nemzeti Versenyképességi Tanács), hallituksen lokakuussa 2016 perustama asiantuntijaelin, on puuttunut unkarilaisten tunnetusti heikon kielitaidon ongelmaan (josta kirjoitin jo aiemmin täällä) ehdottamalla, että vieraiden kielten oppimisen edistämiseksi elokuvien tekstitystä tulisi suosia aiempaa enemmän. Tutkimukset nimittäin osoittavat, että jostain syystä esimerkiksi Pohjoismaissa, missä elokuvat yleensä tekstitetään, ihmiset osaavat paremmin englantia ja muitakin vieraita kieliä. Tämän johdosta (asiasta uutisoi 444.hu-sivusto) dubbausalan järjestö SziDoSz – Szinkron Alapszervezet antoi kiukkuisen julkilausuman. Ja tämä liitto edustaa yhteensä tuhansia alan työtekijöitä, ei vain ääninäyttelijöitä vaan myös ohjaajia, tuottajia ja tekniikan ammattilaisia. Kysymys on heidän toimeentulostaan ja eduistaan, sillä dubbaus on melkoinen bisnes.

SziDoSz ensinnäkin muistuttaa, että kielitaito ei suoraan riipu tekstityksestä: myös dubbausmaissa Saksassa, Belgiassa ja Sveitsissä osataan hyvin vieraita kieliä. Kielitaitoisessa Skandinaviassa taas televisiosisällöistä suurin osa on kotimaista tuotantoa (!) eli dubbausta tai tekstitystä ei tarvita. Sitä paitsi maailman elokuvataide ei muodostu vain englannin-, ranskan- ja saksankielisistä filmeistä. (Eipä todellakaan. Mutta eikö kielenoppimisen ohella se ole arvo sinänsä, että elokuvissa ja televisiossa voi kuulla outojakin kieliä ja saada paremman kuvan maailman kielellisestä monimuotoisuudesta? Entäpä muuten monikielisistä ihmisistä ja ympäristöistä kertovat elokuvat ja tv-ohjelmat, joissa useiden kielten läsnäolo ja ihmisten monikielisyys kuuluu tarinaan? En halua edes ajatella, miten esimerkiksi Tarantinon Kunniattomat paskiaiset tai Iñárritun Babel on dubbausmaissa toteutettu…)

Edelleen: Unkarissa on dubattu niin kauan kuin tv-ohjelmia on tehty, yli 80 vuotta siis. Unkarissa kuten monissa muissakin maissa dubbaus on siis osa kansallista kulttuuriperintöä:

Joidenkin legendaaristen unkarilaisten näyttelijöiden ääni on sulautunut ja yhä sulautuu yhteen ulkomaisten huippunäyttelijöiden kasvojen kanssa, ja joitakin loistavasti onnistuneita käännösrepliikkejä jostain suositusta elokuvasta tai sarjasta siteeraavat päivittäin miljoonat. Tasokkaaseen tai vaikka ”kehnoonkin” unkarilaiseen dubbaukseen on meillä kaikilla tunnesuhde, sillä se on osa jokapäiväistä kulttuuriamme. Ei pidä myöskään unohtaa, että suurelle osalle väestöstä – myös rajojemme takana – dramatisoitu teksti, tyylitelty puhe on tuttua vain dubatuista elokuvista. Toisin sanoen: ilman dubattuja elokuvia maailmanlaajuinen repertoaari, ulkomailla luodut kulttuuriarvot muuttuisivat täysin saavuttamattomiksi suurelle osalle Unkarin yhteiskuntaa.

SziDoSz ei vastusta tekstitettyjen elokuvien runsaampaa tarjontaa mutta vaatii valinnanvapauden säilyttämistä. Unkarilainen dubbaus tulisi järjestön mielestä turvata lailla. Näin suojeltaisiin (ja nämä ovat sinänsä aivan aiheellisia näkökohtia) myös näkö- ja lukemisvaikeuksista kärsivien tai rajantakaisten unkarilaisvähemmistöjen etuja.

Hm. Siinä dubbaajat varmasti ovat oikeassa, että dubbaus on osa kulttuuria, ja siihen tottuneiden voi olla vaikeaa tai mahdotonta oppia sujuvasti katselemaan tekstitettyjä elokuvia. Ei myöskään alkukielisten elokuvien katselu sinänsä takaa vieraiden kielten, edes The Vieraan Kielen taidon kehittymistä. Unkarilaisten kielitaidottomuuden pääsyyt ovat muualla kuin teeveeruudussa tai valkokankaalla: koulujen kieltenopetuksessa on jotain tehty pahasti väärin jo kymmenien vuosien ajan, eikä tähän ole nykyisellä opetuspolitiikalla parannusta luvassa. Minusta tärkeimmät perusteet tekstitykselle ovat muualla: elokuvien tekstittäminen kehittää lukutaitoa, alkukielten ja kielten moninaisuuden kuuleminen on olennainen osa eurooppalaisen ihmisen kielellistä yleissivistystä, ja näyttelijän oma ääni ja sen käyttö kuuluu elimellisesti näyttelijäntyöhön ja elokuvaan. Paljon kyllä tulee vettä virtaamaan Tonavassa, ennen kuin sentrooppalainen tämän ymmärtää.

Ja palatakseni Tähtien sodan maailmaan: jos kerran sankarit pannaan puhumaan unkaria, miksi ei ideaa kehiteltäisi loppuun saakka? Näin teki muutama vuosi sitten graafikko Ádám Márton Marton, jonka unkarilaisen kansantaiteen inspiroimat kuvat Taivaankulkija-Luukkaan (Égbenjáró Lukács), Yksinäisen Juhanin (Magányos János), prinsessa Lillan, Kultamiehen ja kumppanien seikkailuista, unkarilaisten kansansatujen kieltä noudattelevine tekstityksineen, ovat siitä pitäen kiertäneet unkarinkielistä Internetiä.

atyad_kardja.jpg

Piankos Vanha Roope selvitti Pikkumyllyyn piilotetun salasanoman, ja pyysi sitten Luukasta auttamaan pulaan joutuneen prinsessa Lillan Lohikäärmeen kynsistä. Turvaksi hän antoi Luukkaan isän lumotun perintömiekan, josta olisi vastaisissa seikkailuissa niin suuri apu ettei paremmasta väliä. ”Kas tässä poikani, taattovainaasi miekka. Leikkaa sotilaita kuin Savolainen saippuaa!”

lilla_börtönben.jpg

“Kovin olet vähäinen varreltasi soturiksi!” – “Enhän minä mikään soturi ole! Tulin vain neitiä tästä pinteestä pelastamaan!”

(Lisää kuvia tekijän FB-sivulla.)

 


Ainutlaatuinen kielemme

29 syyskuun, 2016

Aina ei jaksa kirjoittaa Unkarin lohduttomasta politiikasta. Viikonlopun kansanäänestystä odotellessa – jonka muuten jotkut mielipidetutkijat arvelevat tuottavan hallitukselle pettymyksen, mahdollista on, että raivokkaasta kampanjoinnista huolimatta äänestysprosentti jää alle 50:n ja kansanäänestys virallisesti mitättömäksi – tekee mieli kertoa pieni ilkeä tositarina, jonka juuri luin Leiter Jakab -käännöskukkasblogin FB-palstalta. (Leiter Jakab on vanha käännöskukkasvitsi, henkilönnimeksi ”Jakob Leiter” väärinymmärretty saksankielinen ”Jaakobin tikapuut”.) Alun perin tämän tarinan on Facebookissa kertonut Tibor Bárány.

Mutta ensin vähän taustoitusta. Tämä tositarina siis kuvittaa unkarilaisten lujaa uskoa siihen, että heidän kielensä on paitsi aivan erilainen kuin muut Euroopan kielet (mikä tietenkin pitää paikkansa) ja ainutlaatuinen myös jotenkin erikoisella tavalla hienompi ja kehittyneempi kuin muut kielet. ”Ainutlaatuinen kielemme” (egyedülálló nyelvünk) mainitaan jopa Unkarin perustuslain johdannossa, ns. kansallisessa uskontunnustuksessa. Ilman muutahan unkari, kuten kaikki muutkin maailman kielet, on ainutlaatuinen ja ainutkertainen, ja tietenkin unkarilaisilla kuten kaikilla muillakin kansoilla on täysi syy ja oikeus pitää omaa kieltään omasta mielestään kauniimpana ja hienompana kuin kaikki muut. Mutta heikolle jäälle astutaan siinä vaiheessa, kun ruvetaan vakavissaan vertailemaan esimerkiksi kielten rikkautta tai ilmaisuvoimaa. Nämä kun ovat asioita, joille ei oikein löydy objektiivista mittapuuta. Ja subjektiivinen mittapuu taas voi pettää, kuten tästä tarinastamme ilmenee. Sen päähenkilö kun ei ole kielentutkija vaan edustanee ns. kansallisromanttista unkarilaista ”tietämystä” asiasta.

Täytyy vielä kertoa hieman tarinan päähenkilöstä, kirjailija Anna Jókaista. Vuonna 1932 syntynyt Jókai aloitti kirjailijanuransa 1960-luvulla, reaalisosialismissa elävien miesten ja naisten ihmissuhde- ja moraalikiemuroiden tarkkanäköisenä kuvaajana, mutta vuosikymmenten kuluessa ja järjestelmän vaihtuessa hänestä on kehittynyt kenties Unkarin tunnetuin avoimesti kristillis-konservatiivisia arvoja tunnustava kirjailija. Ei Jókai mikään nykyajan Hilja Haahti ole. Luin aikoinaan moneen kertaan ihan innoissani hänen romaaninsa Szegény Sudár Anna (‘Onneton Anna Sudár’), joka on ihan oikeasti hyytävän vakuuttava kuvaus Ceauşescun Romaniasta ja ihmisestä, joka yrittää diktatuurin paineessa elää arvokasta, sivistynyttä ja ylevän eettistä elämää, ja samalla taitavasti rakennettu kasvutarina, jossa vahvuuteensa sairastunut “hyvä” ihminen joutuu murtumaan ja kohtaamaan oman pimeän puolensa. Mutta vähän epäilyttävältä ja vastenmieliseltä on ruvennut tuntumaan se, miten runsaskätisesti Orbánin järjestelmä vanhenevaa kirjailijatarta juhlii ja palkitsee.

Anna Jókai on viime vuosina saanut lähes kaikki mahdolliset palkinnot, kunniamerkit ja tunnustukset. Hänen 80-vuotisjuhlissaan neljä vuotta sitten läsnä oli koko valtion johto, Fidesz-puolueen kerma ja kokonaista kahdeksan piispaa, kirjoitti Magyar Narancs -lehti varsin ilkeänsävyisessä jutussaan, otsikolla ”Anna Jókai fideszläisten taivaassa”. Kommenttiketjussa joku siteeraa kirjailija Géza Ottlikia: ”Kirjailija ei saa olla vallanpitäjien puolella. Ei edes silloin, kun se on hänen oma puolensa.”

jokai_anna

”Voi hyvänen aika pojat, tämä on aivan liikaa!” Magyar Narancs -lehden julkaisemassa, Attila Kovácsin MTI-uutistoimistolle ottamassa kuvassa Anna Jókaille aplodeeraavat presidentti Áder, pääministeri Orbán ja parlamentin puhemies Kövér.

Ja nyt siis lopultakin se lupaamani pieni tosikertomus.

Olisi kovin murheellista, jos tämä jäisi puuttumaan kansallisesta kaskuaarteistostamme. (Seuraa silminnäkijän selonteko.)

Tämä tapahtui viime vuonna Göteborgin kirjamessuilla. Paneelikeskustelussa kysyttäessä, mikä Unkarin kirjallisuudessa on erityistä, maatamme edustava Anna Jókai ihastutti yleisöä seuraavalla ajatelmalla: Unkarin kieli on rikkaampi kuin muut kielet. Toisin kuin englannissa, unkarissa ei paikasta toiseen siirtymiseen ole vain yksi sana go – unkariksi me voimme kulkea, sujahtaa, tallustaa, lönkyttää, astella, maleksia (haladunk, süvítünk, ballagunk, poroszkálunk, lépkedünk, őgyelgünk)…

Syntyi hetken hiljaisuus, unkarilaiset osanottajat tuijottivat vaivaantuneina eteensä. Lopulta englanninkielinen tulkki rikkoi hiljaisuuden ja ryhtyi naama peruslukemilla kääntämään Anna Jókain sanoja:

–  …In Hungarian one proceeds, whooshes, trudges, ambles, treads, saunters…

Täytyy tunnustaa, että minun kävi tätä lukiessa lähinnä sääliksi vanhenevaa, kenties jo hieman höppänöityvää ihmistä. Anna Jókai kasvoi keskiluokkaisessa kaupunkilaisperheessä kotirouva-äitinsä helmoissa vailla mitään erityistä kansainvälistä kulttuurisuhinaa ja kävi koulunsa sodan aikaan ja heti sen jälkeen. Hänen sukupolvensa ei välttämättä saanut oppia englantia, joka sen ajan keskieurooppalaiselle sivistyneistölle oli paljon vähemmän olennainen kulttuurikieli kuin saksa ja ranska, ja lisäksi hänen kouluaikaansa osui vuoden 1948 murros, jolloin kouluissa kapitalistisen maailman rappiokielet vaihdettiin pakkovenäjään ilman että siihen olisi ollut käytettävissä pätevää opettajakuntaa. Mitä hänen päähänsä Ilona Zrínyi -tyttölyseon kielitunneilta sitten jäikin, reaalisosialistisen Unkarin arjessa kirjanpitäjänä ja sittemmin opettajana työskennellessään hän ei varmaan näitä taitoja paljon päässyt käyttämään.

On hyvin mahdollista, että Anna Jókai kuuluu siihen unkarilaisten enemmistöön, joka ei kykene keskustelemaan yhdelläkään vieraalla kielellä. Lisäksi unkarilaiset ovat kielitajun ja kielitietoisuuden suhteen monia muita heikommassa asemassa sikäli, että unkarilla ei ole yhtään läheistä sukukieltä. Unkarilaiset, toisin kuin esimerkiksi germaanisten, romaanisten, slaavilaisten tai itämerensuomalaisten kielten puhujat, eivät koskaan voi kokea sitä jännää tunnetta, että toinen kieli on melkein kuin oma ja sitä melkein ymmärtää mutta ei ihan. He eivät yleensä voi tietää, miltä tuntuu nauraa rysäpöksyvitseille tai oppia uusi kieli tuosta vain siten, että kielioppi on jo melkein valmiiksi hallinnassa ja sanatkin loksahtavat pikavauhtia paikoilleen, kunhan tajuaa muutamat systemaattiset äännevastaavuudet. He eivät ehkä välttämättä ymmärrä, miten mielivaltaisia ja epäselviä kielten väliset rajat voivat olla ja miten riskaabelia siksi on kielten eroista puhuminen.

Mihin nämä ihmiset sitten perustavat käsityksensä omasta äidinkielestään, miten he osaavat ajatella sen eroavan muista kielistä?  Pahimmassa tapauksessa he uskovat samaan kansallisromanttiseen tarustoon, jota varmaan jokseenkin kaikissa Euroopan maissa on kansalliskielen ympärille kehrätty: meidän kielemme on paitsi elimellinen osa historiaamme ja kulttuuriamme myös yhtä poikkeuksellisen hieno ja ihmeellinen kuin meidän historiamme ja kulttuurimmekin on. Tästä on vain pieni askel siihen, että kuvitellaan oman kielen olevan laadullisesti eri tasolla kuin toiset kielet (etenkin noiden typerien naapurikansojemme tai entisten ilkeiden sortajiemme kieli), uskotaan maailmassa olevan ”rikkaita” ja ”köyhiä”, ”kehittyneitä” ja ”primitiivisiä” tai ”vanhoja” ja ”nuoria” kieliä – ja meidän kielemme on tietenkin poikkeuksellisen rikas, kehittynyt ja ikivanha. Silloin on helppo uskoa, että oma rajoittunut kuva muista kielistä on täysi ja todellinen: jos minä en tunne englannista muita liikeverbejä kuin go, niin se voi ihan hyvin johtua siitä, että englannissa ei muita liikeverbejä ole.

Unkarin kieleen liittyvä kansallinen huuhaahymistely ei ole ainutlaatuista. Monessa muussakin Itä-Euroopan maassa Suomea myöten on vastaavanlaista harrastettu. Mielenkiintoista kuitenkin on, miten väkevänä huuhaata hipova tai huuhaan rajan ylittävä kielimytologia Unkarissa edelleenkin elää. Ja miten sitä elättävät toisaalta tavallista jyrkemmät kielimuurit ja vuosikymmenten ajan katastrofaalisen huonosti hoidettu koulujen kieltenopetus, toisaalta se naiivi nationalismi, jonka kulttuurisia rakennuspuita tuottavat Orbánin järjestelmän tarpeisiin myös Anna Jókain kaltaiset kirjailijat. Hups, ei todellakaan vältytty politiikalta tässäkään postauksessa.