Kulttuurin kukkivilta kedoilta

14 marraskuun, 2021

Ns. kulttuuritaistelusta Unkarin nykypolitiikassa on tässä blogissa ollut jo monesti puhetta. Yhtenä keskeisenä toimijana on parin viime vuoden ajan häärännyt Petőfi-kirjallisuusmuseon johtajaksi ja ilmeisesti laajemminkin valtion kirjallisuusprojektien rahahanojen vartijaksi nostettu Szilárd Demeter, ujonnäköisestä olmimaisesta olemuksestaan huolimatta jonkinlaisena rokkikukkona esiintyvä transilvanialaistaustainen runoilija ja kulttuuripoliitikko. Myös Demeter on ollut esillä tässä blogissa ennenkin. Häneltä kuullaan Unkarin julkisuudessa tavan takaa merkillisiä möläytyksiä, joissa sitten hallituskriittisellä kulttuuriväellä riittää kauhisteltavaa. Tuoreimmasta tämmöisestä on nyt puhuttu kohta viikon verran.

Telex-uutissivustolle antamassaan haastattelussa Demeter väheksyi unkarilaisen kulttuurin tasoa noin ylipäätään, ja erityisesti kirjallisuutta. Erityistä kohua herätti lausahdus: ”Jos se olisi minusta kiinni, niin heittäisin unkarilaisesta kirjallisuudesta 80 % roskiin.” Demeter myös kertoi ihan vain henkilökohtaisten elämystensä pohjalta vihaavansa teatteria, ”teatterissa käyminen on minulle kuin hammaslääkärissä käynti toisille”. Myöskään unkarilaiset elokuvat eivät pääse hänen suosioonsa, ”wau-efekti” on jäänyt puuttumaan muun muassa siksi, että näyttelijöiden artikulaatiosta hänen mielestään liian selvästi kuulee teatteritaustan. Kaiken kaikkiaan nykymaailman poliittinen korrektius hermostuttaa Demeteriä: miksi pitäisi unkarilaisten länsimaisina valkoihoisina ihmisinä kantaa kollektiivista syyllisyyttä (???) orjakaupasta, ”emmehän me pitäneet orjia”. Ja tietenkin miesten pitäisi saada olla miehiä ja naisten naisia. ”Jos kerran koittaa se maailma, jota minua hirvittää ajatellakin, silloin ensimmäisenä tullaan kieltämään Fluor Tomin Mizu-niminen kappale, siinähän selvästi sanotaan, että ‘sinä olet tyttö ja minä olen poika’, siis hän ajattelee perinteisten roolien mukaisesti, tässä ei ole mitään ei-binaaria”. Mizu on siis ”perinteistä länsieurooppalaista kulttuuri-identiteettiä vahvistava”, suoranainen ”heteroseksuaalinen taistelulaulu”.

Joopajoo. ”Fluor Tomi” oli minulle tietenkin ihan tuntematon suuruus, enkä voi väittää esteettisen horisonttini hirmuisesti laajenneen tämän biisin myötä, jota en kestänyt kovin pitkälle kuunnella. Kymmenen vuoden takaisessa videoklipissä diskovaloissa notkahteleva jonkinlaista teinihurmuria esittävä lippalakkijonne huutelee, että ”hei moi tytsy, mennäänkö yhteen kuin kaksi pientä legopalikkaa”. Ei voi mitään, en pysty näkemään tätä kuin jonkinlaisena “musiikillisena” (isoissa lainausmerkeissä) versiona siitä catcallingista tai baarihuutelusta, jota jokainen nainen on joskus kokenut itseään vastustamattomiksi super-alfauroksiksi kuvittelevien kollien taholta. Jo teini-ikäisenä ensimmäinen reaktioni olisi ollut, että ”ei jatkoon”. Jos tämä on perinteisen länsieurooppalaisen kulttuuri-identiteetin vahvistamista, niin perinteinen länsieurooppalainen kulttuuri-identiteetti joutaa kyllä mennä mailleen ja äkkiä. Ja tämmöistä hienoa kulttuuriperintöä siis siellä turmeltuneessa lännessä ollaan parhaillaan kieltämässä, eikö niin?

Tämmöisistä esteettisistä ulottuvuuksista käsin siis Unkarin kulttuurielämää ohjaillaan. Demeterin haastattelua on nyt viikon ajan referoitu ja reposteltu ympäri Unkarin riippumatonta mediaa ja somea. Historioitsija ja vapaa kirjoittaja Péter Konok irrottelee Facebookissa:

”Me haluamme hajottaa maan tasalle museot, kirjastot, kaikenlaiset akatemiat, ja haluamme taistella moralisointia, naisasialiikettä ja kaikkea kompromissiin valmista tai hyödyllistä mitättömyyttä vastaan”, kirjoittivat Marinetti ja kumppanit Futuristisessa manifestissa vuonna 1909. Siinä tekstissä oli kaikenlaista: vähän lapsellisen uhmakasta porvarien provosoimista ja samalla tunkkaista pikkuporvarillisuutta, nuoruuden intoa ja finninaamaista kypsymättömyyttä. Mutta silloin ja siellä italialainen futurismi oli innokas ja vauhdikas aate, vaikka paljolti myös puolivillainen, taitamaton ja konstaileva. Siinä oli jotain uutta, jonka italialainen fasismi sitten – kuten odottaa saattoi – institutionalisoi ja upotti, tekoantiikkisiin muotoihin puettuna, takapajuiseen, pinnallisia tehoja tavoittelevaan, typerään kulissiinsa. Vuonna 2021 tämä sama teksti jonkun ytimiään myöten taantumuksellisen, lahjattoman pikku käsinuken suusta kuulostaa lopullisen naurettavalta. Demeter on se loukkaantunut mitättömyys, jolle aina on naurettu. Haaveissaan hän näki itsensä verevänä kirjallisuusihmisenä, reippaan punaposkisena katutaistelijana, mutta peilistä näkyikin pelkkää aneemista ahtautta ja latteutta. Nyt hän on saanut leikkikentän, jolla voi haaveilla pääsevänsä kostamaan, hiekkalaatikon herrana, joka ankarasti yrittää hankkia hallintaansa myös kiipeilytelineen ja luo salaa silmäyksiä keinulaudan suuntaan.

Kirjailija Gergely Péterfy puolestaan osuu varmaan oikeaan todetessaan, että Demeter on ennen kaikkea trolli, jonka elämäntehtävänä ovat käsittämättömät (”diktatuuri on demokratiaa, pakanuus on kristinuskoa, varastaminen on talouden kehittämistä”) ja myötähäpeää nostattavat möläytykset. Toinen kirjailija, Noémi Szécsi taas kuittaa oppositiokonservatiivisen Magyar Hang -lehden haastattelussa, että nämä möläytykset tulevat ”teinipojan henkisellä kypsyystasolla olevan miehen” suusta. Szécsi muistuttaa myös, että Unkarin kaltaisen maan kirjallisuuden imagoa ulkomailla ja siihen kohdistuvaa kansainvälistä kiinnostusta muovaa paljolti se, miten paljon ja miten maan politiikka ja tapahtumat näkyvät kansainvälisissä uutisissa. Siinä mielessä Szilárd Demeterin kaltaiset möläyttelijät voivat tahtomattaan tehdä Unkarin kulttuurille palveluksen, kunhan möläyttelevät niin törkeästi, että se ylittää kansainvälisen uutiskynnyksen.

Tärkeää on kuitenkin muistaa, että Szilárd Demeter ei ole onneton yksittäistapaus vaan – kuten Tamás Szele Zóna-sivustolla muistuttaa – osa ”uutta kulttuuria” tai kulttuuritaistelun uutta aaltoa. Orbánin järjestelmä jakaa rahaa ja valta-asemia niille, jotka naiiviuttaan tai kyynisyyttään tuottavat kansallismielistä kitschiä tai propagandaa. Yhtenä tuoreimpana esimerkkinä tästä on ”taide-elokuva” Elk*rtuk (vapaasti suomentaen ‘V*tuiks meni’, kansainvälisessä levityksessä nimellä The Cost of Deception). Elokuvan nimi viittaa vuonna 2006 julkisuuteen vuotaneeseen ns. Őszödin puheeseen, jossa – kuten tässäkin blogissa on monesti kerrottu – silloinen pääministeri Ferenc Gyurcsány alatyylistä ilmausta käyttäen tunnusti puolueen sisäpiirille, että nyt on maan asiat, hm, sössitty pahemman kerran. Tästä saivat puhtia mellakoiksi eskaloituneet mielenosoitukset, joiden yhteydessä myös poliisilta lähti homma lapasesta ja jotkut viattomat sivulliset saivat pampusta tai kumiluodin silmäänsä. Ja näin alkoi prosessi, joka johti Gyurcsányn kaatumiseen ja lopulta Orbánin valtaannousuun. Orbánin hallitus esittää mielellään syksyn 2006 mielenosoitukset suorastaan vuoden 1956 tapahtumiin verrattavina katutaisteluina.

Elk*rtuk-elokuva, ”poliittinen thrilleri”, joka tuottajan selosteen mukaan perustuu tositapahtumiin, kertoo (fiktiivisestä) nuoresta mielipidetutkijasta, joka toimittaja-poikaystävänsä kanssa alkaa selvitellä Őszödin puheen vuodon taustoja ja törmää vaarallisiin salaisuuksiin. En ole nähnyt elokuvasta muuta kuin trailerin, mutta sen IMDb-sivulla julkaistut arviot viittaavat siihen, että kyseessä ei ole mikään elokuvataiteen mestarisaavutus. Kyseisestä IMDb-sivusta on ilmeisesti kehittynyt poliittinen taistelutanner, jossa Unkarin hallituksen puolustajat ja vastustajat kilvan jakelevat filmille maksimi- tai minimimäärää tähtiä. Positiivisten arvioiden taustalla olevasta kulttuuritasosta kertoo ehkä jotain tämä ”top review”:

Ns. asiallisista arvioista positiivisinkin kehuu naispääosan esittäjän kaunista ulkomuotoa ja Budapestin näkymiä, mutta tunnustaa näyttelemisen olevan vain keskinkertaista. Murska-arvioiden mukaan taas kyseessä on juoneltaan epäkiinnostava ja epäuskottava propagandafilmi, jonka päämääränä näyttää olleen vain osoittaa Klára Dobrev, Gyurcsányn vaimo – jonka vielä vähän aikaa sitten arveltiin nousevan ensi vuoden vaaleissa Orbánin vastaisen opposition keulakuvaksi – varsinaiseksi sarvipääpiruksi. Gyurcsány itse ei elokuvassa juurikaan esiinny, sitä vastoin elokuvan Klára Dobrev (jota esittää näyttelijä Gabi Gubás) vetelee kulissien takana kaikista naruista ja jopa antaa poliiseille käskyn tai luvan ampua (kumiluodeilla) mielenosoittajia. Tällä viimeisellä ei ainakaan ole minkäänlaista todellisuuspohjaa, mutta tämähän ei estä naiiveja Fidesz-kannattajia katsomasta elokuvaa kuin se olisi tositapahtumista kertovaa dokumentaatiota. Torstaina jopa Kossuth-radio eli valtakunnallinen yleisradion ykköskanava joutui julkisesti pyytämään anteeksi, kun oli aiemmin kertonut täytenä totena sen elokuvassa esitetyn väitteen, että Klára Dobrev olisi ollut jotenkin päättämässä mielenosoitusten tukahduttamiseen käytetyistä poliisitoimista.

Elk*rtuk-elokuvan yleisömenestys on ilmeisesti ollut vaatimatonta, vaikka sitä katsomaan on kuljetettu kokonaisia koululuokkia tai korkea-arvoisia poliitikkoja pantu kyselemään esimerkiksi Tapolcan kaupungin elokuvateatterin johtajalta, miksi Elk*rtuk ei ole heillä vielä pyörinyt, kaupungin fideszläisten toivomuksista huolimatta. Filmille järjestettiin ensi-ilta myös Brysselissä: hallitusta lähellä olevan median mukaan se oli jymymenestys, oppositiolähteiden mukaan taas paikalla oli lähinnä sinne komennettua Fidesz-puolueen väkeä, etenkin Fidesz-meppi Tamás Deutsch, joka jo aiemmin oli kutsunut ”Brysselin herroja”, niitä, jotka aina saarnaavat oikeusvaltiosta, katsomaan tätä tositarinaa kansan oikeutetun mielenilmauksen tukahduttamisesta.

Tamás Szele ylempänä linkitetyssä kirjoituksessaan ei ole ensimmäinen eikä viimeinen Unkarin älymystön edustaja, jonka nykyinen kulttuuripolitiikka syöksee epätoivoon. Populistisen politiikan välineeksi alistettu taide tuottaa naiiveja propagandatarinoita, joita naiivi yleisö ei osaa erottaa todellisuudesta. Toisena vaihtoehtona on täydellisen harmiton viihdekitsch. Tästä jälkimmäisestä Unkarin kulttuurielämä sai aavistuksen, kun Beatrix Kelemen äskettäin avasi Bicskessä (se on pieni kaupunki vähän Budapestista länteen, aivan lähellä Viktor Orbánin kotikylää Felcsútia) varsinaisen kokonaistaidenäyttelyn. Beatrix Kelemen on Lőrinc Mészárosin, Viktor Orbánin vanhan ystävän ja naapurin, entisen kaasuasentajan ja käsittämätöntä vauhtia superrikkaaksi vaurastuneen suurliikemiehen entinen vaimo, joka vähän aikaa sitten vaihdettiin nuorempaan ja nätimpään. (Lőrinc Mészárosin romanssi ja häät tv-juontaja Andrea Varkonyin kanssa olivat pitkään Unkarin juorulehtien ykkösaiheita.)

Näyttelyssä on esillä sekä Beatrix-rouvan kuvataidetta että hänen kirjoittamiaan runoja, ja siitä, mitä olen siitä unkarilaisessa mediakuplassani nähnyt ja lukenut, tulee jotenkin mieleen porilaisen suosikkipiirtäjäni, Instagramissa rujonjulmaa, aidon länsisuomalaista huumoria PostIt-lapuille piirtävän ”Pieruperseen” ”Runot ja keramiikkaa by Teija”.

(Facebookista vohkaistu kuva.)

Tuletko?

Tuletko? Sano. [Mondd lienee imperatiivimuoto ja pitäisi kirjoittaa kahdella d:llä, mutta unkarin kielen oikeinkirjoituksen morfemaattisten periaatteiden hahmottaminen saattaa olla vähän haasteellista.]
Jos rakastat minua tuletko?
Jos rakastat minua olet tässä
Jos rakastat minua olet vierelläni
Jos rakastat minua olet kanssani
Jos rakastat…
Jos rakastat minua tuletko? Sano
Rakastaen tuletko? Sano

Erona ”Teijaan” tosin se, että Beatrix-rouvan esteettiseen maailmaan ei välttämättä mahdu sellaisia köyhäilyjuttuja kuin lauantaimakkara tai kymmenestä eurosta riemastuminen. Orbánin järjestelmän virallisesta julkistaiteesta – kuten ”valaanraadosta” ”steampunk-avaruusasemaksi” muuntuneesta maailmannäyttelypaviljongista tai erilaisista kansallismielisistä muistomerkeistä – ex-rouva Mészárosin näyttely puolestaan eroaa siinä, että siihen ei sentään liene erikseen upotettu veronmaksajien rahaa.


Uusi Moskova?

29 marraskuun, 2020

Pakko vielä jatkaa eilisen juttuni johdosta.

Kirjallisuus- ja kulttuuriviskaali Szilárd Demeterin käsittämätön kirjoitelma, jossa Eurooppaa verrattiin kansojen kaasukammioon, György Sorosia Hitleriin, jota ”liber-arjalaiset” palvovat führerinään, ja ”meitä” (siis ”kansallismielisiä” puolalaisia ja unkarilaisia) nimitettiin ”uusiksi juutalaisiksi”, nostatti semmoisen pahennuksen kansainvälistä mediaa ja Israelin lähettilästä myöten, että Demeter poisti kirjoituksensa verkosta ja sulki koko Facebook-tilinsä. Magyar Nemzet -lehdessä hän myöntää, että kaasukammiovertauksella tuli tahtomattaan loukanneeksi uhrien muistoa, ja lupasi vastedes välttää moista. Muuten hän ei varsinaisesti pyytänyt anteeksi eikä varsinkaan perunut sanomaansa.

Jupakan ikävänä sivutuotteena on myös noussut perin ikävänsävyistä keskustelua ”romanialaisista” eli niistä lukuisista ulkounkarilaisista, joita Orbánin hallinto on nostanut näkyvään asemaan kulttuuripolitiikassa. Ukrainan Taka-Karpatiassa (sieltä on kotoisin teatteripaaviksi ylennetty Attila Vidnyánszky) tai erityisesti Romaniassa kasvaneilla unkarilaisilla on historiallisessa lähimuistissa diktatuuri, joka oli kovempi kuin Kádárin Unkarin varsin lepsut meiningit ja joka ennen kaikkea nimenomaisesti sorti ja syrji etnisiä unkarilaisia ja näiden kansallistunnetta. Varmaan siksi näiltä alueilta löytyy kulttuuriväkeä, joka on innoissaan päästessään tekemään Orbánin Unkarin avoimesti etnonationalistista kulttuuripolitiikkaa. Emä-Unkarissa tämä nostattaa melkoista kitkeryyttä, myös niissä, joita harmittavat Orbánin hallituksen ulkounkarilaisille avokätisesti syytämät tuet. Ja siksi nytkin on älymystönkin foorumeilla jouduttu muistuttelemaan, että Orbánin transilvanianunkarilaisten renkien haukkuminen ”romanialaisiksi” – samalla kun lukemattomat Transilvaniassa syntyneet unkarilaiset tieteen- ja taiteentekijät kyselemättä omitaan osaksi Unkarin kulttuuria – ei ole oikein eikä kaunista.

Mutta palataan asiaan. Varsinainen sanomahan tuossa Demeterin jutussa oli, että paha Brysseli, jossa ilkeä György Soros määräilee, ei muuta kuin sortaa Euroopan kansoja, haluaa hävittää niiden kulttuurit, perinteet ja identiteetit ja asuttaa Euroopan täyteen vihamielisillä muukalaisilla. Ja ne, jotka vastustavat tätä, eli ennen muuta uljaat ja vapautta rakastavat unkarilaiset ja puolalaiset, halutaan heittää ulos Euroopasta, samasta Euroopasta, jonka arvoja ja oikeuksia he ovat viimeiseen veripisaraan puolustaneet milloin Turkin sulttaanin armeijaa, milloin neuvostopanssareita vastaan.

Tänään näin sitten somekuplassani parikin kommenttia, joissa todellakin kajahti järjen ääni. Nimittäin: miksi ihmeessä (a) EU, (b) Unkarin oppositio ei yritä tosissaan vastustaa ja kumota näitä ilmeisiä valheita? Miksi kukaan ei väännä rautalangasta, niin että tuppukylienkin kansa ymmärtää, että mikään näistä ei pidä paikkaansa? Että ”Brysseli” ei ole pakottamassa EU-maita ottamaan vastaan valtavia maahanmuuttajajoukkoja? Että Unkaria ja Puolaa ei olla heittämässä ulos unionista? Että oikeusvaltio ei tarkoita sitä, että poikia ei enää saa sanoa pojiksi ja tyttöjä tytöiksi, koska sukupuolia pitää virallisesti olla 72, vaan sitä, että hallitus ja pääministerin kaverit eivät saa kääriä maan ja EU:n veronmaksajien rahoja liiveihinsä, että lakeja pitää noudattaa ja että oikeusistuimien pitää olla puolueettomia? Tietenkin hallituksen ylivalta perinteisestä mediasta, yhdessä feodalismin ja sosialismin myrkyllisen perinnön kanssa, vaikeuttaa näiden viestien välittämistä pustan peräkorpeen ihmisille, jotka eivät osaa kieliä tai lue lehtiä. Mutta eikö sen pitäisi olla hidaste, ei este?

Hilpein somelöytöni tänään oli kuitenkin Árpád W. Tótan Facebookiin postaama sarkastinen murjaisu, jossa tehdään selvää siitä tietyissä piireissä suositusta älyttömästä vertailusta, että Brysseli on uusi Moskova ja EU yhtä paha kuin Neuvostoliitto aikoinaan. Kas näin:

En ole enää lapsi, mutta olen ollut lapsi aikoinani, vieläpä sosialistisen maailmanjärjestyksen varjossa. Siksi ymmärrän täsmälleen, mitä Viktor Orbán tarkoittaa verratessaan Euroopan unionia Neuvostoliittoon.

Muistan, miten nelivuotiaana jo tavailin tekstejä jättiläismäisistä julisteista: Pysäytetään Moskova! Lähetetään viesti Moskovaan! Ei anneta Brežnevin nauraa viimeisenä! Ulkovalta yritti silloinkin pakottaa meitä tahtoonsa, ja vain unkarilaisten urheuden ansiota on, että se ei onnistunut.

Kun olin jo peruskoulussa, neuvostoliittolaiset rupesivat vaatimaan oikeusvaltioperiaatteen noudattamista. Syyttivät meitä vähemmistöjen syrjinnästä, lobbasivat Soros-järjestöjen puolesta, jankuttivat lehdistön vapaudesta ja vapaista vaaleista ja vielä jostakin ”korruptiostakin”. Unkarin kommunistipuolue alkoi silloin postittaa konsultaatiokaavakkeita, ja isä antoi minun piirtää siihen rasteja siihen kohtaan, missä luki että alas Varsovan liitto. Sitten tuli lisää julisteita, kadut olivat täynnä kännipäisen Brežnevin kuvia, ja kaikkia nauratti, kun venäläiset nyrpistelivät nenäänsä.

Sitten Gorbatšov vielä yritti kovistella, vaatia monipuoluejärjestelmää ja riippumattomia oikeusistuimia, soperteli kaikenlaista sananvapaudesta sun muusta, uhkasi lopuksi vielä pistää kaasuhanat kiinni, jos ei Unkarin kommunistipuolue luovu yksinvallastaan. Kádár ei ollut moksiskaan, sanoi vain, että tuommoinen kiristys ei käy päinsä tai muuten me kumotaan veto-oikeudellamme koko SEVin budjetti, ja kuinkas sitten suu pannaan. Siitäkös Neuvostoliitto säikähti ja pötki pakoon, ja jos ei ole pysähtynyt niin pötkii vieläkin!


Katutaistelijoista ja kaasukammioista

28 marraskuun, 2020

Euroopan ytimessä käydään parhaillaan taistelua arvoista, oikeudesta ja oikeusvaltiosta. Niin kuin Suomenkin mediassa on kerrottu, Unkari ja Puola eivät hyväksy EU:n budjetin sitomista oikeusvaltioperiaatteeseen. Torstaina Unkarin Orbán ja Puolan Morawiecki vahvistivat yhteisen uhmaliittonsa: jos EU rupeaa sanelemaan, miten sen antamat rahat pitäisi käyttää, ja liikaa urputtaa esimerkiksi korruptiosta, Unkari ja Puola pistävät veto-kapulan rattaaseen. Orbánin ja Morawieckin mukaan EU:n uusi systeemi ei vahvistaisi oikeusvaltiota, päinvastoin: sitä ”voitaisiin käyttää politiikan välineenä”. Näin ainakin kertoo Unkarin yleisradioyhtiön uutissivusto ja konkretisoi myös, millaisen politiikan välineestä olisi kyse. Useamman uutisjutun voimin unkarilaisille tehdään selväksi, että Brysseli haluaa sanella maahanmuuttopolitiikkaa (MAAHANMUUTTO!), mikä merkitsee ”kaikkien oikeuksien antamista migranteille”, ja tämän kaiken takana on tietenkin Soros (SOROS!), EU nimittäin toteuttaa ”Soros-suunnitelmaa”.

Näin Fidesz-puolueen viestintäpäällikkö István Hollik kiteyttää: Brysselin tuorein suunnitelma on kaikkien luettavissa Euroopan komission kotisivulla. ”Sen otsikkokin on paljastava: Täydellinen kotouttaminen.” (Hollikin käyttämän fraasin teljes befogadás voi kääntää myös ”täysi vastaanotto”, ja kohdeyleisö voi ymmärtää sen siten, että ”meille saavat tulla kaikki halukkaat ja saavat heti täydet oikeudet”, mutta näillä hakusanoilla ei Euroopan komission unkarinkielisiltä kotisivuilta löydy yhtään mitään. Arvoitukseksi jää, mihin Hollik on viittaamassa.) Tämän suunnitelman mukaan siis Eurooppaan halutaan lisää maahanmuuttajia, näille annetaan kaikki taloudellinen tuki asuntoa myöten (varmaan myös uudet lastenvaunut ja kultahampaat…), ja ”pahin” on suunnitelman kolmas kohta, jonka mukaan Eurooppaan saapuvien maahanmuuttajien on saatava äänioikeus ja tultava mukaan poliittiseen päätöksentekoon. ”Tällä tavalla vasemmisto ostaa ääniä!” hehkuttaa Hollik. ”Heille ei merkitse mitään, vaikka Eurooppa tuhoutuisi tähän, he vain toteuttavat Soros-suunnitelmaa!”

Öö, joo. On siis olemassa Soros-verkosto ja Soros-suunnitelma, ja EU:n päätöksentekoakin ohjailee kulissien takaa naruja vedellen yksi ikivanha unkarinjuutalainen miljonääri. Tähän uskomista helpottaa se, että Soros on oikeasti ilmaissut mielipiteitään siitä, mihin suuntaan EU:n pitäisi politiikkaansa kehittää. Niille, joita asia kiinnostaa, suosittelen tätä Eva S. Baloghin Hungarian Spectrum blogipostausta, josta löytyvät englanniksi sekä Project Syndicaten julkaisema Sorosin kirjoitus että Orbánin vastine siihen. Orbánin tekstiä ei Project Syndicate suostunut julkaisemaan, koska se ei ollut vaatimusten mukaista ”älyllistä argumentointia tai poliittista toimintaehdotusta, jonka tarkoitus on informoida lukijoita ja avartaa julkista keskustelua”. Aika nopealla vilkaisullakin selviää, että näin on: Orbánin teksti on salaliittohuuruista propagandahöttöä, joka jättää kultin ulkopuoliset sanattomina päätään pyörittelemään – ja ”kultin ulkopuolisilla” tarkoitan siis niitä, joille ei ole itsestäänselvä totuus, että ”mahtavat voimat ovat taas liikkeellä pyyhkiäkseen maan päältä Euroopan kansakunnat” tai että ”EU:n byrokraatit haluavat pakottaa Euroopan vapaat kansakunnat yhteen yhtenäiseen ajattelu-, kulttuuri- ja yhteiskuntamalliin”.

Hyökkäys on paras puolustus. Siitä huolimatta leukani loksahti, kun uutisvirtaani tipahti tämä kuva, jonka Unkarin hallituksen tiedotusasioista vastaava valtiosihteeri Zoltán Kovács oli postannut Facebookiin:

”Me olemme oikeusvaltioperiaatteen katutaistelijoita ja vallankumouksellisia.”

”Katutaistelijoilla ja vallankumouksellisilla” luodaan tietenkin mielleyhtymiä vuoden 1956 tapahtumiin. Niiden polttopisteessä Orbánin hallituksen suosiman version mukaan eivät olleet ihmiskasvoista sosialismia ja demokratiaa etsivät poliitikot (alkaen pääministeri Imre Nagysta) tai avoimempaa yhteiskuntaa kaipaavat opiskelijat ja nuoret älyköt vaan pesti srácok, Budapestin katujen kundit (ja friidut), joiden aiheellinen ja aito kauna kommunistista diktatuuria ja neuvostomiehittäjiä kohtaan on jälkikäteen helppo tupeerata romanttiseksi hurraaisänmaallisuudeksi kansallis-kristillis-konservatiivisin tunnuksin. Mutta että oikein oikeusvaltion katutaistelijoita…

Propagandassa asiat kääntyvät päälaelleen. Kuten tiedämme, vapaus on orjuutta, viha on rakkautta, ja myös murhaajien ja uhrien roolit vaihtuvat yllättävän kepeästi. Parkkiintuneetkin Unkarin median seuraajat ovat silti saaneet hieraista silmiään, kun tässä blogissa jo aiemmin esitelty Petőfi-kirjallisuusmuseon johtaja Szilárd Demeter julkaisi tänä aamuna hallituksen propagandatorvena toimivalla Origo-sivustolla ”esseen” otsikolla Sor(o)s. (Sors tarkoittaa unkariksi ’kohtalo’, ja tässä tapauksessa se saattaa assosioitua Nobel-kirjailija Imre Kertészin kuuluisan Auschwitz-romaanin Kohtalottomuus otsikkoon.)

Demeterin mielestä György Soros on kuin vanheneva, elämäänsä ja aikaansaannoksiinsa pettynyt ja turhautunut taiteilija. (”Kirjoittajaksi hän on lahjaton, hänen ajatusjärjestelmänsä on sekava ja epäjohdonmukainen. Sen verran järkeä hänellä on, että tajuaa, että ei ole nero. Se lienee hänen suurin kärsimyksensä.” Hm, tuota noin… onkohan Demeter nyt heijastamassa tähän kuvitteelliseen Soros-hahmoon jotakin itsestään?) Elämänsä lopulla hän pakenee kuvitellun kutsumuksensa turviin ja haluaa rakentaa itsestään jonkinlaisen vapahtajahahmon, kiivetä ikuisuuden valtaistuimelle vaikka ruumiiden yli.

Laita on nyt niin, että tie Sorosin valtaistuimelle johtaa nyt meidän ylitsemme. Eurooppa on György Sorosin kaasukammio: monikulttuurisen avoimen yhteiskunnan kapselista virtaa myrkkykaasu, joka koituu eurooppalaisen elämänmuodon kuolemaksi, me, Euroopan kansakunnat, taas olemme tuomitut toisiamme tallaten, toistemme päälle kiiveten taistelemaan viimeisestä siemauksesta ilmaa.

Liber-arjalaiset [liberárják, uusi näppärä ”suvakki”-ilmaus] haluavat nyt suljetuttaa puolalaiset ja unkarilaiset ulos siitä poliittisesta yhteisöstä, jonka jäseninä meillä vielä on oikeuksia. Me olemme uusia juutalaisia.

Demeterin töräytystä on nyt kauhisteltu ympäri unkarinkielistä mediakuplaani. Unkarin juutalaisten suurin keskusjärjestö Mazsihisz pitää tämmöistä holokaustin suhteellistamista mauttomana, vastuuttomana ja anteeksiantamattomana. Samana iltapäivänä tieto oli ehtinyt myös Itävallan mediaan; ainakin konservatiivinen Die Presse uutisoi asiasta muistuttaen, että Demeter on Orbánin kulttuuripoliittinen luottomies ja fanaattinen ihailija. Saksalaisella kielialueella tämän aihepiirin suhteen ei ymmärretä leikkiä. Nähtäväksi jää, joutuuko Demeter vielä tekemään isännälleen tiliä sanoistaan – vai onko Orbán jo polttamassa siltoja Eurooppaan siinä määrin, että tämmöinenkin möläytys on hänen lähipiirissään vain, Ano Turtiaista siteeratakseni, ”sulka hattuun”?