Vuosi neljätoista

Yksi lempivitseistäni kertoo miehestä, jolle hyvä haltiatar jostain syystä antaa kolme toivomusta. Ensimmäiseksi miekkonen tietenkin haluaa olla upporikas. Toiseksi hän haluaa olla mahtava ja ylhäistä sukua. Ja kolmanneksi hän haluaa sellaista, mikä välttämättä ei näiden kanssa aina kulje yhdessä: hän toivoo onnellista avioliittoa ja perhettä. Haltiatar heilauttaa taikasauvaansa, ja siinä samassa miehemme herää upean palatsin makuuhuoneessa valtavassa katosvuoteessa, kruunukoristeisten lakanoiden välissä. Huoneeseen kahisee hieno, tyylikäs daami silkkipuvussa ja kujertaa: ”Herää jo, Franz Ferdinand! Tänään pitää lähteä Sarajevoon!”

Ukrainan ja Krimin tapahtumien varjossa Sentrooppa alkaa hiljakseen muistella sadan vuoden takaisia tapahtumia, jotka johtivat ensimmäisen maailmansodan syttymiseen. Itävalta-Unkarin kruununperillisen, arkkiherttua Franz Ferdinandin murha Sarajevossa oli viimeinen kipinä ruutitynnyriin, mutta tietenkin kriisi oli kytenyt jo pitkän aikaa. Kun murhan vuosipäivä, kesäkuun 28., lähestyy, historiantutkijat pääsevät taas erittelemään vaikutuksia ja syitä. Siinä sivussa myös Franz Ferdinandista itsestään ilmestyy varmaan uusia henkilökuvia. Onhan houkuttelevaa pohtia, mikä tämä mies oli ja mitä hänestä olisi voinut tulla.

Franz Ferdinand oli legendaarisen vanhan keisarin Frans Joosefin nuoremman veljen, arkkiherttua Karl Ludwigin poika. Kun Frans Joosefin ja hänen yhtä legendaarisen Sissi-keisarinnansa ainoa poika Rudolf oli kuollut 1889 hämärissä ja skandalööseissä olosuhteissa, ilmeisesti oman käden kautta yhdessä toivottomasti rakastamansa Marie Vetseran kanssa, ja kun Karl Ludwig luopui kruununperimyksestä poikansa hyväksi, tuolloin 26-vuotiaasta Franz Ferdinandista tuli Itävalta-Unkarin kruununperillinen. Arkkiherttuan säädynmukaiseen kasvatukseen oli tietenkin kuulunut sotilaskoulutus; Franz Ferdinand osasi ratsastaa, ampua (hän oli muuten myös vieläpä oman aikansa aristokraatteihinkin verrattuna harvinaisen innokas metsästäjä, joka elämänsä aikana lahtasi tuhansittain eläimiä Euroopassa ja maailmanmatkoillaankin) ja johtaa joukkoja. Vuonna 1913 Franz Ferdinand nimitettiin Itävalta-Unkarin armeijan ylitarkastajaksi, mikä sodan tullen olisi merkinnyt ylipäällikkyyttä.

Toisin kuin serkustaan Rudolfista – joka toisinaan kuvataan jonkinlaisena toivonkipinänä, uudistusmielisenä idealistina, joka olisi valtaan päästyään tuulettanut Habsburg-monarkian homehtuneet rakenteet – Franz Ferdinandista ei helpolla saa romanttista sankaria. Hän oli poliittisilta mielipiteiltään luunkova konservatiivi ja henkilönä ilmeisesti yrmeä, ankara ja herkästi kimpaantuva käskijäluonne. Tätä kuvaa kuitenkin pehmentää liikuttava, suorastaan traaginen rakkaustarina.

Vuonna 1894 Franz Ferdinand rakastui tulisesti böömiläiseen kreivittäreen Sophie Chotekiin, joka toimi hänen sukulaisrouvansa, arkkiherttuatar Isabellan hovineitinä. Kruununperillisen olisi tietenkin kuulunut avioitua jonkin hallitsijasuvun vesan kanssa, Habsburg-hallitsijoillahan oli vuosisatojen ajan ollut tapana solmia, tarvittaessa Vatikaanin myöntämien erivapauksien turvin, melkeinpä sukurutsaisia avioliittoja sen mukaan kuin dynastiset valtasuhteet määräsivät. Luultavasti tuolloin jo noin kolmikymppiselle Franz Ferdinandille oli sopivia puolisoita jo katseltuna Euroopan kuningashuoneista. Franz Ferdinand ja Sophie eivät kuitenkaan suostuneet luopumaan toisistaan, ja lopulta keisari suostui heidän avioliittoonsa sillä ehdolla, että liitosta tulisi morganaattinen. Sophie ei koskaan saisi keisarinnan arvoa eivätkä hänen lapsensa perisi valtaistuinta. Tästä huolimatta, tai kenties tämän takia, Franz Ferdinandin, Sophien ja heidän kolmen lapsensa kerrotaan viettäneen hyvin sopusointuista ja onnellista perhe-elämää. Julkisuudessa taas tiukka hoviprotokolla ei sallinut pariskunnan edes esiintyä rinnakkain. On arveltu Sophien lähteneen kohtalokkaalle Sarajevon-matkallekin mukaan siksi, että vähemmän virallisessa matkustustilanteessa hän saattoi seurata miestään ja istua tämän vieressä – niin kuin hän istui myös autossa, johon hänet yhdessä Franz Ferdinandin kanssa ammuttiin. Auto muuten on näytteillä Wienin Sotahistoriallisessa museossa, jota lämpimästi suosittelen kaikille historian ystäville.

Sarajevon laukaukset antoivat sen ajan sotahaukoille lopultakin tilaisuuden käynnistää se iso rytinä, jota hiljakseltaan oli jo valmisteltu – ja jota tuon ajan naiivi sivistys- ja kulttuuriväkikin odotti jonkinlaisena ”puhdistavana” myrskynä. Itävalta-Unkarin vallanpitäjät ilmeisesti näkivät sodan ainoana keinona pelastaa liitoksissaan natiseva valtakunta, jota jo vuosikymmenten ajan monet olivat pitäneet täysin aikansa eläneenä, keskiaikaisena rakennelmana. Jo 1800-luvullahan monilla vähemmistökansoilla oli meneillään kiivas kansallinen herääminen, erityisesti tšekkejä, vaurainta ja edistyneintä slaavikansaa, harmitti Unkarin etuoikeutettu asema, jollainen olisi kuulunut myös Böömin vanhalle kuningaskunnalle, ja saksankielisestä väestöstä taas jotkut katselivat yhdistyvän, nousevan Saksan suuntaan ja haikailivat kansallisvaltioyhteyteen ”oman” heimonsa kanssa. Jälkipolvien jossittelijoiden suosikkikysymys kuuluu tietenkin: mitä olisi tapahtunut tälle mahtivaltakunnalle, jos sitä ei olisi sota hajottanut?

Toista vuotta sitten ilmestyi itävaltalais-saksalaisen kirjailijan Hannes Steinin fantasiaromaani Der Komet, jonka meidän aikoihimme saakka ulottuvat tapahtumat ovat ilmeisesti melkoista irrottelua vaihtoehtoisessa todellisuudessa. Yksi avainkohdista on Sarajevon attentaatin epäonnistuminen. Kun kruununperillisen autoon heitetty pommi ei osu kohteeseensa, Franz Ferdinand komentaa saattueen kääntymään takaisin ja lausahtaa leveästi itävaltalaisittain: I bin doch net deppat, i fohr wieder z’haus. (‘En minä sentään hölmö ole, minä lähden tästä takaisin kotiin.’) Kaksi vuotta myöhemmin hän nousee Frans Joosefin seuraajana keisarilliselle valtaistuimelle. Ensimmäistä maailmansotaa ei tule, eikä näin ollen toistakaan. Ei tule Venäjän vallankumousta, Hitler jää tuntemattomaksi postikorttimaalariksi. Euroopan vanhat monarkiat kehittyvät maltillisen modernisaation tietä, Amerikka taas on takapajuista peräkorpea, koska Euroopan terävimmät päät ja luovimmat lahjakkuudet eivät joudu lähtemään sinne köyhyyttä, sotaa tai natseja pakoon. Tekniikan ja tieteen johtotähtenä on Saksa, kulttuurin keskukseksi taas nousee Wien, eikä Hollywoodista kukaan tiedä mitään – filmimogulit tuottavat menestysviihdettä maailmalle Wienin Rosenhügeliltä käsin. Tosin ihmiskunnan lyhytnäköisyys tämänkin romaanin päätteeksi ilmeisesti tuhoaa koko sivilisaation, mutta sitä ennen on koettu varsin mukava 1900-luku.

Profil-lehden kirjoituksessaan Georg Hoffmann-Ostenhof päätyy toteamaan, että Steinin jossittelussa voi olla jotain ideaakin. Vaikka Itävalta-Unkari vuonna 1914 oli moninaisten jännitteiden ja epäkohtien rasittama rakennelma ja kipeästi uudistusten tarpeessa, se oli samalla huomattavan stabiili valtio, jonka hallintojärjestelmä oli tehokas ja jonka politiikassa näkyi selvää ja positiivista kehitystä kohti demokratiaa ja modernia oikeusvaltiota. Ehkäpä, jos sota olisi jäänyt tulematta, tämä positiivinen kehitys olisi voinut jatkua. Tärkeämpi opetus Hoffmann-Ostenhofin mielestä on kuitenkin, että hyvä hallinto voi pelastaa paljon. Itävallassa tämä koneisto toimii nykyäänkin perinteen voimalla niin hyvin, että maan vaurautta ja vakautta ei helpolla tuhoa edes poliitikkojen keskinkertaisuus ja taitamattomuus tai poliittisten puolueiden pitkittyvä aatteellinen ja sisällöllinen kriisi. Toivoa sopii, että tämä perinne kestää.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: