Politiikan Mars ja Venus

Meillä kukkahattutädeillä ja -sedillä, ”suvakeilla” ja Gutmenscheillä on viime aikoina ollut pällistelemistä Euroopan kansallis-konservatiivisten ja (ääri)oikeistopopulististen puolueiden uudessa nousussa. Vaalikarja saadaan omaan aitaukseen varsin alkeellisilla konsteilla: ”perusarvojen” puolustaminen ja tunteenomainen turvallisuudenkaipuuseen vetoaminen menee järkevän talouspolitiikan edelle, puhumattakaan ihmiskunnan eloonjäämisen kysymyksistä kuten ilmastonmuutoksen vastustamisesta. Silloinkin, kun salonkikelpoisuuden säilyttämiseksi on ruuvattava EU-kritiikkiä vähän hiljaisemmalle ja suitsittava kaikkein avoiminta älämölö-muukalaisvihaa, poliittiseksi käyttövoimaksi näyttää kelpaavan – ainakin meidän ikiomalla Timo Soinillamme – primitiivinen homokammo.

Meillä vähemmälle huomiolle on jäänyt yksi näkökohta, joka Itävallassa on noussut ilmeiseksi (ja ollut itävaltalaisissa viestimissä sekä tässäkin blogissa esillä ennenkin). Profil-lehden uusimmassa numerossa Edith Meinhart ja Christa Zöchling pohdiskelevat uusien EU-vaalitulosten valossa yhä selkeämpää trendiä: naiset äänestävät vasemmistoa ja vihreitä, miehet oikeistokonservatiiveja ja oikeistopopulisteja. Itävallan miehistä kolmasosa äänesti oikeistopopulistista FPÖ:tä, vihreitä vain 11%. Naisista taas vihreitä äänesti melkein kolmannes (32%), FPÖ:lle antoi äänensä naisista vain 17%. Sukupuolten välinen ero vaalikäyttäytymisessä on Itävallassa nyt suurempi kuin koskaan, ja ero näyttää kasvavan: alle 29-vuotiaista naisista 54% äänesti vasemmistoa tai vihreitä, samanikäisistä miehistä 51% joko oikeistokonservatiiveja (ÖVP) tai FPÖ:tä.

Meinhart ja Zöchling löytävät artikkelissaan tälle yhä suurenevalle gender gapille useitakin järkeenkäyvältä tuntuvia selityksiä. Perimmältään kyse voisi olla siitä, että naisten äänestyskäyttäytyminen on rationaalista. Maailmansotien välisenä aikana sekä kommunisteja että natseja suosivat etenkin räiskettä ja jytinää kaipaavat miehet, naiset taas etsivät turvallisuutta. Sama turvallisuushakuisuus näkyi vielä 1960-luvullakin konservatiivisina valintoina. Umpikatolisessa Itävallassa keskiluokan naisen normaaliin elämänsuunnitelmaan kuului elinikäinen avioliitto riittävästi ansaitsevan miehen kanssa (avioero olisi sekä moraalinen että taloudellinen katastrofi), lasten kasvatusta ja mahdollisesti, jos aikaa riittäisi, jossain vaiheessa jokin kiva pieni osapäiväduuni taskurahan hankintaa varten. Tätä silmällä pitäen kannatti äänestää koti-uskonto-isänmaa-linjaista perusarvopuoluetta – ja kotirauhan nimissä muutenkin kannatti asennoitua niin, että ”isä tietää kaiken”, ja kannattaa samaa puoluetta kuin ukkokultakin.

Sitten tuli 1960-luvun radikaalistumismurros, joka Itävallassa oli harvinaisen jyrkkä. Legendaarisen liittokansleri Kreiskyn kaudella toimeenpannut reformit toivat lisää naisia oppikouluihin ja yliopistoihin, yhä useammat naiset alkoivat ansaita elantonsa itse ja tehdä omia, yhä radikaalimpia poliittisia valintojaan. Työtätekevälle naiselle hyvinvointivaltio äitiyslomineen, päivähoitoineen ja työttömyysturvineen on elintärkeä asia. Eurooppalaisten hyvinvointivaltioiden naisten ammatit – hoito- ja opetusala – ovat ehkä olleet myös globalisoitumiselta ja Kiina-ilmiöltä paremmin turvassa kuin perinteinen savupiipputeollisuus, jonka raunioilta populistiset ääriliikkeet nykyään keräävät riveihinsä katkeroituneita, työttömiä tai työnsä puolesta pelkääviä vähemmän koulutettuja miehiä. Näihin vihaisiin poikiin, joille koulunkäyntikään ei ole oikein maittanut, yksinkertainen syntipukkiretoriikka (”ne tulee ja vie meidän työpaikat ja naiset”) ehkä puree paremmin kuin älyllisesti haastavammat ja mutkikkaammat selitykset yhteiskunnan ongelmiin.

Itävallan tapainen sukupuoliero näkyy muuallakin Länsi-Euroopassa, kuten Meinhartin ja Zöchlingin artikkelin lähteenä käytetty Simone Abendschönin ja Stephanie Steinmetzin tuore tutkimus osoittaa. Erityisen suuri tämä ero on Norjassa, mutta myös Sveitsin, Ruotsin, Tanskan, Kyproksen ja Benelux-maiden naiset äänestävät selkeästi miehiään punavihreämmin. Outona poikkeamana tässä joukossa näkyy myös Bulgaria. Suomessa ero on – näin toteavat artikkelissaan Meinhart ja Zöchling – tutkijoiden ihmeeksi oudon pieni (suunnilleen samaa luokkaa kuin Saksassa, hieman suurempi kuin Britanniassa ja Ranskassa), vaikka ”Suomessa tasa-arvolla on pitkät perinteet”. (En ihan ymmärrä tutkijoiden hämmästelyä. Eikö oikeastaan ole odotuksenmukaista, että tasa-arvoisessa Suomessa naisetkin haluavat äänestää ”äijämäisesti” ja ihailevat Teuvo Hakkaraisen kaltaisia totuudentorvia? Tai että tässä tasa-arvolassa kasvaneet kokoomusnuoret eivät enää osaa kuvitellakaan, että sukupuoliperustainen sorto – samoin kuin rasistinen ”heikomman aineksen” syrjintä – voisi jossain toisessa maailmassa kohdistua heihin itseensä?)

Itä-Euroopassa taas haarukka avautuu toiseen suuntaan. Erityisesti Slovakiassa, Tšekissä ja Puolassa, hieman vähemmässä määrin myös Sloveniassa ja Unkarissa naiset äänestävät konservatiivisemmin kuin miehet. (Tähän katoliseen joukkoon liittyy myös talouskriisin runtelema Irlanti.) Klassinen selitys tälle on tunnettu jo pitkään. Vanhoina hyvinä aikoina sukupuolten tasa-arvo opittiin tuntemaan vain yhtenä reaalisosialismin valheista: naiset ohjaavat avaruusaluksia ja traktoreita, joo joo, ja sitten työpäivän jälkeen raahaavat vaivalla jonotetut ostokset kotiin ja viettävät loppuillan sohvalla makaavaa miestään passaten. Länsimaista feminismiä ei juuri tunnettu, sitä vastoin sekä sotien välisen ajan porvarisrouvan että nykyajan amerikkalaisen tai länsisaksalaisen keskiluokan Hausfraun elämä näytti oman arjen rinnalla sangen hohdokkaalta. Niinpä järjestelmänvaihdoksen jälkeen Itä-Euroopan naiset kenties viittasivat kintaalla tasa-arvon aatteelle ja asettivat tavoitteekseen perusarvoturvallisen porvarillisen elämän, jossa naisen ylimpänä elämänsisältönä ovat ikiaikaiset avioliitto ja perhe?

Tämä varmaan pitää jossain määrin paikkansa. Mutta silti – järjestelmänvaihdoksesta alkaa olla niin paljon aikaa, että nuoremmat äänestäjät eivät reaalisosialismista enää mitään tiedä. Ja jos ihanteena olisikin Amerikan tai Länsi-Euroopan ylemmän keskiluokan perhemalli, jossa miehen kunnia-asia on todeta, että ”minun vaimoni ei tarvitse käydä töissä”, niin tätä ihannetta on ainakin nyky-Unkarissa perin harvojen mahdollista tavoittaa. Yleensä molemmilla vanhemmilla on oltava työpaikka tai kaksikin, että normaaleilla unkarilaisilla keskiansioilla perhe pysyisi leivässä. Tuntuu vaikealta uskoa, että Unkarin naisten konservatiivisympatioita motivoisi pelkkä toivoton haave turvatuista kotirouvanpäivistä.

Ehkä jokin tällainen haave, toive tai illuusio silti jotenkin vaikuttaa Unkarin naisten poliittiseen käyttäytymiseen ja panee heidät etsimään turvaa – nimenomaan konservatiivista turvallisuutta, ei niinkään aggressiivista äärimeininkiä. Unkarin viime parlamenttivaaleissa äärioikeistolaista Jobbikia äänesti 12% miehistä mutta vain 6% naisista. Tähän konservatiiviseen turvallisuuteen kuuluu vanhassa feodaali-Euroopassa myös solidaarisuuden ja luokka-ajattelun puute.

Niin, solidaarisuus, mitä se on? Minulle tulee tuosta sanasta aina mieleen lapsena radiosta kuultu Rauha, ystävyys, solidaarisuus, jonka tekstiä en alkuunkaan käsittänyt – tuon mystisen s-sanan lisäksi minua ihmetyttivät laulussa toistuvat sanat ”miten Neuvostoliittoa autamme…”. Sen verran jo varsin pienenä ymmärsin, että Neuvostoliitto on varsin suuri ja mahtava ja on saanut aikaan kaikenlaisia ikäviäkin asioita tarvitsematta siihen laisinkaan suomalaisten radionkuuntelijoiden apua. Luulenpa, että postsosialistisessa maailmassa s-sana herättää edelleenkin samanlaisia outoja mielleyhtymiä. Eikä vain sana, vaan koko käsite.

Tarkoitan siis, että vanhan Sentroopan kuvioissa kasvaneille naisille – elleivät karut taloudelliset tekijät selkeästi ohjaa heitä toimimaan toisin – kuten miehillekin vaakasuoraa solidaarisuutta ei hevin ole olemassa. Säännöt eivät ole kaikille samat, eikä olennaista ole samalla tasolla olevien kohtalotoverien tukeminen (se ei kuitenkaan johda mihinkään) vaan pystysuorien lääninherra-vasallisuhteiden ymmärtäminen. Naisen on osattava sijoittua ihmissuhdeverkostoon, löytää paikkansa ja vaikuttaa sieltä käsin naisen aseilla.

Unkarin parlamentissa naisten osuus putosi tänä keväänä alemmaksi kuin koskaan sitten järjestelmänvaihdoksen: 199 edustajasta naisia on 19, eli täsmälleen saman verran kuin Suomen ensimmäisessä modernissa eduskunnassa vuonna 1907. Hallituksessa puolestaan ei ole ainuttakaan naista, ei edes sellaista puoluepoliittis-alueellisin perustein valittua kiintiö-kulttuuriministeriä, jollaiset Suomessa olivat aikoinaan tavallinen ilmiö. Válasz.hu-portaalin artikkelissa Zsuzsa Hegedűs kirjoittaa Unkarin poliittisen elämän naisvastaisuudesta ja naisvihasta; artikkeliin on myös haastateltu useita naispoliitikkoja. Kriittisten äänten joukosta erottuu edellisen hallituksen legendaarinen opetusasiain valtiosihteeri Rózsa Hoffmann, useiden hätäisten ja koulujärjestelmää ravistelleiden uudistusten vihattu alullepanija, joka nyt ilmeisesti luovuttaa tehtävänsä – tietenkin miehelle. [Korjaus: Rózsa Hoffmannin tehtäviä jatkaa kuin jatkaakin tuoreen tiedon mukaan nainen, Judit Czunyiné Bertalan. Inhimillisten voimavarojen superministeriön valtiosihteereihin tulee kuulumaan toinenkin nainen, nuoriso- ja perheasioiden valtiosihteeri Katalin Veresné Novák. Muut valtiosihteerintehtävät – kirkko-, kulttuuri-, sosiaali- ja terveysasiat – menevät miehille; korkeakouluasioista vastaavaa valtiosihteeriä ei vielä ole julkisesti nimetty.]

Rózsa Hoffmannin rinnakkaistodellisuudessa ei tunneta naisvastaisuutta, ei perheväkivaltaa tai muita naisia koskettavia erityisongelmia – tai jos, nehän ovat kutsumuksensa unohtaneiden naisten syytä. Näin lausuu Rózsa-täti politiikasta ja puoluetovereistaan, ja nämä sanat ehkä puhuvat parhaiten itse puolestaan. Jääkäämme niitä hiljaa pohdiskelemaan.

Selitystä naispuolisten parlamenttiedustajien vähenemiseen en löydä sattumasta, enkä varsinkaan miesten yhteiskunnan tai miespoliitikkojen naisvastaisuudesta.

Valitettavasti meillä valtakunnallinen politiikka on viime vuosina muuttunut sangen aggressiiviseksi alaksi. Tämä taas on naisille outoa, ainakin kauempana heidän luonteestaan kuin miesten. Harvat tytöt tai naiset tuntevat halua jatkuvaan sodankäyntiin. Tämän takia ne naiset, joita on siunattu kutsumuksella yhteisten asioiden hoitamiseen, osallistuvat lähinnä paikalliseen ja aluepolitiikkaan, paljon vähemmän valtakunnalliseen.

Tästä huolimatta ei ole hyvä, että 199-henkisessä Unkarin parlamentissa naisia on vain 19. Tilanne on mielestäni korjattavissa neljän vuoden päästä vain puolueiden järkevästi rakennetulla ”kasvatustyöllä”. Esimerkiksi siten, että ”naispolitiikkaa” eivät ensi sijassa edusta naiset, vaan sen puolestapuhujiksi muuttuvat myös miespoliitikot.

Itse aloitan kolmatta kauttani parlamentissa. En ole koskaan määritellyt itseäni naispoliitikoksi, sillä sukupuoli-identiteetti ei kutsumusten joukossa ole ensisijainen näkökohta. En ole koskaan pitänyt haittana (paljon ennemmin lahjana) sitä, että olen syntynyt tytöksi. Olen kaikissa tilanteissa pitänyt itseäni tasa-arvoisena ja tuntenut itseni tasa-arvoiseksi. Itse asiassa olen arjen tilanteissa kokenut mieskollegoideni taholta jonkinlaista positiivista erikoiskohtelua: he ovat ehkä toisinaan olleet minua kohtaan herttaisempia, kohteliaampia, hienokäytöksisempiä kuin miestovereitaan kohtaan.

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: