Muiston mahdottomuudesta

1 kesäkuun, 2020

Nimi Trianon on tässä blogissa joskus ennenkin ollut esillä. Versailles’n palatsin puiston laidalla entisen Trianonin kylän mailla sijaitseva kuuluisa palatsi, jossa asustivat useat Ranskan hallitsijat, oli myös se paikka, jossa allekirjoitettiin rauhansopimus Unkarin ja ensimmäisen maailmansodan voittajavaltioiden välillä. Unkarilaisille nimi Trianon merkitsee yhä kansallista katastrofia: kun rajat määrättiin vastaamaan suurin piirtein marras-joulukuussa 1918 tulitauon aikaan vallinneita rintamalinjoja, niiden ulkopuolelle jäi kaksi kolmasosaa historiallisen Unkarin kuningaskunnan alueista ja yksi kolmasosa etnisistä unkarilaisista. Näin syntyivät naapurimaiden suuret unkarilaisvähemmistöt, jotka sen jälkeen ovat uusissa kotimaissaan joutuneet kokemaan monenlaisia sortotoimia. Ja ensi torstaina 4.6.2020 tämän häpeärauhan allekirjoittamisesta tulee kuluneeksi sata vuotta.

Trianonin rauhansopimuksen allekirjoittaminen oli sodan päätyttyä viivästynyt Unkarin sekavien olojen takia. Viimeinen Habsburg-hallitsija, kuningas-keisari Kaarle oli syrjäytetty mutta kieltäytynyt virallisesti luopumasta kruunusta, Unkarissa ns. asterivallankumouksen valtaan nostama Károlyin porvarillis-edistysmielinen hallitus ei saanut oloja järjestykseen ja joutui väistymään lyhytikäisen ”Neuvostotasavallan(Tanácsköztársaság) tieltä. Keväällä 1919 syttyi, yhtenä ensimmäisen maailmansodan aseellisista jälkiselvittelyistä, Unkarin ja Romanian välille sota, jossa Neuvostotasavalta lopulta kukistui; Romanian joukot valtasivat suuren osan Unkaria, pääkaupunkia myöten, ja väistyivät vasta kun voittajavaltojen siunauksella amiraali Horthy ratsasti pääkaupunkiin ja nousi tosiasialliseksi valtionpäämieheksi.

Faktat olivat kuitenkin selvillä jo paljon ennen kuin Unkarin edustajat joulukuussa 1919 kutsuttiin virallisesti rauhanneuvotteluihin. Syyskuussa 1919 oli sodanjälkeisen uuden Itävallan asema lyöty lukkoon Saint-Germainin rauhansopimuksessa. Tämä sopimus määräsi ns. Deutsch-Westungarnin eli vanhan Unkarin kuningaskunnan läntisimmän, enimmäkseen saksankielisen reuna-alueen Itävallalle (missä uusi maakunta sai nimekseen Burgenland). Se myös määritti Itävallan rajanaapuriksi upouuden valtion nimeltä Tšekkoslovakia, jota sodan aikana maanpaossa elävät tšekkiaktivistit kuten Tomáš Masaryk olivat ajaneet; tähän valtioon siis kuuluisivat sekä Itävallan entiset Böömi ja Määri että Unkarin kuningaskuntaan kuulunut Slovakia.

”Ei! Ei! Ei koskaan!” (samoin kuin Mindent vissza! ‘Kaikki takaisin!’) oli unkarilaisten Trianonin vastustajien tärkeimpiä iskulauseita.

Unkarissa Trianonin rauhaan jouduttiin alistumaan, mutta sitä ei hyväksytty. Horthyn Unkari harrasti toiseen maailmansotaan saakka vertauskuvallista sapelinkalistelua ja revisionistista muistopolitiikkaa, jossa ”uskottiin yhden Unkarin ylösnousemukseen”, ja jotakin samantapaista yrittää myös Orbánin hallitus: ylirajaisen kansakunnan aatetta (ja pinnan alla kaunaa roistomaisia naapureita kohtaan) vaalitaan, vaikka ajatus oikeista rajansiirroista EU- ja Nato-kumppanusten kesken on kaikkea muuta kuin realistinen. Tälle on myös kansan laaja tuki. Viime kesänä Nato-maissa järjestetyssä mielipidekyselyssä kaksi kolmasosaa unkarilaisista (suhteessa Nato-maiden suurin osuus, Kreikan ja Bulgarian edellä) oli sitä mieltä, että ”jotkin naapurimaidemme osat kuuluvat oikeasti meille”.

Virallista suruun, kansalliseen tragediaan ja kaunaan keskittyvää muistopolitiikkaa kuitenkin arvostellaan ainakin kriittisen älymystön kuplissa. Budapestin ydinkeskustaan nousevasta tai paremminkin laskeutuvasta muistomerkistä, kaivannosta, jonka seinämiin on kaiverrettu entisen Suur-Unkarin paikannimet, olen jo aiemmin kirjoittanut. Slovakianunkarilaisessa Új Szó -lehdessä aiheeseen palaa historiantutkija László Szarka, jonka mielestä muistomerkki ikuistaa ”yksikielistä unelmaa monikielisestä valtakunnasta”.

A Nemzeti Összetartozás Emlékhelye (Fotók: Steindl Imre Program, Facebook)
Kaivantoon laskeutuvan luiskan päässä on Unkarin jakoa symboloiva seitsemäksi osaksi lohkottu möhkäle, jonka keskellä palaa ikuinen tuli. Kuva Imre Steindl -ohjelman (Budapestin hallinto-ydinkeskustan uusi kaavoitus) Facebook-sivulta.

Entinen Unkarin kuningaskunta oli muuttoliikkeiden sekoittelema kansojen ja kielten mosaiikki, jossa vielä 1800-luvun puolessavälissä etnisiä unkarilaisia oli alle puolet väestöstä. Vuoden 1867 jälkeisessä kaksoismonarkian Unkari-puoliskossa tätä moninaisuutta yritettiin muokata länsimaisen kansallisvaltioihanteen mukaiseksi. Apua vähemmistöjen unkarilaistamiseen odotettiin modernisaatiolta ja unkarinkieliseksi muovattavalta kaupunkikulttuurilta sekä ennen kaikkea koulujärjestelmältä. Kouluissa vähemmistökielten asemaa heikennettiin koko 1800-luvun loppupuolen ajan, ja tämän kehityksen huipensi vuoden 1907 lex Apponyi, silloisen opetusministerin mukaan nimetty laki, jonka mukaan kaikkien kansakoululaisten oli ensimmäisen neljän kouluvuoden kuluessa opittava kirjoittamaan, lukemaan ja laskemaan unkariksi. Trianonin myötä tilanne muuttui täysin. Tynkä-Unkarissa kielivähemmistöjen osuus on kutistunut mitättömäksi, vuonna 2011 tunnustettuihin etnisiin vähemmistöihin kuuluvista vain neljäsosa, alle 150 000, ilmoitti äidinkielekseen jonkin muun kuin unkarin. Tämä uusi yksikielinen Unkari, näin Szarka väittää, ei selvästikään osaa käsitellä monikielistä perintöään.

Uuden muistokaivannon seinämiin on kaiverrettu ne 12 537 paikannimeä, jotka vuonna 1913 kirjattiin silloisen Unkarin kuningaskunnan viralliseen paikannimiluetteloon – virallisessa unkarinkielisessä muodossa. Tämä virallinen paikannimiluettelo kuvasti karkean assimiloivaa kansallisuuspolitiikkaa, ja sitä vastustivat jo jotkut tuonaikaiset unkarilaiset tutkijat ja poliitikot. Unkarilaisen historiantutkijan Pál Engelin mukaan noin 2500 paikannimeä tässä listassa oli unkarilaistettu täysin harhaanjohtavasti ja väärin: näillä uusilla unkarilaisnimillä ei ollut mitään paikallista historiaa, niitä ei ollut koskaan käytetty, myös koska näillä seuduilla ei koskaan ollut asunut mainittavampaa unkarinkielistä väestöä. Nimien pakkounkarilaistaminen oli alkanut jo aiemmin. Niinpä – kirjoittaa Szarka – esimerkiksi 400 vuoden ajan Kutti (Kúty) -nimellä tunnetusta Länsi-Slovakian pitäjästä tuli vuonna 1898 kansanetymologisesti Jókút ‘Hyväkaivo’, ja tämä hihasta ravistettu nimi on käytössä Unkarissa ilmestyvissä unkarinkielisissä julkaisuissa vielä nykyäänkin. Nämä aiheettomasti unkarilaistetut nimet saattavat vielä nykyäänkin harhateille unkarinkielisen GPS:n varassa eksyileviä unkarilaisia turisteja – ja nyt ne on hakattu kiveen Trianonin muistoksi.

Kun nyt Trianonia muistellaan, sietäisi muistaa, että Unkarin jaon ja sitä seuranneiden kansallisten kaunojen, sorto- ja kostotoimien syynä oli myös entisen Unkarin kuningaskunnan pakkounkarilaistamispolitiikka. Tästä samasta aiheesta kirjoittaa filosofi ja tunnettu esseisti Gáspár Miklós Tamás, unkarilaisille vain TGM (alun perin Élet és Irodalom -lehdessä ilmestynyt juttu löytyy myös Civilhetes-sivustolta). TGM, itse taustaltaan Transilvanian unkarilaisia, on työlästynyt siihen historiasivistymättömyyteen, jonka vallassa unkarilaiset nyt tuntuvat haikailevan takaisin jotain koskaan-olematonta kansallisesti yhtenäistä Suur-Unkaria. Hänen kirjoituksensa on otsikoitu ”Miksi meidän ei pidä kirjoittaa Trianonista”.

Trianonin rauha kosketti unkarilaisten lisäksi ainakin kahdeksaa muuta kansakuntaa, muistuttaa TGM. Silti Unkarissa jopa älymystökin, syvistä riveistä puhumattakaan, katselee Trianonia pelkästään Unkaria ja unkarilaisia kohdanneena katastrofina. Esimerkiksi entisen Unkarin romanialaisvähemmistöjen ja niiden poliittisen liikehdinnän historiasta on kirjoitettu hyviä, perusteellisia teoksia, jotka ovat saatavilla myös unkariksi, mutta niitä ei lue kukaan. Unkarin älymystö ei kysy, miksi romanialaiset halusivat eroon ensin unkarilaisten hallitsemasta Transilvaniasta, sitten Transilvanian kanssa yhdistetystä Suur-Unkarista. Ei tunneta Transilvanian romanialaisten Horean ja Cloşcan talonpoikaiskapinan (1784) taustoja eikä Baanaatin romanialaisen Aurel C. Popovicin vuonna 1906 julkaisemaa manifestia Die Vereinigten Staaten von Groß-Österreich, jossa hahmotellaan yhtenäistä, keskitetysti hallittua monikansallista Itävaltaa. Ei kysytä, miksi nykyisessä Itävallassa Unkarin ja slaavilaisalueiden ”menetystä” ei nähdä suurena kansallisena tragediana. Unkarin älymystö keskustelee Trianonista lukematta Tomáš Masarykia, Tšekkoslovakian ”isää”, tai Romanian kenties suurinta historiantutkijaa Nicolae Iorgaa, aikoinaan merkittäviä eurooppalaisia ajattelijoita, joiden teoksia on saatavissa myös useilla maailmankielillä. Trianon nähdään pelkästään Unkariin kohdistuneen kansainvälisen ”valtapelin” lopputuloksena, suurvaltojen ja kenties ylikansallisten salaliittojen (niin, ne koukkunokkaiset Siionin viisaat…) tuotteena, unohtaen, että tässä ”valtapelissä” olivat innolla mukana myös kaikki Unkarin naapurikansakunnat.

Ylipäätään, jyrisee TGM, entisiä aikoja haikaileva Unkari on unohtanut todellisen Kaksoismonarkian perinnön. Nykyaikaisia kansallisvaltioita moderneine yksikielisine identiteetteineen heijastetaan anakronistisesti entisaikaan, ja samalla unohtuu tämän entisajan todellinen monikielisyys sekä se paljolti saksankielinen yhtenäiskulttuuri, jonka piirissä eurooppalainen älymystö Hampurista Belgradiin ja Zürichistä Czernowitziin (nyk. Ukrainan Tšernivtsi) eli ja työskenteli. Yksi olennainen osatekijä tässä on sekin, että saksan kieltä ei enää osata; TGM kuittailee myrkyllisesti nuoremmista kollegoistaan, jotka siteeraavat Karl Krausia ”englanninkielisestä alkutekstistä” ja puhuvat ”Uolter Bendžäministä” (saksalaisfilosofi Walter Benjamin).

Näillä eväillä Trianonista ei edes kannata keskustella, tiivistää TGM:

Trianon on meille kipeä asia, sillä menetimme jotakin, mitä emme tunne, mitä emme rakasta emmekä osaa kaivata. Kun kerran tämä tuntemisen ja rakastamisen työ, jonkin sellaisen parissa, mikä on aivan erilaista kuin meidän nykyinen elämämme ja siitä nousevat ennakkoluulomme tai uskottelemamme taustatiedot, ei vielä ole edes alkanut, on parempi, kun emme sano Trianonista yhtään mitään, vain tunnustamme, että emme ole arvollisia emmekä kelvollisia siitä lörpöttelemään.

Oli miten oli, ensi torstaina myös Budapest pysähtyy muistelemaan Trianonin tragediaa. Aikoinaan, sata vuotta sitten, Unkarissa kirkkojen kellot soivat, mustat suruliput vedettiin salkoon, kaupat ja koulut suljettiin, ja liikenne pysäytettiin kymmeneksi minuutiksi. Nyt ylipormestari Gergely Karácsony on ilmoittanut, että Budapestin julkinen liikenne pysähtyy torstaina kello 16:30 minuutin ajaksi ja myös yksityisautoilijoita, jalankulkijoita ja pyöräilijöitä kehotetaan pysähtymään kansallisen muistohetken viettoon.

Oppositiopoliitikko Karácsonyn muistopoliittinen tempaus ei välttämättä ihastuta politiikan kumpaakaan laitaa. Orbánin hallitukseen kriittisesti suhtautuvat näkevät tässä hieman ylipinnistellyn yrityksen vakuutella omaa isänmaallisuutta. Hallituksen äänitorvet taas eivät usko Karácsonyn tarkoitusperien vilpittömyyteen vaan nälvivät ”pelkästä markkinointitempusta”. Fidesz-puolueen tiedottajan István Hollikin mukaan ”pormestari ja hänen poliittiset liittolaisensa ovat jo lukemattomat kerrat osoittaneet, että rajantakaisten unkarilaisten kohtalo ei heitä liikuta”. Vastoin kaikkia kauniita toiveita tästäkään Trianonin muistelutapahtumasta ei taida tulla tilaisuutta, joka toisi unkarilaiset yhteen ja lähemmäksi toisiaan, vaan taas yksi tilaisuus syventää koko Unkarin poliittista kahtiajakoa.


Rauhan ja sodan miehiä?

9 toukokuun, 2020

Viime päivinä Unkari-uutisvirrassani on kellunut kauhistelua tuoreen parlamenttipäätöksen johdosta. Koronakriisin varjossa kolme kristillisdemokraattista poliitikkoa jätti esityksen, jonka mukaan parlamentti sitten päätti tiistaina, että Unkari ei ratifioi Istanbulin sopimusta naisiin kohdistuvan ja perheväkivallan ehkäisemisestä, koska gender-ideologia ja maahanmuutto. Opposition naisedustajat protestoivat (uhmaten kurinpitorangaistusta, jollainen taitaa taas olla luvassa) kylteillä, joissa siteerattiin hallituspuolueiden herrojen lausahduksia esimerkiksi ”lastenlasten synnyttämisestä” tyttäriemme korkeimpana itsensätoteuttamisen asteena tai siitä, että pääministeri Orbán ”ei puutu naisjuttuihin”. Tietenkin turhaan. Äänestyksen jälkeen Párbeszéd (Vuoropuhelu) -puolueen ryhmyri Tímea Szabó julisti, että ”hallituspuolueet ovat käynnistäneet sodan naisia vastaan”. Samainen Tímea Szabóhan juuri äskettäin parlamentin istunnossa näyttävästi vaiennettiin valtapuolueen ivallisilla aplodeilla.

Aivan perusteettomalta Szabón väite ei tunnu – siitä huolimatta, että hallituksen päätöksiä puolustamassa on myös (nuorehkoja, kauniita ja tyylikkäitä) naispoliitikkoja kuten oikeusministeri Judit Varga tai Istanbul-aloitetta esitellyt kristillisdemokraattien Hajnalka Juhász. Viime viikkoina on erityisesti kohistu parlamentin puhemiehen László Kövérin möläytyksistä, joita hän päästeli vieraillessaan etänä valtakunnan johtavan törkypopulisti-journalistin Zsolt Bayerin tv-showssa. Kövér ilmoitti ”säälivänsä” etenkin niitä kansanedustajia, joiden henkilötunnus alkaa kakkosella (siis naispuolisia), kun he ”sotkeutuvat” semmoisiin tilanteisiin kuin Tímea Szabó äskettäin. Kövérin mielestä Szabón käytös ”ei ollut perheenäidin arvon mukaista”, Fidesz-edustajien aplodihyökkäys sitä vastoin oli ”henkevä ja elegantti” reaktio siihen. ”Ei ole sen murheellisempaa näkyä miehen silmille kuin vihan vääristämät naisen kasvot.”

Ei ainakaan, jos nainen on väärästä puolueesta. Kartonkocsma-sivulla julkaistu pilapiirros yhdistää Kövérin lausahduksen Orbánin hovihistorioitsijaan, tässäkin blogissa usein mainittuun Mária Schmidtiin, joka äskettäin kohahdutti hyökkäyksellään arkkitehti László Rajkia kohtaan.

[Kövér:] Ei ole murheellisempaa näkyä miehen silmille kuin vihan vääristämät naisen kasvot. [Schmidt:] Ja mitä tulee kommari László Rajkin poikaan… [Kövér:] Marika, jumalauta, et olisi voinut odottaa vielä pari viikkoa ennen kuin sanot tuon?

Viime syksynä kuolleen Rajkin samanniminen isä oli ollut Unkarin stalinismin kuuluisimpia uhreja, sisäministeri, joka vuonna 1949 tuomittiin näytösoikeudenkäynnissä kuolemaan muka vakoilusta imperialistien hyväksi. Poika-Rajkista tuli paitsi tunnettu arkkitehti myös yksi 1980-luvun lopulla nousseen liberaali-demokraattisen opposition ja koko järjestelmänvaihdoksen johtohahmoista. Orbánin hallituksen yhä itsevaltaisemmasta meiningistä László Rajk nuorempi ei yhtään tykännyt. Siksi hänen leskensä ei olisi halunnut miehensä kuvan ilmestyvän Mária Schmidtin organisoimassa järjestelmänvaihdoksen 30-vuotisjuhlan postimerkkisarjassa, Schmidt puolestaan arvostelussaan Rajkin postuumisti ilmestyneestä elämäkerrasta totuttuun tyyliinsä vihjaili Rajkin kaunistelevan kommunististen vallanpitäjien muistoa, käytännössä haukkui Rajk-vainajaa kommunistiksi ja idiootiksi.

Mutta ei Unkarin hallitus näköjään panosta pelkästään rakenteelliseen naisvihaan ja myrkkymaskuliinisuuteen. (Siitä huolimatta, että koko ajan kohteliaasti hymistellään niille naisille, jotka vaalivat perinteisen naisroolin hempeyttä ja lempeyttä ja erityisesti ns. perinteistä äitiyttä.) Imagopaketti on laajempi, ja siihen kuuluu myös jonkinlaista suurvaltauhoa ja aggressiivista militarismia. Toki lähinnä vertauskuvallisesti ja vain siinä määrin, kuin se Unkarin kokoiselle maalle nyky-Euroopassa on mahdollista. Äskettäin pääministeri Orbán toivotti ylioppilaskirjoituksiin osallistuville nuorille onnea ja menestystä historiankokeeseen Facebook-sivullaan kuvittaen onnentoivotustaan historiallisella karttapallon kuvalla. Näin Trianonin muistovuoden kunniaksi kartalla näkyy tietenkin vanha Suur-Unkari. Postauksen kommentoijat ymmärtävät yskän: romanianunkarilainen ihailija ylistelee ”meidän pääministeriämme”, joka tietää, mistä on kysymys, ja toiset aatetoverit muistuttavat, että romanialaiset elävät ”varastetulla maalla”.

suurunkaripallo

Komea karttapallo, joka somistaa Orbánin työhuonetta Budan linnavuorella, on ELTE-yliopiston ja Unkarin kansalliskirjaston yhteistyönä laadittu jäljennös kuuluisasta Perczelin maapallosta; alkuperäisen pallon valmisti vuonna 1862 László Perczel, aikoinaan Wienin keisarillis-kuninkaallisessa Militärtechnische Hochschulessa opiskellut mutta lyhyen upseerinuran jälkeen vaimonsa tiluksilla kartanonherrana elellyt herrasmies. Populaarimaantieteellisen Pangea-blogin kirjoituksesta selviää myös, että ”unkarilainen karttapallo” (magyar glóbusz) on Unkarin kulttuurihistoriassa tunnettu käsite, jolla jo 1800-luvulla on irvailtu unkarilaiselle nationalismille ja nurkkapatriotismille. Toisaalta karttapallo on maailman sivu ollut hallitsijoiden työhuoneissa ja muotokuvissa tärkeä elementti. Kaikkihan muistavat Chaplinin ”Diktaattorin” kuuluisan maapallottelukohtauksen. Jo Napoleonia ja sittemmin esimerkiksi Theodore Rooseveltia ja Winston Churchilliä kuvattiin poseeraamassa valtaisan maapallon vieressä, ja suuri karttapallo oli työhuoneessaan myös Hitlerillä.

Kansalliskirjastosta pääministerin sisustuselementiksi päätynyt karttapallo siis osaltaan rakentaa Orbánin imagoa valtiomiehenä ja hallitsijana, samalla kun Suur-Unkarin nostaminen kuvan keskiöön muistuttaa hienovaraisesti, että Trianonia ja revanssihaaveita ei ole unohdettu. Tämän konkreettisemmaksi ei naapurivaltojen suhteen oikein ole varaa mennä, koska myös rajojen takana 1900-luvun konfliktien kipeät muistot ovat yhä pinnassa. Kotimaan rajojen sisäpuolella omalle väelle voidaan pullistella lihaksia hieman enemmänkin, ja täällä Orbán näyttää entistä innokkaammin rakentavan esiintymisilleen jonkinlaisia sotilaallisia puitteita.

Helmikuussa huomiota herätti Fidesz-puolueen säätiön järjestämä tilaisuus, jossa Orbán piti tärkeän vuosikatsauspuheen ja jonka vieraina nähtiin useita korkeita sotilashenkilöitä univormuissa. Tähän riippumaton lehdistö oitis puuttui, sillä vuoden 1993 maanpuolustuslain mukaan unkarilainen sotilas ei saa esiintyä univormussa poliittisen puolueen tilaisuudessa. Sosiaalidemokraattisen Népszava-lehden kyselyyn puolustusministeriö sitten vastasi, että heidän kantansa mukaan Fidesz-säätiön järjestämä kokoontuminen ei ole poliittinen puoluetilaisuus. Népszavan haastattelemat politiikantutkijat arvelivat, että upseerien läsnäololla luodaan kansaan epämääräistä kriisin, pelon ja vaaran tunnetta. Samalla hämärretään puolueen ja valtioelinten välistä rajaa, häivytetään kansan mielistä tietoisuutta rauhanaikaisen oikeusvaltion normaaleista rakenteista ja vallan kolmijaosta. Perimmäisenä päämääränä näyttäisi olevan Orbánin nostaminen kansan silmissä arkisen politiikanteon yläpuolelle jonkinlaiseksi turvallisuuden ja vakauden äärimmäiseksi takuumieheksi.

Helmikuussa ei Unkarissa vielä uskottu koronakriisiin (viruksen uskoteltiin pysyvän poissa Unkarista, kunhan ”maahanmuutto” pystytään torjumaan), ja analyytikot ihmettelivät Orbánin puhetta, joka vaikutti oudon säyseältä ja pelotteli kansaa lähinnä ilmastonmuutoksella. Mutta sitten tuli koronavirus ja tarjosi pääministerille mahdollisuuden esittää jonkinlaista sotapäällikköä. Jo kuukausi sitten Orbán kehui koronaepidemian torjuntatoimien etenevän ”sotilaallisen toimintasuunnitelman” (katonai akcióterv) mukaan, ja myös sairaalapaikkojen tyhjentämistempausta – satojen kroonikkojen, toipilaiden ja kuolevien sysäämistä omaistensa niskoille – kuvailtiin mediassa ”sotaharjoitukseksi”. Hallituksen virallisen ”kriisinyrkin” (operatív törzs) tiedotustilaisuuksissa poseeraa korkeimman lääkintöviranomaisen Cecília Müllerin rinnalla yleensä yrmeitä univormumiehiä, ja lievää väkevämpää ihmettelyä on nostanut myös sotilashenkilöiden lähettäminen korona-poikkeustilan johdosta ”valvomaan” 140 strategisesti tärkeän yrityksen toimintaa. Itävaltalaisen Moment-sivuston haastattelussa Paul Lendvai, unkarilaissyntyinen veteraanijournalisti ja poliittinen kommentaattori, vakuuttaa uskovansa, että tosipaikan tullen Orbán on valmis siirtymään avoimeen diktatuuriin. Toistaiseksi hän ei ole käyttänyt kaikkia poikkeustilalain suomia valtuuksia, koska siihen ei ole ollut tarvetta.

Unkarilaisessa uutissyötteessäni välähtelee silloin tällöin merkillisiä uumoiluja siitä, että Orbán ja hänen lähipiirinsä olisivat todellakin valmistautumassa jonkinlaisen kansannousun tai vallankaappauksen torjuntaan vaikkapa voimakeinoin. En tiedä, miten vakavasti nämä jutut pitäisi ottaa, mutta ilmeisesti monet unkarilaiset olivat valmiita kaikenlaisiin spekulointeihin, kun viime syksynä riippumaton kansanedustaja Ákos Hadházy alkoi julkistaa droonikuvia Orbánin perheen Alcsútin kylän lähistöllä omistamasta kartanosta, jonka pihalle oltiin kaivamassa jotain suurta maanalaista rakennelmaa. ”Bunkkeri”, jonka tieltä hävitettiin 1800-luvun alkupuolen rakennuskompleksiin kuuluva ja siis ainakin periaatteessa suojeltu suuri entinen talli, on virallisen rakennuslupahakemuksen mukaan ”pysäköintiluola ja talousrakennus”. Rakennelmien todellinen käyttötarkoitus lienee yhä hämärän peitossa.

Eilen sitten konservatiivinen oppositiolehti Magyar Hang kertoi merkillisen uutisen samoilta seuduilta, Bicsken alueelta. Orbánin vanha kaveri, naapuri ja väitetty bulvaani, entinen kaasuasentaja ja salamavauhtia rikastunut suurliikemies Lőrinc Mészáros on hankkinut sieltä yhden yrityksensä omistukseen mm. kokonaisen järven; ennen paikallisten vapaassa virkistyskäytössä ollut järvi on nyt aidattu ja vartioitu. Järven lähistöllä olevan rakennuksen edessä Hadházyn drooni oli kuvannut kaksi sotilaallisen näköistä maastovihreää vehjettä, ilmeisesti panssaroituja tiedustelu- tai miehistönkuljetusajoneuvoja. Tietenkin ne voivat olla käytöstä poistettuja vaarattomia romuja, jollaisen armeija voi periaatteessa myydä siviilihenkilölle vaikkapa metsästys- tai muuhun vapaa-ajan maastokäyttöön. Magyar Hang ja Hadházy kuitenkin päättelevät: ”Joko ne pelkäävät näin kovasti, tai sitten ne tykkäävät leikkiä sotaleikkejä (niin kuin sairaaloissakin), tai ehkä molemmat vaihtoehdot ovat totta.”

Olen tosiaankin viime vuosina kuullut tai lukenut useampien unkarilaisten arvelevan, että Orbánin järjestelmä ”ei kaadu, ennen kuin veri vuotaa”, tai muistelevan outo kiilto silmissään pariskunta Ceauşescun viimeisiä hetkiä. En ole halunnut ottaa näitä arveluja kovin vakavasti. Nytkin olisin mieluummin valmis uskomaan, että Orbán ja hänen lähipiirinsä vain kaipaavat kuvaannolliseksi ja vihjailujen tasolle jäävän ulkopoliittisen sapelinkalistelun vastapainoksi vähän toiminnallisempia sotaleikkejä kotitiluksillaan. Mutta ei sekään ole yhtään kiva ajatus.


Noloa peliä

22 marraskuun, 2019

Itävallassa jatkuvat yhä hallitustunnustelut. Sebastian Kurzin johtama konservatiivipuolue ÖVP oli vaalien ylivoimainen voittaja, mutta yksin se ei pysty hallitsemaan. Aiemmat koalitiokumppanit, sosiaalidemokraatit (SPÖ) ja oikeistopopulistit (FPÖ) taas saivat vaaleissa molemmat pahasti takkiinsa ja kamppailevat sisäisissä kriiseissään. Siispä toisen vaalivoittajapuolueen eli vihreiden kanssa yritetään löytää yhteistä säveltä melkoisista ideologisista eroista huolimatta. Samalla uutisotsikoihin on singahtanut uusia skandaaleja.

Kesällä koetun Ibiza-videoskandaalin jälkiselvittelyt jatkuvat yhä. Lehtiuutisissa pyörii salaperäisiä, vain nimikirjaimilla mainittuja henkilöitä, jotka ilmeisesti virittivät ibizalaiseen huvilaan ansan FPÖ:n tuolloiselle karismaattiselle johtajalle HC Strachelle ja hänen kakkosmiehelleen Johann Gudenukselle – ja joiden puolestaan väitetään syyllistyneen sekä kiristykseen että muihin hämärähommiin. Ibiza-skandaalin johdosta tehdyissä ratsioissa on tehty lisää jännittäviä löytöjä, esimerkiksi tirolilaisen tuppukylän pensionaatin – jonka omistaa FPÖ:n alainen, toimialaltaan hieman hämärä ”koulutusinstituutti” – kassakaapista löytyi kultaharkkoja, väittämän mukaan jopa miljoonan euron arvosta. Muistetaanpa, että Ibiza-videoilla humalainen Strache suunnitellessaan talousoperaatioita venäläisen oligarkin sukulaistyttönä esiintyneen houkutuslinnun kanssa oli selittänyt myös mahtipontisesti, että ”kolmasosa rahoista pitää olla kultana ja hopeana”. Puolueiden alaisten erilaisten yleishyödyllisten yhdistysten ja säätiöiden valvonnassa on ilmeisesti melkoisia aukkoja, joten niihin on helppo sijoittaa kenties myös alkuperältään hämärää rahaa. Mutta ei vain FPÖ:n entisistä ja kenties nykyisistäkin sisäpiireistä löydy kaikenlaista epäilyttävää. Viime viikkoina on uutisiin noussut myös ns. Casino-Affäre eli nimitysskandaali, jonka yhteydessä on taas kerran esillä ollut aitoitävaltalainen ilmaus Postenschacher eli ”virkasuhmurointi”.

Itävallassahan vallitsi sodan jälkeen kymmeniä vuosia järjestelmä, jota toisinaan nimitetään ”pilarisaatioksi”: kaksi valtionhoitajapuoluetta, ÖVP ja SPÖ, usein koalitiokumppaneita, jakoivat keskenään koko yhteiskunnan, niin paikalliset hallintoelimet kuin monet muutkin instituutiot. Oli ”mustia” ja ”punaisia” kuntia ja koulupiirejä mutta myös pankkeja ja vakuutusyhtiöitä, tai meikäläistä Autoliittoa vastaamassa sekä ”musta” ÖAMTC että ”punainen” ARBÖ. Tähän liittyi virkojen ja työpaikkojen jakaminen poliittisten voimasuhteiden mukaan (Proporz), ei vain valtion ja kuntien hallintoelimissä vaan myös laitoksissa, instituutioissa ja yrityksissä, joissa valtio oli jollakin tapaa osallisena. Mukavia työpaikkoja ja virka-asemia järjestyi sen mukaisesti oikeanlaisella jäsenkirjalla.

Punamustien koalitioiden kausi katkesi ensimmäisen kerran vuosituhannen vaihteessa Jörg Haiderin FPÖ:n veretseisauttavaan vaalivoittoon ja ensimmäiseen ”musta-siniseen” (ÖVP-FPÖ-) hallituskoalitioon. Monet odottivat Haiderin populisteista loppua jähmeälle jäsenkirjameiningille, vaan toisin kävi. Sittemminkin on selväksi tullut, että FPÖ on vähintäänkin yhtä innokas korruptionkäryisiin valtapeleihin kuin vanhat valtapuolueet. Ja juuri tästä on kyse myös tuoreessa Casino-Affäressä. Peliyhtiö Casinos Austrian – jonka osaksi omistaa myös Itävallan valtio – pehmoiselle johtajantuolille ängettiin FPÖ:n Peter Sidlo, jolla ei ollut tähän tehtävään vaadittavaa kokemusta eikä pätevyyttä. Tämä ongelmallinen nimitys saatiin järjestetyksi lupaamalla Casinos Austrian toiselle osaomistajalle, peliautomaattiyhtiö Novomaticille lainmuutoksia, jotka helpottaisivat sen toimintaa.

Kaiken lisäksi kasinoskandaalissa ei ole kyse vain FPÖ:stä.  Julki tulleet erilaisilla elektronisilla viestintävälineillä käydyt keskustelut tahraavat pahasti myös ”perusitävaltalaisten” tuolloisen isomman hallituskumppanin ja tulevankin liittokansleripuolueen ÖVP:n toimijoita. SPÖ:llä olisi nyt hyvä sauma aggressiiviseen oppositiopolitiikkaan – ellei senkin lähimenneisyydestä löytyisi poliittista kähmintää sen verran, että kasinoskandaalin kovin äänekäs tuomitseminen vaatii ongelman huolellista rajaamista. Kasinofirmaskandaali on poikkeuksellisen ruma siksi, että poliittista virkanimitystä järjesteltiin FPÖ:n niin ilmeisen epäpätevälle henkilölle, mutta vastaavantapaista on tehty jo pitkään, ns. vanhoilla valtapuolueilla vain on suuremmat kykyreservit, enemmän semmoisia ehdokkaita, joilla jäsenkirjan lisäksi on myös oikea pätevyys. Sillä – muistuttaa Eric Frey Der Standard -lehdessä – Postenschacher on juurtunut syvälle Itävallan poliittiseen järjestelmään.

***

Mutta Itävallan rumatkin poliittiset pelit edelleenkin kalpenevat Unkarin tapahtumien rinnalla. Siellä poliittisessa julkisuudessa ala-arvoista loanheittoa harrastaa edelleen myös itse hallitus. Ensimmäinen esimerkkini liittyy Unkarin Helsinki-komiteaan (Magyar Helsinki Bizottság), ihmisoikeusjärjestöön, joka äskettäin sai norjalaiselta sisarjärjestöltään vuoden Andrei Saharov -palkinnon ihmisoikeuksien ja demokratian puolustamisesta. (Helsinki-komiteat ovat ottaneet nimensä vuonna 1975 Helsingin ETYK-kokouksessa allekirjoitetun päätöslauselman ja etenkin sen ns. kolmannen korin mukaan, joka oli aikansa merkittävimpiä kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia.)

Helsinki-komitea on ollut Unkarin uutisissa viime vuosina etenkin pakolaisten puolustajana. Röszken rajanylityspaikan pahamaineisella ”transitvyöhykkeellä” pidetään turvapaikanhakijoita epäinhimillisissä oloissa. Tuorein Helsinki-komitean esille nostama tapaus oli iranilainen Abouzar Soltani, joka 11-vuotiaan poikansa kanssa on yksitoista kuukautta odottanut piikkilankojen ympäröimässä konttiparakissa: Unkari ei halua käsitellä hänen turvapaikkahakemustaan, koska hän on tullut ”turvallisesta” Serbiasta, Serbian viranomaiset taas eivät huoli Soltania ja hänen poikaansa takaisin. (Soltani on tehnyt tästä pienen lyhytelokuvan, jota äskettäin esitettiin Verzio-elokuvafestivaaleilla.) Mutta jo aiemmin on tavan takaa julkisuudessa ollut uutisia turvapaikanhakijoiden pitämisestä nälässä Röszken parakeissa. Tähän parlamentin maanpuolustus- ja poliisivaliokunnan puheenjohtaja Lajos ”Äitini ei ole mikään bulvaani” Kósa puolestaan on laittamattomalla logiikallaan todennut, että ”ei meillä valtio turistejakaan ruoki, eivätkä ne silti näe nälkää”.

Tämä Helsinki-komitea siis on jo pitkän aikaa käynyt oikeutta Unkarin hallitusta vastaan kunnianloukkauksesta. Syksyn 2017 ns. kansallisen konsultaation yhteydessä nimittäin väitettiin, että György Sorosin (tuon universaalin suurpahiksen) tukemat järjestöt, kuten Helsinki-komitea, ”puolustavat laittomuuksiin syyllistyviä maahanmuuttajia” ja pyrkivät siihen, että nämä saisivat rikoksistaan lievemmät rangaistukset. Tämähän on täysin älytöntä kaikkialla muualla paitsi siinä Unkarin hallituksen propagandan rinnakkaistodellisuudessa, jossa turvapaikanhakijat tekevät rikoksen jo pelkästään ylittäessään Unkarin rajan. Mikä mielenkiintoisinta, kaikesta siitä huolimatta, mitä Unkarin oikeuslaitoksesta viime vuosina on kuultu, Helsinki-komitea voitti juttunsa sekä alemmissa oikeusasteissa että äskettäin Kúriassa eli Unkarin korkeimmassa oikeudessa. Kúria velvoitti pääministerin kanslian maksamaan Helsinki-komitealle kahden miljoonan forintin (noin kuudentuhannen euron) korvaukset sekä julkaisemaan virallisen anteeksipyynnön sekä uutistoimisto MTI:n välityksellä että 30 päivän ajan hallituksen verkkosivuston kormany.hu etusivulla.

Ja mitenkä reagoi tähän hallitus? Näin sen tiedotustoimisto yllä linkitetyn 444.hu:n jutun mukaan:

Ministeriö merkitsee tiedoksi Kúrian päätöksen. Mutta vaikka Helsinki-komitea miten kääntelisi ja vääntelisi, siitä huolimatta tosiasia on, että tämä komitea on Sorosin rahoittama maahanmuuttomielinen järjestö. 

Ihan oikeasti, aikuiset ihmiset! Näkeekö kukaan muu sielunsa silmin Pikku-Kallen rehtorin kansliassa selittämässä, että ”no joo, sori, kyllä mä sanoin Lissua kakkapyllyksi, mutta vaikka se miten selittelisi niin kakkapyllyhän se on”?

Vielä merkillisempi hysteria on noussut jo viime postauksessani kuvatun uuden Puskás-stadionin avajaisista. Tapaus on yksityiskohtaisesti selostettu Éva S. Baloghin englanninkielisessä Hungarian Spectrum -blogissa, joten yritän referoida sen tähän lyhyesti. Index-uutisportaalin toimittaja Gábor Miklósi oli saanut lipun uuden urheilupyhätön VIP-katsomoon ja raportoi kokemuksistaan avajaisottelussa, itse asiassa vuolaasti ylistellen stadionin komeutta ja tunnelmaa, joka saa katsojan unohtamaan kaikki tähän komeuteen upotetut (tai sen rakennustöiden yhteydessä vääriin taskuihin ohjautuneet) korruptiomiljoonat. Mutta: ennen ottelua esiin marssitettiin muutamia lapsia yhdessä koko katsomon kanssa laulamaan…

… jotain tunteellista laulua siitä, miten me kaikki olemme samaa verta. Se tuntui tutulta, mutta en tiennyt, mikä juttu se oli, vain kertosäkeen loppu oli tuttu Viidakkokirjasta, vaikka epäilyttikin, että EIHÄN PUSKÁS-STADIONIN AVAJAISISSA VOI 70 000 IHMISTÄ LAULAA VIIDAKKOKIRJAA. Minut melkein katsottiin ulos VIP-katsomosta, kun pysyin persiilläni, ja todellakin vaikeaa oli olla nousematta seisomaan siinä paineessa, mutta minä pidän tapanani nousta seisomaan vain kansallislaulua soitettaessa, ja ihan äskettäin olen nähnyt ohjelman siitä, miten pitkälle ihmiset voivat mennä mukautuakseen odotuksiin, joten kiusallanikin jäin istumaan. Näin minä kapinoin marraskuussa 2019 Puskás Arénan avajaisissa.

Tästä on noussut hallitusta lähellä olevassa mediassa käsittämätön mekkala. Laulavat lapset olivat slovakianunkarilaisia, Dunaszerdahelyn (Dunajská Streda) kaupungista, ja laulu, jota toimittaja häpeäkseen ei tunnistanut, oli uusnatsipiireissä suositun ”kansallismielisen” rokkibändin Ismerős Arcok (‘Tutut naamat’) kappale Nélküled (‘Ilman sinua’), josta on tullut Dunaszerdahelyn jalkapallojoukkueen epävirallinen hymni. Nyt hallituksen mediaimperiumiin kuuluvissa ohjelmissa, lehdissä ja verkkosivustoilla kauhistellaan, miten Indexin toimittaja ”loukkasi ja häpäisi Ylämaan [Felvidék, Slovakian vanha nimitys Unkarissa] lapsia”. Blogeissa ja kommenttiketjuissa mokoma ”muukalaissydäminen” (idegenszívű) toimittaja, joka ei ymmärrä kansallista yhteenkuuluvuutta ja Trianonin, nyyh, tragediaa, saa niskaansa myös antisemitististä herjaa, alkaen pilapiirroksista, joissa eväspusseineen ja juomamukeineen toisten katsojien jaloissa kyykkivä toimittaja Miklósi kuvataan apinamaisena, koukkunokkaisena olentona aivan natsiaikaisten juutalaisia esittävien propagandakuvien tyyliin. Entisestä Jobbik-puolueesta lohjenneen radikaalisiiven Mi Hazánk Mozgalom (‘Meidän isänmaamme -liike’) johtaja László Toroczkai puolestaan ilmoitti tekevänsä Index-sivustosta rikosilmoituksen, sillä se harjoittaa kansanryhmän vastaista kiihotusta, nimittäin unkarilaisia vastaan.

Tämäkin juttu on hyvä lopettaa Index-sivuston oivallisen Grafitemberin pilapiirrokseen, jossa ollaan akuuttipoliklinikan (sürgősségi) odotushuoneessa. Oppositiomediassahan uusien upeiden stadionien rakentamista on jo vuosikausien ajan rinnastettu terveydenhuollon katastrofaaliseen resurssipulaan.  ”Me olemme samaa verta!”, lohkaisee herra jonotusnumerolla 66. Yhteisen verilammikon yllä istuvaa naapuriakin alkaa naurattaa, mutta tiskin takana päivystävä hoitaja ymmärtää yskän ja kivahtaa: ”Jos rupeatte puhumaan niitä stadionjuttuja, niin heitätän teidät ulos!”

egyverbol


Trianonin pitkä varjo

8 kesäkuun, 2019

Olen täällä ennenkin kirjoittanut Transilvaniasta, nykyiseen Romaniaan kuuluvasta maakunnasta, jolla on Unkarille huikea kulttuuri- ja symbolipoliittinen merkitys. Siellä asustaa suuri unkarilaisvähemmistö, jota emä-Unkarin vallanpitäjät nykyään tukevat monin tavoin – ja saavat vastapalvelukseksi ylivoimaisesti suurimman osan äänistä vaaleissa, joissa Unkarin kansalaisuuden saaneet ulkounkarilaiset saavat äänestää. Myös Orbánin lähipiireissä on useita emämaahan muuttaneita romanianunkarilaisia, esimerkiksi näkyvillä kulttuuripoliittisilla paikoilla: tässä blogissa ovat esillä olleet muun muassa entinen kulttuuriasiain valtiosihteeri Géza Szőcs ja nykyinen Petőfi-kirjallisuusmuseon johtaja Szilárd Demeter. Tämä Orbánin hallituksen nojaaminen ”romanialaisiin” on usein aiheuttanut kitkeriä kommentteja opposition piireissä ja kiristänyt emämaan ja rajantakaisten unkarilaisten välejä. Omassa mediakuplassani Romanian unkarilaisista kirjoitellaan usein hieman happameen sävyyn. Nyt on kuitenkin tapahtunut jotakin, mikä on nostattanut Unkarin kriittisessäkin mediassa melkoisen kansallisen pöyristelyn.

Úzvölgye (romaniaksi Valea Uzului) on vanhastaan roomalaiskatolisten unkarilaisten asuttama mutta viime vuosikymmenten mittaan autioksi jäänyt kylä Transilvanian (Székelymaan) vuorilla, Hargitan läänin itärajalla. Sen seuduilla käytiin ensimmäisessä maailmansodassa rajuja taisteluja, ja tämän yhteydessä kylään perustettiin sotilashautausmaa, jonne haudattiin lähinnä unkarilaisia mutta myös itävaltalaisia vainajia. Myös toisen maailmansodan taisteluissa kaatuneita on sittemmin haudattu samaan kalmistoon. Sosialistisen järjestelmän kaaduttua Unkarin hallitus on tukenut hautausmaan kunnostamista ja sitä hoitavia paikallisia unkarilaisia vapaaehtoisia, on pystytetty ristejä ja muistomerkkejä ja säännöllisesti järjestetty sankarivainajien muistotilaisuuksia.

Uzvolgye_2007_megemlekezes.jpg

Veteraaneja, katolista papistoa ja paikallisia aktivisteja Úzvölgyen sotilashautausmaalla järjestetyssä tilaisuudessa vuonna 2007. Kuva unkarilaisesta Wikipediasta.

Romanian paikallishallinnossa hautausmaa kuuluisi – kertoo tapahtumista uutisoinut 444.hu-sivusto – väestöltään enimmäkseen unkarilaiseen Csíkszentmártonin (rom. Sânmartin) kuntaan. Viime aikoina kuitenkin lääninrajan toisella puolella, siis entisen Unkarin ulkopuolella Bacaun (Bákó) läänissä sijaitsevan, väestöltään enimmäkseen romanialaisen Dărmăneştin (unk. Dormánfalva) kunnan hallinto on alkanut omia hautausmaata. Romanialaiset ovat paaluttaneet osan hautausmaasta itselleen ja pystyttäneet sinne romanialaisten sankarivainajien muistomerkkejä – unkarilaiset taas väittävät, että romanialaisia ei edes ole sinne haudattu. Paikalliset unkarilaiset ovat käyneet oikeustaistelua saadakseen romanialaisten muistomerkkien rakennusluvat kumotuksi, ja toukokuun 17:nneksi suunnitellun romanialaisten muistomerkkien vihkiäisjuhlan he onnistuivat mielenilmauksellaan estämään.

Viime torstaina sitten tilanne kärjistyi, kun romanialaisten muistomerkkien vihkimistä yritettiin toisen kerran. ”Hiljaisen rukouksen” merkeissä protestoimassa paikalla oli muutamia satoja unkarilaisia aktivisteja, myös romanianunkarilaisten RMDSZ-puolueen edustajia. Romanialaisia saapui paikalle toista tuhatta, joukossa samoin poliitikkoja mutta myös – unkarilaisten selontekojen mukaan – jalkapallohuligaanin oloista ja tukevia rohkaisuryyppyjä nauttinutta väkeä. Nämä kävivät unkarilaisten kimppuun, heittelivät kivillä ja löivät kepeillä (vakavia ruumiinvammoja ei ilmeisesti saanut kukaan), tunkeutuivat hautausmaalle ja vandalisoivat unkarilaisia hautoja. Erityistä närkästystä on herättänyt se, että paikalla olleet romanialaiset poliisit eivät puuttuneet asiaan.

uzvölgyi_temető.jpeg

MTI:n kuva (Nándor Veres): Székelymaan ja Unkarin lippuja kantavat aktivistit seisovat hautausmaan portilla. (Huomiota herättää myös oranssinvärinen sateenvarjo. Oranssi on Fidesz-puolueen väri, ja näkyisikö sateenvarjon reunassa myös Fidekszen logo?) Portti on ns. székelykapu, paikallisen talonpoikaisarkkitehtuurin ja kulttuurin symboli; myöhemmin sen mursivat hautausmaalle rynnivät romanialaiset vandaalit.

Tapahtumien johdosta on nyt nousemassa kunnon ulkopoliittinen konflikti. RMDSZ vaatii Romanian sisäministeriä eroamaan, koska maan viranomaiset eivät pysty suojelemaan omia kansalaisia väkivallalta tai paikallishallinnon lainvastaisilta toimilta – mutta asiaa mutkistaa se, että RMDSZ:n johdon takana seisoo aina sen läheinen yhteistyökumppani, Unkarin hallituskoalitio. Romanian ulkoministeri on varoittanut unkarilaista kollegaansa lietsomasta mielenkiihkoa ja puuttumasta Romanian sisäiseen tilanteeseen. Unkarin ulkoministeri puolestaan kutsui Romanian lähettilään puhutteluun – mutta tämä, ilmeisesti Bukarestista saamiensa ohjeiden mukaisesti, kieltäytyi tulemasta, mikä on melkoisen harvinainen veto.

Unkarin ja Romanian suhteet eivät viime aikoina ole olleet erityisen huonot, mutta niiden pohjalla kytee aivan riittävästi vanhoja kaunoja. Poliittisen ja sotahistorian lisäksi kuvioon kuuluu uskonnollinen konflikti – unkarilaiset ovat perinteisesti roomalaiskatolisia tai protestantteja, romanialaiset ortodokseja – ja tämä nousi pintaan paavi Fransiskuksen äskettäin vieraillessa Romaniassa, missä Transilvanian Csíksomlyóssa helluntaina järjestettävä pyhiinvaellustapahtuma on unkarinkielisten katolilaisten merkittävin uskonnollinen tilaisuus.

On tavallaan sangen ymmärrettävää, että Romanian hallituksen pinnaa kiristää Orbánin miesten huseeraaminen Romanian puolella (alkaen Tusványosin kesätapahtumasta, missä Orbán on viime vuosina pitänyt tärkeimmät linjapuheensa), RMDSZ:n avoin tukeminen ja revansistisen kansalliskiihkon rohkaiseminen. Valitettavasti vain kahjonationalismia ja haittaisänmaallisuutta on Sentroopassa runsain mitoin muuallakin kuin Unkarissa. Entisen Unkarin kuningaskunnan päähänpotkitut vähemmistöt ovat 1900-luvun mittaan useampaan otteeseen päässeet kostamaan kokemansa loukkaukset paikallisille unkarilaisille, sodankäynnin ja diktatorisen hallinnon ansiosta myös väkivaltaisesti, ja näitä haavoja osataan repiä auki molemmilla puolilla. Myös Úzvölgyen konfliktin alullepanijat näyttäisivät löytyvän romanialaiselta puolelta.

Myös päinvastaisella ilmansuunnalla Unkarin hyvät naapuruussuhteet ovat koetuksella. Ulkopoliittisesta kärhämästä Slovenian kanssa – Mladina-lehden julkaiseman Orbán-pilapiirroksen johdosta – kirjoitin pari kuukautta sitten, ja nyt on tässä kiistassa nähty uusi kierros. Trianonin rauhansopimuksen 99-vuotispäivän johdosta Unkarin pääministerin kanslian Twitter-tili ”About Hungary” julkaisi vanhan propagandakuvan, jossa vihollisten ahneet kädet repivät Unkarista isoja palasia itselleen.

trianon_twiit.jpg

Sloveniassa kuvasta hermostuttiin oikein näyttävästi. Maan ulkoministeriön mukaan tämä kuva, jossa vihjataan Slovenian riistäneen Unkarilta alueita, ei ”edistä Euroopan Unionin arvojen vahvistumista eikä hyviä naapuruussuhteita”. Pääministeri Marjan Šarecin mielestä kuva oli kuin Slovenian sydämeen pistetty veitsi, presidentti Borut Pahor taas lausui ymmärtävänsä tuomitsevat arviot tämmöisten kuvien julkaisemisesta, joilla ”tuetaan aluevaatimuksia toisia maita kohtaan”. Tämähän on siinä mielessä hieman erikoinen juttu, että Trianonin rauhanteon aikaan Sloveniaa ei vielä ollut olemassakaan poliittisena tekijänä, joka olisi voinut ”riistää” alueita itselleen. Slovenian unkarilaisvähemmistö on myös varsin pieni, sen asema on vähemmistölainsäädännöllisesti ainakin paperilla suorastaan ihanteellisen hyvin turvattu, eikä sen kohtelu ole varsinkaan viime aikoina ollut minkäänlaisten konfliktien aiheena – aivan toisin kuin Slovakian, Romanian tai Ukrainan unkarilaisten, joiden asemasta on viime vuosiin asti käyty monenlaista poliittista kädenvääntöä.

Samaan aikaan Orbán yrittää ryömiä takaisin EU:n maltillisten päättäjien piireihin. Konservatiivinen kansanpuolueryhmä EPP:hän jäädytti eurovaalien alla Fidesz-puolueen jäsenyyden, minkä Unkarin valtion media esitti kansalle muodossa ”ne halusivat heittää meidät ulos, mutta mepäs siirryttiin itse syrjään”. Kun äärioikeiston odotettu eurojytky sitten kuivuikin kokoon eivätkä Salvini ja muut Orbánin aateveljet näytä saavan europarlamenttiin uutta voimakasta äärioikeistoryhmää kasaan, Orbán yrittää korjata virhearviointinsa ja lausuu jo kansliaministerinsä suulla, että ”EPP:n olisi hyvä pitää meidät joukoissaan”. Mutta miten tähän sopii se, että samaan aikaan on koeteltava Euroopan rauhanprojektin kestävyyttä kaivelemalla vanhaa sotakirvestä taas esiin?

Trianonin rauhansopimus tai paremminkin rauhandiktaatti oli voittajavaltioiden kosto. Sitä toki motivoi Unkarin siihenastisten hallitusten ylimielinen vähemmistöpolitiikka ja se merkillinen ylemmyydentuntoinen nationalismi, jolla Unkarin yläluokassa on ollut pitkät perinteet. Mutta loukkausten ja sorron kostaminen uusilla loukkauksilla ja uudella sorrolla ei taida koskaan olla oikein hyvä idea. Unkarissa ja sen naapurimaissa Trianon on varjostanut koko 1900-lukua, eikä tämä varjo näytä vieläkään väistyvän. Paremminkin näyttää siltä, että sitä oikein manaamalla manataan takaisin, ja Unkarissa tästä voi olla vielä ikäviä seurauksia, kun ”kansallismielisen” vaalikarjan miellyttämiseksi harrastettu revansismilla mehustelu törmää sekä EU:n asettamiin poliittisiin rajoihin että – kuten Úzvölgyessä nähtiin – naapurien vastaavanlaiseen ja vastaavantapaisista syistä harrastettuun kansalliskahjoiluun.


Rottauutisia

25 huhtikuun, 2019

Tämän päivän ensimmäinen uutinen tulee Budapestista, Unkarin suhteellisen suuresta pääkaupungista, minne suuri osa aktiivisesta mutta erimielisestä oppositiotoiminnasta ja hallituskritiikistä sijoittuu – mutta missä korkeinta valtaa pitää kuitenkin valtapuolue Fidesz, muodollisesti sitoutumattoman mutta käytännössä hallituskoalitiota, kuten asia ilmaistaan, ”lähellä” olevan ylipormestari István Tarlósin välityksellä.

Pääkaupunkina Budapest on tietenkin myös julkisten tilojen visuaalisen symbolipolitiikan keskus, jonka muistomerkeistä ja julkisista taideteoksista (tai niiden poistamisesta tai puutteesta) on tässäkin blogissa ollut monesti puhetta. Tuorein kohu, johon varmaan tulen vielä palaamaan, käsittelee ensi vuonna koittavaa Trianonin rauhansopimuksen satavuotismuistojuhlaa ja entisen Unkarin kuningaskunnan silpomisen muistomerkkiä, jonka on tarkoitus kohota pääkaupungin keskeisimmälle paikalle, Alkotmány utcalle aivan parlamenttitalon viereen. Tai ei kohota vaan laskeutua. Suunniteltu muistomerkki on sata metriä pitkä syvenevä kaivanto, jonka seiniin veistetään tietokoneen arpomassa satunnaisessa järjestyksessä entisen ja nykyisen Unkarin paikannimet ja jonka syvän pään umpikujassa palaa ikuinen tuli. Pateettinen ja synkeä idea, joka ei niinkään kuvasta teoksen virallista nimeä (“kansallisen yhteishengen muistomerkki”, ajatus ylirajaisesta Unkarin kansakunnasta) vaan paremminkin viittaa kollektiiviseen suruun. Muistokaivanto ei vain ikävästi muistuta esimerkiksi Berliinin suurta holokaustimuistomerkkiä (siinäkin katsoja joutuu kulkemaan kiviseinämien lomassa yhä syvemmälle pimeyteen) vaan, näin HVG:n nimimerkki G. M. väittää, heijastaa itsensä pääministeri Orbánin synkkää hämmennystä. Muistovuoden koittaessa äärikansallismielisen hörhöväen revanssivaatimukset luultavasti alkavat kuulua julkisuudessa paljon tähänastista äänekkäämmin, ja mitä tekee pääministeri, joka on tärkeiden kannattajasegmenttiensä silmissä koko Eurooppaa vastaan taisteleva sankari – mutta nyt ei kannattajiensa harmiksi pystykään siirtämään maansa rajoja ja tuomaan Transilvaniaa ja Slovakiaa takaisin?

trianon_árok.jpeg

MTI:n julkaisema havainnekuva HVG:n artikkelista. Paikannimistä häämöttävät oikealla lukukelpoisina sekä nyky-Unkarissa sijaitsevat Kecskemét ja Kiskunfélegyháza että Kolozsvár (Cluj nykyisessä Romaniassa) ja Zágráb eli Kroatian Zagreb.

Kriittinen media on myös kaivanut esiin semmoisen merkillisen yksityiskohdan, että tämä(kin) Orbánin hallituksen rakentama muistomerkki rakennetaan poikkeusmenettelyillä monia säännöksiä rikkoen; muun muassa maatalousministeriön suojelukohteeksi julistetusta arvorakennuksesta joudutaan poistamaan osa. Normaalisti vaadittuja julkisivu-, kaupunkisuunnittelu- ja tekniikkakysymyksistä päättävien elinten tai tekniikan, arkkitehtuurin ja taidehistorian asiantuntijoiden lausuntoja ei ole pyydetty, eikä niitä nyt yllättäen tarvitakaan, koska hanke on julistettu ”kansantalouden (!) kannalta erityisen merkittäväksi”.

 

Näin siis asiat Budapestissa hoidetaan, mahtikäskyillä. Ja tähän liittyy myös ensimmäinen näistä luvatuista rottauutisista. Rotta, älykäs, sitkeä ja nopeasti lisääntyvä eläin, löytää helposti ekolokeroita myös nykyajan kaupungeista, ja varmaan Euroopan useimmissa isommissa taajamissa on koko ajan käynnissä jonkinlaista tuholaistorjuntaa rottakannan pitämiseksi aisoissa. Budapestissa rotat eivät aiemmin ole muodostaneet erityistä ongelmaa, mutta nyt, niin väitetään, röyhkeitä jyrsijöitä on alkanut näkyä jopa katukuvassakin paljon aiempaa enemmän. Syynä on kuulemma se, että kaupunginhallitus omavaltaisella äkkipäätöksellä vaihtoi rotantorjujaa.

patkányok.jpg

Näin kertoo Facebook-sivullaan politiikantutkija, oppositiopoliitikko ja Zuglón (Budapestin XIV. kaupunginosan) pormestari Gergely Karácsony: Aiempi tuholaistorjuntafirma, joka vuosikaudet on hoitanut tehtävänsä ilmeisesti aivan asiallisesti, vaihdettiin toiseen yritykseen, jolla ei ollut alalta mitään aiempia näyttöjä (sitä vastoin ilmeisesti hyvät suhteet korkeimpiin tahoihin). Tämä uusi rotantorjuja käyttää tehottomampia aineita mutta maksaa kaupungille kolme kertaa aikaisempaa enemmän. Korruptiolla on Budapestissa nyt rotan kasvot.

***

Siirrymme Itävaltaan, missä paikallisten oikeistopopulistien (FPÖ eli Vapauspuolue) taivalta hallituksen apukuskin paikalla ovat reunustaneet alalle tyypilliset ikävät ”yksittäistapaukset” (Einzelfall). Vähän samaan tapaan kuin suomalaisilla ja muillakin aateveljillä myös FPÖ-puolueen liepeiltä ja sen jäsenistöstä, jopa toimihenkilöistäkin löytyy tavan takaa väkeä, joka jotenkin kummasti osuu samoihin bileisiin ja valokuviin uusnatsien kanssa tai joutuu jotenkin tietämättään ja huomaamattaan jäseneksi avonatsistiseen Facebook-ryhmään, jolla käsivarsi pyrkii nousemaan yläviistoon julkisilla paikoilla tai näppäimistöltä jotenkin vain merkillisesti luiskahtaa someen lainvastaisia tekstejä tai kuvia (rasistisia möläytyksiä, natsien iskulauseita, uusnatsistisia Hitler-meemejä…). Toisin kuin Suomessa, Itävallan laissa on yleisten herjaus-, uhkaus- tai kansanryhmän vastainen kiihotus -pykälien lisäksi myös yksityiskohtaisesti kielletty tiettyjen symbolien ja ilmausten ”lyyrinenkin” käyttö (Wiederbetätigung eli ‘uudelleenkäyttöönotto’). Siispä puoluejohto ottaa etäisyyttä ja sanoutuu irti ja vakuuttaa uskollisuuttaan demokratialle ja ihmisoikeuksille, samalla kun syyllinen selittelee esimerkiksi – kuten taannoin perheettömiä pakolaismiehiä pelkureiksi haukkunut Tullnin kaupungin FPÖ-osaston hallituksen jäsen – että ei todellakaan voinut mistään tietää, että “ali-ihminen” (Untermensch) on natsi-ideologiaan liittyvä ilmaus. Joskus syyllinen jopa erotetaan (”harjaamisesta” en muista nähneeni täällä puhuttavan). Ja hetken päästä on seuraavan yksittäistapauksen aika; Der Standard -lehden artikkeliin on niitä listattu parin viime vuoden ajalta tusinoittain.

Yksi tuoreimmista yksittäistapauksista on Braunaun kaupungista, joka muutenkin kamppailee symbolipolitiikan kysymysten kanssa. Braunaussa Saksan rajalla, Inn-joen varrella syntyi aikoinaan tullivirkailija Alois Hitlerin perheeseen poika nimeltä Adolf, ja tämän muistoperinnön hallinnoiminen ei ole aivan helppoa, kun esimerkiksi kuuluisan syntymäkodin liepeille ei haluta uusnatsien pyhiinvaeltaja-armeijoja. (Asiaa tosin hieman helpottaa se, että Hitler itse ei erityisemmin vaalinut siteitä syntymäkaupunkiinsa eikä ylipäätään halunnut suuria julkisia huomionosoituksia syntymäseudulleen: hän halusi olla koko Saksan johtaja kaikkien maakuntaidentiteettien yläpuolella.) Braunaussa on vajaat parikymmentätuhatta asukasta, joista melkoinen osa työskentelee metalli- ja elektroniikka-alan yrityksissä, valtuustossa suurin puolue on ”Itävallan Kokoomus” ÖVP, jota edustaa myös nykyinen pormestari. Ja nyt sitten nousi kohu Braunaun FPÖ:n paikallisessa lehdessä julkaistusta runomuotoisesta ”pääsiäistervehdyksestä”.

Stadtratte.jpg

Verkossa kiertävä kuva on tähän kopioitu naapuriosavaltion Ala-Itävallan sosiaalidemokraateissa vaikuttavan Mirza Buljubasicin twiitistä.

Otsikkona on Die Stadtratte (Nagetier mit Kanalisationshintergrund) eli ‘Kaupunkirotta (viemäritaustainen jyrsijä)’; sulkeissa oleva määrite viittaa tietenkin yleiseen ilmaukseen mit Migrationshintergrund ‘maahanmuuttajataustainen’. Ja runon aiheena on harmi kaupunkiin tunkevien muukalaisten ja niiden hyysäämisen johdosta. Kaiken maailman monikulttuuri-kohtaamiskeskuksia perustetaan, ja siihen löytyy aina rahaa, mutta ei omille vähäosaisille, kielet ja kulttuurit halutaan sekoittaa yhdeksi sotkuksi… Järjestys pitää olla ja selvät säännöt, ja sääntöjä laativat ne, jotka ovat täällä ennestään olleet, eivät tulokkaat. Maassa maan tavalla tai maasta pois! Nih. Perinteistä ”kunnon ihmisten” verhottua rasismia siis, johon liittyy epämääräistä populistista vihjailua siitä, miten nykyiset päättäjät muka arvostavat vieraita mutta vihaavat ja halveksivat omaa kansaansa.

Ihmisten vertaaminen rottiin on niin väkevä kielikuva, että rottarunosta nousi melkoinen metakka jopa ulkomailla asti. Vähänkin sivistyneemmät ja historiatietoisemmat keskieurooppalaiset kyllä tietävät, että natsien toimeenpanemia joukkomurhia perusteltiin juuri samantapaisella retoriikalla, vertaamalla esimerkiksi juutalaisia tuholaisiin tai syöpäläisiin, jotka kansakunnan vertauskuvallisen terveyden nimissä kuuluu tuhota. (Rinnakkaistapaus Unkarista on viime vuosina jälleen kansakunnan kaapin päälle nostetun entisaikojen transilvanialaisen klassikon, upseerin, herrasmiehen ja rautaristin ritarin Albert Wassin pahamaineinen kertomus ”Rottien maanvaltaus”, jossa hyväsydämisen isäntäväen taloonsa päästämät rotat lisääntyvät ja tuhoavat kaiken. Tarinaa on hyvin vaikea olla lukematta antisemitistisenä allegoriana juutalaisista.)

Rottarunon kirjoittaja, kaupungin kakkosmies eli varapormestari Christian Schilcher (FPÖ), pahoitteli, pyyteli anteeksi, vakuutteli, että tarkoitus oli ollut ”provosoida mutta ei loukata”, ja lopulta erosi – väittämän mukaan kaikkein korkeimmalta taholta tulevan painostuksen johdosta, vaikka virallisesti omasta tahdostaan. Der Standardin tietojen mukaan itse liittokansleri Kurz olisi painostanut hallituskumppanipuolueensa johtoa toimiin; Kurzin kannanoton mukaan “Braunaun varapormestarin eroaminen oli ainoa mahdollinen looginen seuraus tästä inhottavasta ja rasistisesta runosta”, ja “perusitävaltalaisten” johtajan HC Strachen mukaan taas rottaruno oli täysin yhteensopimaton FPÖ:n periaatteiden kanssa. Tämä ei tietenkään tyydytä poliittista oppositiota, joka yhä äänekkäämmin vaatii ÖVP:n Kurzia lopultakin heittämään hallituskumppaninsa yli laidan. Syyttäjäviranomaiset tutkivat parhaillaan rottarunon mahdollista lainvastaisuutta.

Tässä koko mekkalassa on mielenkiintoisella tavalla unohtunut se, mistä runo oikeasti kertoo. Itse asiassa, kuten Der Standard muistuttaa, Schilcher on jo vuosien ajan kirjoitellut puolueensa paikallislehdykkään runomuotoisia poliittisia pohdiskeluja “kaupunkirotan” näkökulmasta: rotta nousee välillä kotiviemäristään maan päälle ihmettelemään ja kommentoimaan ihmisten kummallisia toilailuja. Pääsiäistervehdyksen kohurunossa ei siis ole kysymys siitä, että maahanmuuttajia halvennettaisiin vertaamalla heitä rottiin, päinvastoin die Stadtratte on kunnon perusitävaltalaisen näkökulmaa edustava minä-kertoja, johon lukijan on tarkoitus samastua.

Ei sillä, että mitenkään muuten haluaisin puolustella Schilcherin riimitelmää. Se on vastenmielinen, populistinen, ennakkoluuloinen sepustus, joka lukemattomien kaltaistensa tapaan on tarkoitettu puhuttelemaan lukijoidensa alhaisimpia puolia: pahansuopaa kateutta, muukalaiskammoa, sivistymättömyyttä ja tietämättömyyttä, halua työntää omat pettymykset ulkopuolisen syntipukin niskoille. Mutta nimenomaan rottavertauksesta kauhistuminen on tässä tapauksessa perin huolestuttava merkki jonkinlaisen uuslukutaidottomuuden tai pinnallisen hysteriaherkkyyden leviämisestä: aikuiset ihmiset ja poliittiset päättäjät reagoivat yksittäisiin sanoihin kuin Pavlovin koirat kellon kilahdukseen, osaamatta nähdä sanoja asiayhteydessään. Schilcher ei verrannut maahanmuuttajia rottiin vaan kirjoitti muuten jokseenkin samanlaista ”maahanmuuttokriittistä” propagandaläppää kuin mitä hänen lukemattomat puoluetoverinsa jatkuvasti tuottavat ilman mitään seuraamuksia. Itse asiassa rotta-kielikuvaa lukuun ottamatta Schilcherin sepustus oli paljon kesympi kuin mitä FPÖ:n lehdissä ja somekanavilla jatkuvasti nähdään.

No, rottajuttu painunee nopeasti unhoon, eikä seuraavaa “yksittäistapausta” varmaan tarvitse kauaa odottaa. Valitettavasti.


Trianonista Tianjiniin

5 kesäkuun, 2016

Lauantaina vietettiin Unkarissa taas ns. Kansallisen yhteishengen (tai: ”yhteenkuuluvuuden”) päivää (Nemzeti összetartozás napja). Tämän virallisen juhlapäivänimikkeen Unkarin parlamentti antoi vuonna 2010 Trianonin rauhansopimuksen vuosipäivälle.

Kesäkuun 4:ntenä 1920 allekirjoitettiin Versaillesin palatsikompleksiin kuuluvassa Grand Trianonin palatsissa rauhansopimus, jossa toisena osapuolena olivat ensimmäisen maailmansodan voittajavallat, toisena taas Habsburg-monarkian hajoamisesta ja sitä seuranneesta sekasorron kaudesta noussut Unkarin kuningaskunta. Kyseessä oli ”häpeärauha” tai ”rauhandiktaatti”, joka riisti Unkarilta kaksi kolmasosaa sen alueista. Ja tietenkin kyseessä oli jossakin mielessä kosto tavasta, jolla vanha Unkarin kuningaskunta oli kohdellut vähemmistöjään – nimenomaan kosto, ei hyvitys, sillä uusien rajojen taakse jäävästä väestöstä melkoinen osa oli etnisiä unkarilaisia, jotka puolestaan saivat kokea eriasteista kiusantekoa tai sortoa uuden Tšekkoslovakian, ”Suur-Romanian” tai Jugoslavian viranomaisten taholta. Trianon loi pohjan väkevälle revanssihengelle (”kaikki takaisin!”) ja ”irredentismille”, jota Horthyn Unkari viljeli toiseen maailmansotaan ja romahdukseensa saakka.

Sosialismin aikana Trianon-ruikutus ja revanssiaatteet painettiin rivien väleihin ja maan alle, kansalliseen alitajuntaan tai ulkomaiden unkarilaisyhteisöjen hörhömeininkeihin. Postsosialistinen EU-Unkari taas ei voi konkreettisesti kalistella sapelia naapurimaiden suuntaan, ei ainakaan virallisesti. Erilaisia Trianonin rajojen ”tarkistamista” tai kumoamista vaativia enemmän tai (yleensä) vähemmän vakavasti otettavia kansalaisjärjestöjä maasta toki löytyy, ja etenkin äärioikealla kuten oppositiopuolue Jobbikin riveissä Trianon-retoriikka on jatkuvasti esillä ja Suur-Unkarin kartta suosittu kuva-aihe niin autonpuskuritarroissa kuin teepaidoissa. Trianonin muistomerkkejä ”silvottu isänmaa parka” -ikonografioineen on pystytetty järjestelmänvaihdoksen jälkeen ympäri Unkaria (kuvablogisti markoferko on koonnut valikoiman kaikkein huikeimpia muistokiviä, -patsaita ja -laattoja). Hallitus puolestaan on viime vuosina pyrkinyt johonkin positiivisempaan ja rakentavampaan hengennostatukseen, ylirajaisen virtuaalikansakunnan rakentamiseen, mistä tämän kansallisen juhlapäivän nimikin yrittää kertoa.

Tänä vuonna ei kuitenkaan ole nähty hallituksen taholta mitään suurempaa ohjelmallista tempausta. Sitä vastoin koko kansa – näin kertoo hieman kieli poskessa index.hu-portaalin artikkeli – istuutui juhlapäivän iltana Duna-TV-kanavan ääreen katsomaan ohjelmaa, jonka sen koonnut tunnettu toimittaja Tvrtko Vujity oli mainostanut paljastavan jotakin uutta ja järkyttävää Trianonin rauhansopimuksesta ja sen täytäntöönpanosta,  kenties jotakin, millä voisi olla suorastaan poliittisia seurauksia.

(Täytyy tunnustaa, että seuraan Unkarin televisiota sen verran huonosti – siis en juuri lainkaan – että Tvrtko Vujity oli minulle uusi tuttavuus. Mustasta lippalakistaan tunnettu Vujity on näköjään kuuluisa tutkiva ja human interest -journalisti, kaiken lisäksi harvinaisen näkyvä Unkarin vähemmistöjen edustaja: hän sai syntyessään nimekseen Szilárd Balogh, mutta otti äitinsä kroaatinkielisen sukunimen Vujity (kroatialaisittain kirjoitettaisiin Vujić) ja käänsi etunimensäkin kroaatiksi. Sekä Szilárd että Tvrtko tarkoittavat ’lujaa, kovaa’, ja ne voidaan nähdä kansainvälisen Konstantin-etunimen ”kansallisina” vastineina.)

Index-portaalille antamassaan haastattelussa Vujity oli kertonut:

Sain kirjeen myös eräältä veljeskunnalta. Siinä luki, että jos on totta se, että minä nyt kasvatan valtakuntaa, niin kuin Horthy aikoinaan, niin tänä vuonna minulle määrätään veljeskunnan ansiomerkki.

Tähän ennakkohypetykseen nähden Tvrtkon dokumentti ei ilmeisesti tuonut mitään kovin ihmeellisiä paljastuksia saati ravistellut Trianonin häpeärauhan rajoja. Rauhansopimuksen täytäntöönpanossa tapahtunut erhekin lienee ollut varsin vähäinen tapaus, sekin tiedossa jo vanhastaan: Unkarin nykyisessä koillisnurkassa, Romanian rajalla Zajta-nimisessä tuppukylässä romanialaiset miehitysjoukot eivät ensiksi ymmärtäneet paikkakunnan jääneen rauhanteossa Unkarin puolelle ja poistuivat vasta, kun valpas paikallinen opettaja sai asian selvitetyksi.

Jos ei tv-dokumentissa paljon uutta ja ihmeellistä ollutkaan, niin minun yleissivistykseni ainakin laajeni merkittävästi tätä koskevan uutisoinnin johdosta. Asiaan perehtyneet ovat toki tästä tienneet: Unkarilla oli hetken aikaa oma merentakainen siirtokunta, nimittäin Kiinassa asti. Trianonin sopimuksessa säädetään omassa pikku pykälässään tukikohdasta, joka Itävalta-Unkarin hajottua ja uuden Itävallan solmittua voittajavaltojen kanssa Saint Germainin rauhansopimuksen 1919 oli jäänyt yksin Unkarin kuningaskunnan nimiin odottamaan lopullista pesänselvitystä.

Pohjois-Kiinan rannikolla Tientsinin tai, nykyään käytetyn kirjoitustavan mukaan, Tianjinin kaupungissa olivat USA, Japani sekä joukko Euroopan valtioita 1900-luvun taitteessa, oopiumisotien ja boksarikapinan myllerryksessä miehittäneet alueita tukikohdikseen. Tällainen oma alueensa oli myös Itävalta-Unkarilla, joka oli osallistunut kapinan kukistamiseen neljän panssariristeilijän ja viisisatapäisen sotajoukon voimin. (Peiho-joen suulla sijaitsevaa linnoitusta vallattaessa kaatui kymmeniä miehiä, joista kolmasosa oli kansallisuudeltaan unkarilaisia, kertoo Falanszter-historiablogin mainio artikkeli, josta suuri osa tässä seuraavaksi kertomastani on peräisin.) Itävalta-Unkarin osuus oli joen yläjuoksulla syvällä uivien laivojen tavoittamattomissa, eikä sillä myöskään ollut eurooppalaisten standardien mukaista rakennuskantaa tai infrastruktuuria. Alueen etuna oli kuitenkin välitön yhteys Tianjinin itäiselle rautatieasemalle.

karte_der_konzessionsgebiete_in_tientsin

Itävalta-Unkarin tukikohta-alue näkyy ylhäällä vaaleanpunaisena kiilana. Kartta: Maximilian Dörrbecker / Wikipedia

Tarmokas pääkonsuli Karl Bernauer ryhtyi heti 1901 organisoimaan alueelle kunnon keskieurooppalaista komentoa. ”Kehitys” eteni, joskin hitaammin kuin naapurisiirtokunnissa, sillä Wien, toisin kuin Washington, Pariisi tai Lontoo, ei juuri investoinut uuden siirtomaansa kehittämiseen. Pienen unkarilais- ja kroatialaissyntyisen sotilasjoukon lisäksi värvättiin järjestyksenpitoon kiinalaista poliisivoimaa, nimitettiin verotusta ja kaupankäyntiä valvova kaupunkineuvosto, ja vanhaan buddhalaistemppeliin perustettiin keisarillis-kuninkaallisen meriväen kasarmi, vankila ja sairaala. Kunnallistekniikkaa rakennettiin, ja uuden ns. Itävallankadun (virallisesti Frans Joosefin katu) varteen alkoi kohota uusia (joskin amerikkalais-, britti- ja ranskalaisvyöhykkeiden vastaavia vaatimattomampia) liikerakennuksia, upseerikasino ja elokuvateatterikin siellä toimi.

Budapestinkadulla taas komeili samanlaisia huviloita kuin nykyäänkin Rózsadombilla, ”Budapestin Eirassa”. Kenties hienoimman huviloista rakennutti itse Yuan Shikai, Kiinan keisarikunnan loppuvaiheiden muuan merkkimies, sotapäällikkö, Kiinan (ainakin joillakin kriteereillä) ensimmäinen presidentti ja välillä yksi viimeisistä keisareista. Presidentti-keisari Yuanilla, kuten muutamilla muillakin mantšudynastiaa vastustaneilla seudun kiinalaisilla mahtimiehillä, oli myös Itävalta-Unkarin kansalaisuus! Tässä mahtihuvilassaan Yuan ei kuitenkaan itse asunut, väittää englanninkielinen Wikipedia.

yuan_villa

Yuanin huvila nykytilassaan. Kuva Falanszter-blogista.

Unkarilaisen Vasárnapi Újság (‘Sunnuntaisanomat’) -lehden numerossa 18/1904 Ganz-tehtaan insinöörinä työskennellyt Géza Szuk kirjoitti ”meidän pikku Kiinamme” oloista. Kunnon insinööri kertoilee ylpeänä, miten ”kiinalaiset ovat sangen tyytyväisiä, koska heitä kohdellaan eurooppalaiseen tapaan”. Mutta kulttuurien törmäys voi synnyttää myös erikoisia efektejä:

Hallintorakennusta vastapäätä entisessä Buddhan temppelissä on sijoitettu meidän meriväen osastomme. Sotilaat asuvat kiinalaisissa taloissa. Pihalla on temppeli, siinä kullattu, puinen 7–8 metrin korkuinen Buddhan patsas. On merkillinen näy, kun tämän pyhänkuvan edessä merimiehet harjaavat hevosiaan tai kantavat heiniä sisään. Kappelin tapainen rakennus toimii varastona. Täällä on lisäksi sotilassairaala. Sotilaiden joukossa kohtasin myös muutamia Unkarin poikia.
Vaikka katuja kastellaan ja siivotaan, silti toisinaan löyhkää aivan sanomattomasti, mutta sehän kuuluu Kiinaan. (…)

Kiinalaiset Szuk kuvaa puuhakkaiksi ja yritteliäiksi, taitaviksi liikemiehiksi mutta myös ikään kuin hieman lapsenomaisiksi, innokkaiksi pelureiksi, teatterinkatsojiksi ja tarinoiden kuuntelijoiksi. Merkillinen kylpyläperinnekin heillä on:

Pei-Ho-joen rannalla kohoaa kaksikerroksinen rakennus, kansankylpylä; sisäänkäynnin luona komeilee maalaus: aalloissa kylpevä karppi. Maksettuaan viisi filleriä palmikkopäinen veikkonen saa astua sisään. Suuressa huoneessa on seinustoilla pieniä kaappeja, keskellä penkkejä; yleisö riisuutuu ja menee ovella suljettuun huoneeseen, missä on penkkejä ja suuressa kattilassa kiehuu vesi ja täyttää höyryllä huoneen, missä kiinalainen hikoilee. Ulos astuessaan hänet kastellaan vedellä, ja niine hyvineen, Aatamin puvussa, hän menee penkille istumaan tai makaamaan, parturit ja kynsienleikkaajat aloittavat työnsä, samalla juodaan teetä ja poltellaan piippua.

Kirjoituksensa lopussa Szuk toivoo, että ”isänmaamme kaupalle ja teollisuudelle tarjoutuisi osa ja tilaisuus tämän maanosan hyväksi käytössä”. Näinhän ei enää ehtinyt käydä. Kilpailijat, jopa Kiinan nouseva kotimainen teollisuus, kasvoivat nopeammin, eivätkä Itävalta-Unkarin laivasto ja merimahti riittäneet pitämään yllä kunnollisia tavarankuljetusyhteyksiä Tianjinin ja Euroopan välillä. Sitten syttyi maailmansota, 1917 Kiina julisti Itävalta-Unkarille sodan, ja Tianjinin siirtokunta miehitettiin ilman taistelua. Keisarillis-kuninkaallinen Kiina-seikkailu alkoi olla ohi.

Tianjinin ”unkarilaisen siirtokunnan” tarina ei ole aivan tuntematon, vaan siitä on kirjoiteltu Unkarin lehdistössä silloin tällöin viime vuosinakin. Tosin sitä harvemmin näkee mainittavan silloin, kun tietyissä piireissä höyrytään unkarilaisten myyttisestä muinaisuudesta koko Aasian herroina ja ikivanhoista yhteyksistä Kiinaan. Tarina on tältä kannalta valitettavasti liian myöhäinen, liian tylsä ja liian tosi.