Erään armeijan muistopäivä

Unkarissa on näinä päivinä muisteltu 70 vuoden takaisia tapahtumia. Tammikuun 12:ntena 1943 Don-joen mutkan tienoilla, nykyisen Ukrainan ja Venäjän rajamailla, puna-armeija lähti ratkaisevaan läpimurtoon ja murskasi Saksan joukkojen tueksi itärintamalle lähetetyn Unkarin 2. armeijakunnan. Paristasadastatuhannesta miehestä noin puolet menetettiin: kaatuneina, kylmään tai nälkään menehtyneinä, sotavankeuteen tai muuten vain tietymättömiin kadonneina. Sen lisäksi, että Saksan sodanjohto, jolle unkarilaiset joukot oli alistettu, oli saanut lopullisesti todellisuudentajunsa menettäneeltä Hitleriltä ylipäätäänkin mahdottoman tehtävän pitää Venäjän arot hallussaan hinnalla millä hyvänsä, erityisesti unkarilaisten koulutus, varustelu ja huolto olivat Ukrainan talveen täysin riittämättömät. Osa talvipukineista ja elintarvikkeista ei koskaan päässyt sinne, missä nälkäiset ja rääsyiset miehet yrittivät pidätellä ylivoimaista vastustajaa. Ja vaikka Unkarin Donin-armeija olikin saanut käyttöönsä niin hyvät aseet ja ajoneuvot kuin isänmaalla oli tarjota, koko Unkarin puolustuslaitoksen tekninen varustelutaso oli siinä määrin ajastaan jäljessä, että tilanne oli alusta lähtien toivoton. Donin-armeijan muistonäyttelyssä esillä ollut lentolehtinen puhuu puolestaan:

”Lähitaistelu panssareita vastaan. Jos panssarintorjunta-aseidemme tuli ei tehoa, tuhoamme vihollisen panssarit lähitaistelussa.”

Vaikka virallinen propaganda oli tehnyt parhaansa selittääkseen, että ”vihollisemme on lyötävä siellä, missä se on helpoimmin lyötävissä”, monien oli jo tuolloin mahdoton ymmärtää, miksi unkarilaisia sotilaita oli tapatettava melkein parintuhannen kilometrin päässä kotimaan rajoilta. Näin semminkin kun näitä rajoja oli juuri vähän aikaisemmin sopivasti korjattu – Hitlerin ja Mussolinin mahtikäskyllä Unkari oli saanut takaisin osan Trianonin rauhassa 1920 menettämistään alueista – ja odotettavissa oli, että sotaonnen kääntyessä (mitä Stalingradin taistelun jälkeen jo monien maailmantilannetta seuraavien olisi pitänyt osata ennakoida) miehiä tarvittaisiin taas niiden turvaksi. Yli sadantuhannen unkarilaisen murhenäytelmä oli siis monien mielestä järjetön ja tarpeeton.

Jälkikäteen on paljon keskusteltu varsinkin valtionhoitaja Horthyn syyllisyydestä: miten pahassa pakkoraossa hän oli, olisiko hänen tuossa vaiheessa ollut mahdollista kieltäytyä avunannosta saksalaisille? Väitetään muun muassa, että Neuvostoliitto olisi diplomaattikanavien kautta viestittänyt Horthylle, että jos tämä hillitsisi avuliaisuuttaan Hitleriä kohtaan, se pidettäisiin aikanaan mielessä, kun sodan jälkeen Unkarin ja sen naapurimaiden suhteita ja rajoja järjestellään. Toisaalta Horthyn tilanne oli todellakin hankala: Saksan kelkasta oli vaikea hypätä pois, kun toinen Saksan liittolainen, vanha vihollinen Romania oli asettanut oman avunantonsa ehdoksi sen, että Unkarikin olisi mukana. (Saksan vaikutusvallasta irrottautuminen ei tunnetusti onnistunut Horthylta myöhemminkään. Kun hän siihen lopulta ryhtyi vuonna 1944, lopun jo häämöttäessä, saksalaiset panivat hänet viralta ja nostivat muutamaksi kuukaudeksi valtaan unkarilaiset natsit, Szálasin johtamat ”nuoliristiläiset”.)

Unkarin 2. armeijan historiaan liittyy vielä oma erityinen kipupisteensä. Saksan liittolaismaiden joukossa Unkari nimittäin kehitti aivan ainutlaatuisen ”ratkaisun” omalle ”juutalaiskysymykselleen”: työpalvelukomppaniat. Työpalveluun (munkaszolgálat) koottiin palvelusikäiset miehet niistä ryhmistä – järjestelmänvastustajat, etenkin kommunistit, ja vähemmistökansat kuten serbit ja romanialaiset sekä etenkin juutalaiset – joille Horthyn hallinto ei halunnut antaa asetta käteen. Työpalvelukomppanioiden kehnosti varustellut ja niukasti huolletut miehet hoitivat kuokka- ja lapiotöitä ynnä muita avustavia tehtäviä, jotka – kuten Szabolcs Szita kirjoittaa tuoreessa artikkelissaan – vuoden 1942 ohjesäännön mukaan ”eivät olleet unkarilaisen miehen tai kristittyyn ajattelutapaan kasvaneen nuorukaisen arvolle sopivia”. Siitä, lähetettiinkö näitä aseettomia miehiä esimerkiksi miinanraivaustöihin sillä nimenomaisella tarkoituksella, että heistä päästäisiin eroon, on esitetty monenlaisia mielipiteitä. Selvää kuitenkin on, että unkarilaisten joukkojen suhtautuminen työpalvelumiehiin oli usein tylyä ja julmaa: koko armeijan muutenkin palellessa ja nälkiintyessä työpalvelukomppaniat jäivät heikoimmalle huollolle, ja ainakin joissakin todistetuissa tapauksissa työpalvelumiehiä ei vain simputettu vaan suorastaan kidutettiin hengiltä. (Tunnetuin näiden epäinhimillisyyksien uhreista lienee kaksinkertainen miekkailun olympiavoittaja Attila Petschauer, joka paleltui kuoliaaksi: kertoman mukaan hänet riisuttiin paukkupakkasessa alastomaksi ja kasteltiin vedellä.) Szitan artikkelissa siteerataan aitoja aikalaiskommentteja:

Tehkööt vain töitä, eivät ne kotona kuitenkaan mitään tehneet, elivät vain unkarilaisen työmiehen hiestä. […] Sodanjohto tekee oikein, kun panee ruumiillista työtä vieroksuvat Unkarin juutalaiset korjaamaan niitä tuhoja, jotka bolševikkien kanssa veljeilevät Venäjän juutalaiset ovat aiheuttaneet.

Työpalvelukomppanioissa menehtyi runsaasti Unkarin älymystöä. (Puolustusministeri Vilmos Nagy yritti turhaan kiinnittää huomiota siihen järjettömyyteen, että haavoittuneita unkarilaisia sotilaita menehtyi asiantuntevan hoidon puutteeseen samalla kun koulutetut lääkärit oli pantu kaivamaan ojia ja purkamaan miinoja paljain käsin.) Uhreista kuuluisimpia oli Jenő Rejtő, ”Unkarin Outsider”, aikansa kenties suosituin viihdekirjailija, jonka hauskoista ja luistavista dekkareista ja jännäreistä ainakin Grand Hotel karanteenissa on ilmestynyt Anna Tarvaisen käännöksenä suomeksikin. Rejtő työskenteli aktiivisesti vielä sodan aikanakin, kunnes natsilehden närkästynyt artikkeli nosti esille sen ”törkeyden”, että kunnon miesten taistellessa itärintamalla juutalainen Reich-Rejtő istuskelee mukavasti kahvilassa kirjoittelemassa. Niinpä Rejtő raahattiin työpalveluun sairaana, suoraan sairaalasta, ja hän kuoli Ukrainassa vähän ennen tammikuun 1943 suurhyökkäystä.

Donin-armeijan murhenäytelmää on siis Unkarissa näinä päivinä muisteltu eri tavoin: on ilmestynyt artikkeleita, haastatteluja ja tutkielmia, ja Budapestissa sotavalokuvaaja Tamás Konokin jälkeenjääneestä aineistosta on koottu näyttely, joka valottaa sodan arjen eri puolia. Unkarintaitoisten ja vaikka kielitaidottomienkin kannattaa katsella Index-uutisportaalin video, jossa Konokin samanniminen poika kertoo isänsä kuvista ja niiden taustoista; valikoima kuvia löytyy myös Indexin sivuilta. Taas kerran käy selväksi, että sodalla on monet kasvot: aito sankarimieli ja käsittämätön julmuus eivät aina niin helposti erotu toisistaan, ja niiden väliin mahtuu laaja kirjo ihmisten tekoja. (Miten mahtoivat syntyä pehmopornahtavat alastonkuvat venäläisistä talonpoikaistytöistä? Tosiaanko niin viattomasti, että kuvaaja kameroineen sattumalta piipahti paikalla, kun tytöt tulivat rantaan peseytymään?) Mieleeni jäi Tamás Konok nuoremman kertomus niistä hänen isänsä kuvista, jotka sodan aikana olivat esillä itärintaman sankaritekoja esittelevässä näyttelyssä. Sarja kuvia esitteli rääsyisiä sotavankeja, venäläisiä talonpoikia, naisia ja lapsia – ja kuvaseinän otsikkona oli ollut ”Näitä vastaan taistelimme”. Tästä syntyi hirmuinen pahennus, kertoo Konok, ja kuvat poistettiin heti.

Sankarillisimmankin armeijan historiasta luultavasti löytyy vähemmän kauniita tarinoita. Kaikki kunnia Suomenkin sotaveteraaneille, ihmisille, jotka henkensä kaupalla tekivät melkoisen paskasavotan loppujen lopuksi kuitenkin enimmäkseen hyvän asian, Suomen itsenäisyyden ja demokratian puolesta. Silti ei voi kuin ilolla tervehtiä sitä uudempaa tutkimusta, joka valottaa myös sodan likaista arkea ja sen pimeitä puolia. Ja olla kiitollinen siitä, että vapaassa maassa myös näistä pimeistä puolista saa puhua. Siteeraan lopuksi Index-sivuston edellä mainittua uutista:

Kirjailija Pál Závada luki näytteitä tekeillä olevasta romaanistaan, joka kertoo Donin katastrofista. Sen fiktiivinen päähenkilö ei tosin taistele aivan etulinjassa, mutta kuvailee ja valokuvaa näkemäänsä. Lukunäytteen jälkeen Závada puhui siitä, miten Unkarin kansan harteilla painava syyllisyys on mahdollista kohdata vain, jos käsittelemme emme vain kokemiamme loukkauksia vaan myös itse tekemiämme rikkomuksia. ”Tähän näyttelyyn tulisi syventyä niidenkin nykyisten poliitikkojen, jotka ihannoivat Miklós Horthya”, lausui Závada viitaten maailmansotien välisen ajan valtionhoitajaan. Konkreettisten poliitikkojen nimiä kirjailija ei kuitenkaan maininnut.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: