Kristillistä ja demokraattista?

Länsi- ja Keski-Euroopan poliittisten puolueiden kirjoon on vanhastaan kuulunut ”kristillisdemokraattisia” tai ”kristillissosiaalisia” puolueita. Saksan keisarikunnan vanha Christlichsoziale Arbeiterpartei perustettiin 1878 vaihtoehdoksi sosiaalidemokraattiselle työväenliikkeelle. Itävallan Christlichsoziale Partei syntyi toistakymmentä vuotta myöhemmin, ja kuten Arbeiter-sanan puuttuminen sen nimestä osoittaa, sen kohderyhmänä oli pikemminkin kaupunkiporvaristo, jossain määrin myös maaseudun omistava luokka. Molempien ideologiaan kuului jonkinlainen välittäjyysmissio ja sovittelijan tehtävä, myös yhteiskuntasovun rakentaminen luokkarajojen yli, ja toisaalta isänmaallisuus ja kansallinen lojaalisuus. Itävallan kristillis-sosiaalit saivat jonkin verran tukea myös hovin ja aristokratian taholta, koska asettuivat tukemaan tuolloin monesti jo aikansa eläneenä pidettyä monikansallista kaksoismonarkiaa, toisin kuin lähin kilpailijansa, ”saksalais-kansallinen puolue”, jonka mielestä tulevaisuus oli verenperinnön ja kielen yhdistämissä kansallisvaltioissa. Vuonna 1938 kristillissosiaaliset kansanedustajat (joiden puolue oli tosin jo lakkautettu ja yhdistetty ”Isänmaalliseen kansanrintamaan” jo muutama vuosi aikaisemmin) kuitenkin asettuivat Anschlussin kannalle, tukemaan Itävallan liittämistä Hitlerin Saksaan.

Molempien kristillissosiaalisten puolueiden ideologiassa oli sama tyypillisen sentrooppalainen pimeä puoli: ”kristillinen” tarkoitti selkeästi myös ”ei-juutalaista”, ja puolueen toimintaa leimasi enemmän tai vähemmän avoin antisemitismi. Kansallinen solidaarisuus kuului rakentaa sulkemalla sen ulkopuolelle juutalaiset, joita pidettiin vieraana ”loisena” kansakunnan ruumiissa, vaarallisen kansainvälisen rappiokulttuurin tai kansallista elinkeinoelämää uhkaavan ylikansallisen talousliberalismin edustajina.

”Saksalaiset kristityt, pelastakaa Itävalta!” Kristillis-sosiaalisen puolueen vaalijuliste Wienistä vuodelta 1920. (Wikimedia Commons)

Toisen maailmansodan ja Kolmannen valtakunnan perikadon jälkeen antisemitistiset aatteet oli pakko kuopata tai ainakin sulloa pois näkyvistä kaapin perukoille. Samaan aikaan kristillissosiaalisista puolueista tuli monissa Euroopan maissa tärkeitä yhteiskuntasovun jälleenrakentajia, ei-sosialistisia mutta köyhimpienkin puolesta puhuvia sovintopuolueita. Itävallan kristillis-sosiaalisten puolueperinteiden jatkajaksi syntyi Kansanpuolue, Österreichische Volkspartei (ÖVP), joka siitä pitäen on käytännössä koko ajan ollut hallitsemassa maata, usein koalitiossa sosiaalidemokraattien (SPÖ) kanssa.

Edelleenkin ÖVP määrittelee itsensä (muun muassa) kristillisdemokraattiseksi puolueeksi. Puolueen arvostelijat väittävät kuitenkin, että tämä ”kristillissosiaalinen” perintö, toisin sanoen moraalisen vastuun, yhteiskunnan heikoimmista huolehtimisen ja lähimmäisenrakkauden periaatteet, uhkaa jäädä toisaalta arvokonservatismin, toisaalta markkinatalousliberalismin jalkoihin: ÖVP:n valtapoliitikot eivät ole todellakaan profiloituneet esimerkiksi muukalaisten tai yhteiskunnan köyhimpien puolustajina. Julkikristillisyys on maallistuvassa ja uskonnollisesti pirstoutuvassa yhteiskunnassa liian vaarallinen strategia puolueelle, joka edelleenkin haluaa pysyä laajapohjaisena kansanpuolueena ja vallan kahvassa kiinni. Siispä ÖVP ei ole viime vuosina ihmeemmin pitänyt esillä kristillistä perintöään. Ja niinpä, vähän samaan tapaan kuin Suomessa kristillisdemokraatit omivat kokoomuksen vanhan iskulauseen Koti, uskonto, isänmaa, Itävallassa ”kristillisyyteen” on tarttunut äärioikeistopuolue FPÖ – jonka omaan aatetaustaan itse asiassa on kuulunut antiklerikaalisuus, taistelu katolisen kirkon valtaa vastaan.

(Kirkonvastaisuus on osa natsismin aatteellista perintöä, jota FPÖ ei virallisesti tunnusta, vaikka sen perustajissa aikoinaan oli melkoisesti ”katumattomia” vanhoja natseja. Hitlerin natsipuolue, vaikka pyrkikin käyttämään Saksan valtakunnan kristittyjä kirkkoja hyväkseen, suhtautui perimmältään kielteisesti koko kristinuskoon, ja korkeamman tason natsipomojen odotettiin eroavan kirkosta ja uskovan vain jonkinlaiseen ikigermaaniseen, ei-juutalaiseen Sallimukseen. Toisaalta FPÖ:n ideologiset juuret ovat myös 1800-luvun lopun nationalismissa, joka vierasti kristinuskon universaalisuutta ja etenkin katolisen kirkon ylikansallista valtaa. Luteeruksen usko oli monille puolueen henkisistä oppi-isistä se parempi, oikea saksalainen usko, ja FPÖ on näihin aikoihin saakka pärjännyt parhaiten niillä seuduilla, missä protestantteja on eniten – kuten Kärntenin vuorilla, minne aikoinaan kaikkeinkatolisimpien Habsburg-majesteettien ajamasta vastauskonpuhdistuksesta huolimatta jäi protestanttisia vastarintapesäkkeitä.)

FPÖ:n johtaja Heinz-Christian ”HC” Strache esiintyi jo muutama vuosi sitten krusifiksi kourassa mielenosoitustilaisuudessa, jonka FPÖ järjesti Wieniin suunnitteilla ollutta uutta islamilaista kulttuurikeskusta vastaan.

(Kuva Profil-lehden ylempänä linkitetystä jutusta; APA/Ludwig Vysocan.)

Samaan tapaan kuin sadan vuoden takaisessa ”kristillisessä” antisemitismissä, ”kristinusko” oli siis otettu aseeksi tiettyä ei-kristittyä ryhmää vastaan. (Kirkolliset piirit protestoivat, itse konservatiivisten katolilaisten johtohahmo kardinaali Schönborn arvosteli Strachen tempausta saarnassaan muistuttaen, että risti on sovituksen ja vihollisten rakastamisen symboli, jota ei saa käyttää aseena toisia uskontoja ja toisia ihmisiä vastaan.) FPÖ on myös ottanut kantaa ns. krusifiksikiistassa sen puolesta, että ristit tai ristiinnaulitunkuvat säilytettäisiin Itävallan koulujen luokkahuoneiden seinillä – mitä monet uskonnottomat tai ei-kristityt vanhemmat nykyään vastustavat. Lisäksi Strache käyttää kristinuskoa ulko- ja maahanmuuttopoliittisena kriteerinä: ortodoksiset serbialaiset maahanmuuttajat ovat OK, toisin kuin turkkilaiset muslimit, ja EU:n tulisi ”kristillis-länsimaisena arvoyhteisönä” pikimmiten ottaa Serbia jäsenekseen ja suojella Kosovon serbejä albaanimuslimien hyökkäyksiltä – eikä jatkaa neuvotteluja islamistisen, ”aasialaisen” Turkin kanssa.

Nyt, kun Itävalta on valmistautumassa syyskuun lopun parlamenttivaaleihin, viime aikojen osavaltiovaaleissa odotettua kehnommin pärjännyt FPÖ on jälleen tarttunut kristillisiin symboleihin. Kohua herättäneessä vaalijulisteessa hymyilevää Strachea taputtaa tai silittää poskelle hopeahiuksinen daami:

liebe

”RAKASTA LÄHIMMÄISIÄSI.” Minulle niitä ovat meidän itävaltalaisemme. – FPÖ: Nyt on lähimmäisenrakkauden aika!

Sanoma on tietenkin selvä, se tuttu populistinen. Ensin oman maan ja oman kansan asiat kuntoon (ikään kuin ne koskaan saataisiin niin hyvään kuntoon, että tällä logiikalla jotain riittäisi muillekin). Ja omassa maassa etenkin mahdollisesti huono-osaisista ryhmistä äänestyskykyisimmän (ja muukalaiskammoisimman) eli eläkeläisten.

Jo pelkästään esteettis-retoriselta kannalta julisteen äitelä falskius on tietenkin herättänyt runsaasti reaktioita. Verkossa on kiertänyt esimerkiksi julisteparodia, jossa iskulause on korvattu toisella raamattuperäisellä sloganilla: ”Autuaita ovat hengessään köyhät. Minulle niitä ovat ne, jotka äänestävät minua.” Oma suosikkini on uudelleentekstitetty versio, jossa vanha rouva kivahtaa: ”Nyt saat ympäri korvia niin, että pääsi on höllällä kaksi viikkoa!”

Kummallisinta on kuitenkin, että ”kristillisistä arvoista” mesoava puolue näin huonosti tuntee kristinuskon peruskäsitteitä. Krusifiksillä huitominen vielä menköön – kardinaali Schönbornin kauniista sanoista huolimatta totuus on, että risti on koristanut ”kristittyjen” armeijojen sotalippuja maailman sivu. Mutta miten voi käyttää termiä ”lähimmäisenrakkaus” siinä sananmukaisessa ”omat ensin” -merkityksessä tietämättä, että laupiaan samarialaisen tarinan yhteydessä (löytyy Luukkaan evankeliumin 10. luvusta) Jeesus kääntää tämän ajatuksen päälaelleen selittämällä, että ”lähimmäinen” voi olla nimenomaan muukalainen? Vuosisatojen ajan meille eurooppalaisille on koulussa ja kirkossa tolkutettu, että juuri tämä lähimmäisenrakkauden uudenlainen tulkinta, sen ulottaminen oman perheen ja heimon ulkopuolelle, kaikkiin kansoihin, on se, mikä nostaa kristinuskon moraalisesti korkeammalle tasolle kuin muut, ”primitiivisemmät” eettiset koodit. Uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta, siitä riippumatta, miten ”kristityt” ovat todelisuudessa muukalaisia kohdelleet, luulisi tämän asian tietämisen kuuluvan yleissivistykseen, juuri niihin eurooppalaisiin ja länsimaisiin arvoihin, joita FPÖ väittää olevansa puolustamassa.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: