Back to Kansantasavalta?

Yhden loppuunkuluneen letkauksen mukaan Unkari oli entiseen maailmanaikaan sosialistisen leirin hauskin parakki. Sen jälkeen, kun vuoden 1956 tapahtumien jälkiselvittelyt oli hoidettu, Moskovan uuden luottomiehen János Kádárin hallinto vähitellen hölläsi ohjia, salli pienimuotoista yksityisyrittäjyyttä ja rakensi lainarahalla kohtuullisen hyvinvoinnin. 1980-luvulla ero oli huikea verrattuna varsinkin Ceauşescun Romaniaan, jossa peruselintarvikkeistakin oli huutava pula – Unkarissa kaupoissa oli kaikenlaista kivaa, cocacolaa myöten, vaikka Közért-päivittäistarvikemyymälät yleisitäeurooppalaiseen tapaan haisivatkin hapantuneelle maidolle.

Diktatuurissa Kádárin Unkarissakin toki elettiin, mutta suhteellisen pehmossa sellaisessa, jos vertaa vaikkapa tuon ajan Neuvostoliittoon. Ihan tavalliset ihmiset saattoivat päästä matkailemaan Länsi-Eurooppaan, muutenkin kuin tuikeailmeisen politrukin valvomassa ryhmässä ja ilman että heitä olisi siitä hyvästä (ainakaan kaikkia) pakotettu sitoutumaan yhteistoimintaan tiedustelupalvelun kanssa. Eikä ennen länsimatkaa joutunut tiedotustilaisuuteen, jossa neuvottiin, miten veistä ja haarukkaa käytetään ja miten katalien läntisten agenttien ansat vältetään… Elokuvissa, lehdissä ja kirjoissa saattoi esiintyä asioita, vitsejä ja vihjauksia, jollaisista Neuvostoliitossa olisi välittömästi seurannut kurinpidollinen kohtaaminen tuon firman kanssa, jonka lyhenteen kielitaitoiset virolaiset tuttavani purkivat muotoon Kindness, Generosity and Beauty. Unkarissa ei ainakaan enää 1980-luvulla tavallisen istvánin tai eszterin tarvinnut joka käänteessä tarkkailla, mitä puhuu kenen kanssa, saati pelätä, että kahvitunnilla heitetyn poliittisen vitsin jälkeen ilmestyisivät aamuyöstä ovelle yrmeät noutajat. (Vanhemmilta unkarilaisilta tuttaviltani tosin opin ilmauksen ez nem telefontéma, ‘tästä ei puhuta puhelimessa’.) Pari kertaa vuodessa piti ottaa esille punaliput ja suoltaa muutama fraasi marxismista tai laulaa Kansainvälinen, ja siinä se sosialismi melkein tuntui olevankin.

No, olihan se tilanne todellisuudessa hankalampi kuin muutaman kuukauden maassa asustava huoleton ulkomaalainen tajusi. Vaikka tavallisen ihmisen arki ei ollutkaan sillä tavalla pelon läpitunkema kuin leirin joissakin muissa parakeissa, kaikki tiesivät, mihin asti liekaköysi, vaikka pitkäkin, oikeasti ulottuisi. Pinnan alla pakottivat stalinistisen diktatuurin ja vuoden 1956 jälkeensä jättämät tukahdutetut traumat. Vapaan markkinatalouden kannattajia ja kenties yleisemminkin niitä, jotka taloustiedettä paremmin ymmärsivät, varmaan otti päähän reaalisosialistisen taloussysteemin autoritaarinen järjettömyys ja rakenteisiin syöpynyt korruptio. Koulussa piti päntätä pakkovenäjää (jota kukaan ei suostunut oppimaan) ja marssia pioneerihuivi kaulassa, ja jokaisen eteenpäinpyrkivän ja urahaaveita elättelevän nuoren oli melkein pakko liittyä kommunistiseen nuorisoliittoon KISZiin. (KISZ-tausta taitaa olla useimmilla nykyisillä riittävän ikäisillä poliitikoilla, myös oikeistolaisilla, vaikka monet eivät siitä mielellään puhukaan.) Vihatun ideologian valheet tunkivat läpi kaikkialla, vaikka vähemmän aggressiivisesti kuin leirin vähemmän iloisissa parakeissa – ja tämä valheiden pakkosyöttö, systeemin täydellinen falskius ehkä ahdistikin kaikkein eniten tässä ympäristössä, joka pinnalta katsellen vaikutti varsin ihmiskasvoiselta ja mukavalta.

Miksi nyt näitä muistelen? No tietenkin siksi, että ”diktatuurista” ja ”kommunismista” on tullut Unkarin nykyisessä poliittisessa kielenkäytössä jokamiehen ja -naisen verbaalinen lyömäase. Oppositio väittää  pääministeri Orbánin ja Fidesz-puolueen vallankäyttöä diktatoriseksi ja mielivaltaiseksi, oli kysymys sitten talouspolitiikan merkillisistä tempauksista, medialaista, oikeuslaitoksen ja keskuspankin itsenäisyyden vaarantamisesta tai uudesta vaalilaista, jonka päämääränä näyttää olevan äänestämisen vaikeuttaminen (pakollisen rekisteröinnin avulla) ja Fidesz-puolueen yksinvallan betonoiminen seuraavissa, vuoden 2014 vaaleissa. Fidesz vastaa syyttämällä vastustajiaan epäisänmaallisuudesta ja kommunismista.

Yksi kuvaava esimerkki nähtiin viime viikolla. Parlamentissa sosialistipuolue MSZP:n edustaja Tamás Harangozó hämmästeli, miten Orbán, joka 1980-luvun lopulla taisteli muiden rinnalla diktatuuria vastaan, nyt hieroo ystävyyttä melkeinpä joka ainoan jälkikommunistisen diktaattorin kanssa. Orbánin vastaus oli hämmentävä:

1980-luvulla en taistellut diktatuuria vastaan vaan niitä vastaan, jotka tämän diktatuurin tekivät, ja nämä taas olivat teidän puoluetovereitanne.

Toisin sanoen Orbán, joka itse oli kouluaikoinaan KISZ-osaston sihteeri, on sitä mieltä, että Harangozó (joka sosialistisen diktatuurin kaatuessa oli kymmenvuotias) on MSZP-puolueeseen liittymällä menettänyt kaikki moraaliset oikeutensa arvostella mitään diktatorista meininkiä… (Samaa argumenttia, eli että sosialisteilla ei entisten diktatuuripuolueiden perillisinä ole oikeutta arvostella Fidesz-puoluetta, käytti alkukesästä Orbánin kakkosmies Tibor Navracsics ”vastatessaan” oppositioedustaja Ágnes Vadain kysymykseen fasististen kirjailijoiden virallisesta kunnianpalautuksesta.) Harangozó tietenkin kiitti ja kuittasi, että Orbánia ei selvästikään ollut Kádárin diktatuurissa harmittanut mikään muu kuin se, että hän itse ei saanut istua Kádárin plyysituolissa. Orbánin mielestä Harangozón vastaus oli pelkkä retorinen ”bolševikkitemppu”, ja loukkaamalla Orbánia ja Fidesztä Harangozó itse asiassa loukkasi kansaa, joka oli heidät valtaan valinnut.

Kun en ole valtiotieteen enkä politiikan asiantuntija, en yritäkään ruveta määrittelemään diktatuurin olemusta tai miettimään, onko Orbánin vallankäyttö tällä hetkellä diktatorista, ”esifasistista” vai ”bonapartistista”. Voin vain todeta, että Unkarin tämänhetkisestä meiningistä alkaa yhä elävämmin tulla 1980-luku mieleen. Ei Unkarissa nykyään toisinajattelijoita vangita ja kiduteta, mutta kaikki tietävät, että ainakin niille, jotka istuvat riittävän tärkeillä tai näkyvillä paikoilla, voi vallanpitäjien arvostelemisesta tulla ikäviä seurauksia kuten työpaikan menetys. Valtaa pitää käytännössä yksi ainoa puolue, joka väittää edustavansa koko kansaa. Valtakunnan kolme korkeinta herraa – pääministeri, presidentti ja parlamentin puhemies – ovat kaikki samasta pienestä opiskeluaikaisesta ystäväpiiristä, valtakunnan yhden suurimman yrityksen omistaja on pääministerin entinen koulutoveri ja lapsuudenystävä (ja hänen yrityksensä voittaa kuin ihmeen kautta kaikki julkisten töiden tarjouskilpailut). Toisin sanoen vaikuttaa siltä, että ylevien aatteiden sijasta todellisuudessa merkitsevät vain kaveriverkostot, ja näinhän oli myös sosialismin aikaan.

Ennen kaikkea entisistä ajoista muistuttavat virallinen kielenkäyttö ja tiedonvälitys. Unkarin nykyisten vallanpitäjien mieltymyksestä orwellilaiseen uuskieleen (”kansallisen yhteistoiminnan järjestelmä”, ”äänestyskoppivallankumous”) olen kirjoittanut ennenkin. Kuten sosialismissakin, termit ja nimikkeet ovat asioita tärkeämpiä ja toisinaan huutavassa ristiriidassa sen todellisuuden kanssa, jota ne väittävät kuvaavansa. Nykyinen hallitus on monta kertaa ilmoittanut, että tukien leikkauksia, julkisen sektorin säästötoimia (tai miten nyt termin megszorítás, ”tiukentaminen”, ”kiristäminen”, austerity measure tässä kääntäisi) tms. ei tule – itse asiassa säästöpaketti toisensa jälkeen on viime aikoina paukkunut, että maan talous pysyisi edes jonkinlaisessa EU-kunnossa ja tuikitarpeelliset tukiaiset saataisiin (siltä samalta EU:lta, jota valtapuolueen kannattajat julkisesti vertaavat Neuvostoliittoon). Yksityisten eläkekassojen kahmaiseminen valtion haltuun oli ”eläkkeiden suojelemista”. Vapaus on orjuutta, sota on rauhaa…

Ja se tiedonvälitys. Mitään virallista sensuuriahan ei tietenkään ole, mutta valtiollinen tv- ja radiotoiminta tuntuu kuvaavan jotain ihan erilaista todellisuutta kuin se, missä omat unkarilaiset ystäväni ja tuttavani elävät ja mistä oppositioviestimet kertovat. Tämän tiedonvälityksen ikoniksi nousi kuva, jota valtion ykköskanavan uutiset välittivät tämän vuoden alussa, kun valtaeliitti kokoontui juhlimaan uuden perustuslain voimaan astumista Budapestin oopperatalossa järjestettyyn gaalakonserttiin ja monituhatpäinen raivostunut väkijoukko osoitti mieltään ulkopuolella. Todellisuudessa Andrássy út, leveä puistokatu, oli täpötäynnä mielenosoittajia, mutta tv-kuvassa jostain syystä toimittaja András Víghin takana ei näy kuin poliisirivistö ja harva joukko uteliaita seisoskelijoita.

”SUORA: Andrássy út, mielenosoitus Oopperan luona”

Vígh raukan kuvasta tuli sangen viraalinen nettimeemi: mikrofoneineen muka suorassa lähetyksessä seisovaa Víghiä on sittemmin photoshopattu milloin minkäkin kuvan edustalle, kun tarkoitus on iskevästi havainnollistaa virallisen tiedonvälityksen valheita ja vääristelyjä.

Toisin kuin sosialismin aikoina, nyt on siis olemassa Internet, jossa kritiikki leviää nopeasti ja tehokkaasti. No kuulkaapas tätä: uuden vaalilain mukaan puolueilta on kielletty vaalimainonta Internetissä ja kaupallisilla tv-kanavilla. Kuten Imre Para-Kovács Yhdysvalloissa toimivan Amerikai Magyar Népszavan verkkosivuilla toteaa:

… määräys, että Internetissä ei saa kampanjoida, on paitsi täysin käsittämätön myös totaalisen mieletön, sillä Internet on suuri ja Fidesz pieni, kuten jo monesti on todettu. Onko niillä joku oma mies Budapestin II. kaupunginosan internetissä, joka sitten valvoo koko hommaa? Jättääkö Amerikai Népszava vaalien alla julkaisematta kaikki poliittiset artikkelinsa, koska joku täysin aivoton hallituspuolueen poliitikko Unkarista on lähettänyt tämmöisen viestin? Sulkeeko CNN kotisivunsa Unkarin vaalitaistelun ajaksi? Katkaistaanko 50 päivän ajaksi sähköt? En halua kuulla vastausta, voin vain kuvitella sen mielentilan, jossa puolueen tavalliset rivimiehet elävät arkeaan keksien samalla tällaisia asioita […] Mutta Internetin mainitseminen osoittaa, että kukaan ei ymmärrä mistään mitään, ne eivät ole internettiä tai vaalikampanjaa koskaan nähneetkään, valta on tyhmistänyt ne niin, että ne eivät enää itsekään muista omaa edellistä vaalikampanjaansa. […] Jättiläisjulisteilla voi tietenkin käydä vaalitaistelua, sillä ne ovat kaverien käsissä, samoin lehdissä ja valtion kanavilla, samoista syistä. En itse asiassa ymmärrä, miksi ne eivät saman tien mainitse, missä lehdissä, millä tv- ja radiokanavilla kampanjointi on sallittu ja missä ei.

Eikä tämä kaikki välttämättä koske pelkästään Unkaria. Virossa viimeaikaiset poliittiset skandaalit ovat nostaneet esille hyvin samantapaisia puheenvuoroja – Rein Ruutsoon sanoin ”meitä hallitsevat antikommunistiset bolševikit”. Toisin sanoen vallanpitäjät, jotka puheissaan ja aatteissaan palavasti vastustavat kommunismia ja vaativat tilintekoa sen rikosten kanssa, itse ilmentävät toiminnassaan kaikkia entisten aikojen kommunistipuolueen piirteitä: etujoukkoajattelua (”me olemme valiojoukko, jonka kuuluu johtaa, meille ei ole vaihtoehtoa”), puolueen monoliittista yhteyttä (ja rautaista ryhmäkuria – Unkarissahan tämä hoituu siten, että kaikki kuuluvat samaan pieneen kaveripiiriin), demokraattisen päätöksenteon halveksimista (vertaa Orbánin lausahdukseen: ”Isänmaa ei voi olla oppositiossa!”), salaliittoteorioita ja viholliskuvilla operoimista.

Pääministeri Orbánia on monesti syytetty Unkarin palauttamisesta maailmansotien väliseen aikaan ja valtionhoitaja Horthyn ”puolidiktatuuriin”. Tähän kuuluvat paitsi Horthyn itsensä rehabilitointi myös ”kristillisillä” arvoilla ratsastaminen (mihin liittyy myös piilevä ja yhä selkeämmin suvaittu antisemitismi), sentimentaalinen kansallismielisyys ja revansismi eli poliittinen myntinlyönti Trianonin rauhassa 1920 menetetyillä alueilla. Mutta oikeasti – kukapa Horthyn aikoja muistaisi, eivät enää kovinkaan monet aktiiviset vaikuttajat. Sitä vastoin nykyinen vallanpitäjäpolvi entisissä sosialistimaissa on edelleenkin paljolti reaalisosialismin aikojen kasvatteja – ja kun valta turmelee ja vie mukanaan, ne toimintatavat, joita vallan säilyttämiseen tarvitaan, kaivetaan oman nuoruuden aikaisilta oppi-isiltä, tai kenties opillisilta isoisiltä… Onko niin, että poliittisen kulttuurin muuttumiseen tarvitaan useampi sukupolvi?

Advertisements

5 Responses to Back to Kansantasavalta?

  1. Antti sanoo:

    Hyvä Sentrooppa-Santra, tuohon tiedonvälitykseen valtion tv-kanavilla lisään vielä pari omaa huomiotani. Ensiksikin viime aikoina MTV:n pääuutislähetyksissä on alkanut pistää yhä enemmän silmään se, että lähes joka ilta on uutisissa ainakin yksi juttu jonkin uuden tehtaan, tuotantolaitoksen, laboratorion tms. avajaisista. Yleensä jutussa kerrotaan kuinka paljon nyt on luotu uusia työpaikkoja. Lisäksi propagandadoktriiniin kuuluu myös se, että aina kun on mahdollista tällaisessa tehdasvierailujutussa pitää olla mukana Orbán tai joku muu Fideszin edustaja tutustumassa tehtaan tuotteeseen, painamassa tuotantolinjan käynnistysnappia ja silmäilemässä tehtaan toimintaa (yleensä minulla tulee kuvituksesta mieleeni tämä kuvablogi: http://kimjongillookingatthings.tumblr.com/ ). Yleisesti Unkarin asioista pyritään tiedottamaan varsin positiiviseen sävyyn, ongelmia vähätellen ja Fideszin kantaa mukaillen.

    Toinen hyvä merkki Unkarin valtiollisen median muuntumisesta Fidesz-mediaksi on MTV:n aamuohjelman (ma reggel) muutos Fideszin aamushowksi. Vielä ennen kesää ohjelmaa juonsivat pääasiassa nuoret naisjuontajat, jotka keskustelivat vieraiden kanssa ajankohtaisista aiheista, mutta eivät niinkään politiikasta. Ohjelmaa oli ihan mukava katsella aamutuimaan ennen töihin lähtöä. MTV:n uudistuksen myötä nämä edellä mainitut naisjuontajat on sijoitettu ilmeisesti Fideszin mukaan paremmin naisille sopiviin tehtäviin (esim. Novodomszky Éva juontaa nykyään Családbarát-ohjelmaa, joka keskittyy esim. lastenhoidollisiin asioihin – vrt. aiempi keskustelu siitä mihin unkarilaisten naisten tulisi keskittyä emansipoitumisen sijaan.) Paikalle on tuotu Fideszin luottomiehiä, kuten entinen Echo-tv:n toimittaja, ex-presidentti Pál Schmittin plagiointikohun jälkeisen haastattelunkin toimittanut Péter Óbersovsky. Nykyään aamu-tv:n ohjelma koostuu lähinnä siitä että Fideszläiset poliitikkovieraat ja toimittajat myhäilevät positiiviseen sävyyn yleisestä menosta ja keskustelevat Fideszin saavutuksista. Sitten jossain vaiheessa ohjelmaa on vieraana poliitikkoja muista puolueista, jotka yrittävät kertoa omia kantojaan asioista, Fidesz-mielisten toimittajien väittäessä vastaan. Koko ohjelman anti on mennyt sen verran vastenmieliseksi ettei sitä enää viitsi katsoa.

  2. Antti sanoo:

    Vielä edellistä kommenttia täydentäen, onhan Viktorilla näköjään jo oma ”looking at things”-bloginsa: http://viktororbanlookingatthings.blog.hu/

  3. Huh! Kiitos kommenteista ja hervottomasta linkistä! Itse katselin ma reggel -ohjelmaa viimeksi joskus viime syksynä, ja minusta jo silloin meininki oli tämä, eli enimmäkseen hymistellään tämän nykyisen menon oivallisuutta. ”Magyar siker”, ”unkarilainen menestys”, oli ilmaus, joka tarttui mieleeni. En tosin muista, mistä juuri silloin oli kysymys, mutta menestyksiähän meillä riittää.

  4. ferrugo sanoo:

    Juuri tämä meininki Unkarissa aiheutti sen, että minulle syntyi koko 2-vuotisen maassa oleskeluni ajaksi todella vastenmielinen vaikutelma maasta ja sen kansasta. Muutin Unkariin pari kuukautta ennen medialain voimaantuloa, jolloin monet ihmiset alkoivat aidosti pelätä mitä voi puhelimessa tai edes toimistohuoneessa puhua. Vähemmästäkin ensivaikutelma järkytti, kun tuntui, että mihin ihmeen banaani-tasavaltaan oikein ole tullut. Vaikka toki tutustuin moniin unkarilaisiin ja jäin kaipaamaan joitakin ystäviäni, tuo vaikutelma jäi.

  5. Antti sanoo:

    Uusi Orbán-Matolcsylainen suosikkisanani on kansallinen vesimeloniohjelma, nemzeti dinnyeprogram, josta oli juttua tämän illan uutislähetyksessä 😀

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: