Vientituotetta ihailemassa

Terve taas, lukijat, pitkästä aikaa!

Ns. kesälomani huipensi tänä vuonna matka Edinburghiin, missä puoliso osallistui kansainvälisen Kodály-seuran symposiumiin. Minä olin mukana katselemassa ja ihmettelemässä kaunista kaupunkia ja symposiumin pitopaikkaa, tylypahkamaista poikakoulua – kartanolinna kaupungin laitamilla keskellä vehreitä nurmi-, rugby- ja krikettikenttiä, kuin suoraan jostakin BBC:n laatu-epookkisarjasta. Olimme ainoat pohjoismaalaiset tässä joukossa, lukuisien anglosaksien (Britanniasta, Pohjois-Amerikasta, Australiasta), muutamien aasialaisten ja mannereurooppalaisten seassa. Vähän ulkopuolisiksi myös tunsimme itsemme, sillä kaikki muut näyttivät tuntevan toisensa jo ennestään. Paitsi että kaikki tietenkin tunsivat Kodály-metodin ja useimmat sovelsivatkin sitä aktiivisesti musiikinopettajan työssään, monet olivat myös opiskelleet Kecskemétin kuuluisassa kansainvälisessä Kodály-instituutissa ja jotkut niissä kuvioissa oikein oppineet unkarin kieltäkin, vaikka instituutin opetus toki toimii englanniksi. Muutamia oikeita unkarilaisiakin oli tietenkin paikalla, ilmeisesti Kodály-seuran ja Kodály-instituutin keskeisiä toimijoita.

Vaikka Suomessa Kodály-metodi ei ilmeisesti ole mitenkään ainoan autuaaksitekevän asemassa – olen ymmärtänyt, että on myös vaikutusvaltaisia musiikkipedagogeja, jotka eivät erityisemmin tykkää siitä – sen perusasiat ovat varmaan kaikille lukijoille tuttuja. Tarkoitus on, jos oikein olen ymmärtänyt, kehittää musiikillista hahmotuskykyä muun muassa relatiivisen do-re-mi-asteikon avulla, jonka sisäistämisessä auttavat kansainväliset käsimerkit. (Oli aavemainen kokemus laulaa isossa joukossa, jossa arvokkaat aikuiset paitsi kääntävät nuottikuvan sujuvasti do-re-mi-kielelle myös koko ajan vääntelevät kättään kutakin asteikon astetta vastaavaan viittomaan.) Tässä kehittämistyössä lähdetään liikkeelle mahdollisimman yksinkertaisista, parin-kolmen sävelen melodioista ja jauhetaan hitaasti, että perusasioiden hahmottaminen niin sanotusti uppoaa selkäytimeen; näin käytetty aika, niin vakuuttavat asiantuntijat, maksaa itsensä takaisin myöhemmin.

Ilmeisesti asiaan kuuluu myös korostaa kansanmusiikkia kunkin kansan musiikillisen ajattelutavan ilmentäjänä. Zoltán Kodályn elämäntyöhönhän ei kuulunut vain musiikinopetuksen kerääminen vaan myös kansanmusiikin keruu ja sen pohtiminen, mitä unkarilaisuus musiikissa oikeastaan merkitsee. Tunnetustihan vasta Kodály ja hänen aikalaisensa Béla Bartók ”pelastivat” ns. aidon unkarilaisen kansanmusiikin sen operettimustalaiskansallisromanttisen viihdekerrostuman alta, jota 1900-luvun alun kasvava keskiluokka oli oppinut pitämään ”tyypillisesti unkarilaisena”. Näin voitaisiin kansalle antaa eväät musiikkikasvatukseen, joka nousee sen omasta kulttuurisesta perinnöstä.

Loppu on historiaa. Kodály pääsi kansakunnan kaapin päälle jo eläessään, ja hänen musiikki- ja musiikkikasvatusfilosofiastaan on kehitetty verraton vientituote. Unkari on vuosikymmenten mittaan tuottanut hämmästyttävän määrän huipputason muusikkoja ja menestyksekkäitä musiikinopettajia, kuten Suomessakin on nähty. (Tässäkin symposiumissa osallistujien kanssa keskustellessa, kun meidän kuultiin olevan Suomesta, tavallisin reaktio oli: ”Oh, Finland, the Szilvay brothers! Do you know Géza and Csaba?”) Ja näiden käytännön menestystarinoiden lisäksi myös uudempi tutkimus osoittaa Kodályn olleen oikeassa. Aivotutkijat ovat todenneet, että jo vastasyntyneet tunnistavat ympäristönsä musiikkikulttuurin rytmisiä ja tonaalisia hahmoja – ja tämän tiesi jo Kodály, kun kysyttäessä, missä vaiheessa lapsen musiikkikasvatus pitää aloittaa, vastasi: ”Yhdeksän kuukautta ennen lapsen äidin syntymää.” Kecskemétin Kodály-instituutista on tullut suoranainen pyhiinvaelluskohde, jossa eri puolilta maailmaa saapuvat ihmiset saavat korkeatasoista koulutusta ammattilaisilta – jotka eivät ole pelkästään taitavia muusikkoja vaan myös puhuvat unkarilaisiksi suorastaan yliluonnollisen hyvää englantia.

Tämähän on pelkästään hienoa ja upeaa. (Ja vielä hienompaa ja upeampaa olisi ollut, jos itse olisi ollut sisällä Kodály-metodissa ja jo lapsena sisäistänyt solfanimet niin, että niistä olisi todellista hyötyä eikä pelkkää lisärasitusta, kun joutuu itse vääntämään aivojaan ylimääräiselle vänkyrälle: hetkinen, d-duuri, fis on… ööö… mi.) Unkarilaiset ovat luoneet suuren säveltäjän ja musiikkipedagogin elämäntyöstä tuotteen, jota edelleenkin kestää markkinoida. Tässä symposiumissa kuulimme monta liikuttunutta selontekoa siitä, miten Kodályn saavutukset inspiroivat filippiiniläisten tai taiwanilaisten musiikinopettajien työtä paikallisten alkuperäisten musiikkikulttuurien parissa, miten unkarilainen musiikinopetus on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen brittiläisiin vierailijoihin tai miten Kodály-metodilla kasvatetaan Skotlannin kansalliseen nuorisokuoroon jälkikasvua, joka pystyy laulamaan intervallit puhtaasti. Ei siis muuta kuin hattu päästä ja syvä kumarrus – heimoveljet ovat tehneet kaiken niin kuin pitää?

No, ilkeä kun olen, en aivan jaksa yhtyä tähän hartaaseen hymistelyyn, niin paljon kuin sille onkin myös todellista aihetta. Ja tässä on palattava vielä yhteen Kodályn ajatukseen, kenties kaikkein siteeratuimpaan: Legyen a zene mindenkié! ‘Musiikin tulee kuulua kaikille!’ Kodályn haaveena ei kai niinkään ollut huippu-eliittimuusikkojen kasvattaminen kuin koko kansan musiikillinen sivistäminen, niin että herkkyys musiikkia kohtaan, oman musiikkikulttuurin ja sen avulla muidenkin kulttuurien tuntemus olisi kaikkien unkarilaisten omaisuutta. Ja koko symposiumin ajan mieleni pohjalla kihoili kysymys: onko tämä oikeasti Unkarissa toteutunut, ja miten nämä ylevät päämäärät suhteutuvat siihen, mitä Unkarin köyhtyvän ja kurjistuvan koululaitoksen todellisuudesta jatkuvasti kuulee?

Onko Unkarista oikeasti tullut se musiikin maailmanvalta, jollaisena se Kecskemétin kansainväliselle Kodály-yleisölle näyttäytyy? Vai onko niin, niin kuin jotkut kyynisemmät ei-unkarilaiset tuttavat ovat arvelleet (ja tähän mielipiteeseen olen itsekin halukas yhtymään), että Unkarin maine esimerkiksi kuoromaana on vailla perusteita – todella hyvien eliittikuorojen alapuolelta ei löydy sellaista amatöörikuoroperinnettä kuin esimerkiksi Pohjoismaissa tai Baltiassa – ja että koulujen musiikinopetus, niiden muutamien ulkomaalaisille esiteltyjen eliittilaitosten ulkopuolella, on kenties jopa yhtä murheellisessa tilassa kuin Unkarin ”tavalliset” koulut muutenkin? (Mistä tietenkin herää ilkeä jatkokysymys: Onko unkarilaisten eliittimusiikki-instituuttien menestys Kodályn perinnön ansiota – vai pelkästään huolellisen oppilasvalinnan ja tiukan, kurinalaisen opetuksen? Saisiko vastaavia tuloksia millä hyvänsä menetelmällä, jos saisi ensin valita päältä lahjakkaimmat opiskelijat ja sitten panna ne niin kovaan rääkkiin kuin mahdollista?)

Parlando.hu-sivustolle viime vuonna antamassaan haastattelussa László Norbert Nemes, Kodály-instituutin johtaja ja kansainvälisen Kodály-seuran varapuheenjohtaja, puhuu suoraan ”Unkarin musiikinopetuksen kriisistä”.

Mitä näemme nykyään kouluissa? Koko Unkarin opettajakoulutus on kriisissä, opettajakoulutuksessa vuosikymmeniä kestänyt käänteinen valintamekanismi on työntänyt systeemiin tuhansittain huonoja opettajia. Sama on tilanne myös musiikinopetuksessa. Harvat opettajat ovat hyviä muusikkoja. […] Tutkimukset ovat jo osoittaneet, että musiikki on kouluissa yksi vihatuimpia oppiaineita. Tämä on hirvittävän masentavaa. Syynä ei tietenkään ole vain median musiikkidumppaus vaan myös opettaja, jonka käsitykset opetuksen sisällöstä ja menetelmistä ovat usein aivan väärät. Ongelmaa tietenkin kasvattaa musiikinopetuksen tuntikehyksen supistuminen, mutta vielä pelottavampi on pedagoginen käytäntö. ”Luokka, huomio!” -tyyliin alkaa tyypillinen musiikintunti Unkarin peruskouluissa. Sitten kirjoitetaan surkeita harjoitustehtäviä, esimerkiksi säveltäjien elämäkerroista tai musiikin teorian tuntemuksesta. Pieni terssi, suuri terssi, modaaliset asteikot ja miksolyydinen jne. Laulun sijasta rääkkymistä, piittaamattomuutta, tylsistymistä, välinpitämättömyyttä. On muitakin ongelmia, se täytyy tajuta: kolmekymmentä vuotta on käytetty samaa oppikirjaa, samaa oppimateriaalia, kolmeenkymmeneen vuoteen ei ole saatu kunnon äänentoistotekniikkaa edes useimpiin musiikkikouluihin, ei ole kunnon soittimia, piano on oppilailta lukossa, kaikki haltioituminen puuttuu. Zoltán Kodály ei ajatellut tätä, kun puhui koulujen musiikinopetuksesta.

Yksi Edinburghin symposiumin esitelmistä, jonka piti nuori Kodály-instituutin työntekijä korviahivelevän kauniilla englannin kielellä, oli tässä suhteessa todella silmiäaukaiseva. Esitelmän aiheena oli kansainvälinen musiikinopetuksen Erasmus-projekti, johon oli kuulunut myös vierailuja Nyíregyházan musiikkikouluun, Unkarin koillisnurkassa. Kansainväliset vieraat olivat saaneet jaella ruusuja ja risuja, ja kehuja olikin tullut tulvimalla: uskomattoman taitavia ja musiikillisesti pitkälle kehittyneitä lapsia, tarkkaavaisia ja huolellisia, upeasti musisoivia oppilaita. Negatiivisessakaan palautteessa ei ollut mitään yllättävää: opetus on opettajakeskeistä, ankaraa ja kilpailuhenkistä, komennetaan ja oppilaat tottelevat, solfa ja käsimerkit vievät oudon suuren osan ajasta – ja jotkut vierailijat olivat myös kiinnittäneet huomiota siihen, että kaikki oppilaat eivät näköjään saaneet osallistua.

Hämmentävintä oli kuitenkin tapa, jolla tämä negatiivinen palaute meille esitettiin. Esitelmöitsijä ilmoitti, ettei halua eikä osaa kommentoida negatiivisia kommentteja mitenkään, hän vain näyttää ne meille ja odottaa meidän mielipiteitämme. Itse hän ei nimittäin pysty Nyíregyházan koulua arvostelemaan, koska on sen kasvatti ja saa kiittää tätä koulua koko muusikon urastaan. Yleisöstä pomppasi lisäksi punakkakasvoinen herra (unkarilainenko vai muunmaalainen, ei minulle selvinnyt) julistamaan, että tämmöistä kritiikkiä esittävillä ihmisillä ei oikeasti ole mitään saumaa arvostella Unkarin musiikinopetusta ja että hän itse ei niillä sadoilla musiikintunneilla, joilla itse on ollut läsnä, ole nähnyt ainuttakaan oppilasta, joka ei olisi tuntenut oloaan hyväksi. (Mitenkähän tämä sopii tuohon yllä siteerattuun tutkimustulokseen, jonka mukaan musiikki on Unkarissa koulun oppiaineista vihatuimpia?)

Toisin sanoen: Tervetuloa Sentrooppaan, rakkaat britit, jenkit ja muut muunmaalaiset! Meillä vasalli- ja alamaisuussuhteet ovat a ja o, opettajia ja johtajia ei arvostella ainakaan ulkopuolisten edessä. Kukaan ei myöskään kysy, mihin kansan syvät rivit oikein jäivät ja ovatko ne hienot asiat, joita meille mielellään näytetään, oikeasti tarjolla kaikille. Miten esimerkiksi Nyíregyházan musiikkikoulun oppilaat valitaan, jos valitaan – vai mennäänkö tosiaankin sen jalon kodálylaisen julistuksen mukaan, että epämusikaalisia ihmisiä ei ole olemassakaan, kunhan kaikki saavat ajoissa oikeaa opetusta? Saavatko ne oppilaat, joita ulkomaanvieraiden läsnä ollessa ei päästetty musisoimaan, tumpeloida muiden mukana normaaleissa opetustilanteissa? Miten Unkarin koululaitosta koetelleet myllerrykset, hallinnon epäpätevyys ja hupeneva rahoitus, oikeasti vaikuttavat musiikinopetukseen? Toimiiko Kodály-menetelmä myös niissä kouluissa, joissa oppilaat ovat samalla tavalla purkkimusiikin kuuntelun veltostamia, lyhytjännitteisiä ja keskittymisongelmaisia kuin kaikkialla muuallakin Euroopassa ja sen lisäksi vielä toimeentulorajan alapuolella? (Jo vuoden 2013 tilastojen mukaan Unkarin lapsista 25-30% elää köyhyydessä.)

Ylempänä siteerattu Kodály-instituutin johtaja László Norbert Nemes oli paikalla myös Edinburghin symposiumissa, missä hän mm. johti kaikille osanottajille tarkoitetut aamuiset kuorolaulannat, taitavasti ja mukaansatempaavan humoristisesti. Pitämässään esitelmässä hän puhui kauniisti osaksi samoista asioista, joista oli puhe myös ylempänä siteeraamassani haastattelussa. Musiikinopetuksen pohjana, näin Nemes, ei voi olla teoreettisten tietojen välittäminen tai passiivinen kuluttaminen vaan omakohtainen kokeminen, ote musiikin tekemiseen. Kauniita ja viisaita ajatuksia, joihin voin täydestä sydämestä yhtyä. Mutta sitä todella kipeää kysymystä, onko Unkari hukkaamassa Kodályn perinnön ja miksi näin on päässyt käymään, ei missään vaiheessa tuotu esiin. Ei myöskään sitä vielä kipeämpää kysymystä, miksi tästä kipeästä kysymyksestä ei puhuta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: