Siivekkäitä sanoja ja hyppääviä hirviä

Joulu lähestyy, mutta tänä vuonna lienee aika monen vaikea herkistyä tunnelmalliseen joulunviettoon. Pääministeri Orbán toki teki parhaansa. Viikko sitten, maanantaiaamuna Telex-uutissivusto tavoitti hänet astelemassa ulos kirkosta muikeana, kädet ristissä mahan päällä.

(Pysäytyskuva Telexin videosta.)

En tiedä, missä määrin tämmöinen kädet ristissä kuljeskelu vielä kirkon oven ulkopuolellakin kuuluu katoliseen perinteeseen, enkä myöskään ihan ymmärrä, mitä protestantti Orbán teki katolisessa aamumessussa. (Orbán tiettävästi kuuluu reformoituun kirkkoon, osan hänen lapsistaan on aikoinaan kastanut sittemmin Orbánin järjestelmän viholliseksi muuttunut kapinallinen metodistipappi, ja Orbánin Gáspár-poika vaikutti jonkin aikaa jonkinlaisen vapaaseurakunnan keulahahmona.)

Joka tapauksessa Telexin toimittajan kysymyksiin – mitä Orbán tuumii valtionpankin johtajan György Matolcsyn äskettäin esittämästä yllättävästä kritiikistä koskien Unkarin talouden tilaa, pitääkö pääministeri oikeutettuna kolmentoista opettajan erottamista kansalaistottelemattomuuden ja edelleenkin jatkuvien kouluväen protestien johdosta, miksi hän ei anna haastatteluja yhdellekään puolueettomalle toimittajalle tai julkaisulle – tuli vastaukseksi lyhyt tyly ei sekä tiuskaisu: Ember, most jövök ki a templomból! eli suunnilleen: ”Hyvä mies, minä tulen nyt kirkosta!”. Kädet edelleen mahan päällä ristissä Orbán marssi autolleen asti hihkaisten sieltä hyvän adventin toivotukset. ”Minä tulen nyt kirkosta!” puolestaan kiertää Unkarin mediaa ja somea samaan tapaan kuin meillä aikoinaan Harri Holkerin ”Minä juon nyt kahvia”.

Halukkaammin Orbán on kertonut viime päivinä Brysselissä käydystä ”taistelusta”, jossa – näin asia kotimaan yleisölle esitetään – Unkari saavutti voiton ilkeästä EU:sta, jonka ”korruptoituneisuudesta” koko Unkarin hallituksen mediaimperiumi on viimeaikaisen Qatar-voiteluskandaalin jälkeen ottanut kaiken ilon irti.

(Masokistisia taipumuksia omaaville suosittelen tätä Twitteriin vääntämääni seurantaa viime sunnuntain ykkösteeveen uutislähetyksestä. Melkein puolet lähetysajasta käytetään sen selittämiseen, miten ilkeä Brysseli ja sen ajamat sanktiot syöksevät Euroopan kurjuuteen, vaikka toki pahanteossa hääräävät myös maahanmuuttajat ja Soros. Sekä USA, joka uhkailee ja painostaa Unkaria esimerkiksi tukemaan Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyttä.)

Unkari on siis ”voittanut” ja saanut Brysselin tekemään myönnytyksiä. Asian voi toki nähdä myös toiselta kantilta. Unkarille ”kuuluvista” (näin tämä asia koko ajan valtionmediassa esitetään) EU-koheesiotuista jäädytetään edelleenkin yli kuusi miljardia euroa, ja elpymisrahastosta ehdollisesti myönnettyjen tukien maksamisen ehtona on, että oikeusvaltion tilaa kohennetaan EU:n edellyttämällä tavalla. Ukrainalle myönnettävä EU-luotto taas ajettiin läpi Unkarin pullikointiyrityksistä huolimatta. Kävi tässä taistelussa miten kävi, sota joka tapauksessa jatkuu, ja niin jatkuu myös sotapropaganda.

Samaan aikaan inflaatio laukkaa, ja Euroopassa mutta erityisesti Unkarissa elintarvikkeet ja energia kallistuvat. Jo kuukausi sitten julkistettujen tilastojen mukaan sekä inflaatio että elintarvikkeiden kallistuminen ovat Unkarissa Euroopan kärkeä.

Elintarvikkeiden ja alkoholijuomien hintojen nousu vuoden aikana Portfolio.hu-sivuston (17.11.2022) mukaan

Jos inflaatioon ja hintojen nousuun syynä ovat Brysselin Venäjä-vastaiset pakotteet – joita Unkarin hallitus kehuu koko ajan määrätietoisesti vastustaneensa vaikka on EU:n äänestyksissä yleensä kiltisti taipunut niitä kannattamaan – niin mielenkiintoista on, miksi ne purevat erityisesti pakotteita vastustavaan Unkariin. Elintarvikkeiden kallistumisen pääsyyt ovat globaaleja: Ukrainan sodan ja ilmastokatastrofin vaikutukset tuotantoon ja maailmankauppaan. Unkarissa kuitenkin, ja tästä kirjoitti riippumaton media jo kesällä, tilannetta on pahentanut keskuspankin löyhäkätinen suhtautuminen forintin inflaatioon, eli rahaa on vain tyynesti painettu lisää. Tuontitavaran hintojen noustessa myös kotimaiset tuottajat ovat sitten tyytyväisinä voineet nostaa hintoja. Hallitus on puolestaan joutunut nostamaan palkkoja ainakin tärkeiksi katsotuilla sektoreilla, ja ennen kevään vaalejahan nähtiin myös tyypillinen ”vaalibudjetti”, jossa kaikille pyrittiin lupaamaan jotakin. Tämänhetkinen opettajien kapina, jonka yhtenä suurena syynä on opettajien kurja palkkaus, liittyy luultavasti myös siihen, että pää on tullut vetävän käteen: palkkojen korotuksia yritetään nyt hillitä inflaation kurissa pitämiseksi, ja ilmeisesti opettajien kohdalla kulkee jonkinlainen raja.

Kaiken tämän keskellä Budapestiin nousee uusi Orbánin järjestelmän ideologiaa ruumiillistava taideteos. Entisen ”Postipalatsin”, nykyisen rahamuseon eteen (vanha Unkarin postilaitoksen päärakennus, myöhäisjugendtyylinen järkäle, siirtyi Unkarin kansallispankin omistukseen ja uusittiin raha- ja pankkihistorian museoksi) on juur’ikään pystytetty fingerporilaisia assosiaatioita nostattava hirvipatsas. Kuvanveistäjä Gábor Miklós Szőken erikoisia näköistaideluomuksia päästiin ihailemaan jo taannoisessa metsästyksen maailmannäyttelyssä (hirvensarvista koottu, mylvivän hirven päätä esittävä portti, sekä useita samanlaisella palikkamenetelmällä rakennettuja eläinveistoksia sisällä näyttelytilassa). Ne näköjään miellyttivät Orbánin järjestelmän johtoportaan silmää siinä määrin, että niitä nähtiin myös kohua herättäneessä kuvassa hallituksen tiedotuspäällikön Zoltán Kovácsin miesluola-työhuoneesta. Nyt Szőke on koonnut kolikkoa muistuttavista kullanhohtoisista metallilaatoista painovoimaa uhmaavan Ihmehirven, unkarilaisten kansalliseen mytologiaan kiinteästi kuuluvan olennon.

(Kuvanveistäjän Facebook-seinältä. Lisää kuvia löytyy alempana linkitetyistä artikkeleista.)

Ihmehirvi, csodaszarvas, jota takaa ajaessaan veljekset Hunor ja Magor, hunnien ja unkarilaisten (pseudo)mytologiset esi-isät, löysivät tien ihanille laitumille, kuuluu unkarilaisten kansalliseen tarustoon yhdessä turul-kotkan kanssa, joka johdatti unkarilaiset Karpaattien yli lopulliseen kotimaahansa. Hirvi ja kotka ovat tunnetusti koko arovyöhykkeen kansojen mytologiassa keskeisiä hahmoja. Ihmehirven kuvalliset esitykset nyky-Unkarissa ammentavat usein inspiraatiota maailmankuuluista skyyttalaisten hautalöytöjen kultahirvistä:

Skyyttalaisen kilven koristeena ollut myyttinen hirvieläin (Wikimedia Commons). Samantapaisia kultahirviä valtavine sarvineen on löytynyt skyyttien haudoista useita.

Ihmehirven tarussa ja hirvikuvastossa on nykyään usein selvät ”vaihtoehtoisen kansallismieliset” väreet: mehän ei olla mitään kalanrasvanhajuisten suomalais-ugrilaisten sukulaisia (koska tämä koko juttuhan oli pelkkää bolševikkien propagandaa), vaan unkarilaiset polveutuvat vain ja ainoastaan arojen ylpeistä soturiheimoista (sekä lisäksi tietenkin sumerilaisista tai etruskeista tai muista ikivanhojen korkeakulttuurien kansoista).

Mutta tietenkin kultahirviveistos viestii nykyiselle kohdeyleisölleen paljon muutakin. Se hieroo julkista nöyryytystä sekä valtavirtatieteen (joka ei varsinaisesti tunnusta unkarilaisia skyyttien jälkeläisiksi) että taiteentekijöiden, sivistyneistön ja kulttuuriväen naamaan. Julkisia tiloja valloittava virallinen kansallis-kitsch kertoo kaikille, että tässä maassa ei mikään läntinen ruma rappiomeininki juhli, vaan julkisilla tilauksilla (joita tietenkään ei kilpailuteta) tuetaan järjestelmän omia suosikkitaiteilijoita, niitä, jotka tekevät komeaa, kultakimalteista ja tyhmimmänkin kannattajakunnan makuun sopivaa taidetta. Viime kädessä kultahirven viestin ydin on perus-nousukasmainen: meillä sitä on rahukkaa.

HVG:n sivuilla Árpád W. Tóta muistuttaa, että kultahirviveistos pystytettiin Unkarin valtionpankin tilauksesta sen omistaman rakennuksen eteen samaan aikaan, kun valtionpankin johtaja György ”Fairytale” Matolcsy itse esitti yllättävän ankaraa kritiikkiä Unkarin talouspolitiikkaa kohtaan. Matolcsyn mukaan hintakatot ja ylipäätään sosialisminaikainen komentotalous-hintapolitiikka eivät pelasta kriisiltä vaan pahentavat sitä, ja Unkarin koko talous on romahduksen partaalla. Energianhintojen keinotekoisen alentamisen sijaan olisi pitänyt investoida energiatehokkuuteen. Niinpä niin, kun leipä loppuu kaupoista ja lämpö pattereista, lohduttaako kansaa kullanvärisen bling-bling-taruhirven katseleminen ja sen pohtiminen, paljonko verovaroja siihen on uponnut?

Matolcsyn puheesta löytyi myös jonkinlaisena sokean kanan jyväsenä viittaus luovuuteen: Unkarin kansantalouden olennaisen tärkeä tukipylväs eli autojen kokoaminen saksalaisten firmojen tehtaissa ei tuota läheskään niin paljon lisäarvoa kuin luova ala. Mutta, toteaa Tóta, samaan aikaan Matolcsylle ei juolahda mieleenkään, että niissä menestyvissä maissa, joissa kulttuuri ja luovuus kukkivat, hän perheineen istuisi telkien takana korruptiosta, koska siellä ei perusteluksi riittäisi se, että säätiöön sijoitettu julkinen raha menettää julkisen rahan luonteensa.

Samaisen HVG:n sivuilla Bálint Kovács puolestaan väittää kultahirviveistoksen syöksevän Budapestin suoraan balkanilaisiin syvyyksiin. Kansallista kitschiä ja korruptiota huokuva taideteos on hänen mukaansa vielä kamalampi näky kuin Pohjois-Makedonian Skopjessa kansallisen pseudomytologian hengessä kaupungin keskustorille pystytetty, kullattu ja iltaisin värillisessä juhlavalaistuksessa kylpevä Aleksanteri Suuren ratsastajapatsas. Pendulum-blogisti puolestaan näkee hirven luonnottoman asennon kuvastavan traumaa, henkensä edestä pakenevan eläinparan kauhua. Tämä hirvi ei johdata tulevaisuuteen vaan kahlehtii traumaattiseen menneisyyteen, jota Unkarin kansakunta ei ole kyennyt käsittelemään.

Ovelimman visuaalisen inspiraatiotaustan on kuitenkin löytänyt Árpád W. Tótan kirjoituksen kommenttiketjussa nimimerkki Kompember. Hyppäävä hirvi ei nimittäin niinkään muistuta skyyttien hautalöytöjen kulta-aarteita kuin (varmaan niistäkin inspiraatiota saanutta) entisajan Neuvostoliiton autoteollisuuden johtotähden, vähän ylellisemmäksi kulkineeksi tarkoitetun Volga-auton nokkakoristetta. Sitä voi sitten jokainen tykönään miettiä, kertooko tämä Orbánin järjestelmän ihmisten kulttuurisesta muistista vai kyseisen järjestelmän ideologisista yhteyksistä reaalisosialismin estetiikkaan.

Advertisement

Kansallis-kitsch-päivän jälkipyykkiä

Unkarin kansallispäivä, valtakunnan perustajakuninkaan Pyhän Tapanin ja Uutisleivän päivä on nyt koettu, ja unkarinkielisessä somekuplassani virtaa vuolas meemien kymi. Aivan aluksi, toverit, on pakko jakaa kanssanne tämä pinkin turul-kotkan inspiroima asetelma, jossa ilotulitusten ja ”Onnellista syntymäpäivää, Unkari!” -toivotuksen säestyksellä Viktor Orbán on lähetetty fantasiamatkalle idolinsa, aikamme tahattoman gay-ikonin seurassa.

Turul-kotka ja ihmehirvi eivät monien pettymykseksi lopulta esiintyneetkään pinkissä suoja- tai pohjamaalissa vaan hopeanhohtoisina tai paremminkin krominkimalteisina. Ja ne siis olivat osa Budapestin Andrássy útilla kulkenutta paraatia. Niiden seurana liikkui tanssijoita, soittajia ja laulajia, jälkimmäiset rullaten sekä perinteisillä autonlavoilla että, yllätys yllätys, sen jättiläiskokoisen Pyhän Kruunun sisällä. (Edelleenkin ihmettelen, miten jättiläiskokoisen kruunun täyttäminen mustalaissoittokunnalla suhteutuu siihen kirjaimellisesti uskonnollisen hartaaseen palvontaan tai kulttiin, joka tämän kansallissymboli-kruunun ympärillä kukkii, ja lakiin, joka nimenomaisesti kieltää Pyhän Kruunun häpäisemisen.) Lisäksi kulkueessa rullasi iso kullankimalteinen Pyhä Tapani -patsas sekä Tapanin monogrammia jäljittelevä häkkyräteline, jonka päälle oli sijoitettu laulamaan yksi kulkueen esiintyjistä. (Tunnen Unkarin viihdemusiikkiskeneä vielä huonommin kuin Suomen eli en laisinkaan, joten en rupea kommentoimaan esiintyjävalintoja mitenkään.)

Unkarilaisessa uutisvirrassani käydään nyt kiivasta keskustelua tämän kansallispäiväohjelman esteettisistä arvoista, erityisesti arvokkaiden tai – monien unkarilaisten mielestä todellakin ihan kirjaimellisesti – pyhien kansallissymbolien yhdistämisestä räikeään viihdemeininkiin (esimerkiksi iskelmään, jossa pidetään hauskaa rannalla ja hypätään laiturilta veteen ”perspommilla”). On myös päivitelty ristiä pitelevän pyhän kuninkaan ja muiden kristillisten symbolien ongelmatonta kehystämistä jonkinlaisiksi muinaisunkarilaisiksi šamaaneiksi sonnustautuneilla, rumpua lyövillä tanssijoilla. Ehkä eniten keskustelua on kuitenkin käyty jättiläismäisestä turul-kotkasta, jota kulkueessa veti ja työnsi joukko lihaksikkaita puolialastomia nuorukaisia.

Teologi ja feministi Rita Perintfalvi kirjoittaa Facebookissa:

Ei minulla todellakaan ole mitään Turul-kotkaa vastaan eikä Emeseä [Unkarin muinaisen hallitsijasuvun tarunomaista esiäitiä], jonka Turul unessa saattoi raskaaksi. Ei myöskään näitä kauniiita poikia, eikä edes C-3PO-tyyliin kultaverhoiltua Pyhä Tapani -joulupukkiakaan. Tämä vain tuntuu minusta jotenkin surrealistiselta ja eklektiseltä sillisalaatilta. Siis saattoiko nyt Turul-kotka Emesen raskaaksi vai Pyhä Henki Neitsyt Marian? Onko tämä nyt pakanallis-šamanistinen vai kristitty maa? Tämä alkaa olla jotenkin liian hapokasta. Samoin vähän liikaa on se, että nämä kaksi miesparkaa – joille koko maa nyt nauraa – on puettu, anteeksi, riisuttu aivan samannäköisiksi kuin ne tyllihameiset, verkkosukkaiset homppelipojat joita, niin väitetään, Andrássy útin Pride-kulkueen pitäisi olla täynnä. Tuikea, miehinen katse yrittää luoda kovasti heteroa vaikutelmaa, mutta jotenkin, anteeksi vain, tuo poikien nänneille ruiskutettu hopeamaali vie siitä tehon. Ja tästä kaikesta tulee mieleen kommunistien naurettavat yritykset rakentaa omaa ideologista pöperöään kristillisten juhlien perustalle: näin ristiäisistä tuli nimenantajaiset, ensimmäisestä ehtoollisesta pikkurumpalien [pioneereja edeltänyt kommunistinen lapsijärjestö] vihkiminen, vahvistuksen sakramentista pioneerivala. Nyt taas näyttää siltä, että Pride-kulkueen pohjalle rakennetaan šamanistis-kristillistä tapahtumaa, jota tähdittävät hopeamaalilla spreijatut pojut. Ei, sanon vielä kerran, ei minulla ole sinänsä mitään tätä vastaan, se on vain jotenkin naurettavaa, mutta ei siinä mitään, ainakin tästä syntyy taas tappohauskoja meemejä!

Pride- tai Euroviisu-estetiikan ohella pyörillä kulkevaa kimallekotkaa on rinnastettu fasistisen Italian tai Saksan juhlakulkueissa nähtyihin kotkasymboleihin, ja toki myös miesruumiin piilohomoeroottisessa esillepanossa (samalla kun vaihtoehtoinen seksuaalinen suuntautuminen kaikin voimin torjutaan) on paljon 1930-luvulta haiskahtavaa. Jotakin on kuitenkin 90 vuodessa muuttunut olennaisesti, ja tässä rupeaa taas muistelemaan sitä sanontaa, että historia toistaa itseään mutta niin, että tragedia toistuu farssina. 1930-luvun kulkueissa hehkui vielä aatteen palo, uhrivalmius ja käsitys jonkinlaisesta yksilön elämää suuremmasta ja tärkeämmästä pyhästä, olkoonkin että se pyhyys oli kieroutunutta ja karmeaa ja johti ennennäkemättömiin hirmutekoihin ihmisyyttä vastaan. 2020-luvulla jäljelle on jäänyt pelkkä hauskanpito ja jatkuvasti tahattoman komiikan puolelle lipsahteleva diskoviihde-estetiikka.

Vielä joskus 1980-luvulla muistan unkarilaisen tuttavani hieman kimpaantuneen Unkarin perustajakuninkaasta kertovasta rock-oopperasta István a király, tai paremminkin sen kohtauksesta, jossa kuningatar Gizella laulaa: ”Olen kyllästynyt politiikkaan, mennään tekemään kruununperillistä!” Fiksu, kouluja käynyt nuori mies pauhasi: ”Siis minähän olen ateisti, mutta tässä maassa on ihmisiä, joille se nainen on pyhimys!” Nyt ei enää pyhimysten pyhyydestä näytä olevan paljoa jäljellä. Samalla kun entisistä ideologisista symboleista on tullut ontoimpia mahdollisia ei enää edes identiteetin vaan vain jonkinlaisen poliittisen lojaalisuuden symboleja, Pyhän Tapanin tarina on tyhjentynyt ja maallistunut saduksi, jota voi ongelmitta yhdistää toisiin satuihin. Eikä se välttämättä ole pelkästään paha asia.

Népszava-lehden haastattelussa Cambridgen yliopistossa työskentelevä (ja tässä blogissa ennenkin esillä ollut) keskiajan historian tutkija Nóra Berend toteaa tylysti, että lähes kaikki, mitä nykyunkarilaiset uskovat Tapani Pyhästä tietävänsä, on mielikuvituksen tuotetta. Alkaen siitä, mitä Unkarin perustuslain esipuheessa julistetaan:

Olemme ylpeitä siitä, että kuninkaamme Pyhä Tapani tuhat vuotta sitten asetti Unkarin valtion vankalle perustalle ja teki maastamme osan kristittyä Eurooppaa.

Tapani kyllä aikalaislähteidenkin mukaan ”teki Unkarista osan kristittyä Eurooppaa” siinä mielessä, että Unkarin hallitsija tunnusti virallisesti kristinuskoa ja Jerusalemiin suuntaavat pyhiinvaeltajat saattoivat kulkea hänen maidensa halki turvallisesti. Aivan eri asia on, että kristinuskon vakiintuminen Unkarin kansan keskuuteen kesti luultavasti – kuten muuallakin Euroopassa – vielä useita sukupolvia. Tapanin aikaan ei myöskään edes ollut olemassa Unkarin valtiota ja kansakuntaa nykyisessä mielessä, ja hänen laajenevaan valta-alueeseensa kuului vain osa myöhemmästä historiallisesta Unkarista. Ennen kaikkea: kasteen ottaessaan Tapani tuskin ajatteli ”asettavansa Unkarin valtiota vankalle perustalle”. Hän teki valtapoliittisia ratkaisuja ja solmi liittoja valtansa lujittamiseksi – ennen muuta avioliiton Baijerin prinsessa Giselan kanssa, joka saapui uuteen kotimaahansa mukanaan ritareita ja sotaväkeä uuden hallitsijaparin vallan tueksi. Tapania tuskin ajoi kasteelle mikään syvällinen uskonnollinen vakaumus sen kummemmin kuin muitakaan tuon ajan ”pyhiä” kuninkaita.

Ylipäätään Tapanin elämästä ja ajattelusta tiedetään sangen vähän. Hänen nimiinsä pantu mietelmäteos, “ohjeet” (Szent István intelmei) prinssi Imrelle (Tapanin ja Giselan ainoa poika Imre kuoli nuorena eikä koskaan päässyt hallitsijana näitä viisauksia toteuttamaan), on mitä varmimmin jonkun toisen kirjoittama, emmekä tiedä, osasiko Tapani latinaa sen verran, että edes ymmärsi tämän teoksen latinankielistä tekstiä, jos sitä hänelle luettiin. Varmaa on oikeastaan vain se, että Tapani oli historiallinen henkilö, Unkarin hallitsija ja Baijerin Giselan puoliso, ja että hän kuoli 1038. Sitä vastoin hänen syntymävuottaan ei tiedetä, joten romanttisten taiteilijoiden kuvat vanhasta, viisaasta, valkopartaisesta kuninkaasta ovat nekin pelkkää spekulointia. Pyhä Kruunu on valmistettu vasta paljon hänen kuolemansa jälkeen, eikä pyhäinjäännöksenä palvottu muumioitunut oikea käsikään (Szent Jobb) luultavasti kuulunut Tapanille.

Mutta jos ei Tapanista varmuudella tiedetä juuri mitään, miksi kansa ei saisi kuvitella ja rakentaa mielikuviaan myöhemmin syntyneiden legendojen ja kronikkojen (siis satujen, tarinoiden ja aikansa poliittisen propagandakirjallisuuden) varaan? Berend vastaa:

Tästä on selvästi monenlaisia mielipiteitä, minun mielestäni myytit vaikuttavat vääristävästi. Historiallinen totuus on sangen monikerroksinen juttu, myytti sitä vastoin aina yksinkertaistaa ja asettaa sitten näin luomansa kuvan ihanteeksi ja esikuvaksi. Tämä on minusta erittäin ongelmallista. Myyttien nimissä on tehty paljon hirmutekoja, sitä taas en ole vielä nähnyt, että niistä syntyisi jotain hyvää. Niissä maissa, missä elämä on mallillaan ja asiat suurin piirtein kunnossa, nämä myytit eivät, hassua kyllä, näytä olevan kovin tärkeitä. Niille annetaan merkitystä siellä, missä asiat eivät ole järjestyksessä. Vaikuttaa siltä, että nämä kaksi asiaa liittyvät jotenkin toisiinsa.

Jos näin ajatellaan, on ehkä sittenkin hyvä asia, että Tapani Pyhään ja Unkarin valtion historiaan liittyvä mytologia nykyään näyttäytyy näin äärimmilleen viihteistetyssä ja banalisoidussa muodossa. 1930-luvun kotkaparaateissa marssineista nuorista miehistä monet saattoivat tosissaan haaveilla sodasta, verisistä vaatteista ja valloitusretkistä rajojen taakse. 2020-luvun turul-kotkaa vetävistä nuorukaisista tätä samaa on vaikea kuvitella. Viime perjantain merkillisen simulacrum-paraatin kitschinen koomisuus alleviivaa sitä, miten loppuun kansallisromanttinen hurraaisänmaallisuus on itsensä kuluttanut. Taistelut, kriisit ja todelliset vaarat ovat nykymaailmassa jossakin aivan muualla kuin kansallisvaltioiden ja kuviteltujen kansallisidentiteettien rajoilla.

Ajan kuvaa

Tästä piti tulla kommentti Facebook-kaverini seinälle, sitten postaus omalleni, mutta lopulta oli pakko kirjoittaa koko juttu auki tänne. Tämmöinen kuva nimittäin kiertää nyt unkarilaisessa somekuplassani.

Kuva on peräisin KoronaFM-radioaseman sivuilla julkaistusta jutusta, jonka otsikkona on ”Tuhatvuotinen kohtaaminen Pyhän Tapani-kuninkaan kirkossa”. Kyseessä on tilaisuus, joka Unkarin kansallispäivän ja kansallispyhimyksen, valtion perustajakuningas Tapanin (Szent István) muistopäivän aattona järjestettiin Kalocsassa, noin Loviisan tai Uudenkaupungin kokoisessa mutta historiallisesti merkittävässä kaupungissa satakunta kilometriä Budapestista etelään.

Kuvan varsinaisena aiheena oleva ”vuosituhantinen kohtaaminen” tarkoittaa ilmeisesti sitä, että Kalocsan kirkossa ennestäänkin säilytetyn Tapani Pyhän pyhäinjäännöksen (ilmeisesti luunkappaleen?) rinnalle oli saatu toinen pyhäinjäännös, palanen pyhän Asztrik-piispan luuta. Nämä pyhäinjäännökset ovat keskellä kuvaa pienellä pöydällä koreissa kullatuissa ”lippaissaan”. Pöydän kummallakin puolella seisoo juhlavan yrmeä ilme kasvoillaan maastopukuinen sotilas, ase valkohansikkaisissa käsissään. Taustalla pönöttää ilmeisesti papistoa kaavuissaan. Ja koska ollaan Kalocsassa, kuuluisan kukkakirjonnan (kalocsai hímzés) kotikaupungissa, pöytä on peitetty värikkäin kukkakuvioin kirjotulla liinalla, ja aivan kuvan oikeassa laidassa näkyy naishenkilö puettuna samanlaiseen koruommelmaan.

Tässä on niin paljon omituista, etten tiedä, mistä aloittaisin. Tapahtuman varsinainen aihe on sinänsä aivan järkeenkäypä, vaikka vanhanaikaisen luterilaisen kasvatuksen saaneesta ihmisestä nuo pyhäinjäännösjutut saattavatkin tuntua oudolta taikauskolta. Pyhän Johannes Damaskolaisen määritelmän mukaan pyhäinjäännöksiä ei ”palvota” vaan ”kunnioitetaan” sitä Jumalan työtä, joka pyhimyksen kautta maailmassa ilmeni – eri asia toki, miten asia on vuosisatojen mittaan kansanhurskaudessa ymmärretty. Näyttävin pyhäinjäännösmeininki Unkarissa liittyy itseensä Tapani Pyhään ja hänen muumioituneeseen oikeaan käteensä (Szent Jobb), jota elokuun 20:nnen muistopäivän yhteydessä kuljetetaan riemusaatossa Budapestin kaduilla. (Käden kuljettamista varten vuonna 1938 rakennettujen koristeellisten vaunujen restaurointiin Unkarin hallitus myönsi äskettäisellä äkkipäätöksellään 70 miljoonaa forinttia eli yli 200 000 euroa. Kommenttiketjuissa kansa jaksaa populistis-demagogisesti miettiä, parantaako pyhän oikean käden voima sairaita tehokkaammin kuin Unkarin katastrofin partaalla horjuva terveydenhuolto, johon valtion varoja kenties myös olisi voinut sijoittaa.)

Pyhä Asztrik (kansainvälisemmin Astrik, Astericus tai Anastasius), Unkarin ensimmäinen arkkipiispa, tunnetaan epiteetillä koronahozó, ”kruununtuoja”. Legendan mukaan juuri hän kävi Tapani-kuninkaan lähettiläänä paavi Sylvester II:n luona vuoden 1000 tienoilla ja toi sieltä kruunun, jonka paavi – edellisenä yönä saamansa arkkienkeli Gabrielin ilmestyksen ohjaamana – oli päättänyt lähettää uuden kristillisen kuningaskunnan hallitsijan kruunausta varten. Itse asiassa ns. Pyhä Kruunu, jota nykyään säilytetään parlamenttitalossa, joka mainitaan perustuslaissa ja jonka pilkkaaminen on erikseen lailla kielletty, on tutkijoiden mukaan myöhäisempää perua, ja jos Astrikin legenda pitää paikkansa, se alkuperäinen paavin lähettämä kruunu, jolla pyhä perustajakuningas kruunattiin, on myöhemmin kadonnut. Tämä ei kuitenkaan estä kietomasta Astrikin pyhäinjäännöstä yhteen perinteisen unkarilaisen ”kruunuopin” kanssa, joka vähimmin esoteerisissakin muodoissaan palv… tuota, kunnioittaa Pyhää Kruunua merkkinä Unkarin valtakunnan eräänlaisesta jumalallisesta legitimaatiosta.

Tapani Pyhä ja hänen kruununtuojansa ovat siis symbolisesti läsnä asetelmassa, joka saa meikäläisenkin tyylitajuttoman estetiikkabarbaarin päästelemään piinattuja vingahduksia. Valtiomahdin symbolina seisovien sotilaiden moderni maastopuku ja sarjatuliaseet eivät kyllä oikein sovi yhteen vanhanaikaisen herrasmiestyylisten valkoisten hansikkaiden kanssa. (Jotenkin kaipailisin tähän kaluunaunivormua ja paraatimiekkaa, jollainen muuten Unkarin armeijassa on jälleen otettu käyttöön. Upseerien sotilasvalan vannomisen yhteydessä se – nyttemmin jälleen – tempaistaan huotrasta hihkaisten: Isänmaan puolesta kuolemaan saakka!) Tietenkin kannattaa muistaa, että Tapani Pyhä ei ollut mikään kaunosielu marjanpoimija vaan yhtä häikäilemätön ja väkivaltaa kaihtamaton kuin muutkin keskiajan kuninkaat. Voitettuaan vallantavoittelija-sukulaisensa Koppányn hän antoi leikata tämän ruumiin neljään osaan, jotka pantiin varoitukseksi näytteille neljään kaupunkiin eri puolilla Unkaria, ja serkkunsa Vazulin (joka olisi ollut kruununperimysjärjestyksessä hänen edellään) hän antoi sokaista, ettei tämä kelpaisi kuninkaaksi. (Myöhemmän tarinan mukaan Vazul-raukalle kaadettiin myös sulaa lyijyä korviin. Toisaalta kertojat pyrkivät pelastamaan Tapanin maineen panemalla kilpailijan vammauttamisen jonkun kuninkaan lähipiiriin kuuluneen henkilön, esimerkiksi kuningatar Gizellan syyksi.)

Samalla kun sotilaat ovat paikalla muistuttamassa siitä, että Unkarin kristillisen valtion perustaminen ja suojeleminen oli aikoinaan kontaktilaji eikä mitään käpykakun koristelua, asetelmassa on myös väkevästi läsnä tuo mainittu kalocsalainen kirjontaperinne. Värikkäät kukkakirjailut ovat Unkarin kansantaiteen ehkä tunnetuin ja kaupallistetuin muoto. Itse asiassahan vanhimmat tunnetut kirjontatyöt olivat väriskaalaltaan vaatimattomia tai jopa yksivärisiä, ja myös Kalocsan käsityöntaitajat harrastivat valkoista ”kohokirjontaa” tai reikäommelta. Tämä muuttui 1800-luvun jälkipuoliskolla, kun tehdaslangat voimakkaine ja kestävine väreineen tulivat kansan saataville, samalla kun nouseva kaupunkikeskiluokka alkoi matkailla ja ostaa matkamuistoja tai sisustaa kotejaan kansallisromantiikan ”kuvitellun tradition” hengessä. Näin luotiin moderni kansan käsityöperinne ja tuotteistettiin se väri-iloittelu, jota ilman ei unkarilaisia perinnetapahtumia tai matkailumainoksia voisi enää kuvitellakaan. Tässä valokuvassa pyhäinjäännösten alla olevaa liinaa koristavat kukat pysyttelevät liturgisenvioleteissa sävyissä, mutta kuvan reunassa seisovan naisen puvussa loistavat kaikki kirkkaat päävärit. Ylempänä linkitetyn verkkojutun muissa kuvissa näkyy vielä lisää kukkakirjontaan pukeutuneita naishenkilöitä.

Kuten somessakin jotkut ovat kommentoineet, tähän kuvaan tiivistyy jotakin olennaista nykyisen Unkarin meiningeistä. Keskiössä ovat prameasti kehystetyt uskonnolliset symbolit, jotka varsinaisen uskonnollisen sisällön sijasta – tuon ”pyhimyksen elämässä ilmenevän Jumalan työn kunnioittamisen” siis – on napattu nostattamaan isänmaallisia tunteita. Koko tilaisuuden tarkoituksenahan oli, näin kertoi KoronaFM-radioasemalle paikallisen seurakunnan edustaja, ”herättää Kalocsan ja ympäristön asukkaat huomaamaan heidän rikkaan perintönsä merkitys”. Jotenkin vähän luulen, että tällä ”rikkaalla perinnöllä” ajetaan takaa sitä historiakuvaa, jonka 1800- ja 1900-luvulla rakensi nationalistinen historiankirjoitus. Tämä kuva on kuin suoraan Ferenc Herczegin historiallisista romaaneista: etninen unkarilaisuus merkitsee erityistä sankarillisuutta ja ylevyyttä, joka kohottaa unkarilaiset naapurikansojen yläpuolelle – ja oikeuttaa sekä yhteiskunnalliset että etniset eriarvoisuudet. (Ja niin, Herczegistä puheen ollen: kulttuuripiirien nyrpistelystä huolimatta tuota pitkään väheksyttyä viihdekirjailijaa ollaan kampeamassa kirjallisuuden kaanoniin oikein tosissaan. Inhimillisten voimavarojen ministeri Kásler perusti äskettäin uuden kirjallisuuspalkinnon, joka on nimetty Ferenc Herczegin mukaan.)

Tapani Pyhän ja hänen kunniaansa kirkastavan katolisen kirkon symbolinen “tuhatvuotinen” kohtaaminen on kehystetty anakronistisilla rynnäkkökivääreillä ja imelällä pseudokansantaiteella. (Populistinen kitsch, väitän edelleenkin, on olennainen osa nykyistä ”kulttuuritaistelua”.) Tästä falskiudesta väkisinkin tulee mieleen kirkon ja vallanpitäjien likaisten lehmänkauppojen pitkä historia, joka (muun muassa) Unkarissa on jatkunut viime aikoihin saakka. Keskusasetelman ympärillä seisovat, kuten Pendulum-blogisti analysoi, oratores, bellatores et laboratores, rukoilijat, soturit ja työläiset. Mutta lopuksi täytyy todeta, että feministisesti sensibilisoitunut katsoja näkee kuvassa myös kolme sukupuolta: taistelija-miehet, palvelija- tai silmänilonaiset sekä koreisiin pitkiin mekkoihin pukeutuneet sukupuolisuudenkieltäjät, joiden tulkitseminen ”kolmanneksi sukupuoleksi” olisi tietenkin sitä kamalaa, yhteiskunnan perusarvoja tuhoavaa gender-ideologiaa.

Kulttuuritaistelu jatkuu

Unkarin ns. kulttuuritaistelusta tai kulttuurisodasta on ollut puhetta tässä blogissa ennenkin; keskustelu on entisestään kiivastunut sen jälkeen, kun Viktor Orbán Tusványosin festivaalien perinteisessä kesäpuheessaan ilmoitti, että kulttuurin alalla edessä on ”suuria muutoksia”. Kysymys on tavallaan myös ilmiöstä, jota aikoinaan Saksassa natsien valtaannousun yhteydessä kutsuttiin nimellä Gleichschaltung, yhtenäistäminen. Myös tieteen ja taiteen odotettiin ennen kaikkea lojaalisti palvelevan poliittisia vallanpitäjiä, ja virallisia arvoja uhmaava tai kyseenalaistava taide tai tutkimus tulkittiin hyökkäykseksi valtiota ja kansaa vastaan.

Populistinen ”kansan terveeseen makuun” nojaaminen taas tuottaa virallista, valtion tukemaa kitschiä; tämä nähtiin natsi-Saksassa ja entisessä Neuvostoliitossa, ja viime vuosina samantapaista on katseltu Unkarissakin. Julkisiin tiloihin on viime vuosina noussut merkillisiä uuskauniita tai uusmahtavia näköispatsaita, aiheena milloin tarunomainen muinaisten unkarilaisten päällikkö Lehel, milloin keisarinna ”Sissi” tai uudelleen kansalliseen kaanoniin nostettu kirjailija Albert Wass (tältä sivulta löytyy asianmukaisesti Suur-Unkarin kartalle sijoitettu kooste kymmenistä, enimmäkseen vuosituhannen vaihteen jälkeen pystytetyistä patsaista). Aivan omassa ”estetiikan ja historiasivistyksen yhteisraiskaus” -sarjassaan painii tietenkin Budapestiin viisi vuotta sitten noussut ”saksalaismiehityksen uhrien” muistomerkki kreikkalaisine päätykolmioineen, enkeleineen ja kotkineen.

Tuoretta kansallis-kansantaidetta edustaa myös syksyllä 2017 Pákozdiin, keskisessä Unkarissa Székesfehérvárin lähistöllä sijaitsevaan pikkuiseen taajamaan, pystytetty maailman suurin husaaripatsas. Se on 12,5 metriä korkea ja liehuttelee, tietenkin, Unkarin lippua.

Kuvaan, jossa taideteosta nimitetään ”gigapöhköksi”, törmäsin Facebookissa. Siellä käyty keskustelu paljastaa, että patsaan on lahjoittanut yksityinen mesenaatti – mutta keskustelijat eivät tätä tahdo uskoa vaan arvelevat, että veronmaksajien rahoja tähänkin hirvitykseen on käytetty ja että tämä ”historiallinen muistomerkki” symboloi koko 80 tonnin painollaan Orbánin Unkarin kulttuuripolitiikkaa.

Mitä tämä kulttuuripolitiikka siis on? Konservatiivista siinä mielessä, että kulttuurin odotetaan palvelevan ns. oikeistokonservatiivisen kansallismielisyyden päämääriä: perinteiden ja auktoriteettien kunnioittamista, lojaaliutta kansallisvaltiota ja sen hallitusta kohtaan, yhteisön etujen asettamista yksilön vapauden edelle. Tämä tarkoittaa myös ns. perinteisiä perhearvoja ja sukupuolirooleja – kansalaisen velvollisuus on solmia perinteinen heteroavioliitto ja tuottaa isänmaalleen mahdollisimman monia rotupuhtaita lapsia, eli varsinkin naisten on asetettava ammattikutsumuksensa ja urahaaveensa toiselle sijalle – sekä populistista, kansan maun mukaista taidetta.

Mutta viime kädessä ei kysymys ehkä ole vain siitä, että kansalle halutaan tarjota helppoa ja ”kaunista” taidetta semmoisten teosten sijaan, joissa kerrotaan ikävistä ja rumista asioista, kyseenalaistetaan perinteiset käsitykset kauneudesta ja totuudesta, otetaan kantaa ja pakotetaan ajattelemaan. Eikä vain siitä, että mafiavaltiossa myös taide ja kulttuuri ovat osa korruptiota, rahan ja mukavan elämän kanavoimista niiden taskuihin, jotka nauttivat Kummisedän luottamusta (ja pääsevät esimerkiksi nautiskelemaan julkisilla varoilla ylellisesti sisustetun eksklusiivisen Taideakatemian jäsenten klubitalon mukavuuksista). Olemassaolollaan valtiollinen taide ja taidepolitiikka myös muistuttavat, että jossakin istuu Isäntä, jonka ääntä kaikkien kuuluu totella, silloinkin, kun se vaatii ikäviä ja vastenmielisiä asioita. Autoritaarisessa järjestelmässä myös kulttuuri on lojaalisuustesti. Tai niin kuin Imre Para-Kovács HVG.hu-sivustolla kirjoitti viime joulukuussa (koko tämän hurjan, sarkastisen mielipidekirjoituksen suomennos täällä):

Kun isänmaa on vaarassa, ei pidä katsoa sitä, millaista hallituksen tukema kulttuuri on laadultaan, vaan sitä, palveleeko se isänmaata! Laatu on pelkkä bolševikkien salajuoni, sitä liberaalit vain käyttävät hämmentääkseen unkarilaisia, jotka yhä uudestaan menevät retkuun ja jonottavat katselemaan kommunisti Frida Kahlon töherryksiä, samalla kun velvollisuudentuntoisten, kansallismielisten ja Viktor Orbánille uskollisten taiteilijoiden näyttely kaikuu tyhjyyttään. Nämä ihmiset eivät kerta kaikkiaan tajua, että kun he valitsevat kansallismielisten kuvien sijasta Kahlon, siinä ei ole kyse vain sunnuntaikävelystä, se ei ole vain kulttuurisen velvollisuudentunnottomuuden ilmaus vaan poliittinen teko, aivan konkreettisesti: se on maanpetturuutta.

Lojaalin ja kansallismielisen taiteen kysymyksistä on viime aikoina erityisesti puhuttu Petőfi-kirjallisuusmuseon (Petőfi Irodalmi Múzeum, PIM) yhteydessä. PIM perustettiin 1954 keskeisten klassikkojen, etenkin kansallisrunoilija Sándor Petőfin tuotantoon liittyviä muistoja tallettamaan. Sittemmin siitä on erinäisten kirjallisuudentutkijoiden ja museoammattilaisten johdolla kehittynyt monenlaisia kirjallisuustapahtumia järjestävä ja koordinoiva taho. PIM:n johtajaksi hyllytettiin politiikan tiimellyksestä turvaan pari vuotta sitten Fidesz-puolueen pitkän linjan uurastaja, entinen diplomaatti ja kansainvälisten asioiden valtiosihteeri Gergely Prőhle, mutta tämänkin uskollisen ”Orbánin rottweilerin” linja osoittautui liian liberaaliksi tämänhetkisessä kuumenevassa kulttuuritaistelussa.

Viime joulukuussa PIM:n väliaikaiseksi johtajaksi nimitettiin ja helmikuussa vakinaistettiin Szilárd Demeter -niminen miekkonen, jota ei siihen asti ollut Unkarin kulttuurielämässä pidetty kovin keskeisenä toimijana. Kuten muutamat muutkin Orbánin Unkarin kulttuurivaikuttajat ja ideologit, hänkin on Transilvaniasta ja muuttanut Unkariin vasta muutama vuosi sitten. (Kansallista sortoa kokeneiden vähemmistöunkarilaisten on näköjään helppo samastua ylirajaisen suurkansakunnan haavetta välkyttelevään, 1800-luvun henkiseen revanssinationalismiin.) Vuonna 1976 Székelyudvarhelyssä (Odorheiu Secuiesc) syntynyt Demeter suoritti yliopistotutkinnon filosofiasta Kolozsvárissa (Cluj) ja työskenteli sittemmin, vuosina 2008–2014 Brysselissä romanianunkarilaisen europarlamenttiedustajan, reformoidun piispan ja entisen vallankumoussankarin László Tőkésin avustajana ja tiedottajana. (Tőkés nousi Ceauşescun diktatuurin loppuvuosina kuuluisuuteen yhtenä vastarinnan henkisistä johtohahmoista. Sittemmin hänen maineensa on ikävästi tahraantunut syytöksiin korruptiosta, vallanhimosta ja törkeästä julmuudesta omaa puolisoa ja perhettä kohtaan.) Vuonna 2014 Demeter siirtyi Budapestiin hallitusta lähellä olevan ajatushautomo Századvégin leipiin. Unkarilaisen Wikipedian mukaan hän on vaikuttanut myös rockmuusikkona sekä kirjailijana, taiteilijanimellä Tempetőfi. Nimimerkki lienee yhdistelmä nimistä Petőfi ja Tempefői; jälkimmäistä nimeä kantaa Mihály Csokonai Vitézin vuonna 1793 kirjoittaman, kesken jääneen satiirisen huvinäytelmän sankari, epäonninen runoilijan urasta haaveilija. (Näytelmän koko otsikko on “Kaihomielinen Tempefői, eli mieletön on sekin, joka Unkarissa ryhtyy runoilijaksi”.)

Hungarian Spectrum -blogissa Éva S. Balogh maalaa varsin synkeän kuvan ei vain aggressiivisesta rokkikukko Demeteristä vaan koko siitä suunnitelmasta, joka Orbánin hallinnolla on kirjallisuuselämän kehittämisen suhteen. Tiedot tästä perustuvat HVG:n sivustolla vajaa viikko sitten ilmestyneeseen Zsófia Gergelyn artikkeliin, jonka tietolähteenä puolestaan on ollut Inhimillisten voimavarojen ministeriön (siis tämän monesti mainitun superministeriön, johon sosiaali- ja terveysasioiden lisäksi kuuluvat kaikki opetus- ja kulttuuriasiat) toimintasuunnitelma. PIM:stä on suunnitelman mukaan tarkoitus kehittää ”kansallisesti merkitsevä kirjallisuuden voimakeskus”, jonka päämääränä on ajan mittaan nousta Keski-Euroopan tasollakin huomattavaksi, ”ikoniseksi” tilaisuuksien tapahtumapaikaksi. PIM:n rahoitus kaksinkertaistetaan, ja uusilla voimavaroillaan sen on tarkoitus kääntyä pois eliittien ”kirjailijat kirjoittavat toisille kirjailijoille” -meiningistä, kohti kansaa ja koko kansakunnan arvoista käytävää keskustelua.

Kielikuvien takana piilevää konkretiaa ei aina ole ihan helppo tavoittaa. Jäin miettimään, mitä merkitsee käytännössä esimerkiksi ”aikamme kirjallisuuden hapatuksena [taikinassa; raamatullinen kielikuva siis] ja portinvartijana toimiminen” tai ylipäätään tuo ”voimakeskuksen” tehtävä. Selvempiä tavoitteita ovat unkarilaisen kirjallisuuden agentuurina toimiminen (siis esimerkiksi unkarilaisen kirjallisuuden ulkomaankielille kääntämisen edistäminen, hieman samaan tapaan kuin meidän FILImme tekee), ”unkarilaisia intressejä silmällä pitävien” journalistien kouluttaminen (!) sekä kirjailijastipendiohjelman tehostaminen. Tähän astikin PIM on koordinoinut kolmea ohjelmaa (Mihály Babits -stipendit nuorille kääntäjille, Zsigmond Móricz -stipendit nuorille kirjailijoille ja kirjallisuudentutkijoille, István Örkény -stipendit nuorille näytelmäkirjailijoille). Näitä ohjelmia on tarkoitus laajentaa myös siten, että stipendiaatit velvoitettaisiin esiintymään PIM:n järjestämissä yleisötilaisuuksissa. Ylipäätään tarkoituksena on luoda PIM:n uusiin, laajennettaviin tiloihin eräänlainen ”PIM-ekosysteemi”, jossa kirjallisuuden tekijät ja yleisö voivat entistä intensiivisemmin kohdata.

Lisää pöhinää siis, ja nimenomaan kansallista ja kansallismielistä pöhinää. Index-uutissivuston haastattelussa Demeter määrittelee ne ”unkarilaiset intressit”, joita PIM:n olisi tarkoitus puolustaa:

Unkarin kulttuuri on hyvä siinä missä minkä hyvänsä muunkin kansakunnan kansallinen kulttuuri. Tämä meidän pitää uskoa, eli meidän on päämme sisällä oltava ykkösinä. Tämä esimerkiksi on Unkarin intresseissä. Unkarin intresseissä on, että näin on vastedeskin, että aikamme unkarilainen kulttuuri elää ja voimistuu, että olemme ylpeitä siitä, että äidinkielemme on maailmaa luova [?, világteremtő], niin kuin se onkin. Minä jumaloin äidinkieltäni. Siinä on käsittämätöntä syvyyttä, se on poikkeuksellisen rikas, unkariksi on kerta kaikkiaan ihanaa kirjoittaa. En toivoisi sitä, että joku seinähullu julistaisi Unkarin kulttuurin ”kuolleiden valkoisten miesten” tuotteeksi ja minun pitäisi se hyväksyä, koska niin on poliittisesti korrektia. Toisaalta taas PIM:ssä on mahdollista etsiä esiin valtavasti argumentteja, jotka puhuvat kristillisellä pohjalla lepäävän unkarilaisen ja eurooppalaisen kulttuurin puolesta. Näiden osoittaminen on sekin Unkarin intresseissä.

Ööh, tuota. Jokaisella on oikeus rakastaa äidinkieltään ja nauttia sen rikkaudesta ja kauneudesta, ja tietenkin unkarin kielessä, kuten kaikissa muissakin kielissä, on ainutlaatuisia ja hienoja ”syvyyksiä”. Mutta mytologia ”kielemme poikkeuksellisesta rikkaudesta” on runoutta ja myyttiä eikä mitään muuta. Sitaatin jälkipuolisko taas on tavanomaista propagandistista olkiukon rakentelua. Väitteet siitä, miten ”kuolleiden valkoisten miesten” hengentuotteita syrjitään muka poliittisen korrektiuden nimissä, ovat tyypillistä valeuutisointia. (Demeter kenties viittaa siihen maailman uutisotsikoita kiertäneeseen väitteeseen, jonka mukaan Lontoon yliopiston SOAS (School of Oriental and African Studies) olisi “dekolonisoinnin” nimissä ollut poistamassa eurooppalaisia ajattelijoita filosofian historian kurssivaatimuksista; mitään tällaistahan ei itse asiassa missään vaiheessa oltu tekemässä, vaikka oppihistorian etnodiversiteetistä oli käyty kiivaita ja mielenkiintoisia keskusteluja.) Ja ”kristityn eurooppalaisen kulttuuriperinnön puolustaminen” – niin, miltä sitä oikein tässä puolustetaan ja kuka sitä uhkaa? (Jos minulta kysytään, niin Euroopan kristillistä kulttuuriperintöä uhkaa vallanpitäjien ahneus ja sosiaalisen omantunnon puute paljon paljon enemmän kuin muslimien maahanmuutto, johon tässä ilmeisesti kautta rantain yritetään vihjailla.)

Rahalla voi rakentaa komeita kirjallisuuskeskuksia ja ostaa niihin ihmisiä puhumaan halutunlaisia asioita. Syntyykö sillä sellaista kulttuuria, jota jälkipolvetkin arvostavat ja lukevat, on sitten kokonaan eri asia. Ja kun mietimme, mitä kulttuuriarvoja 1900-luvun totalitaariset järjestelmät saivat aikaan, niin… ei tämä vielä kovin lupaavalta näytä.

***

Ei tietenkään kaikki esteettinen ongelmallisuus liity pelkkään kitsch-koreuteen ja ”näköisyyteen”. Lahoavasta valaanraadosta steampunk-avaruusasemaksi muuntunutta Milanon maailmannäyttelyn Unkari-paviljonkia on jo käsitelty myös tässä blogissa, ja hieman samanlaisen ”hm, makuasioista ei kai voi kiistellä” -tunteen herätti myös tämä uutinen: Budavárin kaupunginosan hallinto Budapestissa aikoo pystyttää Kalevala-aiheisen muistomerkin, ja kilpailun on voittanut tämmöinen teos, Bálint Bence Kéryn ja András Csobánin suunnittelema ”Karelia I”, joka näyttäisi esittävän jättiläiskokoiseen Kullervon kivilimppuun kielistään kiinnitettyä kanteletta. Kuten somessa on nykyään tapana sanoa, jätän tämän vain tähän.

Tyylistään te heidät tunnette

A stílus maga az ember ‘tyyli on ihminen itse’ on lausahdus, joka tähän asti on osunut silmääni vain unkarinkielisistä teksteistä. Sen alkuperä on kylläkin Ranskassa: näin (Le style est l’homme même) lausui paremmin luonnontieteilijänä tunnettu Georges-Louis Leclerc, Buffonin kreivi (1707–1788). Tätä lausahdusta mietin taas muutamien viimeaikaisten Unkarin-uutisten valossa.

Olen ennenkin tässä blogissa ihmetellyt kitschiä ja myös sen poliittisia käyttötapoja. Populistisella ”taiteella”, joka muotoillaan vetoamaan sekä tunteisiin että mahdollisimman naiiveihin ja suoraviivaisiin käsityksiin siitä, mikä on kaunista ja hyvää, on maailman sivu pönkitetty diktatuureja, Natsi-Saksasta Pohjois-Koreaan. Poliittinen kitsch palvelee propagandaa puhuttelemalla niitä syviä rivejä, joiden estetiikassa kuva kasteisesta ruususta tulee vain kauniimmaksi, kun siihen lisätään kultahileitä, ja sankaripatsaasta tekee sankaripatsaan se, että sankarilla on miekka kädessä ja alla takajaloilleen nouseva ratsu, kaikki tämä mieluiten kullattuna. Mutta samalla poliittinen kitsch antaa merkin niille nenäänsä nyrpisteleville hienostelijoille, jotka tykkäisivät enemmän jostain nonfiguratiivisemmasta tai ”vaikeammasta”: älkää yrittäkökään, täällä määräämme me, ja kaunista on se, mistä me ja meidän kaverit tykätään. Jokin tällainen tulee väistämättä mieleen, kun lukee 444.hu-sivuston juttua ”visuaalisen terrorin” ilmentymästä, joka äskettäin pystytettiin Budapestin menevimmän keskustan ns. Biletyskortteliin (Bulinegyed), Madách térille, keskelle yhtä kaupungin arkkitehtonisesti hienoimmista klassis-moderneista rakennuskomplekseista:

Kuvanveistäjä Mária R. Törleyn luomus esittää Sisiä (nimi on aiemmin tullut monista viihdekulttuurituotteista tunnetuksi muodossa Sissi) eli Itävallan keisarinnaa ja Unkarin kuningatarta Elisabetia. Sisillä oli aikoinaan erityinen Unkari-suhde: hän viihtyi Unkarissa, piti unkarilaisista ja opiskeli unkarin kieltäkin. Nykyäänkin Unkarissa on runsaasti niitä, joita keisarinna Elisabetin romanttisen hahmon ympärille kehrätty viihdekultti ihastuttaa. Kaupunginosa, johon patsas nyt tömäytettiin, on jo vuonna 1882 saanut Elisabetin kunniaksi nimekseen Erzsébetváros. Siitä huolimatta uutisesta ei selvinnyt, miksi tämä esine, joka ”paremmin sopisi 20 sentin korkuisena pitsiliinalle telkkarin päälle”, on pitänyt pystyttää juuri nyt ja juuri tuohon paikkaan, ja onko sen tarkoitus ilmaista muuta kuin päättäjien röyhkeyttä.

***

Toinen taideuutinen liittyy elokuvan maailmaan. Tässä blogissa on ennenkin ollut puhetta Andy (Andrew G.) Vajnasta, unkarilaissyntyisestä Hollywood-tuottajasta (Ramboa ja Terminaattoria sun muuta), jonka Orbánin hallinto nosti jonkinlaiseksi elokuvakomissaariksi. Siinä sivussa Vajna on pöyhistynyt kunnon oligarkiksi myös valtion tukeman kasinomonopolinsa avulla. Mutta – kuten kirjoittaa hvg.hu-sivustolla Árpád W. Tóta – ”vallankumous syö lopulta myös kultahamsterinsa”. Viime aikoina julkisuudessa on näkynyt yhä enemmän merkkejä Vajnan joutumisesta epäsuosioon. Tóta käyttää jutussaan kielikuvaa, joka on Unkarissa hyvin tavallinen mutta jonka suomalaisistakin ehkä muistavat ne, jotka ovat lukeneet Mika Waltarin historiallisen tiiliskiven Mikael Hakim. Siinä kerrotaan, miten Turkin sulttaanin epäsuosioon joutuneille ylimyksille lähetettiin silkkiköysi merkiksi siitä, että näiden tulisi ymmärtää yskä ja pikimmiten hirttäytyä vähin äänin, ettei heitä tarvitse julkisesti teloittaa. Nyt on ilmeisesti silkkiköysi lähetetty myös Andy Vajnalle.

Syynä siihen, että Vajnaa entistä tiukemmin arvostellaan hallituksen valvomilla media- ja somekanavilla, Pesti srácok -sivustosta vanhan kunnon törkytuutti Zsolt Bayerin blogiin, on periaatteessa uusi historiallinen elokuva, jota Vajnan hallitsema Unkarin elokuvasäätiö rahoittaa. Az utolsó bástya (‘Viimeinen linnake’) -nimisen elokuvan aiheena on Nándorfehérvárin (kuten sitä unkarilaiset kutsuivat) eli Belgradin taistelu vuonna 1456. Tuolloin unkarilaiset János Hunyadin (sittemmin tarunomaisen Matias-kuninkaan isän) johdolla voittivat sulttaani Mehmed II:n joukot ja äskettäistä Konstantinopolin kukistumista vielä kauhisteleva kristitty Eurooppa sai hetken huokaista helpotuksesta. Ollaan siis Unkarin kuningaskunnan historian loistokkaimmissa vaiheissa, mutta silti elokuva ei arvostelijoilleen ole riittävän kristillis-kansallismielinen. Turkkilaiset kuvataan inhimillisinä olentoina, joissa on sympaattisiakin piirteitä, unkarilaisten puolella taistelee muitakin kansallisuuksia, eikä tarina ilmeisesti muutenkaan sovi tuttuihin muotteihin.

Tótan mukaan Vajnan ongelmana oikeasti on kuitenkin se, että hän ei ole tuottanut pelkkää kitschiä. Hänen aikanaan Unkarin elokuvasäätiö on onnistunut edelleen saattamaan maailmaan hyviä elokuvia, Oscar-tasoa myöten. Vajnan väitetään myös kivahtaneen, että ”Albert Wassiin hän ei anna rahaa”, ja sehän on nykyään pyhäinhäväistys. Albert Wass, transilvanianunkarilainen isänmaallinen kirjailija, upseeri ja herrasmies, joka sai sodanjälkeisessä Romaniassa poissaolevana kuolemantuomion sotarikoksista mutta eli pitkän elämänsä loppuun mukavasti Amerikassa, on Orbánin Unkarissa jonkinlainen puolipyhimys. Kuvanveistäjät ovat jo tarttuneet tilaisuuteen, ja Wassin patsaita on noussut ympäri Unkaria kuin sieniä sateella, kirjoittaa Tóta…

… sillä harva kunnanhallitus uskaltaa sanoa ei.

Vajna on itse asiassa pelannut kaksilla korteilla. Virnistellyt ryhmäkuvissa oligarkkien joukossa, mutta lääninherralta saamillaan tiluksilla hallinnut luovasti. Hän halusi menestystä ja tiesi, että siihen tarvitaan laatua. Ainakin sellaiseen menestykseen, mitä hän tunsi ja mitä hän oli myös saavuttanut.

Tästä tietenkin syntyi loukattuja tunteita ja vihollisuuksia, kun piti lähettää matkoihinsa joukko kitsch-tehtailijoita, jotka sitten vänisivät, että heidät oli potkittu tiehensä muovisine neitsytmarioineen vain siksi, että käynnissä on kristittyjen vaino. Nyt nämä mielensäpahoittaneet tulevat, toinen toisensa perästä, palkkajyrsijöiden armeija kokoontuu ja alkaa purra. Ne eivät vain ylpeänä kaiuta lojaaliuttaan vaan julistavat samalla olevansa tyhmiä kuin saappaat, heillä ei varmasti tule olemaan ainuttakaan itsenäistä ajatusta.

***

Ja lopuksi vielä otteita uskomattomasta kuvakavalkadista, joka sisältyy 444.hu-sivuston tuoreehkoon juttuun ensimmäisen maailmansodan satavuotisjuhlan kunniaksi vaiheittain avatusta, hm, näyttelystä Budapestin Várkert Bazárissa. Näyttelyn emäntänä on tietenkin Orbánin historiapoliittisten projektien keulahahmo Mária Schmidt, ja 444.hu:n jutun kirjoittaja László Szily vetäisee otsikkoonsa jälleen kielikuvan suoraan Péter Bacsón ikimuistoisesta mustasta komediasta A tanú (‘Avaintodistaja’). Tämä stalinistista diktatuuria kuvaava irvailu valmistui jo 1960-luvun lopulla mutta sai odottaa levitykseen pääsemistään hyllyllä kymmenen vuotta, ja monet sen fraaseista ja lausahduksista ovat Unkarin poliittisessa julkisuudessa jatkuvasti käytössä.

“Unkarilaisesta appelsiinista” (“vähän keltaisempi, vähän happamampi, mutta meidän oma”) on ollut täällä jo juttua, nyt Szily viittaa Avaintodistaja-elokuvan kohtaukseen, jossa päähenkilö on joutunut johtamaan huvipuistoa ja korvaamaan perinteisen kummitusjunan ideologisesti sopivammalla rakennelmalla, “sosialistisen hengen rautatiellä” (sanaleikki ei valitettavasti käänny, szellem tarkoittaa sekä ‘kummitusta’ että ‘henkeä’). Tämmöinen ideologisesti asianmukaisen hengen psykedeelinen elämysmatka on nyt Mária Schmidtin johdolla rakennettu tarjoamaan elämyksiä kaikille aisteille. Ensimmäisen maailmansodan taisteluhautoja esittelevän salin lattialla huuruaa ja haisee aito kura, jossa sotilaat joutuivat rämpimään. Unkarin syksyn 1918 veretöntä ns. asterivallankumousta (sotilaat kiinnittivät lakkiinsa kokardin paikalle asterin ja valtasivat keskeiset kohteet, Unkari irtosi Habsburg-monarkiasta ja muuttui porvarillis-edistysmielisen hallituksen johtamaksi tasavallaksi) kuvataan lattiaan upotetuilla astereilla, joita näyttelyssä kävijöiden siis todellakin kuuluu tallata.

Näyttelyn kussakin salissa on yksi näkyvä, visuaalinen teema, esimerkiksi espanjantaudin tuhoista kertova sali on ripustettu täyteen katosta riippuvia sairaalasänkyjä ja lattialla on rivi hautoja. Tätä syvennetään pienemmällä esineistöllä sekä lisätietoa tarjoavilla infonäytöillä.

Historian henkilöt ovat läsnä suurina vahakabinettimaisina nukkeina. Kaunis ja onneton keisarinna Sisi on jostain syystä paikalla (surupuvussa ja yliluonnollisen suuri irlanninsusikoira seuranaan), vaikka kuolikin jo paljon ennen ensimmäisen maailmansodan alkua (ehkä siksi, että Mária Schmidt ihailee suuresti Habsburg-monarkian viimeisiä hallitsijoita). Sarajevossa murhattu kruununperillinen Franz Ferdinand seisoo, intohimoinen metsästäjä kun oli, keskellä psykedeelistä hirvensarvimetsää, amiraali Horthy ratsastaa valkoisella hevosella, Venäjän Nikolai II taas kutistuu kääpiöksi valtavan Rasputinin rinnalla.

Näyttelyssä kuvatut historian toimijat jakaantuvat selvästi hyviksiin ja pahiksiin. Frans Joosef ja hänen Sisinsä, amiraali Horthysta puhumattakaan, ovat hyviä. Pahoja taas ovat Mária Schmidtin mielestä ympärysvallat, erityisesti Ranska, Englanti ja Yhdysvallat. Rauhansopimuksen sanelleita voittajia Schmidt – henkilökohtaisesti esitellessään näyttelyä lehdistölle – nimitti sotarikollisiksi, ja englantilaisten kohdalla hänen piti erityisesti todeta, että hänestä seinällä komeileva David Lloyd George -sitaatti on erittäin osuva: “Englantilainen ei koskaan kunnioita ketään, vain sitä, joka voittaa hänet.” Ja tältä näyttää Yhdysvaltain osuutta esittelevä sali, mottonaan sitaatti “Yhdysvaltain kutsumuksena on tehdä maailmasta parempi”:

Kaikkein psykedeelisin on kuitenkin käytävä, joka johdattaa kevään ja kesän 1919 tapahtumiin eli Unkarin lyhytikäisen neuvostotasavallan (Tanácsköztársaság) aikaan. Käytävän seinät on tehty ikään kuin raa’asta lihasta ja somistettu pienillä sirpeillä, vasaroilla ja punatähdillä. Käytävän päässä väijyy, näin Szily, “Tibor Lukitar Szamuely”. (Oletan siis, että Banyapók on Shelob, en ole vieläkään saanut luetuksi Sormusten herran unkarinnosta, vaikka yhä enemmän tuntuu, että se kuuluisi yleissivistykseen.)

Tibor Szamuely, Neuvostotasavallan puolustus- ja opetusasiain kansankomissaari, siis kuvataan yksiselitteisesti joukkomurhaajana, ja Neuvostotasavallan ajasta ainoaksi olennaiseksi asiaksi nostetaan punainen terrori. Ei sitä tietenkään tule unohtaa: Neuvostotasavallan johto ei kaihtanut väkivaltaa eikä väkivallalla pelottelua, ja enemmän tai vähemmän Szamuelyn johdossa olevat erikoisosastot, joista usein erityisesti mainitaan “Lenin-pojiksi” itseään nimittänyt joukko, murhasivat useita satoja viattomia ihmisiä.

Mutta huomionarvoista on, että visuaalisen raa’alla lihalla mässäilyn huumassa täysin, siis ilmeisesti täysin huomiotta tässä näyttelyssä jää Neuvostotasavallan kukistumista seurannut valkoinen terrori, jonka uhrien määrä liikkui suunnilleen samoissa lukemissa. (Kilpailevaa ruumiidenlaskentaa ja keskinäistä syyttelyä mutkistaa se, että molemmin puolin murhia tekivät puolivillit ”erikoisosastot” ilman virallisia tarkkoja toimintaohjeita.) Valkoisessa terrorissa olennaista oli sen antisemitistinen luonne. Koska Neuvostotasavallan aktivisteista ja johtohahmoista suuri osa oli ollut juutalaisia (järjestäytyneen työväenliikkeen johtohan oli rekrytoitunut kaupunkien keskiluokasta, joka sattuneesta syystä Sentroopassa oli paljolti juutalaista), sen kukistaminen ja kostotoimet saivat usein avoimen juutalaisvastaisen sävyn, ja valkoisen terrorin iskuissa oli joskus selviä pogromin piirteitä. Mutta valkoisesta terrorista ylipäätään ei tässä näyttelyssä ilmeisesti hiiskahdeta sanallakaan. (Sivumennen sanoen: Mária Schmidtin keskeisiä tutkimuskohteita hänen historioitsijan urallaan on ollut Unkarin juutalaisten historia 1900-luvulla.)

Typerän, esteettisesti sivistyneempää katsojakuntaa vyön alle lyövän julkisen kitschin rinnalla Unkarin hallitus siis tarjoaa myös estetiikaltaan hieman kokeilevampaa propagandapakettia. Szilyn mukaan tämä näyttely on Fidesz-hallituksen tähänastisista propagandatuotteista laadukkain ja vaikuttavin. Mutta tunteisiin vetoavaa, järjen sammuttavaa propagandaa se silti on. Ja panee ankarasti miettimään, mitä on liikkunut niiden päässä, jotka tämän näyttelyn mahtavine visuaalisine efekteineen oikein suunnittelivat.

Mut zum Kitsch!

Kitsch on alkuaan saksankielinen sana, jolla viitattiin 1800-luvun nousevan taideteollisuuden markkinoille suoltamaan ja puolisivistyneen nousukasporvariston harrastamaan ”rihkamaan” tai ”toritaiteeseen”. (Näin kuulemma erityisesti Münchenissä, missä Baijerin hullu kuningas Ludwig – se satulinna Neuschwansteinin rakennuttaja – hillittömillä uusromanttisilla rakennustöillään potkaisi kaupungin taideteollisuuden verrattomaan vauhtiin.) Estetiikan ilmiönä kitsch tietenkin uhmaa määritelmiä. Ehkä voisi lähteä liikkeelle siitä, että kitsch on imelää ja ”helponkaunista”, tunteellista ja tunteisiin vetoavaa taidetta, jota mielestään kehittyneemmän maun omaavat ihmiset pitävät ”mauttomana”, typeränä ja ”halpana”. Kitschiä näet ei todellakaan ole tarkoitettu niille, jotka yrittävät kehittää hienostunutta aistiaan ja esteettisten vivahteiden tajuaan, vaan niille, joille esteettinen elämys on yhtä kuin ensimmäinen naiivi tunnevaikutelma: voi kun ihanaa. Kuvien on oltava kauniita, joten slummin takapiha vaikka miten mielenkiintoisessa valaistuksessa tai vanha, ryppyinen ihminen eivät sovi aiheeksi. Mutta myöskään auringonlasku, suurisilmäinen lapsi tai kasteinen ruusu ei ole riittävän kaunis, ellei sitä esittävään kuvaan liimata lisäksi kullanvärisiä kimalletähtiä. Ymmärsiväthän nyt varmasti kaikki?

Meillä Suomessa ainakin oman sukupolveni epävarmat ensimmäisen polven sivistyneet on kasvatettu jatkuvassa kitschin ja ”mauttomuuden” pelossa – tai kuten äitini joskus totesi, kun lapsena arvostelin kotimme sisustusta: ”No ainakaan meillä ei ole ristipisto-Tuhkimoa olohuoneen seinällä!” Parempi suora ja siliä ko rumasti kruusattu. Todella kaunis ja tyylikäs on vähäeleistä ja valoisaa ja naiivia esittävyyttä kaihtavaa, kuin valkoinen Aalto-maljakko. Tähän liittyi myös jonkinlainen demokraattisen designin ajatus (IKEAn iskulausetta lainatakseni), helppohoitoisuuden ihailu (ketään ei pidä kahlita tuntikausiksi pyyhkimään pölyjä koukeroiden syövereistä) ja 1960-70-lukujen radikaalistuva yhteiskuntakritiikki. Koruttomalla ja pelkistetyllä estetiikalla otettiin etäisyyttä 1900-luvun alun porvarillisiin kultauskoukeroihin, silkkirimpsuihin ja samettiröyhelöihin, joilla oli näyttävästi symboloitu myös yhteiskuntaluokkien ja sukupuolten eriarvoisuutta.

Tällaisesta taustasta Sentrooppaan saapuessaan ensin hieman hämmentyy. Suomessa hörsylät ja rimpsut olivat isoisoäidille kenties syntiä ja maailmallista hekumaa, isoäidille sivistymättömyyttä ja mauttomuutta, ja äitien sukupolvelle ne ehkä kuvastivat valkoisen Suomen porvarillisten ihanteiden valheellisuutta ja tekopyhyyttä. Sentroopan isoäidit taas saivat varhaisimmat ja väkevimmät esteettiset elämyksensä barokkikirkkojen kultausten ja koukeroiden keskellä ja palasivat sitten messun jälkeen onnellisina kotiin kiillottamaan ja tomuttamaan hörsylöitä, joiden tomuttamista kukaan ei myöhemminkään osannut kutsua naisten orjuuttamiseksi. Jotenkin tuntuu, että sentrooppalaisilta tykkänään puuttuu kaltaisiini suomalaisiin sisäänrakennettu kitsch-hälytin. Tuon otsikon lausahduksen – ”uskallusta kitschiin!” – tosin heitti itävaltalainen kollegani Tukholman kaupungintalon Kultaisen salin naivistis-historiallisia mosaiikkeja katsellessamme. Mutta minusta kyllä tuota uskallusta löytyy Sentroopasta paljon enemmän. Tai sitten sentrooppalaiset ovat esteettisesti niin paljon meitä edellä, että osaavat erottaa tyylikkäät koukerot ja hörsylät mauttomista sellaisista eivätkä joudu heittämään lasta pesuveden mukana…

Eikä tässä ole kysymys vain estetiikasta sinänsä vaan kauneusarvoista muiden arvojen, kuten uskonnollisten tai yhteiskunnallis-poliittisten, palveluksessa. Sentrooppalaisille isänmaallisen juhlavuuden kuuluu olla koreaa, kitschiä pelkäämätöntä. Hienon kuvan tästä esteettis-poliittisesta näkemyserosta saa, kun vertaa harmaata ja kulmikasta Helsingin eduskuntataloa (jonka unkarilainen tuttavani väitti muistuttavan sosialisminaikaista rautatieasemaa) Budapestin kultauskoukeroiseen parlamenttitaloon (josta puolestaan suomalaiselle tuttavalleni tuli kuulemma mieleen Ankkalinnan tuomiokirkko). Jotenkin tämä liittyy myös siihen, mistä aiemmin kirjoitin ns. pesänlikaajakeskustelun yhteydessä: sentrooppalaisten suhde isänmaahan ja isänmaallisuuteen on joko ruusuja ja kultareunuksia tai mahdollisimman provokatorista kakanheittoa, mikään viileä asiallisuus ei tunnu tässä ilmapiirissä viihtyvän.

Kitsch asettuu tietenkin mielellään politiikan, etenkin diktatuurien palvelukseen. Eric Gibsonin muutaman vuoden takainen artikkeli Wall Street Journalissa tarjoaa hienoja esimerkkejä Pohjois-Koreasta natsi-Saksan kautta nyky-Venäjälle. Gibson ei halua suoranaisesti väittää Putinia totalitaariseksi diktaattoriksi, mutta muistuttaa, että mies, joka kuvauttaa itseään uljaana ratsastajana kuin Hitler tai sankariuimarina kuten Mao Tsetung, on tietenkin lapsuudessaan ja nuoruudessaan imenyt esteettiset ihanteensa silloisen reaalisosialismin johtaja-kitschistä.

Vähemmän huomiota on saanut diktatuuri-kitschin pikkuveli, populismi-kitsch, jossa sentrooppalaiset taas osoittavat hörsylöimisen ja koukeroimisen taitonsa. Vertailkaapa Timo Soinin harkitun rujoja ja koruttoman pökkelömäisesti disainattuja vaalijulisteita vaikkapa tähän:

Ylistyksen kohteena on Itävallan oikeistopopulistinen puolue FPÖ, suvereeni kuin kotka, ja sen johtaja H. C. Strache, vahva kuin leijona. Tämän mestariteoksen on photoshopannut kokoon muuan Strachea kiihkeästi fanittava amatöörigraafikko, joka mieluusti julkaisee tuotoksiaan Internetissä – piittaamatta siitä yleisestä hilpeydestä, jota teokset nostattavat Strache-kriittisissä Facebook-ryhmissä. (Tai siitäkään, että Hitleristä on aikoinaan luotu hyvin samantapaisia kuvasommitelmia kera kotkan ja liehuvien lippujen.)

En siis todellakaan tarkoita, että keskieurooppalaiset olisivat esteettiseltä aistiltaan jotenkin taitamattomampia kuin suomalaiset. Strache-kotkamontaasi kuulemma nostatti jopa Strache-fanien omassa FB-ryhmässä huolestunutta keskustelua siitä, kääntyykö tämmöinen yliammunta hyvää asiaa vastaan. Enkä todellakaan väitä, että suomalainen populismi olisi kuvakieleltään jotenkin hienostuneempaa. Paremminkin päinvastoin. Sitä ihtiään osataan tehdä kaikkialla. Mutta vain keskieurooppalaiset osaavat vielä lisäksi vääntää jöötin koukerolle ja laittaa siihen vaaleanpunaisen rusetin.

Siitä lopullisena todisteena tämä seuraavassa linkittämäni mestariteos, johon tänään FB-kavereideni suosiollisella avustuksella törmäsin. Asialla tietenkin unkarilaiset, tarkemmin sanoen nouseva poptähtönen Mercédesz Soós. Äiti, 70-luvun poplaulaja Mónika Csuka on säveltänyt ja isi (lääkäritohtori ammatiltaan ja selvästikin vakaa isänmaanystävä) sanoittanut laulun Magyarnak lenni… (‘Olla unkarilainen’), ja ilmeisesti poikaystävä on tietokoneensa jollakin ilmaisohjelmalla animoinut biisin kuvitukseksi vuoron perään alaviistosta kuvattua minihameista Mersua, kitsch-postikortteja sekä erilaisia lippu-, vaakuna- ja karttasommitelmia, höystettynä silmiä vihlovilla tähtisade-efekteillä. Laulun alussa kuljetaan tynkä-kotimaassamme, joka ”omaan itseensä rajoittuu”, ja maalaillaan surullisia kuvia rungosta irrotetuista oksista – mutta sitten on aika katsoa tulevaisuuteen ja tarttua toisiamme kädestä, sillä unkarilaisena oleminenhan on ylpeää ihanuutta, se on uskontunnustus, se on tahtoa ja valmiutta… Poliittinen sanoma käy ilmi paitsi revanssihenkisistä Suur-Unkarin kartoista myös siitä, miten Unkarin sinisestä rajakilvestä on himmennetty EU:n tähdet lähes näkymättömiin. Jos vielä kansallisväriseksi väritetyn Balatonin, vai lieneekö Tonava, yllä leijuvan vaakunan kannattelija-enkelit olisi animoitu räpyttämään siipiään, tämä teos olisi noussut terrygilliamilaisiin ulottuvuuksiin. Kuten teoksen Facebookiin postannut kollegani muistuttaa, tätä kannattaa nautiskella varovaisesti, pala kerrallaan. Te kaikki, joiden mielestä Kurren Kuuden vuoden kuuliaisuus oli huono poliittinen biisi, olkaa hyvät: Mercédesz Soós ja Magyarnak lenni!