Walesin bardit peruskoulussa, eli miten kansansivistyksen kriisiä ei ainakaan korjata

16 helmikuun, 2020

Täytyy vielä palata viimekertaiseen aiheeseen, jota unkarilainen mediakuplani edelleenkin pullistelee, eli Unkarin uuteen Kansalliseen perusopetussuunnitelmaan (NAT). Perjantaina Budapestissa ”Opettajien demokraattinen ammattijärjestö” osoitti mieltään ministeriön edessä, ja julkilausumia ovat antaneet lukuisat sekä opettajia että korkeakouluja ja tiedemaailmaa edustavat järjestöt ja laitokset, myös useiden tasokkaiden ja nimekkäiden koulujen koko opettajakunnat. Niissä puututaan eri suunnista niihin perusongelmiin, joita autoritaarinen ja alan asiantuntemuksesta piittaamaton poliittinen ohjailu aiheuttaa.

Esimerkiksi Unkarin maantieteilijöiden seuran lausunnon mukaan uusi NAT EU:n direktiivien vastaisesti ei mainitse opetuksen perustavoitteiden joukossa luonnontieteellisiä tietoja ja taitoja laisinkaan, ja samalla kun maantieteen tuntimäärät on vähennetty mahdottoman vähäisiksi, opetettavia sisältöjä on vähennetty suhteessa paljon vähemmän. Myös yrityselämän edustajat ovat protestoineet. Heidän mielestään luonnontieteiden opetuksen osalta NAT vaarantaa kansallisen kilpailukyvyn, se kun sisältää liikaa teoriaa ja ulkoa opeteltavaa tietoa mutta liian vähän käytännön taitoja ja valmiuksia, joita ”tulevaisuuden insinöörit” tarvitsisivat. Säveltäjä ja musiikin teorian opettaja Mónika Csató puolestaan toteaa, että vaikka musiikinopetuksen tuntimääriä on nostettu ja musiikki (tai ”laulu- ja musiikkikasvatus”, ének-zenei nevelés) selvästikin nähdään ”kansallisesti keskeisenä” painopistealueena, NAT kuitenkin merkitsee askelta taaksepäin. Musiikinopetuksen sisällöistä 75 % (!) on unkarilaisia kansanlauluja, taidemusiikin tuntemus jää lapsipuolen asemaan, uusin (Bartókia ja Kodályta uudempi) taidemusiikki täysin syrjään, puhumattakaan siitä viihdemusiikista, joka nykyajan lasten äänimaisemaa täyttää. Kuitenkin, jos lapsilta kysytään, mitä he musiikinopetukselta odottavat, monet vilpittömästi kertovat, että haluaisivat oppia tuntemaan erilaisia musiikin lajeja. Siitä puhumattakaan, mitä todellisuudessa tapahtuu Unkarin koulujen ulkomailla ah niin hypetetyssä musiikinopetuksessa. Näin Csató:

Sillä jos emme työnnä päätämme pensaaseen, näemme kyllä, mitä ”laulutuntien” nimellä kouluissa todellisuudessa tapahtuu: pois jääneiden matematiikantuntien korvaamista, sattuneesta syystä järjestettyjä luokanvalvojan palautetunteja, täysin hillitsemätöntä kännykän näpräämistä (että oppilaat edes olisivat hiljaa) – tai päinvastoin kansanlaulujen tekstien kuulustelemista ja aineiden kirjoittamista säveltäjien elämäkerroista. (…) NAT ei tue semmoista musiikkikasvatusta, joka laajentaisi oppilaiden näköpiiriä, vaan päinvastoin syventää kuiluja opettajan ja oppilaan, uuden ja vanhan musiikin, koulun ja arkielämän välillä.

Joka puolelta siis kuuluu samanlaista kritiikkiä: uudessa opetussuunnitelmassa puolueuskollisuus on jyrännyt asiantuntemuksen. Opetuksen sisällöt on – ilmeisesti joistakin naiivin poliittis-ideologisista syistä – haluttu lyödä lukkoon mahdollisimman yksityiskohtaisesti, antamatta opettajille ja kouluille mahdollisuutta itse harkita, millä tavalla kulloisenkin oppilasaineksen kanssa parhaiten päästäisiin koko koulutusjärjestelmän yleisiin päämääriin. (Ainakin äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen yksityiskohtaiset – ja pitkät! – pakollisten luettavien ja opeteltavien kirjailijoiden ja teosten listat edustavat nykyajan Euroopassa varsin harvinaista linjaa. Esimerkiksi Suomessa opettajat saavat ymmärtääkseni päättää varsin vapaasti, mitä kirjallisuutta oppilailla luetetaan.) Pahinta ei ehkä ole edes se, että tämän yksityiskohtaisesti lueteltujen sisältöjen valinnan ovat päässeet tekemään asiantuntemukseltaan vähän kyseenalaiset mutta poliittisesti uskolliset ja ideologisesti sopivat henkilöt. Vaan se, että aatteellisessa käsiohjauksessa opetussuunnitelmaan on rakennettu täysin epärealistisia vaatimuksia. Leksikaalista tietoa – termien, käsitteiden, faktanippeleiden, vuosilukujen luettelemista ja ulkoa opettelemista – korostava opetussuunnitelma ei tunnu ottavan huomioon, että kirjallisen kulttuuripohjan yleisen rapautumisen keskellä jonkinlaisten 1900-luvun alkupuoliskon sivistysporvariston yleissivistysihanteiden paukuttaminen koko kansan lasten päihin (myös koulujakäymättömien, kenties kroonisessa työttömyydessä ja syväköyhyydessä elävien perheiden lasten) on toivoton haave.

Ja siksi halusin vielä nostaa esiin erään opettajan tosikertomuksen siitä, millaista on opettaa kansallisen kirjallisuuden klassikkoja nykyajan kuudesluokkalaisille, eikä edes kurjuudessa eläville köyhälistölapsille vaan hyvämaineisen budapestilaisen peruskoulun oppilaille. Opettaja – joka kertoo nyttemmin vaihtaneensa ammattia – oli muutama kuukausi sitten sijaisena pitämässä Unkarin kirjallisuuden tuntia, jonka aiheena oli János Aranyn (1817–1882) ”Walesin bardit”. Balladi kertoo Englannin Edvard I:n vierailusta vasta valloitetussa Walesissa vuonna 1277 ja laulajista, jotka tarun mukaan eivät suostuneet ylistämään uutta valtiasta vaan mieluummin kuolivat polttoroviolla. Siinä on nähty viittauksia Itävallan Frans Joosefin Unkarin-vierailuun vuonna 1857. (Amatöörimäisen pikasuomennoksen runosta löydätte alempaa.)

Kertoja oli jo valmiiksi kauhuissaan tehtävänsä mahdottomuudesta: opettaa 45 minuutissa kaksitoistavuotiaille lapsille runo, joka on lukiolaisillekin vaikeaa purtavaa ja jossa on semmoisia 1800-luvun runokielen sanoja ja ilmauksia, joita eivät kaikki nykyaikuisetkaan ymmärrä. Kaiken lisäksi tunti – sinä päivänä jo viides – oli pakko aloittaa karjumalla uupuneina ja hysteerisinä riehuvat lapset hiljaisiksi, mihin uuden sijaisen uutuusarvon huomioon ottaenkin kului tunnista ensimmäiset 7–8 minuuttia. Kun lopulta päästiin käsiksi runoon, jo sen otsikko osoittautui kaikille käsittämättömäksi: ensin oli näytettävä kartalta Wales ja selitettävä, että bárd ei tässä tarkoita ’lihakirvestä’ (tämä samanlainen sana käynnisti luokassa innokkaan ns. keskustelun kauhufilmien moottorisahamurhaajista). Näin oli vihdoin selvitetty runon otsikko, jolloin tunnista oli kulunut jo kolmasosa.

Pitkän runon lukemiseen ja käsittämättömien sanojen selvittämiseen oppilaille kului seuraava kymmenminuuttinen. Senkään jälkeen yksikään lapsista ei tunnustanut ymmärtävänsä, mistä koko runossa on kysymys. Tuntisuunnitelman mukaan runo olisi pitänyt nyt lukea uudestaan analysoiden sen rakennetta ja esimerkiksi puhujan vaihdoksia – missä puhuu kuningas, missä kertoja, missä bardi jne. – mutta ymmärtäen, että näiden koulupäivän uuvuttamien lasten kanssa tämä yritys ei veisi mihinkään, opettaja päätti tarttua runon keskeiseen moraaliseen kysymykseen ja istuutui lasten keskelle pulpetin reunalle keskustelemaan. Mitä tarkoittaa, että ihminen on valmis kuolemaan jonkin asian puolesta, ja voisivatko lapset ajatella, että jokin asia olisi heille itselleen yhtä tärkeä kuin Walesin bardeille vapaus?

Kiitävän hetken ajan lapset hiljentyivät vakavasti miettimään asiaa. Ei, kukaan ei keksinyt mitään semmoista, minkä puolesta voisi oikeasti kuolla. Näin oli tunnista jäljellä enää pari minuuttia, eikä opettaja ehtinyt muuta kuin antaa kotitehtäväksi puolen sivun mittaisen tekstin: mistä tämä runo kertoo? Kotitehtäviä tarkistaessa sitten ilmeni, että lapset kirjoittivat siitä, miten Edvard-kuningas ratsastaa hevosella ja miten linnassa syödään ja juodaan, mutta runon varsinainen tarina – Walesin bardit surmattiin roviolla, mutta heidän laulunsa jää soimaan valloittajakuninkaan korviin – ei ollut auennut yhdellekään oppilaista.

Voi toki sanoa, että minä olen p***a opettaja. Voi sanoa, että lapset ovat typeriä. Voi määrätä, että kahdentoista kouluvuoden aikana hyvän kirjallisuudenopettajan tulee opettaa lapsille 126 kirjailijaa. Tällä kaikella ei vain ole enää mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ei ole ollut ennenkään. Ei enää aikoihin. 

Kirjallisuuden ihanuus on mielestäni siinä, että löydämme siitä itsemme ja, kyllä, saamme valtavasti eväitä elämämme tielle. Mutta jos kaksitoistavuotiaiden kurkusta alas on järjettömällä vauhdilla tungettava heidän ikätasoonsa nähden ylivoimaisen vaikea balladi, jonka otsikkoakaan he eivät ymmärrä, silloin tuloksena on vain, että saamme heidät inhoamaan koko juttua. 

Niin kuin unkarilainen kollegani, jonka Facebook-syötteestä tämän opettajan kertomuksen löysin, toteaa: Tämä kirjoitus kertoo uudesta opetussuunnitelmasta enemmän kuin koko tähänastinen keskustelu- ja väittelymyllerrys.

***

Ja kun kerran vauhtiin pääsin, niin tässä tosiaankin János Aranyn runo ”Walesin bardit” sekä vuosi-pari sitten tekemäni pikasuomennos (tunnustan, en viitsinyt edes selvittää, onko runoa aiemmin suomennettu). Siihen inspiroi itse asiassa tämä Dániel Csordásin sarjakuvaversio, jota lämpimästi suosittelen kaikille.

Edward király, angol király
Léptet fakó lován:
Hadd látom, úgymond, mennyit ér
A velszi tartomány.

Van-e ott folyó és földje jó?
Legelőin fű kövér?
Használt-e a megöntözés:
A pártos honfivér?

S a nép, az istenadta nép,
Ha oly boldog-e rajt’
Mint akarom, s mint a barom,
Melyet igába hajt?

Felség! valóban koronád
Legszebb gyémántja Velsz:
Földet, folyót, legelni jót,
Hegy-völgyet benne lelsz.

S a nép, az istenadta nép
Oly boldog rajta, Sire!
Kunyhói mind hallgatva, mint
Megannyi puszta sir.

Edward király, angol király
Léptet fakó lován:
Körötte csend amerre ment,
És néma tartomány.

Montgomery a vár neve,
Hol aznap este szállt;
Montgomery, a vár ura,
Vendégli a királyt.

Vadat és halat, s mi jó falat
Szem-szájnak ingere,
Sürgő csoport, száz szolga hord,
Hogy nézni is tereh;

S mind, amiket e szép sziget
Ételt-italt terem;
S mind, ami bor pezsegve forr
Túl messzi tengeren.

Ti urak, ti urak! hát senkisem
Koccint értem pohárt?
Ti urak, ti urak!… ti velsz ebek!
Ne éljen Eduárd?

Vadat és halat, s mi az ég alatt
Szem-szájnak kellemes,
Azt látok én: de ördög itt
Belül minden nemes.

Ti urak, ti urak, hitvány ebek!
Ne éljen Eduárd?
Hol van, ki zengje tetteim –
Elő egy velszi bárd!

Egymásra néz a sok vitéz,
A vendég velsz urak;
Orcáikon, mint félelem,
Sápadt el a harag.

Szó bennszakad, hang fennakad,
Lehellet megszegik. –
Ajtó megől fehér galamb,
Ősz bárd emelkedik.

Itt van, király, ki tetteidet
Elzengi, mond az agg;
S fegyver csörög, haló hörög
Amint húrjába csap.

“Fegyver csörög, haló hörög,
A nap vértóba száll,
Vérszagra gyűl az éji vad:
Te tetted ezt, király!

Levágva népünk ezrei,
Halomba, mint kereszt,
Hogy sirva tallóz aki él:
Király, te tetted ezt!”

Máglyára! el! igen kemény –
Parancsol Eduárd –
Ha! lágyabb ének kell nekünk;
S belép egy ifju bárd.

“Ah! lágyan kél az esti szél
Milford-öböl felé;
Szüzek siralma, özvegyek
Panasza nyög belé.

Ne szülj rabot, te szűz! anya
Ne szoptass csecsemőt!…”
S int a király. S elérte még
A máglyára menőt.

De vakmerőn s hivatlanúl
Előáll harmadik;
Kobzán a dal magára vall,
Ez íge hallatik:

“Elhullt csatában a derék –
No halld meg Eduárd:
Neved ki diccsel ejtené,
Nem él oly velszi bárd.

Emléke sír a lanton még –
No halld meg Eduárd:
Átok fejedre minden dal,
Melyet zeng velszi bárd.”

Meglátom én! – S parancsot ád
Király rettenetest:
Máglyára, ki ellenszegűl,
Minden velsz énekest!

Szolgái szét száguldanak,
Ország-szerin, tova.
Montgomeryben így esett
A híres lakoma. –

S Edward király, angol király
Vágtat fakó lován;
Körötte ég földszint az ég:
A velszi tartomány.

Ötszáz, bizony, dalolva ment
Lángsírba velszi bárd:
De egy se birta mondani
Hogy: éljen Eduárd. –

Ha, ha! mi zúg?… mi éji dal
London utcáin ez?
Felköttetem a lord-majort,
Ha bosszant bármi nesz!

Áll néma csend; légy szárnya bent,
Se künn, nem hallatik:
“Fejére szól, ki szót emel!
Király nem alhatik.”

Ha, ha! elő síp, dob, zene!
Harsogjon harsona:
Fülembe zúgja átkait
A velszi lakoma…

De túl zenén, túl síp-dobon,
Riadó kürtön át:
Ötszáz énekli hangosan
A vértanúk dalát.

Englannin Edward-kuningas
hevostaan kannustaa:
Pian näen sen, mink’ arvoinen
on Walesin alusmaa.

Maa jokien ja laaksojen
kasvaako vehmaana,
kun kasteltu on laitumet
maan poikain hurmeella?

Ja kunnon kansa – tottahan,
kuin tahtonikin on,
käy joka mies kuin juhdan ies
ois kantaa huoleton?

Oi herra! Wales on kruununne
timantti loistava:
niin kelvokkaat on laidunmaat,
on vuorta, laaksoa.

Ja kunnon kansa, sehän on
onneensa tyytynyt!
Niin hiljaista kuin haudassa
sen kylissä on nyt.

Englannin Edward-kuningas
hevostaan kannustaa:
tien varsilla on hiljaista,
ja äänetön on maa.

Montgomery se linna on,
hän jonne yöksi jää.
Montgomery, sen isäntä,
saa häntä viihdyttää.

Maan, veden, metsän anteja
on kohta tarjolla,
ei äärtä näy, ja työstä käy
jo sitä katsella.

On valituinta herkkua
edessä kuninkaan,
ja viinikin helmeilevin
tarhoista kaukomaan.

Te herrat, hei! Mikä kielen vei?
Pikari kouraan vaan!
Te koirat, hei! Miks kukaan ei
juo maljaa kuninkaan?

Maan, veden, metsän anteja
on pöydät väärällään,
vaan näen sen: teist’ jokainen
on piru mielessään.

Vai ette, koirat, kiitä te!
Teoista kuninkaan
siis walesilainen laulaja
te tuokaa laulamaan!

Hämmentyen, hiljentyen
toisiinsa katsovat
pöydässä Walesin ruhtinaat,
raivosta kalpeat.

Kun herroista ei sanaa saa
suustansa yksikään,
ovelta nähdään nousevan
nyt bardin harmaapään.

Oi kuningas, sun teoistas
sankarilaulun teen!
Kuin miekan kalske soisi, kun
mies tarttuu soittimeen.

”Soi miekan kalske, aurinko
kun laskee verinen,
yön pedot verta vainuaa:
sä, kuningas, teit sen!

Tuhansin kaadoit kansaamme,
kuin teuraaksi sen veit,
elävät syyttää itkien:
Sä, kuningas, sen teit!”

Pois roviolle! Karkeaa!
on käsky Edwardin.
Nyt tuodaan nuorta laulajaa:
laulakoon lempeemmin.

”Ah! Iltatuuli lempeä
Milfordin lahdella
soi nyyhkytystä neitojen,
leskien itkua.

Äl’, äiti, lasta synnytä
orjaksi valtiaan!…”
Kuningas viittaa. Toinenkin
saa käydä kuolemaan.

Vaan kolmas Walesin bardeista
ei kaipaa kutsua,
hän yllättäin ja uhmapäin
käy esiin joukosta:

“Kaatuivat Cymrun uljaimmat –
siis kuule, kuningas:
bardeista Walesin yksikään
ei kiitä tekojas.

Laulumme heitä muistavat –
siis kuule, kuningas:
bardeista Walesin jokainen
kiroaa tekojas.”

Se nähdään! – on nyt armoton
kuninkaan komento:
Ne laulajat, jotk’ uhmaavat,
saa niellä rovio!

Ja kautta maan nyt kulkevat
kuninkaan lähetit.
Näin päättyivät Montgomeryn
kuuluisat kekkerit.

Englannin Edvard-kuningas
hevostaan kannustaa;
ylt’ympärillä liekkeihin
jää Walesin alusmaa.

Laulaen kulki kuolemaan
viissataa bardia,
vaan ylistänyt ainutkaan
ei Eduardia.

Haa! Mikä öinen laulu soi
nyt Lontoon kaduilla?
Lord-mayor hirteen vietäköön,
jos en saa nukkua!

Ei liikahtaa ees lehti saa,
niin hiljaa Lontoo on:
“Ken äännähtää, sen poikki pää!
On Edward uneton.”

Haa! pillit, torvet soimaan nyt
ja juhlarummutus:
Näet korvissain soi aina vain
tuo Walesin kirous…

Vaan läpi torven pauhinan
ja yli rumpujen
soi viidensadan marttyyrin
todistus viimeinen.


Lapsoset laulavat

28 helmikuun, 2017

Kaikista niistä huolestuneista ja kriittisistä äänistä huolimatta, joita Unkarin elokuva-alan näkymistä on viime vuosina kuulunut, unkarilaiset ohjaajat niittävät jatkuvasti kansainvälistä tunnustusta. Vuosi sitten László Nemes Jelesin Saul fia (‘Saulin poika’) pokkasi parhaan ulkomaankielisen elokuvan Oscarin saatuaan jo sitä ennen Cannesissa tuomariston palkinnon. Tänä vuonna ehti jo Ildikó Enyedin Testről és lélekről (‘Ruumiista ja sielusta’) napata Berliinistä Kultaisen karhun, ennen kuin Kristóf Deákin  Mindenki  (’Jokainen’, tai vapaammin ”Kaikki laulaa”) toi jälleen Unkariin Oscarin, tällä kertaa parhaana ei-animaatiolyhytelokuvana. Index.hu-uutissivusto julkaisi aseistariisuvan herttaisen videon, jossa elokuvassa esiintyvä budapestiläisen Bakáts térin musiikkipainotteisen koulun kuoro valvoo luokassaan katsellen videolta Oscar-seremoniaa ja palkinnosta kuullessaan repeää riemuun.

Mindenki-elokuvassa keskeisessä osassa on koulun kuoro, jota johtaa viehättävä ja herttainen mutta kunnianhimoinen Erika-täti (unkarilaiset alakoululaiset sedittelevät ja tädittelevät opettajiaan). Zsófi-tyttö saapuu luokalle kesken lukuvuoden, löytää oitis ystäväkseen luokkatoveri Lizan, joka on kuoron parhaita luottolaulajia, ja pääsee itsekin kuoroon laulamaan – sillä ”meillä kaikki saavat laulaa, se on ihan perusperiaate”, kuten koulun rehtori alussa Zsófin vanhemmille selittää. Kaikki ei tietenkään ole ihan sitä, miltä näyttää – mutta yritän olla spoilaamatta tämän enempää, elokuva kyllä kannattaa itse katsoa.

Mindenki  huokuu jonkinlaista Astrid Lindgrenin tai Christiane Nöstlingerin lastenkirjojen hieman naiivin valoisaa henkeä, yrittämättäkään kuvata realistisesti ”aikamme ongelmia” kuten vaikkapa syrjäytymistä, huumeita tai koulukiusaamista. Keskiössä on lasten ystävyys ja toveruus, ja lapset myös näyttelevät monenlaisia tunteita todella hienosti. (Mikä ihme siinä onkin, että ulkomaisissa elokuvissa on aina niin hyviä lapsinäyttelijöitä?) Aikuinen katsoja voi kuitenkin helposti lukea elokuvasta monentasoista kritiikkiä. Voi ensinnäkin miettiä, mitä oikein piilee Unkarissa hartaasti hypetetyn Kodály-metodin ja ”musiikki kuuluu kaikille” -aatteen takana. Ja laajemminkin: saavatko kaikki oikeasti osallistua (myös esimerkiksi demokraattiseen päätäntäprosessiin…), ja miksi kukaan ei puutu järjestelmään syöpyneeseen valheellisuuteen?

***

Laulavia ja esiintyviä lapsia on myös vähemmän ammattimaisesti tehdyssä videopätkässä, joka pari päivää on kiertänyt unkarilaisessa somekuplassani. Index.hu-sivuston julkaiseman videon tekijästä ja esiintyjistä ei ole tarkempaa tietoa, mutta se on ilmeisesti kuvattu Transilvaniassa, ehkä jonkin paikallisen koulun karnevaalijuhlissa, karnevaaliaikaa kun nyt tähän päivään asti on eletty. (Huomennahan on sitten tuhkakeskiviikko ja katumuksen ja paaston aika, mutta ei nyt siitä sen enempää.) Olemme siis seuduilla, jonne Unkarin hallitus rajantakaisten vähemmistöjen tukemisen nimissä on halukkaasti viemässä myös aatteellista kasvatusta, kuten tästä ohjelmanumerosta voi ounastella.

Videopätkässä esiintyy kaksi lasta, poliisiksi pukeutunut pieni poika leikkikonepistooli rinnalla ja tyttö, jolla on jonkinlainen kaapu tai viitta yllään ja nukkevauva sylissä. ”Minä olen maahanmuuttaja!”, sanoo tyttö tomerasti (tai siis migráns, migrantti, ”pakolaisistahan” ei sovi puhua), ja ympärillä seisovat aikuiset naureskelevat innoissaan, ”tulen Syyriasta, olen kuullut, että täälläpäin asuu székely-kansaa, vieraanvaraista väkeä, joka helpolla antaa asunnon.” Poika taas kertoo olevansa poliisi, joka vie maahanmuuttajan vankilaan. ”Jos missä näet / varkaan tai maahanmuuttajan, / minä sen nappaan, kyllä näet. / Yölläkin tein töitä, / nappasin maahanmuuttajan, / aseen siltä takavarikoin, / annoin vielä turpaankin.” Poliisipojan värssy on välillä hukkua aikuisen yleisön riemukkaaseen naurunräkätykseen, mutta lopusta käy ilmi, että poliisi toivoo saavansa pomoltaan kehuja ja kenties palkankorotuksenkin.

Eikä tässä kaikki, ”tämä jatkuu vielä”, lupailee lasten edessä mikrofonia pitelevä täti yleisön riemuksi. Migranttityttö mahtailee olevansa teeveestä tuttu, poliisi käskee hävyttömän naisen pitää suunsa tukossa, mutta migrantti ilmoittaa jäävänsä tänne: ”Ei me mennä Saksaan, / kun se ilkeä Merkel / kaikenlaista hyvää lupasi, / mutta ei pitänyt sanaansa.” Rajalla on vielä odottelemassa migrantin koko perhe, joka pitäisi saada maahan. Poliisi on ensin topakkana viemässä tyttöä vankilaan, mutta tämä kaivaa taskustaan paksun tukun euroja, jolloin poliisi toteaa, että hölmöhän hän olisi, jos ei ottaisi lahjusta vastaan, ja pistää lopussa migrantin kanssa tanssiksi. Ympärillä seisovien aikuisten mielestä tämä on selvästi kerrassaan tappohauskaa.

Tässä voisi viisastella paljonkin karnevaalihuumorin olemuksesta, johon kuuluu kaikenlaisten kunnioitettujen ja arvostettujen ja jopa pyhienkin asioiden armoton pilkkaaminen sekä ajankohtaisiin ongelmiin tarttuminen välillä mustankin huumorin keinoin. Index-sivuston toimittaja ei kuitenkaan ole yrittänytkään ymmärtää huumoria vaan lataa:

Minun on vaikea päättää, mikä tässä karnevaalivideossa on sydäntäraastavinta:

  • Ettei kenellekään enää tule mieleenkään, että vauvaa sylissään puristavaa naista ei kuuluisi lyödä vaan suojella?
  • Että viattomien lastenkin päähän on iskostettu hallituksen propagandaa, jonka päämääränä on vain rahan ja poliittisen hyödyn kerääminen?
  • Että lapsille on itsestäänselvää, että poliisilla on ilman muuta oikeus lyödä epäiltyä?
  • Että ilman muuta ajatellaan, että pakolaisilla on mukanaan aseet ja valtavasti rahaa?
  • Ettei sanallakaan mainita, että Syyriassa on sota, jota äiti vauvoineen on pakenemassa?
  • Kameran takana seisovien vanhempien kikatus lasten esittäessä virka-aseman väärinkäyttöä, naisen nöyryyttämistä ja pahoinpitelyä?
  • Että Transilvaniassa ei edes ole pakolaisia?

(…) Filmi sai minut muutamassa minuutissa ymmärtämään niitä Natsi-Saksan uutisfilmejä, joissa herttaiset lapset ja hyvin pukeutuneet porvarisihmiset lyövät kadulla marssitettavia juutalaisia. En ihmettelisi, jos tämä hilpeä videopätkä joskus toimisi historiallisena todistuskappaleena siitä, miten syvälle Fidesz-puolueen vallanjano ja rahanahneus on unkarilaiset syössyt.


Vientituotetta ihailemassa

7 elokuun, 2015

Terve taas, lukijat, pitkästä aikaa!

Ns. kesälomani huipensi tänä vuonna matka Edinburghiin, missä puoliso osallistui kansainvälisen Kodály-seuran symposiumiin. Minä olin mukana katselemassa ja ihmettelemässä kaunista kaupunkia ja symposiumin pitopaikkaa, tylypahkamaista poikakoulua – kartanolinna kaupungin laitamilla keskellä vehreitä nurmi-, rugby- ja krikettikenttiä, kuin suoraan jostakin BBC:n laatu-epookkisarjasta. Olimme ainoat pohjoismaalaiset tässä joukossa, lukuisien anglosaksien (Britanniasta, Pohjois-Amerikasta, Australiasta), muutamien aasialaisten ja mannereurooppalaisten seassa. Vähän ulkopuolisiksi myös tunsimme itsemme, sillä kaikki muut näyttivät tuntevan toisensa jo ennestään. Paitsi että kaikki tietenkin tunsivat Kodály-metodin ja useimmat sovelsivatkin sitä aktiivisesti musiikinopettajan työssään, monet olivat myös opiskelleet Kecskemétin kuuluisassa kansainvälisessä Kodály-instituutissa ja jotkut niissä kuvioissa oikein oppineet unkarin kieltäkin, vaikka instituutin opetus toki toimii englanniksi. Muutamia oikeita unkarilaisiakin oli tietenkin paikalla, ilmeisesti Kodály-seuran ja Kodály-instituutin keskeisiä toimijoita.

Vaikka Suomessa Kodály-metodi ei ilmeisesti ole mitenkään ainoan autuaaksitekevän asemassa – olen ymmärtänyt, että on myös vaikutusvaltaisia musiikkipedagogeja, jotka eivät erityisemmin tykkää siitä – sen perusasiat ovat varmaan kaikille lukijoille tuttuja. Tarkoitus on, jos oikein olen ymmärtänyt, kehittää musiikillista hahmotuskykyä muun muassa relatiivisen do-re-mi-asteikon avulla, jonka sisäistämisessä auttavat kansainväliset käsimerkit. (Oli aavemainen kokemus laulaa isossa joukossa, jossa arvokkaat aikuiset paitsi kääntävät nuottikuvan sujuvasti do-re-mi-kielelle myös koko ajan vääntelevät kättään kutakin asteikon astetta vastaavaan viittomaan.) Tässä kehittämistyössä lähdetään liikkeelle mahdollisimman yksinkertaisista, parin-kolmen sävelen melodioista ja jauhetaan hitaasti, että perusasioiden hahmottaminen niin sanotusti uppoaa selkäytimeen; näin käytetty aika, niin vakuuttavat asiantuntijat, maksaa itsensä takaisin myöhemmin.

Ilmeisesti asiaan kuuluu myös korostaa kansanmusiikkia kunkin kansan musiikillisen ajattelutavan ilmentäjänä. Zoltán Kodályn elämäntyöhönhän ei kuulunut vain musiikinopetuksen kerääminen vaan myös kansanmusiikin keruu ja sen pohtiminen, mitä unkarilaisuus musiikissa oikeastaan merkitsee. Tunnetustihan vasta Kodály ja hänen aikalaisensa Béla Bartók ”pelastivat” ns. aidon unkarilaisen kansanmusiikin sen operettimustalaiskansallisromanttisen viihdekerrostuman alta, jota 1900-luvun alun kasvava keskiluokka oli oppinut pitämään ”tyypillisesti unkarilaisena”. Näin voitaisiin kansalle antaa eväät musiikkikasvatukseen, joka nousee sen omasta kulttuurisesta perinnöstä.

Loppu on historiaa. Kodály pääsi kansakunnan kaapin päälle jo eläessään, ja hänen musiikki- ja musiikkikasvatusfilosofiastaan on kehitetty verraton vientituote. Unkari on vuosikymmenten mittaan tuottanut hämmästyttävän määrän huipputason muusikkoja ja menestyksekkäitä musiikinopettajia, kuten Suomessakin on nähty. (Tässäkin symposiumissa osallistujien kanssa keskustellessa, kun meidän kuultiin olevan Suomesta, tavallisin reaktio oli: ”Oh, Finland, the Szilvay brothers! Do you know Géza and Csaba?”) Ja näiden käytännön menestystarinoiden lisäksi myös uudempi tutkimus osoittaa Kodályn olleen oikeassa. Aivotutkijat ovat todenneet, että jo vastasyntyneet tunnistavat ympäristönsä musiikkikulttuurin rytmisiä ja tonaalisia hahmoja – ja tämän tiesi jo Kodály, kun kysyttäessä, missä vaiheessa lapsen musiikkikasvatus pitää aloittaa, vastasi: ”Yhdeksän kuukautta ennen lapsen äidin syntymää.” Kecskemétin Kodály-instituutista on tullut suoranainen pyhiinvaelluskohde, jossa eri puolilta maailmaa saapuvat ihmiset saavat korkeatasoista koulutusta ammattilaisilta – jotka eivät ole pelkästään taitavia muusikkoja vaan myös puhuvat unkarilaisiksi suorastaan yliluonnollisen hyvää englantia.

Tämähän on pelkästään hienoa ja upeaa. (Ja vielä hienompaa ja upeampaa olisi ollut, jos itse olisi ollut sisällä Kodály-metodissa ja jo lapsena sisäistänyt solfanimet niin, että niistä olisi todellista hyötyä eikä pelkkää lisärasitusta, kun joutuu itse vääntämään aivojaan ylimääräiselle vänkyrälle: hetkinen, d-duuri, fis on… ööö… mi.) Unkarilaiset ovat luoneet suuren säveltäjän ja musiikkipedagogin elämäntyöstä tuotteen, jota edelleenkin kestää markkinoida. Tässä symposiumissa kuulimme monta liikuttunutta selontekoa siitä, miten Kodályn saavutukset inspiroivat filippiiniläisten tai taiwanilaisten musiikinopettajien työtä paikallisten alkuperäisten musiikkikulttuurien parissa, miten unkarilainen musiikinopetus on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen brittiläisiin vierailijoihin tai miten Kodály-metodilla kasvatetaan Skotlannin kansalliseen nuorisokuoroon jälkikasvua, joka pystyy laulamaan intervallit puhtaasti. Ei siis muuta kuin hattu päästä ja syvä kumarrus – heimoveljet ovat tehneet kaiken niin kuin pitää?

No, ilkeä kun olen, en aivan jaksa yhtyä tähän hartaaseen hymistelyyn, niin paljon kuin sille onkin myös todellista aihetta. Ja tässä on palattava vielä yhteen Kodályn ajatukseen, kenties kaikkein siteeratuimpaan: Legyen a zene mindenkié! ‘Musiikin tulee kuulua kaikille!’ Kodályn haaveena ei kai niinkään ollut huippu-eliittimuusikkojen kasvattaminen kuin koko kansan musiikillinen sivistäminen, niin että herkkyys musiikkia kohtaan, oman musiikkikulttuurin ja sen avulla muidenkin kulttuurien tuntemus olisi kaikkien unkarilaisten omaisuutta. Ja koko symposiumin ajan mieleni pohjalla kihoili kysymys: onko tämä oikeasti Unkarissa toteutunut, ja miten nämä ylevät päämäärät suhteutuvat siihen, mitä Unkarin köyhtyvän ja kurjistuvan koululaitoksen todellisuudesta jatkuvasti kuulee?

Onko Unkarista oikeasti tullut se musiikin maailmanvalta, jollaisena se Kecskemétin kansainväliselle Kodály-yleisölle näyttäytyy? Vai onko niin, niin kuin jotkut kyynisemmät ei-unkarilaiset tuttavat ovat arvelleet (ja tähän mielipiteeseen olen itsekin halukas yhtymään), että Unkarin maine esimerkiksi kuoromaana on vailla perusteita – todella hyvien eliittikuorojen alapuolelta ei löydy sellaista amatöörikuoroperinnettä kuin esimerkiksi Pohjoismaissa tai Baltiassa – ja että koulujen musiikinopetus, niiden muutamien ulkomaalaisille esiteltyjen eliittilaitosten ulkopuolella, on kenties jopa yhtä murheellisessa tilassa kuin Unkarin ”tavalliset” koulut muutenkin? (Mistä tietenkin herää ilkeä jatkokysymys: Onko unkarilaisten eliittimusiikki-instituuttien menestys Kodályn perinnön ansiota – vai pelkästään huolellisen oppilasvalinnan ja tiukan, kurinalaisen opetuksen? Saisiko vastaavia tuloksia millä hyvänsä menetelmällä, jos saisi ensin valita päältä lahjakkaimmat opiskelijat ja sitten panna ne niin kovaan rääkkiin kuin mahdollista?)

Parlando.hu-sivustolle viime vuonna antamassaan haastattelussa László Norbert Nemes, Kodály-instituutin johtaja ja kansainvälisen Kodály-seuran varapuheenjohtaja, puhuu suoraan ”Unkarin musiikinopetuksen kriisistä”.

Mitä näemme nykyään kouluissa? Koko Unkarin opettajakoulutus on kriisissä, opettajakoulutuksessa vuosikymmeniä kestänyt käänteinen valintamekanismi on työntänyt systeemiin tuhansittain huonoja opettajia. Sama on tilanne myös musiikinopetuksessa. Harvat opettajat ovat hyviä muusikkoja. […] Tutkimukset ovat jo osoittaneet, että musiikki on kouluissa yksi vihatuimpia oppiaineita. Tämä on hirvittävän masentavaa. Syynä ei tietenkään ole vain median musiikkidumppaus vaan myös opettaja, jonka käsitykset opetuksen sisällöstä ja menetelmistä ovat usein aivan väärät. Ongelmaa tietenkin kasvattaa musiikinopetuksen tuntikehyksen supistuminen, mutta vielä pelottavampi on pedagoginen käytäntö. ”Luokka, huomio!” -tyyliin alkaa tyypillinen musiikintunti Unkarin peruskouluissa. Sitten kirjoitetaan surkeita harjoitustehtäviä, esimerkiksi säveltäjien elämäkerroista tai musiikin teorian tuntemuksesta. Pieni terssi, suuri terssi, modaaliset asteikot ja miksolyydinen jne. Laulun sijasta rääkkymistä, piittaamattomuutta, tylsistymistä, välinpitämättömyyttä. On muitakin ongelmia, se täytyy tajuta: kolmekymmentä vuotta on käytetty samaa oppikirjaa, samaa oppimateriaalia, kolmeenkymmeneen vuoteen ei ole saatu kunnon äänentoistotekniikkaa edes useimpiin musiikkikouluihin, ei ole kunnon soittimia, piano on oppilailta lukossa, kaikki haltioituminen puuttuu. Zoltán Kodály ei ajatellut tätä, kun puhui koulujen musiikinopetuksesta.

Yksi Edinburghin symposiumin esitelmistä, jonka piti nuori Kodály-instituutin työntekijä korviahivelevän kauniilla englannin kielellä, oli tässä suhteessa todella silmiäaukaiseva. Esitelmän aiheena oli kansainvälinen musiikinopetuksen Erasmus-projekti, johon oli kuulunut myös vierailuja Nyíregyházan musiikkikouluun, Unkarin koillisnurkassa. Kansainväliset vieraat olivat saaneet jaella ruusuja ja risuja, ja kehuja olikin tullut tulvimalla: uskomattoman taitavia ja musiikillisesti pitkälle kehittyneitä lapsia, tarkkaavaisia ja huolellisia, upeasti musisoivia oppilaita. Negatiivisessakaan palautteessa ei ollut mitään yllättävää: opetus on opettajakeskeistä, ankaraa ja kilpailuhenkistä, komennetaan ja oppilaat tottelevat, solfa ja käsimerkit vievät oudon suuren osan ajasta – ja jotkut vierailijat olivat myös kiinnittäneet huomiota siihen, että kaikki oppilaat eivät näköjään saaneet osallistua.

Hämmentävintä oli kuitenkin tapa, jolla tämä negatiivinen palaute meille esitettiin. Esitelmöitsijä ilmoitti, ettei halua eikä osaa kommentoida negatiivisia kommentteja mitenkään, hän vain näyttää ne meille ja odottaa meidän mielipiteitämme. Itse hän ei nimittäin pysty Nyíregyházan koulua arvostelemaan, koska on sen kasvatti ja saa kiittää tätä koulua koko muusikon urastaan. Yleisöstä pomppasi lisäksi punakkakasvoinen herra (unkarilainenko vai muunmaalainen, ei minulle selvinnyt) julistamaan, että tämmöistä kritiikkiä esittävillä ihmisillä ei oikeasti ole mitään saumaa arvostella Unkarin musiikinopetusta ja että hän itse ei niillä sadoilla musiikintunneilla, joilla itse on ollut läsnä, ole nähnyt ainuttakaan oppilasta, joka ei olisi tuntenut oloaan hyväksi. (Mitenkähän tämä sopii tuohon yllä siteerattuun tutkimustulokseen, jonka mukaan musiikki on Unkarissa koulun oppiaineista vihatuimpia?)

Toisin sanoen: Tervetuloa Sentrooppaan, rakkaat britit, jenkit ja muut muunmaalaiset! Meillä vasalli- ja alamaisuussuhteet ovat a ja o, opettajia ja johtajia ei arvostella ainakaan ulkopuolisten edessä. Kukaan ei myöskään kysy, mihin kansan syvät rivit oikein jäivät ja ovatko ne hienot asiat, joita meille mielellään näytetään, oikeasti tarjolla kaikille. Miten esimerkiksi Nyíregyházan musiikkikoulun oppilaat valitaan, jos valitaan – vai mennäänkö tosiaankin sen jalon kodálylaisen julistuksen mukaan, että epämusikaalisia ihmisiä ei ole olemassakaan, kunhan kaikki saavat ajoissa oikeaa opetusta? Saavatko ne oppilaat, joita ulkomaanvieraiden läsnä ollessa ei päästetty musisoimaan, tumpeloida muiden mukana normaaleissa opetustilanteissa? Miten Unkarin koululaitosta koetelleet myllerrykset, hallinnon epäpätevyys ja hupeneva rahoitus, oikeasti vaikuttavat musiikinopetukseen? Toimiiko Kodály-menetelmä myös niissä kouluissa, joissa oppilaat ovat samalla tavalla purkkimusiikin kuuntelun veltostamia, lyhytjännitteisiä ja keskittymisongelmaisia kuin kaikkialla muuallakin Euroopassa ja sen lisäksi vielä toimeentulorajan alapuolella? (Jo vuoden 2013 tilastojen mukaan Unkarin lapsista 25-30% elää köyhyydessä.)

Ylempänä siteerattu Kodály-instituutin johtaja László Norbert Nemes oli paikalla myös Edinburghin symposiumissa, missä hän mm. johti kaikille osanottajille tarkoitetut aamuiset kuorolaulannat, taitavasti ja mukaansatempaavan humoristisesti. Pitämässään esitelmässä hän puhui kauniisti osaksi samoista asioista, joista oli puhe myös ylempänä siteeraamassani haastattelussa. Musiikinopetuksen pohjana, näin Nemes, ei voi olla teoreettisten tietojen välittäminen tai passiivinen kuluttaminen vaan omakohtainen kokeminen, ote musiikin tekemiseen. Kauniita ja viisaita ajatuksia, joihin voin täydestä sydämestä yhtyä. Mutta sitä todella kipeää kysymystä, onko Unkari hukkaamassa Kodályn perinnön ja miksi näin on päässyt käymään, ei missään vaiheessa tuotu esiin. Ei myöskään sitä vielä kipeämpää kysymystä, miksi tästä kipeästä kysymyksestä ei puhuta.