Historiallisia lukemisia

”Suuri kuninkaamme Shubbiluliuma sanoi valtaistuimelle noustessaan: ‘Antakaa minulle aikaa kolmekymmentä vuotta, niin teen Khattien maasta mahtavimman valtakunnan, mitä maailma milloinkaan on nähnyt.’ Tämä aika on pian kulunut loppuun ja luulen maailman pian saavan tietää Khattien maasta enemmän kuin haluaisivatkaan tietää. (…) Mitä on sivistys?” hän kysyi ja kaatoi lisää viiniä maljaansa. ”Myös me osaamme lukea ja kirjoittaa ja keräämme numeroituja savitauluja arkistoomme. On vain ihmisystävällisyyttä, jos puhkaisemme silmät vangeilta, jotka joutuvat ikänsä pyörittämään myllynkiviä, sillä tämä työ on hyvin raskasta ja tuntuisi heistä vielä raskaammalta, jos he näkisivät taivaan ja maan ja lintujen lentävän taivaalla. Se herättäisi heissä vain turhia ajatuksia ja heidät surmattaisiin pakoyritysten tähden. Jos sotilaamme rajamaissa katkovat kädet muutamilta ja kiskovat päänahan toisten silmille, ei tämä tapahdu suinkaan julmuudesta, sillä itse olet nähnyt, että kodeissamme olemme vieraanvaraisia ja ystävällisiä, rakastamme lapsia ja pieniä eläimiä emmekä lyö vaimojamme. (…)”

Näin puhuu Mika Waltarin romaanissa Sinuhe, egyptiläinen heettiläisten (Waltarilla “khattien”) kuninkaan arkistonhoitaja, johon Sinuhe tutustuu kiertäessään maailmaa kreetalaisen tanssijattaren Minean kanssa. Heettiläisten valtakunta kuvataan romaanissa jonkinlaiseksi militarismin dystopiaksi. Maata hallitsee yksinvaltias soturikuningas, joka on paitsi ylipäällikkö myös ylimmäinen pappi ja ylimmäinen tuomari. Kaikki miehet ovat sotilaita ja naisten velvollisuus on synnyttää sotilaita vielä lisää, niin että aviorikoksista ei rangaista ja hedelmättömät avioliitot puretaan. Yhteiskunnassa vallitsee kuri ja järjestys, tavat ovat ankarat ja yhteydenpitoa ulkopuolisiin ja ulkomaalaisiin valvotaan tarkasti. Heettiläisten arvomaailmassa ylimpänä ovat valta, voima ja pelko, ja tulevaisuudessa siintelee kaikkien naapurikansojen valloittaminen ja orjuuttaminen. Kuulemastaan järkyttynyt Sinuhe pakenee maasta, jossa hänen kurkkuaan ”tukahduttaa kalmanhaju”:

Niin jätimme taaksemme Khattushashin peloittavat muurit, joiden takana väijyi tulevaisuuden maailma, ja ratsastimme aasien selässä ohi jyrisevien kivimyllyjen, joita pyörittivät sokaistut orjat, ja sivuutimme tien molemmin puolin seivästettyjen noitien ruumiit, sillä noitina surmattiin Khattushashissa kaikki ne, jotka opettivat oppeja, mitä valtio ei hyväksynyt, ja valtio hyväksyi vain yhden opin.

Ja miksi näitä mietin? Siksi, että tänään hyppäsi uutisvirtaani merkillinen juttu. Itävaltalainen Profil-lehti on saanut tietää, että Waltarin Sinuhe on oikeistopopulistipuolue FPÖ:n melkein-voittoisan presidenttiehdokkaan Norbert Hoferin lempilukemista. Nettisivunsa human interest -osuudessa Hofer oli muiden henkilökohtaisten mieltymystensä ohella kertonut, että kirja, jonka hän ottaisi mukaansa autiolle saarelle, olisi juuri Sinuhe. Tämä saa Profilin toimittajan kysymään – tadaa! – Oliko Hoferin lempikirjailijalla natsisympatioita?

Siis hetkinen. Mitä ihmettä? Toimittaja Wolfgang Paterno on saanut selville, että Mika Waltari on jonkinlainen Suomen Karl May. (Tuota noin. Viihde- ja nuortenkirjailija Karl Mayta voisi Suomen kirjallisuudessa kenties ennemmin verrata Kyösti Vilkunaan, Simo Penttilään tai Aarno Karimoon.) Suosittu ja arvostettu kirjailija, jolta kuitenkin löytyy myös pimeä puoli. Suomen Berliinin-lähetystön verkkosivuilla kuulemma Outi Tuomi-Nikula kertoo Waltarin (yhtenä monista kirjailijoista) ihailleen Natsi-Saksaa. Toisen maailmansodan aikana Waltari työskenteli ”propagandistina valtiollisessa psykologisen sodankäynnin toimistossa”. Vuonna 1933 Waltari suomensi natsien marttyyriksi ”kanonisoidun” SA-miehen Horst Wesselin elämäkerran, ainakin kolme hänen romaaniaan julkaistiin saksannoksina Kolmannessa valtakunnassa, ja vuonna 1942 Waltari osallistui Weimarissa itsensä propagandaministeri Goebbelsin aloitteesta järjestettyyn kansainväliseen kirjailijakongressiin.

Sen verran huolella Paterno on kuitenkin työnsä tehnyt, että on haastatellut myös kahta oikeaa Waltari-asiantuntijaa. Panu Rajala torjuu natsisyytökset järkyttyneenä: Waltari ei ihaillut Natsi-Saksaa eikä natsien politiikkaa, ja vaikka hän matkustikin Saksassa ja kirjoitti sieltä juttuja, hän oli paljon enemmän innoissaan Pariisista ja Ranskasta. Andreas Ludden, Waltarin ja myös Sinuhen saksantaja puolestaan vakuuttaa, että Waltarin tuotannosta ei edes ennen vuotta 1945 löydy jälkeäkään natsisympatioista, antisemitismistä tai rasismista. Horst Wessel -suomennosta Waltari oli myöhemmin selitellyt sillä, ettei tuolloin vielä tiennyt natsi-ideologiasta juuri mitään. Ja varmaan käännössopimus oli jo allekirjoitettu ja nuori kirjailija rahan tarpeessa.

Tähän siis natsikohujuttu jämähtää. Paterno ei ole vaivautunut pyöräyttämään artikkelin loppuun minkäänlaista loppupäätelmää vaan jättää lukijan ihmettelemään, mistä tämä meteli oikein on nostettu ja onko täkyotsikolla mitään katetta.

Selväähän on, että jokseenkin koko Suomen älymystö toisen maailmansodan surkeaan loppuun saakka jossain mielessä ”ihaili” Saksaa, vaikka natsikomentoon jotkut suhtautuivatkin vähän sekavammin tuntein. Monet tuon ajan sivistyneistä ihmisistä, joille Saksa kerta kaikkiaan oli Euroopan johtava kulttuurivaltio ja sivistyksen kehto, joille saksan kieli oli tärkein kulttuurin ja tieteen kieli, eivät ehkä halunneet ajatella Hitleriä ja natseja kuin yhtenä, kenties vähän tavallista vastenmielisempänä mutta toivottavasti ohimenevänä vaiheena Saksan pitkässä poliittisessa historiassa. Ja jos piti valita ruton ja koleran välillä, niin Saksa kuitenkin – niin saattoi tuon ajan suomalainen helposti ajatella – edusti länttä ja Eurooppaa enemmän kuin Stalinin Neuvostoliitto. Kyllähän Suomesta jonkinasteisia natsien ihailijoita ja myötäilijöitä löytyi. Mutta porvarillinen liberaali ja yksilönvapauden ylistäjä, myös teologiaa ja kristinuskon kysymyksiä harrastanut Waltari tuskin tuohon joukkoon kuului.

Juttu kertoo enemmänkin siitä, millaisia kulttuurisympatioita Itävallan edistykselliset intellektuellit ovat valmiita Norbert Hoferilta ja ”perusitävaltalaisilta” odottamaan. Natsikorttia läiskitään pöytään koko ajan, eikä useinkaan aivan aiheetta. Tuorein somekohina pyörii Wienin FPÖ-nokkamiehen Johann Gudenusin ympärillä: LinkedIn-palvelun salasanavuodon yhteydessä oli paljastunut, että Gudenus oli valinnut salasanakseen heilheil. Presidenttiehdokas Hoferin kulttuurimieltymyksistä taas tiedossa on jo, että hänen suosikkitaidemaalarinsa on  Manfred ”Odin” Wiesinger, useiden äärioikeistolaisten ja heidän järjestöjensä suosima taiteilija. ”Odin” tunnetaan kansallissosialismin aikoja muistuttavasta antimodernista tyylistään, rasistisista pilapiirroksistaan ja tavastaan signeerata teoksensa ns. Odal-riimulla, joka natsien viljelemässä riimumystiikassa merkitsi ”kotiseutua, perintöä”.

Olisi tietenkin ollut paitsi mehevää myös aivan odotusten mukaista, jos Hoferin lempikirjailijakseen nimeämä eksoottinen tapaus olisi osoittautunut kunnon kaappinatsiksi. Valitettavasti näin ei käynyt. Sinuhe on Paternon mukaan ”hieman pölyistä mutta vankkaan tyyliin kirjoitettua kesälukemista vuodelta 1945”. Sen verran Paterno on kirjaa lehteillyt, että osaa siteerata pessimistisen resignoituneita pohdintoja siitä, miten mikään ei muutu eikä varsinkaan ihminen. Kummallista kuitenkin, miten häneltä on jäänyt huomaamatta se, minkä itse muistan tajuntaani taotun joskus herkkinä kouluvuosina.

”Kaikki historialliset romaanit kertovat siitä ajasta, jona ne on kirjoitettu”, sanoi historianopettajamme. Innokkaana historiallisten romaanien ahmijana olin tuolloin juuri lukenut Mirko Jelusichin romaanin Caesar, joka jostain syystä oli kotini kirjahyllyssä sodanaikaisena suomennoksena. Kirjoittaja on, kertoo takakansi, kroaatti mutta (onneksi) saanut täysin saksalaisen kasvatuksen, ja kirjan keskeisimpänä teemana on Johtajan yksinäisyys – miten jylhän yksin on koko elämänsä ajan se poikkeuksellinen ihminen, jonka kohtalo on määrännyt ohjailemaan tyhmän kansansa kohtaloita. Muistan vieläkin, miten nololta tuntui kun Caesar-romaanin aikalaissanoma humahti mielessäni selväksi.

Sinuhe puolestaan oli selvää pässinlihaa jo ensilukemalla. Perin keskenkasvuisenakin jo tajusin, että se kertoo toisen maailmansodan ja erinäisten aatteiden ja ihanteiden raunioilla seisovan eurooppalaisen ihmisen peruspessimismistä. Ja ”Khattien maa”, jonka yllä leijui sekä kuvaannollinen että todellinen kalmanhaju – minulle ei kolmetoistavuotiaanakaan ollut epäselvää, mitä tuhatvuotista valtakuntaa Waltari oli mahtanut ajatella. Sitä vastoin nyt mietin ankarasti, mitä Norbert Hofer on mahtanut saada irti Waltarin romaanista ja mikä – paitsi riittoisuus mahdollisena aution saaren lukuviihdykkeenä – häntä siinä oikein viehättää.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: